Fredrika ja Jason.
Pudottaudun polvilleni hautakiven edessä tuijottaen nimeä joka siihen on hakattu. Kosketan sen kylmää ja karheaa pintaa eivätkä kyyneleet ole kaukana.
”Jason..”
Ensimmäinen vierähtää, ääneni särähtäessä lausuen kauneimman nimen maailmassa, poskea pitkin, valuen leualle ja siitä tipahtaa maahan kylmään. Annan kyynelten virrata pitkin kasvojani, en jaksa vaivautua pyyhkimään niitä pois. Hartiat täristen tuijotan hautakiveä jossa nimesi lepää.
Tässä on sinä nyt lepäät, ikiunta.
Aikaa on kulunut vasta puolivuotta mutta tuskani ei hellitä. Meidän yhteinen aika oli kaaosta ja pelkoa, myös rakkautta ja luottamusta. Hän opetti minulle sen kaiken, piti kiinni kun heräsin painajaisiin, jolloin vuoroin huusin, vuoroin rimpuilin niin voimakkaasti, enkä tiennyt mikä oli lopulta todellista. Hän kesti tuon kaiken, niin paljon minua rakasti ja antoi minun elämälle tarkoituksen, jota alkuun niin paljon vihasin ja häpesin.
Mutta julma kohtalo iski, riistäen sen kaiken pois ja minä jäin tänne elämään, yksin. Kaikki ympärilläni on yhdentekevää. En tunne kylmää alkutalven viimaa joka puhaltaa kasvoilleni jäädyttäen kyynelet.
Olen tyhjä, ontto kuori. Elän mutta sydämeni hädintuskin lyö enää, kun sinä kuolit, veit osan minuakin kuolleiden valtakuntaan. Haluaisin seurata perässä mutta tuskin arvostaisit sitä. Koska kuitenkin, sinä opetit, että elämä on taistelun arvoista ja sydämessäni viiltävästä tuskasta huolimatta yritän jatkaa vaellustani täällä elävin kirjoissa.
Ennen sitä, ehkä on parempi palata taaksepäin, menneisyyteen ja kertoa tarinani löydetystä, ja menetetystä rakkaudesta.
Muistoni sieltä, mistä olen tullut. Oli kadonneet kun avasin silmäni, kuin pitkän ja syvän kooman jälkeen.
Herään tajuten olevani kykenemätön liikkumaan ja kirkas valo sokaisee menee hetki totutella hahmottamaan ympäristöni. Minua paleltaa ja olen peloissani. Näenkö sittenkin vain pahaa unta?
Makaan tutkimuspöydällä alastomana ja sidottuna, ympärilläni häärii valkoisissa takeissa ja kasvomaskeissa joukko ihmisiä. He eivät välitä vaikka palelen ja kehoni jokainen kohta on silmiensä edessä nähtävissä.
Haistan steriilin hajun, sitten tunnen piston kyynärtaipeessa neulan upotessa ruiskuttaen jotain ainetta suoniini.
Ennenkuin ehdin tajuta miksi he tekivät näin alkaakin kehoni kouristella, kipu on suunnatoman voimakas ja lepositeet vain vaivoin kestävät yrityksestä tempoa ranteet vapaiksi. Ei, tämä ei ole unta, vaan pelottava todellisuus. En pääse pakoon tätä tuskaa, huudan, mutta kukaan ei auta, kukaan ei välitä. Miksi he vain katselevat, eivät näe tuskaani ja auta?
Päässäni paineen puristus, sitten viiltävä kipu, kuin kaksi veistä kaivertaisi silmieni yläpuolelta ja jotain kosteaa valuu otsalta pitkin kasvojani ja huulillani maistan raudanmakuisen veren.
Kamppailu kivun kanssa kestää vain hetken. Minulle se on ikuisuus, jokainen sekuntti on liikaa.
Lopulta sydämmen syke tasaantuu. Haukon ilmaa hengästyneenä ja kylmää hikeä valuen, joka sekoittuu vereni kanssa kuvottavaksi hajuksi, lopulta nostaa alastoman ihoni kananlihalle palellessani.
Ympärilläni ihmiset nyökkäävät hymyillen. Oliko tuskani tarkoituksellista kidutusta josta he nauttivat?
”Toivottavasti olette tyytyväinen, sir? Tämän paremmin emme olisi voineet onnistua, yhdistäessämme hänen dna:sa lopultakin saatiin luotua vahva, elävä yksilö. Juuri sellainen kuin toivoitte.”
Minun dna, yhdistettynä, mihin? Vapisen, mutta en enää kylmästä. Tämä tunne tulee jostain, siitä sisälleni ruiskutetun aineen aiheuttaman tuskan jälkeisestä pelosta. Joka estää avaamasta suutani ja esittämästä kysymystä ympärilläni oleville.
”Erinomaista työtä, professori. Varmistan että saatte palkan työstänne ja, kunhan koulutus on tuottanut tulosta, maksan kaksin kertaisena summan.”
Kiitos, sir Wisotzky.”
”Nyt, toimittakaa tämä osastolle.”
En ehdi kysyä mitään, kun jälleen ihoani lävistää uusi piikki, tällä kertaa tunnen rauhoittavaa väsymystä vaivun pimeyden tajuttomuuteen. Toivon, vaikka tiedän sen olevan turhaa, että heräisin jossain muualla, jossain kauniissa paikassa ja tämä olisi sittenkin pelkkää painajaista.
Kunnes jälleen herään tunnen pystyväni liikkumaan. Varovasti kohottaudun istumaan samalla, kun vielä valopilkut tanssivat näkökentässä ja sapen maku pyrkii suuhun, mutta vatsani on tyhjä ja pystyn vain yökkimään. Pyyhin syljen suupielistä ja katselen ympärilleni. Olen pienessä ja ikkunattomassa huoneessa jossa ei ole mitään huonekalua, vain riekaleinen peitto ja likainen patja ja ylläni ohut ja liasta harmaa siukale kangasta, joka on ehkä joskus ollut mekko.
Kalsea vankiselli mihin ne ovat jättäneet minut ollessani tajuttomana. Mitä ’ne’ ikinä ovatkin, odotan selvittäväni missä olen ja ennenkaikkea, kuka olen. Yritän pinnistellä muististani mitä tahansa mutta siitä seuraa vain jyskyttävää päänsärkyä. ’Ne’ ovat paitsi kiduttaneet, myös saaneet minut kadottamaan muistini.
Katson käsiäni, ihoni on kalpea kuin kuolleella. Pistonjäljet kertovat, etten uneksi, tämä painajainen on totta.
Siinä yrittäessäni pinnistää muistista mitä tapahtui ennen tutkimuspöydällä heräämistä, päänsärystä huolimatta, huoneen ovea raotetaan ja eteeni paiskataan kangasmytty.
Siinä on verkkopaita, mustat housut, hupullinen kaapu. Ankean kylmässä huoneessa herääminen likaiselta patjalta pelkässä likaisessa alusmekossa on jonkun sadistista fantasiaa ja nämä vaatteet saa kelvata, aluksi.
Tavallaan ne ovat vastenmielisen vartaloa myötäilevät, mutta tavallaan hienot. Housujen polvien kohdalle on ommeltu puaniset tikarikuviot, kaunis yksityiskohta. Samaa sävyä ovat hiukseni mutta kun puen paitaa hipaisen jotain otsassani, kummankin silmäni yläpuolella on jotain, teräväkärkistä. Huoneessa ei ole peiliä, ei edes mitään mistä voisin nähdä itseni heijastuksen. Mitä ne ovat tehneet minulle?
Ensin heräsin tutkimuspöydältä kokien tuskallista kouristelua siitä ruiskutetusta myrkystä ja nyt nämä vaatteet.
Tunnusteltua heräämisen jälkeen tunne kaulassani on pannan, jota en saa irti. Kuin olisin..omistettu?
Pinnistän uudestaan muistiani välittämättä päänsärystä. kuulin nimen, joku Wiso...
”Täällä ollaankin jo hereillä ja huomaan, että pidät valitsemastani vaatteista.”
Huoneen ovi on auki ja sisään on astellut mies tummassa ja siistissä puvussa, kahden aseistautuneen vartijan kanssa. Hymyilee, mutta silmistä kuvastuu kylmä tunteettomuus. Tunnistan äänen samaksi minkä kuulin tutkimuspöydällä.
”Wiso... Wisotzky?”
”Jason..”
Ensimmäinen vierähtää, ääneni särähtäessä lausuen kauneimman nimen maailmassa, poskea pitkin, valuen leualle ja siitä tipahtaa maahan kylmään. Annan kyynelten virrata pitkin kasvojani, en jaksa vaivautua pyyhkimään niitä pois. Hartiat täristen tuijotan hautakiveä jossa nimesi lepää.
Tässä on sinä nyt lepäät, ikiunta.
Aikaa on kulunut vasta puolivuotta mutta tuskani ei hellitä. Meidän yhteinen aika oli kaaosta ja pelkoa, myös rakkautta ja luottamusta. Hän opetti minulle sen kaiken, piti kiinni kun heräsin painajaisiin, jolloin vuoroin huusin, vuoroin rimpuilin niin voimakkaasti, enkä tiennyt mikä oli lopulta todellista. Hän kesti tuon kaiken, niin paljon minua rakasti ja antoi minun elämälle tarkoituksen, jota alkuun niin paljon vihasin ja häpesin.
Mutta julma kohtalo iski, riistäen sen kaiken pois ja minä jäin tänne elämään, yksin. Kaikki ympärilläni on yhdentekevää. En tunne kylmää alkutalven viimaa joka puhaltaa kasvoilleni jäädyttäen kyynelet.
Olen tyhjä, ontto kuori. Elän mutta sydämeni hädintuskin lyö enää, kun sinä kuolit, veit osan minuakin kuolleiden valtakuntaan. Haluaisin seurata perässä mutta tuskin arvostaisit sitä. Koska kuitenkin, sinä opetit, että elämä on taistelun arvoista ja sydämessäni viiltävästä tuskasta huolimatta yritän jatkaa vaellustani täällä elävin kirjoissa.
Ennen sitä, ehkä on parempi palata taaksepäin, menneisyyteen ja kertoa tarinani löydetystä, ja menetetystä rakkaudesta.
Muistoni sieltä, mistä olen tullut. Oli kadonneet kun avasin silmäni, kuin pitkän ja syvän kooman jälkeen.
Herään tajuten olevani kykenemätön liikkumaan ja kirkas valo sokaisee menee hetki totutella hahmottamaan ympäristöni. Minua paleltaa ja olen peloissani. Näenkö sittenkin vain pahaa unta?
Makaan tutkimuspöydällä alastomana ja sidottuna, ympärilläni häärii valkoisissa takeissa ja kasvomaskeissa joukko ihmisiä. He eivät välitä vaikka palelen ja kehoni jokainen kohta on silmiensä edessä nähtävissä.
Haistan steriilin hajun, sitten tunnen piston kyynärtaipeessa neulan upotessa ruiskuttaen jotain ainetta suoniini.
Ennenkuin ehdin tajuta miksi he tekivät näin alkaakin kehoni kouristella, kipu on suunnatoman voimakas ja lepositeet vain vaivoin kestävät yrityksestä tempoa ranteet vapaiksi. Ei, tämä ei ole unta, vaan pelottava todellisuus. En pääse pakoon tätä tuskaa, huudan, mutta kukaan ei auta, kukaan ei välitä. Miksi he vain katselevat, eivät näe tuskaani ja auta?
Päässäni paineen puristus, sitten viiltävä kipu, kuin kaksi veistä kaivertaisi silmieni yläpuolelta ja jotain kosteaa valuu otsalta pitkin kasvojani ja huulillani maistan raudanmakuisen veren.
Kamppailu kivun kanssa kestää vain hetken. Minulle se on ikuisuus, jokainen sekuntti on liikaa.
Lopulta sydämmen syke tasaantuu. Haukon ilmaa hengästyneenä ja kylmää hikeä valuen, joka sekoittuu vereni kanssa kuvottavaksi hajuksi, lopulta nostaa alastoman ihoni kananlihalle palellessani.
Ympärilläni ihmiset nyökkäävät hymyillen. Oliko tuskani tarkoituksellista kidutusta josta he nauttivat?
”Toivottavasti olette tyytyväinen, sir? Tämän paremmin emme olisi voineet onnistua, yhdistäessämme hänen dna:sa lopultakin saatiin luotua vahva, elävä yksilö. Juuri sellainen kuin toivoitte.”
Minun dna, yhdistettynä, mihin? Vapisen, mutta en enää kylmästä. Tämä tunne tulee jostain, siitä sisälleni ruiskutetun aineen aiheuttaman tuskan jälkeisestä pelosta. Joka estää avaamasta suutani ja esittämästä kysymystä ympärilläni oleville.
”Erinomaista työtä, professori. Varmistan että saatte palkan työstänne ja, kunhan koulutus on tuottanut tulosta, maksan kaksin kertaisena summan.”
Kiitos, sir Wisotzky.”
”Nyt, toimittakaa tämä osastolle.”
En ehdi kysyä mitään, kun jälleen ihoani lävistää uusi piikki, tällä kertaa tunnen rauhoittavaa väsymystä vaivun pimeyden tajuttomuuteen. Toivon, vaikka tiedän sen olevan turhaa, että heräisin jossain muualla, jossain kauniissa paikassa ja tämä olisi sittenkin pelkkää painajaista.
Kunnes jälleen herään tunnen pystyväni liikkumaan. Varovasti kohottaudun istumaan samalla, kun vielä valopilkut tanssivat näkökentässä ja sapen maku pyrkii suuhun, mutta vatsani on tyhjä ja pystyn vain yökkimään. Pyyhin syljen suupielistä ja katselen ympärilleni. Olen pienessä ja ikkunattomassa huoneessa jossa ei ole mitään huonekalua, vain riekaleinen peitto ja likainen patja ja ylläni ohut ja liasta harmaa siukale kangasta, joka on ehkä joskus ollut mekko.
Kalsea vankiselli mihin ne ovat jättäneet minut ollessani tajuttomana. Mitä ’ne’ ikinä ovatkin, odotan selvittäväni missä olen ja ennenkaikkea, kuka olen. Yritän pinnistellä muististani mitä tahansa mutta siitä seuraa vain jyskyttävää päänsärkyä. ’Ne’ ovat paitsi kiduttaneet, myös saaneet minut kadottamaan muistini.
Katson käsiäni, ihoni on kalpea kuin kuolleella. Pistonjäljet kertovat, etten uneksi, tämä painajainen on totta.
Siinä yrittäessäni pinnistää muistista mitä tapahtui ennen tutkimuspöydällä heräämistä, päänsärystä huolimatta, huoneen ovea raotetaan ja eteeni paiskataan kangasmytty.
Siinä on verkkopaita, mustat housut, hupullinen kaapu. Ankean kylmässä huoneessa herääminen likaiselta patjalta pelkässä likaisessa alusmekossa on jonkun sadistista fantasiaa ja nämä vaatteet saa kelvata, aluksi.
Tavallaan ne ovat vastenmielisen vartaloa myötäilevät, mutta tavallaan hienot. Housujen polvien kohdalle on ommeltu puaniset tikarikuviot, kaunis yksityiskohta. Samaa sävyä ovat hiukseni mutta kun puen paitaa hipaisen jotain otsassani, kummankin silmäni yläpuolella on jotain, teräväkärkistä. Huoneessa ei ole peiliä, ei edes mitään mistä voisin nähdä itseni heijastuksen. Mitä ne ovat tehneet minulle?
Ensin heräsin tutkimuspöydältä kokien tuskallista kouristelua siitä ruiskutetusta myrkystä ja nyt nämä vaatteet.
Tunnusteltua heräämisen jälkeen tunne kaulassani on pannan, jota en saa irti. Kuin olisin..omistettu?
Pinnistän uudestaan muistiani välittämättä päänsärystä. kuulin nimen, joku Wiso...
”Täällä ollaankin jo hereillä ja huomaan, että pidät valitsemastani vaatteista.”
Huoneen ovi on auki ja sisään on astellut mies tummassa ja siistissä puvussa, kahden aseistautuneen vartijan kanssa. Hymyilee, mutta silmistä kuvastuu kylmä tunteettomuus. Tunnistan äänen samaksi minkä kuulin tutkimuspöydällä.
”Wiso... Wisotzky?”