Life of beasts

[Taker]

Tästäpä alkaa minun kirjoittama kauhu/toiminta/komedia -tarina.
Tarinan päähenkilönä toimii mies nimeltä Sebastian Mitchell, joka käyttää itsestään lempinimeä "Iron".
Iron on toimintaansa aloitteleva yksityisetsivä yhdysvaltalaisessa Robust Cityssä, jota voisi lempeästi kuvailla "vaikeaksi" asukkaidensa ja yleisen ulkonäkönsä takia.

Itse luokittelen tarinan K16-K18 luokkaan, sillä tarinassa on paljon kiroilua, verta sekä vaikeita aiheita.
Lukekaa omalla vastuulla!

Tarina koostuu pienemmistä "tarinoista", jotka on jaoteltu osittain. Esimerkiksi Episodi1, osa 1 jne jne. Jokaisella episodilla on oma tapahtuimenkulkunsa, joka saattaa liittyä aikaisempaan episodiin tai ryhtyä muodostamaan omaa kokonaisuuttaan.

Kiitos ja kumarrus.


Prequel

”Hetki pieni herra Mitchell, nämä uudet lukot tahtovat olla hieman hankalia aluksi.” Edessäni ollut vanhempi mies rauhoitteli minua samalla kun yritti saada häneltä yhdistetyn toimiston ja asunnon ovea.
En kyllä yhtään ymmärrä miksi hän minua yrittäisi rauhoitella, en omasta mielestäni ollut osoittanut mitään sellaista käytöstä joka kertoisi minun olevan vihainen tai aggressiivinen.
”Ei mitään kiirettä, tämän kaltaisessa asiassa ei ole mitään syytä hätiköidä. Ja tuskimpa sentään maailma tästä ympäriltämme romahtaa jos yksi lukko ei suostu tottelemaan.”
Sanoin ukolle samalla suoristaen päälläni ollutta kulahtanutta trenssiä. Mies naurahtikin sanomiselleni kuin yrittäen vakuuttaa minut siitä että hän olisi rauhallinen.
Valhehan tuo oli. Jos jonkin osasin nähdä ihmisen käytöksestä niin se oli rauhattomuuden.
Tietysti alue, missä tämä toimisto sijaitsi saattoi hieman vaikuttaa miehen rauhattomuuteen.
Ei sinällään kyllä mikään ihme. Robust Cityn vähäosaisempien asuinalue ei välttämättä ollut mikään viehättävä paikka edes lyhyeen vierailuun.
”No niin, käykää peremmälle.”
Mies sanoi minulle saatuaan viimein oven lukon avattua ja siirtyi pois edestäni, jotta voisin astua rakennukseen.
Ensimäisen kerroksen toimistotilat näyttivät siltä kun tuo vanha mies oli kuvaillut minulle puhelimessa.
Heti ovelta avautui näkymä nyt tyhjänä olevaan toimistotilaan, jonka vasemmassa nurkassa oli kierreportaat johtamassa suoraan toisen kerroksen asuintilaan.
”Sinä sanoit aloittavasi yksityisetsivänä ja turvamiehenä? Edellinen asukas oli hieman samalla asialla, hän nimittäin oli lakimies. Ikävä kyllä hän hävisi erään tapauksensa jossa oli jengijohtaja osallisena, eikä jengin jäsenet olleet erityisen tyytyväisiä siitä.”
Kuulin ukon puhuvan minulle kun astelin ilmeisesti siihen kohtaan tilasta missä edellisen asiakkaan työpöytä oli ollut.
Tosiaan, mies puhui totta. Edellinen asukas oli joutunut pysyvästi muuttamaan pois toimistosta. Lattiassa ja seinässä olleet hätäisesti ja huolimattomasti pesdyt veritahrat kertoivat karua totuuttaan asiasta.
”Voin vain uskoa herra Davidson. Olettaisin että tämän seurauksena ostajia ei ole ilmaantunut kovinkaan usein?” Sanoin miehelle ja käännyin katsomaan häntä, joka oli jäänyt oven tuntumaan seisomaan ikään kuin ei haluaisi olla missään tekemisissä tämän rakennuksen kanssa.
”Vielä mitä, te olette ensimmäinen henkilö puoleen vuoteen joka edes on astunut rakennukseen saatuaan tietää sen historiasta! Enkä ole oikein vakuuttunut siitä että te haluaisitte edes harkita kauppoja!”
Vanhus huudahti minulle, johon vastasin vaimealla virnistyksellä.
Tuo pieni tunteenpurkaus sai minut tuntemaan itseni paljon paremmassa asemassa kaupanteossa. Ukko halusi tästä paikasta eroon ja hän tulee saamaan sitä mitä pitää.
”Ettäkö haluaisin harkita? Minä olen jo päättänyt että haluan tämän paikan.” Lausahdin iloisena vanhukselle, jonka kasvojen kalpeudesta päätellen koki juuri elämänsä järkytyksen. Eihän kukaan tervejärkinen henkilö haluaisi ostaa toimisto- ja asuntohuoneistoa joka sijaitsee kaupungin vaarallisimmassa kaupunginosassa ja jossa on vielä tapahtunut murha.
No, minäpä en ole tervejärkinen.
Lähdin kävelemään takaisin ulko-oven suuntaan samalla kun tuo mies ryhtyi änkyttämään jotain vastalauseen ja myöntymisen välillä, mutta hiljeni lopulta kun asetin käteni tämän olkapäälle.
”Herra Davidson, olen jo päätökseni tehnyt. Tämä on täydellinen ratkaisu minulle, ja jos sitä pelkäätte että tulen täällä menettämään henkeni niin se on liioiteltu ajatus.”
Sanoin vielä rauhoittelevasti tuolle miehelle ja ohjasin hänet ulos rakennuksesta aurinkoiseen päivään.
Osasin jo päätellä että minulla tulee olemaan tulevaisuus täällä, jos ei valoisa niin synkkä sitten.
”Ja pyydän, kutsukaa minua vain Ironiksi.”

[Taker]

Episodi 1: Midnight lover

Osa.1

Kaksi viikkoa myöhemmin

”Juna Robust cityyn saapuu raiteille kolme...” Junan kaiuttimista kajahti naisääni samalla itse kulkuväline ryhtyi välittömästi hiljentämään vauhtiaan.
Samalla hetkellä ihmiset nousivat ylös paikoiltaan ja ryhtyivät keräämään tavaroitaan valmiiksi.
Isät ja äidit puolestaan neuvoivat tiukasti lapsiaan pitämään tätä kädestä kiinni ettei tulisi eksymään ihmismassan sekaan.
Yksi näistä henkilöistä, vaaleatukkainen nainen, hieman kahdenkymmenen vanhemmalla puolella nousi myös seisomaan ja poimi bändimerkein koristellun metsänvihreän takkinsa pois penkkien vieressä olleelta henkarilta.
Tämän jälkeen tuo nainen tarjoutui auttamaan hänen vieressään istuneen vanhemman herrasmiehen matkatavaroiden kanssa.
Mies kiittikin jälkikäteen neidin avuliaisuudesta ja tarjoutui ostamaan tälle kahvit hyvän tahdon eleenä.
Nainen joutui kuitenkin kieltäytymään tästä, sillä pimeä alkoi hiljalleen laskeutua kaupungin ylle, eikä hänellä ollut vielä yösijaa.
Asemalaiturit täyttyivät nopeasti ihmisistä jotka ryhtyivät etsimään oikeaa reittiä bussi- tai taksipysäkeille, toiset taas tervehtivät iloisesti heitä vastaan tulleita henkilöitä ja poistuivat asemalta ties minne.
Aseman nopeasti hiljentyessä, oli tämä nainen jäänyt vailla opasta. Aseman infotiski oli jo suljettu, eikä muut jäljellä olleet ihmiset oikein olleet kiinnostuneita avustamaan.
Jäljelle jäi ainoastaan yksi vaihtoehto, lähteä yksin vaeltamaan iltaiseen kaupunkiin.
Tietämättä mihin suuntaan lähteä, nainen ryhtyi kävelemään heti ensimmäisenä eteen ilmestynyttä tietä pitkin kohti tuntematonta.
Katuvalot olivat jo tuntia aikaisemmin syttyneet päälle automaattisesti, mutta ihmisten määrä väheni kuitenkin kokoajan mitä edemmäs hän kulki.
Lopulta kärsivällisyys lopahti tyystin ja nainen oli pakotettu kysymään neuvoa. Ongelmana oli vain se, että vastaan tulleiden ihmisten määrä oli loppunut kuin seinään, ja kun tarkemmin nainen katseli ympärilleen niin hän ainoastaan näki huonossa kunnossa olevia taloja.
Pakokauhu alkoi hiljalleen hiipiä selkää pitkin päähän kun ketään ihmistä ei ilmaantunut vastaan, ei eteen, eikä taakse.
Pian kuitenkin nainen huomasi kadun toisella puolella erääseen rakennukseen nojaavan miehen. Heikosti palavan katulampun seurauksena hän ei kuitenkaan nähnyt miehen tarkempia tuntomerkkejä ulkonäöstä, lukuunottamatta päässä ollutta lippalakkia.
”Anteeksi! Voisitteko kenties neuvoa minut lähimpään hotelliin tai hostelliin? Olen nähkääs hieman eksynyt...”
Nainen huudahti miehelle, joka noteerasi kauniimman sukupuolen läsnäolon nostamalla katseensa maasta. Hetken hiljaisuus seurasi näiden kahden välillä, joka päättyi siihen että mies viittoi naisen luokseen, joka turhan innokkaasti ylitti kadun.
”Tuon nurkan takana, noin sata metriä siitä eteenpäin.”
Mies sanoi naiselle tupakan karhaisemalla äänellä ja viittoi hänen oikealla puolella olevaa tienmutkaa.
”Kiitos oikein paljon!”
Nainen hihkaisi onnellisena ja lähti ripein askelin kävelemään hänelle osoitettua reittiä.
”Eipä kestä...”
Mies sanoi hiljaa ja vei kätensä hitaasti takkinsa sisälle, vetäen nopeasti jonkin säikhyvän ja selvästi terävän esineen esille, ja lähtien sitten kävelemään naisen perään.

Aamulla

Puhelimen korkeaääninen pirinä kaikui lähes tyhjässä toimistotilassa ja yhdisti voimansa kirkkaana paistavaan aamuaurinkoon, joka säteili ulko-oven vierellä olleesta isosta ikkunasta suoraan sisälle valaistten koko huoneen, toimiston omistajan suureksi ärsytykseksi.
'Kirottu puhelin'
Iron murahti mielessään ja vastasi työpöydällään olevaan lankapuhelimeen, jota mies käytti huolimatta sen armottoman vanhasta teknologiasta.
”Haloo...Ei...Ei, hän ollut kuolleena ja kuopattuna jo pitkän aikaa.”
Mies puhui puhelimeensa äärimmäisen ärtyneenä ja lopulta läimäytti sen kiinni.
Kaksi viikkoa. Kahden viikon ajan mies oli jo pitänyt toimistoaan pystyssä, ja silti ihmiset soittelivat hänelle aikeinaan puhua sille edelliselle puhelinnumeron omistajalle.
Iron huokaisi hiljaa ja siirsi katseensa hitaasti työpöydälleen vilkaisten avointa sanomalehteä, joka ei kertonut mistään muista kuin huonoista uutisista.
Läheisen kokoonpanotehtaan omistanut yhtiö oli edellisenä päivänä ilmoittanut tehtaan sulkemisesta ja koko henkilöstön irtisanomisella vaiheittain seuraavan puolen vuoden aikana.
Tehtaan ylintä johtoa nämä uutiset eivät kuitenkaan koskeneet, he tulisivat puolestaan siirtymään muihin tehtäviin ”paremmassa” ympäristössä.

Ironia tämä ei kuitenkaan kiinnostanut yhtään, hän oli täysin tyytyväinen omaan tilanteeseensa, eikä halunnut vaivata päätään muiden ongelmilla, ellei kyseessä tietysti ollut asiakas, joka tulisi maksamaan rahaa siitä että ongelma ratkeaisi.
Näiden muutaman viikon aikana Iron ei ollut saanut mitään työtehtäviä yhtä lukuunottamatta, joka oli kuitenkin ratkennut ilman hänen toimintaansa kaksi tuntia sen jälkeen kun asiakas oli asiansa käynyt ilmoittamassa asiansa.
Sen jälkeen, ei mitään.
Mies nousi ylös ja naksautti kuuluvasti niskaansa, ryhtyen sen jälkeen silmäilemään toimistoaan.
Iron oli tarkoituksella jättänyt toimistonsa mahdollisimman autioksi, hän ei nimittäin viihtynyt täyteen ahdatuissa tiloissa joissa hädintuskin pystyi edes kävelemään.
Asiakkaille tarkoitetut kaksi tuolia, sohva ja perinteiset keittiötavarat yhdessä huoneen nurkassa saivat riittää. Toisen kerroksen pieni asuntotila oli vielä autiompi, nimittäin siellä oli vain yksi vaatimaton sänky.
Iron oli myös löytänyt lattialuukun rakennuksen hylättynä olevaan kellariin, josta tilat myynyt vanhus ei ollut maininnut mitään, tuskimpa edes tiesi.
Kellari oli kuitenkin tuolla hetkellä vielä täysin tyhjänä. Mies oli kuitenkin suunnitellut tekevänsä siitä tilasta itselleen pienen ammustehtaan hänen kahteen pistooliin. Tietenkin sellainen tehdas oli sataprosenttisesti laiton, mutta sen sisäänkäynti on helppo naamioida kun kerran edellinen omistajakaan ei siitä tiennyt mitään.

Sireenejä, ne kiinnittivät välittömästi Ironin huomion, varsinkin kun ne eivät tulleet paloautoista, vaan poliisien partioautoista.
Mies siirtyi oven vieressä olleen ikkunan vierelle huomaten juuri kuinka kyseisen virkavallan edustajat ajoivat kovalla vauhdilla hänen toimistonsa ohi. Ensimmäinen asia mikä hänen mieleensä juolahti oli se, että tuon läheisen kokoonpanotehtaan työntekijät olivat nousseet barrikadeille ja tehneet jotain kauheaa esimiehilleen kuin Venäjällä aikoinaan.
Tuskin sentään, tässä lähiössä oli jo ennestään pahoja ongelmia, jotka tietysti lisääntyivät kertaheitolla, mutta ei kukaan enää toimisi niin julmasti.
Iron päätti ottaa selvää tästä tapauksesta, jos hyvä tuuri kävisi niin hän pääsisi seuraamaan pankkiryöstöä tai jotain muuta panttivankitilannetta, joka takuulla parantaisi elämänlaatua ainakin tämän päivän osalta.
Mies asteli rivakasti oven vierellä olleen naulakon luokse poimien tummanharmaan trenssinsä pukien sen päälleen.
Juuri kun hän oli astumassa ulos toimistonstaan, hänen mieleensä juolahti vaihtoehdot mitä vastaan voisi tulla kun ovesta menee maailman puolelle.
Tämän seurauksena mies käveli takaisin työpöytänsä ääreen ja avasi yhden siinä olleista laatikoista. Kuten hän osasi odottaa, miestä odotti hänen molemmat Colt M1911 pistoolit, jotka olivat hänelle arvokkaampia kuin kilo kultaa.
Iron tarttui varmalla otteella molempiin aseisiinsa ja asetti ne takkinsa sisäpuolella olleisiin koteloihin, varmistaen sen jälkeen että ne varmasti pysyisivät paikoillaan.
Tyytyväisenä tulokseen, mies viimeinkin asteli ulos toimistostaan murahtaen kuitenkin vaimeasti kun auringon kirkkaat säteet sokaisivat hänet hetkeksi.

”Nyt nämä ihmiset helvettiin täältä!”
Rikosylikomissario Martin Richmond huudahti heti ensimmäisenä tekonaan kun hän astui ulos parhaat päivänsä nähneestä autosta, nähtyään kuinka väikijoukko olivat muodostaneet kuin nyrkkeilykehän rikospaikan ympäri mitä tukimaan hän oli tullut.
”Kuulitte kyllä! Hopihopi!”
Michelle Gomez, Richmondin partneri täydensi pomonsa huudot ja taputti käsillään tahtia ennestään paikalle oleville poliiseille, jotka ryhtyivätkin komentamaan rikospaikkaa ihmettelevää kansanryhmää kauemmas häiritsemästä kuolinsyyntutkijoiden työtä.
Richmond oli neljänkymmenen vuoden ylittänyt muutama vuosi aiemmin ja saanut sen johdosta ylennyksen mikä puolestaan vei hänet pois katupartioinnista, jossa noutaja saattoi kohdata koska tahansa.
Nyt tuo perinteiseen, ja kenties jopa stereotypiseen komissarion pukukokonaisuuteen pukeutunut mies sytytti huulilleen savukkeen seuraten samalla kuinka ihmiset ihmiset valittelivat siitä ettei heitä päästetty seuraamaan rikospaikkatutkintaa.
Oli kuitenkin varhainen aamu ja lähin koulu sadan metrin päässä, joten idea saada mahdolliset lapset pois lähistöltä oli erittäin hyvä.

Michelle Gomez oli puolestaan kolmekymmentä vuotias kuubalaisen miehen ja amerikkalaisen naisen jälkeläinen, joka oli aikaisemmin valmistunut sairaanhoitajaksi, mutta päättänyt kuitenkin kouluttautua poliisiksi ja pääsikin läpi opistosta hyvin arvosanoin. Poliisin tie oli vienyt hänet lopulta Richmondin pariksi murharyhmään ja nopeasti hän osoittikin tarpeellisuutensa muutamaan otteeseen kun oli tarvetta nopealle analyysille uhrin kuolemaan johtamaan syyhyn.

”Ei helvetti...Taas tällainen tapaus.”
Richmond murahti vaimeana kun hän näki rikoksen uhrin roskapönttöjen ympäröimältä sivukujalta.
Uhri oli noin kaksikymmentä vuotias, arviolta 160 senttiä pitkä ja mahdollisesti ulkopaikkakuntalainen ruumiin vieressä olleen matkalaukun perusteella, mikä oli ihme ja kumma kyllä koskematon, joten tekijä ei ollut sen sisällöstä kiinnostunut.
Normaali ihminen voisi sanoa uhria nätiksi, mutta rajusti viilletty kurkku ja sen sisältä pursunut veri eri puolille naista saivat kyllä toisiin aatoksiin.
Lisäksi uhrin jalkovälistä viilellyt ja revityt housut kertoivat että tämän kauhean teon tekijä oli nauttinut ruumiillisesti joko ennen tai jälkeen murhan.
”Kuolinsyy on ilmiselvä. Kurkku on viilletty auki terävällä esineellä niin että verenhukka on ollut valtava.”
Gomez esitti nopean havaintonsa ja kumartui uhrin juureen ryhtyen tutkimaan tarkemmin ruumista muiden johtolankojen tai kuolemansyiden selvitykseen.
”Kuinka kauan on hän ollut kuolleena?”
Richmond kysyi paikalla olleelta kuolemansyyntutkijalta, joka par'aikaa pakkasi välineistöön laukkuun.
”Arviolta kuusi tuntia. Mitään jälkiä raiskauksesta ei ole, mutta on järkevää olettaa ruumiin kunnosta että sellainen on tapahtunut.”
Tutkija tyytyi vaisusti toteamaan ja poistui rivakasti alueelta jättäen rikostutkijoille työrauhan.
Richmond murahti vaimeasti ja kääntyi poispäin rikospaikalta mennäkseen kyselemään ensimmäisinä paikalle saapuneilta poliiseilta lisätietoja, mutta hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin ihmismassan olleeseen mieheen.
Tuo mies näytti neljäkymmentä vuotiaalta pitkine ruskeine hiuksineen ja parransänkineen. Huomion veti kuitenkin hänen ruskien silmien pistävä katse joka oli kohdistunut tämän tapauksen uhriin.
Ulkonäöllisesti mies näytti siltä että oli saapunut viisikymmenluvulta. Kulahtanut tummanharmaa takki, samaan sävyyn sointuva liivi, valkoinen kauluspaita, mustat housut ja teräväkärkiset nahkakengät saivat hänet näyttämään mafian tappajalta, eikä nykyajan työssäkäyvältä mieheltä.
Rikosylikomissarion vaisto kertoi että hänellä saattaisi olla jotain tekemistä tämän jutun kanssa, mutta tämän poliisin vaisto oli kuitenkin pettänyt aiemmin useampaan kertaan.
”Herra komissario.”
Richmond kuuli yhden poliiseista puhuttelevan häntä, jolloin hän tietysti kääntyi äänen lähdettä kohti, mutta vilkaistessaan takaisin ihmisjoukkoa kohti, oli tuo mies kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Osa.2

Kolme tuntia oli kulunut siitä kun poliisit olivat saapuneet ja poistuneet oikeaan paikkaan osuneen henkilön ilmoittamasta rikospaikasta.
Poliisit olivat toimineet huolimattomasti, rikospaikkaa ei kukaan jäänyt vartioimaan mahdollisia lisätodisteita.
Tämän ansiosta Iron oli päättänyt mennä tekemään lisätuttavuutta paikan kanssa. Vaikkei hänellä ollut mitään tietotaitoa rikospaikkatutkinnasta, osasi mies käyttää silmiään ja loogista kykyä saadakseen tietää haluamansa tieto.
Mitään jälkiä ei ollut maassa. Ei uhrista, eikä myöskään tekijästä. Näytti itseasiassa enemmän siltä että paikalla ollut väkijoukko oli tuhonnut kaikki visuaaliset todisteet.
”Kirottua.”
Iron murahti ääneen, jolloin hän kuuli syvemmältä kujalta äänen, joka muistutti aivan lasipullon rikkoutumiselta.
Hän nosti salamanopeasti katseensa äänen tulosuuntaan ja näkikin kujan päässä haalariin pukeutuneen vanhemman miehen, joka puolestaan vastasi katseella takaisin.
”Anteeksi hyvä herra!”
Iron huudahti tuolle miehelle nousten samalla seisomaan, jolloin tuo vanhus pelästyneen jäniksen tavoin lähti juoksemaan taivaalle ilmaantunutta haukkaa pakoon.
Iron huudahti vielä muutaman kerran tuon miehen perään, ennen kuin itsekkin otti muutaman juoksuaskeleen päätyen muutamassa sekunnissa kujan perälle. Löytämättä kuitenkaan mitään. Tuo mies oli kadonnut.
Iron tiesi että alueella majailisi pieni yhteisö kodittomia, vähäosaisia tai suoranaisia huono-onnisia. Näinä muutamana viikkona kun mies oli majaansa pitänyt, ei hän ollut kertaakaan nähnyt näitä pimeiden kujien valtiaita, mutta nyt se oli muuttunut.
Mies päätti tulla paikalle uudestaan hieman myöhemmin. Henkilöt, jotka majaansa täällä pitivät, tiesivät varmasti jotain tapahtumista. Iron myös tiesi millä palkita tietolähteet.

”Herra poliisipäällikkö, onko teillä mitään johtolankoja tämän tapauksen tiimoilta?”
Yksi lehtitoimittajista kysyi komeaan pukuun sonnustautuneelta poliisilta, joka hermostuksissaan vilkaisi nopeasti vierellään olleisiin virkaveljiinsä pyytääkseen tukea sitä kuitenkaan saamatta.
”En kommentoi tutkinnallisista syistä.”
Päällikkö joutui kuitenkin vastaamaan tultuaan siihen johtopäätökseen, että oli samantekevää kuinka korrektin vastauksen antoi, toimittajat väänsivät sen kuitenkin muotoon ”Ei ole”.
”Entä mitä kommentoitte siihen, että tämä on jo neljäs samanlainen tapaus puolen vuoden sisään?”
Toinen shakaalitoimittaja kysyi mikrofoni tiukasti kädessään.
”Uskomme että kyseessä on mahdollisesti sama henkilö. Mitään huhuja emme vahvista.”
”Ylikomissario Richmond, teidät on määrätty tutkimaan tätä tapausta, joten onko teillä mitään kommenttia tapaukseen liittyen?”
Vielä yksi toimittaja kysyi Richmondilta. Mies kuitenkaan ei ollut valmistautunut siihen, että joku kysyisi häneltä jotain.
”Noo tuota...Tuotaa...Neuvoisin pysymään poissa kadulta pimeän aikaan, tai ainakin kulkemaan jonkun kanssa. Ei minulla muuta.”
Richmond vastasi epäröivästi ja samalla löysäsi kaulallaan ollutta kravattia.
”Ja tähän tämä lehdistötilaisuus päättyykin. Kiitos osanottajille.”
Poliisipäälikkö nopeasti paikkasi alaisensa hermostuneet sanat ja poistui puhunjanpöntöltä, mulkaisten kuitenkin vihaisesti Richmondia ennen kuin katosi näkyvistä poliisiaseman sisälle

”Saatanan saatana!”
Richmond kirosi kovaan ääneen ja paiskasi takkinsa työpödälleen, istuen sen jälkeen omalle tuolilleen ja peittäen kasvonsa käsillään.
”Olisihan se voinut huonomminkin mennä, en minäkään odottanut että noita paskiaisia kiinnostaisi kysellä joltain muulta henkilöltä kuin päälliköltä.”
Gomez sanoi rauhoittavalla äänellä ja istui oman pöytänsä ääreen, joka oli esimiehensä vasemalla puolella.
Richmond huokaisi hiljaa ja nosti katseensa ylöspäin samalla laittaen kätensä ristiin. Vaikkei mies sitä tarkoittanut, niin hän silti tuli katsomaan hieman häpeissään hänen ja parinsa työhuonetta.
Huoneen seinillä olleet arkistointikaapit olivat auki, niiden sisällöt puolestaan joko hänen tai parinsa pöydällä sekalaisessa järjestyksessä.
Ovea vastakkaisella seinällä taas oli Robust Cityn kartta, jossa oli pieniä nuppineuloja kuvaamaan paikkoja missä aikaisemmin oli sattunut samanlaisia rikoksia.
”Tämän pitää päättyä. Meidän on pakko tämä ratkaista pian tai alkaa päitä putoamaan, ja ne eivät tule olemaan uhrien tai syyllisen.”
Richmond sanoi lopulta hiljaa vilkaistuaan tuota karttaa. Gomez vastasi pomonsa puheisiin nyökkäyksellä ja nousi ylös tuoliltaan, aikeinaan hakea kahvia.
”Muuten Gomez, voisitko myös ottaa selville onko rikospaikan alueelle muuttanut lähiaikoina joku mistä meidän tulisi olla tietoisia? Joku rikollinen mahdollisesti.”
Richmond kysyi nopeasti pariltaan ennen kuin tämä oli ehtinyt päästä huoneesta ulos. Nainen vastasi jälleen parinsa kysymykseen nyökkäyksellä ja käveli ulos.
Sinällään tuo tieto ei kiinnostanut Richmondia, mutta hän ei myöskään saanut pois mielestään tuota miestä jonka hän oli nähnyt aikaisemmin.
Tilanne oli sietämätön jo ennestään, eikä hän kaivannut mitään uutta pelaajaa katujen pelikentälle sotkemaan asioita.

”Missä teidän sanomalehdet ovat?”
Iron kysyi tylsistyneen näköiseltä kirjastonhoitajalta, joka osoitti lyijykynällä suuntaa rikkomatta kuitenkaan katsettaan hänen edessään olleesta ristikosta.
Iron katsoi hetken tuota kirjastonhoitajaa hämmentyneen ja vihaisen ilmeen sekoituksella, kunnes lopulta tyytyi vain puistelemaan päätään ja kävelemään kohti annettua suuntaa.
Kirjasto oli nähnyt parhaat vuotensa jo aikoja sitten. Lasikatto oli moninpaikoin rikkoutunut ja ”korjattu” laittamalla vaneria tilalle.
Rakennuksen sisuskin oli huonossa hapessa, pöydät ja tuolit olivat pahasti kuluneet tai rikki, tietokoneista oli jäljellä vain hiiret, jos edes niitäkään.
Kirjoista ei edes kannattanut puhua.
Lehtihyllyjä sentään vielä täyteltiin uusilla sanomalehdillä, joka oli suoranainen ihme ottaen huomioon ympäristön yleiskunnon.
Tämän päivän tapauksesta tosin pitäisi odottaa seuraavan päivän lehteä, mutta Iron osasi aavistaa ettei tämä ollut ensimmäinen kerta kun tällaista oli tapahtunut.
Tapahtumien ajankulkua pitkältä väliltä oli vaikea ennustaa, mutta vähintään puolen vuoden ajalta oli hyvä aloittaa.
Kaikkia sanomalehtiä ei kuitenkaan löytynyt, mutta tarkasteltuaan niitä jotka mies löysi, oli aikaisemmista tapauksista riittävästi tietoa.
Aikaisemmat murhat olivat sattuneet samalla lailla. Uhrin kurkku oli viilletty auki, vaatteet revitty, raiskattu ja lopulta jätetty sivukujalle.
Kaksi suurta yhtäläisyyttä kuitenkin tapauksilla oli. Murhat olivat tapahtuneet vain muutamien satojen metrien etäisyydellä toisistaan, ja ne olivat myös tapahtuneet uudenkuun aikaan, eli suurinpiirtein puolentoista kuukauden välein.
Puolitoista kuukautta. Se on turhan pitkä aika odottaa seuraavaa tilaisuutta napata tuo sairas paskiainen joka näitä murhia tekee.
Iron katsoi ikkunasta ulos, aurinko oli jo laskenut joten oli aika ryhtyä iltatöihin ja ryhtyä selvittämään koko soppaa.

”Kuolemansyyntutkijan raportti tuli.”
Gomez sanoi astuttuaan toimistohuoneeseen sisälle kantaen käsissään kahta kahvimukia ja kainalossaan ruskeaa mappia.
Richmond ojensi kätensä naiselle, joka antoi tuon mapin hänelle kun oli saanut laskettua kahvikupit heidän molempien pöydille.
Raportti ei kertonut mitään uutta. Kuolemansyy oli täysin sama kuin aiemmissa tapauksissa.
Tämäkin oli täysin samanlainen tutkinta kuin aikaisemmatkin kerrat. Ei johtolankoja, ei epäilyjä, ei mitään. Toisinaan Richmondista tuntui että murhien tekijä ei ollut tästä maailmasta.
”Vasikkakin oli laittanut meille pyytämättä viestiä. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa koko tapauksesta.”
Gomez vielä sanoi esimiehilleen ja otti pitkän kulauksen lämmintä kahvia, ryhtyen samalla silmäilemään yhtä lukuisista työpöydällä olleista papereista.
” 'Naga' ei ole mikään muu kuin limainen käärme. Jos on jotain tietämisen arvoista, niin hän sen kyllä tietää. Jos taas haluaa jotain, niin hän sen järjestää. Ja jos hän ryöstäisi Fort Knoxin kultaharkot ja toisi ne tähän kaupunkiin, niin päällikkö antaa asian olla koska Naga järjestää hänelle naisen persettä kun pyyntö käy.”
Richmond ärähti vihaisena ja puristi yhden pöydällään olleista lyijykynistä rikki.
Miestä ärsytti muutenkin kaupungin poliisipäälikkö. Hän nimittäin oli niin pihalla nykyisestä poliisin arjesta että sitä sai ihan hävetä. Lisäksi päällikkö piti enemmänkin kaupungin pormestarin juhlista, joihin hän pystyi pukeutumaan paraatipukuunsa ja tepastella tanssilattialla yksinkertaisen vaimonsa kanssa ja esiintyä tärkeänäkin ihmisenä.
Päällikön julkinen kuva ei kuitenkaan ollut päällimmäinen syy Richmondin negatiiviseen asenteeseen.
Mies käänsi hitaasti katseensa oikealla puolella olleeseen ikkunaan, josta avautui näkymä kerroksen 'päähuoneeseen', missä majaansa pitivät kaksi muuta murharyhmää. Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin kahteen tyhjään työpöytään.
Puoli vuotta aikaisemmin Richmondin ryhmä oli ollut nelihenkinen. Hänen ja Gomezin lisäksi ryhmään oli kuulunut kaksi miestä, jotka poliisien mittapuulla olivat erittäin päteviä jotka olisivat parissa vuodessa saaneet omat ryhmänsä.
Richmond, Gomez ja osa muun kerroksen henkilöstöstä tiesivät kuitenkin että nuo kaksi olivat homoseksuaaleja ja seurustelivat keskenään.
Asiasta oltiin työpaikalla hiljaa keskenäisen kunnioituksen nojalla, mutta jotenkin asiasta tietämätön poliisipäälikkö sai selville tilanteen.
Päälikkö ei ollut mitenkään avoin henkilö, pikemmin päin vastoin.
Hän julkisesti haukkui nuo kaksi konstaapeliä työtovereidensa silmien edessä ja järjesti heidät pois murharyhmästä ja siitä katupartiointiin.
Pari viikkoa myöhemmin heidät löydettiin ammuttuina yhdeltä sivukujalta.

Vaikkei todisteita päällikön osallisuudesta ollut, niin Richmond oli monta kertaa yön pikkutunteina viskilasin voimalla tullut siihen tulokseen että jotain selkäänpuukotusta oli tapahtunut.
Oman uransa, ja ennenkaikkea henkensä pitämiseksi mies ei kuitenkaan julkisesti tai edes yksityisesti ryhtynyt selvittämään asioita. Vaan hän odotti oikeaa hetkeä jolloin esittää omat syytöksensä.
”Älä enää murehdi heistä. Vaikka he olivatkin hyviä poliiseja niin mennyt on mennyttä. Meidän pitää vain siirtyä eteenpäin ja odottaa uusia tulokkaita...Olettaen että heitä koskaan tulee.”
Gomez sanoi hellästi huomattuaan esimiehensä jälleen kerran tuijottavan kaukaisuuteen, katse kuitenkin osoittaen noita kahta työpöytää.
”Minä tiedän..” Richmond huokaisi ja siirsi katseensa tällä hetkellä hänen ainoaan alaiseensa, luoden samalla isällisen rauhoittavan ilmeen.
”Mene kotiin, turhaan täällä enää olet. Ennen huomista ei kuitenkaan mitään tietoa siitä onko jotain uutta rikollisjengiä tai vastaavaa paskaporukkaa tullut tontille kuseksimaan.”
Gomez vielä pomolleen, joka väsyneenä hieroi silmiään ja nyökkäsi vaitonaisesti.
Sanomatta mitään Richmond nousi ylös tuoliltaan samalla napaten takkinsa mukaan henkariltä. Juuri kun hän oli poistumassa huoneesta, Gomez vielä sanoi:
”Äläkä ota viskiä tänä iltana, se ei ole hyväksi.”
Richmond ohitti tuon sangen hyödyllisen neuvon kädenheilautuksella ja asteli ulos huoneesta.



Osa 3

”Annatko sitä tännekkin?”
Hiljainen viinan ja tupakan karhaisema ääni kysyi saadakseen vastauksksi vain epäselvän murahduksen.
Äänten omistajia olivat kenties ihmiskunnan ylpeimmät edustajat.
Kodittomat.
Vaikka heillä ei kunnollista kattoa päällä, ei valtaa, loistoa, eikä varsinkaan kultaa. Nytkin he olivat kokoontuneet kolmen hylätyn kerrostalon sisäpihalle kertoakseen päivänsä tapahtumista, sekä jakaakseen mahdollisia elintarvikkeita tai juomia. Useampaa heistä ohjasi jokin maallinen voima, joka oli heidät tuohon tilaan saanut. Yleisin niistä oli viina, mutta oli myös niitä jotka olivat menettäneet kaikki rahansa suuressa pörssiromahduksessa muutamaa vuotta takaperin.
Vaikka heidän tilanteensa oli yleisesti ottaen erittäin huono, oli heillä kuitenkin ylpeyttä hyväksyä tilanne ja kävellä selkä suorana kadulla parempionnisten keskellä.
”Pysykää toisissanne kiinni, yöstä on tulossa kylmä, enkä haluaisi ryhtyä hoitamaan ketään ilman suojaa.”
Yksi paikalle saapuneista kodittomista sanoi ja lämmitti käsiään tyhjään öljytynnyriin sytytettyn nuotion loimussa.
Tätä miestä kutsuttiin vain 'tohtoriksi'. Menneisyydestään hän oli sielunkumppaneilleen kertonut vain olleensa ison sairaalan lääkäri.
Enempää ei kyselty, enempää ei haluttu tietää.
Ulkonäkönsä perusteella häntä ei kyllä voinut lääkäriksi uskoa. Vaikka hänellä olikin ikää vielä reilusti alle viidenkymmenen puolella, niin kasvojen peittävä parta, kalju päälaki ja kulahtaneet haalarit, ruutupaita ja turvakengät antoivat olettamuksen jostain paljon fyysisemmästä työstä.
”Miten monta päivää sen avustuskeskuksen avaamiseen vielä oli? Me emme tule kestämään kovin kauaa jos sää kylmenee nopeammin kuin ennen.”
Yksi kodittomista vielä tyytyi vaitonaisena sanomaan, ennenkuin ryhtyi avamaan supermarketin roskakatoksesta löytämäänsä lihasäilykettä.

”Minä voin olla siinä kyllä avuksi.”
Voimakas miesääni vavisutti sisäpihaa, joka sai sen asukit säikähtämään pahanpäiväisesti ja katsomaan ympärilleen.
Lopulta he kaikki huomasivat yhden henkilön kävelevän heitä kohti kahden talon välissä olleelta sivukujalta.
”En tullut tänne häätämään teitä pois tai ylipäätään pahoissa aikeissa. Haluan vain jutella, en muuta.”
Iron sanoi noille henkilöille, jotka epäluuloisina katsoivat ensin tulijaa ja sen jälkeen toisiaan. Lopulta he kuitenkin tyytyivät vain kääntymään takaisin nuotion lämpöön, ilmaisten selkeästi halunsa olla välittämättä tuosta muukalaisesta.
Iron tunnisti näiden henkilöiden kylmän asenteen ja tavallaan ymmärtäen sitä. Ei hänkään ottaisi avosylin vastaan ketään ennen kuin saisi tietää tämän todellisista tarkoitusperistä.
”Pyydän anteeksi ystävieni käytöstä, mutta me olemme nähneet näillä kaduilla tarpeeksi paljon pahaa ettemme luota kehenkään ensisilmäyksellä.”
Tohtori sanoi Ironille ja loi tovereihinsa samanlaisen katseen kuin isä pojalleen joka on rikkonut ikkunan jalkapallolla.
Nyt nuo kaksi katsoivat toisiaan suoraan silmiin tutkaillen toisiaan hyvin tarkasti heidän sielujen peilistä. Pian molemmille valkeni että he olivat kohdanneet aikaisemmin tuona päivänä mutteivat sanoneet sitä ääneen.
”Kuka oikein olet? Entä mitä sinä haluat meistä syntisistä jumalan silmissä?”
Tohtori kysyi vielä Ironilta ja ojensi kätensä hänen vierellä olleelle pahvinpalalle pyytäen miestä istumaan. Iron tarttui tähän kohteliaaseen tarjoukseen.
”Nimeni on Sebastian Mitchell, yksityisetsivä. Haluaisin kysellä vähän eräistä murhista mitkä ovat tapahtuneet täälläpäin.”
Iron esitteli itsensä sekä asiansa, mutta tuo jälkimmäinen asia sai kodittomat keskeyttämään kaikki toimensa ja siirtämään katseensa häneen.
Tohtorin kasvot taas kalpenivat lumenvalkoisiksi ja hän alkoi katsella hätäisesti ympärilleen kuin etsien jotain ulospääsyä tästä tilanteesta mihin itsensä sai.
”Me emme tiedä mistään murhista. Hyvää illanjatkoa.”
Tohtori sanoi nopeasti ja asettui makuulle hänen allaan olleelle pahvinpalaselle selkä Ironiin päin.
Sankarimme ei kuitenkaan lannistunut tästä, hän oli osannut odottaa tällaista reaktiota ja sen seurauksena ottanut hieman kielenkantoja rohkaisevaa mukaansa.
Mies veti takkinsa sisältä viinipullon ja siirsi kätensä tohtorin olkapään yli, jotta tämä näkisin yksityisetsivän tulijaisen.
”Romanialaista, todella hyvä vuosikerta.”
Iron sanoi ja tunsi kuinka tohtorin käsi tarttui kiinni pullon pohjaan, jolloin hän itse päästi irti siitä.
Muut kodittomat olivat myös huomanneet pullon astuneen mukaan kuvioihin ja nyt he katselivat toisiinsa samalla kun tohtori nousi jälleen istumaan. Hän katsoi tuota pulloa miettivänä, kunnes ryhtyi avaamaan sitä.
Tuota toimitusta kesti useamman minuutin, koska hänellä ei ollut käytettävissä mitään kunnollisia välineitä korkin poistamiseen pullosta, mutta sinnikkyyden sekä himon yhteisvoimalla tuo este viimeinkin poistui.
Tohtori otti kulauksen tuota juomaa ja jäi sen jälkeen katsomaan eteensä.
”Mitä haluat tarkalleen tietää?”
Hän lopulta kysyi Ironilta ja antoi tuon viinipullon yhdelle tovereistaan, joka oli myös tuon nesteen innoittamana lähentynyt kaksikkoa.
”Vain yksityiskohtia. Onko hän lähtenyt seuraamaan naisia jostain tietystä paikasta? Miten tapahtumat ovat kuluneet? Entä onko kukaan nähnyt häntä tarkasti? Ja mikä tärkeintä, tietääkö kukaan missä hän on?”
Iron listasi kysymyksensä samalla kun kodittomien keskuudessa viinipullo vaihtoi tiuhaan tahtiin omistajaa.
”Ei se ole ikinä samassa paikassa. Vaihtaa joka kerta kyttäyspaikkaa, mutta kuitenkin ollakseen tarpeeksi lähellä juna- tai bussiasemaa löytääkseen mahdollisen uhrin.”
Yksi kodittomista sanoi saatuaan aimon kulauksen tuota viiniä ja annettuaan sen vierellään olleelle naiselle, joka näytti siltä että halusi sanoa jotain, mutta pelkäsi kuitenkin käyttää ääntään.
Pian pullo lähtikin toiselle kierrokselle, mutta keneltäkään ei tahtonut tulla mitään konkreettista. Kunnollisia tuntomerkkejä ei kukaan osannut antaa, muuta kuin että murhaajalla oli kokoajan päässään lippalakki, jossa oli liekkikuviot sivuilla ja etupuolella korpin siluetti.
”Olen pahoillani herra Mitchell, mutta teidän on pakko myös ymmärtää meitä. Osa ihmisistä on päätynyt tänne myöskin siitä syystä että on puhunut liikaa.”
Tohtori sanoi lopulta Ironille, joka tyytyi vain pettyneenä nyökkäämään. Hän oli odottanut enemmän näiltä ihmisiltä, mutta kaippa se oli harhauskoa.
Mies nousi ylös seisomaan ja ehtikin ottaa muutaman askeleen pois joukosta, kunnes aiemmin hiljaa ollut nainen viimein sanoi:
”Minä tiedän missä tämä henkilö käy töissä. Eräässä pikaravintolassa. Mutta en haluaisi kertoa missä, hän nimittäin antaa minulle ruuantähteitä iltaisin. Tiedän että hän on ilkeä mies, mutta hän on kiltti minulle ja se riittää.”
Iron katsoi tuota naista hiljaa hiustensa takaa, kunnes puristi toisen kätensä nyrkkiin ja nopeasti käveli tämän luokse, kumartuen sitten tämän tasolle.
Muut kodittomat odottivat jännittyneinä mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan.
Lopulta Iron vei toisen kätensä hellästi naisen poskelle ja katsoi tätä suoraan silmiin.
”Mikä on sinun nimesi?”
”Darcy.”
”Darcy, ymmärrän kantasi, mutta se mies ei saa kulkea vapaana. Kerro minulle kaikki minkä tiedät. Pyydän.”

Seuraavana Aamuna

”Tämä on se paikka.”
Gomez sanoi auton pelkääjänpaikalla istuvalle Richmondille, joka katsoi heidän oikealla puolella ollutta rakennusta.
Kaksikko oli aamulla viimein saanut listan uusista tulokkaista jotka olivat asettuneet kodiksi köyhälle asuinalueelle.
Nopea tarkistustyö kuitenkin sai selville että nuo rikolliset eivät olleet mitään pahaa sorttia, enimmäkseen muutamaan kertaan pidätettyjä näpistelijöitä, ei mitään murhaajatyyppiä.
Rikollispuoli oli siis jäänyt suutariksi, mutta kaksikko silti päätti tarkistaa myös ”hyvisten” läsnäolon alueella.
Richmondin huomion kuitenkin varasti yksi ainoa asia, nimittäin pari viikkoa aikaisemmin alueelle toimistonsa perustanut yksityisetsivä.
Mies oli nopeasti pyytänyt valokuvaa tästä yksityisetsivästä, koska kaupungin säännösten mukaan jokaisen etsivän piti ilmoittaa työstään poliisille ja näin heistä saatiin luotua rekisteri.
Se oli sama henkilö, jonka Richmond oli nähnyt edellisenä päivänä rikospaikalla.
Mies kertoi heti kaiken eilisestä parilleen, joka ryhtyi keräämään lisää informaatiota tämän henkilön menneisyydestä. Nämä saatuaan, päättivät he yhdessä lähteä jututtamaan tätä henkilöä.
”Mitä luulet, ottaako meidät vastaan?”
Gomez kysyi esimieheltään heidän molempien noustua ulos autosta.
”Luulisi ottavan, mehän voimme panna hänen touhulle stopin heti jos haluamme.”
Richmond sanoi ja lähti kävelemään toimiston ovea kohden, Gomez tiukasti hänen perässään.

Iron katseli mietteliäänä työpöydällään olleita lehtileikkeitä, yrittäen imeä vielä pieniä tiedonjyviä tai jotain sellaista, mitä ei ollut huomannut aikaisemmin.
Mies kuuli auton pysähtyvän hänen toimistonsa eteen välittämättä kuitenkaan siitä. Ei ollut tavatonta, että ihmiset pysäköivät hänen liiketoiminnalle varatulle pysäköintiruudulle kun he menisivät kadun toisella puolella olevaan kotileipomoon hakemaan uunituoretta pullaa tai leipää.
Ulko-oveen kiinnitetty pieni kello kuitenkin toi hänet takaisin maan pinnalle. Mies katsoi kuinka hänen toimistoonsa asteli lähellä keski-ikää ollut mies ja tätä monta vuotta nuorempi nainen.
He eivät pysähtyneet oven juurelle, vaan lähtivät kävelemään häntä kohden samalla silmäillen toimistoa.
”Sebastian Mitchell? Olen komissario Richmond ja hän on komissario Gomez. Haluaisimme kysyä muutaman kysymyksen jos sinulle sopii.”
”Minulla ei taida olla vaihtoehtoa.”
Iron vastasi komissarion kysymykseen ja otti paremman asennon tuolillaan, samalla kun naispoliisi veti kangastakkinsa taskusta pienen muistilehtiön.
”Sebastian ”Iron” Mitchell, ikä 42, syntynyt Bostonissa. Työskennellyt ennen muunmuassa Dellpointin terästehtaalla turvallisuusvastaavana, lopettaen hommat kuitenkin sen jälkeen kun tehtaan toiminta lopetettiin.”
Gomez luetteli tuosta lehtiöstä, johon Iron tyytyi vain nyökkäilemään noille faktoille, joista jokainen oli oikein.
”Ja ennen kuin kysytte, niin lempinimeni tulee siitä kun olin raudanluja entisessä työtehtävässäni.”
Iron lopulta sanoi listauksen loputtua ja vilkaisi Richmondia, joka oli astellut aivan pöydän vierelle, selvästi myöskin huomanneensa pöydällä olleet lehtileikkeleet.
”Missä olit sunnuntain ja maanantain välisenä yönä?”
”Täällä, nukkumassa. Alibia ei ole.”
”Ei tietenkään. Minä näin sinut eilen rikospaikan läheisyydessä, mitä teit siellä ?”
Richmond päätti kysymystensä pienimuotoisen tulvan. Iron huomasi välittömästi komissarion asenteesta, että häntä luultiin syylliseksi tuohon murhaan.
”Kai minä nyt saan olla siellä missä muutkin. Tuskin sitä nyt on laissa kielletty.”
Iron tyytyi tiuskaisemaan ja huomasi kuinka komissarion hermot alkoivat hiljakseen olla loppumaisillaan.
”Ei ole. Mutta minun silmissä sinä et näytä kovinkaan luotettavalta. Ja nyt kun huomaat että olet näköjään tehnyt omia tutkimuksiasi, niin sinun pisteesi eivät ainakaan ole nousussa.”
Richmond vielä sanoi, jolloin Iron nousi seisomaan ja vei kasvonsa aivan komissarion eteen ja sanoi kylmän hiljaisesti:
”Pakkohan täällä on tehdä omia tutkimuksia, koska teidän ei ole ollut mitään hyötyä viimeisen puolen vuoden aikana.”
Richmondin kädet puristautuivat nyrkkiin ja näytti siltä että tämä oli valmiina lyömään tuota yksityisetsivää, jolloin seuraisi ainakin pienimuotoinen käsirysy noiden kahden varsin tasaväkisiltä näyttävien miesten kesken.
”Anna olla Martin. Se ei ratkaisisi mitään.”
Gomez kuitenkin sanoi ja työnsi kätensä näiden kahden väliin, jolloin he molemmat ottivat hieman etäisyyttä toisistaan, mutta kuitenkaan rikkomatta jäänkylmää katsekontaktia.
”Minä varoitan sinua. Jos käy yhtään ilmi että olet sekaantunut tähän tapaukseen, minä järjestän sinut sellaiseen kuseen mistä et pääse kuiville.”
Richmond vielä tyytyi sanomaan, kunnes kääntyi ympäri lähtien marssimaan ulko-ovea kohden.
Gomez ja Iron puolestaan vielä loivat toisiinsa katseen, kunnes nainen lähti kävelemään pomonsa perään.
'Antaa tulla.'
Iron sanoi äänettä itsekseen ja istui takaisin tuolilleen, naksauttaen sen jälkeen äänekkäästi niskaansa.
Mies tiesi kuka, missä ja milloin murhaaja oli.
Ensimmäinen tapaus tulisi ratkeamaan pian.



Osa 4

”Tuo oli turhan kovapuheista. Eihän meillä ole mitään todisteita häntä vastaan.”
Gomez sanoi Richmondille näiden astuttua autoon. Hänen vierellään ollut mies kuitenkin murahti vaimeasti ja vilkaisi vielä kerran Ironin toimistoa kohden, ja näki tuon yksityisetsivät tarkkailevan heitä ikkunan lävitse.
”Kenties. Mutta minä en ole niin vakuuttunut hänestä. Hänen olemuksena kertoo enemmän jostain mafian palkkatappajasta kuin yksityisetsivästä. Luulisi hänen olevan hieman parempi käytöksinen ja yhteistyöhaluinen jos olisi samalla puolella meidän kanssa.”
Richmond sanoi työparilleen, joka käynnisti auton moottorin ja kaarsi pois toimiston edustalla olleelta parkkiruudusta.
Gomez tyytyi olemaan hiljaa. Hänen kokemuksensa yksityisetsivistä olivat melkolailla samanlaiset kuin Ironin tapauksessa. Lisäksi tuo mies tuntui olevan paremmin jäljillä kuin he, joten se saattoi olla myös pieni syy vihamieliseen käytökseen.
”Laitetaan Naga tekemään vähän lisätutkimuksia. Vaikken siitä limanuljaskasta pidä, niin se on paras vaihtoehto saada selville jotain.”
Richmond vielä tyytyi sanomaan tehtyään päätöksensä jatkosta.

'Pirun poliisit, pitikin nyt tulla kyselemään turhanpäiväisiä.'
Mies manasi päänsä sisällä virkavallan puuttumista asioihin, nyt oli turhan huono aika heidän touhuilleen.
Iron huokaisi kuuluvasti ja uppoutui jälleen pöydällään olleiden papereiden pariin.
Pian mies kuuli kuinka hänen toimistonsa ovi avautui jälleen kerran.
”Oliko vielä jotain muuta, vai pitääkö minun tehdä valitus teidän esimiehille?!”
Iron ärähti vihaisena ja nosti katseensa ylös papereista kohti ovea.
'Tohtori' oli astunut kahden aikaisemman poliisin sijasta toimistoon sisälle.
”Minulla ei ole esimiehiä, ei ainakaan enää.”
Tohtori sanoi vaimeana ja astui syvemmälle toimistoon sisälle. Ironia taas hävetti äskeinen avautumisensa, osittain myös se että hän antoi tunteensa valloilleen, joka ei puolestaan ollut yhtään hänen tapaistaan.
”Minun pitää puhua sinun kanssasi. Darcy on eilisen yön jälkeen mummissut jotain ”käsittämättömästä pahuudesta” ja muustakin sellaisesta mistä hän ei ole puhunut ennen. Ja kaikki tämä siis sen jälkeen kun olit kysellyt häneltä siitä murhaajasta.”
Tohtori sanoi arastellen Ironille, samalla vilkuillen varovaisesti ympärilleen toivoen ettei mikään tulisi hänen kimppuunsa toimiston synkistä nurkista.
Iron päästi vaitonaisen huokauksen. Yleensä hän osasi pitää tunteensa kurissa, riippumatta siitä mikä olisi aiheuttanut ne tunteet.
Nyt kuitenkin hän oli päästänyt niitä hieman valloilleen, ja vieläpä sellaiselle henkilölle, joka ei ollut sitä ansainnut.
”Kuulehan. Minä en tehnyt yhtään mitään. Kysyin vain kohteliaasti ja katsoin suoraan silmiin kuten kohteliaat ihmiset tekevät kun toisilleen puhuvat. Sinä tiedät myös, että hän oli nauttinut alkoholia ennen kohtaamistamme joten...”
”Kyllä minä tiedän! Mutta en ole ikinä nähnyt hänen käyttäytyvän noin oudosti minkään alkoholimäärän takia.”
Tohtori huudahti kiihtyneenä ja istuuntui Ironin työpöydän vierellä olleelle sohvalle.
Kiusallinen hiljaisuus lankesi näiden kahden välille, jota seurasi vain vaitonaiset katseiden vaihdot.
”Minä haluan vain tietää, onko sinussa jotain mikä ei tähän maailmaan kuulu?”
Tohtori lopulta rikkoi tämän vaitonaisuuden aallon. Iron katsoi tuota miestä suoraan silmiin miettien samalla vaihtoehtojaan tämän tilanteen ratkaisemiseksi.
Pian mies päästi raskaan huokaisun.
”Kaksi asiaa. Minussa on jotain, mutta se on kuulunut tähän maailmaan jo monta vuosisataa.”
Iron lopulta mystisen vaimeasti.
Aluksi tohtori kuvitteli tuon yksityisetsivän vain pilailevan hänen kustannuksellaan ja ryhtyi suunnittelemaan lähtöä, kunnes huomasi Ironin silmien muuttuvan.

Myöhemmin illalla.

Kuppilassa oli Ironin lisäksi vain neljä muuta ihmistä. Lukuunottamatta henkilökuntaa tietysti.
Viereisen pöydän ääressä istui hieman alle kuusikymmentä vuotta täyttänyt mies istui höyryävän kahvikupin äärellä lukien kirjaa välillä parannellen lukulasiensa asentoa ja murahdellen jostain asiasta.
Heistä vähän kauempana taas pöydän ääressä istui tiuhaan tahtiin tupakkaa polttava vaaleahiuksinen nainen valkoisessa jakkupuvussaan ja katsoi ikkunasta ulos yrittäen ilmeestään päätellen pidätellä itkua parhaansa mukaan. Mitä lie tapahtunut, onko miesystävä jättänyt vaiko pomo töissä haukkunut pystyyn.
Kahvilan perällä puolestaan oli teinipari ilmeisesti ensimmäisillä treffeillään, sen verran varovaista heidän välinen jutustelu sekä koskettelu.
Ironin mielestä näiden kaikkien ihmisten seuraaminen oli kyllä varsin mielenkiintoista, mutta heidän takiaan mies ei tässä kahvilassa ollut kolmea tuntia viettänyt.
Iron oli eilisiltana saaneiden tuntomerkkien perusteella todennäköisesti löytänyt etsimänsä miehen henkilökunnan keskeltä ja oli nyt salaa tarkkaillut tätä kaikki nämä tunnit, kärsivällisesti odottaen tilaisuutta tehdä siirtonsa.
Kohde oli odotettua nuoremman oloinen kuin koditon nainen oli hänelle kertonut. Hieman yli kaksikymmentä vuotias, silmälasipäinen mies, jonka päässä ollut lippalakki peitti lyhyet ruskeat hiukset.
Ensinäkemältä ei uskonut että tuollainen hennon kehonrakenteen omaava mies saisi tapettua mitään kärpästä suurempaa. Mutta historia on osoittanut muutamaan otteeseen että vähäpätöiseltä näyttävästä ihmisestä voi kuoriutua suuri hallitsija.
Iron vilkaisi jälleen kerran kohdettaan, joka huolettomasti keskusteli tarjoilijan kanssa edellisen päivän tapahtumista.
Iron oli useaan kertaan miettinyt vaihtoehtojaan. Mahdollisuudet sille, että Darcy oli nähnyt väärin tai kertonut tahallaan väärät tuntomerkit, mutta hänen katseestaan ei näkynyt petosta, ei pienintäkään.
”...Mutta, minun työaikani päättyy pian. Hyvää illanjatkoa.”
Iron kuuli kohteensa sanovan työtoverilleen ja poistuen kuppilan takahuoneeseen. Tällöin yksityisetsivä kaivoi takkinsa taskun pohjalta viiden dollarin setelin ja jätti sen kahvikuppinsa viereen, sen jälkeen poistuen pöytänsä äärestä välittämättä vaihtorahasta.

Kello oli jo niin paljon, ettei ihmisiä kulkenut kadulla kovinkaan paljon. Satunnaiset ohiajavat autot olivat ainoa todiste siitä, että miljoonakaupungissa oli vielä elämää. Kuihtunutta, mutta elämää silti.
Iron käveli kuppilan takana olleelle kujalle, missä rakennuksen takaovi sijaitsi. Seuraavaksi tarvitsi vain odottaa.
Iron odottikin, yli puoli tuntia. Ilmeisesti hänen kohteensa oli päättänyt jäädä suihkuun työpaikallaan tai lähteä pois etuoven kautta. Jälkimmäinen vaihtoehto oli hyvinkin todennäköinen, jolloin kaikki tämä odottaminen ja kyttääminen olisi ollut turhaa.
Miehen onneksi kumpikaan näistä ei käynyt toteen, sillä tämä henkilö astui nyt ulos kuppilasta. Iron tarkkaili tätä miestä, joka nosti katseensa pilviseen taivaaseen ja alkoi vislata jotain sävelmää, lähtien sen jälkeen kävelemään Ironista vastakkaiseen suuntaan.
Yksityisetsivä antoi tuon miehen päästä hänestä kymmenen metrin päähän, ennen kuin lähti seuraamaan häntä.
Seuraavat minuutit kuluivat kuin mistä tahansa dekkarielokuvasta, yksityisetsivä varjostaa kohdettaan ja sitä rataa. Ironia tämä fakta huvitti suuresti, mutta tiesi sen olevan jokseenkin jokapäiväistä tässä ammatissa.
Varjostettava taas näytti siltä, ettei hän arvannut yhtään mitä tapahtui.
Yhtäkkiä kuitenkin hänen kohteensa syöksähti yhdelle sivukujalle.
”Kirottua.”
Iron sanoi hiljaa ja lähti juoksemaan kohteensa perään. Päästyään sivukujan luokse, mies huomasi kohteensa kiipeävän rivakasti palotikkaita pitkin heidän vieressä olleelle katolle.
Hetkeäkän epäröimättä juoksi samojen tikkaiden luokse ja ryhtyi kiipeämään samaan aikaan kun hänen kohteensa oli jo päässyt katolle.
Päästyään katolle, Iron vilkaisi nopeasti ympärilleen ja huomasi hänen jahtaaman miehen jo hypänneen toisen rakennuksen katolle, jälleen kuin jostain toimintaelokuvasta. Tällä kertaa Ironia tosin ei tämä fakta huvittanut.
Heidän molempien onneksi 60-luvulla kaupunkiin rakennetut talot olivat niin lähellä toisiaan, että niistä pystyi hyppäämään katolta toiselle.
Yhtäkkiä kaksi aseesta kuulunutta laukausta kuului ja Iron huomasi kuinka yksi luodeista osui hänen edessään olleeseen ilmastointilaitteeseen, jonka taakse mies joutui suojautumaan.
”Idiootti. Vähä-älyinen idiootti.”
Iron kirosi vaimeasti, samalla kun hän itse otti toisen pistooleistaan esille. Mies oli hartaasti toivonut ettei mitään tämän kaltaista tapahtuisi. Joku varmasti kuuli nuo laukaukset ja poliisit tulisivat olemaan paikalla nopeammin kuin kukaan saisi kissaa sanottua.
Iron poistui suojastaan ase valmiina ampumaan, mutta hänen kohteensa oli jälleen lähtenyt liikkeelle, ja matkalla hylättyä terästehdasta kohti.
”Pysähdy!”
Iron karjaisi kohteensa perään, joka ei kuitenkaan totellut hänen käskyään, vaan ampui jälleen uuden luodin miestä kohden.
Tämä luoti kuitenkin meni metrikaupalla ohi, joten se ei hidastanut yksityisetsivää lainkaan.
Nuo kaksi juoksivat kattoja pitkin usean sadan metrin verran, kunnes murhasta epäilty ryhtyi laskeutumaan uusia palotikkaita pitkin takaisin maan pinnalle.
Iron saavutti nämä samat tikkaat minuutin liian myöhään, sillä hänen kohteensa oli jo ehtinyt alas ja juoksi nyt kuin jänis haukkaa karkuun kohti terästehdasta.
Iron tiesi, että valtavassa ja vielä hylätyssä tehtaassa jäljitys tulisi olemaan hankalaa, mutta vielä hankalampaa olisi suorittaa pidätys sen kaiken päätteeksi.
Hetkessä mies oli kuitenkin päässyt samat portaat alas ja juoksi tehtaaseen.

Kuten olettaa saattoi, tehdas oli yön pimeinä tunteina yhtä kylmä kuin se oli ollut viimeiset kymmenen vuotta päivisin, sen jälkeen kun omistaja oli tehnyt vararikon ja vienyt rakennuksen mukanaan.
Tämän kaiken jälkeen rakennus oli jätetty mätänemään, aivan kuten kaikki muutkin teollisuuden muistomerkit vanhoilta hyviltä ajoilta kun töitä ja kysyntää oli.
Millään tuolla ei kuitenkaan ollut nykyhetkellä mitään väliä. Ainoastaan sillä oli väliä, kumpi metsästäjistä saisi yliotteen toisestaan ja muuttuisi saaliiksi tuossa teräslinnassa.
Iron yritti päätellä miten hänen saaliinsa ajatteli, kokeneena tappajana mutta vähemmän kokeneena saalistajana tämä hakeutuisi korkealle kuin kotka ja iskisi sitten avoimessa maastossa olevaan kohteeseen.
'Missä hän iskisi?'
Oli Ironin päälimmäinen kysymys, samalla kun hän katseli ympärilleen, yrittäen löytää pienimmänkin merkin kohteensa sijainnista tai suunnasta.
Varovaisin askelin mies alkoi kavuta portaita ylöspäin pistooli ampumavalmiina.
Tehdas oli yhtä hiljainen kuin hautausmaa, ainoastaan kaukaisuudessa, mutta alati lähestyvät sireenit kertoivat lähestyvästä pelastuksesta, tai vaarasta.
Päästyään portaiden päässä olevalle tasanteelle, kaksi laukauksen ääntä kuului, samalla kun Iron tunsi yhden luodin iskeytyvän hänen olkapäähän, ja toinen polveen, pakottaen hänet putoamaan ehjäksi jääneen polven varaan.
Mies nosti kädessään olleen pistoolin ylös, mutta jälleen yksi luoti kajahti tehtaassa, joka osui Ironia tuohon käteen, jonka takia hänen aseensa putosi lattialle.
”Hyvä yritys, kyttä.”
Ääni kantautui Ironin edestä ja nostettuaan katseensa sitä kohden, huomasi hän kuinka tuo lippalakkipäinen mies astui esille yhden tukipilarin takaa savuava pistooli kädessään, jonka piippu osoitti nyt suoraan Ironiin.
”En tiedä miten löysit minut, mutta sillä ei enää ole väliä. Siinä ajassa kun loput kytät sinut löytävät, minä olen jo kaukana, kenties matkalla Kuubaan.”
Tuo mies ilkkui haavoittuneelle Ironille, jonka teräksenkova katse ei antanut mitään osviittaa siitä että hänelle olisi jotain edes sattunut.
”Ylimielinen snobi. Luuletko tosiaan että tulet pääsemään ulos tästä kaupungista? Jokainen sekuntti minkä tässä paikassa vietät, tuo poliisit lähemmäs sinua. Ja jos eivät tuo, niin minä pidän huolen että saat ansiosi mukaan.”
Iron murahti ja nousi vaivalloisesti seisomaan, ottaen vielä uhmakkaan askeleen eteenpäin.
”Miten sinä siitä huolehdit, kun olet kuollut.”
Tuo mies sanoi kylmästi ja veti pistoolinsa liipaisimesta vielä kerran. Aseesta ulos lentänyt luoti osui taas Ironia suoraan otsaan, joka viimein pakotti miehen makaamaan lattialle.
”Ei tässä ollut mitään hauskaa. Ne naiset sentään tuotti mielihyvää.”
Murhaaja sanoi kylmästi ja kääntyi selin Ironia päin.
”Tuo riitti minulle.”
Kuului puheenkova ääni, joka tuntui tulevan murhaajan ja Ironin ruumiin ympäriltä. Murhaaja säikähti tätä tarpeeksi lujaa, että tyhjensi pistoolinsa lippaan siihen suuntaan mistä ensimmäisenä luuli äänen tulleen.
Seurasi hiljaisuus, minä aikana kaikki tuntui hidastuvan ja sai murhaajan kuulemaan oman sydämensä tykityksen.
Juuri kun hän oli ottamassa ensimmäisen juoksuaskeleen portaita kohti, kaksi uutta pistoolinlaukasta kaikui rakennuksen sisällä ja murhaaja tunsikin luotien osuvan hänen polviinsa, jonka seurauksena hän kaatui mahalleen teräslattialle samalla karjaisten tuskasta.
”Minuun tappamiseen sinä tarvitset jonkin ihan muun kuin aseen.”
Tuo sama ääni kaikui rakennuksen sisällä, jolloin tuon murhaajan niin voitonvarmoihin silmiin asettui silkkaa kauhua, kun hän kääntyi katsomaan Ironin ruumista. Mikäli sitä enää ruumiiksi pystyi sanomaan.
Toinen Ironin käsistä nimittäin oli tarttunut lattialle pudonneeseen aseeseen.
Nyt toinen käsistä taas tarttui lattiaan ja antoi tukea, samalla kun tuon miehen yläruumis nousi ylös.
Miehen silmät olivat muuttuneet. Ennen ruskeat silmät olivat muuttuneet kirkkaan punaisiksi, jotka nyt porautuivat lattialla uikuttavan miehen silmiin.
Ilman mitään ongelmia, Iron nousi seisomaan koko pituuteensa, samalla kun hänen kehossaan olleet vammat parantuivat itsestään jättäen täysin ehjän ihon jälkeensä.
”Mikä helvetti sinä olet?!”
Murhaaja huudahti kauhuissaan ja yritti ampua uudestaan aseellaan, joka ei tyhjän lippaan seurauksena suostunut kuitenkaan laukeamaan.
Välittämättä tuosta kysymyksestä, Iron lähti kävelemään kauhistunutta ihmistä kohden samalla laittaen aseensa takaisin koteloonsa.
Päästyään tarpeeksi lähelle, Iron tarttui murhaajaa tämän paidan kauluksesta ja nosti tämän ylös kuin painonostaja höyhenen. Mies vei kädessään rimpuilevan murhaajan kerroksen reunalle ja ryhtyi roikuttamaan tätä reunuksen toisella puolella.
”Viikatemiehestä heti seuraava. Sinä tapoit muita ihmisiä omaksi huviksesi, se oli himoa, ja se on kuolemansynti. Kuolema on ainoa mikä sinulle voidaan langettaa.”
Iron sanoi vaiteliaalla äänellä, ja päästi sitten uhristaan irti, joka putosi pää edellä neljän metrin matkan suoraan betonilattiaan.
Iron kuuli kuinka tehtaan edustalta alkoi kuulua yhä vain enemmän puheenääniä. Poliisit olivat viimein löytäneet paikalle, ja tulisivat pian myös löytämään kaiken tämän.
Iron nosti katseensa kohti tehtaan kattoa, ja näki yhdestä kattoikkunasta, kuinka kuu oli tullut esille pilvien takaa. Tämä näky loi miehen huulille hymyn, samalla paljastaen terävät kulmahampaat.
Silmänräpähdyksessä mies oli kadonnut paikaltaan, mutta hänen tilalleen oli tullut lepakko, joka äänähti vaimeasti, lähtien sen jälkeen lentoon...

[Taker]

Episodi 2: Night's child

Osa 1

Ensilumi satoi maahan jo edellisenä iltana, aamuun mennessä maa oli täysin tuon valkoisen vaipan peitossa. Pakkasta ei vielä ollut, mutta varmasti lämpötila laskisi iltaan mennessä.
Ironia ei tämä säätilan muutos haitannut yhtään, vampyyrinä hän ei tunne kylmyyttä, eikä lumi ollut hänelle mikään maailman romahduttava asia.
Lumi olisikin ihan hyvä piristys tässä niin synkässä ja harmaassa kaupungissa.
Viimeiset kaksi kuukautta Iron on viettänyt matalla profiililla. Lopullinen kohtaaminen sarjamurhaajan kanssa oli päättynyt kuten päättynyt, eikä Iron ollut jäänyt sen yön tapahtumista kiinni.
Poliisi taas ei osannut yhdistää murhia ja tehtaan lattialta kuolleena löytynyttä miestä, vaan totesivat tilanteen olleen ”yksi surkea tapaus”.
Ylikomissario Richmond oli taas täysin oma lukunsa. Iron oli huomannut, että tuo kyseinen poliisi vietti suhteellisen paljon aikaa hänen toimistoaan vastapäätä olleessa kotileipomossa.
Iron oli harkinnut kirjallisen valituksen tekemistä kaupungin poliisipäälikölle, muttei kuitenkaan ikinä tehnyt sitä. Kenties vampyyri halusi vain olla rauhassa, ja metelin aiheuttaminen
Toimiston oven avautuminen toi Ironin ajatukset takaisin nykypäivään ja tulija saikin vampyyrin mielen vielä enemmän valoisammaksi.
”Hyvää päivää.”
Iron sanoi, samalla kun 'tohtori' putsasi lumet erittäin kuluneen takin olkapäiltä.
”Päivää. Entiselle Connorin koululle on jälleen pystytetty avustuskeskus jakamaan ruokaa ja talvivaatteita kodittomille. Ajattelin josko haluaisit tulla mukaan?”
Tohtori sanoi yksityisetsivälle, joka vastasi vain nyökkäämällä, nousten sen jälkeen ylös työpöytänsä äärestä. Mies tarttui rutiininomaisesti trenssiinsä ja veti sen päälleen.
”Teidän jälkeen.”
Iron sanoi ja osoitti kädellään, että 'tohtori' poistuisi toimistosta ensin. Omistajana, Ironin piti poistua viimeisenä jotta hän voisi lukita ovet.
Kaikkien näiden toimenpiteiden jälkeen nuo kaksi ystävystä ryhtyivät rinnakkain kävelemään läheistä koulua kohden.

'Haista paska.'
Ylikomissario Richmond murahti mielessään pomolleen, joka toi jo kolmannen kerran tämän päivän aikana hänelle paperitöitä, jotka hänen itse pitäisi tehdä, mutta siihen kuitenkaan kykenemättä. Tyhmyyttään kai.
”Sinulle on sitten uusi jäsen odottamassa tuolla ulkona. Koeta pitää hänet edes jotenkin ruodussa.”
Poliisipäälikkö sanoi Richmondille samalla heilutellen etusormeaan tämän edessä kuin isä torumassa tuhmuuksia tehneelle lapselleen.
Jälkimmäiset sanat saivat Richmondin nostamaan katseensa noista papereista päällikköä kohden ja oli sanomassa jotain rumaksi luokiteltavaa, mutta Gomezin päänpuistelu sai hänet hillitsemään tunteensa.
”Asia selvä, päällikkö.”
Richmond sanoi ja savukkeen työpöydällä olleesta tupakka-askista ja oli laittamassa sitä suuhunsa kunnes lopulta muistaen että asemasta oli tehty savuton kuukausi aiemmin. Eihän sitä kukaan totellut, mutta esimiehen edessä tupruttelu olisi vain haitaksi koko asemalle.
Poliisipäälikkö taas hymähti omahyväisenä huomattuaan Richmondin välittömän perääntymisen tupakoinnista sisätiloissa. Koko 'savuton työpaikka' oli hänen käsialaansa, josta hän olikin saanut pormestarilta olkaantaputtelua, mutta seläntakaisia haukkuja alaisiltaan.
”Muuten Richmond. Jos näet Nagan kadulla, niin käsketkö tulla tapaamaan minua.”
Päällikkö vielä sanoi ylikomissariolle, joka tyytyi vaitonaiseen nyökkäykseen, jonka jälkeen hän asteli pois toimistosta.
”Kusipää aikoo taa pettää akkaansa. Mutta tosiaan, me ollaan viimeinkin saatu uusi jäsen. Olisin kertonut aiemmin kuin hän, mutta tämän pelleilyn takia en ole ehtinyt.”
Gomez tyytyi sanomaan laittaen jälleen yhden kansion jo pullollaan olleeseen arkistointikaappiin, ottaen kuitenkin heti uuden tilalle.
Richmond huokaisi vaimeasti. Hän oli kyllä kuullut toiselta poliisilta, joka taas oli kuullut päällikön sihteeriltä, joka taas oli kuullut kuinka poliisipäälikkö oli puhunut puhelimeen katupartioiden johtajan kanssa.
Se kuka sieltä oikein tulossa, ei Richmond, saatikka kukaan muukaan tiennyt.
”Voisitko hakea hänet heti tänne, hoidetaan tämä alta pois.”
Richmond sanoi samalla nousten ylös tuoliltaan ja kävellen huoneen ikkunan luokse ja avasi sitä hieman että ulkona tullutta ilmaa virtasi sisälle. Tämän jälkeen mies viimeinkin sytytti tupakan. Palohälyttimistä ei ollut mitään pelkoa, sillä ne eivät olleet toimineet moneen vuoteen.
”Seraph, tuletko tänne?”
Richmond kuuli Gomezin kysyvän tätä henkilöä tulemaan toimistoon sisälle. Mies näkikin kuinka toimiston ulkopuolella olleen työpöydän ääreltä nousikin yksi henkilö. Sälekaihtimien takia mies ei pystynyt näkemään henkilön ulkonäköä sekä sukupuolta, mutta se asia selviäisi muutenkin pian.
Jos Richmond oli täysin rehellinen itselleen. Hän pelkäsi että tämä henkilö oli joku totaalinen idiootti, joka oli itkenyt polvillaan poliisipäällikön edessä rukoillen pääsyä pois katupartiosta johonkin parempaan tehtävään.
Onnekseen hän erehtyi. Nimittäin tämä henkilö oli varsin nätti nainen, jolla oli punaruskeat poninhännällä. Vaatetus tällä naisella koostui farkkuihin, susikuvalliseen huppariin ja maihareihin.
Tämä nainen pysähtyi muutaman metrin päähän Richmondista, samalla kun Gomez käveli miehen vierelle ja ojensi hänelle kansion.
”Dana Seraph, ikä kaksikymmentäkahdeksan. Aikaisempi poliisikokemus New Yorkissa huumausaineosastolla. Sen jälkeen puoli vuotta Robust Cityssä katupartiossa.”
Richmond luetteli faktoja tuosta kansiosta, joille Dana vain nyökkäili todeten ne oikeiksi.
”Oikein hyvä ansioluettelo. Mutta miksi lähteä New Yorkista? Luulisi siellä olevan paremmat oltavat kuin tässä hevosenpaskassa?”
”Ei tämä kaupunki eroa New Yorkista muutoin kuin koostaan. Samanlainen hevosenpaska se on kuin tämäkin. Ja minä en oma-aloitteisesti lähtenyt, vaan minut erotettiin sen jälkeen kun olin lyönyt osaston päällikön leuan paskaksi tämän ehdoteltua seksuaalista kanssakäymistä.”
Dana vastasi Richmondin esittämään kysymykseen tiukan jämäkästi, kuin armeijassa alokas kersantille. Ylikomissario oli kuulevinaan naisen äänessä jotain outoa aksenttia, kenties eurooppalaista. Danan tietoihin oli syntymämaaksi merkattu jokin ”Suomi”, mutta Richmond ei ollut sellaisesta maasta koskaan kuullutkaan.
”No, tervetuloa ryhmään. Toivottavasti tämä roska vaan pian loppuu ja pääsemme oikeisiin töihin. Jos kysyttävää tule, niin minä tai Gomez vastaamme. Voit mennä takaisin paikallesi.”
Richmond vielä sanoi uudelle alaiselleen. Dana tyytyi vain nyökkäämään molemmille huoneessa olleille, ja käveli sen jälkeen pois toimistosta.
”Minä pidän hänestä.”
”Kuten myös.”

”Minä en voi vieläkään uskoa että kävelen päiväsaikaan vampyyrin kanssa.”
Tohtori sanoi Ironille, samalla kun tämä kaksikko käveli alati vilkastuvaa kävelykatua. Tohtori kuuli kuinka Iron naurahti vaimeasti, samalla kun hän nosti katseensa taivaaseen, jossa aurinko pilkahteli pilvien lomasta.
Tohtori myös oli näkevinään vampyyrin kasvoilla voitonriemuisen hymyn.
”Ja ties kuinka monetta kertaa minä sanon sinulle. Aurinko ei ole mikään viikatemies minulle, en vain pidä siitä.”
Iron sanoi lopulta, laskien sen jälkeen katseensa takaisin maan tasolle. Viimeisen kahden kuukauden aikana, Iron oli tohtorille kertonut lähes kaiken itsestään. Aluksi elo näiden kahden välillä oli ollut haasteellista, mutta lämmenneet lopulta, kun tohtori oli viimein ymmärtänyt, ettei Iron ollut, vastoin yleistä käsitystä vampyyreistä, mikään verenhimoinen mielipuoli.
Tohtori näkikin Ironissa enemmän vanhanaikaisen, kunniallisen aristrokraatin.
”Tiedätkös. Olen asunut tässä kaupungissa yli sata vuotta eri nimillä, sekä tiedän myös että Connorin koulu oli ennen Fredrick Coldheartin koti, jonka hän luovutti kaupungille. Coldcorp myöhemmin osti maata rakennuksen ympäriltä ja vaati koulun tonttia takaisin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Koulu lopulta suljettiin kolmekymmentä vuotta sitten. Mutta kuinka kauan avustusjärjestö on siinä toiminut?”
Iron kysyi pienen historiankertauksen saattelemana.
”Vain muutaman vuoden. Rakennus on virallisesti kaupungin omaisuutta, mutta sen kunnostamiseen ei ole halua tai varoja. Coldcorp taas pitää sitä ”historiallisesti” heidän omanaan, mutta eivät uskalla ottaa sitä voimalla huonon PR'än takia, eivätkä myöskään halua ostaa sitä kalliilla rahalla. He haluavat kaupungin myyvän sen halvalla.”
Tohtori selvensi nykytilanteen Ironille, joka tyytyi vain nyökkäämään. Tämän jälkeen Iron vaihtoi osittain aiheitta, ja ryhtyi kertomaan tohtorille Coldcorpin osuudesta 'Operaatio Paperclipissä' ja sen jälkeisiä pimeyteen jääneitä salaisuuksia.
Tohtori ei tiennyt kuinka tuo hänen vierellään kävelevä vampyyri tiesi nuo kaikki asiat, mutta mies oli näinä kahtena kuukautena oppinut olemaan aliarvioimatta Ironia. Kenties osa hänessä ei halunnut edes tietää.

Pian noiden kahden ohitettua yhden ränsistyneen kerrostalon, he saapuivat puistikolle, jonka päässä sijaitsi jo parhaat päivänsä nähnyt kartanomainen rakennus. Puistikko oli suurimmaksi osaksi kuihtunut. Vanhat ja kuihtuneet puut olivat kuin saattoväki talovanhukselle, joka sinnitteli nykymaailmassa iästään huolimatta.
Nyt tämän talovanhuksen ympärillä oli kuitenkin elämää, talon pihalle oli pystytetty useita telttoja, joiden ympärille kerääntyneet vähäosaiset hakivat ilmaista keittoa, leipää ja lämpimiä vaatteita. Talon sisälle oli puolestaan perustettu vapaaehtoisten lääkärien ja sairaanhoitajien toimesta väliaikainen terveyskeskus auttamaan sairaita. Moni ihmetteli tätä ratkaisua, koska rakennus oli ollut eläinten hallitsema jo usean vuoden ajan ja ajan myötä putket ja sähköjohdot olivat hajonneet.
Näistä seikoista huolimatta, rakennus oli paljon parempi vaihtoehto kuin ulkoilma.
”Kauniita puita eikös? Harmillista vain, etteivät ne enää kuki kesäisin.”
Tohtori sanoi Ironille tämän huomattua vampyyrin katsellen puistikon puita kaihoisa ilme kasvoillaan.
”Vanheminen on kaunis asia, te ihmiset pidätte sitä kauheana asiana, vaikkei se sitä ole. Jos ette vanhenisi niin te ymmärtäisitte mistä puhun. On rumuutta yrittää kaunistaa itseään lääketieteen avulla, ellei sillä ole tärkeää tarkoitusta.”
Iron sanoi seuralaiselleen, jonka ilmeestä pystyi päättelemään, ettei hän ymmärtänyt vampyyrin puheista kuin viimeisen osan. Entisenä lääkärinä ja vuosikaudet pullon pohjaa tuijottaen oli mies tuon asian tajunnut.
Tohtori ei kuitenkaan sanonut mitään vastauksena vampyyrin puheisiin, vaan jatkoi matkaansa kohti kartonoa. Pian hän kuitenkin huomasi, että hänen ystävänsä oli pysähtynyt tarkoituksella, ja jopa hiukan siirtyen sivummalle.
”Tämä kaikki ei ole minulle tarkoitettu. Minä en tarvitse ruokaa, lämpöä enkä lääkärihoitoa. Mene sinä vaan, minä olen kyllä lähistöllä.”
Iron vastasi tohtorin mielessä syntyneeseen kysymykseen, ennen kuin hän ehti lausua sitä.
Tohtori tyytyi vain nyökkäämään. Avustustyöntekijät varmasti antaisivat Ironillekkin vähän ruokaa ja juomaa kunhan saisivat tietää kuinka paljon tuo mies teki hänen ja ystäviensä eteen. Mutta toisaalta, vampyyrit eivät tosiaankaan tarvinneet mitään sellaista, joka olisi ihmisille välttämätöntä.
Iron katsoi kuinka tohtori kääntyi takaisin kartanon puoleen ja lähti jatkamaan matkaansa lähimmälle kojulle, josta sattui saamaan lämpimiä vaatteita.
Tietysti ”lämpimiä” oli ihmiskohtainen käsite. Joku saattoi pitää lämpimänä useasta kohtaa paikattua vanhaa takkia, kun toinen saattoi pitää toppa- tai turkistakkia lämpimänä.
Hetken katseltuaan, Iron käänsi katseensa kartanoa edeltäneeseen puistikkoon, ja tarkemmin sanottuna sen kuihtuneisiin puihin.
Vampyyri käveli yhden puun juurelle ja katsoi sitä hetken aikaa kunnes painoi kämmenensä sen kuorta vasten.
Iron pystyi mielessään näkemään sen kaiken mitä tuo puu oli todistanut pitkän elämänsä aikana. Taimenen istuttamisen, kartanon isäntäväen päiväkävelyt, koulun oppilaiden leikit ja nyt tämän kaiken.
Vampyyri katsoi tuota puuvanhusta hymyillen ja kevyesti taputti sen kuorta, mutta lopulta havahtuen lähestyvien autojen ääniin...

[Salem]

Dodiin. Nyt sitten päästään kommentoimaan näitäkin. Tai noh, näistähän olenkin jo mielipiteeni antanutkin jo aiemmin, mutta summataan nyt vielä joitakin ajatelmia.
Elikkäs, pidän kovasti tuosta tyylistä jolla tarinaa kerrot. Hyvin maalauksellisia mielikuviahan tästä syntyy, ja hahmot ovat toistaiseksi olleet mielekkäitä ja kiinnostavia. Iron on jo vanha tuttu, mutta yhä edelleen hän on varsin kiehtovaa sorttia. Tykkään myös kovasti näistä tarinan poliisihahmoista.
Innolla odotan uutta materiaalia tästä.