Pawns of War

[Salem]

Tarinan nimi: Pawns of War
Varoitukset: Väkivalta ja voimasanat, sekä kytköksiä muihin tarinoihin
Yleiskatsaus: Pawns of War on kolmiosainen sivutarina, jonka tarkoitus on leikkiä muissa tästä osiosta tutuksi tulleiden tarinoiden ympärille kudotussa universumissa, rikastaen sitä uusista vinkkeleistä katsoen. Tarina seuraa kahdesta eri maailmasta lähtöisin olevaa sotilasta, Hydruslaista lääkintämiestä sekä Diamien imperiumin pilottia, näiden joutuessa kummallekin vieraaseen tilanteeseen ja maailmaan, kummankin yrittäen selviytyä takaisin omiensa pariin. Ajallisesti tarina sijoittuu aikaan ennen Way Unknownissa ja Silent Planetissa mainittua Hydruksen vapaussotaa, joten suoranaisia spoilereita ei ole luvassa. Tarina toiminee ihan itsenäisenäkin kertomuksena, joskin käytetty sanasto on sen enempää selittelemättä samaa, ja mukana on myös kourallinen viitteitä muiden tarinoiden hahmoihin, rotuihin sekä lokaatioihin.


Hyvät ystävät, kollegat ja asetoverit. Kuluvan kuun alussa menetimme kaikki kommunikaatioyhteydet Graliaan. Varhain tänä aamuna saimme viimein viestin Gralian lähetystöstämme, joka selitti syyn viestintähiljaisuuden takana. Gralian koskemattomuutta on loukattu Diamien aloitettua täysimittaisen hyökkäyksen heidän ilmatilastaan käsin. Kaikista puolustusyrityksistä huolimatta hyökkääjät ovat onnistuneet saamaan vankan jalansijan planeetan maaperällä, katkaisseet monia heidän kommunikaatioväyliään muihin aurinkokuntiin, ja uhkaavat nyt hallinnolle elintärkeitä kohteita. Kaikki merkit osoittavat Diamoksen imperiumin olevan hyökkäyksen takana, ja toimivan keisari Zelphiares Rex Diamoksen suorien määräysten alaisina. Minkäänlaisia vaateita ei ole esitetty vihamielisyyksien lopettamisen edellytykseksi, joten lähtökohtaisesti oletamme kyseessä olevan täysimittainen miehitysoperaatio. Kuten moni varmasti tietää, Gralia on yksi Hydruksen tärkeimmistä kauppakumppaneista Arcanan rajojen ulkopuolella. Näin ollen lukuisat suhteitamme ylläpitävät virkamiehemme, meidän kansalaisemme, ovat jääneet syttyneen sodan jalkoihin, suurin osa heistä korkean profiilin poliittisia, militarisia ja kaupallisia toimijoita. Lukuisat imperiumille esittämämme vaateet saada evakuoida niin oma väkemme kuin turvattomat siviilit sodan jaloista ovat kaikuneet kuuroille korville. Näin ollen olemme päättäneet ottaa aloitteen omiin käsiimme. Teidän tehtävänne on matkustaa Graliaan, paikallistaa niin apua tarvitsevat siviilit kuin oma väkemme, ja tuoda heidät kotiin. Muistakaa, ettette ole ottamassa osaa Gralian ja imperiumin konfliktiin, joten pidättäytykää laukaustenvaihdosta niin kauan kun se vain on mahdollista. Selviytyminen on kuitenkin ensisijaista, joten olette valtuutettu puolustamaan itseänne tilanteen niin vaatiessa. Tarvittavat lisäohjeet, sekä muu informaatio määränpäästänne on luovutettu ryhmänjohtajillenne, ja ne jaetaan teille matkan kuluessa. Pitäkää päänne kylminä, muistakaa koulutuksenne, ja odottakaa odottamatonta.
Onnea matkaan!


Chapter 1. Like Pawns on the Board

Tunnelma Hydruslaisessa kuljetusaluksessa oli haudanvakava. Vain aluksen koneiston humina rikkoi muutoin painavana ilmassa leijuvaa hiljaisuutta. Ciran Amana, Hydruksen armeijan lääkintämies, kuljetti katsettaan vuorotellen kunkin ryhmäänsä kuuluneen miehen ja naisen kasvoilla. Nuo kasvot olivat käyneet hänelle ajan saatossa hyvinkin tutuiksi, sillä yhdessä tämä joukkio oli käynyt läpi melkoiset ylä- ja alamäet, kouluttautuneet toimimaan yhtenä, kiivenneet korkeimmille muureille ja ryömineet syvimmissä mutakuopissa vihollistulituksen alaisina. Vapaa-aikoinaan he olivat kuin veljiä ja sisaria, yhtä tärkeitä ja rakkaita. Ehkä juuri siksi nämä hiljaiset hetket juuri ennen tehtävän alkua olivatkin niin vaikeita käsitellä. Kukaan ei ollut oma itsensä, heidän persoonansa hukkuneina vaitonaiseen, jännittyneeseen usvaan, myrskyn myllertäessä heidän kunkin mielissä heidän käydessä läpi kuka mitäkin henkilökohtaista mantraansa, joka valmisteli heidät hetki hetkeltä lähestyvään helvettiin.

"Kahdeksan minuuttia Gralian ilmatilaan." kuului ilmoitus ohjaamosta.

Kuulutuksen sanat tuntuivat tuovan elon takaisin matkustamoon, kunkin sotilaan aloittaessa viimehetken valmistelunsa, varmistaen varustuksensa vielä viimeisen kerran. Yksi luki hiljaisen rukouksen kahdenuskon jumalille, toinen sujautti suuhunsa kolme palaa purkkaa, kolmannen alkaessa hiljalleen rummutella polviaan kämmenillään, puhallellen ilmoille hengähdyksiä jotka imitoivat Hydruslaista perinnemusiikkia. Neljäs katsoi tarpeelliseksi purkaa ja kasata aseensa vielä viimeisen kerran, ikään kuin varmistaakseen kaikkien silmien alla, että se oli tehty viimeisen päälle oikeaoppisesti. Ne olivat arkisia eleitä, mutta sellaisia joiden Ciran oli nähnyt toistuvan jokaisen uuden tehtävän alla. Hänelle itselleen oli muodostunut tavaksi poimia yksi savuke askistaan ja sujauttaa se korvansa taakse myöhempää käyttöä varten. Hänen ajatuksensa oli, että varautumalla ennakkoon voitonsauhuja varten hän pääsisi mielentilaan, jossa epäonnistumista ja nurkan takana vaanivaa kuolemaa oli turha pelätä. Voitto olisi varma, kun juhlallisuudetkin oli jo ennalta suunniteltu. Todistettavasti metodi ei ollut pettänyt vielä kertaakaan.

"No niin, pojat ja tytöt. Uusintakierros." ryhmänjohtaja korotti ääntään, kiinnittäen kaikkien huomion itseensä. Nämä tehtävänannon toistot, uusintakierrokset kuten niitä tiimin sisällä kutsuttiin, olivat hänen valmistautumiskeinonsa, tapa moukaroida yksityiskohdat perille paitsi muille, myös itselleen, ettei niitä kesken kiihkeimmän toiminnan tarvitsisi enää muistella, vaan kaikki olisivat välittömästi samalla sivulla. "Pintakosketuksen jälkeen etenemme näkymättömissä Gravenboldin kaupunkiin, joka sijaitsee suoraan koillisessa kontaktipaikasta. Alustavan tiedustelutiedon mukaan alue on edelleen Gralian hallussa, ja sinne sijoitettu Diamimiehitys on niukkaa. Meillä ei pitäisi siis olla vaikeuksia pysyä piilossa, jos vain pidämme päät kylminä, emmekä kulje jonossa kuin sonkat. Heti jalkauduttuamme jakaudumme kahteen ryhmään, ja liikumme eriäviä teitä päämääräämme. Kukin teistä muistanee valikoituiko Alpha- vai Bravo-tiimiin. Minä otan Alphan komennon, Biass johtaa Bravoa. Kaupungin raja-alueella hakeudumme sen alla kulkeviin viemäreihin, ja seuraamme niitä suurlähetystön alapuolelle."
"Paska reissu tuli sitten tästäkin." sotamies Verdt kommentoi. "Tarvitsemme kemiallisen kokovartalopesun, ennen kuin voimme pistää nokkamme taas ihmisten ilmoille."
"Ainakin se pitää Verdtin aisoissa, eikä tule tarvetta lirkutella paikalliselle hameväelle. Kukaan tuskin lämpenee luontaisesta viemärinkatkusta." varsin rehvakanoloinen naissotilas, Halo, puuttui puheeseen, Verdtin vain näyttäessä keskaria ilkikurinen hymy kasvoillaan.
"Päät kiinni. Olemme ryömineet läpi pahemmankin paskan. Tämä ei ole mitään uutta." ryhmänjohtaja toppuutteli, jatkaen sitten kertausta. "Kuten olin sanomassa, päätunneli lähetystön alapuolella on kohtaamispaikkamme. Pitäkää tämä myös mielessä, jos joudutte erilleen tiimistänne. Sieltä nousemme jälleen katutasoon, etsimme tien lähetystöön, ja evakuoimme suurlähettiläs Magnar Ferroksen, sekä hänen yhä elossa olevan henkilökuntansa. Palaamme omia jälkiämme tunneleita pitkin kaupungin ulkopuolelle, ja etenemme metsien peitossa länteen evakuointipisteelle."
"Saat sen kuulostamaan niin helpolta, vänskä." Ciran huomautti. "Ihan kuin reissu supermarkettiin ja takaisin."
"Käytännössä sama asia, mutta rapussa pitää liikkua hiljaa ja huomaamatta, ettei nenäkäs naapurin akka näe." ryhmänjohtaja veisteli.

Samassa uusi ilmoitus kajahti matkustamoon. He olivat saavuttaneet Gralian ilmatilan.

"En olisi uskonut näkeväni päivää, että meidät lähetetään toiseen aurinkokuntaan asti leikkimään herrojen sotaleikkejä." Halo totesi sen, mitä kaikki varmasti ajattelivat. "Olemme kaukana siitä kotomaailmasta, jota valassamme aikoinaan vannoimme puolustavamme."
"Niin ovat nekin, joita olemme menossa noutamaan. Ja toisin kuin me, he eivät ole saaneet koulutusta puolustaakseen itseään vallitsevalta tilanteelta." ryhmänjohtaja huomautti.
"Sellainen on sotilaan rooli, Halo." Verdt lisäsi. "Olemme kuin pelinappulat conquer-laudalla. Meillä pelaavat kädet päättävät, mitä teemme ja missä."
"Pienellä onnella vältämme ne sotaleikit aivan tyystin, ja voimme ajatella tätä luokkaretkenä vieraaseen maailmaan." ryhmänjohtaja rauhoitteli.
"Koskas meillä on ollut sellainen onni matkassamme?" Ciran tuhahti.
"Kuinka varmoja voimme olla tästä Diamien asemiin liittyvästä tiedustelutiedosta?" varsin raamikas sotilas, Biass nimeltään, kysyi vakavana, ohjaten keskustelun jälleen raiteilleen.
"Vaikka yhteydenpitomme alueelle onkin ollut rajallista, uskaltaisin luottaa saamiimme tietoihin. Imperiumin ilmavalvonta alueella on olematonta, ja paikalliset maavoimat keskitetty lähinnä Gravenboldin toiselle laidalle. Se jättää meille erinomaisen ikkunan..."

Ryhmänjohtajan sanat katkesivat kuin seinään aluksen tärähtäessä voimakkaasti, hälytysvalojen alkaessa välkkyä muutoin valottomaksi menneessä tilassa, värjäten kaiken pahaenteisen punaiseksi.

"Diamien taistelualuksia hännillä! Aloitan harhautustoimet." ohjaamosta kuului terävä ilmoitus.
"Katsos kuka oli väärässä!" Verdt kähähti, joukkion heittäessä turvavaljaansa yltään, haalien kamppeensa ylleen punaisten valojen välkkeessä, toisen tärähdyksen ravistellessa heidän alustaan.

Ciran tunsi pulssinsa korvissaan, hänen sydämensä hakkasi rinnasta ulos ja suu oli muuttunut kuivaksi kuin Azmean erämaa. Tämä ei ehkä ollut hänen ensimmäinen rodeonsa, ei lähimainkaan, mutta tilanne oli ymmärrettävästi tarpeeksi vakava kiristääkseen kenen tahansa hermot äärirajoilleen. He olivat vasta saavuttaneet ilmakehän, ja jo nyt heidän siipensä olivat ottaneet kaksi vakavaa osumaa. Vapaapudotus tältä korkeudelta ei ajatuksena naurattanut heistä ketään.

"Luukku auki." Biass sanoi jykevästi vieressään seisseille Halolle, astellen määrätietoisesti kohti aluksen perää, välittämättä juurikaan aluksen epätasaisesta lennosta, joka oli heittää kaikki muut miehistön jäsenet kumoon jokaisen pilotin tekemän väistöliikkeen myötä.

Biass nojasi itsensä aluksen seinään aivan sen perällä olleen luukun tuntumaan, odotellen että Halo saisi kammettua itsensä luukun ohjauspaneelille. Kaikki muut hakeutuivat mahdollisimman tuvalliselta tuntuvaan asemaan ja pitivät kiinni mistä saivat, katseet tiukasti luukun suunnassa sen alkaessa hiljalleen aueta, paljastaen takaansa Gralian yöllisen pilvitaivaan, sekä heidän hännillään lentävät kolme Diamialusta. Vaikka yö peittikin noita hopeasiipisiä aluksia, salli Hydruslaisten pimeänäkö heidän nähdä niiden kantamat basior-vaakunat. Diamoksen imperiumin väkeä, ei epäilystäkään. Biass suuntasi kiväärinsä piipun aluksia kohti, avaten sarjatulen suoraan lähimpänä lentävän aluksen ohjaamoon. Alukset vastasivat tuleen, mutta Hydruslaispilotin taidokkaat väistöliikkeet estivät kriittiset osumat. Ilmataistelussa kiväärituli oli kuitenkin kuin toisi voiveitsen miekkataisteluun. Mahdollisuus tehdä vahinkoa oli olemassa, mutta todennäköisyydet olivat astronomisen pienet.

"Biass!" matkustamon perältä luukkua lähestyvä, aiemmin rukoillut sotilas huikkasi, ja saatuaan tämän huomion heitti isokokoiselle toverilleen putkimaisen aseen, johon oli kiinnitetty kahdeksan plasmakranaattia sisältävä rulla. Biass nappasi aseen ilmasta käsiinsä, pudottaen kiväärinsä roikkumaan hihnansa varassa olaltaan.
"Kiitos, Pastori. Teet jumaltesi työtä." Biass kiitteli.
"Toimi sinä vuorostasi heidän keskisormenaan. Ammu nuo siivekkäät perkeleet kadotukseen." Pastoriksi leimattu kahdenuskoon nojaava sotilas manasi, avaten itsekin tulen aluksia kohti kiväärillään, tarjoten Biassille mahdollisuuden tähdätä harvat kranaattinsa mahdollisimman tarkasti.

Halo yhtyi Pastorin tarjoamaan tulitukeen, ja samoin tekivät myös muutkin aluksen perällä olleista sotilaista. Yön oli heidän puolellaan, ja siinä missä Diamipilotit joutuivat kamppailemaan ankaran tulituksen lisäksi myös pimeyden rajaaman näkökenttänsä kanssa, Hydruslaisille se ei tuottanut ongelmaa nimeksikään. Biass tähtäsi tarkoin, ja laukaisi ensimmäisen kranaatin, joka lensi aivan minne sattui, kiitos heidän oman pilottinsa tekemän väistöliikkeen. Hiljaa henkensä alta kiroten mies tähtäsi uudelleen ja ampui seuraavan kranaatin, nähden kuin hidastuksena kuinka se kaartoi ilman halki, osuen suoraan kolmen jahtaajan kärjessä lentäneen aluksen ohjaamoa vasten, räjähtäen sokaisevalla valolla, muuttaen aluksen hopeasiipien varassa liitäväksi tulipalloksi. Ensimmäinen poissa pelistä.
Kaksi muuta Diamipilottia tuntui tajuavan, että heitä ammuttiin jollain muullakin kuin kivääritulella, ja yhteistuumin nämä aloittivatkin omat väistöliikkeensä, pysytellen silti tiukasti Hydruslaisten hännillä. Väistöliikkeistä johtuen kolme seuraavaa kranaattia lensivätkin ohi maaleistaan, mutta niitä seurannut löysi kohteensa, osuen toisen aluksen perään, saaden pilotin menettämään hallinnan ja syöksymään tulisena tähdenlentona kohti maata. Vielä yksi alus.
Yksin jäänyt Diamipilotti tuntui menettäneen itsehillintänsä, alkaen tehdä varsin uhkarohkeita syöksyjä kohti Hydruslaistalusta, tulittaen kohdettaan sattumanvaraisissa ryppäissä, nyt kun ei tarvinnut enää varoa osumasta omiinsa. Hydruslaisalus otti lukuisia osumia, mutta onnistui silti pysymään yhä ilmassa. Pilotti oli kuitenkin selvästi tietoinen siitä, ettei heidän aluksensa kestäisi enää paljoakaan tällaista rankaisua, sen näki jo siitä, että tämä oli tietoisesti hakeutunut alemmas aina puunlatvuston tasolle asti, yrittäen tarjota miehistölle edes jonkinlaisen mahdollisuuden hylätä alus, jos pahin tapahtuisi.
Samassa ilmoille kajahti terävä parkaisu. Diamin oli onnistunut ampua suoraan aluksen sisätiloihin, ja osua taaempana tulitukea tarjonneeseen Verdtiin, joka osuman johdosta menetti tasapainonsa ja horjahti lattialle, lähtien hallitsemattomasti kieppumaan kohti avointa luukkua. Ciran heitti itsensä liikkeelle, syöksyen koko pituudeltaan toverinsa perään ja tarttuen tätä ranteesta juuri ennen kuin tämä ennättäisi vetäytyä ilmavirran mukana ulos.

"Kiinni on!" Ciran huudahti, suunnaten sanansa paitsi Verdtille tätä rauhoitellakseen, myös muulle tiimille pitääkseen näiden huomion oleellisessa, sekä samalla myös itselleen, vakuutellen että hänen otteensa pitäisi.

Ciranin sanat olivat kuitenkin ennenaikaiset, sillä uusi osuma ravisutti kuljetusalusta, singoten sekä hänet että kiinni pitelemänsä Verdtin ulos luukusta, kaksikon kadotessa metsän latvuston sekaan.

"Ei perkele..." ryhmänjohtaja manasi nähdessään Ciranin ja Verdtin sinkoutuvan kyydistä. Realistisesti heillä ei kuitenkaan ollut nyt mitään tehtävissä tovereidensa hyväksi, ei ennen kuin he saisivat viimeisenkin Diamin pois hänniltään.
"Vitun runkkari..." Biass kähähti lähemmäs kiitävälle Diamialukselle, ampuen toiseksi viimeisen kranaattinsa.

Diamialus teki viime hetken väistöliikkeen, välttäen kranaattia osumasta suoraan ohjaamoon. Se oli kuitenkin aivan liian lähellä välttääkseen osuman täysin, ja kranaatti räjähtikin aivan aluksen vasemman siiven juuressa, räjäyttäen sen irti ja lähettäen aluksen pyörimään tulisena, hallitsemattomana hyrränä, suoraan Hydruslaisten kuljetusalusta kohti.

"Ei vittu! MAIHIN!" Halo huusi minkä ääntä sai lähtemään tajutessaan tilanteen, tuon tulisen hyrrän ajautuessa heidän avointa luukkuaan kohti. Seurasi kaiken alleen peittävä rysähdys, ja koko alusta liitoksissaan ravisuttanut törmäys sai pilotin menettämään hallinnan.

Sateen pisarat tiputtelivat tasaisesti Ciranin päällä, havahduttaen hänet takaisin tähän maailmaan. Mies haukkoi henkeään, hänen viimeiset muistikuvansa taivaalla kipinöivistä tulipalloista, ympärillä kieppuvasta maisemasta, sekä loputtomalta tuntuneesta oksien ja lehtien merestä piiskaamassa hänen kehoaan palaten kirkkaana hänen mieleensä. Lääkintämies katsoi hädissään ympärilleen, todeten makaavansa puun juurella, sen oksiston tiputellen sadepisaroita hänen ylleen, mutta samalla suojaten häntä kastumasta aivan läpimäräksi. Kaikista kivuistaan Ciran osasi päätellä, ettei hän ollut ainakaan kuollut pudotukseensa. Tässä tilanteessa hän ei tosin osannut sanoa, oliko se onnekasta vai ei. Hän laski päänsä alas, valiten maata sijoillaan vielä hetken aikaa, ihan vain tilannettaan kuulostellakseen.Oli jo valoisaa, joten hänen oli täytynyt maata tässä pidemmän aikaa, tunteja vähintään. Ajatukset siitä, kuinka myöhässä hän olikaan laaditusta aikataulusta, kiisivät hänen mielensä läpi vain hetkellisesti, hukkuen nopeasti akuutimpien huoliensa alle. Missä hän tarkalleen oli? Missä muut olivat? Kuinka pahat hänen saamansa vammat todella olivat? Mistä hän saisi tupakkaa?
Vaistomaisesti Ciran vei kätensä korvalleen. Oli pienimuotoinen ihme, että hänen sinne jemmaamansa voitonsavuke oli edelleen paikoillaan. Se oli jäänyt puristuksiin miehen kypärän ja korvanlehden väliin, ja oli myös jokseenkin vääntynyt hänen tehtyä varsin intiimiä tuttavuutta Gralian maaperän kanssa, mutta käyttökelvoton se ei missään nimessä ollut. Onnekas tupakka, Ciran ajatteli ottaessaan savukkeen huuliensa väliin ja hapuillessaan sytytintä rintataskustaan. Ehkä se johtui hänen flirttailustaan kuoleman kanssa, jonkinlaisesta selviytyjän euforiasta, mutta tuo savuke oli paras, jonka hän oli koskaan polttanut. Tuntui kuin sen myrkkysauhujen imeskely olisi ollut lääkettä hänen kipuilevalle kropalleen, rauhoittaen samalla hänen hermojaan. Se oli toki vain mielen luomaa jekutusta, illuusio joka murenisi viimeistään siinä vaiheessa, kun hänen täytyisi yrittää jalkeille, mutta juuri nyt hän otti siitä kaiken irti.
Kun voitonsavuke oli viimein poltettu aivan loppuunsa asti, tiesi Ciran armonaikansa loppuneen. Nyt seuraisi se pelottava osuus, kun pitäisi nousta ja tarkastaa, mikä kaikki hänen kehossaan toimi ja mikä ei. Alku tuntui ylitsepääsemättömältä rimpuilulta, ja joka solu tuntui huutavan häntä lakkaamaan liikkumasta. Sitkeästi hän kuitenkin kohottautui ylös, todeten raajojensa olevan edelleen kiinni kehossaan ja liikkuvan kuten piti. Vierellään olleen puun runkoa tukenaan käyttäen hän kampesi itsensä polvilleen. Ponnistus vielä, ja hän oli jo jaloillaan. Helpotus oli suuri, kun hän kykeni tukemaan painonsa niiden varaan kaatumatta uudelleen. Ainakaan mitään ei tuntunut olevan poikki, mikä oli positiivinen merkki. Seuraavana olikin vuorossa hänen kantamustensa tarkistaminen, ja tässä vaiheessa hänen onnensa otti käännöksen huonompaan. Hän ei löytänyt asettaan. Sen oli täytynyt paiskautua toisaalle metsään heidän ilmalentonsa aikana. Samoin hänen viestimensä oli poissa. Hän sai sentään lukea kiitoksiaan ja rukouksiaan siitä onnenkantamoisesta, että hänen lääkintämiehen laukkunsa oli edelleen visusti kiinni hänen taisteluvyössään, samoin veitsen kahva pisti yhä esiin hänen olalleen kiinnitetyssä tupessa. Parempi kuin ei mitään, hän ajatteli. Kokonaisuutena hänen epätavallinen laskeutumisensa Gralian pinnalle oli päättynyt pelättyä paljon paremmin. Asteikolla yhdestä kymmeneen se oli vähintään vahva kutonen, hän mietti, yrittäen pysyä niin positiivisena kuin mahdollista, varsinkin tajuttuaan kuinka lähellä oli ollut iskeytyä vain parin hassun harppauksen päässä olleeseen kivikkoon. Ciran ei ollut uskovainen tyyppi, mutta tuon oivalluksen valossa hän pyytäisi Pastoria välittämään kiitoksensa pyhille kaksosille, kunhan vain löytäisi takaisin tiiminsä luokse. Tämä ajatus puolestaan johdatti hänet muistamaan, ettei hän suinkaan ollut lähtenyt ilmalennolleen yksin.

"Verdt?" Ciran kähähti tuskaisesti puusta tukea ottaessaan.

Ciran oli yrittänyt viimeiseen asti pitää otteensa Verdtista heidän pudottuaan, mutta muisti otteensa livenneen heidän osuessaan latvustoon, ja kaksikko oli tempautunut erilleen. Siitäkin huolimatta Verdtin pitäisi kaiken logiikan mukaan olla jossain lähistöllä. Ciran valitsi kuitenkin olla käyttämättä ääntään tämän etsinnöissä uudelleen, varautuen siihen että Diamit saattoivat partioida aluetta. Vänrikin tiedustelutiedot olivat pettäneet jo kerran, tehden tyhjiksi senkin vähän informaation mitä hänellä oli ympäristönsä tilanteesta. Ciran ei muistanut, koska viimeksi olisi tuntenut olonsa aivan näin orvoksi ja eksyneeksi.

"Täällä..."

Ääni oli heikko, mutta Ciran oli selvästi kuullut sen. Hetken aikaa kuunnellessaan hän kuuli sen uudelleen, ja tällä kertaa hän oli varma. Verdtin ääni. Ciran katseli ympärilleen, nähden vain harvaa metsää, hakien epätoivoisesti äänen lähdettä.

"Täällä...vi-vitun pässi..." Verdt kähisi minkä jaksoi, heiluttaen kättään väsyneesti läheisen mättään takaa.
"Verdt!" Ciran riemastui, yrittäen parhaansa mukaan pitää äänensä kurissa, hilliten liki ylitsepursuavaa helpotustaan nilkutellessaan toverinsa suuntaan.

Ciranin helpotus oli kuitenkin ollut aivan liian ennenaikaista. Hänen helpotuksen tuoma hymynsä hiipui hänen päästyään puhe-etäisyydelle, vaihtuen ilmeettömään tuijotukseen, joka yritti kätkeä taakseen sen mitä mies todella näkemästään ajatteli. Hänen sydämensä jätti lyönnin välistä, hänen sieraimensa laajenivat hänen nenänsä havaitessa ilmassa leijuvan katkun, joka oli käynyt hänelle enemmän kuin tutuksi hänen palvelusaikanaan, hänen joutuessaan paikkailemaan taisteluiden vammauttamia sotilaita. Verdt oli menettänyt paljon verta, joka oli valunut lammikoksi hänen alleen, värjäten mättään tummanpunaiseksi, lähes pikimustaksi kuivuessaan. Ciran näki jo ensimmäisellä vilkaisullaan, ettei tilanne ollut hänen käsissään. Mikään määrä hänen laukustaan löytyvää lankaa, sideharsoa tai laastaria ei olisi tarpeeksi. Verdtin vatsan alue oli karua nähtävää. Oli suoranainen ihme, että Verdt oli ylipäänsä selvinnyt hengissä alkuperäisestä osumasta, saati vielä pudotuksesta tempautuessaan ulos aluksesta. Vielä sitäkin suurempi ihme oli, että tämä oli maannut verisellä metsävuoteellaan läpi yön, valuttaen verta kuin vuotava ämpäri, ja silti onnistunut pysymään tolkuissaan. Ciran kumartui toverinsa vierelle ja painoi kätensä tämän otsalle. Verdt oli hyytävän kylmä, ja vapisi hänen kosketuksensa alla. Hänen katseensa vaelsi toverinsa ylärungolla, tai siinä syltyssä mitä siitä oli enää jäljellä.

"N-no, herra lekuri? Mi-mikä ennuste?" Verdt yritti pitää puhetta yllä, virnistäen vaikka se selvästi tuskien takana olikin. "Kai näillä naarmuilla ainakin viikko saikku ir-irtoaa?"

Ciran ei rehellisesti tiennyt mitä vastata. Hänen mielensä raksutti ylikierroksilla hänen yrittäessä pähkäillä jotain, mitä tahansa, mitä tehdä ottaakseen Verdtin saaman vahingon takaisin. Sellaisia keinoja ei vain yksinkertaisesti ollut.

"H-he-hei?" Verdt hengähti, ääni vapisten.
"...saa toki." Ciran sanoi pakotetulla äänellä. Hän ei kyennyt hengittämään, sillä valtava kivenmurikka painoi hänen vatsansa pohjaa. "Kunhan tämä paska on ohi, pyydän itsekin lomaa. Mennään yhdessä Basamialle ja katsotaan millä saadaan aivot parhaiten nollattua, ja kenen vierestä sen seurauksena herätään, jos ylipäänsä enää herätään."
"Ihan v-vitun hyvä idea!" Verdt myönteli, nauraen, mutta nauraminen sattui luvattoman paljon. "Kättä päälle..."

Ciran tarttui Verdtin käteen. Verdt puristi kovaa, kovempaa kuin mitä Ciran oli uskonut tällä olevan enää voimia jäljellä.

"Tuota...tuo naarmu on melkoinen tulehdusriski. Taisit saada vapautuksen vänskän viemäriseikkailuista." Ciran jatkoi. "Ei tarvitse rämpiä paskassa."

Verdt pysyi hetken vaiti. Puristus Ciranin kädestä hiipui hieman. Ikuisuus kiisi heidän ohisteen, kummankin ollessa täysin hiljaa. Kenties tämä oli ollut se lause, joka oli konkretisoinut Verdtille tämän tilanteen todellisen laidan, ja mies otti hetken sisäistäkseen musertavan tiedon, jota oli kieltänyt itseään hyväksymästä yön piinallisina tunteina.

"...hyvä. Hyvä." Verdt tyytyi kuiskaamaan. "Parantaa saumojani hameväen silmissä..."
"Naiset tykkäävät myös arvista." Ciran jatkoi myötäileviä puheitaan. "Koita jättää meille muillekin vähän saumoja."
"Katsotaan." Verdt hengähti. Hän oli taas hetken vaiti, hänen pakotettu hymynsä sulaen pois kasvoiltaan. "Ciran...minua pelottaa..."

Ne olivat Verdtin viimeiset sanat. Mies kuoli vain hetkeä myöhemmin Ciranin otteeseen tuolla metsämättäällä, täysin vieraalla maalla, kaukana omasta kotiplaneetastaan ja aurinkokunnastaan, osana konfliktia johon hänellä ei ollut osaa eikä arpaa. Ciran tulisi aina muistamaan Verdtin, mutta suuremmassa kuvassa tämä oli pelkkä nimi raporteissa, pelkkä laudalta pudonnut pelinappula suurempien voimien conquer-pelissä.
Ciran, suljettuaan toverinsa silmät, lausui tälle hiljaisen anteeksipyynnön heidän kotokielellään, alkaen sitten olosuhteiden pakosta tonkia tämän mukana olleita kantamuksia. Hän sai saaliikseen hieman kuivamuonaa ja vettä, tulentekotarpeita, pistoolin ja toisen taisteluveitsen, sekä viestimen, joka oli selvästi kolhiutunut pudotuksessa, mutta vaikutti silti toimivan. Raskain sydämin lääkintämies hylkäsi taisteluveljensä siihen, tietäen että hänen täytyisi pysyä liikkeessä, jos mieli selvitä tilanteestaan. Ennen lähtöään hän kuitenkin pujotti Verdtin tuntolevyn pois tämän kaulasta. Hän ei voisi kantaa toveriaan, mutta ainakin hänellä olisi jotain tuotavaa miehen perheelle kotomaailmaan palatessaan. Seuraavaksi hän yritti tavoittaa tiiminsä muita jäseniä Verdtilta ottamallaan viestimellä, muttei saanut vastausta yhdeltäkään. Paskanahan se tietenkin oli. Miksi muuten kukaan ei vastannut hänen yhteydenottoihinsa? Asiaa ei auttanut voivotella, vaan ainoa ratkaisu olisi laittaa saapasta toisen eteen. Taisteluvyössään säilyttämänsä kompassin avulla Ciran haki itselleen oikean kulkusuunnan, toiveenaan saavuttaa loput tiimistään viimeistään Gravenboldin viemäriverkostossa, heidän sopimassaan kohtaamispaikassa.

Matkantaitto oli hidasta ja ontuvaa. Ciran haki mielestään yksityiskohtia heidän tiiminsä pikakurssista Gralian luonnosta ja eläimistöstä, jonka turvin heidän oli ollut tarkoitus varautua odottamattomiin, pitkittyneisiin selviytymisjaksoihin tuntemattoman planeetan villissä luonnossa. Hänen muistinsa mukaan näissä metsissä ei pitänyt olla mitään erityisen vaarallista, Diameja lukuun ottamatta. Viime yö oli kuitenkin tuonut Hydruksen armeijan sanonnan "odota odottamatonta" hyvin vahvasti ajankohtaiseksi. Tässä vaiheessa Ciran ei antaisi itsensä yllättyä edes siitä, jos hänen kimppuunsa kävisi keisarihydra, vaikka moiset eivät asuneet lähelläkään Graliaa, tai edes Maguksen aurinkokunnassa. Siltikään hän ei osannut aivan odottaa sitä, mikä hänen polulleen osui aivan seuraavan, selvästi tihentyneen ryteikön takana.

"Johan on perkele..." Ciran hengähti katsellessaan taistelualusta, joka lepäsi valtavien puiden paksujen oksien ja sitkeiden köynnösten varassa, aivan kivenheiton päässä hänestä.

Ciran tutkaili alusta katseellaan. Tuo oli imperiumin alus, sen hän tunnisti kolhiutuneesta vaakunasta aluksen kyljessä. Aluksen saamat vauriot vastasivat hyvin yhtä niistä kolmesta, jotka heidän tiimiään olivat edellisyönä jahdanneet. Aluksen perä oli tuhoutunut ja runko näytti liekkien nuolemalta, mutta muutoin se näytti kestäneen alassyöksynsä varsin mallikkaasti. Diameista saattoi voida sanoa yhtä jos toistakin, mutta ei heitä voinut syyttää sekundan tuottamisesta, mitä tuli heidän taistelukalustoonsa. Kaiken tämän lisäksi oli myös jotain muuta, jonka Ciran pani merkille. Ohjaamo oli auki, eikä sen sisäpuolella näkynyt ketään. Pilotti oli selvinnyt pudotuksesta. Vaistomaisesti Ciran alkoi hakeutua takaisin tiheikköön, turvaten itsensä Verdtilta perimällään pistoolilla. Kaikella todennäköisyydellä pilotti oli jo kaukana, todennäköisesti ottanut jalat alleen heti rysähdettyään alas. Tämä oli varmasti jo tuntien päässä täältä. Mutta entä jos ei ollutkaan?
Cirania vitutti olla oikeassa. Hänen korvansa havaitsivat liikettä aivan tuon oksiensa alusta pidättelevän puun lähistöltä, ja pian hänen silmänsä vahvistivat hänen kuulleen oikein. Joku liikkui puun takana, kaikesta päätellen pyrkien pysymään piilossa juuri hänen katseeltaan, mutta tehden huomattavan huonoa työtä. Pistooli ojennettuna Ciran alkoi lähestyä tuota liikkuvaa hahmoa, valmistautuen siihen että pian tilanne saattaisi eskaloitua selviytymistaisteluksi. Kaikkeen varautuen lääkintämies veti verkkaisin elkein taisteluveitsensä tupestaan, irrottamatta katsettaan, tai pistoolinsa piippua, hetkeksikään kohteestaan. Hän oli jo aivan puun rungon vierellä. Hän näki sen paskiaisen jalat tämän istuessa selkä runkoa vasten, kaiketi kurkkien rungon toiselta puolelta Ciranin tulosuuntaan. Nyt tai ei koskaan.
Ciran astui nopeasti esiin puun takaa, ase suunnattuna maassa istuvaan hahmoon, veitsi kohotettuna iskuvalmiuteen, mikäli tämä yrittäisi käydä iholle. Ei yrittänyt. Itse asiassa ainoa ele tuolta maassa nököttävältä Diamilta oli kohottaa kätensä, jonka kämmeneen tällä oli tiukasti puristettuna teräväreunainen kivi. Diamin kasvoilla oli väsynyt, viulunkielenkireä ilme, jota väritti vuolas verivana, joka tihkui tämän otsatukan alta pilkottavasta, ohimon ja otsan yli kulkevasta vammasta. Vaikutti vahvasti siltä, että Ciranilla oli tilanteessa vahva etulyöntiasema. Kokonainen kirjo tuntemuksia pyyhkäisi Hydruslaisen lääkintämiehen yli. Tuo oli Diami, vihollinen, yksi niistä jotka olivat hyökänneet provosoimatta Graliaan, kuin myös puolueettomina planeetalle tulleiden Hydruslaisten kimppuun...yksi niistä jotka olivat vastuussa paitsi Ciranin nykytilanteesta, myös Verdtin kuolemasta. Ciranin ei pitäisi tuntea muuta kuin silmitöntä vihaa tuota ihmispirua kohtaan. Mutta ei hän tuntenut. Hän näki kyllä, että tämä pilotti oli väsynyt, tuskissaan, peloissaankin. Aivan kuten hänkin. Aivan kuten Verdt ennen kuolemaansa. Ja ennen kaikkea, tämä mies ei ollut hänelle uhka, ei tuon kivenmurikkansa kanssa.

"Pudota se." Ciran sanoi, kasaten ääneensä kaiken auktoriteetin, jonka vain sai kasaan haalittua, viitaten aseen piipulla pilotin kädessään puristamaan kiveen.

Pilotti ei reagoinut, hengitti vain raskaasti hampaat tiukasti yhteen puristettuna, silmäillen vuoroin lääkintämiehen asetta, vuoroin tämän kasvoja. Ciran toisti käskynsä, tällä kertaa vielä vähän kuuluvammin. Ei reaktiota. Eikö tämä piruparka ymmärtänyt yleiskieltä? Ciran mietti miltä tilanne mahtoi Diamin silmissä näyttää. Hän oli heistä se uhkaavampi ilmestys, ja uhosi tälle vielä kielellä joka sitä ymmärtämättömän korvissa saattoi kuulostaa ihan miltä tahansa. Ja mitä enemmän Diami kokisi itsensä uhatuksi, sitä todennäköisemmin tämä puun ja kuoren väliin ahdistettu sotilas turvautuisi väkivaltaan, vaikka sitten pelkän kivensä turvin. Ciran halusi purkaa jännitettä edes hieman, ja hyvin hitain, korostetuin elkein alkoi työntää veistään takaisin tuppeensa. Diami seurasi eleitä tarkoin. Seuraavaksi Ciran laittoi pistoolinsa roikkumaan vyölleen, kääntäen voimasuhteet täysin päälaelleen. Ehkä hän oli naiivi, tai jopa hullu, mutta hän halusi uskoa ettei kumpikaan osapuoli halunnut kärjistää tilannetta voimankäyttöön. Hänen päässään viivähti ajatus siitä, että hän saattoi olla ensimmäinen koko universumissa, joka noin oli Diamista koskaan ajatellut.

"Okei?" Ciran lausui lyhyesti, esitellen tyhjiä käsiään.

Diami ei vastannut mitenkään. Sen sijaan tämä laski hitaasti kiveä pitelevän kätensä. Tämä ei päästänyt kivestä vieläkään irti, mutta antoi kätensä valua aivan maahan asti. Katsettaan tämä ei myöskään irrottanut Ciranista hetkeksikään, hyvä jos silmiään räpäytti.
Okei. Tilanteen pahin räjähdysherkkyys oli nyt purettu. Mitä seuraavaksi? Diamin kanssa ei juuri voinut kommunikoida eleitä enempää, mutta kenties tätä voisi silti hyödyntää, jotta Ciran löytäisi tiensä kohtaamispaikalleen. Pelkän ilmansuunnan turvin kun pääsi vain tiettyyn pisteeseen asti. Tällä Diamilla täytyi olla ainakin summittainen käsitys ympäristöstä, jota oli tovereineen partioinut. Tieto pitäisi vain saada jollain keinoin puristettua ulos. Mutta sitäkin ennen oli vielä yksi asia. Pilotin vammat.

"Katso..." Ciran kehotti, elehtien käsillään kohti lääkintämiehen laukkuaan.

Diami kiristi jälleen otettaan pitelemästään kivestä, kun Ciran alkoi hivuttaa käsiään kohti ensiapulaukkua, epäillen kaiketi tämän havittelevan taas asettaan, mutta kohotti yllättyneenä kulmiaan huomatessaan miehen vetävän esiin sideharsoa, osoittaen ensin sormellaan pilottia, sitten omaa otsaansa, vetäen sormellaan viivan kohdasta, jossa Diamin vamma sijaitsi. Diami epäröi hetken, mutta nyökkäsi lopulta. Tämä ei tosin näyttänyt järin tyytyväiseltä niin tehdessään. Ciranille se kuitenkin oli tarpeeksi. Hitaasti hän eteni Diamin vierelle, kumartui polvensa varaan ja siirsi varovasti tämän otsalle valahtaneita tummia hiuksia paljastaakseen vamman täysin näkyviin. Ciran tarkkaili silmä kovana jokaista Diamin liikettä, samoin kuin hän tutkaili kaikkia merkkejä piilotetuista aseista. Oli tosin epätodennäköistä, että sotilas valitsisi aseekseen kiven, jos tällä vain oli parempiakin vaihtoehtoja hallussaan, mikä oli ainakin hivenen helpottava ajatus. Ensitöikseen Ciran putsasi Diamin vamman, saaden tämän kähähtämään puhdistusaineen polttelevasta vaikutuksesta. Aine muodosti keveän vaahtokerroksen vamman päälle, auttaen sitä sulkeutumaan nopeammin, jos sen vain antoi vaikuttaa rauhassa siteen alla. Seuraavaksi hän kietoi muutaman kierroksen sidettä vamman yli, kiinnittäen sen paikoilleen. Silmäpuolisesti ei Ciran havainnut muita vammoja, mutta se ei tarkoittanut etteikö niitä olisi. Niinpä hän yritti parhaansa mukaan viittoa asiaansa Diamille, tämän kallistaessa päättään hämmentyneeä miehen elekielelle. Lopulta Ciranin onnistui kuitenkin saamaan viestinsä perille, ja Diami paljasti myös niskansa kipuilevan, ja toisen kyynärvartensa olevan loukkaantunut. Ammattitaitoisesti Ciran tutki potilaansa. Niskalle hän ei voinut tehdä juuri mitään, mutta kaikeksi onneksi kyseessä ei vaikuttanut olevan mikään vakava vamma. Kyynärvarren Ciran tuki maasta löytämillään oksilla ja sideharsolla, ja yritti elehtiä Diamille kieltääkseen tältä ylimääräisen rasituksen.

"Pääsetkö ylös?" Ciran kysyi lopulta suoristettuaan itsensä jalkeille. Hän tajusi jälleen, ettei Diami ymmärtänyt häntä, ja päättikin ilmaista asian suurpiirteisillä kädenliikkeillä. "Ylös. Yyyylös."

Diami tuhahti vastaukseksi, mutta alkoi sitten kammeta itseään jalkeille. Vasta nyt Ciran havaitsi, että tämä oli viimein hylännyt kivensä maahan. Diamin jalat kantoivat oikein mallikkaasti. Nyt tälle pitäisi saada selitettyä, mitä Ciran halusi vastapalvelukseksi hoitotoimistaan.

"Sinä. Minä. Gravenbold." Ciran viestitti, osoitellen sormellaan minkä kerkesi. "Gra-ven-bold."
"Gravenbold." Diami vastasi karheasti, nyökäten pienesti.
"Mitä vittua olen tekemässä? Luotan että Diami vie minut mihinkään muualle kuin tuhooni..." Ciran jupisi itsekseen, tehden vielä yhden ratkaisun. Hänen kantamuksiinsa, kuten jokaisen muunkin heidän tiimissään, kuuluivat käsiraudat, lähinnä silmällä pitäen vihamielisten kohteiden vangitsemista. "Nämä päälle."

Diamin ilme tiukkeni jälleen, kun Ciran heristeli tälle käsirautojaan. Pilotti ei selvästikään ilahtunut ajatuksesta, mutta tiesi varsin hyvin vaihtoehtojensa vähyyden. Niinpä tämä ojensi kätensä kahlittaviksi. Ciran ei kuitenkaan halunnut kahlita oppaansa tuettua kättä, ja valitsi sen sijaan laittaa rautojen toisen pään Diamin terveemmän käden ranteeseen, toisen omaansa.

"Muista. Gravenbold." Ciran muistutteli, taputtaen kädellään pistoolinsa pintaa, kuin alleviivatakseen ettei temppuja katsottu hyvällä.

Tietenkään Ciranilla ei ollut mitään syytä luottaa tähän Diamiin, sen enempää kuin Diamillakaan siihen että tilanne voisi kääntyä tämän kannalta millään muotoa hyväksi. Mutta ilman Diamia Ciran voisi pyöriä näissä metsissä päiviä, viikkojakin, ja ilman Cirania Diami oli täysin puolustuskyvytön. Yhteistyö palvelisi kummankin etua, ja kumpikin tiesi sen. Matkan alkaessa Ciran sujautti savukkeen korvansa taakse, tietäen että nyt hän tarvitsi sen tuomaa onnea enemmän kuin koskaan, jos meinasi voittajana tästä selvitä.
Kaksikon matkanteko oli hidasta ja vaivalloista. Kumpikin oli matkassa ryvettynyt, eikä molemminpuolinen epäluottamus ainakaan nopeuttanut asioita, kommunikaation vaikeudesta puhumattakaan. Ilta alkoi jo hämärtää, ja vaikka se ei Ciranille ollut suoranainen ongelma, ei tämä Diamin renttu omannut hänen hämäränäköään, mikä toi omaa lisähaastettaan maastonkäyntiin. Lopulta tilanne alkoi tuntua jo niin mahdottomalta, että Ciran katsoi parhaaksi leiriytyä. Paikaksi valikoitui pieni syvänne metsän siimeksessä, jonka jyrkähköt seinämät toivat heille luontaisen näkösuojan mahdollisilta kutsumattomilta vierailta. Diamin hän istutti kapean puun edustalle syvänteen reunalla, vapauttaen itsensä kahleista ja kytkien oman puolensa rungon ympärille.

"Paikka. Lepoa." Ciran ohjeisti, viittoen käsillään miestä rauhoittumaan aloilleen.

Ciran alkoi kierrellä lähitienoota, pysytellen silti jatkuvalla näköetäisyydellä vangistaan. Hän keräsi oksia ja puupalasia, joita voisi käyttää nuotion rakennuksessa. Hän kasasi pienen keon, jonka keskelle vuoli kuivasta puunkappaleesta lastuja ja kuorta, ja lisäsi sekaan myös kuivia lehtiä. Verdtin tulentekovälineet tulivat nyt tarpeeseen, ja pian heillä roihusikin jo iloinen liekki leirinuotiossaan. Ciran alkoi kaivella tavaroitaan, ottaen pitkän, virkistävän kulauksen vettä, levittäen sitten kuivamuonavaihtoehtonsa nähtävilleen valikoidakseen jotain syötävää. Kuivia korppuja, ravinnetahnaa, kuivalihaa, säilykehydraa, kuivattuja hedelmiä, sekä muutama pussillinen nuotion lämmössä valmistettavia aterioita, pääasiassa puuperunamuusia ja lihahippuja. Lisää vain vesi ja odota. Eväitään arpoessaan Ciran kohotti katseensa puuhun kytkettyyn vankiinsa, joka oli vain istunut sijoillaan käskyjen mukaisesti. Liekö tuollakin nälkä?

"Hei." Ciran huikkasi, nousten sitten ja astellen Diamin vierelle, tämän seuratessa miehen elkeitä tarkasti.

Ciran kumartui irrottamaan miehen kahleen puusta, nyökäten tätä seuraamaan perästään. He etenivät nuotion äärelle, ja Ciran kumartui taas paikoilleen, viittoen miestä liittymään seuraansa. Diami epäröi hetken, mutta leikki mukana, kumartuen polven varaan nuotion vierelle. Ciran osoitti maassa lepääviä eväitään, viittoen sitten kädellään suutaan kohti, indigoiden näiden olevan syötävää. Diami pyöräytti silmiään, ja Ciran huomasi sen. Ehkä hän oli vienyt viittomansa hieman liian pitkälle. Tottahan Diami nyt oli tuttu retkimuonan kanssa. Ciran kehotti Diamia valitsemaan mieleisensä paketin maasta, seuraten mielenkiinnolla mihin suuntaan tämän maku kallistui. Diami valitsi paketin vaatimattomia kuivakorppuja. Kaiketi tämä olisi ollut tyytyväinen pelkästään siihen, mutta Ciran tuputti tälle kyytipojaksi myös ravinnetahnapaketin, tietäen varsin hyvin etteivät nuo korput tahtoneet mennä alas ilman tahnassa dippaamista, eikä niiden ravintoarvokaan ollut erikoinen pelkiltään syötynä. Diamin ilme ei juurikaan kielinyt luottamuksesta tuota möhnää kohtaan, mutta hän otti sen yhtä kaikki. Ciran itse avasi pussillisen kuivahedelmiä, kaksikon alkaessa ruokailla saman nuotion äärellä.

"On tämäkin melkoista." Ciran alkoi puhua syömisen lomassa. Diami kohotti katseensa miehen suuntaan. "Viikko sitten söin hienossa ravintolassa kotimaailmassani tyttöystäväni kanssa, ja nyt istun keskellä ei mitään jakamassa piskuisia eväitäni Diamin kanssa. Jos tästä joku olisi kertonut ennakkoon, olisin nauranut päin naamaa."

Miehen sanat saivat vastauksekseen pelkkää hiljaisuutta, nuotion rätistessä hiljalleen kaksikon välissä. Ciran katsahti Diamiin mietteliäänä.

"Lieköhän sinulla piruparalla on kotona joku odottamassa. Mitähän hän mahtaa sanoa, kun kuulee missä seurassa olet iltapalaa napsinut..." Ciran virnisti ilottomasti. Ei vastausta, kuten odotettua. Ciran nojasi taaksepäin, tuijotellen taivasta puhuessaan mitä sylki suuhun toi. "Velipoika päätti lähteä kuukausi sitten kiertämään koko aurinkokunna. Hän sanoi käyvänsä läpi joka planeetan, ja tutustuvansa joka kulttuuriin niin perinpohjin kuin pystyy. Sanoi keräilevänsä kokemuksia, joita muistella kun on vanha ja raihnainen. Väitän silti, että tämä vitun reissu pesee jokaisen hänen kokemuksensa mennen tullen. Ei varmasti lipsu mielestä, vaikka dementia kaiken muun deletoisikin."

Ciran otti kulauksen juomapullostaan, ojentaen sitä sitten Diamin suuntaan. Sanattomana Diami otti sen vastaan ja naukkasi pitkän hörpyn. Ciran tiesi kyllä, ettei Diami ymmärtänyt hänen puheitaan, mutta hän jatkoi silti. Vaikka kyseessä olikin täysin yksipuolinen keskustelu, oli juttuseura juuri sitä, mitä Ciran tarvitsi tunteakseen olonsa edes aavistuksen vähemmän yksinäiseksi. Ymmärryksen tasolla ei ollut väliä, vain sillä että joku oli kuulemassa hänen hölinöitään. Ciran kävi puheissaan läpi asioita, joita oli vastikään tapahtunut hänen perheensä keskuudessa, arkisia juttuja jotka tuskin kiinnostivat ketään, mutta eihän Diami sitä tiennyt. Välillä hän kyseli aivan muodon vuoksi Diamin mielipidettä, vertasi tämän kanssa kokemuksia vastaavista tilanteista, kyseli jopa josko tällä oli lemmikkiä. Aina vastaus oli sama hiljainen katse. Lopulta Ciran tunsi silmäluomiensa painuvan, ja tiesi hyvin Diamin tuntevan samoin. Päivä oli ollut rankka heille kummallekin. Nukkuminen oli kuitenkin luksusta, johon kummallakaan heistä ei ollut varaa. Diami tuskin luotti Ciranin hyviin tarkoitusperiin muutenkaan, saati että uskaltaisi ummistaa silmänsä tämän seurassa. Ciran taas tiesi paremmin kuin tuudittautua siihen uskoon, että kahlittu Diami olisi vaaraton Diami. Tuon pilotin hän saisi toki estettyä tekemästä mitään hänelle kahlitsemalla tämän jälleen puuhun, mutta kuka voisi sanoa etteikö tämä voisi tavalla tai toisella viestittää alueella liikkuville tovereilleen sijaintiaan. Ei, tätä täytyi vahtia silmä tarkkana. Hänen onnekseen hänen ensiapulaukustaan löytyi hetkellinen apu uupumukseen. Ne tulivat pienten pureskeltavien pussukoiden muodossa, sisältäen piristävää ainetta, joka lykkäsi unen tarvetta tiettyyn pisteeseen asti. Pysyvää apua niistä ei tietenkään olisi, mutta väliaikaiseksi ratkaisuksi kelpasivat kyllä. Ciran sujautti yhden pussukan suuhunsa, tarjoten yhtä myös Diamille. Tuskin tämä olisi muuten sellaista hyväksynyt, mutta nähtyään Hydruslaisen ottavan sellaisen suuhunsa hetkeäkään epäröimättä, uskaltautui tämäkin kokeilemaan.
Samassa metsän pimeydestä kuului rasahdus, joka sai molemmat miehet kääntämään katseensa äänen suuntaan. Ciran näki sen ensimmäisenä, kiitos pimeänäkönsä. Hän oli kuitenkin yllättynyt, ettei ollut huomannut sitä aiemmin. Se oli valtava, nelijalkainen otus, joka oli täysin heidän huomaamattaan hiipinyt aivan heidän syvänteensä reunamille, sen massiiviset tassut pitäen olematonta ääntä sen hiipiessä lähemmäs. Mikäli otus ei olisi laskenut valtavan tassunsa painoa juuri maassa lojuneen kuivan oksan päälle, olisi se varmasti kyennyt yllättämään heidät täysin. Otuksen astuessa nuotion valoon Diamin ilme muuttui huolestuneeksi, eikä Ciran itsekään ilosta hyppinyt tajutessaan, mikä otus heitä ahdisteli, nyt paljastaen jo hampaansa kohotettujen ylähuultensa alta, kuolan tihkuessa sen suupielissä.

"Basior...tämäkin vielä." Ciran murahti.

Karkeaturkkinen, massiivinen basior askelsi lähemmäs, muristen, silmät loimuten kilpaa leirinuotion kekäleiden kanssa. Sen korvat olivat luimussa sen ollessa valmis hyökkäämään kaksikon kimppuun. Tuollaiselle kolossaaliselle susieläimelle eivät kumpikaan heistä mahtaisi fyysisessä voimienmittailussa mitään, vaan se riepottelisi heidät tantereeseen kuin räsynuket. Basiorit olivat maineeltaan hurjia eläimiä, ja niiden tiedettiin selättäneen jopa gigaursia. Olikin osuvaa, että hurjana ja julmana tunnettu imperiumi oli valinnut julmana ja hurjana tunnetun eläimen edustamaan itseään vaakunassaan.
Diami toimi nopeasti, napaten palavan puukapulan nuotiosta, suunnaten liekin basioria kohti, joka vain ärähti liekkien loisteelle, mutta piti etäisyytensä. Diami kähähti jotain kotokielellään otukselle, mutta sillä tuntui olevan hyvin vähän vaikutusta, ei sen enempää kuin äännähdyksillä ja vihellyksillä, joita pilotti seuraavana keinonaan kokeili. Tässä vaiheessa Ciran pisti merkille basiorin kaulassa olevan rautapannan. Ilmeisesti imperiumi oli tuonut tämän eläimen mukanaan sodankäyntiinsä, sillä basiorit eivät kuuluneet paikalliseen eläimistöön.
Diamin saatua basiorin huomion itseensä, veti Ciran pistoolinsa esiin, ampuen petoa kohti muutaman tarkoin tähdätyn laukauksen. Basior liikkui nopeasti, ja lasersäteet viuhuivat ohitse, kenties yhden raapaistessa otuksen ihoon pienen vamman. Basior ei tuntunut arvostavan illallisensa vastarintaa, vaan heitti itsensä kaksikkoa kohti, näiden ottaessa jalat alleen. Ciran pinkoi minkä jaloistaan pääsi, osaten väistää helposti maaston esteet, mutta Diami kompuroi jokaiseen risuun ja kantoon, pelkkä palava puupalikka valonlähteenään yrittäessään pyrkiä pois basiorin luota.

"HEI! Täällänäin!" Ciran huusi voimiensa takaa, huitoen käsillään ja ampuen petoa kohtikin, ihan vain saadakseen sen huomion pois helpommasta saaliista. Ciran tarvitsi tuota miestä, eikä antaisi tämän jäädä saalistajan kitaan.

Ciranin suunnitelma toimi, ja basior suuntasikin huomionsa häneen, hyläten Diamin pinkomaan minkä kipuilevista jaloistaan pääsi, yrittäen vuorostaan tavoitella Hydruslaista iltapalaa. Sanotaan että pelko antaa miehille siivet, ja juuri niin kävi nytkin, Ciranin löytäessä itsestään odottamattomia voimavaroja yrittäessään pysyä loitolla tuosta hirviöstä, kiiveten puuhun ketterästi kuin simpana, hänen kehonsa hetkellisesti unohtaen jokaisen kivun ja säryn jota hän oli potenunt sitten tempauduttuaan ulos kuljetusaluksestaan. Korkealle oksalle kavuttuaan Ciran päätti, että Pastori saisi kiittää pyhiä kaksosia myös siitä, että olivat muovanneet basiorit vailla kykyä kiivetä puihin.
Turhautuneena basior piiritti hetken puuta, johon Ciran oli itsensä kammennut, kiinnittäen sitten jälleen huomionsa Diamiin, joka näytti pysähtyneen hyvän matkan päähän metsän takana avautuneen kielekkeen reunalla, patsastellen paikallaan, vaikka olisi pitänyt paeta. Ciran saattoi vain seurata, kuinka basior lähti jolkuttelemaan yössä hohtavan soihdun suuntaan, kiihdyttäen askeleensa juoksuksi. Se lähestyi Diamia huimaa vauhtia, Diamin puolestaan hypistellen soihtua kädessään, heiluen hermostuneena aloillaan, mutta kieltäen itseään juoksemasta tuon murhanhimoisen elukan tieltä. Basior oli jo aivan lähellä, kun mies pisti juoksuksi, muttei karkuun, vaan kohti tuota kuolaa tirskuvaa kitaa, ojentaen palavan puukapulansa petoa kohti. Basior karjaisi kapulan osuessa suoraan sen silmään, liekkien korventaen ja puisen soihdunvarren vielä upoten syvälle sen silmäkuoppaan. Diami lensi kumoon vastahyökkäyksensä päätteeksi, basiorin puolestaan kompuroidessa tuskissaan, ravistellen päätään yrittäessään päästä eroon silmäänsä korventavasta kivusta. Samassa se horjahti, ja suistui yli kielekkeen, jonka reunalle Diami oli alkujaan pysähtynyt, syöksyen alas todennäköiseen kuolemaansa.
Diami oli noussut istumaan siinä vaiheessa, kun Ciran saavutti tämän. Lääkintämies tarjosi kättään pilotin suuntaan, ja hetken harkittuaan mies tarttui tarjottuun apuun, nousten jalkeille. Kaksikko liikkui varovasti kielekkeen reunalle ja kurkkasi alas. Basior oli vain etäisesti erotettavissa heidän alapuolellaan. Se ei liikkunut enää.

"Ja niin kun minä sanoin niille, etteivät basiorit kuulu taistelukentälle." Diami avasi yllättäen suunsa, huohottaen edelleen raskaasti adrenaliinin vielä virratessa suonissaan. "Ei noita rakkeja pysty hallitsemaan."
"Sinä...sinä osaat puhua yleiskieltä?" Ciran katsoi Diamia silmät selällään.
"En koskaan muuta väittänytkään." Diami murahti.
"Olisit voinut helpottaa meidän molempien elämää tuomalla asian aiemmin esille." Ciran puuskahti.
"En erityisemmin välitä jauhaa paskaa sellaisten kanssa, joiden tiedän kuolevan pian. Tuntuu jotenkin turhalta." Diami huomautti.
"Kuten minun vai?" Ciran kysyi. "Tarkoittaako yllättävä puheliaisuutesi sitten sitä, että mielipiteesi on muuttunut?"
"Ehkä hieman. Sinun kohdallasi puntaroin vielä tilannetta." Diami virnisti kaksikon suunnatessa takaisin leirille päin.
"Helvetin mulkku. Sait minut näyttämään idiootilta huitoessani ja vääntäessäni sanoja rautalangasta!" Ciran kihisi, muistellen nolostuneena kaikkea kanssakäymistään aiemmin mykän Diamin kanssa.
"Tiedän. Siitä tulee hyvä tarina kerrottavaksi kotipuolessa." Diami nälvi.

Vei tovin, ennen kuin Ciran kykeni sulattamaan tämän uuden paljastuksen vangistaan, mutta toisaalta hän oli jopa hieman huojentunut siitä, ettei kommunikaatio olisi enää ongelma. Hän otti asiakseen tiedustella, olisiko näitä heidän kimppuunsa käyneitä basioreja enemmänkin odotettavissa. Diami tiesi kertoa, ettei niitä tuotu planeetalle montaakaan, varmistaen Ciranin päätelmän otuksen alkuperästä. Kyseessä oli Diamien armeijan kokeilu valjastaa kokonainen basiorlauma taistelukentille, aivan kuten heidän keisarinsa toi oman uskollisen basiorinsa taistelusta toiseen. Tulokset eivät kuitenkaan olleet kannustavia. Basiorit olivat haasteellisia kasvatettavia, hyvin uhmakkaita eläimiä, jotka eivät juuri välittäneet kenen tahansa ohjeista, eivätkä reagoineet hyvin rankaisuun huonosta käytöksestä. Hallitsijan basior oli aina ollut erityinen, liki vastasyntyneenä pentuna tulevaan omistajaansa leimattu yksilö, joka oppi kohtelemaan hallitsijaperhettä kuin laumaansa, ja itse hallitsijaa sen lauman johtajana. Taistelukentille tuotavia basioreja ei voitu samalla tavoin sitoa vain kouralliseen sotilaita, eikä tätä kourallista voitu irrottaa muista tehtävistään eläintenkoulutusta varten, ja niinpä nämä taisteluun raahatut yksilöt olivatkin varsin uhmakkaita, hallitsemattomia luonnonvoimia, jotka eivät epäröineet käydä omiensa kimppuun vihollisten ohella. Ciran kuunteli tätä kaikkea suurella mielenkiinnolla. Heillä itsellään oli Hydruksella eläimiin erikoistuva bestia-yksikkö, mutta hän epäili etteivät edes kyseisen ryhmän taitavimmat kouluttajat kykenisi kesyttämään basioria.
Ciran muisti korvansa takana olevan savukkeen. Selviytyminen basiorin hyökkäyksestä oli selkeä voitto, ja ansaitsisi voitonjuhlansa. Hän poimi savukkeen käteensä ja sytytti sen, Diamin katsoessa miehen toimia tarkoin. Ciran huomasi Diamin katseen, kaivoi tupakka-askinsa taskustaan, ja tarjosi tällekin yhden. Diami otti savukkeen vastaan, sytyttäen sen nuotion hiilloksella. Hetken aikaa kaksikko poltteli savukkeitaan keskinäisessä hiljaisuudessa.

"Miksi sinua kutsutaan?" Ciran rikkoi hiljaisuuden.
"Miksi kysyt?" Diami heitti kysymyksen takaisin.
"Sanotaan vaikka että kieroa uteliaisuuttani." Ciran hymähti. Vastaus tuntui huvittavan Diamia.
"Roez." Diami sanoi.
"Okei, Roez. Minä olen Ciran." Hydruslainen esittäytyi vuorostaan. "Onko matka Gravenboldiin vielä pitkä?"
"Sen verran pitkä, että tarvitsemme kaiken energian mitä vain saamme kerättyä."
"No, paras ottaa tästä tauosta sitten kaikki irti." Ciran mietti, vetäen henkoset tupakastaan ja puhaltaen ne ilmaan, katse seljenneessä tähtitaivaassa. "Vittu kuinka haluaisin vain nukkua koko tämän paskan yli..."

To be Continued...