Silent Planet: Final Round

Tarinoita kaukaisista galakseista.

Silent Planet: Final Round

ViestiKirjoittaja Salem » 21.01.2018 23:01

Tarinan nimi: Silent Planet (Final Round)
Ikäraja: 16
Varoitukset: Tarinassa tulee olemaan väkivaltaa ja voimasanoja, sekä mahdollisesti seksuaalisia viittauksia ja vihjailuja siellä täällä. Graafiseen kuvailuun ei mikään noista kuitenkaan mene, vaan ne osat säästetään punaisille lyhdyille.
Yleiskatsaus: Palkkionmetsästäjä Salemin ja kumppaneiden kolmas ja (toivottavasti) viimeinen tuleminen. Tämän tarinan on tarkoitus olla enemmän back to basics-henkinen kuin edellinen versio, jossa yritin ja epäonnistuin lähestyä tarinaa uudelta kantilta. Kesken kakkosversion kuitenkin tajusin, kuinka paljon kaipaan vanhoja hahmoja ja asetelmia, ja siksi tämä uudelleentuleminen.

Chapter 1. Third time's the Charm

Lämmin tuuli pyyhkäisi halki loputtomiin ulottuvan aavikon, tanssittaen kevyitä hiekanjyviä kevein pyörtein dyynien yllä. Se löysi tiensä aikaa sitten pystyyn kuivuneeseen puunrunkoon, ulvoen aavemaisesti nuollessaan sen onttoa sisäpuolta, tulvien ulos rungon lukuisista pikkukoloista ja halkeamista. Mukanaan tuo tuuli kantoi viestiä, varoitusta kaukaa lähestyvästä myrskystä, ja ajan myötä tämä viesti kantautui myös pieneen Mironin kylään. Tietenkään tämä uutinen ei tullut kellekään yllätyksenä. Voimakkaat hiekkamyrskyt eivät sentään olleet erityisen harvinaisia tällä aavikon peittämällä Azmean planeetalla, ja tieto niiden etenemisestä oltiin opittu välittämään hyvissä ajoin, jotta suurimmilta tuhoilta saatettiin välttyä. Ja niinpä tuulen voimistuessa alkoivat ravintolat, myymälät kuin muutkin yleiset tilat sulkea oviaan, ja kadut tyhjentymään kyläläisten hakiessa suojaa kotiensa seinien sisäpuolelta. Pian rakennusten ikkunat ja ovet peittyivät vahvojen panssarisuojien taakse, ja odottava hiljaisuus valtasi kylän.
Yleensä näinä aikoina ei ulkona liikkunut ristin sieluakaan, mutta tällä kertaa asia ei ollutkaan aivan niin. Hiekkamyrskyn sumentaessa näkyvyyden alkoi Mironin kukkatarhan liepeillä liikehtiä. Ensin esiin asteli vain yksi hahmo, joka luotasi ympäristöä naamionsa suojista varmistaakseen, ettei kadulla ollut ketään, viittoen sitten piilossa odottaville tovereilleen todettuaan reitin selväksi. Hänen seuraansa liittyi neljä muutakin hahmoa, kaikki tämän ensimmäisen tavoin pukeutuneina kotikutoisen näköisiin suojapukuihin, jotka saivat hahmot näyttämään tukevammilta kuin mitä he oikeasti olivatkaan. Kunkin kasvoja peittivät ilmeettömät, pikimustat suojanaamiot, joiden silmät loistivat himmeinä vihreää valoa pään suojiksi tiukasti vedettyjen huppujen alta.
Tuulen horjuttamina, hiekka heitä vasten piiskaten, tämä viisikko alkoi hitaasti etenemään kukkatarhalta kohti määränpäätään. Mironin pankin kultaisena hohtava nimikyltti rämisi voimakkaasti hiekan rankaistessa sen pintaa, samoin kuin tuo melu rankaisi viisikon korvia heidän pyrkiessään vaivalloisesti panssarisuojan peittämälle ovelle. Yhden viidestä onnistui saavuttaa tuo suoja, neljän muun pysytellessä hieman etäämmällä. Tämä yksi alkoi hapuilla kädellään rinnustaskuunsa, ja veti hetken tunnustelun jälkeen esiin pienen, litteän laitteen, jonka kiinnitti vaivattomasti panssariin. Muutaman kömpelön napinpainalluksen jälkeen hahmo astui taaemmas, samalla kun panssarisuojaan kiinnitetty koje alkoi tehdä työtään. Se alkoi suhista voimakkaasti, samalla kun panssari sen alla syttyi punaiseen hohteeseen, kunnes ilman täytti voimakas pamahdus, ja panssarisuoja antoi periksi, nousten velttona pois oven edestä. Hahmo viittoi tovereilleen, tyrkkäsi panssarisuojaa kädellään ylemmäs ja alkoi työstää oven lukkoa mekaanisen tiirikkansa kanssa.

Pankin eteishalli kumahti voimakkaasti ulko-oven pamahtaessa auki. Liki välittömästi sisään lennähti hiekan ohella pieni suorakaiteen muotoinen purkki, joka suhahti voimakkaasti ja vapautti ilmoille sankan savupilven. Ulkopuolella odottava viisikko painoi oven takaisin kiinni ja odotti. Kului muutama tovi, kunnes ovella häärinyt hahmo tohti avata sisäänkäynnin toistamiseen. Savupilvi oli jo hälvennyt, eikä sisäpuolelta kuulunut hiiskaustakaan. Hiljaisuuden rikkoivat pian hallissa kaikuivat raskaat askeleet, viiden murtovarkaan uskaltautuessa viimein peremmälle. Heidän elkeensä olivat rennot ja verkkaiset, ja vaikka osasyy oli varmasti heidän raskaissa suojavarusteissaan, oli seassa selvästi nähtävissä rutiininomaisuutta, kuin kopla olisi tehnyt tämän aiemminkin. He tiesivät tarkalleen mitä olivat tekemässä, mistä etsiä haluamaansa ja mitä työhönsä tarvitsivat. Osa joukkiosta tosin näytti silmäilevän ympäristöä epäilevästi. Heidän myrkkykaasunsa olisi pitänyt pudottaa pankkiin myrskyn ajaksi jääneet vartijat hengettöminä maahan, mutta missään ei näkynyt ensimmäistäkään tuupertunutta ruumista. Olivatko Mironilaiset täysin ylenkatsoneet mahdollisuuden, että heidän pankkinsa olisi koplan seuraava kohde, vai oliko tässä takana jotakin muuta?

"Iltoja, hyvä herrasväki." kuuluivat hyväntuulisen miesäänen sanat kaikuna halki eteishallin. "Pahoittelen suuresti, mutta pankki on suljettu myrskyn ajaksi. Tulkaa huomenna uudestaan."
"Kuka helvetti...?" kähähti yksi koplan jäsenistä naamionsa takaa, hakien äänen lähdettä katseellaan.

Salissa alkoivat kaikua kiireettömien askelten äänet. Ne kuuluivat tulevan ulko-oven suunnalta, siitä ainoasta suunnasta josta kopla voisi tällä hetkellä poistua, jos jokin menisi vikaan. Ryöstäjät hakeutuivat suojaan, kukin tarraten tiukasti aseisiinsa, katseet tiukasti oven suuntaan naulittuina. Pian varjoista astuikin esiin mieshahmo, ei kovinkaan suurikokoinen tai merkittävä, paitsi korkeintaan asustuksensa puolesta. Avoimen oven, ja sen suojaksi velttona takaisin valahtaneen panssarin alta raivokkaasti humiseva tuuli tarttui mieshahmon ruskean nahkatakin pitkiin helmoihin ja tuiversi niitä voimakkaasti. Hahmon katse oli suunnattu koplan suuntaan, hänen vasen kätensä tähdäten pistoolinpiippua koplaa kohti, oikea puolestaan pidellen visusti hahmon silmiinpistävintä piirrettä, tämän cowboyhattua, jottei tuuli sitä varastaisi. Hahmon maitokahvinsävyisiä kasvoja peitti suun ja nenän päälle asetettu happinaamio, joka oli mitätöinyt rosvojoukon kaasun vaikutuksen. Kuka ikinä tuo mieshahmo olikin, oli hän tullut paikalle varautuneena.

"Meillä ei oikein arvosteta tuollaista itsepalvelua, joten mitäpä jos tulisitte kiltisti tassut ylhäällä pois sieltä holvien luota." mieshahmo jatkoi.
"Painu vittuun!" palvelutiskin takana kyykkivä varas huudahti ja nousi ampuakseen hahmoa kohti.

Huomatessaan liikettä tiskin takaa, mieshahmo syöksyi oven edestä lähellään olleen koristepylvään taakse suojaan. Aseen laukaus kajahti eteishallissa, ja kirkas energiasäde syöksähti välähtäen aseen piipusta pankin oveen, kohtaan jossa mies oli juuri seissyt. Cowboyhattuinen mies mumisi jotakin pylvästä vasten tiukasti nojatessaan, odottaen sopivaa hetkeä ampua takaisin. Pian toinen laukaus jylähti, ja tällä kertaa sitä seurasi tuskainen, naamion tukahduttama huuto. Eteishallin toisesta kerroksesta oli ammuttu, ja energiasäde oli leikannut tiensä suoraan yhden pankkiryöstäjän polven läpi. Alkoi kuuluva laukaustenvaihto yläkerran ja tiskintaustan välillä, mikä jätti hattupään tien avoimeksi. Happinaamionsa takana virnuillen mies hiipi takaisin varjoihin, liikkuen nopeasti ryöstäjien sivulle. Yläkerran ampuja oli puolestaan osunut jo toiseenkin ryöstäjään, tällä kertaa osuen tappavasti päähän. Paniikki alkoi hiipiä koplan keskuudessa, ja ajatus paosta alkoi nousta ensimmäiseksi prioriteetiksi. Senpä vuoksi nämä kiinnittivät kukin vuorollaan huomionsa takaisin hattumiehen aiempaan piilopaikkaan, vain huomatakseen ettei tämä ollutkaan enää siellä. Sekaannus tarjosi varjoissa vaanivalle cowboylle täydellisen tilaisuuden hyökätä lähimmän ryöstäjän kimppuun. Hän syöksyi ryöstäjän eteen ja iski aseensa perän voimiensa takaa tämän päähän, saaden tämän horjahtamaan ja perääntymään. Naamio kuitenkin suojasi ryöstäjää pahimmalta vahingolta, ja tämä säilytti tajuntansa, tehden salamannopean päätöksen paon ja taistelun välillä, valiten niistä ensimmäisen.

"Salem! Ammu!" kuului matala ääni komentavan yläkerrasta.

Hattupää reagoi välittömästi komentoon, tähdäten pakenevaa varasta ja vetäen liipaisinta...eikä mitään tapahtunut. Mies katsoi hämillään asettaan, vain huomatakseen sen jumittuneen.
Yläkerran ampujakaan ei ennättänyt enää estämään tokkuraisen varkaan pakoa, sillä hänellä oli itsellään kädet täynnä kahden toisen tiskin takana olleen ryöstäjän kanssa. Hänen onnistuikin ampua tappava osuma vielä yhteen koplan jäseneen. Alakynteen jääneenä oli viimeisen täysikuntoisen ryöstäjän tehtävä sama valinta, jonka tämän päähänsä iskun saanut toverikin oli tehnyt. Sillä sekunnilla kun ylhäältä alkoi kuulua aseen latauksen ääniä, varas ryntäsi asettaan takaisin toimintakuntoon värkkäävän hattumiehen eteen ja tyrkkäsi tämän nurin, yrittäen sitten ovelle. Kynnykselle päästyään varas näki silmäkulmastaan suurikokoisen, tummanpunaihoisen hahmon ryntäävän portaita alas häntä kohti. Ryöstäjä vältti suurikokoisen nyrkin vain senttien mitalla, sukeltaen asusteeseensa nähden ketterästi hiekkamyrskyn sekaan, pois jahtaajien ulottuvilta.

"Salem! Ylös sieltä ja perään!" punaihoinen mies komensi, mutta hattupää ei pitänyt kiirettä, noitui vain kolhujaan ja asettaan henkensä alta, ennen kuin vaivautui vastaamaan suuremmalle miehelle.
"Anna olla, Ammy. Meillä ei ole sopivia suojavarusteita tuohon myräkkään." Salemiksi kutsuttu mies tokaisi ja suoristi hattuaan, poistaen viimein happinaamion kasvoiltaan, paljastaen sen alta varsin nuorekkaat kasvonsa. "Usko pois. Olen pentuna eksynyt noihin useammin kuin kehtaan myöntää."
"Jokseenkaan en ole yllättynyt..." punaihoinen mies tuhahti henkensä alta, astellen sitten raskain askelin tiskin taakse tarkastamaan tulitaistelun tulokset. Hän riisui oman happinaamionsa kasvoiltaan, ja pyyhkäisi samalla lumivalkoista otsatukkaansa sivuun, mutisten mietteliäänä. "Nämä kaksi ovat ainakin poissa pelistä."
"Mutta tämä kaveri on elossa." Salem täydensi toverinsa pohdintoja ja kolmannen ryöstäjän luokse, joka uikutti polveaan, kykenemättä kivultaan edes yrittämään vieressään lojuneen aseen poimimista. Salem tekikin sen miehen puolesta, heittäen aseen kauemmas. "Olisi vain kannattanut kuunnella kun pyydettiin nätisti."
"Azmealainen ja Hydruslainen tekemässä yhteistyötä...ette varmaankaan ole tämän pankin palkkalistoilla." varkaan tuskainen mumina kuului heikkona tämän naamion takaa. "Keitä te oikein olette?"
"Salem Dogrenn. YPP." Salem vastasi, ääni täynnä ylpeyttä.

Varkaan katse tiukkeni. Hän selvästikin tunnisti tuon kirjainyhdistelmän. YPP, Yhdistyneiden Palkkionmetsästäjien Päämaja, oli varmasti tuttu jokaiselle vähääkään laitapuolta kulkevalle, suurimmalle osalle muistakin Arcanan galaksissa asuvalle. Päämaja oli puolueettomalla alueella alati leijuva avaruusasema, joka työllisti kirjavan kattauksen eri kansojen parhaita sotureita, metsästäjiä kuten heitä kutsuttiin. Nämä miehet ja naiset toimivat virkavallan lisäkourana silloin, kun tilanne sitä vaati, vailla kansallisia velvoitteita, puolueettomina. Aurinkokuntaa uhkaavissa kriisitilanteissa he toimivat lisäarmeijana heitä tarvitseville. Kuin koiria ilman omistajaa, heiluttaen kyselemättä häntäänsä taholle joka heitä ruokki, kuten alamaailmassa tavattiin ilmaista. YPP:n metsästäjät olivat paitsi kunnioitettuja, myös pelättyjä halki galaksin.

"Kadetti Salem Dogrenn, itse asiassa." sivummalla ruumiita tutkinut mies tokaisi vakavana saapuessaan loukkaantuneen vangin luokse, saaden toveriltaan synkeän mulkaisun. "Ja minä olen Amarant Rives, hänen valvojansa."
"Rives? H-hydruksen punainen paholainen...?" maassa makaava varas hengähti ääni vapisten, kuin tunnistaen suurikokoisen miehen maineen. Vastauksekseen hän sai korvia huumaavan saappaan polkaisun aivan päänsä vierelle Amarantin tehdessä selväksi, kuka oli tilanteen herra. Mies kumartui aivan vankinsa kasvojen ylle, tuijottaen tätä kylmän mustilla silmillä suoraan sieluun.
"Myrskyn on määrä riehua vielä ainakin pari tuntia. Sinä aikana sinä kerrot minulle kaiken, mitä haluan tietää." Amarant kähähti niin pelottavalla äänellä, että jopa Salemia puistatti.

Mitä ikinä pankin sisäpuolella sitten tapahtuikaan, sen äänet peittyivät tuulen ulvontaan ja villinä rakennuksia piiskaavan hiekan räminään. Kun myrsky lopulta alkoi laantua, oli loukkaantunut ryöstäjä tehnyt juuri sen, mitä Amarant häneltä oli pyytänytkin, nimeten jokaisen koplan jäsenen, heidän kokoontumispaikkansa ja menneet ryöstökohteensa. Mainitsipa hän myös muutaman vasta suunnitteilla olleenkin keikan. Koplan modus operandi oli ollut simppeli. He odottivat hiekkamyrskykautta, valiten kohteensa pienemmistä kylistä, joissa virkavallan resurssit olivat rajalliset, ja yleensä varattu myrskyyn jääneiden pelastamiseen. Turhilta katseilta suojassa kopla saattoi toimia melkoisen vapaasti, joutuen kontaktiin vain pankin oman henkilökunnan kanssa, jotka yleensä myrkytettiin heti kättelyssä aiemmin käytetyllä kaasulla. Kopla olisi tiessään saaliinsa kanssa ennen kuin myrsky ehtisi laantua.
Mitä tuli koplan jäseniin, se koostui yllättävän arkisesta viisikosta; hammaslääkäri Pelletin kylästä, lukkoseppä Eidoloksen pikkukaupungista, Honkain työttömyystilastoissa keikkuneet veli ja sisko, joiden ruumiit nyt makasivat vierekkäin tiskin takana, sekä Mironin oma poika, kadun toisessa päässä sijainneen kukkatarhan puutarhuri, joka heidät kaikki juuri metsästäjille vasikoi. Kukin näistä kylistä ja kaupungeista oli joutunut iskun kohteeksi viimeisen vuoden aikana, mikä oli saanut Mironin poliisivoimat ottamaan yhteyttä YPP:hen, heidän epäiltyään oman pankkinsa olevan seuraava.
Se, keneltä tuollainen kirjava rosvojoukko oli saanut panssarisuojan tuhoamiseen tarvittavat välineensä, myrkkypommeista puhumattakaan, jäi kuitenkin epäselväksi. Niiden hankkiminen kun oli kuulunut lukkosepän tehtäviin, eikä puutarhurilla ollut sen suurempaa tietoa yksityiskohdista. Se ei kuitenkaan ollut metsästäjien tehtävän kannalta oleellista, vaikkakin aseita ja laittomia työvälineitä pimeästi välittävän tahon narauttaminen olisikin näyttänyt hyvältä bonukselta tehtävän loppuraportissa. Metsästäjät olivat tyytyväisiä saamaansa infoon, ja poistuivat pankista heti poliisien kyettyä paikalle, aseistautuneina kahdella nimellä, jotka veisivät tutkimusta eteenpäin: Daller Korin, hammaslääkäri Pelletistä, sekä Maro Payne, lukkoseppä Eidoloksesta, operaation aivot. Oli aika suunnata paikalliselle poliisilaitokselle hakemaan lisätietoja.

"Onko aseesi vielä pelastettavissa?" Amarant kysyi kaksikon marssiessa rinnatusten hiekan, risujen ja kivensirujen peittämää katua kohti poliisilaitosta.
"Pelkkä oikosulku lippaassa." Salem vastasi vähätellen, sujauttaen viallisen lippaan takkinsa taskuun. "Taisin lyödä sitä kaveria liian lujaa."
"Tai sitten et pidä varusteistasi kunnolla huolta." Amarant vinoili, mutta vain puolileikillään. "Tämä on nyt kolmas yrityksesi näyttää kenttäosaamisesi. Viimeinen jonka saat. Parempi olla siis mokaamatta tätä enää pahemmin, jos koskaan haluat olla oikea metsästäjä."
"Joo joo, kolmas kerta toden sanoo ja niin päin pois." Salem huokaisi vähättelevästi, vetäen hattua hieman silmilleen, jotta pilvien takaa taas paistava ilta-aurinko ei häikäisisi niin pahasti. Joko niin, tai hän piilotteli häpeilevää ilmettään.

Salem Dogrenn, Azmean aavikkoplaneetalta kotoisin oleva nuori metsästäjäkadetti, oli ollut YPP:n toiminnassa mukana noin puolitoista vuotta. Suurin osa tuosta ajasta oli käytetty teorian opiskeluun sekä erinäisiin taistelukoulutuksiin aina ammunnasta lähitaisteluun, välinehuoltoon ja niin edelleen. Kaiken järjen mukaan Salemin olisi kuulunut saada metsästäjän valtuutensa jo vuoden jälkeen, mutta hänellä sattui olemaan aivan erityinen kyky, joka uhmasi kaikkea järjellistä ajattelua: hänen taipumuksensa mokata juuri merkittävimmissä tilanteissa. Toki suurin osa Salemin huonosta onnesta oli selitettävissä hänen hajamielisyydellään, mutta oli mukana myös iso kasa huonoa tuuria. Hän olikin saanut varsin värikkään maineen niin virallisten metsästäjien kuin kanssakadettienkin keskuudessa.
Amarant Rives oli puolestaan jo veteraanimetsästäjä, jolla oli kiitettävä työhistoria, ja jota kunnioitettiin suuresti päämajassa. Yleisesti häntä pidettiin jurona ja hieman pelottavanakin, eikä asiaa auttaneet kuiskaukset hänen ajastaan ennen metsästäjän uraansa, ajasta jolloin hän toimi kotiplaneettansa, Hydruksen, armeijan sotilaana. Huhujen mukaan hänellä oli noista ajoista muistoina suuri kasa luurankoja kaapissaan, mutta koska mies itse ei puhunut menneisyydestään sanaakaan, olivat nämä pelkkää spekulaatiota ja kuulopuhetta. Tosin liikanimi, jonka pankissa kuulusteltu puutarhurikin oli maininnut, ja jonka Salem oli kuullut lukuisia kertoja aiemminkin, kertoi omaa kieltään huhujen paikkansapitävyydestä. Hydruksen punainen paholainen...moinen nimike ei jättänyt paljoakaan varaa arvailuille.
Ehkä syynä oli ollut karman laki, tai ehkä käytännön pila YPP:n johtoportaan taholta, mutta jollakin kierolla kohtalon oikulla Amarant oli päätynyt Salemin valvojaksi. Valvojien tehtävä oli avustaa ja arvioida kadettien toimintaa kentällä, kouluttaa näitä käytännön asioissa, ja olla todistamassa ainakin yhtä onnistunutta tehtävää, jotta kadetti voitaisiin ylentää täysiveriseksi metsästäjäksi. Kuten arvata saattaa, oli Amarant saanut melkoisen haasteen käsiinsä.

Poliisiaseman ovi sihahti auki, ja metsästäjäkaksikko astui peremmälle, suunnaten suoraan vastaanottotiskille, jonka ääressä istuva konstaapeli naputteli jotakin tietokoneella. Mitä ilmeisimmin tuo varsin kireänoloinen naikkonen yritti kuroa kiinni myrskyn takia menetettyä aikaa, kuin myös pitää tiedot siitä seuranneista tehtävistä ajan tasalla. Yhtä kaikki, nainen ampui murhaavan katseen metsästäjiin heidän saavuttua tiskille.
Amarant kaivoi takkinsa taskusta kortin, jota vilautti naisen suuntaan.

"Amarant Rives, YPP. Haluaisin kysellä vähän rekisteritietoja parista epäillystä, liittyen tämänpäiväiseen pankkiryöstön yritykseen." Amarant esitti rennon asiallisesti.

Tuo kortti, metsästäjän virkakortti, antoi metsästäjille valtuudet tutkia viranomaisten salattuja tiedostoja, tai päästä sisään paikkoihin joihin pääsy oli normaalisti kielletty, monen muun edun ohella. Parhaimmillaan se antoi metsästäjän ottaa ohjat koko virkavallan toiminnasta, jos siihen olisi tarvetta. Salem odotti innolla päivää, kun hän vihdoin saisi omansa.
Tiskin takana työskennellyt nainen nyrpisti hieman koppavana nokkaansa, alkaen sitten näpyttää tietoja koneelleen, Amarantin sanellessa kahden epäillyn nimet ja muut tiedot, jotka puutarhuri oli kertonut. Kotvasen kuluttua nainen käänsi koneen ruudun Amarantin ja Salemin suuntaan, ja Amarant astui sivumpaan, antaen Salemille täyden vastuun tietojen tutkimisesta. Olihan kyseessä kuitenkin Salemin testi, ei Amarantin. Salem tutkaili ruutua hetken mietteliäänä.

"Daller Korin ja Maro Payne...pieniä rikesakkoja, muttei mitään suurempaa rekisteriä kontollaan. Kotipaikkakunnat kuten puutarhuri kertoikin...hmm..." Salem luki hiljaisella äänellä. "Tässä ovat heidän kasvokuvansa ja kotiosoitteensa. Periaatteessa voisimme mennä visiitille kummankin luokse erikseen ja pidättää heidät siten..."
"Onko se viimeinen päätelmäsi?" Amarant kysyi, nojaillen tiskiin kädet puuskassa.
"Se veisi kyllä ihan liikaa aikaa. Eidolos ja Pellet ovat useiden tuntien lentomatkan päässä toisistaan, unohtamatta että hiekkamyrskyn vuoksi kylässä on absoluuttinen lentokielto, kunnes myrsky on varmasti laantunut koko alueelta." Salem jatkoi pohtimistaan. "Sitä paitsi on epätodennäköistä että he edes palaavat koteihinsa pitkään aikaan, jos ollenkaan. He tietävät että ainakin yksi jengin jäsen on poliisin huostassa, ja mitä ilmeisimmin puhuu paineen alla."
"Mitä siis ehdotat?" Amarant jatkoi vuorostaan, ohjastaen Salemia kohti lopputulosta, jonka arvasi tämän jo tehneen.
"Lentokielto kestänee ainakin aamuun asti, joten he eivät ole vielä lähteneet Mironista, elleivät sitten jalkaisin. Se taas olisi kuin yrittäisi väkisin syöttää itsensä aavikolla vaaniville hiekkahaille." Salem pohti katse ruudussa, kääntyen sitten Amarantin suuntaan suu virneessä. "Ehdotan että tutkimme paikalliset juottolat ja majatalot. Meillä on nyt heidän kasvokuvansa, joten tiedämme ketä etsiä."

Amarant nyökkäsi, kiitti tiskin takana tilannetta tuimasti seurannutta naista, ja lähti kadettitoverinsa kanssa kohti seuraavaa etappia. Metsästäjillä oli onni puolellaan, sillä Mironin koosta johtuen ei tutkittavaa ollut liiaksi. Tuskin he olivat ennättäneet aloittaakaan etsintöjään, kun he jo löysivät itsensä kylän suurimman juottolan, Rocky Road Barin, ovelta. Heti sisään astuessaan he huomasivat kaksi syrjäpöytään vetäytynyttä hahmoa, jotka muistuttivat erehdyttävästi heidän etsimäänsä. Ja vielä kertovampi yksityiskohta oli suuri mustelma toisen pöydän ääressä istuvan miehen ohimolla. Siinä olivat Daller Korin ja Maro Payne, siitä ei ollut epäilystäkään. Nyt heidät täytyisi vain pidättää.Ongelmallisen tilanteesta teki kuitenkin väenpaljous, joka baarissa kuohui ja kohisi. Tuntui kuin koko kylän väki olisi kokoontunut paikalle jonkinlaisiin myrskyn jälkibileisiin. Vaarana oli, että nurkkaan ajettuina nämä kaksi epäiltyä saattaisivat alentua ihmiskilpien käyttöön, eivätkä metsästäjätkään voineet toimia täysin vapaasti sivullisten uhrien pelossa.
Lähestymistapaansa eivät metsästäjät ennättäneet sen enempää puimaan, kun nurkkapöydän kaksikko jo huomasi heidät. Aluksi näytti siltä, että nämä yrittäisivät vain olla huomaamattomina, mutta Salem aavisti, että he tiesivät jääneensä kiinni. Viimeistään siinä vaiheessa, kun mustelman ohimoonsa saanut Maro nousi pöydän äärestä muka vessaan, Salem päätti tehdä liikkeensä ja ottaa muutaman harkitun askeleen miehen suuntaan. Amarant yritti pysyä Dallerin näkymättömissä myötäillen baarin ulkoseinää, lähestyen kuitenkin kaksikon pöytää hänkin. Salemin epäilyt olivat osuneet täysin nappiin, sillä Maro ohitti WC-tilat pikaisin askelin, kiihdyttäen ne juoksuksi ja suunnaten kohti henkilökunnan ovea. Salem rimpuili tiensä läpi tungoksen ja seurasi visusti perässä.
Amarant oli jo lähellä, niin lähellä että hän melkein kykeni jo maistamaan pidätyksensä. Salemin aiheuttama hälinä sai Dallerin kuitenkin liikkeelle, ja yrittäessään ulko-ovelle tämä päätyi lähes suoraan kasvotusten Hydruslaisen metsästäjän kanssa. Hän oli jo kerran aiemmin ollut yhtä lähellä tämän päivän aikana, silloin kun tuon metsästäjän nyrkki hujahti nipin napin hänen päänsä ohi. Daller perääntyi välittömästi ja veti taskustaan aseensa, tavoitellen yhtä lähellään ollutta juhlijaa itselleen panttivangiksi.

"Tuo ei ole hyvä idea." Amarant varoitteli pelon ohjastamaa Dalleria.
"T-turpa kiinni! Murhaaja!" Daller parkaisi tutisten, ja näytti siltä kuin hän olisi kastellut itsensä pelosta.
"Tapan vain kun annetaan aihetta." Amarant tuhahti vastaukseksi syytökselle. "Ja juuri sitä sinä olet kovaa vauhtia antamassa, hammaslääkäri."

Kaksikon sanaharkka kiinnitti muidenkin juhlijoiden huomion, ja nämä ottivat välitöntä etäisyyttä nähdessään Dallerin aseen. Daller oli kuitenki saanut otteen vierellään tanssineesta naisesta, ja piti tätä nyt visusti kiinni, kuin hänen henkensä olisi tuon naisen varassa.

"Nyt me teemme näin: sinä päästät tuon naisen menemään, ja lasket aseesi. Sinua ei tulla satuttamaan, vaan luovutetaan suoraan poliisin huostaan." Amarant alkoi sanella sääntöjä Dallerille, joka oli kuvitellut olevansa itse siinä asemassa, joka päättää kuinka tilanne etenee. "Tai toinen vaihtoehto: sinä tapat joko minut tai tuon naisen, ja saat koko tämän humalaisen seurakunnan vihat niskaasi. He tuskin arvostavat mitä sinä ja kaverisi yrititte tehdä heidän säästöilleen."
"Älä! Odota..." Daller parkaisi ja päästi naisen otteestaan, pudottaen lyötynä aseensa lattialle. "En halua enää verenvuodatusta."

Amarant nyökkäsi ja nappasi Dallerin aseen, iskien hammaslääkärin rautoihin ja istuttaen hänet takaisin pöydän ääreen. Sehän oli mennyt hyvin. Pohjimmiltaan Daller oli kuin olikin pelkkä pikkukylän hammaslääkäri, ei mikään murhaaja. Amarant tosin mietti, olisiko tilanne sama lukkoseppä Maron suhteen.

Salem oli seurannut Maroa kiivaasti aina baarin takaovelle asti, jonka takaa paljastui jätehuoltoa varten tarkoitettu kapea kuja. Maro oli ajanut itsensä Salemin ja jätesäiliön väliin, ja ainoa tie pois tilanteesta vei palotikkaita pitkin ylöspäin, aina Rocky Roadin katolle asti. Kaksikko kiipesi tikkaita peräjälkeen ylös, ja vaikka Salem olikin aivan Maron kintereillä, oli lukkoseppä silti kerennyt vetää aseensa esiin ja avata tulen, ennen kuin kadetti pääsi katolle asti. Tikkaissa roikkuen Salem yritti saada Maron neuvottelemaan tilanteesta.

"Eikö tämä jo riitä, Maro? Pahennat vain tilannettasi pitkittämällä välttämätöntä." Salem huusi, mutta vastaus tuli kirkkaiden energia-ammusten muodossa. "Kasvosi ovat nyt paitsi Azmean poliisivoimien, myös YPP:n tiedossa."
"YPP ei minua pelota. Ette ole muuta kuin harakoita kiiltävimmän palkkion perässä." Maro äyski käheällä äänellä. "Kunhan kasaan itselleni uuden jengin, jossain kaukana täältä, voin ostaa teidät pois kimpustani."
"Ikävä tuottaa pettymys, mutta sopimus sinun päästäsi, elävänä tai kuolleena, on jo tehty. Saat itse päättää kummassa muodossa lähdet mukaani." Salem jatkoi keskustelua, ja kuuli kuinka Maro meuhkasi aseensa kanssa. Ilmeisesti tämän ammukset olivat loppuneet. Se taas antoi Salemille tilaisuuden kiivetä katolle ja kohdata Maro kasvotusten.

Maro paiskasi aseensa kauemmas, muttei selvästikään ollut vielä luovuttanut. Hän kaivoi taskustaan nyrkkirautaa muistuttavan esineen, joka kirkkaan välähdyksen saattelemana syöksi ulos pitkän ja leveän energiaterän. Salem katsoi asetta mietteliäänä, tarttuen nopeasti omalla vyöllään roikkuneeseen pitkulaiseen esineeseen, joka puolestaan syöksi uumenistaan energiamiekan terän.

"Mistähän ihmeestä yksinkertainen lukkoseppä on saanut käsiinsä jotain noin erikoista?" Salem virnisti ja osoitti miekkansa terän Maroa kohti.
"Sanotaan vain, että minulla on yhteyksiä." Maro naurahti räkäisesti, astuen muutaman varovaisen askeleen Salemin suuntaan. "Omasi lienee YPP:n kalustoa? Mahtaa olla hienoa kun kaikki erikoisuudet annetaan kuin hopeatarjottimella."
"Jotenkin äänensävysi kielii, ettet pahemmin tykkää meikäläisistä." Salem kiusoitteli, ottaen itsekin muutaman askeleen Maroa kohti.

Maro ei vastannut, vaan hyökkäsi Salemin kimppuun. Energiaterät iskeytyivät rätisten yhteen kerta toisensa jälkeen, luoden valonvälähdyksiä jotka olivat kuin ristiin iskevät salamat tummuvaa yötaivasta vasten. Salem oli tilanteesta hieman häkeltynyt. Maro oli hyvä käyttämään asettaan. Todella hyvä. Salem ei itse ollut mikään mestari oman miekkansa kanssa, mutta oli hän nyt sentään kuvitellut voittavansa piskuisen lukkosepän saamillaan opeilla. Niin vain kuitenkin kävi, että Salem joutui taistelussa alakynteen, ja horjahti lopulta kumoon, miekan lentäen hänen otteestaan ja pudoten alas katon reunalta. Maroa tämä vain nauratti.

"Kaiken sen jälkeen mitä olen kuullut, YPP:n metsästäjät eivät todellakaan ole maineensa veroisia." Maro hekotteli voitonriemuisasti.
"Sinuna en juhlisi vielä." Salem kähisi, kömpien varovasti karkuun Maron energiaterältä, lukkosepän seuratessa verkkaisesti perästä. Salem tunsi jonkin painavan kylkeään hänen taskussaan, ja hänen ilmeensä kirkastui hieman.
"Kyllä tämä taistelu taisi olla tässä. Helpointa olisi vain luovuttaa, niin et nolaa itseäsi enempää." Maro myhäili yhä leveämmin.
"Ikävä kyllä en voi. Minulla on katsos eräs pieni luonnevika..." Salem sanoi hiljaa, pää alas painettuna niin, että hänen hattunsa peitti hänen kasvonsa, käsi varovasti taskua kaivaen.

Maron käsi heilahti kohti Salemia, ja sen mukana heilahti myös energiaterä, valmiina leikkaamaan kadetin pään kahtia. Salem reagoi kuitenkin nopeasti, ja heitti taskusta ottamansa viallisen aseen lippaan kohti energiaterää, suojaten sitten kasvonsa käsivarrellaan. Energiaterä leikkasi lippaan kahtia, ja terän reagoidessa lippaassa olleiden käyttämättömien ammusten energiavaraukseen se sai aikaan räjähdyksen. Voimaltaan räjähdys ei ollut kovinkaan suuri, mutta tarpeeksi käräyttämään Maron aseen käyttökelvottomaksi, samoin tämän sormetkin. Tuskaansa parkuen lukkoseppä perääntyi ja kaatui polven varaan. Salem puolestaan kömpi ylös voitonriemuisasti virnistäen.

"Olen nimittäin luonteetani niin sairaanloisen jääräpää, etten tiedä mitä luovuttaminen edes tarkoittaa." Salem virnisteli, harmitellen samalla mielessään ettei Amarant ollut todistamassa tätä tilannetta.

Maro ei kuitenkaan aikonut vieläkään luovuttaa, ei vaikka hän olikin jäänyt aseettomaksi, ja hänen toinen kätensä oli käyttökelvoton. Luova mieli keksii itselleen aseen vaikka tyhjästä, ja Maron mieli tuntui olevan erityisen luovalla päällä tänä iltana. Nopealla kädenliikkeellä mies poimi maasta räjähdyksessä pirstoutuneen lippaan sirpaleen, nousten vauhdilla Salemia kohti, valmiina upottamaan tuon sirpaleen kadetin lihaan. Maron vauhti kuitenkin pysähtyi laukaukseen, ja lukkoseppä horjahti vihdoin velttona maahan, silmiensä välissä verta valuva reikä. Salem käänsi katseensa katon reunalle, ja huomasi Amarantin seisovan palotikkaiden vieressä, kädessään savuava käsiaseensa.

"Toinen asia mitä sinä olet on sairaalloisen huolimaton." Amarant torui Salemia, katsoen tätä kylmän mustalla katseellaan.

Salem ei vastannut, hengähti vain syvään ja istuutui katon reunalle, ottaen hattunsa päästään jotta tuuli pääsi hyväilemään hänen lyhyitä, tummia hiuksiaan. Amarant laittoi aseensa pois ja liittyi Salemin seuraan. Kaksikko tuijotti aavikkokylän hiekan peittämiä katuja jaetussa hiljaisuudessa.
Salem alkoi kaivaa taskustaan pientä metallista askia, jonka sisältä kopautti ulos savukkeen. Edelleen sanattomana kadetti tarjosi askia valvojalleen, joka tämäkin otti itselleen yhden noista taskukokoisista terveysriskeistä.

"Noh?" Salem rikkoi vihdoin hiljaisuuden, puhallettuaan ensimmäiset henkosensa ilmoille.
"Tehtävä oli etsiä ja pysäyttää pankkiryöstäjien kopla. Puutarhuri ja hammaslääkäri ovat molemmat poliisin huostassa, ja loput jengistä matojen ruokaa." Amarant summasi, katse tiukasti horisontissa. "Suorituksessa on vielä rutkasti hiomista, mutta tuloksia ei voi kiistää. Tehtävä suoritettu."
"Onko tuo virallinen, raporttiin menevä kantasi, vaiko ystävän näkökulma?" Salem vitsaili, yrittäen kuitenkin samalla kalastella varmistusta siitä, että oli vihdoin tehnyt sen, mihin oli pyrkinytkin. Tulisiko hänestä vihdoin YPP:n metsästäjä?

Amarant tyytyi hymähtämään salaperäisesti, nousten sitten seisomaan ja pudistellen hiekkaa housuiltaan. Salem seurasi esimerkkiä. Yhteistuumin kaksikko suuntasi tikkaita kohti, ja alkoivat kapuamaan alas takakujalle.

"Sanoit, että lentokiellon vuoksi pääsemme lähtemään vasta aamulla. Jos lupaat olla silloin lentokunnossa, tarjoan ensimmäisen kierroksen..."

To be continued...
Darkness and misery are born from Heaven's light
Avatar
Salem
 
Viestit: 55
Liittynyt: 18.04.2014 16:53

Re: Silent Planet: Final Round

ViestiKirjoittaja Salem » 31.01.2018 00:35

ACT 1. The Space Cowboy

Chapter 2. The Eyes of a Killer

Yhdistyneiden Palkkionmetsästäjien Päämaja, tai YPP lyhyesti sanottuna. Kyseinen avaruusasema leijui hiljaa avaruuden kylmässä, pimeässä syleilyssä, valvoen aurinkokuntansa planeettoja ja liikennettä, vaihtaen informaatiota laajalti koko Arcanan galaksin välityksellä, lähettäen apua sinne missä sitä tarvittiin...tietystä summasta tietenkin. Aluksi YPP oli ollut vain tavallinen koulutuskeskus, jonne vain parhaista parhaat lähetettiin varjelemaan galaktista turvallisuutta ja edustamaan eri kansoja, sekä heidän halukkuuttaan tehdä yhteistyötä paremman Arcanan puolesta. Ajan saatossa se oli kuitenkin kasvanut räjähdysmäisesti, ja kadeteiksi tarjoutuneiden määrä kymmenkertaistunut. Alkuaikoinaan avaruusasema oli muistuttanut vain punertavankultaista kuulaa, mutta nykyisellään sen ympärille oli rakentunut valtava rengas, jonka pintaa peitti paksu suojakupu. Kuvun alta pystyi selkeästi erottamaan kokonaisen kaupungin. Koska YPP:n koulutustilat eivät kyenneet vastaamaan majoituksen kysyntään, oli sen ympärille päätetty rakentaa kaupunki, joka tarjosi asunnon, huvitukset ja muutkin elämän perustarpeet niin metsästäjille, heidän perheilleen kuin yrittäjille, jotka löysivät markkinaraon tuotteilleen ja palveluilleen Arcanan suojelijoiden keskeltä. Järjestelmä varmisti myös sen, ettei YPP jäisi vaille jatkuvaa valmiutta, jos jotakin suurta tapahtuisi. Tuo kaupunki tunnettiin nimellä Applecore.
Salemia nimi Applecore oli aina huvittanut. Kuka edes osittain järjissään oleva halusi nimetä kaupunkinsa biojätteen mukaan? Vastauksia oli tullut laidasta laitaan, riippuen keneltä asiaa oli kysellyt, mutta ilmeisesti kyseessä oli ajatus siitä, kuinka metsästäjät olivat kuin YPP:n siemeniä, pitäen sisällään kaiken potentiaalin jota YPP heille välitti. Ajan myötä, mikäli metsästäjät sen parhaaksi kokivat, he saattoivat jättää firman taakseen ja istuttaa juurensa jonnekin toisaalle, jatkaen YPP:n perimää omilla tahoillaan, siirtäen oppinsa ja arvonsa uudemmille sukupolville. Salemista se oli kuulostanut lähinnä korupuheiselta paskalta, ja kaupungin nimeäminen flunssavirukseksi tai klamydiaksi olisi ollut yhtä osuvaa. Ilmeisesti hänen mielipiteestään ja YPP:n toiminnan tautiin vertaamisesta ei oltu pidetty, sillä rankkua oli tullut. Siinä siivotessaan vapaa-ajallaan Applecoren räkäisimpien, irstaimpien ja kaikin puolin yököttävimpien yöklubien vessoja, oli Salem oppinut tärkeän läksyn: YPP:n johtoa ei kyseenalaisteta. Sen, ja että Applecoren julkisissa vessoissa kannatti aina, siis ihan aina, vuorata kaikki kosketettavat pinnat paperilla.

Salem ohjasti aluksenromunsa kohti YPP:n alusvarikkoa, jolle metsästäjät parkkeerasivat kulkuneuvonsa palatessaan tehtävältään. Hän painoi muutamaa painiketta kojelaudalta, jotka alkoivat lähettää saapumissignaalia varikon henkilökunnalle, jotta nämä tietäisivät varmistaa tulijan saapumisoikeudet, ja avata varikon ovet. Varikolle pysähdyttyään alus siirrettäisiin mekaanikkojen toimesta varastohalliin, jossa sille suoritettaisiin tarvittavat korjaukset, ja josta se taas tuotaisiin esille metsästäjien saadessa uuden lähtöluvan korkeammalta taholta. Kullakin metsästäjällä oli vastuu hommata oma aluksensa, joka rekisteröitiin YPP:n käyttöön. Malleja oli siis laidasta laitaan, riippuen siitä millaisia summia kukin kulkupeliinsä oli halunnut sijoittaa. Salemin tapauksessa hänen lentävä peltipurkkinsa oli kaikkea muuta kuin edustava. Hänellä oli kyllä ollut visio hienosta, nopeasta aluksesta, mutta raha tuli vastaan jo ennen kuin päästiin puhumaan edes musiikkisoittimen asentamisesta. Asiaahan ei myöskään auttanut, että joka ikisellä tarkastuskerralla aluksesta löytyi jotakin korjattavaa, useimmin suht kallista ja elintärkeää. Salem olikin monesti manannut, kuinka tuon koslan korjaamiseen uponneilla croneilla hän olisi voinut ostaa jo kaksi urheilumallin alusta.
Noustuaan pienestä aluksenpurtilostaan Salem huomioi ympärillään häärivät mekaanikot nopealla käden heilautuksella, ja nämä huikkasivat satunnaisia tervehdyksiä takaisin. Salem vaihtoi muutaman sanan vastaukseksi aluksensa kuntoon viittaaviin kuittailuihin, mutta Amarantilla ei tuntunut olevan aikaa tai kiinnostusta varikkoväen kanssa jutusteluun. Kädet visusti taskussa tämä pitkä Hydruslainen marssi Salemin edellä varikon perältä alkavaa käytävää pitkin eteenpäin, kohti suuria liukuovia, jotka sihahtivat tulijoiden tieltä. Oven avautuessa sen takaa paljastui näkymä valtavaan eteishalliin, joka oli koko päämajan keskus. Halli oli kalustettu näyttämään mahdollisimman kalliilta ja hienolta lattiasta kattoon, luultavasti jotta paikanpäälle saapuvat asiakkaat, sijoittajat ja uudet kadetit saisivat firmasta mahdollisimman menestyvän vaikutelman. Salem tosin tiesi toisenkin syyn. YPP:n johdon sisustusmieltymykset olivat aina olleet överin hulppeat ja mauttoman pröystäilevät. Sen hän oli jo lapsena oppinut tietämään, ja arvosti sitä edelleen yhtä vähän kuin tuolloinkin.
Tästä eteishallista avautui yhteys niin Applecoren kaupunkiin, metsästäjien ruokalaan, alusvarikolle, sairastuvalle, asepajalle, harjoitusareenoille kuin majoitustiloihinkin, joissa metsästäjät ja kadetit saattoivat asua, mikäli heillä ei ollut halua tai varaa muuttaa kaupungin suurempiin ja kalliimpiin asuntoihin. Joka puolella oli elämää, metsästäjiä ja kadetteja kulkemassa kuka mihinkin tai vaihtamassa kuulumisiaan pienissä muutaman hengen juorupiireissään, siivousdroideja pitämässä huolta hallin hulppeasta ulkoasusta, tai jos ei muuta niin tiskien takana työskenteleviä sihteerikköjä, joiden tehtävänä oli kirjata YPP:lle tulevat tehtävät järjestelmään, samoin kuin ylläpitää niiden statusta, kunnes ne voitiin kirjata suoritetuiksi. He olivat vastuussa myös YPP:n rahaliikenteestä, ja tästä johtuen heiltä tultiin usein palkkapäivän lähesyessä ruinaamaan ennakkoa, kielloista huolimatta.
Saavuttaessaan hallin peräseinällä olleen hissin, Amarant kopautti toveriaan olalle ja viittoi siirtymään sivumpaan, jotta heitä kiireisemmät pääsisivät hissille ensin. Mies otti virkakorttinsa taskustaan ja ojensi sen Salemille.

"Minun pitää vielä viimeistellä tehtäväraporttiani. Käy sinä asevarastolla ja pyydä minulle uusi huoltopakkaus aseelleni, sekä yksi lipas." Amarant kehotti, mutta nappasi Salemia vielä takinkauluksesta kiinni ennen kuin tämä ehti tehdä liikettäkään lähteäkseen toimittamaan tehtäväänsä. "Ja kaiken pyhän tähden tässä galaksissa, tarkastuta aseesi. Ammuslippaan ei pitäisi mennä oikosulkuun tuolla tavoin, jos ase on kunnossa."
"Joo joo. Älä jaksa jankuttaa." Salem huokaisi, sillä hän oli jo saanut kuulla tuota huomauttelua aseestaan koko matkan Azmealta YPP:hen, eikä saarnalle tuntunut tulevan loppua vieläkään, olkoonkin että se tuli aiheesta.
"Jankutan tasan niin kauan kunnes otat neuvoni ja painat sinne mitä ikinä tuon hattusi alla haudotkaan." Amarant kähähti tympeänä, ja päästi irti toverinsa takista.
"Tällä hetkellä siellä hautuvat vain ajatukset omasta sängystä ja parista hyvästä leffasta, jotka odottavat katsomistaan." Salem vastasi takinkaulustaan oikoen, vääntäen kasvoilleen ovelan virneen, heilutellen Amarantin virkakorttia miehen nenän edessä. "Unohtamatta että pian minullakin on tällainen kortinläpyskä. Se vasta mieltä lämmittävä ajatus onkin."
"Katsotaan sitä jos pääset palaamaan asevarastolta eksymättä matkalla." kuului Hydruslaisen vastaus tämän kävellessä jo poispäin, kohti majoitustiloja ja omaa vaatimatonta kämppäänsä, jättäen cowboyn omaan seuraansa.

Salem kutsui hissin takaisin eteiskerrokseen, ja sisälle päästyään valitsi sen määränpääksi ensimmäisen kellarikerroksen, jossa asevarasto sijaitsi. Hissin liukuessa alaspäin Salem silmäili Amarantin virkakorttia haikailevasti, mutta samalla hieman toiveikkaasti. Kuinka hyvältä oman kortin hypistely tuntuisikaan, ja kuinka monia ovia se avaisikaan tulevaisuuden tehtäviä silmällä pitäen. Ja ennen kaikkea se tukkisi monia suita, jotka yhteen ääneen toitottivat Salemin surkeaa menestystä YPP:n leivissä. Salem tiesi erityisesti yhden mursunviiksisen turvan, joka oli odottanut tukkimistaan pidempään kuin muut, aina Salemin lapsuudesta asti. Sonaro Dogrenn oli tuon turvan omistaja, ja sattumoisin myös Salemin setä. Ja kuin siinä ei olisi sattumaa kylliksi, oli Sonaro myös aika iso tekijä YPP:ssa, lievästi sanoen. Hän oli nimittäin yksi kolmesta YPP:n perustajasta, ja varmaankin yksi suurimmista vaikuttajista Salemin päätökseen uravalinnastaan. Salem oli asunut suurimman osan nuoruudestaan Sonaron kartanossa, ja vuosien aikana saadut vaikutteet ja tietynlainen puolueellinen vinkkeli firman toimintaan olivat uponneet syvään. Joiltain osin oli tuntunut, että Sonaro oli jopa tietoisesti ohjannut nuorta Salemia tähän suuntaan, vaikka mies itse kiistikin sen jyrkästi, lisäten vielä ettei ollut koskaan nähnyt Salemissa oikeaa potentiaalia hommaan. Salem tulisi nauttimaan siitä hetkestä, kun Sonaron turpa tukkiutuisi, ja hän saisi vihdoin ansaitsemansa kunnioituksen ainoalta perheenjäseneltään.
Hissi päästi ilmoille kimeän kilahduksen, ja sen ovet avasivat näkymän tunkkaiseen huoneeseen, jonka paras valonlähde oli hissin lamppu. Varjot tanssivat liekkien lailla huoneen seinillä, sekä kymmeniin tiiviisiin riveihin asetetuilla hyllyköillä, jotka olivat tupaten täynnä erinäisiä metsästäjän varusteita. Salemin askeleet kaikuivat hyllyjen väleissä, ja pian niiden seuraan liittyivät toiset, paljon raskaammat askeleet. Salem nojasi tiskille odottamaan, ja pian hänen eteensä varjoista ilmestyi huomattavan suurikokoinen mieshahmo. Tällä olennolla oli tummanharmaa, rosoinen iho, hartiat kuin ladon ovet ja kämmenet kuin ruokalautaset. Suuressa suussaan hahmolla oli rivi talttahampaita, huomattavassa yläpurennassa vieläpä. Hahmon päätä kruunasi pitkä, pikimusta rastatukka, joka valui osittain tämän kaasvojen peitoksi. Hahmo tuijotti Salemiin utuisella, keltaisella silmällään. Toisen silmän tilalla oli pelkkä arpi.

"D o g r e n n...S a l e m. H u o l t o...v a i...n o u t o?" hahmon jykevä ääni kaikui huoneessa muutoin vallinneessa hiljaisuudessa, puhuen hitaasti ja hieman vaikeasti.
"Hei, Pace. Vähän sekä että. Aseessa tapahtui jotain mikä aiheutti lippaan oikosulun." Salem alkoi selittää asiaansa, samalla vilauttaen jättiläiselle Amarantin virkakorttia ja listaten tarvitsemiaan varusteita.

Pace ei vastannut, nyökkäsi vain miedosti hymyillen ottaessaan Salemin aseen vastaan, ja alkoi sitten hiljalleen tömistellä takaisin hyllyjen väliin. Salem ei ollut tähänkään päivään mennessä täysin varma, mitä rotua tuo asevarastosta huolta pitävä kolossi edusti. Kysymällähän tuo selviäisi, mutta hänelle oltiin varsin vaihaisessa vaiheessa tehty selväksi, ettei tämän olennon kanssa kannattanut aloittaa mitään henkevämpää keskustelua. Pacen puhe oli hyvin raskasta, ja tämä itse piti siitä, ettei tämän tarvinnut rasittaa äänihuuliaan turhalla keskustelulla. Salem oli tosin ottanut asiakseen olla mahdollisimman kohtelias ja huomioonottava jättiä kohtaan. Surullisen harva tätä tuskin edes tervehti. Pace tuntui arvostavan Salemin elettä, vaikkei tervehdyksiin juuri vastaillutkaan, ainakaan sanallisesti. Eikä häntä verbaalisten lahjojensa takia tänne oltu palkattukaan. Aseita mies osasi kunnostaa ja rakentaa ihan alkutekijöistä asti, eikä häneltä sitä enempää vaadittu. Itse asiassa Saleminkin ase oli vain muutamassa hetkessä korjattu. Pace palasi tiskin äärelle ja ojensi aseen takaisin omistajalleen, liu'uttaen samalla tiskille kasaamansa varusteet Salemin eteen.

"A s e...h e r k k ä...e i...t a r k o i t e t t u...n u i j a k s i." Pace kähisi, ilmeestä päätellen kuitenkin huvittuneena, luultavasti miettien millaisen kuhmun iskun toisessa päässä ollut kaveri oli saanut.
"Anteeksi. Lupaan käsitellä kättesi jälkeä paremmin." Salem lupaili asetta tutkaillessaan, huomaten sitten että Pace naputti suurella sormellaan aseen huoltopakkausta. Hän naurahti hieman häpeissään. "Yritän muistaa myös tuon. Paljonko olen velkaa korjauksesta?"

Pace hymyili ja pyöritti vain päätään. Pace nautti aseiden kanssa nikkaroinnista. Hän ei ottaisi rahaa vastaan dininkään vertaa, eikä varsinkaan keneltäkään joka kohteli häntä muunakin kuin varusteautomaattina. Salem nyökkäsi vastauksesi, kiitti tehdystä työstä ja taputti jättiä olalle. Hän keräsi sitten tiskille kasatut tavarat mukaansa ja hyvästeli Pacen reippaalla kädenheilautuksella. Hissiin palatessaan hän arveli Amarantin olevan jo valmis raporttinsa kanssa, joten eteishallin sijaan hän päätti suunnata suoraan ylimpään kerrokseen, jossa YPP:n johtajien toimisto sijaitsi. Ja aivan kuten Salem oli arvellutkin, oli Amarant jo odottamassa häntä toimiston edessä olevalla sohvalla. Punainen matto vaimensi saappaankopinan Salemin astellessa käytävää eteenpäin toveriaan kohti. Sivusilmällään hän kuitenkin silmäili käytävän seinää, ja siinä rivissä roikkuvia kolmea suurta maalausta, kukin esittäen yhtä kolmesta YPP:n perustajista. Ensinnä rivissä oli hailakansini-ihoinen Hydruslainen, jonka tuima ilme tämän hieman väsähtäneillä ja vuosien kolhimilla kasvoilla muistutti kovasti nyrpeästä Amarantista. Kenties kestovitutus oli rotupiirre kaikissa Hydruslaisissa? Toinen taulu esitti hoikkaa, teräväpiirteistä Azmealaista, jonka pistävät silmät tuntuivat seuraavan katsojaansa mistä ikinä tämän muotokuvaa katsoikin. Kolmas ja viimeinen oli Salemille se tutuin, tukevarakenteinen Azmealainen, joka jo maalauksen aikoihin oli kovasti harmaantumaanpäin. Tuon miehen silmiinpistävin piirre olivat valkeat, tuuheat viikset, jotka toivat hahmolle tiettyä mursumaista charmia...jos sellaista nyt oli edes olemassa.
Karm Way, Remzar Artemire ja Sonaro Dogrenn. Näitä kolmea koko Arcana sai kiittää YPP:n olemassaolosta. Heidän saavutuksensa taistelutantereilla olivat laajalti tiedossa, etenkin aikaan ennen YPP:ta, kun Hydrus kävi epätoivoista sotaansa julmaa Diamien valloittajakansaa vastaan. Liittoutuneena Hydrus, Azmea, sekä Arcanan kauemmalla laidalla sijaitseva Artasia ajoivat Diamit pois galaksistaan, ja rauhan aika palasi, joskaan ei pysyvä sellainen. Tänä rauhan aikana kolme nuorta sotasankaria, jotka olivat luoneet itselleen legendan nimeä taistelukentällä, yhdistivät voimansa perustaakseen YPP:n. Artasialaisia oltiin toki pyydetty mukaan, mutta nämä olivat päättäneet keskittyä omien alueidensa varjeluun, eivätkä tahtoneet sitoutua YPP:n toimintaan.
Salem pysähtyi sijoilleen ja jäi katsomaan setänsä muotokuvaa. Ehkä maalaus olisi pitänyt tehdä jo YPP:n alkuaikoina, hän pohti. Ikä ei todellakaan ollut kohdellut miestä hyvin. Ei ainakaan jos tarinoita oli uskominen. Tuosta maalauksesta ei todellakaan välittynyt sellaista tunnetta, joka välittyi vaikka tuon Hydruslaisen muotokuvasta. Karm Way, missä tänä päivänä olikaan, herätti kunnioitusta ja ihmetystä pelkällä ulkomuodollaan, vaikka ikää miehellä olikin jo reilusti yli vuosisata. Vaikka Azmealaiset ja Hydruslaiset elivät keskimääräisesti yhtä kauan, noin pari vuosisataa, tuntuivat Hydruslaiset vanhenevan arvokkaammin.
Salem havahtui ajatuksestaan kuullessaan toimiston oven aukeavan, ja Amarantin ponkaisevan tikkusuoraksi seisomaan oven avanneen hahmon eteen. Salem antoi hymynkareen levitä huulillaan. Ikä oli riepotellut Sonaron paskiaista vieläkin pahemmin tuon maalauksen jälkeen. Tämä oli nyt tuskin varjo menneestään, vanha ja raihnainen, viikset ja hiukset hopeanharmaat ja silmissä väsyneen miehen katse. Kävellessään tuo tukeva mies nojasi kävelykeppiinsä, sekin turhan koristeelliseksi muokattu, kuten eteishalli ja tämä käytävä.

"Tulkaa sisään." Sonaron karhea ääni kehotti, ja Amarant teki työtä käskettyä, säilyttäen sotilaallisen etikettinsä. Salem puolestaan lampsi toimistoon kuin kotiinsa, kädet taskuihin upotettuina, vaivautumatta edes riisumaan hattuaan.

Sonaro istuutui narahtavaan toimistotuoliinsa, nojaten taaksepäin ja ristien kätensä pöydälleen, silmäillen vuoronperään Amarantia ja Salemia, jotka istuutuivat pöydän vastapäiselle puolelle. Vain parilla sanalla Sonaro pyysi saada nähdä Amarantin tehtäväraportin, eikä mies todellakaan aikaillut ojentaessaan käsissään hypistelemänsä kansion pomolleen. Sonaro selasi raporttia rauhallisesti, sanomatta juuri mitään, mumisten vain viiksiensä alta mietteliäänä. Amarant oli kuin nukke, ilmekään ei värähtänyt. Salem puolestaan naputti rauhattomasti jalallaan lattiaa. Hän ei koskaan myöntäisi jännittäneensä, mutta totuus oli, että miehen sydän pomppi kurkkuun asti moukarin voimalla.

"Pakko myöntää että olen hieman yllättynyt. Yksikään epäillyistä ei päässyt pakenemaan." Sonaro tokaisi lopulta, laskien kansion pöydälleen ja kohdistaen tikarinterävän katseensa Salemiin. "Kerrankin tehtäväsi status on sellainen, että kehtaamme veloittaa sen suorittamisesta täyden hinnan."
"Voit uskoa, että tämä on vasta alkua. Kunhan saan virkakorttini ja..." Salem alkoi puhua voitonriemuisana, mutta hänet keskeytettiin.
"Eikö pidäkin paikkansa, että Amarant pysäytti heidät kaikki?" Sonaro kysyi ääni jylähtäen. "Eikö olekin totta, että sinun tumpeloidessa joutui sinun työparisi, sinun valvojasi, jonka tehtävä on tarkkailla eikä suorittaa, taltuttamaan jokaisen näistä viidestä ryöstäjästä?"

Salem vaikeni, ja Amarant painoi kasvojaan maata kohti, ilmeisesti häpeissään. Niin paljon kun tämä olikin yrittänyt kaunistella raporttiaan, oli Sonaro silti nähnyt kaiken läpi. Amarant oli mennyt jopa niin pitkälle, että oli jättänyt roolinsa Maron kuolemassa mainitsematta, antaen kunnian Salemille.

"Tunnen sinut liian hyvin, Salem. Tiedän välittömästi, mikä osa tästä pitää paikkansa." Sonaro tokaisi, kurottaen kasvonsa suoraan Salemia kohti, tuijottaen tätä silmiin. "Silmissäsi ei ole tappajan katsetta. Ne eivät ole nähneet, kuinka toisen elämä päättyy sinun suoran vaikutuksesi kautta."
"Sir. Totuuden nimissä, minä valehtelin raportissa. Salemilla ei ole osaa eikä arpaa siihen." Amarant puuttui keskusteluun.
"Tiedän. Ja voit uskoa, että siitä seuraa merkintä ansioluetteloosi. Mutta nyt ei kyse ole siitä." Sonaro vastasi ja huokaisi syvään, nojaten taas tuolinsa selkänojaan. "Salem. Tiedän, että tämä on unelmasi, mutta epäilen ettet ota tätä tosissasi. En mitenkään voi tehdä sinusta metsästäjää näillä saavutuksilla."
"Eli tämä oli kolmas hutini?" Salem kähähti, kädet nyrkkiin puristettuina sylissään. "Tarkoittaako tämä, että lähetät minut maitojunalla takaisin Azmealle?"
"Rauhoitu. Et saa kenkää." Sonaro hymähti. "Tehtävä tuli suoritettua. Sinun panoksesi ei vain ollut riittävä, vielä."

Sonaro nousi tuolistaan, ja siirtyi hitain askelin katsomaan valtavaa kehystettyä kuvaa YPP:sta, ajalta ennen kuin Applecore oli rakennettu, ajalta jolloin hän ja hänen kumppaninsa olivat yhdistäneet voimansa ja varallisuutensa Arcanan hyväksi.

"Sinun täytyy ymmärtää, että pistän oman uskottavuuteni peliin antamalla sinulle mahdollisuuden toisensa jälkeen. Tiedätkö, miksi teen sen?" Sonaro kysyi, katsomatta Salemin suuntaan.
"Sinut tuntien löit vetoa Remzarin kanssa, että saat tehtyä minusta metsästäjän, etkä halua myöntää tappiota." Salem vastasi tympääntyneenä, ja sai Sonaron kääntymään.
"Ei, vaan koska olet kuka olet. Sinä olet Dogrenn. Sinun suonissasi virtaa veri, joka virtaa myös omissani, ja joka virtasi isäsi suonissa." Sonaro puhui ääni täynnä ylpeyttä, mutta myös tiettyä kaihoisuutta hänen mainitessaan Salemin edesmenneen isän. Sonaro tyyntyi taas ja palasi tuijottamaan YPP:n kuvaa. "Dogrennin nimi tuo mukanaan paljon odotuksia täällä Arcanassa. Sinä olet ainoa uuden sukupolven Dogrenn, ainoa jolle jättää perintöni. Haluan varmistaa, että kykenet kantamaan sen taakan, kun minusta aika jättää."

Salem ei enää tiennyt mitä sanoa, joten hän tyytyi olemaan hiljaa. Tavallaan hän ymmärsi Sonaroa, mutta toisaalta taas piti tuollaista nimen vaalimista typeränä, aivan kuin sukunimi muka määrittäisi kantajansa kohtalon. Moni aatelinen uskoi niin, samoin moni joka oli syntynyt Dogrennin kaltaiseen soturisukuun. Myös Remzar Artemire uskoi niin, ja siitä oli todisteena hänen yli-innokas poikansa, joka oli aloittanut kadettina samaan aikaan Salemin kanssa. Ehkä Remzarin pojan suoritukset olivat tehneet Sonaron epätoivoiseksi. Salemillehan tästä tosin oli pelkästään hyvä asia. Hän saisi vielä kertaalleen yrittää vakuuttaa setänsä, ja Remzarin siinä samassa.

"Minulla saattaa olla teille jotain, joka sysää Salemin oikealle kurssille." Sonaro jatkoi lopulta, palaten pöytänsä äärelle. "Traversalaisessa Lybrannan kaupungissa riehuu sarjamurhaaja. Salemin tehtävä on etsiä ja pysäyttää tämä mielipuoli."
"Onko mitään lisätietoja, joilla päästä alkuun?" Salem kysyi, ja hänen äänessään oli jo säväys uutta puhtia.
"Sinun tehtäväsi on ottaa asioista selvää kun pääsette paikalle. Lähdette ensitöiksenne huomenaamulla." Sonaro tyytyi vastaamaan, huitoen sitten kädellään sen merkiksi, että toisten olisi aika lähteä.

Metsästäjä ja kadetti kiittivät yhteen ääneen, ja nousivat sitten poistuakseen. Sonaro palasi aiempien töidensä pariin, viikset väpättäen kevyesti tämän raskaan hengityksen tahtiin. Hiljaa mielessään Sonaro toivoi, että Salem olisi valmis näkemään totuuden metsästäjien työn pimeämmästä puolesta. Mutta muistaisiko hän asemansa, kun sen aika koittaisi, vai olisiko hänellä palatessaan tappajan katse?

To be Continued...
Darkness and misery are born from Heaven's light
Avatar
Salem
 
Viestit: 55
Liittynyt: 18.04.2014 16:53

Re: Silent Planet: Final Round

ViestiKirjoittaja Salem » 04.02.2018 01:12

Sinä yönä Salemin oli vaikea saada unta. Hän oli palannut Sonaron toimistosta suoraan pieneen yksiöönsä, ja oli päättänyt käyttää loppupäivän katsomalla ne pari odottavaa leffaa, jotka olivat tulleet postissa juuri ennen heidän lähtöään Azmealle. Sen jälkeen hän oli surffaillut tietokoneellaan etsimässä uutta musiikkia ja uusia elokuvia universumin eri kolkista. Erityisesti Linnunradan suunnalla olevien sivilisaatioiden tuotokset kiehtoivat häntä suuresti, vaikkakin sillä suunnalla tuntui olevan kovin hiljaista, paria hassua planeettaa lukuun ottamatta. Myös sarjakuvat olivat Salemin suuressa suosiossa, etenkin cowboy-aiheiset, joissa yksinäiset sankarit ratsastivat halki preerioiden tulitaistelusta ja naisvalloituksesta toiseen, toimien ajoittain jopa maailmojensa lakeja ja niiden valvojia vastaan suuremman hyvän nimissä. Nämä opukset puhuttelivat Salemia niin kotoisalta tuntuneen miljöön kuin päähahmojen tyylitajunkin osilta, ja olivat varmasti olleet suuressa osassa Salemin oman tyylin muokkaamisessa.
Vuosien varrella Salemille oli kertynyt kunnioitettava kokoelma erilaisia sarjakuvia, joista suurin osa pölyttyi useissa arkistokaapeissa miehen viimeisimmässä kotiosoitteessa, Sonaron kartanossa. Uusimmat hankinnat, ja tietenkin suurimmat suosikkinsa, Salem piti visusti sänkynsä vierellä olleella kirjahyllyllä. Illan tullessa hän oli lukenut paria uusinta sarjakuva-albumiaan, ennen kuin oli sammuttanut valot, vain löytääkseen itsensä pyörimästä rauhattomasti peittonsa alta. Sonaron sanat painoivat hänen mielessään. Sinä olet Dogrenn. Sanojen merkityksellä oli ollut sittenkin huomattavasti suurempi paino, kuin mitä Salem oli antanut itsensä uskoa. Ei tosin Sonaron odotusten vuoksi, sillä ne eivät riittäneet viemään Salemin yöunia. Sen sijaan hän ajatteli niitä toisia tietämäiään Dogrenneja, hänen vanhempiaan. Yhä tänäkin päivänä aihe oli herkkä, ja palasi usein hänen mieleensä näin yön pikkutunneilla, kun uni ei ollut tullakseen. Nuorimies pohti, kuinka saattoi kaivata sellaisia, joita tuskin edes muisti. Hiljaisena Salem käpertyi peittoonsa ja sulki silmänsä tiukasti, riivattu mieli täynnä hämäriä muistikuvia isästä, äidistä, heidän hymyilevistä, joskin utuisista kasvoistaan, sekä pienestä mutta kodikkaasta talosta mäen päällä.

Chapter 3. Faceless

Aamu oli koittanut, ja levoton yö takanaan Salem teki viimeisiä lähtövalmistelujaan. Hän oli käynyt pikaisessa suihkussa, harjannut hampaat, syönyt nopean aamiaisen ja pakannut matkalle tarvitsemiaan välineitä. Tosin, hän ei ollut ennen tutkinut murhaa, saati jahdannut sarjamurhaajaa. Hän ei siis suoranaisesti tiennyt, mitä tarvitsisi, joten hän otti vähän sitä ja tätä, käsiraudat tietenkin, samoin aseen ja varalippaita. Takin povitaskuun sujahtivat myös pimeälasit, jotka näyttivät päällepäin tavallisilta silmälaseilta, mutta niiden linssit valaisivat aktivoituessaan näkyvyyden jopa säkkipimeässä. Laseissa oli myös tarkka zoomausominaisuus, sekä mahdollisuus nauhoittaa näkemäänsä. Kuka ties, ehkä niistä olisi hyötyä tälläkin tehtävällä, vaikka yleensä niitä käytettiin lähinnä kaivoksissa ja sysipimeillä planeetoilla, joissa valonlähteet olivat olemattomia.
Kun kaikki oli valmista, Salem jätti pienen yksiönsä ja varmisti käytävällä vielä erikseen, että ovi oli lukossa. Hän tosin tiesi tästäkin huolimatta stressaavansa siitä vielä jossain vaiheessa matkan aikana, kuten tavallista. Todettuaan itsensä lähtövalmiiksi, Salem marssi rivakalla tahdilla kohti asuintilojen pääovea. Vaikka aamu oli varhainen, ei avaruuden pimeydessä ollut eroa vuorokaudenajoissa. Sellainen oli täysin omiaan sekoittamaan kenen tahansa sisäisen kellon, rotuun tai kokemukseen katsomatta. Siksipä eri vuorokaudenaikoja imitoitiin eri valonvoimakkuuksilla ja jopa lämpötilanmuutoksilla. Eihän tällainen tietenkään vetänyt vertoja perinteiselle auringonnousulle vilpoisessa aamutuulessa, mutta oli se parempi kuin ei mitään. Kirkkaat aamuvalot saivat unentokkuraiset kadetit ja metsästäjät hieromaan silmiään ja haukottelemaan makeasti heidän kömpiessään ulos koloistaan, joissa kukin sai pitää juuri sellaisia oloja kuin tykkäsi.
Salem saapui eteishalliin, jossa Amarant jo odotteli. Nopeat huomenet toivotettuaan he suuntasivat alusvarikolle, ja antoivat mekaanikoille Sonarolta saapuneen lähtöluvan, jonka tarkastettuaan mekaanikot alkoivat järjestelemään Salemin alusta lähtökuntoon. Odotellessaan kaksikolla oli hyvää aikaa polttaa aamun ensimmäiset savukkeet.

"Hei." Salem huikkasi yhdelle ohitseen kulkeneelle mekaanikolle. "Mahtaako Keira olla paikalla?"
"Sori. Keira lähti eilen hakemaan varaosatäydennystä. Hänen pitäisi kyllä palata pian, jos pysyy aikataulussa." mekaanikko vastasi, ennättäen pysähtymään vain hetkeksi Salemille vastatessaan, ennen kuin ryntäsi taas töihinsä.
"Harmi. Olisin halunnut vaihtaa pari sanaa." Salem mutisi ja hengäytti savupilven huultensa välistä.
"Jos ajattelit kertoa edellisen tehtävän menestyksestä, niin suotta sinä sillä häntä vaivaisit." Amarant totesi tavanomaisen viileästi.
"Unohtuiko herra valvojalta jo minne olemme menossa?" Salem puolestaan vinoili. "Traversa on Keiran kotimaailma. Olisin halunnut kysellä hieman taustatietoa."
"Huomaan ettet ole perehdyttänyt itseäsi ennen tehtävää." Amarant huokaisi, ja Salemin ilme valahti jälleen. Amarant kuitenkin naurahti kuivasti, ja jatkoi. "Arvelinkin niin. Briiffaan sinua matkan aikana. Se on onneksi yksi niistä asioista, joita valvoja saa tehdä."

Kun Salemin alus oli tuotu lähtöalustalle, kapusivat metsästäjä ja kadetti kyytiin. Salem istuutui ohjaajan paikalle, ja käynnisti aluksensa parilla yrityksellä. Näytti siltä, että koslalla oli tänään hyvä päivä. Ja miltei samalla hetkelle alus alkoi uikuttaa ja vilkuttaa merkkivaloa, joka ilmoitti jonkun aluksessa olevan vielä ilman turvavyötä lähdön aikana. Tämä ääni oli kuin myrkkyä Salemille. Hän kyllä ymmärsi vyön tärkeyden, sillä avaruuteen siirtyessä täytyi aluksen sopeutua ulkoisiin oloihin hetken aikaa, tasapainottaa sisätilan gravitaatio niin, että siellä pystyisi liikkumaan, ja säätää lämpötila kohdilleen. Myös liikkeellelähdöstä syntynyt sysäys saattoi helposti heittää matkustajia pitkin seiniä, ennen kuin liike tasautuisi. Mutta pitikö sen äänen karjua noin kovalla, ja vielä saman tien kun virta käynnistyi? Amarant ei myöskään arvostanut tuota ääntä, joka ulvoi vielä hyvän tovin molempien jo istuessa penkeissään turvavyöt kiinnitettyinä. Mekaanikot olivat arvelleet laitteen ottavan häiriösignaalia jostain taaempien penkkien sensoreista, mutta tähän päivään mennessä ei vikaa oltu kuitenkaan löydetty, joten tämä oli vain kestettävä.
Kun alus oli vihdoin liikkeessä ja kurssi autopilottiin asetettu, alkoi Amarant lupauksensa mukaisesti kertoa Salemille Traversan planeetasta, joka tunnettiin myös avaruusalusteknologian mekkana. Siinä missä Azmea oli tunnettu karuimpien olojen viljelystuotteistaan, ja Hydrus rikkaista mineraalikaivannoistaan, oli Traversa tunnettu aluksistaan ja niiden jatkokehityksestä. Kaikkein kuumimmat mallit olivat peräisin juuri tältä planeetalta, ja vaikka teknologiansa kehityttyä Arcanan kärkipäähän oli Hydruskin kiilannut näille markkinoille, olivat Traversan klassikkomerkit haluttua tavaraa. Tosin, tällä oli Traversan kannalta myös oma varjopuolensa. Sen kansa oli hyvin pitkälle kahtia jakautunutta, perustuen heidän tulotasoonsa. Alusmonopolia ylläpitävät suvut rellestivät ja sikailivat yltäkylläisyydessä, kun taas köyhempi työläistaso oli jumittunut kehnoihin oloihin. Ja mikäli alusten kanssa nikkarointi ei vain ollut verissä, olivat olot vieläkin ankeampia. Köyhät eivät luottaneet rikkaisiin, ja rikkaat vuorostaan kohtelivat vähävaraisia kuin roskaa. Tämä oli johtanut lukuisiin sisällissotiin ja kapinointiin, ja rauhankin aikoina ilmapiiri oli hyvin räjähdysherkkä.
Salem pohti hiljaisena Keiraa, hänen YPP:ssa asuvaa ystäväänsä, joka toimi osa-aikaisesti metsästäjänä, täyttäen toisen puolen työajastaan mekaanikon tehtävillä. Ottaen huomioon Keiran kotimaailman, mies ymmärsi tämän työnjaon paremmin, parin muun asian ohella. Amarantin tavoin Keira oli ollut melko vaitonainen menneisyytensä tapahtumista. Kysyttäessä asiasta Keira oli aina sanonut, että YPP oli täynnä sellaisia, joilla oli kotimaailmojensa ajoilta jäänyt luurankoja kaappeihinsa, ja YPP oli täydellinen paikka haudata ne luurangot ja aloittaa alusta. Tuosta Salem oli oppinut olla sohimatta herhilaispesää kummankaan ystävänsä, tai kenenkään muunkaan tapauksessa. Ei sillä että hän itse edes kykenisi kertomaan kaikkea menneestään. Hänen aikaisimmat muistonsa sijoittuivat aikaan jolloin hän oli jo esiteini, ja asui setänsä katon alla.
Tajutessaan suunnan, jonka hänen mielensä oli ottamassa, Salem päätti keskittyä johonkin muuhun, ja haastoikin Amarantin erään conqueria, yhtä sivistyneen maailman suosituimmista lautapeleistä. Pelissä pelattiin vastakkaisilla armeijoilla, jotka olivat sodassa keskenään. Kullakin valittavissa olevalla armeijalla oli omat heikkoutensa ja vahvuutensa, samoin kullakin armiejan osalla, joita eri pelinappulat edustivat. Pelin ideana oli valloittaa vastustajan komentokeskus, samalla puolustaen omaansa asettamalla hyökkäävät- ja puolustavat nappulat vastaamaan pelikaverin suunnitelmiin. Myös pelilauta muuttui eri pelikertojen aikana, riippuen siitä millaisella planeetalla valittiin pelattavan, ja kullakin planeetalla oli omat ympäristövaaransa ja suojansa, joita tietyt kansat saattoivat halutessaan hyväksikäyttää. Matka Traversalle kesti liki koko vuorokauden, ja tuona aikana Amarant oli murskannut Salemin armeijan useaan kertaan niin hyökkäys- kuin puolustustaisteluissakin. Salem oli kuitenkin alkanut tarjota valvojalleen jo huomattavaa vastarintaa, ja mikäli hän muistaisi huomioida ympäristön vaarat ja edut paremmin, olisi hän jo melkoinen haastaja Amarantin toistaiseksi lyömättömälle pistetilille.
Kun alus ilmoitti Traversan ilmatilan lähestyvän, oli aika pistää peli pakettiin, ja kytkeä turvavyöt takaisin, kuten varoitusääni niin pistävästi asiasta ilmoitti. Salem kytki viestintäkanavat auki, ja ilmoitti Lybrannan lennonjohdolle keitä olivat ja mikä oli heidän asiansa kaupungissa. Laskeutumisluvan saatuaan Salem ohjasti aluksen annettuihin koordinaatteihin, ja sen tömähdettyä raskaasti laskeutumisalustalleen, laskutelineen rääkäistessä luonnottoman pahaäänisesti, kaksi tulokasta astui ulos ja tervehti heitä vastaan tullutta naista, joka oli sonnustanut itsensä paikallisen lainvalvojan univormuun. Nainen veti käden lippaan tervehdykseksi.

"Rikostutkija Bolt, Lybrannan poliisivoimista. Tervetuloa." nainen tervehti viileän ammattimaisesti, silmäillen tarkasti tulijoita päästä varpaisiin.
"Metsästäjä Amarant Rives, ja tämä on kadetti Salem Dogrenn. Meidät oli kutsuttu tutkimaan sarjamurhien aaltoa, josta raportoitte YPP:lle." Amarant esitti asian nopeasti. "Tarvitsemme kaiken mahdollisen tiedon, mitä voitte meille antaa tapauksesta ja epäillyistä. Älkää jättäkö pienintäkään yksityiskohtaa välistä."
"Saapumisenne sijoittui omalla tavallaan hyvään aikaan. Meillä on tuore uhri odottamassa ruumiinavausta sairaalamme ruumishuoneella." Bolt vastasi, selvästi turhautuneena päätään raapien ja viittoessaan kaksikkoa seuraamaan. "Jos kyse on samasta tyypistä, saatte tarvitsemanne tiedot tekotavasta sieltä. Kasaamamme tutkintakansio on kuolinsyytutkijan hallussa, joten pääsette saman tien alkuun."
"Kiitoksia." Amarant nyökkäsi, ja Salemin kiitos kajahti nopsasti perästä.

YPP:n tulokkaat kapusivat Boltin virka-alukseen, ja ajoivat kiusallisen tuntuisessa hiljaisuudessa kohti sairaalaa. Sekä Salem että Amarant pistivät tämän omituisen ilmapiirin merkille, ja vilkaisivat toistensa suuntaan, antaen toistensa ymmärtää, että olivat asiasta yhteisymmärryksessä. Yleensä heitä kiiteltiin heidän saapumisestaan, ja heidän yhteyshenkilönsä suorastaan purskauttivat ulos kokonaisen sekamelskan nippelitietoa tapauksiin liittyen, siinä järjestyksessä kun ne muistivat. Nyt he eivät saaneet sanaakaan. Kiusallista hiljaisuutta kuluttaakseen kaksikko alkoi tähyämään maisemia aluksen ikkunoista. Kaupunki oli vaatimaton kaikkine pikkupuoteineen, elämää nähneine lähiöineen, sekä lukuisine aluskorjaamoineen ja varaosaliikkeineen. Kaukana horisontissa näkyi myös tehtaiden piippuja, jotka puhkuivat tummaa savua. Ilmeisesti tämä oli aluetta, jossa työläistason Traversalaiset asuivat. Siellä täällä kulki kaupungin asukkaita, suurin osa kotomaailmalaisia, mutta näkyi seassa muitakin rotuja, olentoja jotka olivat luultavasti muuttaneet tänne paikallisten mekaanikkojen oppia hakemaan.
Seurueen hiljaisuus jatkui myös sairaalassa, aina siihen asti kunnes he olivat saapuneet hissiin, jonka oli määrä viedä heidät alas ruumishuoneelle. Tuolloin Bolt tyytyi neuvomaan heille mihin kerrokseen mennä ja kenelle jutella, todeten menevänsä itse muiden tehtäviensä pariin. Kun hissin ovet sulkeutuivat ja se lähti hitaasti valumaan alempiin kerroksiin, Salem ja Amarant avasivat sanaiset arkkunsa, heidän tekokiitollisuudesta hymyilevät kasvonsa valahtaen epäilevään nyrpistykseen.

"Omituista." Amarant mutisi, selvästi tympääntyneenä vastaanottoon.
"Sanos muuta. Ihan kuin olisimme pelkkiä rasitteita heille." Salem nyökytti ja suoristi hieman hattuaan, kuten hän tapasi tehdä miettiessään.

Kauaa heillä ei ollut aikaa miettiä, kun hissi jo saavutti määränpäänsä, ja vapautti metsästäjämatkustajansa pitkään, valkoseinäiseen käytävään, jonka lattia oli ällöttäväksi, kellertävänvihreäksi laatoitettu. He huomasivat vastaansa kulkevan harmaahapsisen miehen, joka viittoi heitä laiskasti luokseen. Kaksikko seurasi miestä pieneen huoneeseen, jonka keskellä oli leikkauspöytä, ja sille valkeaan peitteeseen käärittynä möykky, jonka molemmat tiesivät olevan heidän ensimmäinen johtolankansa, tapauksen viimeisin uhri. Salem tunsi oudon puristuksen kurkussaan, ja se tuntui valuvan aina rintaan saakka. Olihan hän nähnyt kuolleita aiemminkin, vastikään Azmean pankissa nyt ainakin. Mutta tämä oli eri asia. Nyt hänen täytyisi oikeasti katsoa, ilman peitettyjä kasvoja ja paksuja suojapukuja. Kuka ties mitä hän näkisi tuon peitteen siirtyessä sivuun.
Arkisin ottein harmaahapsinen ukkeli laittoi kasvoilleen hengityssuojan, tarjoten sellaisia myös Amarantille ja Salemille. Sitten hän verhosi kätensä suojahanskoin, ja veti peitteen sivuun. Amarant huokaisi syvään antaessaan katseensa vaeltaa pöydällä makaavan kalmon yllä, tutkaillen heti silmämääräisesti nähtävillä olevia vammoja. Salem teki samoin, mutta hänen ilmeessään ei ollut samanlaista kokenutta varmuutta kuin Amarantilla, eivätkä hänen silmänsä hakeutuneet suoraan huomiota vaativille alueille, vaan poukkoilivat epäuskoisesti sinne tänne. Hänestä suorastaan uhkui kauhu hänen katseensa osuessa ruumiin huomattavimpaan poikkeavaan piirteeseen, veriseen sotkuun paikalla, jolla normaalisti tulisi olla kasvot.

"Jos haluatte, voitte odottaa sivummalla." kuolinsyytutkija sanoi tasapaksuun ääneen huomattuaan Salemin ilmeen, samalla kun poimi sivupöydältä kynän paksuisen instrumentin, jonka päähän syttyi pieni energiaterä.
"Ei. Anna mennä vaan." Salem sanoi, sillä hän tiesi tämän olevan oleellinen asia metsästäjän työtä. Joten vaikka hän voisi kuinka pahoin, hän ei katsoisi pois.
"Minulle tämä ei ole mitään uutta." Amarant vastasi puolestaan, ilmeenkään värähtämättä.
"Kuten haluatte." tutkija mumisi, aloittaen sitten tutkimuksensa, selostaen löydöksiään yleisölleen.

MO oli sama kuin kaikilla aiemmilla kerroilla. Uhri oli nainen kaupungin köyhältä alueelta, iältään noin kahdenkymmenen. Ruumiinrakenne, ihon- ja hiustenväri täsmäsivät myös edelliseen seitsemään uhriin. Kehossa oli mustelmia siellä täällä, mikä viittasi kamppailuun. Jokaisen uhrin kasvot oli irrotettu, eikä niitä oltu löydetty tähän päivään mennessä. Ensimmäisten uhrien kohdalla irrotusjälki oli ollut epätasainen ja hapuileva, mutta myöhemmissä tapauksissa jälki oli muuttunut ammattimaisemmaksi. Itse kuolinsyy oli jokaisessa tapauksessa kuristaminen apuvälinettä käyttäen. Kynsien alta oli löytynyt DNA-näyte, mutta se ei täsmännyt tietokannassa oleviin tunnettuihin tekijöihin, joten sitä saatettiin käyttää vain epäiltyjen karsimiseen. Kaikki uhrit, joilta näyte oltiin saatu, olivat antaneet positiivisen tuloksen edellisiin näytteisiin, joten tekijä oli varmasti sama.
Kun työ oli tehty, tutkija veti peitteen takaisin uhrin päälle. Salem otti tämän merkiksi siitä, että oli okei siirtyä kauemmas pöydän ääreltä. Sen sijaan hän huomasi sivupöydällä kansionn, josta Bolt oli puhunut, ja päätti herpaannuttaa itseään lukemalla joitakin yksityiskohtia läpi, samalla kun Amarant jutusti jotakin tutkijan kanssa, kysellen lähinnä virkavallan suhtautumisesta tapauksiin. Salem puolestaan onki tietoonsa uhrien lähisukulaisten nimiä ja osoitteita, kohteita jotka olisi hyvä tarkastaa omin avuin, vaikka poliisit olivatkin tehneet jo omia kuulusteluitaan. Ensimmäinen kohde olisi viimeisimmän uhrin, Alissa Tabiserin koti.

To be Continued...
Darkness and misery are born from Heaven's light
Avatar
Salem
 
Viestit: 55
Liittynyt: 18.04.2014 16:53

Re: Silent Planet: Final Round

ViestiKirjoittaja Salem » 07.02.2018 16:05

Chapter 4. The Manor of Mystery

Sonaro istui toimistossaan poltellen paksua sikaria ja touhuten puolivillaisesti työpöydälleen kasaantuneiden papereiden ja kansioiden parissa. Leveä haukotus karkasi hänen suustaan kellon lähennellessä jo puoltayötä. Salemin pitäisi olla jo Traversalla, hän ajatteli, samalla kun hieroi väsyneitä silmiään. Sonaro avasi ylimmän pöytälaatikkonsa ja kaivoi sen uumenista käsiinsä pienen pullon, jonka sisältä ripotteli pöydälle valkean pillerin. Sonaro ehti juuri tumpata sikarinsa tuhkakuppiin ja poimia pillerin käteensä, kun toimiston ovi aukesi, ja sisään astui tummansiniseen, koristeelliseen takkiin pukeutunut pitkä mies, maitokahvinruskean ihonsa perusteella selkeästi Azmealainen, jonka kasvonpiirteet olivat vain terävöityneet sitten hänestä tehdyn maalauksen aikojen. Iän myötä Remzar Artemiren kasvot olivat vetäytyneet tiukasti hänen kalloaan vasten, ja hänen silmänsä uponneet kuoppiinsa, luoden synkät varjot niiden ympärille. Hänen terävä nenänsä oli kuitenkin pysynyt ennallaan.
Remzar mulkaisi kulmiensa alta toverinsa kädessä ollutta pilleriä, siirtäen tuomitsevan katseensa sitten tämän kasvoihin.

"Ongelmia nukkumisen kanssa? Luulin että vaivat olivat jo helpottaneet." Remzar sanoi nahkealla äänellä.
"En usko että ne ikinä helpottavat, vanha ystäväni." Sonaro totesi vaimeasti ja nieli pillerinsä.
"Kuulin että nuori Salem lähti Traversalle." Remzar johdatteli keskustelua. "Tämä hänen paapominen silkkihansikkain alkaa käydä jo YPP:n maineen päälle."
"Salem on Dogrenn henkeen ja vereen. Jääräpäinen kuin Azmean muuli, eikä mitään kunnioitusta auktoriteetteja kohtaan. Mutta hänen silmissään on se sama palo kuin minulla parhaassa iässäni. Sama joka oli hänen isällään. Hänellä on potentiaalia, se pitää vain avustaa esiin. Se mitä tapahtui teki hänen tilanteestaan...haastavan. Muttei ollenkaan mahdotonta. Sitä paitsi haluan nähdä, onko hänellä kyky valita oikein tiukan paikan edessä. Siksi annoin juuri tämän tehtävän hänelle." Sonaro selitti kantaansa tyynesti, ja nousi sitten pöytänsä ääreltä, kävellen hitaasti Remzarin vierelle ja asettaen kätensä tämän olalle, vetäen kasvoilleen ilkikurisen virneen. "Sinun ei tarvitse olla huolissasi Salemista. Muistaakseni sinulla on tarpeeksi ongelmia oman poikasi kanssa. Keskittyisit ennemmin niiden ratkaisuun."
"Razer on idiootti, mutta hän on idiootti joka saa työnsä hoidettua." Remzar siirtyi heti puolustuskannalle, selvästi närkästyneenä Sonaron sanoista. "Hän vain..."
"...tarvitsee lisää aikaa, aivan kuten Salem." Sonaro päätti toverinsa lauseen, hykerrellen saadessaan näpäyttää aina niin totista ja tuimaa Remzaria. "Hyvää yötä, ystävä. Älä anna sen valvottaa itseäsi."

Sonaro poistui toimistosta verkkaisesti, suu virneessä tuuheiden viiksiensä alla. Remzar jäi toimistoon, tuijottaen miehen selkää niin kauan kunnes se katosi käytävään ja ovi sulkeutui. Hän ei ollut todellakaan tyytyväinen Sonaron sanoihin, muttei voinut toisaalta niitä kiistääkään. Remzarin poika, Razer Artemire, oli ollut yksi lupaavimmista kadeteista Salemin saapumiserästä, ja olikin saanut metsästäjän tittelinsä ajallaan. Ongelma, josta Sonaro oli puhunut, oli Razerin äkkipikaisuus ja arvaamattomuus tehtävien aikana. Razer sai hommat toki hoidettua, mutta yleensä aiheuttaen ylimääräistä melua, ja monesti vaarantaen muiden henkiä toimillaan.
Remzar hakeutui toimistopöytänsä ääreen, ja avasi vuorostaan pöytälaatikkonsa, tavoitellen kädellään omaa lääkettään. Tämä lääke tosin tuli nestemuodossa, ja sen etikettiin oli merkitty roima määrä alkoholiprosentteja.

Traversallakin oli vuorokausi jo vaihtumaan päin. Poistuttuaan sairaalasta olivat Salem ja Amarant tajunneet, että Boltin poistuttua oli heidän kyytinsäkin hävinnyt, joten he olivat joutuneet kuluttamaan ylimääräistä aikaa noutamalla Salemin oman koslan liikkumista varten. Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta metsästäjät olivat päättäneet suorittaa ensimmäisen haastattelunsa heti, ja uskoivat että ainakin uhrin perhe arvostaisi työpanosta, jollaista poliisivoimat tuntuivat olevan vastahakoisia antamaan. Mitä lähemmäs kaksikko ssaapui seuraavaa pysäkkiään, sitä rappeutuneemmaksi Lybrannan katukuva kävi. Kun he saapuivat etsimänsä talon pihaan, Amarant kopautti Salemia olalle saadakseen tämän huomion.

"Mene sinä jututtamaan perhettä. Minä käyn varaamassa meille yösijan. Jatkamme tutkimuksia aamulla." Amarant ehdotti, osoittaen kauempana kadun toisessa päässä rätisevää neonkylttiä, joka mainosti vapaita yöpymispaikkoja.
"Kuten haluat. Mutta varmista että meillä on tällä kertaa omat vuoteet." Salem vastasi, viitaten sanoillaan erääseen kertaan, kun kaksikko oli epähuomiossaan varannut itselleen morsiussviitin, ja heidän ainoa vuoteensa oli ollut suuri sydämen muotoinen parisänky tärinäominaisuuksilla ja kattopeilillä varustettuna.
"Mikäli minä muistan oikein, se olit sinä joka varasi huoneen sillä kertaa." Amarant vastasi samalla mitalla, mutta meni sitten menojaan ennen kuin Salem ennätti reagoimaan.

Salem jätti toverinsa sanat sikseen ja asteli pienelle terassille, jonka laudoitus natisi hänen askeltensa alla. Kelmeä pihavalo loi mitätöntä loistetta muutoin jo pimenneelle, hieman hoitamattomalle etupihalle. Sen valo kuitenkin riitti houkuttelemaan koiperhosia, jotka liihottelivat lampun edessä, hakaten itseään sitä vasten. Salem soitti ovikelloa, ja jäi odottamaan vastausta. Hän yllättyi suuresti kohdatessaan oven raottuessa ensimmäisenä asiana kiväärin piipun. Raosta häntä kohti tuijotti tuima mieshahmo, joka mittaili häntä tarkasti katseellaan, arvioiden ampuako saman tien vai kyselläkö millä asialla Salem liikkui. Sivusilmällä Salem huomasi, että talon ikkunaverhot olivat raollaan, ja niiden takaa häntä tapitti toinenkin hahmo.

"Mitä haluat?" mies kähähti tylysti. Ilmeisesti Salem, jopa poikkeavine asusteineen, vaikutti tarpeeksi luotettavalta, jotta hänelle siunautui oikeus esittää asiansa.
"Tuota...olen Salem Dogrenn, YPP:sta. Minut kutsuttiin tänne tutkimaan Alissan tapausta." Salem selitti, yrittäen kuulostaa mahdollisimman ammattimaiselta. "Esittäisin virkakorttini, mutta olen vasta kadetti, joten..."
"Luojan kiitos YPP on täällä." kuului sisäpuolelta vapiseva naisääni sanovan ovea vartioivalle miehelle, ennen kuin Salem ennätti edes selittää virkakorttinsa puuttumista.
"Olen todella pahoillani, herra metsästäjä!" mies ovella huudahti hädissään ja laski aseensa, alkaen sitten availla oven turvalukkoa vapisevalla kädellään. "Tulkaa sisään. Tarvitsetteko jotakin?"

Salem astui sisään ja riisui hattunsa, tervehtien toisesta huoneesta eteiseen tullutta rouvaa, joka häntä verhojen välistä oli tarkkaillut. Salem pahoitteli myöhäistä ajankohtaa, mutta pariskunta tuntui olevan vain tyytyväinen, että YPP oli hänet lähettänyt. Mies jopa kuittasi asian sanomalla, ettei heidän tyttärelleen tapahtuneen jälkeen ollut kummallekaan uni maistunut muutenkaan. Mies ohjasti Salemin olohuoneeseen ja istutti sohvalle, käyden itse nojatuoliinsa. Rouva puolestaan suuntasi keittiöön valmistamaan teetä.

"Voisitteko kertoa jotain päivästä ennen rikosta? Tapahtuiko jotain poikkeavaa, tai käyttäytyikö Alissa jollain tapaa erilailla?" Salem alkoi kysellä, muistellen päässään listaa asioista, joita piti selvittää. Hänen äänestään puuttui kokemuksen tuoma varmuus, ja häntä jännitti, josko mies huomaisi sen.
"Se oli ihan tavanomainen päivä. Pidämme kahvilaa tuossa parin korttelin päässä, ja Alissa vietti koko päivän meidän kanssamme töitä tehden." mies muisteli.
"Kävikö kahvilassa ketään normaalista poikkeavaa sinä päivänä? Tai jututtiko kukaan Alissaa?" Salem jatkoi kyselyään.
"Alissa oli hyvin sosiaalinen. Olisi ollut epäilyttävämpää jos hän ei olisi jutellut asiakkaille." mies huokaisi syvään, kamppaillen selvästi pitääkseen itsensä kasassa.

Tässä vaiheessa talon emäntä saapui teekuppien kanssa, ja istuutui toisten seuraan. Salem kiitti kohteliaasti, merkitsi miehen kertomat yksityiskohdat pieneen muistivihkoon, ja jatkoi.

"Hän siis vietti koko päivän kanssanne. Entä illalla?"
"Ilta oli hiljainen, joten päästimme hänet ajoissa kotiin." mies kertoi, nyt jo kyyneliä pidätellen. Myös hänen vaimonsa pyyhki silmäkulmiaan surkeana. "Hänen piti tavata poikaystävänsä, ja heidän piti tulla tänne yhdessä."

Salem kirjoitti poikaystävän muistiinpanoihinsa. Raporttien mukaan poliisi oli jo haastatellut kyseistä nuorukaista. Hänen mukaansa Alissan oli tosiaan pitänyt tavata hänet kahvilan lähellä, muttei ollut koskaan ilmaantunut. Mitä ikinä Alissalle olikaan tapahtunut, se oli tapahtunut miltei heti naisen poistuttua kahvilasta. Kuten oli ollut asia kaikkien uhrien kanssa, oli itse murhapaikka täysi mysteeri. Uhrit olivat aina ilmaantuneet syrjäisille kujille piestyinä, silvottuina ja kuristettuina. Salem ei täysin tiennyt, kuinka tarkkaan luottaa poliisien tutkintaan, ottaen huomioon näiden asenteen tapauksia kohtaan. Ehkä poikaystävän haastattelu uudemman kerran olisi viisasta, vaikka raportin mukaan DNA aiemmista uhreista olikin poissulkenut hänet epäiltyjen listalta näissä tapauksissa, ja samaa DNA:ta oli löydetty myös Alissan kynsien alta, ei poikaystävä ollut ainakaan ykkösepäilty.

"Saisinko käydä katsomassa tyttärenne huonetta? Ihan vain pintapuolin?" Salem pyysy hörpättyään teetä kupistaan, ja vastahakoisesti vanhemmat suostuivat.

Salem nousi sohvalta ja seurasi häntä saattamaan lähtenyttä rouvaa nariseviin portaisiin, jotka veivät ahtaaseen yläkerrokseen. Tässä kerroksessa oli vain kaksi ovea, joista toinen oli komeron ovi, ja toinen taas johti uhrin huoneeseen. Rouva avasi oven, mutta jäi katsomaan sivusta Salemin tutkimuksia. Suoraan sanoen mies ei itsekään tiennyt, mitä edes haki. Hän silmäili ympärilleen, varoen koskemasta mihinkään ilman lupaa. Kulahtaneista kalusteista huolimatta huone oli siististi pidetty. Pedatulla vuoteella oli kasa pehmoleluja siistiin järjestykseen asetettuina. Rouva selitti kokoelman kasvaneen, kun Alissan poikaystävä oli alkanut ostella naisen lapsuusajan uninallelle kavereita, ilmeisesti jonkinlaisena pariskunnan inside-vitsinä. Kampauspöydällä oli pieni rasia, johon vilkaistessa Salem löysi satunnaisia koruja, jotka saivat hänet hymyilemään haikeasti. Alimman palkkaluokan perheelläkin oli oikeus edes pieneen ylellisyyteen, hän ajatteli. Samassa hän kiinnitti kuitenkin huomionsa avaamattomaan korvakorurasiaan, jonkaa sisältö suorastaan loisti muihin, selvästi halvemman hintaluokan koruihin verrattuna.

"Rouva Tabiser? Saanko kysyä, mistä nämä korvakorut ovat peräisin?" Salem kysyi ja nosti rasian rouvan nähtäville.
"Nuoko? Alissa vihasi noita. Olivat kuulemma liian koreat hänen makuunsa." rouva Tabiser vastasi, naurahtaen haikeana. "Sanoin hänelle että myisi sitten mokomat pois, mutta ei hän kehdannut myydä lahjaksi saatuja tavaroitaan."
"Lahjaksi? Poikaystävältään, oletan." Salem ehdotti.
"Ei ei, sillä poikaparalla ei ikinä riittäisi raha tuollaisiin lahjoihin." rouva kielsi, huokaisten jälleen. "Ne olivat lahja Driftmanin perheeltä. Alissa kävi tuuraamassa heidän sisäkköään pari vuotta sitten, kun tämä oli sairaana."
"Osaatteko kertoa heistä hieman enemmän?" Salemin kiinnostus heräsi saman tien.

Rouva mietti hetken, alkaen sitten kertoa, kuinka Lawrence Driftmanista oli tullut multimiljonääri tämän myytyään oikeudet suunnittelemaansa alusmalliin, ja oli tämän jälkeen vetäytynyt suurkaupungista Lybrannan rauhaan, rakennuttaen suuren herraskartanon noin kolmen mailin päässä sijaitsevalle metsäaukiolle. Lawrence oli kuitenkin menehtynyt, ja hänen poikansa, Leopold, oli perinyt koko omaisuuden. Leopoldia tavattiin melko usein kaupungissa vaimonsa Aavan kanssa, ja vaikka hän olikin rikkaasta alussuunnittelijoiden suvusta, oli hänen kiinnostuksenkohteensa aivan toisaalla. Tämän vuoksi Leopold viihtyikin enemmän rahvaan seassa, jopa kaikkein köyhimmillä alueilla. Hänet oli useaan kertaan tavattu myös perheen kahvilasta, mistä hän oli Alissankin värvännyt sisäkön sairastuttua.
Salem tutkaili huonetta vielä hetken, muttei löytänyt mitään mielenkiintoista. Portaita alas kavutessaan hän kuuli viestimensä hälyttävän, ja huomasi saaneensa Amarantilta käskyn tulla motellille. Niinpä hän hyvästeli perheen, kiittäen vieraanvaraisuudesta. Pihalle päästyään hän tunsi rouva Tabiserin tarttuvan käsivarteensa.

"Herra Dogrenn. Luvatkaa että löydätte sen elukan joka vei meidän tyttäremme." nainen nyyhkytti silmät kyynelistä kimaltaen.
"Lupaan tehdä kaikkeni." Salem nyökkäsi.
"Sekin on enemmän kuin mitä paikallisilta paskalakeilta olemme saaneet." herra Tabiser tuhahti äkäisen kuuloisesti.
"Ovatko he tosiaan niin pätemättömiä, kuin mitä olen ymmärtänyt?" Salem kysyi. Hän oli oikeastaan halunnutkin kysyä aiheesta, muttei ollut varma olisiko se sopivaa, ellei pariskunta siitä itse maininnut.
"He ovat päteviä...kunhan rikoksen uhri on tarpeeksi varakas. Pitävät mieluusti niiden puolia, joilta on mahdollisuus saada palkanlisää." herra Tabiser kähähti, mutta hänen vaimonsa toppuutteli miestä, peläten jos paikalle sattuisi osumaan joku virkavallan edustaja.
"Tiedä häntä. YPP:n metsästäjän palkkaaminen ei ole halpaa. Ehkä he vain delegoivat liian haastavat tehtävät eteenpäin...?" Salem mietti ääneen, mutta hänen mietteensä tyrmättiin saman tien.
"Eivät he YPP:ta palkanneet. Sen teimme me uhrien omaiset. Keräsimme kolehdin saadaksemme oikeutta tyttärillemme." herra Tabiser ärähti kiukkuisesti. "Me luotamme sinuun, herra Dogrenn. Älä petä luottamustamme."

Salem pysyi vaiti, mutta nyökkäsi varsin vakuuttava ilme kasvoillaan, poistuen sitten pimeälle kadulle. Tabiserin pariskunta vetäytyi sisälle, ja Salem oli varma, että kummankin pidättelemä tunnekuohu oli vapautunut samalla sekunnilla, kun ulko-ovi kolahti kiinni. Kädet taskuissaan Salem kulki katua pitkin kohti motellia, miettien kuulemaansa. Olivatko paikalliset poliisit todella niin korruptoituneita, etteivät välittäneet paskan vertaa, jos oikeus jäi tapahtumatta köyhäimmistön keskuudessa? Kuinka paljon vääryyttä tässä kaupungissa, kenties koko planeetalla saatiinkaan kokea, mikäli ei ollut syntynyt kultalusikka suussaan?
Salemin saavuttua motellin eteisaulaan, hän huomasi Amarantin harppovan luokseen vastaanottotiskin ääreltä. Kasvoillaan Amarantilla oli ilme, josta Salem osasi jo lukea, ettei tämäkään ollut pysynyt toimettomana tehtävän suhteen.

"Mitä sait selville?" Amarant kysyi välittömästi.
"En paljoakaan. Alissan poikaystävä on todettu puhtaaksi DNA-testien perusteella, mutta häntä ei oltu tutkittu tarkemmin raapimisjälkien varalta. Sitä paitsi poliisivoimat eivät muutenkaan ole luotettavimmasta päästä, jos Tabisereja on uskominen." Salem vastasi, käyden läpi muitakin huomioimiaan kohtia muistiinpanoistaan. Kun hän pääsi korvakorujen kohdalle, Amarant keskeytti hänet.
"Minkä sanoitkaan sen miehen nimeksi?" Amarant kysyi.
"Driftman. Leopold Driftman." Salem vastasi hämillään.
"Tämän motellin omistaa Neron perhe. Heidän tyttärensä oli murhaajamme kolmas uhri. Häneltä sain kuulla, että kyseinen Leopold Driftman oli lähettänyt uhrille kukka-asetelmia ennen tämän murhaa. Eikä todellakaan halvimmasta päästä olevia." Amarant selitti pikaisesti.
"En ole varma onko sellainen sopivaa naimisissa olevalta mieheltä." Salem myötäili Amarantin kertomusta, ja yksissätuumin kaksikko tuli tulokseen, että heidän oli päästävä puhumaan tämän miehen kanssa, välittömästi.

Amarant oli maksanut motellinpitäjälle etukäteen jo kolmesta yöstä, ja hän neuvoikin miestä pitämään huonetta varattuna, vaikkeivät he ehkä tätä yötä siellä viettäisikään. Rivakoin askelin kaksikko marssi alukselle, ja suuntasi suoraan rouva Tabiserin mainitsemalle kartanolle. He löysivät tien perille suhteellisen helposti, ja katselivat äimistyneinä aluksen ikkunasta avautuvaa maisemaa, joka ei tuntunut millään tavoin sopivan yksiin sen kanssa, mitä he Lybrannassa tähän asti olivat nähneet. Pihatie oli pitkä, laatoitettu kuviokiveyksin. Tien reunuksille oli istutettu pensaita, jotka oli trimmattu mitä ihmeellisimpiin muotoihin, osa esittäen villipetoja ympäri Arcanan, osa ihmishahmoja, ja osa vain taiteellisia muotoja. Kauempana hyvin hoidetulle, eloisan vihertävälle nurmelle oli sinne tänne asetettu patsaita, jokainen niistä oletettavasti maksanut enemmän kuin Tabiserin perheen koko omaisuus, talo mukaan lukien.
Alus kaahasi tien päässä olleen suuren suihkulähteen ohi, ja laskeutui suurten portaiden eteen. Amarant, joka kapusi ensin aluksesta ulos, vilkaisi suihkulähteen veteen, jossa uiskenteli mitä erikoisempia ja värikkäämpiä kaloja. Osa niistä näytti epäilyttävästi kuuluvan uhanalaisiin lajeihin. Kartanon omistaja ei selvästikään tuntunut tuntevan huonoa omatuntoa eläinmaailman asioista. Mutta miten lie oli ihmisten laita?
Salem kapusi portaat ylös ja painoi ovenpielessä ollutta painiketta. Oven läpi kuului, kuinka koko talo kaikui ovikellon äänestä. Kaksikko odotti hetken, ennen kuin ovi lopulta narahti raolleen, ja ulos kurkisti vanhahko mieshahmo kurttuisine, joskin hyviin siistittyine kasvoineen.

"Asianne, hyvät herrat?" hahmo tiedusteli tympeällä äänellä, joka antoi heti kuvan että mies koki olevansa korkeampiarvoinen kuin tulijat.
"Amarant River ja Salem Dogrenn, YPP:sta. Haluaisimme vaihtaa pari sanaa herra Leopold Driftmanin kanssa." Amarant vastasi kohteliaasti, esittäen virkakorttiaan, jota mies oven takaa mulkaisi vain ohimennen.
"On kovin myöhä. Eikö tämä voisi odottaa huomiselle?" hahmo kysyi, muuttaen äänensä huomattavan rasittuneeksi, yrittäen kaikin keinoin saada tulijat tuntemaan itsensä vaivaksi talon asukkaille.
"Ikävä kyllä ei voi." Amarant vastasi kylmästi. "Kyseessä on murhatutkimus, jonka uskomme kiinnostavan herra Driftmaniakin. Jos haluatte, voimme tulla takaisin etsintälupien kanssa. YPP:n metsästäjältä sellaisen hankkiminen ei ole temppu eikä mikään, edes tähän aikaan yöstä."

Salem ei voinut pidätellä virnettään kuullessaan Amarantin puhuvan. Mies otti saman tien luulot pois tuolta tärkeilevältä kurttunaamalta, ja Salem rakasti jokaista hetkeä tästä esityksestä.
Nyrpistellen nokkaansa ukkeli käski kaksikon odottaa hetken, jotta tämä ennättäisi ilmoittaa talon asukkaille vieraista. Kului kotvanen, ennen kuin ovi avautui taas, tällä kertaa kokonaan, ja oven takana puhunut mies astui ulos tulijoiden näkyviin. Mies oli pukeutunut siisteihin mustiin housuihin ja frakkiin. Hovimestari, epäilemättä. Sen Salem oli tosin arvannut jo ennestään. Miehen käytös oli ollut omituisen vastakarvaista, mutta pelkästään jo tämän puhetyyli oli muistuttanut Salemia eräästä toisesta hovimestarista, jonka valvovan silmän alla kadetti oli kasvanut, ja jonka mäkätystä ja elämänohjeita hän oli saanut kuulla kyllästymiseen asti, ja enemmänkin.

"Olen Leroy, Driftmanin kartanon hovimestari." frakkimies tervehti tulijoita koppavaan sävyyn. "Herra Driftman odottaa teitä vierassalissa. Seuratkaa minua, ja pyydän, pyyhkikää jalkanne ennen kuin astutte sisään."

Salem ja Amarant vilkaisivat toisiaan vakavina, ja olivat yhtä mieltä siitä, etteivät pitäneet tästä miehestä. Työtäänhän tämä epäilemättä vain teki, mutta jokin tämän Leroyn asenteessa tökki kumpaakin YPP:n lähettilästä väärällä tavalla.
Suuren eteisen halki kuljettuaan he saapuivat takkahuoneeseen, joka oli kalustettu nahkaisin huonekaluin, kirjahyllyin sekä juomakaapein, kussakin huomattavan kalliita pulloja ympäri galaksin, ja sen ulkopuoleltakin. Huoneen täytti takassa rätisevien liekkien ääni, sekä seinällä roikkuneen heilurikellon naputus. Takkatulen äärellä istui mies tummanvihreään aamutakkiin sonnustautuneena, kädessään juomalasi. Tummanruskein silmin mies katsahti tulijoihin, leukapieltään rapsuttaen.

"YPP:n metsästäjät, eikö?" mies sanoi kurkkua selvitettyään, viittoen tulijoita istumaan. "Leroy, tarjoile näille miehille juotavaa."
"Ei kiitos, herra Driftman. Olemme virantoimituksessa." Salem kieltäytyi, mutta Amarant oli toista mieltä.
"Löytyykö Hydruslaista bournia?" Amarant kysyi, ja Driftman nyökkäsi ylpeänä.
"Kallista tavaraa. Mutta joka pisara on hintansa väärti." Driftman käkätti, usuttaen Leroyn tuomaan Amarantille lasillisen, katsahtaen sitten Salemia. "Oletko varma, ettet ota mitään?"
"Toisaalta, olisi töykeää olla ottamatta, kun rehdisti tarjotaan." Salem muutti mieltään huomattuaan Amarantin merkittävän katsahduksen. "Olen itse viskimiehiä."
"Ah, Terralaista. Kuulemma kiva paikka, vaikkakin hivenen barbaarinen." Driftman kommentoi Salemin valintaa.

Kun kaikilla oli juomat kourassa, alkoi juttukin luistaa paremmin. Salem tajusi mikä Amarantin taka-ajatus oli ollut. Näinkin simppelillä eleellä he olivat tehneet tilanteesta selkeästi rennomman. He yrittivät voittaa kuulusteltavan luottamusta, ja yhteiset juomat asettivat heidät, ainakin joltain vinkkeliltä katsoen, samalle viivalle.
Salem ja Amarant kertoivat asiansa, piilottamatta sitä että olivat löytäneet yhteyden Leopold Drfitmanin ja kahden sarjamurhaajan uhrin välillä. Yllätykseksi Driftman myönsi yhteyksiä olevan kaikkiaan neljä. Mies kertoi pitäneensä köyhällistön naisten seurasta, koska nämä olivat niin paljon aidompia persoonia, kuin rikkaat diivailijat ja perijättäret, jotka noudattivat jonkinlaista typerää raharikkaiden etikettiä. Köyhältä sai useammin kuulla suoraan sen, mitä rikas kierteli ja kaarteli mukamas hienostuneilla sanoilla ja ilmauksilla. Driftman ehätti myös sanomaan, ettei Lybrannan kokoisessa kaupungissa ollut ihme, mikäli uhrit jakoivat saman tuttavapiirin.

"Mitenkäs nämä kukat Meritta Nerolle? Luulin teidän olleen naimisissa." Salem tiedusteli, seuraten tarkasti Driftmanin ilmettä. Se ei värähtänytkään.
"Jokainen nainen on kukkakimpun tai parin arvoinen." Driftman tokaisi olkiaan kohauttaen. "Vaimoni ei liity siihen millään lailla. Meritta oli kovin masentunut menetettyään ystävänsä sille psykopaatille, ja ostin kukat ilahduttaakseni häntä."
"Anteeksi että joudumme vaivaamaan teitä näin mitättömällä asialla. Johtolankojen puutteessa joudumme takertumaan pienempiinkin asioihin." Amarant puhui kohteliaasti ja mielistelevästi. Hydruslainen oli hyvä näyttelijä, se Salemin oli pakko myöntää, vaikkei tietenkään ääneen.
"Ymmärrän täysin, ja arvostan sitä mitä teette niiden tyttöparkojen eteen." Driftman kiitteli, vilkaisten sitten heilurikelloa. "On jo kovin myöhä. Jääkää toki yöksi vierashuoneeseeni. Kertokaa jos vain voin jotenkin auttaa teitä eteenpäin tutkimuksissanne."
"Huomaavaista. Jos siitä ei vain ole liikaa vaivaa." Amarant hyväksyi tarjouksen, eikä Salemkaan väittänyt vastaan.

Leroy lähti huoneesta, ja Driftman tarjosi kaksikolle vielä yhdet juomat. Kotvasen kuluttua Leroy palasi, ilmoittaen sisäkön laittaneen vierashuoneen valmiiksi. Salem ja Amarant toivottivat Driftmanille hyvät yöt, ja seurasivat Leroyta takaisin eteiseen, ja siellä olleita portaita yläkertaan. He seurasivat hovimestaria pitkään käytävään, jonka varrella oli useita ovia. Yhden edessä seisoi lyhyehkö nainen, joka oli sonnustanut itsensä sisäkön asuun. Naisen hiukset kimalsivat kultaisina käytävän himmeässä valossa, ja valuivat aina tämän harteille asti. Oli naisessa tosin yksi merkillinen piirre, jota ei yleensä sisäköillä ollut: hänen kasvonsa olivat peitetty hunnulla.

"Jätän teidät nyt Fannan huostaan. Pyydän teitä rajoittamaan liikkumisenne kartanossa tämän käytävän huoneisiin." Leroy sanoi tavanomaisen koppavasti, toivotti vieraille rauhaisia unia, ja poistui takaisin eteisen suuntaan.
"Tätä tietä, herrat." Fannaksi kutsuttu sisäkkö sanoi pehmeällä äänellä, ja opasti miehet vierashuoneeseen, jättäen nämä nopeasti omaan rauhaansa.

Salem ja Amarant eivät sanoneet sanaakaan. Sen sijaan he kaivoivat viestimensä esiin, ja painelivat niistä muutamia painikkeita. Ne alkoivat hiljaisella hurinalla lähettää sisältään näkymätöntä luotaussignaalia, jolla kaksikko tutki huoneen nurkasta nurkkaan. Tämä oli ominaisuus YPP:lta saaduissa viestimissä, ja sen tarkoitus oli paljastaa mahdolliset kuuntelulaitteet. Koska mitään ei löytynyt, kokivat miehet olevan turvallista puhua.

"Mitä ajattelet?" Amarant kysyi, palaen mielenkiinnosta saada tietää, oliko Salem huomannut saman kuin hänkin.
"Näitkö sisäkön? Pituus, ruumiinrakenne ja hiustyyli täsmäsivät uhreihin." Salem vastasi innoisaan. "Näin pienessä kaupungissa jo kahden uhrin tunteminen on melkoinen sattuma, mutta neljä on jo epäilyttävää. Hän ei piilotellut yhteyksiään ja vastasi kysymyksiimme normaalisti, mutta hänen asenteena oli kaikkea muuta. Häntä ei tuntunut vaivaavan yhtään, että neljä hänen tuntemaansa henkilöä on tapettu."
"Mitä haluat tehdä seuraavaksi?" Amarant kysyi, nyökkäiltyään hyväksyvästi Salemin huomioille.
"Mitä luulet? Lähdemme tutkimaan kartanoa." Salem virnisti itsevarmasti. "Mutta pysytään poissa Leroyn tieltä. Se kaveri tuskin arvostaa meitä, jos näkee meidät penkomassa paikkoja."
"Samaa mieltä." Amarant nyökkäsi.

Yksimielisinä kaksikko jäi odottamaan sopivaa hetkeä. He eivät olisi edes yllättyneitä, jos oven avatessaan he olisivat löytäneet Leroyn käytävältä kyttäämästä, että he pysyivät aloillaan. Niinpä he odottivat tunnin, ja varmuudeksi vielä toisenkin. Kun he olivat valmiita, lähti Salem hiipimään käytävälle. Amarant puolestaan kiipesi huoneen ikkunasta katolle, jotta saisi näkymän pihamaalle. Amarantia yön pimeys ei haitannut, sillä hänen Hydruslaiset silmänsä olivat sopeutuneet myös pimeänäköön. Salem puolestaan kiitteli itseään tajuttuaan ottaa pimeälasinsa mukaan, ja asetti ne päähänsä, suunnaten suoraan kartanon kielletyille alueille.
Amarant hiippaili kattoa pitkin eteenpäin, silmäillen pihamaata tarkoin. Hän pisti merkille kalliin aluksen, joka lipui kupolisuojan portista ulos, ja suuntasi kaupunkia kohti. Amarantilla oli mukanaan pienet kiikarit, joilla hän tiirasi aluksen kuljettajanpaikkaa, huomaten kuljettajan olevan Leroy. Amarant myhäili. Ainakin tuo kusipää olisi hetken poissa tieltä. Aivan sattumalta Amarant kääntyi katsomaan ikkunaa, jonka kautta loisti valo. Se mitä hän näki, sai miehen hymyn leviämään entisestään. Itse kartanon herra istui ylisuuren vuoteensa kulmalla, katsellen edessään seissyttä kultahiuksista naista, joka riisui yltään viimeisiä rihmankiertämiään. Nainen oli selin ikkunaa päin, joten tämän kasvoja ei näkynyt, mutta kaikesta näkyvästä päätellen kyseessä oli Fanna. Amarant ei arvannutkaan, että sisäkön työnkuva oli ihan noin kaikenkattava. Hän lopetti tiirailun ennen kuin tilanne eskaloitui yhtään enempää, ja jäi sen sijaan vahtimaan koska Leroy mahtaisi palata takaisin

To be Continued...
Darkness and misery are born from Heaven's light
Avatar
Salem
 
Viestit: 55
Liittynyt: 18.04.2014 16:53

Re: Silent Planet: Final Round

ViestiKirjoittaja Salem » 12.02.2018 14:27

Chapter 5. Contradictions

Pimeys oli ottanut Driftmanin kartanon valtaansa. Lukuisat ikkunat laskivat sisään himmeää pihavalojen kajoa, mutta se riitti vain tanssitamaan seinien ja nurkkien varjoja tuulen hulmuttamien puunoksien tahtiin. Elämää nähneet lattiat narisivat vaimeasti Salemin askelten alla tämän hiipiessä hiljaa halki kielletyn käytävän, kohti raollaan ollutta ovea. Varovaisesti mies hivuttautui oven suuntaan, kuunnellen tarkasti huoneesta kantautuvaa ääntä, pientä kahinaa jonka hän osasi yhdistää kirjan sivujen kääntelyyn. Hän painoi selkänsä seinää vasten, nielaisi raskaan palan kurkustaan, ja kurkisti sisään. Pehmeällä nojatuolilla istui suoraselkäinen nainen, joka oli Leopold Driftmanin tapaan pukeutunut aamutakkiin, tosin tummanpunaiseen sellaiseen. Naisen porkkananoranssit hiukset olivat nutturalla, ja väsyneillä silmillään tämä kantoi silmälaseja, joiden linssien läpi tämä luki pöytälamppunsa valossa paksua, nahkakantista kirjaa. Salem korjasi asentoaan, ja astui juuri lattian narahtavimpaan kohtaan, minkä seurauksena nainen nosti katseensa kirjastaan.

"Ei ole erityisen kohteliasta hiippailla varjoissa, arvon metsästäjä." nainen sanoi ikääntyneellä äänellään, aiheuttaen Salemille miltei sydänkohtauksen. Nolona Salem otti pimeälasit silmiltään ja astui näkyviin, laski hattunsa päästään ja painoi katseensa alas.
"Anteeksi, arvon rouva. Ei ollut tarkoitukseni vakoilla." Salem pahoitteli, ja otti pari askelta huoneen puolelle, jonka totesi olevan omistettu lukuisille kirjahyllyille. "Tekö olette Aava Driftman?"
"Oikein päätelty, arvon metsästäjä." nainen nyökkäsi, keskittyen taas kirjaansa. "Ja jos teillä ei ollut aikomusta vakoilla, niin kertokaa toki mitä teette tässä siivessä? Olen varma, että Leroy kielsi teitä liikkumasta kotonamme miten lystää."
"Kyllä, rouva Driftman." Salem vastasi ja painoi hatun takaisin päähänsä. "Ikävä kyllä unohdin viestimeni alukseeni, ja halusin hakea sen. Satuin kuulemaan ääniä täältäpäin, ja uteliaisuus voitti..."
"Viestintä vai? Odotatteko kenties viestiä tyttöystävältänne?" Aava myhäili, kohottamatta katsettaan kirjasta.
"J-juuri niin. Tällaiset matkat ympäri galaksia ovat rankkoja parisuhteille. Pakko yrittää pitää yhteydet edes jollain tapaa auki." Salem esitti mukana. "Pitkät välimatkat ovat omiaan luomaan railoja kumppaneiden välille."

Aava pysyi hetken vaiti, ja Salem arvasi osuneensa hermoon. Mies lähestyi vielä muutaman askeleen, alati kuulostellen Aavan reaktiota. Nainen ei ollut hetkeen kääntänyt kirjansa sivua, tuijottanut vain avointa aukeamaa mietteissään, huulet ajoittaen liikkuen kuin olisi halunnut sanoa jotakin, mutta niellen sanansa juuri ennen kuin ne pääsivät ulos hänen suustaan. Salem oli saavuttanut jo naista vastapäätä olleen nojatuolin, ja varovaisin elkein istuutui alas.

"Rouva Driftman...saanko kysyä teidän ja herra Driftmanin suhteesta?" Salem aloitti, ääni niin pehmeä ja rauhallinen kuin mies taisi sen muuntaa. "Olemme toverini kanssa pistäneet merkille lahjat, joita hän on jaellut vieraille naisille kaupungilla..."
"Meillä on yhteisymmärrys asioista." Aava keskeytti kadetin sanat tiukalla vastauksella. "Olemme yksimielisiä siitä, ettemme voi täyttää kaikkia toistemme tarpeita. Siksi suhteessamme tehdään erinäisiä, sanotaan vaikka sallimuksia, jotta kumpikin meistä saa mitä haluaa."
"Ja mitä herra Driftman tarkalleen ottaen haluaa?" Salem tiukensi omaa äänensävyään.
"Älkää olko noin paksukalloinen. Tiedätte varmasti millaiset halut miehiä ajavat." Aava tuhahti, ja käänsi närkästyneenä kirjansa seuraavan aukeaman.
"Minä tiedän. Mutta haluan kuulla sen teidän suustanne. Samalla haluaisin myös tietää mitä te saatte vastineeksi näistä sallimuksista." Salem jatkoi kuulustelua, ja Aava huokaisi turhautuneesti, pamauttaen kirjansa kiinni.
"Minä olen hänen edustusvaimonsa, ja hän minun tukiverkkoni. Vastineeksi siitä, että hän saa lahjoa joukon köyhiä hupakoita paneskelemaan kanssaan, minä saan varallisen turvan, siivun parempaa elämää. Tämä on täysin uhriton järjestely, jossa me molemmat voitamme."

Salem nyrpisti nokkaansa. Uhrittomaksi tuo nainen sitä kutsui. Hassua, että Aavalla oli pokkaa sanoa noin, vieläpä päin metsästäjäkadetin naamaa, samalla kun yhä useampi Driftmaneihin yhdistetty nuori nainen löysi tiensä Lybrannan ruumishuoneen pöydälle. Oli myös muistettava, että ainakin Alissa Tabiserilla oli poikaystävä. Olisiko raha voinut olla tarpeeksi suuri houkutus hypätä Leopold Driftmanin sänkyyn? Tuskin, ottaen huomioon minkä kuvan Salem oli saanut uhrista visiitillään tämän vanhempien luona. Toki vanhemmat saattoivat kertoa edesmenneestä tyttärestään vain ne parhaat puolet, mutta jos Alissa oli kieltäytynyt myymään edes lahjaa jota vihasi, niitä silmille hyppääviä korvakoruja, niin raha tuskin oli naisen arvoasteikossa kovinkaan korkealla.

"Oliko vielä muuta, metsästäjä?" Aavan pisteliäs ääni rikkoi Salemin ajatukset.
"Vielä yksi asia. Haluaisin kysyä jotain sisäköstänne." Salem vastasi, ja nosti katseensa kohtaamaan Aavan tuiman tuijotuksen. "Onko siihen jokin syy, miksi hän peittää kasvonsa?"
"...se on osa sopimusta." Aava vastasi, mutta ei ennen merkittävää taukoa Salemin kysymyksen välissä, taukoa jonka Salem huomioi välittömästi. "Leopold saa touhuta nuorten naisten kanssa miten tykkää, mutta minun ei tarvitse niitä katsella kodissani. Ei edes sisäkköä."

Oliko tuo todella oikea syy? Aava oli joutunut hetken aikaa miettimään vastaustaan. Olisiko kyse todella jostain vanhenevan naisen ulkonäkökriisistä, vai oliko siinä takana muutakin? Salem nousi ylös ja kiitti Aavaa ajasta, jonka tämä oli hänelle suonut, pahoitellen jos hän oli loukannut rouvaa jollain tavoin tungettelevalla kyselyllään. Aava sivuutti Salemin kiitokset ja pahoittelut, jääden huoneen yksinäisyyteen. Salem sulki oven perästään, suunnaten takaisin huoneeseensa. Matkalla hän mietti kuulemaansa. Keskustelu ei sinällään ollut varmistanut tai kumonnut mitään, mutta se oli antanut hänelle pari uutta ajatusta, kuinka tutkimuksia jatkaa. Palatessaan sisälle ja kertoessaan näkemästään, Amarant tarjosi vielä yhden selviteltävän johtolangan. Kaksikko sopi lähtevänsä eri suuntiin heti aamun tullessa.

Aamu sarasti sateisen synkkänä Lybrannan yllä. Ilmassa oli painostava tunne, tietynlaista sähköä, odottavaa hiljaisuutta jota yleensä seurasivat peruuttamattomat muutokset. Sen aisti myös nuorekas nainen, joka kulki kauppakatua eteenpäin, yllään kulahtanut takki, jonka huppu oli vedettynä syvälle tämän pään ylle. Hupun alta saattoi vain erottaa ruskeat hiukset, sekä violetin ihon. Nainen kulki eteenpäin kädet taskuissaan, silmäillen paikallisten varaosamyymälöiden näyteikkunoita, kurkkien sisään nähdäkseen missä putiikissa olisi vähiten väkeä. Sivukorvallaan nainen kuuli katujen supinat, kuiskaukset kahdesta YPP:n metsästäjästä, jotka olivat tulleet selvittämään paikallisen sarjamurhaajan tapausta. Tapaus oli myös tälle naiselle tuttu, joskin vain siltä osin, mitä tiedotusvälineissä oli kerrottu. Sitäkin enemmän häntä oli kiinnostanut nuo kaksi YPP:n lähettilästä, toinen pitkä Hydruslainen punaisella iholla ja pitkillä, lumenvalkoisilla hiuksilla, toinen lyhyempi Azmealainen hassu hattu päässään. Hymynkare levisi huppunaisen huulille. Tuollainen parivaljakko tuskin olisi hankala löytää.
Ja kuin tilauksesta, näki huppunainen näyteikkunan heijastuksessa takaansa kulkeneen pitkän Hydruslaisen, joka vaitonaisena kulki katua eteenpäin, sateen piiskatessa tämän kasvoja, joille tämän valkoiset hiukset olivat veden painosta osaksi valuneet. Amarant oli ollut varhain liikkeellä. Salem oli pyytänyt häntä kuulustelemaan uhrien seurustelukumppaneita vielä uudemman kerran voidakseen varmistaa muutaman asian, jotka olivat jääneet häntä nakertamaan edellisyön paljastusten valossa. Ensitöikseen Salem oli varmistanut, että viisi seitsemästä uhrista oli tiettävästi seurustelusuhteessa kuolemansa aikana, mikä riitti herättämään lisää epäilyjä Aavan sanoja kohtaan. Oli toki mahdollista, että osa naisista olisi tehnyt syrjähypyn Leopold Driftmanin kanssa rahankiilto silmissä, mutta että viisi? Luku ei vaikuttanut millään lailla uskottavalta. Sattuma voisi selittää yhden tai kaksi, muttei koskaan viittä.
Amarant oli juuri päässyt lähtemään viimeisen kuulusteltavansa luota, ja hänen saamansa tulokset olivat olleet yhdenmukaiset tutkintakansion kanssa. Hän oli kuitenkin päässyt varmistumaan muutamasta asiasta, jotka horjuttivat Aavan lausuntoa. Nyt hänellä oli vielä toinen tehtävä edessään, tehtävä selvittää Leroyn yöllisen kaupunkivisiitin tarkoitus. Myöhäisen ajankohdan vuoksi silminnäkijöitä ei ollut, mutta Amarantilla oli keinonsa. Vain vilaus metsästäjän virkakortista ja mies pääsisi käsiksi kaupungin jokaisen valvontakameran kuvaamaan materiaaliin. Loppu oli pelkkää nauhoitteiden selaamista. Puuduttavaa työtä, mutta jonkun se oli tehtävä. Amarant aloitaisi kaupungin laitamilta, pienestä askarteluputiikista, jonka ohi Leroyn olisi täytynyt väkisinkin ajaa kartanolta tullessaan.

Salem kulki kartanoa ristiin rastiin päämäärättömästi, päällepäin katsottuna vain silmäillen rakennuksen arkkitehtuuria ja sisustusta, mutta tosiasiassa etsien kaikkea normaalista poikkeavaa. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Kartano oli hyvin pidetty ja puhdas, ei jälkiä väkivaltaisuuksista tai hätäisesti piilotetuista johtolangoista. Turhautuneena mies lopetti kierroksensa takkahuoneeseen, samaan jossa oli vasta edellisiltana tavannut itse kartanon herran. Vasta nyt Salem sai luoda tarkemman katsauksen ympärilleen, ja kiinnittikin nopeasti huomionsa takan yläpuolella olleeseen pikkuhyllyyn, jolla oli siistiin riviin aseteltuina joukko valokuvia koreissa kehyksissä. Näihin kuviin sisältyivät muiden muassa Leopoldin ja Aavan hääkuva, yhteiskuva koko kartanon väestä, sekä kuva vanhasta miehestä, joka istui kartanon puutarhassa.

"Vanhoja hyviä aikoja vangittuna kehyksiin." kuului miesääni Salemin takana tämän kurotettua katsomaan kuvia lähempää. Salem kääntyi ja huomasi Leopold Driftmanin saapuneen huoneeseen, särmänä ja puku päällä kuin olisi tärkeäkin tekijä. "Löytyykö mitään mielenkiintoista, nuori metsästäjä?"
"MIetin vain kuka tämä vanhempi herrasmies tässä kuvassa on." Salem veti mielistelyvaihteen päälle, osoittaen samalla sormellaan puutarhassa istuneen miehen kuvaa.
"Isäni, Lawrence Driftman." Leopold vastasi, ääni täynnä ylpeyttä. "Hän loi sukumme omaisuuden, muttei ennättänyt nauttia siitä, ennen kuin siirtyi manan majoille. Hän se rakennutti tämän kartanonkin."
"Vaikuttavaa." Salem totesi mukamas kiinnostuneena, katse kääntyen sitten toiseen kuvaan, ilmeisesti kaikkein tuoreimpaan, jossa kartanon väki poseerasi. Hän huomasi heti, että sisäkkö seisoi muiden seurassa, ilman huntuaan, lumoava hymy kasvoillaan.
"Joko teillä on epäiltyjä tässä hirvittävässä tragediassa?" Leopold kysyi kuin tyhjästä, astuen aivan Salemin vierelle.
"En voi puhua asiasta, ainakaan vielä." Salem sivuutti kysymyksen, tuntien yllättäen Leopoldin käden olallaan.
"Ette tietenkään. Ei ollut tarkoitus tungetella." Leopold myhäili, kiristäen otettaan Salemin olalla. "Kuulin että vaihdoitte muutaman sanan Aavan kanssa viime yönä. Ilmeisesti teitä ihmetytti meidän...järjestelymme."
"Kukin tyylillään, herra Driftman." Salem vastasi, katse kiinni Fannan hymyssä. "Itselleni avioliitto on sen verran pyhä, etten voisi tuollaiseen ryhtyä, mutta ei se siitä rikollista tee."
"Te varmasti ymmärrätte, että minun asemassani olevalla miehellä on teitynlainen imago. Ja se imago on tärkeää pitää kasassa." Leopold selitti, laskien vihdoin kätensä, puristettuaan Salemille luultavasti mojovan mustelman. "Olemme Aavan kanssa kuitenkin yhtä mieltä, ettei imago saa tulla onnellisuuden edelle."
"Suotta te minulle selitätte." Salem hymähti ja lähti kävelemään kohti ovea, sillä häntä ei huvittanut osallistua minkäänlaiseen kanssakäyntiin Driftmanin kanssa. "Minun asiani koskee vain ja ainoastaan sarjamurhia. En ole kritisoimassa suhteenne toimivuutta."
"Fanna kiinnostaa teitä, eikö vain?" Leopold sanoi juuri kun Salem oli poistumassa, saaden tämän pysähtymään sijoilleen. "Hän on kaunis ja ystävällinen. Juuri täydellinen palvelemaan Driftmanin kartanossa."
"Rouva Driftman ei taida arvostaa häntä samalla tavalla." Salem huikkasi olkansa yli, jääden odottamaan miehen vastausta.
"Aava? Ei hän ole koskaan mitään poikkipuista sanonut. Hänhän se hoiti Fannan vammoja tämän onnettomuuden jälkeen."

Salem kääntyi kannoillaan, ja tuijotti Driftmania hämillään. Minkä ihmeen onnettomuuden? Aava oli nimenomaan osoittanut pelkkää halveksuntaa sisäkköä kohtaan heidän keskustelunsa aikana, eikä ollut sanallakaan maininnut mitään onnettomuutta. Driftman tajusi Salemin ilmeestä, että tämä kuuli asiasta ensimmäistä kertaa. Mies käveli viinakaapilleen ja kaatoi itselleen lasillisen, jättäen tällä kertaa tarjoamatta seuralaiselleen. Lasinsa jääpaloja kilistellen mies alkoi kertoa, millainen onnettomuus Fannaa oli kohdannut, vieläpä vain kuukautta sen jälkeen, kun nainen oli Driftmanin palvelukseen astunut. Nainen oli loukannut itsensä kurottaessaan siivouskomeron ylähyllyllä ollutta, hyvin vahvaa puhdistuskemikaalia, joka oli kaatunut ja polttanut naisen kasvoja. Siinä syy, miksi Fanna kulki huntu kasvoillaan. Sillä ei ollut mitään tekemistä Aavan kateuden kanssa. Heräsikin kysymys, miksi Aava oli valehdellut?
Salem pohti kuulemaansa vielä hyvän tovin palattuaan vierashuoneeseen. Hän istui pienen pöydän ääressä, huoneen ikkunaan hakkaava sateenropina seuranaan, naputellen kynällään muistiinpanovihkoaan, miettien. Oli aika selvää, ettei yksikään viidestä poikaystävästä sopinut kokonaiskuvaan. He eivät tunteneet muita uhreja, toisin kuin Leopold Driftman, mies joka voitiin yhdistää niin Alissa Tabiseriin, kuin Meritta Neroon, kolmanteen uhriin. Pienen lisätutkimuksen jälkeen Salem oli myös huomannut, että toinen uhri, Chia Tatum, oli ollut Merittan paras ystävä, ja nähty niin ikään Driftmanin seurassa ennen kuolemaansa. Driftman itse oli tunnustanut jopa neljä yhteyttä, mikä sai Salemin miettimään miehen motiiveja moiselle avunannolle. Olisiko hän vain näennäisesti syyllinen, ja halusi vilpittömästi auttaa? Vai oliko hän syyllinen, joka oli varma asemastaan? Niin varma, että koki voivansa tarjoilla johtolankoja tutkijoille? Entä mitä pitäisi ajatella Fannasta, ja ristiriitaisista lausunnoista tämän ympärillä?
Koputus ovella katkaisi Salemin ajatuksen. Hieman kärttyisenä Salem nousi tuoliltaan ja meni avaamaan oven, yllättyen nähdessään sen takana henkilön, jolle oli halunnutkin puhua. Hän oli toivonut Amarantinkin olevan paikalla kun se tapahtui, mutta tämä oli lienee paras tilaisuus mikä hänelle tarjoutuisi.

"Fanna? " Salem sanoi hieman yllättyneenä nähdessään tulijan hunnulla peitetyt kasvot.
"Anteeksi häiriö, herra Dogrenn, mutta herra Driftman toivoi minun tarkistavan, että teillä on kaikki tarvittava." nuoren naisen vaimea ääni ilmoitti oven takaa.
"Huomaavaista. Minulla on kyllä kaikkea, kiitos." Salem vastasi kohteliaasti, mutta astui sitten sivumpaan ja avasi oven selälleen. "Tule sisään. Haluaisin vaihtaa pari sanaa kanssasi."
"Minunko?" Fanna kysyi säpsähtäen, silmät selällään yllätyksestä. Reaktio oli hieman yliampuva, mutta Salem pisti sen ujouden piikkiin.
"Juuri sinun. Älä huoli. Kyse on ihan henkilökohtaisesta kiinnostuksesta." Salem ehätti rauhoittelemaan sisäkköä, joka epäröiden ylitti huoneen kynnyksen, ja kulki siroin askeli huoneen vuoteen äärelle, pyöritellen vasemman ranteensa ympärille käärityn rukousnauhaa muistuttavan helminauhan helmiä sormillaan. Salem ei ollut aiemmin tuota nauhaa huomannut, mutta Fanna tuntui olevan erityisen kiintynyt siihen.
"Ymmärrän...herrani sanoikin, että minun tulee huolehtia kaikista tarpeistanne." Fanna sanoi hiljaa, ääni muuttuen huomattavan vietteleväksi, alkaen yllättäen avaamaan sisäkön asunsa nappeja. "Jos sopii, voin ottaa hunnun pois vain herrani silmien edessä. Muutoin voitte tehdä miten haluatte."
"Mitä? Ei ei ei! Ymmärsit ihan väärin! En tarkoittanut tällaista kiinnostusta." Salem toppuutteli naista ja siirsi tämän käden pois puvun napeilta. Salemin maitokahvinsävyisille kasvoille oli noussut pieni nolostunut puna. "Halusin ihan oikeasti vain puhua."

Fanna katsoi Salemia arvioivasti. Salem arveli naisen miettivän miehen seksuaalista suuntautumista, kun tällä oli riittänyt kantti kieltäytyä tällaisesta tarjouksesta. Jos tilanne olisi ollut toinen, ja naisen tarjous olisi tullut omasta tahdosta, eikä velvollisuudesta pomolleen, olisi Salem voinut tarttua siihen ilomielin. Sisäkön asussa tunnetusti oli jotain maagista vetovoimaa. Mutta kiusauksen ylittäen, ja varmistaen pointtiaan, Salem ohjasti Fannan huoneen perälle, ja istutti tämän tuoliin jolla oli itse juuri istunut. Vaivihkaa hän myös poimi muistiinpanonsa pöydältä, jottei Fanna pääsisi niitä näkemään. Fanna tuijotti Salemia tarkasti, muttei sanonut mitään, pyöritteli vain helmiä sormiensa välissä. Pelin avaus oli siis kadetin omilla harteilla.

"No niin. Nyt siis puhutaan. Ei muuta." Salem hermoili, edelleen kierroksilla Fannan tarjouksesta. "Tuota...millaista sinusta on työskennellä Driftmaneille?"
"En vaihtaisi asemaani mihinkään." Fanna vastasi mietittyään hetken. "He takaavat minulle hyvät tulot, ja kohtelevat kuin omaansa."
"Kuinka oikein päädyit heidän palvelukseensa?" Salem jatkoi.
"Olin ihan tavallinen köyhäimmistön tyttö, joka tarvitsi rahaa. Herra Driftman lähestyi minua eräällä kaupunkivierailullaan, ja tarjosi sisäkön paikkaa." Fanna vastasi, ja kuului naurahtavan pinnallisesti huntunsa alla. "Hän sanoi pitävänsä hymystäni."
"Hymysi on varmasti valloittava." Salem nyökytteli. "Entä rouva Driftman? Kuinka hän on sinuun suhtautunut?"
"Hän on tukenut minua todella paljon. Hän se opasti minua käyttäytymään arvolleni sopivasti." Fanna vastasi, ja Salem tyytyi nyökkäämään.
"Saanko kysyä tuosta hunnusta?" Salem tarttui polttavimpaan aiheeseen, joka hänen mielessään kuumotti.
"Se..." Fanna mumisi vaivautuneena, painaen katseensa kengänkärkiinsä. "Rouva Driftman antoi sen minulle. Hän sanoi sen auttavan minua sulautumaan joukkoon onnettomuuteni jälkeen."

Fannan kertoma sopi hyvin yksiin Leopoldin tarinan kanssa. Fanna tarkensi kertomaansa kuvailemalla juuri sen saman skenaarion, jonka Salem oli Leopoldiltakin kuullut. Salem raapi niskaansa mietteliäänä, muttei halunnut kiusata Fannaa selvästi vaikeasta asiasta enempää. Sen sijaan hän keskittyisi toiseen uuteen asiaan, jonka nainen oli juuri paljastanut.

"Palataan aikaan ennen tänne tuloasi. Olitko töissä tai opiskelitko?" Salem alkoi tiedustelunsa uudesta aiheesta.
"Teimme sekalaisia töitä kaikille, joilla oli varaa maksaa edes muutama croni siitä." Fanna kertoi.
"Puhut monikossa. Tarkoitatko koko perhettäsi?" Salem huomautti välittömästi. Fanna huokaisi raskaasti.
"Siskoani. Teimme aina kaiken yhdessä." Fanna sanoi vaimeasti, ja yksinäinen kyynel valahti hänen silmäkulmastaan, tipahtaen hänen kämmenselälleen. "Hänkin on nyt poissa."
"Olen pahoillani." Salem vastasi, polvistuen naisen eteen tavatakseen tämän katseen. "En halua kiusata sinua enempää. Voit mennä, jos haluat."

Fanna nyökkäsi, pyyhkien vettyneitä silmiään, ennen kuin nousi ylös ja suuntasi ovelle. Salem pysyi sijoillaan, aivot raksuttaen. Sisaruksina Fannalla ja tämän siskolla oli varmasti yhdennäköisyyttä. Sama oli pätenyt jokaiseen sarjamurhaajan uhriinkin. Ennen kuin Fanna ehti käytävään, Salem huikkasi vielä tämän perään.

"Fanna!" Salemin ääni pysäytti sisäkön paikoilleen. "Mikä sinun sukunimesi on?"
"...Destin." Fanna vastasi lyhyesti, aloittaen taas hermostuneen helmienpyörittelyn, hujahtaen käytävään ja sulkien oven nopeasti perästään.

Destin. Ensimmäinen uhri oli ollut nimeltään Cianna Destin. Työllistyessään Fanna olisi väistämättä tuonut myös siskonsa lähemmäs Driftmanin tuttavapiiriä, ja sarjamurhaajat monesti aloittivat läheltä kotoa. Fannan tappaminen olisi ollut liiankin ilmeistä, joten tämän sisko saattoi hyvinkin olla helppo ensiaskel, teoriassa ainakin. Mutta oli vielä jotain muutakin, jotain joka oli tuntunut epämukavana tunteena Salemin vatsanpohjassa jo alusta asti.

"Kasvot..." Salem mutisi hiljaa. "Miksi murhaaja vie uhriensa kasvot?"

To be Continued...
Darkness and misery are born from Heaven's light
Avatar
Salem
 
Viestit: 55
Liittynyt: 18.04.2014 16:53

Re: Silent Planet: Final Round

ViestiKirjoittaja Salem » 14.02.2018 22:52

Chapter 6. Karma

Illan tullen Amarant palasi kartanolle. Myrsky oli alkanut yltyä ja taivas oli pikimustien pilvien peittämä. Sade kohisi maahan ja salamat välähtelivät horisontissa lakkaamatta. Leroy otti myrskyn kasteleman miehen vastaan, töykeänä kuten tavallista. Hovimestari ilmoitti Leopoldin odottavan metsästäjiä illallisseurakseen, mutta Amarant kieltäytyi, sanoen heillä olevan paljon töitä tehtävänään. Mukanaan hän kantoi paperikassia, jonka kyljessä oli värikäs pikaruokalan logo. Leroy sanoi välittävänsä viestin herralleen, mutta koki vielä tarpeelliseksi kritisoida YPP:n väen ruokatottumuksia. Amarant ei välittänyt, suuntasi vain heille osoitettuun vierashuoneeseen. Sisälle astuessaan hän löysi Salemin torkkumasta pöydän äärestä. Turhautuneena, märkänä kuin uitettu koira, Amarant pamautti nyrkin pöytään, saaden Salemin miltei kaatumaan tuolillaan.

"Konsultoitko nukkumattia tapauksen tiimoilta?" Amarant murahti kärttyisenä, kaivaen ruokapussista Salemille nyytin, jonka sisällä oli täytetty sämpylä. "Sikaetana-juustosämpylä. Et arvaa kuinka hankalaa tuota oli löytää."
"Muistuta että maksan takaisin, kun päästään kotiin." Salem mumisi unisena, alkaen kääriä sämpylänsä paperia auki.
"Mitenkä vain." Amarant tokaisi olkia kohauttaen, varautuen siihen että saatavat unohtuisivat jo ennen kuin he lähtisivät Traversalta. Hydruslainen kuivaili itseään hetken Fannan häntä varten varaamalla pyyhkeellä, istuutuen sitten alas ja alkaen availla omaa sämpyläänsä, tämä puolestaan täytetty oman kotimaailmansa herkulla, hydranhäntäpihvillä.

Syödessään kaksikko kävi läpi löydöksiään. Amarant kertoi valvontakameroiden kuvamateriaalista käyneen ilmi, että Leroy oli pistäytynyt poliisiasemalla. Mukanaan miehellä oli ollut salkku, joka oli kuitenkin jäänyt asemalle miehen palatessa alukselleen. Vaikutti oppikirja-tason lahjustapaukselta, mikä selitti poliisin kiinnostuksen puutteen, ja suhtautumisen YPP:n tuloon. Heillä ei ollut valtuuksia vastustella YPP:ta, mutta koska heidät oli maksettu hiljaisiksi, ei heidän apuunsa voinut luottaa, ellei sitä erikseen pyydetty. Tämä tosin ei yksin riittänyt osoittamaan Driftmanin syyllisyyttä. Lahjukset olisi voineet vaihtaa käsiä mistä tahansa syystä, mutta ne riittivät maalaamaan vähintäänkin epäilyttävää kuvaa Leopoldin toimista.
Salem puolestaan kertoi käymistään keskusteluista, mainiten jopa Fannan tarjouksen, joka Amarantista oli ensin kuulostanut rehentelyltä miehen osalta. Salem kuitenkin painotti, että kyseinen tarjous oli tullut juuri Leopold Driftmanin ohjeistuksella. Toinen aihe, joka oli saanut Salemin mielenkiinnon hereille, oli keskustelu Aavan kanssa. Nainen oli antanut hyvin erilaisen kuvauksen Fannan hunnun syystä kuin Leopold, tai Fanna itse. Jompi kumpi oli valetta, ja vaikka Aavan väitettä vastaan olikin kaksi muuta todistusta, olisi Leopoldin ollut helppo vain käskeä Fanna myötäilemään omaa tarinaansa. Onneksi Aava oli tajonnut heille toisenkin epäkohdan, joka saattoi olla hivenen hutera, mutta riitti horjuttamaan naisen kertomusta. Nainen oli nimittäin kertonut Leopoldin intiimeistä suhteista naisiin joille tämä oli ostellut lahjuksia. Uhrien profiili ei kuitenkaan tukenut tätä väitettä.

"Seurustelevia, kihloissa olevia...kaikki Driftmanin tavoittamattomissa, ainakin päällisin puolin." Salem päätti selityksensä, mutta lisäsi vielä poikkeuksen havaintoihinsa. "Ainoat sinkut olivat Meritta Nero ja Chia Tatum."
"Siitä pitikin mainita..." Amarant myhäili. "Juttelin Chian vanhempien kanssa. Naiset eivät olleet sinkkuja, sen enempää kuin ystäviäkään. He olivat rakastavaisia keskenään. Miehet eivät kuulemma kiinnostaneet, vaikka kosiskelijoita oli jonoksi asti."
"Niinkö?" Salem virnisti innoissaan. "Se taas tarkoittaa ettei heidän ja Leopoldin suhde ollut ainakaan fyysinen."
"Vahvistaen että Aava ei joko tiennyt missä mennään, tai valehteli." Amarant summasi.

Salemin teoria tapahtumista alkoi ottaa uutta suuntaa. Leopold Driftmanilla oli yhteys uhreihin, mutta entä motiivi? Aavalle sen sijaan oli muodostumassa sellainen. Aava oli vaikuttanut varsin katkeralta pariskunnan järjestelyistä, vaikka muuta väittikin. Voisiko olla, että Aava olikin heidän murhaajansa, joka mustasukkaisuudessaan jahtasi naisia, jotka tulivat liian lähelle hänen miestään? Mitä enemmän Salem mietti, sitä enemmän siinä tuntui olevan järkeä, vaikka Leopoldin ja naisten suhde olikin ollut vähemmän kuin mitä Aava kuvitteli. Salem ja Amarant päättivät yksissä tuumin mennä Aavan luokse vielä kerran. He eivät aikoneet enää hiippailla kuin varkaat, vaikka yö alkoi olla jo pitkällä, ja Leroyn liikkumiskielto varmasti jälleen voimassa. Jos Leroy astuisi heidän tielleen, he iskisivät tämän rautoihin saman tien lahjonnasta epäiltynä. Kaksikko lähestyi Aavan huonetta eteishallin kautta, kun yllättävä salamanvälähdys valaisi koko huoneen. Amarant jähmettyi paikoilleen, tarrasi Salemin takinkaulukseen ja kiskaisi tämän seinää vasten. Salem katsoi toveriaan häkeltyneenä, mutta huomattuaan miehen pitävän sormeaan huuliaan vasten, tämä tajusi olla sanomatta mitään. Amarant laski sormen huuliltaan ja osoitti hallin perälle. Salem käänsi katseensa, ja valahti kalpeaksi, silmät naulittuina hahmoon, joka hiippaili päämakuuhuoneen suunnalta kohti palvelijoiden siipeä. Salem tunnisti naisen, muttei voinut uskoa näkemäänsä. Eihän se voinut olla...

"Alissa Tabiser...?" Salem hengähti niin hiljaa kuin vain kykeni, muistaen naisen kasvot lukuisista kuvista Tabiserin perheen kodissa.

Salem ja Amarant odottivat, seurasivat hyytävässä hiljaisuudessa kuinka tuo aavemainen hahmo meni menojaan, kumpikaan uskaltaen hädin tuskin hengittää. Amarant huomasi Salemin kasvoilla ilmeen, joka kertoi jonkin klikanneen tämän aivoissa. Salemilla oli ollut teoria, jota tämä ei ollut uskaltanut aiemmin sanoa ääneen, mutta tämä näky teki hänen kammottavasta skenaariostaan liiankin todellisen. Kun kaksikon näkemä kummitus lopulta katosi näkyvistä, Amarant päästi otteensa Salemista, ja nuorimies puolestaan päästi suustaan syvän huokauksen.

"Sinä aavistat jotakin..." Amarant kuiskasi.

Salem oli tajunnut vastauksen aiempaan kysymykseensä, niin kaukaa haettua kuin se oli ollutkin. Salem uskalsi vihdoin raottaa huuliaan kertoakseen teoriastaan Amarantille. Samanaikainen salaman välähdys ulkopuolella valaisi jälleen koko huoneen, ja sitä seurasi liki saman tien kovaääninen jyrähdys, joka peitti sen, mitä ikinä Salem olikaan sanonut. Myrsky oli miltei suoraan kartanon yllä. Amarant oli kuitenkin kuullut toverinsa sanat, ja tämän ilme oli muuttunut kireäksi.

"Oletko tosissasi?" Amarant kysyi ukkosen jylinän lopulta vaiettua.
"On vain yksi tapa saada selville." Salem vastasi pahaenteisesti, ja mies ampaisikin juoksuun kohti ovea, jonne heidän näkemänsä aave oli kadonnut.

Salem potkaisi oven tieltään, ja se irtosi yläsaranastaan potkun voimasta. Oven takaa paljastui vain pimeä käytävä, jonka varrella sijaitsivat Leroyn ja Fannan makuukamarit. toverukset menivät kumpikin omalle ovelleen, ja avasivat ne kyselemättä. Amarant yllätti Leroyn vuoteestaan, pukeutuneena nallekarhukuvioiseen pyjamaan ja yömyssyyn, jonka päässä oli iso karvainen pampula. Leroy yritti ääntä korottamalla ajaa Hydruslaisen tiehensä, mutta Amarant vaiensi hovimestarin ottamalla aseensa esiin, ja komentamalla tämän pysymään aloillaan.
Salem löysi puolestaan hyvin vaatimattomasti kalustetun huoneen, muttei itse asukasta. Hän tutki huoneen nopeasti, muttei löytänyt mitään poikkeavaa. Ei ainakaan, ennen kuin oli kompastua lattialla olleen maton ryppyiseen kulmaan. Potkaistessaan mattoa tieltään Salem huomasi sen alla olevan lattialuukun.

"Ammy! Täällä on salakäytävä. Vahdi selustaa, menen alas." Salem huusi toverilleen, joka kuittasi komennon jykevällä vastauksella.

Salem kapusi salakäytävään, purren hammasta, jotteivät ne kalisisi jännityksestä toisiaan vasten. Käytävän täytti märän mullan ja sammalen tuoksu, ja Salem pystyi kuulemaan kartanon lattioiden kitisevän yläpuolellaan. Hitaasti mies eteni käytävää eteenpäin, hypistellen asettaan hikoavassa kädessään. Käytävän toisesta päästä hohkasi himmeä valo, jota kohti Salem pyrki. Valon luona avautui pieni huone, joka oli verhoiltu punaisin samettiverhoin. Huoneessa oli vaatekomero, ja lattiaa myöten kulki nippu paksuja sähkökaapeleita, jotka johtivat verhojen taakse. Salem seurasi kaapeleita, veti syvään henkeä, ja riuhtaisi verhon sivuun. Häntä odotti verhon takana näky, joka tulisi kummittelemaan hänen painajaisissaan luultavasti loppuiän. Aivan hänen silmiensä edessä oli kirkkaalla nesteellä täytetty pieni lasitankki, ja tankista Salemia tuijotti takaisin nuoren naisen irtokasvot, suu jähmettyneenä pysyvään huutoon, silmäreiät ammollaan, samoin kuin ne olivat varmasti olleet, kun niiden omistaja veti viimeisen henkäyksensä.
Vapisten Salem käänsi päätään, nähden kokonaisen rivin näitä tankkeja. Seitsemän hän niitä laski olevan, mutta vain kuusi niistä kantoi sisällään irtokasvoja. Seitsemäs oli tyhjä. Suurikokoinen kone, johon tankit oli kiinnitetty, hurisi hiljaa, ilmeisesti pitäen tankit ihanteellisina säilytysalustoina näille irvoikkaille naamioille. Salem tutki seitsemättä, tyhjää tankkia, ja huomasi sn kyljessä tuoreita verivalumia. Tässä vaiheessa mies oli jo valmis kääntymään ja antamaan Amarantin hoitaa tutkimus loppuun, mutta hän piti pintansa. Hän tekisi tämän, sillä juuri tätä häneltä YPP:ssa odotettiin. Salem alkoikin seurata valumia, jotka jatkuivat lattialla, ja johtivat koneen taakse, huoneen pimeimpään nurkkaan. Koneen hurinan yli alkoi kuulua hiljaista nyyhkytystä, ja kun Salem saavutti nurkkauksen, ei hän kyennyt nostamaan asettaan siellä kyyhöttävää hahmoa kohti.

"Olen pahoillani...olen pahoillani..." salissa liikkunut aave nyyhkytti.

Tietenkään kyseessä ei ollut oikea aave. Fanna, Driftmanien sisäkkö, oli kyyristynyt nurkkaan, murhatun Alissa Tabiserin puuttuvat kasvot peittämässä omiaan. Kasvot oli liitetty kiinni huoneen laitteita käyttämällä. Fanna, jonka ulkoiset piirteet muistuttivat Alissaa, oli ottanut kuolleen tytön roolin, luoja ties mitä tarkoitusta varten.
Salem katsoi itkevää naista hetken, täristen saappaissaan. Liitoskohta, josta kuolleen kasvot oli kiinnitetty sisäkön omiin, tihkui verta. Fanna oli tullut irrottamaan naamionsa, mutta kuullessaan Salemin tulevan oli tämä panikoinut ja alkanut väkivaltaisesti repiä niitä irti. Näky oli yhtä aikaa äärimmäisen surullinen, että vertahyytävän kammottava. Salem totesi naisen olevan vaaraton, kykenemätön tekemään muuta kuin itkemään. Hän otti askeleen tämän suuntaan, ja polvistui tämän eteen.

"Fanna. Miksi?" Salem kysyi hiljaa.
"Minä halusin vain olla kaunis herrani silmissä..." Fanna sai kakistettua ulos kyyneltensä välistä.
"Sinähän olet kaunis. Olen nähnyt kuvasi takkahuoneessa." Salem lohdutti.

Fanna vaikeni, tarttuen hitaasti Alissan kasvoihin, alkaen repiä niitä voimalla irti omistaan. Salem oli jo estämässä naisen touhuja, sillä tämän vertahyytävä huuto kieli valtavista tuskista, joita kasvojen irrottaminen aiheutti. Mutta juuri kun hän oli puuttumassa, irtosi tuo verinen naamio, paljastaen altaan sen, jota Fanna oli hunnullaan peitellyt. Salem näki välittömästi, ettei kyseessä olleet siivouskemikaalien syövyttämät vammat. Nämä olivat viiltojälkiä, ja ne peittivät Fannan kasvoja liki kauttaaltaan, kuitenkin niin, että Fanna kykeni ne hunnullaan piilottamaan. Salem kohotti kätensä koskeakseen Fannan kasvoja, mutta laski sen heti huomatessaan naisen kavahtavan.

"Aavako tämän teki?" Salem kysyi, kauhisteltuaan ensin tovin tuon kauniin naisen revittyjä, viilleltyjä kasvoja, mutta nainen pyöritti päätään.

Tällä välin Amarant oli pistänyt Leroyn koville. Hovimestari oli parhaan snobikoulutuksensa mukaan yrittänyt niskoitella metsästäjää vastaan, eikä ollut liioin uskonut että mies uskaltaisi ampua. Amarant oli päätynyt iskemään vastustelevan miehen rautoihin, muttei ennen kuin oli antanut tälle mustan silmän. Kuultuaan Salemin huudot salakäytävästä, oli hovimestari mennyt huomattavan hiljaiseksi. Amarant oli kuulustellut Leroyta asiasta, ja vihdoin saanut tämän murtumaan.

"Fanna oli ensimmäistä kuukauttaan herramme palveluksessa. Hän tuli erinomaisesti juttuun herra Leopoldin kanssa, ja he viettivät paljon aikaa yhdessä." Leroy alkoi kertoa Amarantin käskettyä tätä selvittämään koko sotku alusta lähtien. "Herrallamme on kuitenkin taipumus tulkita tietyt elkeet ja merkit hyvin väärin, ja hän..."
"Otti Fannan väkisin vai?" Amarant täydensi sen mitä Leroylla oli vaikeuksia lausua ääneen.
"Hän yritti. Mutta Fanna vastusteli. Uhkasi kertoa kaikille." Leroy piti tauon puheessaan ja painoi kasvonsa käsiinsä. Mies näytti tällä hetkellä enemmän tunteita kuin kertaakaan koko sinä aikana, jonka Amarant ja Salem olivat kartanossa viettäneet. "Herramme ei ota vastustelua hyvällä. Hän päätti tehdä Fannasta esimerkin, ja samalla varmistaa ettei kukaan muu tulisi koskaan häntä haluamaan. Muistan vieläkin ne huudot jotka kaikuivat kartanon käytävillä herramme viillellessä sen tytön tunnistamattomaksi."
"Mutta miksi jäädä sellaisen hirviön palvelukseen?" Amarant kysyi, hilliten tuntemuksiaan jotteivät ne näkyisi päällepäin.
"Koska Fanna pelkäsi. Ja ajan kanssa herramme murskasi hänen itsetuntonsa, saaden hänet uskomaan, että oli hänen ainoa mahdollisuutensa elää normaalia elämää." Leroy jatkoi kertomustaan. "Hänestä tuli herramme orja, joka ei voinut kieltäytyä mistään, mitä häneltä pyydettiin...ei edes murhasta."

Sillä välin kun Amarant sai kuulla Leroyn version tapahtumista, oli Salem saanut Fannan rauhtoittumaan tarpeeksi, jotta saisi kuulla tältä yksityiskohtaisen kuvauksen ensimmäisestä murhasta, jonka uhrina oli ollut Cianna Destin, Fannan oma sisko. Cianna oli tullut tapaamaan siskoaan kartanolle, ja järkyttynyt tämän kasvot nähdessään. Herransa käskystä Fanna oli kuristanut oman siskonsa rukousnauhalla, jota kantoi sisäkönasunsa mukana, ja varastanut tämän kasvot peittääkseen omat, Leopoldin aiheuttamat vammansa. Leopold oli pakottanut Fannan esittämään roolia, mukaillen miehen omia mielikuvia siitä, millainen Ciannan olisi pitänyt olla, mistä tykätä ja miten puhua. Ja kun hän oli kyllästynyt Ciannaan, oli vuorossa seuraava uhri, Chia Tatum, jonka Leopold oli tavannut visiitillään köyhäimmistön alueen baarissa. Chia oli torjunut kaikki Leopoldin lähentely-yritykset, minkä vuoksi Leopold oli usuttanut Fannan tämän kimppuun. Fanna oli kaapannut Chian alukseensa, ja kuristanut tämän sen matkustajatilassa, ennen kuin oli ajanut saaliineen takaisin kartanolle. Chian kohtalon jakoi Meritta, Chian tyttöystävä, ja tämän jälkeen jokainen joka sattui Leopoldin silmää miellyttämään. Ja jokaisella kerralla Fanna joutui pukemaan uhriensa kasvot omiensa päälle, viihdyttämään herraansa ja näyttelemään roolia joka tyydytti tuon sairaan miehen fantasioita. Salem voi pahoin. Hän oli valmis oksentaamaan silkasta ajatuksesta. Fanna oli heidän sarjamurhaajansa, mutta oli toiminut toisen komentamana. Salem iski nyrkkinsä lattiaan silkasta vihasta. Ja mitä enemmän Fanna kertoi, sitä väkevämmäksi viha Salemin sisällä kasvoi.

Kuultuaan tarpeeksi Salem otti Amarantiin yhteyttä viestimellään, kerraten kuulemansa. Amarant vahvisti Leroyn kertoneen tarinan hyvin samalla tavalla, tosin lisäten vielä oman roolinsa tapahtumiin. Leroy oli ollut tietoinen jokaisesta murhasta, mutta hänen uskollisuutensa Driftmanin perhettä kohtaan oli pitänyt hänet hiljaisena. Niinpä hän oli saanut tehtäväkseen lahjoa murhia tutkineet, ja totuutta jo varsin lähelle päässeet rikostutkijat, jotta nämä jättäisivät Driftmanit rauhaan. Leroy oli myös vahvistanut Aavan tienneen kaikesta, mutta pysyneen vaiti oman statuksensa vuoksi. Nainen ei ollut kyennyt luopumaan eliittielämästään, ei edes vaikka se merkitsi nuorten naisten kuolemien peittelyä. Amarant oli pidättänyt molemmat, ja kutsunut virkavallan hoitamaan työtään. Lahjottuja tai ei, näitä todisteita vastaan eivät hekään voisi väittää. Heillä ei olisi varaa olla tekemättä mitään, mikäli halusivat välttää köyhäimmistön nousun barrikadeille. Salem laittoi Fannan rautoihin, taluttaen naisen takaisin päärakennukseen, jossa rikostutkija Boltin miehet olivatkin jo vastassa. Nopeasti nämä ottivat Fannan huostaansa ja kuljettivat pois. Fanna loi olkansa yli viimeisen katseen Salemiin, ennen kuin katosi pihamaalle, pois kadetin näkyvistä. Salem katsoi naisen verisiä, arpisia kasvoja, ja niille näytti levinneen pieni hymy. Ei niinkään iloinen tai ivallinen, enemmänkin kiitollinen hymynkare, kuin nainen olisi päässyt valtavasta taakasta, ja olisi kiittänyt Salemia, olipa hänen oma kohtalonsa mikä tahansa.

"Aava ja Leroy ovat molemmat huostassa." Amarant ilmoitti Salemille, joka kykeni vain tuijottamaan Fannan perään, silmät roihuten kiukusta. "Heitä syytetään vain syyllisen suojelusta. Selviävät kuulemma kotiarestilla."
"Ja Leopold?" Salem kähähti hampaidensa välistä.
"Rikostutkija Bolt on hänen luonaan. En usko että hän saa sen suurempaa rangaistusta kuin..." Amarant vastasi harmistuneena.

Salem lähti liikkeelle kesken Amarantin lauseen. Hänen askeleensa veivät suoraan kohti poliisien piirittämää makuuhuonetta. Salem sysäsi oven edessä olleet poliisit tieltään, ja kohdisti murhaavan katseensa sängyn kulmalla istuneeseen Leopoldiin, jolta Bolt oli juuri ottamassa tunnustusta.

"Älkää huoliko, herra Driftman. Katsomme mitä tehtävissä on." Bolt kuului juuri sanovan kuulusteltavalleen, mulkaisten sitten Salemiin, ja tämän perässä tulleeseen Amarantiin. "Te teitte jo osanne. Poistukaa ja antakaa meidän tehdä omamme."
"Haluan puhua Driftmanin kanssa." Salem vastasi kuivasti, vilkaisemattakaan Boltiin.
"Kuten sanoin..." Bolt alkoi inttää vastaan, mutta hänen lauseensa keskeytyi terävään komentoon.
"ULOS! NYT!" Amarant karjaisi niin että ikkunat helisivät, ja tehosti käskyään vielä virkakortillaan, jotta jokaiselle kävisi selväksi, että käskyllä oli koko YPP:n käskyvalta takanaan. Vaikka Bolt kuinka vastustelisi, ei hänen sanallaan ollut tuota komentoa vastaan mitään painoarvoa, ei ennen kuin tapaus olisi virallisesti loppuunkäsitelty.

Bolt oli hetken hiljaa, miettien kuumeisesti mitä tehdä. Leopoldin ilme oli venähtänyt, ja tämä tiesi ettei tästä seuraisi mitään hyvää. Hänen kauhistunut katseensa suuntautui Boltiin, rukoillen tätä keksimään edes jotain jolla hänen perseensä pelastuisi. Mutta Boltin kädet olivat sidotut. Nainen tuhahti ja marssi ulos huoneesta, viittoen ovella olleita kollegoitaan mukaansa. Amarant sulki oven heidän perästään, jääden sitten seuraamaan sivusta, mitä Salem tekisi.

"Kukapa olisi arvannut, että niin mukava tyttö..." Leopold alkoi selittää kompuroivalla äänellä, mutta sai nopeasti Salemin nyrkin kasvoihinsa, jolloin mies lennähti sängynkulmalta lattialle. Salem astui Leopoldin luokse ja kumartui tämän vierelle.
"Sinä olet iljettävin, niljakkain ja kaikin puolin oksettavin pikku parasiitti, jonka olen koskaan nähnyt." Salem sanoi, ja vaikka oli selvää että mies kiehui, oli hänen äänensä hyytävän rauhallinen.
"C-catronai on selvästi nostettu pöydälle...hyvä on." Leopold puhisi lattialla, yrittäen nousta polvilleen, saaden kuitenkin voimakkaan potkun kylkeensä, mikä kaatoi miehen takaisin maahan.
"Sinä pilasit nuoren naisen elämän. Oman sairaan pakkomielteesi takia pakotit itsesi hänen päälleen, ja viiltelit kun hän vastusteli!" Salem kertasi kuulemaansa. "Ja kun kukaan muukaan ei sinua halunnut, pistit sen nuoren naisen tappamaan puolestasi, leikkimään elävää dress-up nukkea jolla toteuttaa sairaita fantasioitasi!"
"Minä...en...ymmärrä." Leopold puuskutti, mutta tällä kertaa pysyi maassa. "Te olette etsimässä sarjamurhaajaa, ja sen te löysitte. Minä en liity tähän enää mitenkään. Minä-en-tappanut-ketään!"
"Turpa kiinni!" Salem karjaisi ja tallasi Leopoldin kädelle kaikin voimin. Amarant saattoi kuulla luiden rusahtavan kadetin saappaan alla.
"Salem. Rauhoitu." Hydruslainen puuttui toverinsa raivonpuuskaan, muttei silti mennyt väliin. Amarant oli yhtä mieltä, että tuo mies ansaitsi kaiken paskan, mitä tämän niskaan kipattaisiin.

Amarantin sanoilla ei ollut painoarvoa Salemin raivolle. Hydruslainen ei ollut koskaan nähnyt tätä puolta toveristaan. Salem heitteli Leopoldia pitkin huonetta, mätki pitkin kasvoja ja retuutti hiuksista. Leopold ei kuitenkaan luovuttanut. Mies kiisti kivenkovaa tehneensä mitään väärää, korkeintaan syyllistyneensä Fannan pahoinpitelyyn. Sitten Leopold sanoi jotakin, joka saisi tilanteen eskaloitumaan seuraavalle tasolle.

"Teillä ei ole hajuakaan kuinka asiat Traversalla toimivat, metsästäjät." Leopold köhisi vaivalloisesti, ja Salem tyrkkäsi hänet takaisin istumaan sänkynsä kulmalle. "Ne, joilla on rahaa, määräävät mikä on oikein ja mikä väärin. Muutama croni sinne, muutama dini tänne, ja kävelen vapaalla jalalla ennen kuin pääsette takaisin sinne mistä ikinä tulittekaan!"

Salem oli kuullut tarpeeksi tältä myrkkyjätteeltä ihmisen asussa. Hän veti aseensa esiin ja painoi sen tiukasti Leopoldin otsaan. Leopold tunsi, kuinka aseen piippu loi kylmän rinkulanjäljen hänen päähänsä. Ja siinä samassa mies menetti kaiken jäljellä olevan uhmansa, hänen ilmeensä valahti ja silmät kostuivat pelosta.

"Älä! Älä tee sitä!" Leopold huudahti kauhuissaan.
"Salem! Tuo riittää jo!" Amarant korotti vihdoin omaa ääntään, astuen lähemmäs voidakseen puuttua tilanteeseen, mikäli se lähtisi käsistä.
"Etkö sinä kuunnellut, Ammy? Hän pääsee kuin koira veräjästä." Salem kähisi käsi täristen, suunnaten sitten tulikiveä hohkavan katseensa Leopoldiin. "Ja sinä...sinunlaisesi paskakasat ovat juuri se syy, miksi minä haluan olla metsästäjä. Te kuvittelette voivanne tehdä mitä haluatte, kelle haluatte...ette välitä ketä satutatte, kuka kuolee...kuka jää jäljelle suremaan. Piittaatte vain siitä että saatte mitä haluatte."

Salemin silmissä pimeni, ja tuon pimennyksen aikana hänen mielensä loi välähdyksiä kahdesta lattialle tuupertuneesta ruumiista, kahdesta rakkaasta, jotka Salem oli menettänyt kauan sitten. Heidän verensä oli tuhrinut seinät ja lattiat, valunut lattialautojen saumoihin ja imeytynyt olohuoneen mattoon. Hän tiesi enemmän kuin hyvin, mitä on menettää, ja nyt hän seisoi miehen edessä, joka oli aiheuttanut hänen itsensä kokeman surun seitsemälle perheelle omien itsekkäiden mielihalujensa vuoksi. Hän ei sallisi sellaista enää. Hän ei halunnut antaa kenenkään kokea sitä tuskaa, joka asui hänen omassa sydämessään.

"Salem!" Amarant karjaisi, tarttuen toverinsa ranteeseen. "Meillä on lupa tappaa jos vastustellaan, mutta Leopold on jo antautunut. Tapa hänet, ja menetät mahdollisuutesi päästä metsästäjäksi."
"Ainakin olisin uhrannut mahdollisuuteni tehdäkseni tästä galaksista edes vähän paremman paikan." Salem vastasi, mutta nyt paljon vaimeammin.
"Oletko ajatellut, kuinka paljon muut ovat pistäneet sinun takiasi likoon?" Amarant tylytti. "Sonaro on pistänyt peliin kaiken uskottavuutensa, koko uransa jota on YPP:ssa rakentanut, vain jotta sinä onnistuisit! Minun maineeni on yhtälailla pelissä. Ja oletko unohtanut Keiran?!"

Salem painoi päänsä alas, muttei laskenut vielä asettaan. Amarantin sanat tuntuivat kuitenkin purevan, ja ne pureutuivat syvään. Mies vetosi Salemin tunteisiin muistuttamalla heistä, joille tämä tuottaisi pettymyksen, mikäli antaisi unelmansa kuolla tuollaisen saastakasan takia. Leopold itse uikutti kuin vauva, ja hajusta päätellen oli jo vaipanvaihdon tarpeessa. Kuinka korkealta tuo aatelismulkku olikaan romahtanut. Hyvin hitaasti Salem antoi aseensa laskeutua miehen otsalta, mutta päätti vielä iskeä yhden mojovan iskun tämän kasvoihin, murtaen tämän nenän. Hänen olisi kaiken totuuden nimissä halunnut käyttää aseensa perää, muttei halunnut pistää Pacea korjaamaan asettaan enää toistamiseen. Isku oli kuitenkin helpottanut miehen oloa juuri sen verran, että pahin murhanhimo oli laantunut.

"Ammy...kutsu Bolt takaisin. Me lähdemme Nerojen motellille." Salem sanoi hiljaa, ja laittoi aseen takaisin koteloonsa.

Amarant nyökkäsi, taputti toveriaan olalle, ja suuntasi sitten ovelle, huudahtaen poliiseja palaamaan. Sen jälkeen, sanomatta enää sanaakaan kellekään, kaksikko poistui Driftmanin kauhukartanolta. Amarant antoi Salemin rauhoittua rauhassa matkustajatilassa, istuutuen itse aluksen ohjaamoon, kaahaten kohti Lybrannan köyhäimmistön aluetta. Kun alus pysähtyi Nerojen motellin eteen, Amarant käski Salemin mennä edeltä heille varattuun huoneeseen, ja ennen kaikkea ilmoittaa Neron perheelle, että heidän tyttärensä murhaaja oli löytynyt. Amarantilla itsellään oli asioita hoidettavanaan.
Aika kului, eikä Amarantia kuulunut takaisin. Myrsky oli jo aikaa sitten laantunut, joten edes sadepisaroiden piiskaama ikkuna ei rikkonut huoneen harrasta hiljaisuutta. Salem oli istuutunut motellihuoneen lattialle, nojaten peräseinään ja juoden baarikaapista löytämäänsä halpaa viiniä, joka maistui enemmän homeelle kuin rypäleille joista se oli tehty. Tyhjä katse silmissään Salem tuijotti lattiaa. Asia oli vasta nyt alkanut upota hänen tajuntaansa. Hän oli miltei tappanut jonkun. Fannan kohtaama vääryys oli ajanut miehen sellaisen raivon partaalle, että hän oli ollut valmis viemään jonkun toisen hengen. Eihän Fanna tietysti täysin viaton ollut. Ei lähelläkään. Mutta tällä erää alkoi näyttää siltä, että koko juttu kipattiin Fannan niskaan, kun Leroy ja Driftmanit pääsisivät kotiarestilla, ainakin kunnes heidän oikeuskäsittelynsä alkaisi. Ja silloinkin he olisivat vapaalla ennen kuin kukaan ehtisi edes huomata. Fanna taas ei enää koskaan näkisi vapautta. Mitä ilmeisimmin hänet teloitettaisiin nopean oikeudenkäynnin päätteeksi. Traversa oli todellakin yhtä epäoikeudenmukainen paikka, kuin mitä Salem oli kuullut.
Kun Amarant vihdoin saapui huoneeseen, istui Salem edelleen hiljaa sen perimmäiseen seinään nojaten, pää alaspäin painuneena, kasvot hatunliepeiden peittämänä. Amarant sulki oven perässään, ja istuutui natisevalle sohvalle. Huoneessa leijui painostava hiljaisuus.

"Joko olet rauhoittunut?" Amarant kysyi viimein, huomattavan pehmeällä äänellä, jota miehen suusta ei usein kuultu.
"En ymmärrä kuinka itse voit olla noin rauhallinen." Salem mutisi hattunsa alta, äänellä jota oli tässäkin hiljaisuudessa vaikea erottaa. "Tässä ei ole mitään oikeudenmukaista. Ainoa saavutuksemme täällä oli saattaa kaltoinkohdeltu, umpikujaan ajettu tyttö teloituskomppanian eteen."
"Tämä on vain yksi miljoonista esimerkeistä, kuinka todellisuus voi olla fiktiota kammottavampaa. Oikeissa olosuhteissa, tai tietyistä syistä, tavallisetkin ihmiset voivat muuttua täysiksi hirviöiksi toisiaan kohtaan. Metsästäjänä sinun on oltava valmis näihin tilanteisiin, etkä saa antaa tunteidesi kuohahtaa, kuten tänään teit." Amarant vastasi tyynesti, saamatta Salemista minkäänlaista reaktiota irti. Seurasi toinen hiljainen hetki, ennen kuin Amarant jatkoi. "Henkilökohtaisesti kuitenkin uskon, että ennen pitkää karman laki saavuttaa Driftmanit, ja he saavat mitä heille on tulossa."
"Karman laki?" Salem toisti, kohottaen hieman katsettaan, kohdaten Amarantin katseen, joka katsoi häntä sohvalta käsin.
"Leopold saattoi päästä kuin koira veräjästä. Hän on ehkä kyennyt ostamaan itselleen vapauden ja keveämmän mielen...mutta ennemmin tai myöhemmin hän joutuu vastaamaan teoistaan. Vielä jonakin päivänä tulee hetki, jolloin hänen rahansa eivät häntä pelasta, ja jolloin kaikki hänen pahat tekonsa kostautuvat." Amarant puhui hyvin synkeään sävyyn, vilkaisten sitten ikkunan suuntaan, jonka kautta oli alkanut kuulua hälinää. Myrsky oli ehkä väistynyt, mutta taivas oli silti pikimustana, mustana savusta, joka nousi kaukaa metsäaukiolta, suunnasta jossa Driftmanin kartano sijaitsi.

Ja koko sen yön ajan taivas roihusi punaista ja mustaa, liekkien ahmiessa Driftmanin kartanon rakenteita. Kokonainen lauma naamioituneita ihmisiä seisoi kartanon puutarhassa, käsissään soihtuja ja polttopulloja. Kartanon ovi oli teljetty, ja jostain sen uumenista kuului kauhistuttavia huutoja. Poliisit olivat nopeasti paikalla hajottamassa väkijoukkoa, samoin palokunta, joka yritti sammuttaa paloa, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Aamuun mennessä kartanosta ei olisi jäljellä muuta kuin hiiltyneet rakenteet. Tuli olisi tehnyt selvää kaikista muistoista, ilon ja surun hetkistä joita seinät olivat pitäneet sisällään, samoin kaikista kauhun hetkistä joita sisäkön huoneen salaoven takana piiloteltiin. Ja ennen kaikkea, se oli tehnyt selvää kolmesta ihmiselämästä, jotka epätoivoisesti olivat viimeiseen hengenvetoonsa etsineet pakotietä tuon infernon tieltä.

"Se on karman laki, eikä kukaan sitä voi paeta." Amarant oli päättänyt lauseensa katsellessaan motellihuoneen ikkunasta näkyvää savupilveä.
"Amarant. Missä sinä viivyitkään näin kauan?" Salem oli kysynyt, muttei ollut koskaan saanut vastausta.

To be Continued...
Darkness and misery are born from Heaven's light
Avatar
Salem
 
Viestit: 55
Liittynyt: 18.04.2014 16:53

Re: Silent Planet: Final Round

ViestiKirjoittaja Salem » 25.02.2018 00:18

Chapter 7. Long Way Home

Oli kulunut viikko siitä, kun Lybrannan sarjamurhien aalto oli saanut traagisen päätöksensä. Lybrannan poliisivoimat olivat tehneet kaikkensa estääkseen Salemia ja Amarantia palaamasta YPP:hen, sillä heitä pidettiin epäiltyinä Driftmanien kartanon palossa. Ei ihme, sillä Salem ei ollut ottanut totuutta erityisen hyvin, eikä Amarantin olinpaikkaa oltu onnistuttu täysin varmistamaan palon alkamisen aikoihin. Edes Salem ei voinut ravistaa tunnetta, että hänen ystävänsä olisi käyttänyt tuon ajan yllyttääkseen muutoinkin räjähdysherkän väkijoukon toimimaan, jos ei muuten niin ainakin paljastamalla näille rujoja totuuksia tapaukseen liittyen. Sellainen toiminta ei sopinut Amarantille jonka Salem tunsi, mutta miehen täytyi myös myöntää, että Amarantissa oli myös paljon sellaisia puolia, joita hän ei tiennyt. Lähemmällä tarkastelulla eivät Bolt ja hänen miehensä olleet kuitenkaan osanneet yhdistämään kaksikkoa mihinkään hämärään, ja nämä oli päästettävä menemään. Kunpa vain Bolt olisi omistanut ammattitaitonsa yhtä hanakasti sarjamurhaajan nappaamiseen. Silloin kaikelta tältä oltaisiin säästytty, eikä uhrien määrä olisi ollut ainakaan yhtä suuri kuin nyt. Juuri nyt kaikki tuo oli kuitenkin toissijaista. Tänään oli nimittäin se päivä, kun he pääsisivät taas matkaan. Amarant oli kuluneen viikon aikana laatinut tehtäväraportin, ja lähettänyt sen hyvissä ajoin Sonarolle käsiteltäväksi. Ehkä tämä oli vihdoin se mitä Salem oli jo kauan odottanut, hänen viimeinen päivänsä YPP:n kadettina. Ajatus oli saanut Salemin hieman piristymään tapauksesta jääneen kitkerän maun jäljiltä, ja nyt jopa hänen oma pikku aluksenrotiskonsakin näytti kuin uljaalta metallikotkalta, jonka nokka hohti auringonsäteistä, valmiina nostamaan matkustajansa yläilmoihin ja lennättämään heidät takaisin kotiin.

"Se on rikki, vai mitä?" Amarant murahti turhautuneena, kuunnellen matkustajatilasta käsin kuinka Salem yritti epätoivoisesti käynnistää aluksensa virtoja.
"Vihonviimeinen paskakasa. Et edes itse ymmärrä kuinka perseestä olet, vitun pulttipurkki!" Salem manasi kuin merimies aluksen ohjaamossa, koneiston vastatessa hänelle väsyneillä yskäyksillä ja puhahduksilla, suostumatta edes sytyttämään matkustajatilan lukuvaloa.
"Kokeile vaihtaa varavirtalähteeseen." Amarant ehdotti kurkatessaan ohjaamon oviaukosta Salemin touhuja.
"Tämä on varavirtalähteessä!" Salem tuskastui ja pamautti kämmenet ohjauspöytään, lysähtäen sitten kuskin penkkiin miettimään. Hetken aikaa mies tuijotti ohjauspöytää, mietti ja pähkäili edes jotain keinoa, mitä ei ollut vielä yrittänyt. "Entä jos ohittaisin kaiken vähänkin toissijaisen ja yhdistän virran suoraan moottoriin?"

Salem kapusi ulos aluksesta ja avasi moottorin suojaluukun, alkaen hyvin amatöörimäisesti nykiä ja sorkkia koneiston kaapeleita ja johtoja. Amarantin ehdotukset ammattilaisen mielipiteen kyselystä kaikuivat kuuroille korville Salemin kolistellessa koneiston kimpussa. Hetken kuluttua Salem veti päänsä taas esiin aluksen koneiston uumenista ja komensi Amarantia starttaamaan aluksen. Mies epäröi hetken, miettien pamahtaisivatko he ilmaan vai saisiko toinen heistä sähköshokin heti virran kytkeydyttyä. Amarantin pelot olivat ehkä aiheettomia, mutta virran käynnistyksellä oli kuitenkin epätoivottuja vaikutuksia. Alus nimittäin aloitti korvia huumaavan vinkunan, joka oli kummallekin jo enemmän kuin tuttu heidän yhteisiltä matkoiltaan. Turvavyön varoitusääni oli tehnyt paluun, ja tällä kertaa voimakkaampana kuin koskaan aiemmin. Ulina keräsi nopeasti paheksuvia katseita heidän ympärillään, mutta yrityksistään huolimatta ei Amarant enää kyennyt sammuttamaan ääntä, sen enempää kuin Salemkaan. Hetken taistelun jälkeen kaksikko istuutui katukiveykselle, alus edelleen huutaen kuin tuntosarvensa solmuun saanut sikaetana, ja alkoivat laskea yhteisiä varojaan siinä toivossa, että voisivat palkata jonkun hiljentämään kotteronsa. Pettymyksekseen he saivat todeta, etteivät varat riittäneet edes lähelle mekaanikkojen palkkoja.

"Onkos pojilla ongelmia?" kuului tuntematon naisääni kysyvän kaksikon takaa, mikä sai heidät kohottamaan katseensa lompakoistaan.

Nainen heidän takanaan oli pukeutunut kulahtaneeseen takkiin, huppu päähän vedettynä, mutta tästä kulmasta toverukset saivat hyvän näkymän tämän kasvoihin. Naisen iho oli violetti, silmät pikimustat, ja hiukset sekaisen ruskeat. Erikoispiirteenä naisella oli nenän yli kulkeva poikittainen arpi. Salem ja Amarant vilkaisivat toisiaan kulmiensa alta, palatsen sitten katsomaan naisen muikeaa ilmettä. Nainen kohotti katseensa kohti tuskaansa ulvovaa alusta, ennen kuin jatkoi puhettaan.

"Noin alkeellista purkkia harvemmin näkee enää." nainen myhäili ja asteli aluksen luokse, kurkaten koneistoa sen enempää kyselemättä.
"Se purkki sattuu kuulumaan YPP:n metsästäjälle, joten hieman kunnioitusta." Salem tuhahti nyrpeästi, kuullen Amarantin oikaisevan hänen statuksensa kadetiksi sanojensa yli. "Äläkä koske siihen. Rikot sen vielä pahemmin kuin mitä se jo on."
"Saatko sen korjattua? Ihan sama lentääkö se, kunhan saat sen hiljaiseksi!" Amarant puolestaan usutti naista tekemään edes jotakin asian eteen.

Nainen ei vastannut, alkoi vain touhuta koneiston kimpussa. Vyöllään naisella oli nahkainen laukku, jonka uumenista tämä kaivoi esiin jakoavaimen, ja vuoroin muitakin työkaluja, joilla kolisteli ja väänteli kaikkea minkä Salem oli sotkenut. Kun kaikki oli taas ennallaan, ja turvavyöhälytin kaikkien onneksi vaiennettu, kaivoi nainen takkinsa povitaskusta noin kymmensenttisen tulpan, virnistellen ovelana asettaessaan sen paikoilleen. Hän itse oli irrottanut tuon tulpan Salemin aluksesta jo päiviä sitten. Hän oli huomannut kaksikon kaupungilla, ja seurannut heitä heidän majapaikkaansa. Hän tunnisti heidät kaupungin huhuista, ja oli päättänyt tehdä kaikkensa saadakseen heidän huomionsa. Tähän lukeutui myös heidän menopelinsä sabotointi.

"Taidan tietää missä perimmäinen ongelmanne on." nainen hihkaisi ja kohotti katseensa kaksikkoa kohti. "Voin korjata sen, mutta se maksaa."
"Tottakai maksaa." Salem huokaisi, laskien viimeisiä croneja lompakossaan. "Kuinka paljon?"
"Kaksisataatuhatta cronia kiitos." nainen virnisti ja ojensi kätensä kaksikon suuntaan. Seurasi hetken hiljaisuus.
"Ammy...?" Salem kääntyi vieressään istuvan Hydruslaisen suuntaan.
"En lainaa sinulle kahtasataatuhatta cronia!" Amarant kivahti ja nousi ylös katukiveykseltä, tuijottaen tuimasti naisen suuntaan. "Sillä rahalla saisimme jo paremman aluksen."
"Totta." nainen nyökkäsi ja pyöritti kevyesti sormeaan aluksen kylkeen pinttyneessä pölyssä, jättäen jälkeensä puhtaan rinkulan. "Toki voisin tinkiä hinnastani pientä palvelusta vastaan."
"Palvelusta?" Amarantin ilme tiukkeni entisestään.
"Viette minut mukananne YPP:hen." nainen töksäytti, vilkuillen vuoroin kummankin miehen suuntaan.
"Vai että YPP:hen haluat? Sopiiko kysyä miksi?" Salem nousi katukiveykseltä, ja siirtyi aivan aluksensa kylkeen, kädet takkinsa taskuissa.
"Asiani siellä ei ole teidän ongelmanne. Haluan vain päästä neuvottelemaan Sonaro Dogrennin ja Remzar Artemiren kanssa." nainen vastasi, ja nyt hänen äänensä oli huomattavasti aiempaa vakavampi, katse entistä pyytävämpi. "Järjestäkää minut sinne, ja korjaan aluksen ilmaiseksi."
"Entä mikä varmistaa, ettet tee jotain typerää, kuten vapauta jotain tappavaa tautia tiloihimme, tai järjestä suurhyökkäystä tai muuta vastaavaa?" Amarant kysyi epäilevästi, mittaillen samalla naista katseellaan, kuin pohtien olisiko tämä luottamuksen arvoinen.
"En ole niin typerä, että hankkisin kaikki YPP:n metsästäjät niskaani. Vieläpä ilman omaa alusta, jolla paeta." nainen vastasi, ja otti muutaman askeleen Amarantin suuntaan. Nyt naisen ilmeessä oli luettavissa jo pientä epätoivoa. "Pyydän. Tämä on hyvin tärkeää."

Salem ja Amarant katsoivat jälleen toisiaan, kumpikin yrittäen lukea mitä mieltä toinen asiaan oli. Amarant huokaisi syvään ja mutisi jotain aluksen omistajan päätösvallasta, mikä periaatteessa heitti pallon, ja sitä myötä kaiken vastuun siitä mitä tästä saattoi seurata, suoraan Salemille. Hattuaan suoristellen kadetti pohti hetken, ennen kuin antoi naiselle vastauksensa.

"Kysyn YPP:n päästä, mitä mieltä he ovat." Salem sanoi lopulta. "Tarvitsen nimesi ja rotusi, jotta voimme varmistaa sinut tietokannasta."
"Nimeni on Ren Mendes." nainen vastasi, laskien sitten huppunsa jotta toiset saisivat kunnon näkymän hänen ulkonäöstään, ennen kuin jatkoi. "Hydruslainen, kuten varmasti huomaatte."

Salem nyökkäsi, mennen sitten syrjempään ottaakseen viestimellään yhteyttä YPP:hen. Vaikka päämaja olikin kaukana, oli signaali virkaviestimissä vahva, ja sen päämajalle omistetulla taajuudella metsästät saattoivat olla yhteydessä päämajaan, kunhan pysyivät samassa aurinkokunnassa. Hetken aikaa Salem keskusteli viestimeensä, samalla kun Amarant piti Reniksi itseään kutsunutta naista silmällä. Kun kadetti palasi toisten luo, hän katsahti Reniin ja nyökkäsi hyväksynnän merkiksi.

"YPP lupasi ottaa sinut vastaan." Salem varmisti sanoillaan sen, mitä oli jo elkeillään vihjannut. "Kelpaako?"
"Pieni hetki." Ren vastasi hyvillään, kipaisi kevein askelin takaisin aluksen koneiston luokse, ja kiristi taskustaan paikoilleen asettamansa osan tiukemmalle. Koko prosessi vei noin viisi sekuntia. "Valmiina lähtöön."
"Ammy..." Salem sanoi hiljaa, ja Hydruslaismies kumartui hänen puoleensa. "Minulla on jotenkin semmoinen olo, että meitä vietiin kuin tarotarypässiä narussa."

Amarant nyökytti, mutta antoi asian jäädä omaan arvoonsa. Kolmikko siirtyi nopeasti aluksen sisätiloihin, ja istuutuivat kukin paikoilleen. Salem pidätti hengitystään yrittäessään vielä kerran käynnistää aluksensa virtoja, saaden palkkiokseen pari väsynyttä yskäystä, ennen kuin ohajuspöytä heräsi eloon tyydyttävän humahduksen ja valojen vilkkunan saattelemana. Mies hymyili helpottuneena, eikä enää edes turvavyön varoitusääni kyennyt latistamaan hänen voitonriemuaan. Alus nousikin pian Traversan taivaalle, ja katosi lopulta ilmakehän läpi avaruuteen, suuntanaan YPP.
Salemin saatua autopilotin päälle, hän liittyi Hydruslaisten matkakumppaniensa seuraan matkustajatilaan. Amarant oli vaihtanut Renin kanssa vain pari sanaa tänä aikana, lähinnä smalltalkia Hydruksesta ja siitä, mistäpäin kukin osapuoli oli lähtöisin. Salemin saapuessa oli puheenaihe kääntynyt Hydruksen nykytilaan. Noin puoli vuotta sitten Hydrus oli joutunut uuden Diamihyökkäyksen kohteeksi, ja toisin kuin vuosikymmeniä aiemmin, tällä kertaa hyökkäys oli ollut nopea, täsmällinen, ja tullut sekä sisä- että ulkopuolelta. Diamit olivat Hydruslaisten maanpettureiden avustamana ottaneet koko planeetan valtaansa, alistaen suurimman osan hengissä selvinneestä vastarinnasta orjuuteen. Monien onnistui paeta planeetalta, mutta aivan liian harvan. Kuinka monia pakenevia aluksia Ren olikaan nähnyt ammuttavan alas, samalla peläten milloin häntä itseään kantanut alus saisi kohtalokkaan osuman jahtaavilta vihollisilta. Mutta hän oli selvinnyt, ja viimeiset puoli vuotta hän oli viettänyt Traversalla, pienessä Hydruslaispakolaisten koloniassa, hoitaen mekaanikon töitä ja avustaen missä ikinä kykenikään.

"Kuinka joku voi kääntyä omaa kansaansa vastaan? Ja vielä noin yllättäen." Salem pohti ääneen Renin lopetettua kertomuksensa.
"Ei se tapahtunut yllättäen. Emme vain nähneet, tai suostuneet näkemään varoitusmerkkejä niissä, joihin luotimme." Ren vastasi allapäin. Hänen sanojensa painosta oli selvää, että hän tiesi paremmin kuin hyvin mistä puhui.
"Diamien keisarikunta on viimeisen parin vuosikymmenen aikana levittänyt rajojaan planeetta planeetalta kohti Arcanaa. Oli vain ajan kysymys, koska he palaisivat Hydrukselle, ja tällä kertaa mukanaan valloitettujen teknologia, sekä sotilaat jotka valitsivat palvelemisen kuolemansa sijaan." Amarant valaisi tilannetta toverilleen. "Olen myös kuullut, että Diamien uusi keisari antoi Hydruksen pettäneille huomattavia arvoasemia valtakunnassaan, joten houkutus on varmasti ollut suuri, mikäli usko voittoon on hiipunut."

Tästä uudesta keisarista oli Salemkin kuullut puhuttavan. Kertoman mukaan Diameja vuosikymmeniä hallinnut keisarinna Zizilia Diamos oli joutunut vanhemman poikansa järjestämän salamurhan uhriksi. Juonen paljastuttua oli tämä uudeksi hallitsijaksi pyrkinyt petturi karkotettu Diamien valtakunnasta, joidenkin mukaan jopa teloitettu, ja huhuttinpa myös, että tämä oli lähetetty Diamien gladiaattoriareenalle taistelemaan hengestään valloitetuista maailmoista kerättyjen orjien kanssa. Ainoana hallitsijaperheen jäljellä olevana jäsenenä oli keisarinnan nuorempi poika, Xenor, ottanut vallan, ja vain muutamaa vuotta myöhemmin Diamit olivat hyökänneet Hydrukselle.
Ren pysyi vaiti. Hänen ilmeestään oli luettavissa, että aihe sai hänet tuntemaan olonsa äärettömän epämukavaksi. Salem päätti keksiä toisen puheenaiheen.

"Emme ole muuten tainneet esittäytyä. Minä olen Salem Dogrenn, ja hän on Amarant Rives." Salem esittäytyi ja nosti hattuaan kohteliaasti.
"Tiedän." Ren sanoi, ja hymyili keveästi. "Olitte Lybrannan kuumin puheenaihe koko viikon."

Ren katsahti Amarantin suuntaan, vakavoituen taas hieman. Amarant katsoi naista takaisin, luultavasti arvioiden josko tämä osaisi yhdistää nimen maineeseen. Monikin Hydruslainen oli hyvinkin tietoinen hänen punaisen paholaisen liikanimestään, ja jopa sen alkuperästä. Tuollainen tieto saattaisi hyvinkin johtaa varsin kiusallisiin tilanteisiin, sellaisiin, joita Amarant ei juuri nyt ollut valmis läpikäymään. Ainakaan Ren ei sanonut mitään, mutta koskaan ei voinut olla liian varma.

"Oli hienoa kuinka saitte sen sarjamurhaajan kiinni." Ren jatkoi, hymy palaten hänen kasvoilleen. "Todistittepa ainakin, ettei YPP:n väellä turhaan ol luotettavaa mainetta. Paikalliset rikostutkijat tuntuivat olevan ihan ulalla tutkimustensa kanssa."
"Enemmänkin he taisivat olla ulalla omasta työnkuvastaan." Salem mutisi henkensä alta, muttei halunnut kuitenkaan näyttää Renille pitkää naamaa, ja sivuutti nopeasti Driftmanien tapauksen yksityiskohdat mielestään. "Ainakin nyt köyhäimmistön naiset saavat hengähtää helpotuksesta, ja se on pääasia."

Jälleen kiusallinen hiljaisuus. Renin läsnäolo oli tehnyt tästä vuorokauden kestävästä matkasta yllättävän pitkän, tai siltä se ainakin näin alkuun tuntui. Ren ei selvästikään halunnut puhua omista asioistaan liiaksi, eivätkä Salem ja Amarant halunnet juuri jakaa YPP:n asioita täysin tuntemattoman kanssa. Hiljaisuutta rikkoi vain aluksen radio, joka soitti satunnaista musiikkia galaksin eri kolkista. Välillä soitettiin mainoksia, sellaisia ärsyttäviä joiden typerät sanonnat ja puhetyylit jäivät kummittelemaan mielen sopukoihin vielä tunneiksi eteenpäin, ja joiden laadusta avauduttiin työpaikkojen vesiautomaattien äärellä seuraavana päivänä.

"Muistakaa! Edes paistinrasvan suloisen tahmainen maku ei ole enää ulottumattomissanne. Juo ja syö niin paljon kuin haluat! Pimplum poretabletti pitää linjasi kurissa!" ylipirteä miesääni ilmoitti karkkimaisen pimputuksen säestyksellä.
"Oih! Puplauta mua, Pimplum!" naisääni yhtyi liki orgasmisella voihkaisulla miehen sanoihin.
"Poreilla rantakuntoon! PIM-PLUM!"
"Voitko edes vaihtaa kanavaa?" Amarant murahti mainoksen loputtua, näyttäen siltä kuin repisi kohta irti joko aluksen kaiuttimet, tai omat korvansa.
"Kai muistat että ainoa vaihtoehto, jonka tämä kosla poimii, on se missä luetaan Iltapäivien Tuomaa radiodraamana?" Salem tuhahti takaisin.

Iltapäivien Tuomaa oli yksi Arcanan suosituimmista TV- ja radiosarjoista, eikä kukaan oikein osannut sanoa miksi. Kukaan ei sarjasta tykännyt, tai ei ainakaan sitä myöntänyt, ja silti se keräsi ilta toisensa jälkeen miljardipäiset katsojaluvut, kuuntelijoista puhumattakaan. Jo viisi vuosikymmentä sarja oli pyörinyt tauoitta, ja noihin vuosiin oli mahtunut draaman kaarta jos joninlaista, kattaen kaiken kultakalan hautajaisista kaksinnaintiin ja triplakaksoisolentoihin. Sarjan päähenkilö, Appelbert Noon, oli jykevän leukansa ja paksujen kulmakarvojensa kanssa sellainen hahmo, jonka tunsivat jopa sellaiset, jotka eivät olleet katsoneet itse sarjaa sekuntiakaan. Koska Appelbertin näyttelijän jylhä, ylidramaattinen ääni ei ollut juuri sitä, minkä tahtiin Amarant tahtoi matkansa YPP:hen viettää, valitsi hän ennemmin kärsiä surkeista radiomainoksista parin potentiaalisesti siedettävän kappaleen välissä.

"Haluatteko pelata jotain?" Salem ehdotti lopulta, kun jutustelusta tai musiikinkuuntelusta ei tuntunut tulevan mitään. Hän käänsi huomionsa erityisesti Renin suuntaan. "Onko Conquer tuttu peli?"
"Olen minä joskus lapsena pelannut pelin tai pari veljeni kanssa." Ren nyökkäsi. "En kyllä muista siitä mitään."
"Me voimme pelata vähän malliksi, niin pääset nopeasti kärryille." Salem tarjoutui, ja Amarant näytti olevan enemmän kuin valmis ryöpyttämään toverinsa armeijaa, kuten tavallista.

Ensimmäinen peli meni hitaasti, sillä Salem ja Amarant selittivät jokaista siirtoaan ja niiden syitä vieressä tarkkailevalle Renille, joka välillä teki tarkentavia kysymyksiä, hilliten haluaan tehdä ehdotuksia siirroista, jottei avustaisi kumpaakaan pelaajaa. Toinen peli meni nopeammin, ja Ren näytti pysyvän hyvin tilanteen tasalla. Kumpikin peli päättyi Amarantin voittoon.

"Joko haluat kokeilla itse?" Amarant tarjosi Renille, todistettuaan olevansa varteenotettavampi vastustaja kuin Salem.
"Eli kaikki mitä minun täytyy tehdä on pelata päinvastoin kuin Salem?" Ren vinoili kiusoittelevasti hymyillen.
"Juuri niin." naurahti Amarant, kuullen sivukorvalla Salemin haistattelevan kaksikolle ojaamon puolelta, minne hän oli mennyt varmistamaan heidän kurssiaan ja etenemisnopeuttaan.

Amarant ja Ren aloittivat pelin. Taistelukentäksi arpoutui Azmea, mikä tarkoitti aavikkovaaroja, kuten upottavia santahautoja, hiekkamyrskyjä ja hiekkahaita. Tämä oli Salemin suosikkiareena, vaikka ei tämä sillä kyllä ollut Amarantia vielä kertaakaan voittanut. Armeijoikseen pelaajat saivat Artasialaiset ja Traversalaiset. Asetelma olisi tosielämässä äärimmäisen epäreilu, sillä Artasia oli yksi Arcanan suurimmista sotilasvoimista, kun taas Traversa oli vain sekalainen joukko alusmekaanikkoja, joilla oli vaikeuksia pitää edes omat rivinsä kurissa ilman että syttyisi sisällissota. Onneksi armeijoiden sisäiset konfliktit eivät olleet mahdollisia Conquerissa, joten Traversalaislla pelaavan Renin tilanne ei ollut aivan niin toivoton. Sen sijaan Traversalaiset antoivat hänelle mahdollisuuden kentältä löytyvän rautaromun korjaamiseen ja alusten hyötykäyttöön. Peli oli tiukka, mutta Amarantin onnistui säilyttää voittoasemansa, ja vaikean kamppailun päätteeksi Artasian kenraali, hänen ainoa jäljellä oleva nappulansa, onnistui ottamaan Traversan komentokeskuksen hallintaansa.

"Se oli hauskaa." Ren naurahti. Viimeiset pelin kierrokset olivat saaneet molemmat pelaajat eläytymään siirtoihinsa kuin pikkulapset. Salem oli yllättynyt, että jopa Amarant oli päässyt näyttämään keveämpää puoltaan vieraan ihmisen edessä, ja vielä ilman että olisi kännissä.
"Otatko toisen erän Salemia vastaan?" Amarant tarjosi, ja Ren hyväksyi haasteen epäröimättä.

Salem istuutui pelaajan paikalle, ja kaksikko arpoi uuden taistelutilanteen. Tällä kertaa areenaksi valikoitui Hydrus, mikä tarkoitti keisarihydralaumoja, ja vaihtelevia ympäristöjä suurkaupungeista kaivoskyliin, joista jälkimmäisissä oli jatkuva sortumavaara, joten liikkuminen oli tehtävä tarkoin. Renin kasvot kirkastuivat hänen saadessaan pelinappuloikseen Hydruksen oman armeijan. Iloa ei kuitenkaan kestänyt loputtomiin, sillä Salemin pelinappulat tekivät tästä sotasimulaatiosta kipeän todentuntuisen.

"...Diamit." Salem sanoi varovasti nähdessään mikä armeija hänelle oli siunautunut.
"Nyt liipataan vähän turhan läheltä tosielämää." Ren mutisi, mutta katsahti Salemia sitten päättäväinen katse silmissään. "Valmistaudu. Minä aion tuhota jokaisen nappulasi pelilaudalta."

Ja Ren piti sanansa. Salem teki parhaansa, mutta Ren piti huolen siitä, ettei yksikään Diamiarmeijan nappula jäänyt laudalle. Salem ei ollut kokenut vastaavaa tappiota sitten sen ajan, kun hän vasta harjoitteli pelin pelaamista setänsä kanssa. Mukisematta mies myönsi tappionsa, ja nousi pelilaudan ääreltä takaisin ohjaamon puolelle vaientamaan radion ääntä, sillä Pimplum-mainos oli juuri alkamassa uudelleen. Ren ja Amarant siirtyivät puolestaan istumaan aluksen penkeille. Ilmapiiri oli pelin myötä keventynyt huomattavasti, ja nyt nämäkin kaksi kävivät jo ihan normaalia keskustelua keskenään. Kun Salem palasi taas muiden seuraan, Ren päätti kysyä jotain, mitä oli halunnut kysyä jo hyvän tovin.

"Sanoit muuten olevasi sukunimeltäsi Dogrenn. Oletko sinä Sonaro Dogrennin poika?" Ren kysyi.
"Veljenpoika." Salem korjasi ja istuutui muiden seuraan. "Sonarolla ei ole lapsia, sen enempää kuin vaimoakaan."
"Saat varmaan kuulla paljon sukunimestäsi. Sonaro Dogrenn on legenda kautta koko Arcanan." Ren johdatteli keskustelua, ja hänen äänessään oli luettavissa tuntemuksia, joita Salem ei osannut täysin tarkentaa, mutta tajusi kuitenkin, että sanojen takana oli muutakin kuin uteliaisuutta. "Ihmiset varmasti odottavat sinulta suuria, vain koska satuit syntymään tiettyyn sukuun."
"Kieltämättä. Mutta minä en anna sen vaivata itseäni." Salem kohautti olkiaan ja laski hattunsa penkille. "Sukunimi on minun vinkkelistäni merkityksetön. Ei ole olemassa mitään perittyjä lahjoja joiden turvin kahta erillistä henkilöä voisi suoraan rinnastaa toisiinsa, vain koska toinen heistä on tietynlainen. Kunkin tulisi ansaita maineensa omilla teoillaan."
"Pidän ajattelutyylistäsi, Salem." Ren hymyili, katse kuluneiden kenkiensä kärjissä. "Uskon että tuolla asenteella sinä ansaitset vielä ihan oman maineesi, erillään Dogrennin nimestä."

Amarantilla oli polttava halu kuitata tähän väliin, kuinka Salem oli tehnyt sen jo, lähinnä negatiivisessa mielessä, muttei toisaalta halunnut mustamaalata kadettia heidän matkustajansa silmissä. Hydruslainen tyytyikin vain sulkemaan silmänsä ja torkkumaan, sillä matkaa oli vielä pitkälti edessä. Alettuaan keveän tuhinan Amarant kiinnitti toistenkin huomion, ja he päättivät seurata esimerkkiä. Unta odotellessaan he kuitenkin keskustelivat hiljaa niitä näitä, lähinnä Salemin lapsuudesta Sonaron kartanossa. Ren tuntui olevan aiheesta erityisen kiinnostunut, eikä Salem kokenut tarvetta salailla mitään, niin kauan kun aihe pysyisi YPP:n ulkopuolella.

"Ensimmäisistä vuosistani en muista paljoakaan. Muistan vain asuneeni Eidoloksessa, pienessä Azmealaiskaupungissa. Meillä oli pieni mutta kodikas talo kaupungin laitamilla olevan mäen päällä. Vanhempani, noh, heistä tiedän vain mitä Sonaro on kertonut. Äitini oli poliisivoimissa, kuulemma aika korkeassakin asemassa. Isäni oli puolestaan lääkäri." Salem kertoi muistinvaraisesti elämästään.
"Mitä heille tapahtui?" Ren uteli varovasti.
"Heidät murhattiin. Kuulemma kostotoimenpiteenä jollekin tutkimukselle, jossa äitini oli osallisena. Sonaro otti minut siipensä alle kartanoonsa." Salem vastasi kuivasti, sivuuttaen aiheen mahdollisimman nopeasti. "Siitä asti olen halunnut olla metsästäjä. Haluan tehdä oman osani galaksimme hyväksi, jotta vastaavilta väkivaltaisuuksilta vältyttäisiin. Yksi ihminen ei ehkä pysty tekemään paljoa, mutta jos voin estää samaa tapahtumasta edes yhdelle perheelle, koen sen olevan kaiken vaivan arvoista."
"Sittenhän olet tehnyt siitä jo sen arvoista." Ren nyökkäsi, viitaten Lybrannan sarjamurhiin. Salem ei vastannut tuohon mitään, joten Ren päätti siirtyä mukavampiin muistoihin. "Millaista oli kasvaa Sonaron kaltaisen legendan katon alla?"
"Olihan siinä puolensa." Salem hymähti, ja hienoinen nostalginen hymynkare ilmestyi hänen huulilleen. "Ei ollut puutetta mistään, ja vapaa-aikanaan pystyi vaeltelemaan Sonaron jättikokoisessa puutarhassa, torkkumaan perunapuun varjossa, ja keräämään santaherukoita suoraan pensaasta kyllästymiseen asti."
"Oi, minä rakastan puuperunoita!" Ren innostui, mutta Salemin ilme ei ollut ihan yhtä rakastava noita puussa kasvavia murkuloita kohtaan.
"En minä niistä välitä. Mutta itse puun oksiston alla on hyvä lekotella aurinkoisena päivänä." Salem kertoi. "Puuperunoista saa vain tikkuja kitalakeen."
"Vain jos ne valmistaa väärin." Ren korjasi. "Jonain päivänä teen vielä sinulle kermaisia puuperunoita isäni reseptin mukaan, ja saat nähdä ettet löydä ensimmäistäkään tikkua."
"Sovitaan sitten niin." Salem naurahti, mutta palasi sitten aiheeseen. "Ei sillä, että Sonaron katon alla olisi ollut pelkkää lekottelua puun varjossa. Suurin osa ajasta meni niin henkiseen kuin fyysiseen koulutukseen, opiskeluun ja valmentautumiseen elämään YPP:ssa. Tuntui välillä, että Sonaro oikein tarkoitushakuisesti otti minut hoteisiinsa tätä roolia varten."
"Kai itse idea kuitenkin lähti sinulta?" Ren huomautti. "Tarkoitan siis, ettet vain elä setäsi unelmaa omasi sijaan."
"En tietenkään." Salem pyöritti päätään, ja hänen ilmeensä muuttui varmaksi ja määrätietoiseksi. "Tämä tie on minun valitsemani. Sonaro on ehkä viitoittanut sitä hieman, mutta minä olen se, joka otti ensimmäiset askeleet, ja joka raivaa sen loppuun asti."

Kaksikko jatkoi jutustelua vielä hetken, ennen kuin uni vei voiton. Alus jatkoi matkaansa kohti YPP:ta autopilotin voimin. Näin matka taittui nopeasti, ja matkalaiset heräisivät perillä virkeinä, valmiina ottamaan vastaan Sonaron palautteen tehtävästään. Ren puolestaan valmistautui henkisesti omaan tehtäväänsä YPP:ssa. Hän ei tiennyt yhtään mitä odottaa, vain sen, että Sonaro ja Remzar olisivat juuri ne henkilöt, joihin luottaa asiassaan. Niin hänelle oltiin kerrottu, ja sen varaan hän nyt uskoi.
Amarant heräsi ensimmäisenä kolmikosta. Hän oli nukkunut pelkkää koiranunta, valmiina hyppäämään silmänräpäyksessä hereille jos yhtään mitään poikkeavaa oli tekeillä. Vaikka jännitys matkalaisten välillä olikin lauennut, ei Amarant siltikään luottanut vielä Renin tarkoitusperiin, ei niin kauan kun tämä piti heiltä jotain salassa. Ja jos Amarantin ihmistuntemus piti paikkansa, kuten se usein piti, oli Renillä rutkasti asioita, joita tämä salasi. Heidän onnekseen Ren nukkui edelleen hiljaa aluksen penkillä, joten välitöntä vaaraa tuosta naisesta ei ollut. Niinpä Amarant nousikin vuorostaan ohjaamoon tarkastamaan, että matka sujui edelleen kuten piti. Heidän sijaintinsa mukaan he olivat nukkuneet jo pidempään kuin oli ollut tarkoitus. Itse asiassa he olivat jo miltei perillä. Amarant ilmoitti YPP:n alusvarikolle heidän tulostaan, ja saatuaan kuittauksen päätti herättää matkakumppaninsa. Ilkikurinen virne levisi miehen kasvoille hänen vaihtaessa radiokanavan draaman puolelle, ja vääntäessä äänenvoimakkuuden täysille.

"OI APPELBERT! KUINKA SAATOIT JÄTTÄÄ MINUT SISKONI VUOKSI?!"
"KURTHILDA, MINÄHÄN KERROIN SINULLE. FINNANNE JA MINÄ ODOTAMME KAKSOSIA."
"ENTÄ JOS KERRON SINULLE JOTAIN MITÄ EN AIEMMIN OLE TOHTINUT?"
"MIKÄÄN MITÄ KERROT MINULLE EI TULE MUUTTAMAAN MIELTÄNI."
"MUTTA APPELBERT, MINÄKIN OLEN SINULLE RASKAANA. NE OVAT KOLMOSET!"


Dramaattinen musiikki viimeisen repliikin perään oli räjäyttää kaiuttimet, sekä Salemin ja Renin tärykalvot liitoksistaan. Kaksikko sadatteli Hydruslaiselle kärttyisästi kokemastaan källistä, mutta rauhoittuivat nopeasti kuullessaan olevansa miltei perillä. Kun alus sitten lopulta tömähti varikolle, kolmikko keräsi tavaransa kasaan ja asteli peräkkäin ulos. He ohjastivat Renin nopeasti varikolta eteishalliin, ja huomasivat naisen kasvoilla hämmästelevän ilmeen tämän silmäillessä ympärilleen kaikkea hälinää ja sisustuksen hulppeutta. Ilmeisesti päämaja oli upeampi kuin mitä Ren oli osannut odottaa.
Kun kolmikko sitten lopulta pääsi hallin perällä olleelle hissille, oli aika lähteä ari suuntiin.

"Kiitos kyydistä. Ette arvaakaan kuinka tärkeää tämä oli minulle." Ren sanoi ja hymyili lämpimästi kahdelle saattajalleen.
"Toivottavasti saat asiasi hoidettua." Salem vastasi lyhyesti. "Mene juttelemaan sihteerikköjen tiskille. He osaavat ohjata sinut oikeaan suuntaan."
"Salem. Sonaro odottaa." Amarant hihkaisi hissin luota, joka oli juuri saapunut heitä varten.

Salem heilautti kättään Hydruslaisnaiselle, ja juoksi hissiin, katse kiinni naisessa niin kauan, kunnes hissin ovet peittivät hänen näkymänsä. Hissi lähti taas liikkeelle, ja Salemin mielen valtasi jo aivan toinen ajatus, ajatus metsästäjän tittelistä, jonka hän saattoi jo miltei maistaa.
Ren katsoi kuinka hissi nousi ylös ja katosi lopulta näkyvistä, suunnaten sitten sihteerikköjen tiskiä kohti, vetäen kasvoilleen niin tuiman ja vaativan ilmeen kuin vain taisi. Vaikein osuus oli nyt takana. Oli aika ottaa raskaat aseet käyttöön, ja saada äänensä kuuluviin tässä ylikoristellussa, ylihypetetyssä puljussa.

To be Continued...
Darkness and misery are born from Heaven's light
Avatar
Salem
 
Viestit: 55
Liittynyt: 18.04.2014 16:53

Re: Silent Planet: Final Round

ViestiKirjoittaja Salem » 05.03.2018 15:53

Sillisalaattia tarjoiltuna karamellikastikkeella ja kermaperunoilla, olkaa hyvät.Tää saatanan osa oli toistaiseksi vaikein saada aikaiseksi, ja tuntuu olevan vähän joka paikassa yhtä aikaa. -.-

Chapter 8. First Signs of the Brewing Storm

Salem ja Amarant odottivat käytävässä, jotta Sonaro noutaisi heidät toimistoonsa. Aikaa oli kulunut jo hyvän tovin, mikä ei todellakaan tehnyt hyvää Salemin hermoille. Mies naputtikin sormellaan käytävän sohvan päätyä, katse tiukasti eteenpäin suunnattuna, ajatukset ravaten tuhannen kilometrin tuntivauhdilla laidasta laitaan. Oliko hänet sittenkin reputettu, ja rahtialus odottaisi jo viedäkseen hänet takaisin Azmeaan? Vai oliko Bolt valittanut Salemin päällekarkauksesta Leopoldia kohtaan, ja Sonaro mietti nyt kuinka asian hoitaa? Tai ehkä Sonarokin uskoi Boltin epäilyjä, että he olivat olleet mukana polttamassa kartanoa maan tasalle? Vaihtoehdot kävivät toinen toistaan huonommiksi, mitä enemmän Salem niitä päässään pyöritteli.
Lopultakin toimiston ovi avautui, ja vahva sikarinkatku hyökkäsi käytävälle, ja siellä odotelleiden matkalaisten sieraimiin. Ovensuulle saapunut Sonaro viittoi kaksikkoa seuraamaan, ja nilkutti vaivalloisesti keppiinsä nojaten toimistopöytänsä ääreen. Vanha vamma miehen jalassa näytti oikuttelevan normaalia pahemmin. Heti huoneeseen astuessaan Salem huomasi, että myös Remzar Artemire oli läsnä, näyttäen tavalliseen tapaansa siltä, kuin olisi nauttinut aamiaisekseen kilon raakoja piikkisitruunoita. Remzar tuijotti kaksikkoa kylmillä silmillään, jotka näyttivät kuin kiiluvan tämän syvistä silmäkuopista käsin. Kaksikko istuutui Sonaron pöydän äärelle, ja odottivat hiljaisina mitä tuleman piti. Salem erityisesti näytti normaalia hermostuneemmalta, mikä johtui Remzarin läsnäolosta. Hän ei uskaltanut olla normaali nokkava itsensä setäänsä kohtaan, sillä tiesi kunnioituksen olevan Remzarin arvoasteikolla hyvinkin korkealla, eikä nyt ollut aika tehdä ensimmäistäkään virheliikettä, mikä huonontaisi kadetin asemaa. Sonaro selasi raporttia läpi vielä viimeisen kerran, ennen kuin katsahti Salemin suuntaan.

"Onneksi olkoon, Salem. Ratkaisit ensimmäisen murhasi. Ja sarjamurhan vieläpä." Sonaro sanoi, ja hymyili paksujen mursuviiksiensä alta. "En odottanut sinulta mitään sen vähempää."
"Kiitos." Salem sanoi kuivalla kurkulla, hampaat miltei loukkua lyöden jännityksen voimasta.
"Tiedotusvälineet puhuvat dress-up-murhista. Tapaus on saanut huomiota koko aurinkokunnassa." Remzar kertoi, suunnaten lävistävän kylmän mulkaisun vuoroin Salemiin, vuoroin Amarantiin. "Ikävä kyllä kaikki YPP:n saama huomio ei ole ollut positiivista."
"Driftmanien kohtalo on puhuttanut laajalti viime päivinä. Moni pitää meitä ainakin osasyyllisinä kartanon paloon. Tai tarkemminkin teitä kahta." Sonaro selitti, mutta hänen sävynsä oli huomattavasti rennompi, ymmärtäväisempi kuin kollegansa.
"Me emme tehneet mitään väärää." Amarant vastasi vuorostaan, katse tiukasti edessään istuvassa johtajassaan. "Salem ratkaisi tapauksen, ja jollain tavalla huhut levisivät kaupungin räjähdysherkimpien tahojen korviin. Meitä voi tuskin syyttää siitä."
"Olet oikeassa, Amarant. Teitä ei virallisesti syytetä yhtään mistään. Rikostutkija Bolt ei kyennyt yhdistämään teitä tapaukseen." Sonaro nyökytti. "Sen lisäksi tapauksessa on tehty jo lukuisia pidätyksiä, henkilöitä jotka olivat todistettavasti kartanon pihalla soihdut kädessään."
"YPP on asiassa virallisesti puolellanne. Me tuemme omiamme." Remzar vahvisti, mutta hänen ilmeensä oli edelleen tiukka, kuin hänen päänahkansa olisi käynyt pari numeroa liian pieneksi. "Mutta ihmiset puhuvat, sosiaaliset mediat ovat villi länsi spekulaatioille ja salaliittoteorioille tapauksen tiimoilta. Julkinen imagomme on saanut kolhun Traversan lainvalvojien silmissä. Tuskin saamme heiltä uutta kutsua tehtävälle enää hyvään toviin."

Salemin teki mieli väittää vastaan, muttei uskaltanut. Eivät Bolt ja kumppanit olleet heitä kutsuneet nytkään. Sen olivat tehneet köyhäimmistön jäsenet, ne perheet jotka olivat menettäneet rakkaimpansa Driftmanin ja tämän manipuloiman sisäkön takia. Jos jotakin, he olivat tehneet paikallisiin hyvän vaikutuksen puolustamalla niitä, joita edes oman planeetan viranomaiset eivät puolustaneet. Olisi sen luullut painavan vaakakupissa enemmän, mutta ilmeisesti ei.
Yllättäen Sonaro nojasi suoraan Salemia kohti, ja katsoi tätä silmiin. Lievä hymy pilkisti miehen viiksien alta.

"Olen hyvilläni, ettet vetänyt liipaisinta." Sonaro sanoi hiljaa.
"Hassua. Viime kerralla olisin voinut vannoa, että tahdot minun tappavan jonkun ennen kuin olet tyytyväinen." Salem naljaili, mutta piti silti äänensävynsä kurissa.
"Metsästäjillä on toki lupa tappaa, eikä sitä aina voi välttää riskeeraamatta koko tehtävää." Sonaro totesi tyynesti. "Se ei kuitenkaan ole ainoa tyyli, jolla teemme asioita. Tiedän millaiset ajatukset sinun mielessäsi on täytynyt vilistä, kun totuus Driftmanista selvisi. Mutta sinä vältit kiusausta, ja sen vuoksi olen ylpeä sinusta."
"En olisi ehkä selvinnyt ilman Ammyn apua." Salem myönsi, häkeltyneenä noin suorasta kehusta. "Minulla vain...pimeni silmissä. Halusin varmistaa, ettei se paskiainen pääse pakenemaan vastuutaan tapahtuneesta."
"Tuo jos mikä on vaikeaa metsästäjän työssä." Sonaro vakuutteli, ja taputti veljenpoikaansa olalle. "Joskus meidän täytyy vain hyväksyä asioiden laita, vaikka sillä uhalla että työmme valuisi hukkaan epäpätevän oikeussysteemin vuoksi.Vastaavasti me joskus joudumme toimimaan, vaikka se olisi kaikkia henkilökohtaisia arvojamme vastaan. On tärkeää erottaa, milloin mitäkin ratkaisua vaaditaan."

Salem katsahti varovasti Remzariin, joka näytti edelleen tuimaa naamaa, varmaankin pohtien kuinka reputtaa Salemin suoritus, vaikka Sonaro olikin hänen puolellaan. Tuloksia hän ei kuitenkaan voisi kieltää, olipa henkilökohtaisesti Salemista mitä mieltä tahansa.
Sonaro kävi raporttia vielä hetken läpi, kysellen Amarantilta täydentäviä kysymyksiä ja arviointia tietyistä kohdista. Amarantilla tuntui olevan pelkkää hyvää sanottavanaan Salemista, mikä miellytti YPP:n johtajaa suuresti. Kun raportti oli käyty, alkoi johtajakaksikko hiljaa kuiskutella keskenään, ilmeisesti kinaten lopullisesta päätöksestä. Salem oli kuullut useasti, etteivät nämä kaksi olleet osanneet koskaan tehdä täysin yksimielisiä päätöksiä, ja tilanne oli vain pahentunut, kun YPP:n kolmas johtaja ja heidän pattitilanteidensa ratkoja, Karm Way, oli kadonnut. Remzarin kanta Salemin tilanteesta oli paljon kuuluvampi kuin Sonaron, ja tämä tuntui olevan sitä mieltä, ettei Salem ollut vieläkään täysin kärryillä metsästäjän etiketistä, saati pystyisi kantamaan vastuutaan, kun olisi oikeasti tiukka paikka käsillä.
Johtajien hiljainen keskustelu katkesi, kun Sonaron viestin alkoi piipittää. Mies vastasi pikaisesti.

"Herra Dogrenn, ylös on tulossa eräs naishenkilö, joka vaati saada tavata teidät." eteishallissa työskennellyt sihteerikkö ilmoitti.
"Miksi päästitte hänet tänne? Sanoinhan että meillä on kädet täynnä töitä koko loppupäivän." Sonaro moitti sihteerikköä.
"Hän ei kuunnellut. Hän otti yhden kadeteistamme panttivangiksi ja käski lähettää hissin teidän kerrokseenne. En tiedä onko hän vaarallinen, mutta hän luopui vangistaan ennen kuin hissi lähti liikkeelle, eikä hänellä tuntunut olevan oikeaa asetta." sihteerikkö selitti.
"Miten niin oikeaa asetta? Millä hän sitten piti panttivankia?" Sonaro hölmistyi.
"Tuota...ruuvimeisselillä." sihteerikkö sanoi epäröiden.

Sonaro ja Remzar katsahtivat toisiaan hämmästyneinä, Salem ja Amarant puolestaan hyvin vaivautuneina. Eihän se nyt vain ollut Ren? Tai noh, kuka muukaan se olisi voinut olla? Nainen oli vaikuttanut olevan ihan luotettavaa sorttia vielä jäädessään eteishalliin, joten mitä tässä välillä nyt oli päässyt tapahtumaan?
Toimiston ulkopuolelta alkoi kuulua askelia, ja niiden lakattua kuului ovelta voimakas koputus. Syvässä hiljaisuudessa nelikko tuijotti oven suuntaan, ja sen avautuessa näiden silmät nauliutuivat Hydruslaisnaiseen, joka seisoi kynnyksen takana. Näyttipä tulijalla olevan se edellä mainittu ruuvimeisselikin vielä kourassaan. Nainen puolestaan loi arvioivan silmäyksen vuoroin kuhunkin läsnäolleeseen henkilöön, etenkin kahteen korkea-arvoisimpaan, ennen kuin otti muutaman askeleen kynnyksen yli, sujauttaen ruuvimeisselin taskuunsa. Sonaro hypisteli kävelykeppiään, Remzar puolestaan asettaen kätensä vyölleen, jolla roikkui hänen energia-aseensa.

"Moi pojat." nainen nyökäytti Salemin ja Amarantin suuntaan keveästi hymyillen, ennen kuin katsahti YPP:n johtajien suuntaan, hymyn sulaessa pois. "Sonaro Dogrenn ja Remzar Artemire, oletan?"
"Salem, Amarant...selitys tälle tilanteelle, kiitos. Miksi tämä nainen tuntee teidät?" Remzar vaati saada tietää, sivuuttaen naisen kysymyksen tyystin, muttei irrottanut tuimaa katsettaan tästä edes silmiään räpäyttääkseen.
"Hän on se matkustaja, jonka saimme luvan tuoda mukanamme. Antoi meille nimekseen Ren Mendes." Amarant vastasi. Miehen keho oli jännittynyt, valmiina hyppäämään toimintaan, jos tilanne niin vaatisi.
"Mitä helvettiä sinä teet, Ren?" Salem kivahti tuoliltaan.
"Sanoinhan että minulla on asiaa näille kahdelle." Ren vastasi ja nyökkäsi päällään Sonaroon ja Remzariin.
"Mutta sinä pilaat minun palautekeskusteluni!" Salem jatkoi.

Sonaro nousi yllättäen tuoliltaan ja nilkutti keppiinsä nojaten kohti Reniä. Hän pysähtyi vasta noin kädenmitan päässä, eikä näyttänyt pienintäkään pelon tai epävarmuuden hiventä. Itse asiassa se oli Ren, joka näistä kahdesta näytti enemmän uhatulta. Sonaro saattoi olla vanha ja viiksekäs papparainen, joka oli viihtynyt taloudenhoitajansa lihapatojen ääressä liiankin hyvin, mutta tämä osasi myös olla äärimmäisen uhkaava ilmestys, kun tilanne sitä vaati.

"Sinä olet aikuistunut." Sonaro sanoi lopulta, hymyillen taas viiksiensä takaa. Raskas tunnelma tuntui laukeavan saman tien. "Vuodet tekevät sinusta alati enemmän äitisi näköisen. En tosin odottanut että alkaisit käyttää hänen tyttönimeäänkin."

Sonaron sanat saivat Salemin ja Amarantin jälleen putoamaan kärryiltä. Remzar tosin näytti Sonaron tavoin laskevan valmiutensa, joten ilmeisestikään Ren ei ollut heille uhka. Yllättävää tosin oli, että nainen oli näille kahdelle ennestään tuttu. Ei ehkä henkilökohtaisella tasolla, ainakaan kolmikon äänensävyjä tai puheita tulkiten, mutta jotain historiaa tässä oli mukana.
Keskustelun käydessä kiivaammaksi Sonaro kääntyi katsomaan edelleen vuoroaan odottanutta kaksikkoa, ja kehotti näitä poistumaan ainakin toviksi, jotta Ren ja he saisivat asiansa hoidettua loppuun. Salem kutsuttaisiin takaisin, kun sen aika olisi. Renin kasvoilla oli pahoitteleva ilme hänen katsoessaan Salemiin, joka vain laittoi hattunsa tyynesti syvemmälle päähänsä, nousi ylös ja suuntasi ovea kohti, sanomatta kellekään sanaakaan. Amarant seurasi perästä, ja Ren jäi jälkeen kahden YPP:n korkea-arvoisimman miehen kanssa.

Samaan aikaan jossain aivan toisaalla, hyytävän tuulen ja piiskaavan lumimyräkän keskellä kajahti laukaus, jota seurasivat lukuisat vastalaukaukset. Kirkkaat laserin välähdykset kajastivat aikaa sitten hylätyksi ja rappeutumaan jääneen kolmikerroksisen rakennuksen korkeimmista ikkuna-aukoista. Sisällä käytiin tulitaistelua, joka oli vaatinut jo kolme uhria, joiden yhä lämpimät ruumiit olivat tuupertuneet sääolojen turmelemalle käytävälle, veren valuessa ympäriinsä tahmeiksi, raudankatkuisiksi lammikoiksi näiden saamista vammoista. Uhrit olivat Hydruslaisia, kukin pukeutunut lumimaastoa mukaileviin sotilaan univormuihin. Vastaavat varusteet olivat myös näiden yhä elossa olevilla tiimitovereilla, jotka hakivat suojaa haarautuvan käytävän seinän takaa, odottaen mahdollisuutta ampua takaisin heitä kohti tulittavia harmaaihoisia sotilaita kohti.

"Saatko jo sitä yhteyttä muodostettua?!" karjaisi vihertäväihoinen sotilas nurkkansa takaa kauempana viestintään räpeltävälle keltaiselle toverilleen.
"Kuuleeko kukaan? Charlie-tiimi on joutunut vihollistulituksen kohteeksi Hofaran tehdasalueella! Io, Narvi ja Skoll ovat kuolleet ja Diameja tulee joka perslävestä! Tarvitsemme nopeasti apuvoimia!" viestimeen huutava sotilas yritti epätoivoisesti saada puheyhteyttä rakennuksen ulkopuolelle.

Vihollisen laukausta seurasi parkaisu, ja vihreäihoinen Hydruslainen tuupertui lattialle, elossa mutta tuskissaan. Keltainen sotilas katsoi mustat silmät kauhusta ammollaan, kuinka harmaaihoiset hyökkääjät rynnistivät käytävään, ja tähtäsivät aseensa häntä ja hänen loukkaantunutta toveriaan kohti. Keltainen Hydruslainen ryömi varovasti taaksepäin, silmät naulittuina näihin Diamisotilaisiin, jotka sanattomina odottivat kohteensa ensimmäistä liikettä. Liike ei kuitenkaan tullut keltaisen Hydruslaisen taholta, vaan vihreän, joka vaivihkaa sai kaivettua taisteluveitsensä takkinsa hihan sisäpuolella olleesta piilotaskusta, ja iskettyä sen lähimmän Diamin reiteen, komentaen toveriaan käheästi juoksemaan Diamin parkaistessa tuskasta ja kaatuessa lattialle, jolloin haavoittunut Hydruslainen aloitti hakkaamaan veitsellään tämän ylävartaloa, kuin olisi riivattu. Vihreän Hydruslaisen kohtalo sinetöitiin muutamalla laukauksella, mutta keltainen sotilas onnistui kompuroimaan syntyneen sekaannuksen aikana käytävän varrella olleeseen huoneeseen, ennen kuin Diamit avasivat tulen häntä kohti. Nopeasti Hydruslainen kapusi jaloilleen ja pinkoi minkä pääsi, suurilukuinen Diamijoukko perässään. Hydruslainen löysi tiensä toimistohuoneeseen, jossa oli rivi toisensa perään työpöytiä, kukin vaihtelevassa kunnossa. Hydruslainen syöksyi yhden kauimman pöydän yli, ja ryömi pöydän takaseinän peittämään jalkatilaan, pidätellen henkeään Diamien ravatessa ympäriinsä ja etsiessä hänen olinpaikkaansa. Sotilas kuuli, kuinka Diamit potkivat huoneen kaappeja ja pöytiä, ampuivat koelaukauksia sinne tänne, ja kurkkivat jopa ulos ikkuna-aukoista. Mutta he eivät löytäneet häntä. Eivät vaikka mies kuuli jahtaajiensa saappaiden kopinan aivan piilopöytänsä vierellä. Hyytävä hiljaisuus valtasi toimistohuoneen, jota säesti aavemaisella ulvonnallaan ikkuna-aukoista puhaltava jäinen tuuli. Lopulta Diamit siirtyivät seuraaviin huoneisiin, ja keltainen hydruslainen uskaltautui taas hegittämään. Hetken odotettuaan mies jatkoi toisten tavoittelua viestimellään.

"Phobos? Gemini? Ihan sama kuka siellä vastaa." mies kuiskutti viestimeensä. "Koko muu Charlie-tiimi on kaatunut. Olen Hofaran alustehtaan toimistotiloissa. Auttakaa minua..."

Samassa huoneessa kajahti vielä yksi laukaus, jota säesti puisen toimistopöydän pinnan rutina, ja tuskainen korahdus. Keltaihoinen sotilas kaatui lattialle, puolet päästään verisenä mössönä. Joku oli kuullut hänen hiljaiset avunpyyntönsä, joku joka kieltämättä oli ollut Hydruslainen, muttei todellakaan sotilaan toivomaa kohderyhmää. Mustaan mantteliin sonnustautunut, valkeaihoinen Hydruslaishahmo laski huomattavan järeän kokoisen käsiaseensa kuolleen sotilaan vierelle, jääden tuijottamaan tämän verisiä kasvonpuolikkaita mustalla katseellaan. Hahmo asetti uhrinsa viestimen korvalleen ja kuuli, kuinka joku oli vihdoin onnistunut poimimaan tämän avunpyynnöt, kysellen nyt miehen sijaintia. Ele oli kuitenkin nyt liian pieni, ja tuli aivan liian myöhään. Hahmo hymähti kuollutta toveriaan huhuilevalle sotilaan äänelle, ja heitti viestimen kylmälle lattialle, poimien aseensa ja liittyen huoneeseen laukausta tarkastamaan tulleiden Diamien joukkoon.

"Se oli viimeinen tällä sektorilla. Voimme alkaa töihin." hahmo sanoi kuuluvalla äänellä, joka kaikui pitkään matkaan rakennuksen hylätyillä käytävillä.

Aika kului hitaasti. Salem ja Amarant istuivat jälleen pomojensa toimiston käytävällä, kumpikin vuorollaan vilkuillen kellojaan. Mitä ihmettä tuon oven toisella puolella oikein puhuttiin? Salem oli jo ehtinyt unohtaa aiemman jännityksensä metsästäjän titteliinsä liittyen. Nyt hänen kaikki huomionsa oli suunnattu Reniin ja tämän salaperäiseen agendaan. Kun ovi vihdoin avautui, Ren astui käytävään Sonaron saattelemana. Nainen katsahti Salemia ja Amarantia, jotka olivat kasvoiltaan yhtä kysymysmerkkiä. Sonaro selvitti kurkkuaan, ja alkoi puhua.

"Olen pahoillani, Salem, mutta olemme Remzarin kanssa päättäneet lykätä sinun ylennyksesi käsittelyä hieman." Sonaro ilmoitti hyvin virallisesti. Ilmeisesti Remzar oli saanut tahtonsa jollain ilveellä läpi. "Mene kotiin. Odota että otamme yhteyttä, äläkä pyydä enää yhtäkään tehtävää, ennen kuin toisin määräämme."
"Mutta miksi?" Salem kysyi, vielä enemmän hämmentyneenä kuin oli hetki sitten jo ollut.
"Minä selitän kaiken. Lupaan sen." Ren sanoi yllättäen, saaden Salemilta sellaisen syyllistävän mulkaisun, joka olisi varmasti tappanut, jos sellaiseen katse vain kykenisi.
"Kiitos. Me lähdemme." Amarant ehätti ottamaan puheenvuoron ennen kuin Salem sanoisi jotakin peruuttamatonta, suunnaten kommenttinsa Sonaron suuntaan.
"Tosiaan." Sonaro jatkoi, kuin olisi muistanut jotakin aivan viime hetkellä. "Tämä nuori neiti jää vieraaksemme joksikin aikaa. Normaalisti emme majoita ulkopuolisia YPP:n tiloissa, mutta olosuhteet huomioon ottaen teemme poikkeuksen. Teidän tulee saattaa hänet Karm Wayn lepotiloihin."

Näillä sanoilla Sonaro usutti käytävässä seisseen kolmikon matkoihinsa, ja palasi toimistoonsa. Salem, Amarant ja Ren suuntasivat hissille, seuraavana etappinaan YPP:n johtajille varattu yksityinen majoituskerros. Täällä sijaitsivat YPP:n niin sanotut viiden tähden huoneet, joissa pitkiäkin aikoja kotoaan poissa viettäneet Sonaro, Remzar ja Karm saivat levätä, silloin kun eivät olleet kentällä diplomaattisia suhteita tai sotilastilanteita ratkomassa, parin muun työnkuvaan kuuluvan operaation ohella. Kun kolmikko pääsi Karm Wayn nimeä kantavan oven äärelle, Salem pysähtyi ja kääntyi katsomaan Reniä suoraan silmiin.

"Lupasit selittää, joten antaa kuulua." Salem ilmoitti ja osoitti Reniä sormellaan. "Mistä tässä touhussa on kyse? Pyydät meitä kuljettamaan sinut tänne kuin minkäkin varkaan, vaikka saamastasi kohtelusta päätellen olisit voinut tilata itse Remzar Artemiren hakemaan sinut ökyaluksellaan kotiovelta asti."
"Äläkä yritä kierrellä ja kaarrrella sanomalla, ettei asia kuulu meille." Amarant yhtyi Salemin sanoihin. "Sinun takiasi Salem jäi ilman ansaitsemaansa ylennystä, joten olet hänelle ainakin sen verran velkaa, että kerrot meille kaiken, ilman kaartelua ja tekosyitä."

Ren katsoi vuoroin kumpaakin saattajaansa, mittaillen ja pohtien voisiko kertoa heille totuuden. He eivät olleet antaneet suoranaista syytä miksei, mutta Ren tiesi, että hänen asemassaan täytyisi olla varovainen mitä kertoi ja kenelle. Totuuden nimissä hän oli jo Remzarin ja Sonaronkin kanssa puhuessaan vältellyt paljastamasta liikaa, aivan kuten hänen isänsä oli neuvonut. Ren huokaisi syvään, ja alkoi puhua.

"Ensinnäkin, olen pahoillani että aiheutin teille ylimääräistä vaivaa. Se ei todellakaan ollut tarkoitukseni. Totuus on, etten ole kertonut teille edes oikeaa nimeäni. Ren Mendes on vain piilonimi, jota käytän pitääkseni liian uteliaat poissa minun, sekä isäni jäljiltä. " Ren sanoi, nielaisten raskaasti ennen kun jatkoi. "Oikea nimeni on Shinea Ren Way. Olen Karm Wayn tytär."

Salem ja Amarant mittasivat naista katseillaan, ja lukivat tämän eleitä ja ilmeitä huolellisesti. Tämä tuli kieltämättä yllätyksenä, mutta se selitti välittömästi naisen saaman vastaanoton, kuin myös sen miksi he juuri nyt seisoivat Karm Wayn asuintilojen ovella. Kysymys kuului, pitikö naisen väite paikkaansa?

"En odota että uskotte minua aivan sokeasti. Olenhan jo kusettanut teitä koko sen ajan, kun olemme tunteneet." Shineaksi itseään kutsunut nainen jatkoi.
"Sillä tuskin on mitään väliä, mitä uskomme. Haluaisin kuitenkin kuulla, miksi tulit tänne, varsinkin näin salamyhkäisesti?" Salem vastasi, mutta hänen äänensävynsä ei ollut enää läheskään niin tuomitseva, enemmänkin utelias.
"Kuten varmaan arvaatte, Wayn nimi kantaa melkoisen määrän taakkaa mukanaan. Hydruksen valtauksen jälkeen Diamit olisivat valmiita maksamaan hyvin kaikesta tiedosta, joka johtaisi heidät isäni luokse. Siksi en halua tehdä itsestäni numeroa, enkä paljastaa tietoja kellekään johon en täysin luota." nainen selitti, ja hänen sanansa kävivät yhä enemmän järkeen.
"Sinäkö siis luotat meihin?" Amarant tarkensi, mutta äänestä päätellen tämä oli vain hyvillään asiasta. Myös Salem poimi tämän sävyn miehen äänestä, ja virnisti. "Entä pomoihimme?"
"Heihin? Isä sanoi että he ovat tarpeeksi luotettavia, kunhan ei kerro ihan kaikkea." Shinea naurahti keveästi. Ilmapiiri kolmikon ympärillä oli muuttunut paljon miellyttävämmäksi, kun Shinea oli saanut purkaa salaisuutensa sydämeltään. "Mitä teihin tulee, niin olen käyttänyt teitä törkeästi hyväkseni, ja ansaitsette saada kuulla miksi."
"Entä jos menemme Diamien luokse tietojemme kanssa? Salem varsinkin olisi rahan tarpeessa." Amarant huomautti.
"Hydruksen punainen paholainen ei välttämättä ole se oikea henkilö hieromaan Diamien kanssa kauppaa." Shinea töksäytti, ja hymy Amarantin kasvoilla hyytyi. "Mitä Salemiin tulee, niin hän on aika lailla samassa veneessä kuin minäkin, kiitos sukunsa. Joten ei, en usko että olette menossa yhtään minnekään."

Amarant purskahti nauruun. Nainen oli aivan oikeassa. Vaikka Hydrukselle majoittuneet Diamit olivatkin YPP:n kanssa yhteisymmärryksessä molemminpuolisesta hyökkäämättömyyssopimuksesta, ei tuo yhteisymmärrys ollut sen syvempää kuin se paperi, jolle sopimus oli kirjoitettu. Tilaisuuden tullen Diamit varmasti halusivat vahingoittaa YPP:ta ja sen johtoa, mutteivät koskaan tekisi sitä julkisesti. YPP:n johtajan sooloileva veljenpoika olisi enemmän kuin tilaisuus hopeatarjottimella tuolle sotaisalle kansalle. Mitä taas Amarantiin itseensä tuli, niin hänen liikanimellään oli melkoisen vahvat vaikutukset myös Diamipiireissä, eivätkä nämä epäröisi kahdesti, jos saisivat tilaisuuden niitata itsensä punaisen paholaisen.

"Mitä tulee syyhyn miksi olen täällä...noh, halusin palkata metsästäjän etsimään erään henkilön." Shinea jatkoi. "Veljeni, Phobos, on ollut kateissa aina siitä asti, kun Hydrus vallattiin. Haluan että YPP jäljittää hänet, jotta voimme varmistua hänen kohtalostaan. Annoin viestimestäni hänen signaalinsa Sonarolle ja Remzarille. Mikäli hänen viestimensä vain on ehjä, sen pitäisi lähettää vastasignaalia, jonka YPP:n laitteet osaavat poimia."
"YPP:n laitteilla se tosiaan on mahdollista, kunhan veljesi on tässä aurinkokunnassa." Amarant nyökkäsi ymmärtävästi. "Ja tarvitset siis yösijan siksi aikaa, että signaali löytyy?"

Shinea nyökkäsi, kääntäen sitten katseensa oveen, jonka edessä kolmikko seisoi. Sonaro oli antanut naiselle avainkortin, joka avasi oven lukon. Ovi sihahti väsyneesti ja siirtyi tulijoiden edestä, joskin kovin vaikeasti, kuin jokin olisi estänyt sen liikettä. Kolmikko tuijotti kaaosta, joka oven toisella puolella vallitsi. Kattoon asti kasattuja laatikkotorneja, pakkausmateriaaleja, laatikontäytteitä, paperia, teippiä ja pumpulia niin pitkälle kuin ovensuusta saattoi nähdä. Sonaro ei ollut muistanut sanoa, että Karmin kadottua YPP:n tietoisuudesta oli hänen huoneensa muutettu varastoksi. Ehkä kyseessä oli vain viaton tapa saada tyhjä tila uusiokäyttöön, mutta tällä hetkellä siitä haiskahti yleinen epäkunnioitus ja vittuilu kahden jäljelle jääneen johtajan taholta.
Salem hälytti paikalle siivousdroideja, jotka saivat tehtäväkseen järjestää huoneeseen edes sen verran tilaa, että Shinea saisi kylpyhuoneen käyttöönsä, ja että tällä olisi vielä paikka missä kallistaa päänsä tyynyyn. Operaatio ei kuitenkaan kävisi hetkessä, joten Amarant ehdotti heidän lähtevän lasilliselle Gronnelin kulmabaariin, yhteen Applecoren suosituimmista illanistujaispaikoista. Eihän heillä olisi parempaakaan tekemistä odotellessaan. Turvallisuussyistä kolmikko oli kuitenkin yhtä mieltä, että nainen jatkaisi piilonimensä käyttöä heidän liikkuessaan Applecoressa.
Jonkin tovin kuluttua kolmikko oli saavuttanut määränpäänsä. Baari ei ollut kovinkaan suuri, eikä varsinkaan erityisen tyylikkäästi sisustettu, mutta aina se oli tupaten täynnä. Gronnel, baarin omistaja, oli ollut ensimmäisten joukossa tuomassa bisnestään vasta rakennettuun Applecoreen, ja baari oli nopeasti kasannut itselleen hyvin vankan asiakaskunnan. Jos oli yksi asia, jota metsästäjät kaipasivat töidensä välissä, se oli alkoholi. Alkoholi ja uhkapelit, ja Gronnelin baari tarjosi molempia.
Aika kului rattoisasti parin lasillisen äärellä. Shineakin alkoi rentoutua hiljalleen, mikä teki naisen tilanteen huomioon ottaen tälle pelkkää hyvää. Hydruslainen siideri oli jotakin, jolla nainen ei ollut saanut aikoihin kostuttaa huuliaan. Shinea oli jo miltei unohtanut kuinka hyvältä se olikaan maistunut. Amarant oli päättänyt tyytyä olueen, sillä hänen suosikkijuomansa, bourni, ei ollut köyhien juomaa, ja Amarant tiesi olevansa se, joka illan juomiset tarjoaisi. Kovasti Salem oli uhonnut hankkivansa heille ilmaiset juomat voittamalla korttipöydässä, mutta Amarant oli kuullut tuon aiemminkin, ja tiesi kokemuksesta, että kannatti vain kantaa lompakkoa visusti mukanaan. Kotoaan mies oli poikennut hakemassa sen verran käteistä, ettei kolmikko joutuisi iltansa päätteeksi tiskinurkkaan.
Shinea silmäili ympärilleen, ja kiinnitti erityisesti huomionsa Salemin korttipöydässä pelaavaan seurueeseen, joka koostui pääosin muista metsästäjistä. Salem tuntui tuntevan näistä suuren osan, ja oli varmasti läiskinyt näiden kanssa korttia ennenkin. Pöydässä istui kuitenkin yksi mies, joka ei selvästikään ollut tuttu kellekään muusta seurueesta. Kyseessä siis tuskin oli metsästäjä. Tämä Artasialainen katseli kädessään olleita kortteja väsynein, ruskein silmin, neonvihreä irokeesi hieman sekaisena. Huultensa välissä mies piti laiskasti savuketta, joka oli jo miltei loppuun poltettu.

"Täällä on aika kirjava kattaus eri rotuja." Shinea huomautti ja otti hörpyn siideristään. "Kuinka hyvin kansat tulevat toimeen keskenään?"
"Hyvin harvoin täällä mitään isompaa tapahuu. Metsästäjät ovat pääosin samalla viivalla, sillä liittyessään YPP:hen he vaihtavat kansallisuutensa uskollisuuteen YPP:ta kohtaan. Siinä vaiheessa rotu, uskonasiat ja tavat muuttuvat toissijaisiksi." Amarant selitti, keskeyttäen lauseensa vain juodakseen oluttaan. "Toki jotkut tietyt rodut katsotaan liian riskialttiiksi YPP:n palvelukseen. Diamit ainakin. Myös tekoälymetsästäjät on kielletty uudelleenohjelmointiriskin vuoksi. Droideja käytetäänkin pääasiassa siivous- ja korjaustoimiin."
"Tarkoittaako liittyminen, että hylkäät kaiken mitä sinulle on koko ikäsi kotimaailmassasi opetettu?" Shinea jatkoi utelua.
"Kukaan ei suoranaisesti pakota hylkäämään mitään. Saat harjoittaa kansasi tapoja, kunhan teet sen niin ettei se vaikuta muihin, eikä omaan toimintakykyysi." Amarant korjasi.
"Kuulostaa hyvältä paperilla, mutta voiko tuollainen toimia käytännössä? Etenkin uskon asiat ovat monesti juurtuneet syvään." Shinea pohti, vilkaisten taas korttipöytään, jonka suunnasta oli alkanut kuulua hälinää.
"Pääasiassa kyllä. Ainahan riitoja tulee, mutta mitään suurta mielenosoitusta kansojen välillä ei ole kertaakaan ollut. Suurimmat erimielisyydet tulevat kännitappeluista ja uhkapeliveloista..." Amarant vastasi, mutta hänen selityksensä katkesi terävään huudahdukseen.
"No voi perse!" kuului Salemin ääni huutavan korttipöydästä.

Aivan kuten Amarant oli odottanutkin, oli Salem hävinnyt sen mitä ikinä oli onnistunut pelissä aiemmin voittamaan. Sen lisäksi mies oli kaiken uhalla päättänyt pelata velaksi, ja kuten arvata saattoi, oli siinäkin käynyt huonosti. Salemin vastapäätä istunut Artasialainen oli puolestaan itseensä hyvinkin tyytyväisen näköinen.

"Pelataan vielä yksi kierros. Tuplapanoksella." Salem maanitteli humalaista Artasialaista.
"Haistapa paska. Sinulla ei ole edes millä maksaa näitä velkojasi." Artasialainen murahti ja tiputti savukkeensa Salemin viskilasiin.
"Anna olla, Noman. Salem on vasta kadetti, eikä hän ole vielä saanut kunnon palkkakeikkoja." kaksikon välissä istunut metsästäjä yritti sovitella. "Mene nukkumaan pääsi selväksi, ettei tule ongelmia."
"Ainoa ongelma on tämä saatanan variksenpelätti tässä." Nomaniksi kutsuttu Artasialainen jupisi ja tökki Salemia rinnukselle, mikä silminnähden suututti kadettia, mutta koska tämä oli ainakin pääosin selvänä, tajusi tämä hillitä halunsa iskeä tökkijänsä nenää vinoon. "Lähden nyt, mutta vain koska parin tunnin päästä pitää herätä töihin. Saat kuitenkin uskoa, etten unohda saataviani."

Noman lähti verkkaisesti kulkemaan kohti ovea, ja hänen katseensa loikki baarin nurkasta nurkkaan. Hän huomasi keränneensä paljon uteliaita katseita, mukaan lukien kahdelta Hydruslaiselta, jotka istuivat oven lähellä olleessa pöydässä. Etenkin pariskunnan violetti-ihoinen nainen kiinnosti Artasialaista, mutta vain sen ohikiitävän hetken, kun hän käveli heistä ohi. Ulkona tämä irokeesimies sujautti kätensä takintaskuihin ja suunnisti kaupungin hälinään, kohti kotiaan. Mennessään hän tosin sytytti uuden tupakan, kiroten kovaan ääneen huonosti toimivaa sytytintään.
Salem palasi nolona Shinean ja Amarantin luokse. Amarantin teki mieli sanoa jotakin näsäviisasta, mutta päätti että kadetin viimeaikaiset vastoinkäymiset olivat lunastaneet tälle ainakin yhden "vapaudut vittuilusta"-kortin. Pian tämän jälkeen kolmikko päätti palata katsomaan, josko Shinealle varattu huone olisi jo asumakelpoinen.

Muutamaa tuntia myöhemmin Sonaro ja Remzar matkasivat hissillä YPP:n viestintäkeskukseen. Jäätyään kahden toimistoonsa oli kaksikko keskustellut kuumeisesti Karm Waysta, sekä tämän tyttärestä. Myös Wayn kadonnut poika, jota YPP:n koneet jo kuumeisesti jäljittivät, oli ollut puheenaiheena. Kaksikko oli yhtä mieltä, että Karmin täytyi olla epätoivoinen lähettäessään tyttärensä heidän luokseen, sen jälkeen kun oli kääntänyt selkänsä YPP:lle, heidän elämäntyölleen ja perinnölleen. Kolmikko ei ollut puhunut keskenään vuosiin, ei sen jälkeen, mitä Karmille ja tämän vaimolle oli tapahtunut. Sikäli kun Remzar ja Sonaro tiesivät, olivat Karm ja hänen vaimonsa Elara Way, omaa sukua Mendes, joutuneet terroristijoukkion hampaisiin, jonka seurauksena Elara oli menettänyt henkensä, ja Karm...noh, Karm oli enää vain varjo siitä miehestä, mikä oli joskus ollut. YPP:n johtajakaksikko oli tavannut sekä Shinean että Phoboksen näiden äidin hautajaisissa. Tilanteen huomioon ottaen ei ollut yllätys, ettei Shinea ollut muistanut heitä kovinkaan hyvin, mutta he olivat kyllä muistaneet Shinean. Kuten Sonaro oli sanonut, oli Shinea kuin ilmetty äitinsä. Ikävä kyllä hautajaisia oli seurannut tieto, ettei Karm enää jatkaisi YPP:n johdossa, ja jäisi toiminnasta täysin pois. Tämä oli rikkonut kolmikon välit, eivätkä nämä olleet sen koommin puhuneet. Oliko lie kohtalon oikkuja vai silkkaa sattumaa, että kaiken tämän jälkeen Wayn suku joutui tukeutumaan heihin, jotka olivat pettäneet? Tai pettämiseksi Remzar sitä kutsui, mutta Remzarilla tuntui olevan jokin luonnonlahja nähdä asiat kärkevämmin kuin mitä ne oikeasti olivatkaan.
Saavuttuaan viestintäkeskukseen kaksikko asteli tietokoneiden äärellä työskentelevän naisen luokse. Nainen oli pukeutunut siistiin jakkupukuun, silmillään tyylikkäät punasankaiset silmälasit ja kirkkaan violetti tukka nutturalle laitettuna. Tämä oli Roxelle, YPP:n tekniikkavastaava, jonka kontolla oli varmistaa, että kaikki YPP:n tietokoneista ilmastointiin ja vessan lamppuun toimi kuten piti. Hänen työpäätteensä sai ilmoituksen päämajan havaitsemista vioista, jotka käsiteltyään osasi nainen ohjata korjaajat oikeaan paikkaan. Hänen työnkuvaansa kuului niin ikään viestintäyhteyksien valvonta, ja signaalien seuranta. Saatuaan signaalin Shinean viestimestä oli hän haravoinut aurinkokuntaa YPP:n valtavan lautasantennin kanssa, hakien oikeanlaista vastakaikua. Hetki sitten hän oli hälyttänyt pomonsa paikalle, sillä hän oli löytänyt jotakin.

"Oletan, että olet edistynyt tehtävässäsi, Roxelle." Remzar sanoi koneiston huminan yli, tarkoituksenaan ilmoittaa työskentelevälle naiselle heidän saapumisestaan.
"Olen jo valmis. Koko aurinkokunnasta löytyi vain yksi kaiku, joka vastasi saamaani signaalia." Roxelle sanoi terävällä äänellään, naputellen mustekynää pöytänsä pintaan. "Halusin kuitenkin mielipiteenne, ennen kuin ilmoitamme neiti Waylle."
"Onko tuloksissa jokin ongelma?" Sonaro tiedusteli, luoden tutkivan katsauksen monitoriin, joka näytti koko aurinkokunnan kartan. Välittömästi mies sai vastauksen kysymykseensä, nähdessään kartalla vilkkuvan planeetan aivan aurinkokunnan rajalla.
"Se on Ocamar." Remzar sanoi ääneen sen, mitä Sonaro oli miettinyt. "Mutta sehän on hiljainen planeetta. Ei siellä pitäisi olla mitään elämää."
"Ei pitäisi niin, mutta jos Phobos Way on tässä aurinkokunnassa, hän on juurikin tuolla lumipallolla." Roxelle vastasi, naputellen sitten tietokonenäppäimistöllään muutamia komentoja, jotka zoomasivat ruudun näkymää lähemmäs Ocamaria, tarkentaen tiettyyn alueeseen. "Onnistuin rajaamaan signaalin tälle alueelle. Paikan päälle lähetetty tiimi voisi paikallistaa signaalin lähteen vieläkin tarkemmin."

Sonaro ja Remzar vilkaisivat toisiaan, kasvoillaan varsin merkitykselliset katseet. He tiesivät seuraavan siirtonsa.

To Be Continued...
Viimeksi muokannut Salem päivämäärä 16.03.2019 02:54, muokattu yhteensä 1 kerran
Darkness and misery are born from Heaven's light
Avatar
Salem
 
Viestit: 55
Liittynyt: 18.04.2014 16:53

Re: Silent Planet: Final Round

ViestiKirjoittaja Salem » 11.03.2018 15:59

Chapter 9. Out of the Silent Planet

Ilta Gronnelin baarissa oli päättynyt pian sen jälkeen, kun Salem oli hävinnyt rahansa tuolle äkäiselle Artasialaiselle. Siivousdroidit olivat saaneet työnsä tehtyä heidän palattuaan, joten Shinean oli ollut aika hyvästellä seuralaisensa ja vetäytyä unten maille. Shinean unet olivat kuitenkin olleet rauhattomat, ja nainen olikin käyttänyt valtaosan ajastaan pyörien vanhalla, natisevalla sängyllä, pohtien ja peläten veljensä puolesta, josta ei ollut kuullut puoleen vuoteen pihaustakaan. Oli kuitenkin yksi asia, josta nainen oli kiitollinen maatessaan sängyn pohjalla: edes tänä yhtenä yönä hän sai kokea olevansa turvassa Diameilta, sekä kaikelta joka häntä halusi satuttaa. Hän kykeni vain toivomaan, että jonain päivänä myös hänen Traversalle jäänyt isänsä saisi kokea saman turvallisuuden häivähdyksen, kuin myös hänen veljensä, missä lie olikin.
Shinean levoton torkkuminen oli katkennut koputukseen, ja nainen ponkaisikin ylös vuoteeltaan, hiukset sekaisena ja takertuneina pakkausteippiin, jota oli droidien jäljiltä jäänyt pyörimään huoneen nurkkiin. Varovasti Shinea repi teippiä irti astellessaan ovelle, ja kurkkasi ovessa olleesta ruudusta sen ulkopuolelle asennetun mikrokameran lähettämää kuvaa tulijasta. Salem seisoi suoraan kameran edessä. Varovasti nainen raotti ovea ja kurkkasi käytävän puolelle.

"Huomenta." Salem tervehti naista, mutta tevehdystä seurasi leveä haukotus, jota mies peitteli käsivarrellaan, ennen kuin pääsi jatkamaan. "Saitko nukuttua?"
"Jotenkuten." Shinea mumisi vähäsanaisesti, mutta tämän nuukahtaneiden kasvojen vastaus miehen kysymykseen oli huomattavasti selkeämpi.
"Sinun on parasta pukea päällesi. Sonaro ja Remzar käskivät meidät kaikki toimistolle." Salem jatkoi. "He ovat löytäneet jotain."

Ilme Shinean kasvoilla kirkastui välittömästi, ja toivon kipinä pilkahti tämän mustiin silmiin. Nainen pyysi Salemia odottamaan hetken, jotta hän voisi peseytyä ja pukeutua. Molemmissa suorituksissa Shinea teki luultavasti jonkin sortin galaksinennätyksen, ja pian hän seurasikin jo Salemin kannoilla, ajatukset poukkoillen viiteensataan eri suuntaan. Hissimatka tuntui ikuisuudelta, ja käytävä toimistoon mailien mittaiselta. Salem koputti oveen, ja toisella puolella odottanut Amarant päästi tulijat sisään. Shinea vilkuili ympärilleen, huomaten tavanomaisten kasvojen lisäksi huoneessa vielä jonkun, jota ei ollut aiemmin nähnytkään. Tämä nainen oli syvänsininen, hyvin sulavalinjainen ja hieman kiiltäväihoinen olento, jonka kaulassa oli molemmilla puolilla rivi viiruja, jotka muistuttivat hain kidusrakoja. Tämä selvästikin vesioloihin sopeutunut naishahmo tuijotti tulijoita kauttaaltaan vihreillä silmillään, pieni itsevarma hymynkare huulillaan, etenkin katseensa osuessa Amarantiin. Salem tunnisti naisen, ja tiesi tämän olevan rodultaan Aqualidi, Valean planeetalla elävän vesikansan jäsen. Naisen nimi oli Indigo, ja hän oli yksi YPP:n metsästäjistä. Vielä jokunen aika sitten hän oli ollut Amarantin lailla kenttävalvoja, ja nyt hän toimi entisen valvottavansa työparina. Tämä oivallus sai Salemin hätäisesti vilkuilemaan ympärilleen, vain todetakseen helpotuksekseen, ettei Indigon työpari ollut paikalla. Salem ei juuri nyt jaksaisi nälvimistä, jota tuon henkilön läsnäolo tiesi.

"Odotammeko vielä Razeria?" Sonaro kääntyi kysymään Remzarilta, hiljentäen ääntään jotta vain hänen kumppaninsa sen kuulisi.
"Ei hän tule. Käskin hänen olla valmiudessa, kunnes Indigo palaa." Remzar kuiskasi takaisin, mulkaisten Salemia. "En halua että nuo kaksi järjestävät sirkusta Wayn tyttären edessä."

Sonaro nyökkäsi, myhäillen salaa viiksiensä suojissa. Sitten hän viittoi kaikkia paikallaolijoita kerääntymään pöydän äärelle, ja aloitti kokouksen. Ensitöikseen hän suuntasi katseensa Shineaan, ja nyt hän antoi lempeän hymynsä näkyä muillekin.

"Hyviä uutisia, neiti Way. Olemme löytäneet signaalin, joka vastaa meille antamaasi." Sonaro ilmoitti kuuluvasti, ja Shinean oli vaikea pidätellä hymyään.
"Oletteko varmoja? Olitteko yhteydessä Phobokseen? Missä hän on? Onko hän kunnossa?" Shinea alkoi pommittaa YPP:n johtajia kysymyksillään.
"Saimme karkean sijainnin, mutta emme muuta. Sen perusteella tilanne voi olla mikä tahansa." Remzar ehätti latistamaan naisen riemua. "Sitä paitsi, sijainti josta signaali poimittiin on huolestuttava."
"Hän on Hydruksella, eikö olekin?" Shinea kysyi, into hänen äänessään murentuen täysin. Jos Phobos oli Hydruksella, oli tämä mitä ilmeisimmin kuollut, tai Diamien vankina. Shinean huojennukseksi Sonaro pyöritti päätään.
"Signaali tuli Ocamarilta." Sonaro ilmoitti, ja ilmeistä päätellen ainakin toistaiseksi hiljaa pysyneet Indigo ja Amarant tajusivat mitä se tarkoitti.
"Ocamar...kuulostaa tutulta." Salem alkoi muistelemaan, suoristellen hattua päässään mietteliäänä.

Sonaro huokaisi, ja valotti ulalla olleita Shineaa ja Salemia. Ocamar oli planeetta heidän aurinkokuntansa rajamailla. Sijainnistaan huolimatta planeetan olosuhteet olivat olleet hyvin otolliset monenlaiselle elämälle, ja sitä asuttikin varsin rauhanomainen kansa, joka harjoitti kauppaa naapureidensa kanssa sen lukuisilla luonnonantimilla ja mineraaleilla. Ocamar oli erityisen tunnettu sen harvinaisesta metallista, runeumista, jolla oli eri muotoihinsa jalostettuna kyky joko heijastaa tai varastoida valoa ja energiaa, mukaan lukien lasersäteitä ja itsensä auringon energiaa. Metalli oli erittäin haluttua ympäri galaksin, ja se olikin tehnyt Ocamarista varsin vauraan. Kaikki tämä kuitenkin muuttui kahdeksantoista vuotta sitten, kun Diamit miehittivät Ocamarin ja aloittivat valloitussotansa, estäen mineraalin jakelun Arcanaan. Koska runeum oli Arcanalla haluttu luonnonvara, oli moni eri taho, YPP mukaan lukien, tarjonnut Ocamarille sotilaallista apuaan Diamien kukistamisessa, mutta tarjouksiin ei oltu vastattu, vaan Ocamar oli valinnut kohdata valloittajansa yksin. Ja yllättäen Diamit olivatkin jääneet alakynteen. Diamit eivät kuitenkaan olleet tunnettuja kunniakkaista tappioistaan. Sodan kääntyminen heitä vastaan oli johtanut keisarinna Zizilia Diamoksen allekirjoittamaan käskyyn käyttää Diamien kehitteillä ollutta asetta, joka sinetöi Ocamarin kohtalon. Kyseinen ase laukaistiin planeetan ilmakehään, jolloin se levitti vaikutuksensa ilmakehän kautta ympäri planeetan, muuttaen Ocamarin sääoloja, estäen auringon lämpöä läpäisemästä kehää ja saavuttamasta planeettaa. Diamit jatkoivat taisteluaan, tarkoitushakuisesti tuhoten vastustajansa mahdollisuudet kansansa evakuointiin. Kun olosuhteet kävivät puolin ja toisin sietämättömiksi, Diamit vetäytyivät Ocamarilta, ja seurasivat sivusta kuinka planeetta ja sen kansat jäätyivät elävältä. Hyytävät pakkaset, lumimyrskyt ja armoton tuuli tekivät Ocamarista mahdottoman elinympäristön kaikelle sille elämälle, jota se oli joskus pinnallaan kantanut, ja noin kaksitoista vuotta sitten se oli virallisesti luokiteltu hiljaiseksi planeetaksi.
Hiljaiseksi planeetaksi luokiteltiin maailma, joka ei syystä tai toisesta ollut asuttu, tai sen ympäristö ei tukenut elämää. Yleensä luokitus annettiin planeetan löytymisen yhteydessä, ja useimmiten jouduttiin perumaan tarkemman tarkkailun jälkeen, kun jonkin asteen elämänmuotoja oltiinkin löydetty. Vain kaasuplaneetat, sekä olosuhteiltaan elinkelvottomat maailmat saivat yleensä pitää alkuperäisen määritelmänsä. Ocamarin lisäksi Salem osasi nimetä vain yhden hiljaisen planeetan, joka oli saanut luokituksensa vasta myöhemmin, kun planeetan tukema elämä oli kuollut täysin pois. Tuo planeetta oli mystinen Taboora, joka aikoinaan tunnettiin kehityksen mekkana. Kuuleman mukaan Tabooralaiset olivat koko Arcanan pisimmälle kehittynyttä kansaa, likipitäen yli-ihmisiä, jotka olivat vuosisatoja edelle kaikkia muita niin avaruusmatkailussa, aseteknologiassa kuin lääketieteessäkin. Tabooralaiset olivat viimeisinä vuosisatoinaan keskittyneet erityisesti oman kansansa geeniperimän muokkaukseen, mikä oli tehnyt heistä merkittävän pitkäikäisiä ja sietokykyisiä eri olosuhteisiin. Tabooralaiset olivat kuitenkin epähuomiossa jättäneet geeneihinsä huomattavan heikkouden, ja luonto oli löytänyt keinon sen hyväksikäyttöön. Heidän kansansa keskuudessa alkoi levitä pitkälle mutatoitunut virus, joka levisi nopeasti ja salakavalasti, tappaen kantajansa vain noin kolme vuorokautta altistumisen jälkeen. Mikään hoitokeino ei ollut tähän virukseen tepsinyt, ja ennen pitkää planeetan sivilisaatio oli murentunut, sen kansat kuolleet ja kulttuuri tuhoutunut. Viimeisenä tekonaan Tabooran selviytyneet olivat vapauttaneet planeettansa pinnalle kemikaalipilven, joka tappaisi kaiken elävän heidän maailmastaan, tarkoituksenaan estää mutatoituneen viruksen leviäminen muualle Arcanaan. Nyt tuo ennen niin kirkkaasti kukoistanut kehityksen mekka piti sisällään vain raunioita ja myrkyllisiä höyryjä.
Ocamar ja Taboora, toinen jäädytetty vihamielisen hyökkääjän toimesta, toinen myrkytetty sen oman kansan viimeisenä palveluksena Arcanan muulle väestölle. Kaksi traagista kohtaloa, joita hiljaisen planeetan titteli yhdisti.

"Tietänette, mikä ongelma meillä on käsissämme?" Sonaro päätti selityksensä Ocamarin tilanteesta. "Olosuhteista johtuen Ocamarille on julistettu hautarauha, jonka rikkominen kenenkään taholta on vakava rikos."
"Herääkin kysymys, mitä veljesi tekee sellaisessa paikassa, neiti Way?" Remzar tiukkasi Shinealta.
"En todellakaan tiedä." Shinea pudisti päätään. "Ehkä hänen evakuointialuksensa haaksirikkoutui sinne Hydruksen valloituksen yhteydessä?"
"Tuntuisi perin omituiselta, että Hydrukselta lähtenyt alus päätyisi aurinkokunnan laidalle, ja aina Ocamarille asti." Sonaro pyöritti päätään epäuskoisena.
"Eikä siinä kaikki. Ocamarilta havaittiin tämän yhden signaalin lisäksi muitakin, mutta niitä ei pystytty tunnistamaan. Näin ollen on oletettava, että hautarauhaa on tarkoitushakuisesti rikottu yhden tai useamman tekijän toimesta." Remzar jatkoi ja käänsi rintamasuuntansa metsästäjiä kohti. "Tässä kohtaa te, arvon herrasväki, tulette mukaan. YPP ottaa asiakseen tarkastaa signaalien lähteet, ja toimia niiden lähettäjien suhteen parhaaksi katsomallaan tavalla."
"Päätös on jo hyväksytty Arcanan muiden kansojen toimesta. Olemme valmiita aloittamaan operaation välittömästi." Sonaro jatkoi, nousten tuoliltaan ja katsoen kutakin huoneen metsästäjää vuorollaan. "Amarant Rives, Indigo Lis Marina, Salem Dogrenn...te kolme, sekä Indigon työpari Razer Artemire, olette YPP:n lähettiläät tällä tehtävällä. Tehtävänne on selvittää näiden signaalien lähteet, ja raportoida takaisin. Olette planeetalla puhtaasti tiedonkeruutehtävällä, ette aloittamassa riitoja. Onko tämä ymmärretty?"
"SIR!" Amarant ja Indigo huudahtivat sotilallisesti yhtä ääntä, Salemin liittyessä omalla vaimealla tulkinnallaan pian perästä.
"Miten tämä vaikuttaa minun tilaamaani työhön?" Shinea tivasi Sonarolta, sillä kaikki tämä oli alkanut kuulostaa siltä, että heidän diilinsä oli juuri purkautunut.
"Tosiaan." Sonaro hoksasi, ja suuntasi huomionsa rivissä seisseisiin metsästäjiin. "Lisätehtävänänne on paikallistaa Phobos Way, ja tuoda hänet YPP:hen, elossa mikäli vain mahdollista."

Shinea vaikutti olevan tyytyväinen tähän. Sonaro puolestaan huomasi, ettei samaa voinut sanoa Salemista. Miehen ilme oli yhtä myrskyä. Vielä eilen hän oli odottanut saavansa ylennyksen, ja nyt hänet lykättiin jo uudelle tehtävälle, vailla sen kummempia selityksiä ja perusteluja.
Kun tehtävänanto oli päättynyt, Remzar patisti kaikki ulos huoneesta, muistuttaen vielä Indigolle tämän vastuusta saada Razer ajan tasalle ennen lähtöä. Lähtö kohti Ocamaria tapahtuisi seuraavan tunnin sisällä, jona aikana tehtävälle osallistuvien tulisi pakata kaikki mitä katsoivat tarvitsevansa jäisellä planeetalla. Shinea puolestaan opastettiin takaisin huoneeseensa odottamaan tehtävän tuloksia. Ilmeisestikin hänen haluttiin pysyvän tässä huoneessa, sillä häntä kiellettiin vaeltelemasta YPP:n alueella ilman saattajaa, mutta taktisesti hänelle jätettiin myös kertomatta, kuinka saisi sellaisen itselleen järjestettyä. Nainen istui sängynkulmalla, jalka vispaten hermostuneena tämän miettiessä aivonsa puhki edes jotakin selitystä sille, miksi Phobos olisi Ocamarilla. Ja ennen kaikkea, miten tämän saisi sieltä pois ehjin nahoin, jos se vielä tässä vaiheessa oli mahdollista.
Samaan aikaan Salem valmisteli lähtöään, ja aivan kuten Sonaro oli aavistellutkin, ei tämä ollut ollenkaan tyytyväinen tilanteeseen. Paitsi että hänen vaivalla ansaitsemansa ylennys oli lykkäytynyt, joutui hän nyt jakamaan tehtävän Razer Artemiren, pahimman vihamiehensä kanssa. Salem ja Razer olivat tunteneet toisensa jo kauan aikaa, paljon ennen YPP:ta. He olivat tavanneet lapsina, yleensä silloin kun joko Sonaro tai Remzar vierailivat toistensa luona Azmealla. He olivat alkaneet aluksi leikkimielisen kilpailun siitä, kumpi pääsisi ensin metsästäjäksi, mutta iän myötä Razerista oli tullut jatkuvasti kilpailuhenkisempi, ja ennen pitkää se, mikä alkoi ystävällisenä kisailuna, oli muuttunut veriseksi vihanpidoksi. Razer oli ylisuorittaja, rehentelevä, nokkava...kaikkea mitä Salem ei ollut. Isänsä poika toisin sanoen. Ikävä kyllä myös sana "onnistunut" kuvasi tätä hyvin, sillä Razer oli valmistunut metsästäjäksi ajallaan, eikä ollut sen koommin unohtanut naljailla Salemille asiasta. Tosin Salem oli saanut vasta-ammuksia Razerin alettua niittää mainetta varsin kyseenalaisilla työsuorituksillaan. Pieni plussa sekin. Se tuskin auttaisi tätä kaksikkoa tulemaan toimeen yhteisellä tehtävällä, joten Salem toivoi, että Indigo saisi pidettyä työparinsa kielen kurissa.
Kesken pakkauksen Salem kuuli koputuksen ovellaan. Sonaro seisoi hänen kynnyksensä takana, hypistellen kävelykeppiä kädessään.

"Sonaro." Salem sanoi kuivasti, katsoen setäänsä pettyneen vihaisella katseella.
"Sopiiko tulla sisään?" Sonaro kysyi, ja Salem siirtyi ovensuusta, viittoen setäänsä peremmälle.

Sonaro astui Salemin pieneen kotiin, silmäillen tutkivasti kaikkea pikkukrääsää, jota miehen nurkissa pyöri. Sonaro hymyili keveästi. Salem oli selvästi tehnyt asumuksestaan näköisensä. Kotona Azmealla Salemin huone oli ollut likipitäen identtinen. Sonaro käveli verkkaisin askelin Salemin asunnon perälle, ja jäi seisomaan miehen vierelle tämän viimeistellessä pakkaamistaan.

"Oliko sinulla jotain asiaa?" Salem kysyi tylysti.
"Tiedän että olet tulistunut eilisestä. Jos se olisi ollut minusta kiinni, olisit saanut tittelisi siltä istumalta. Se miten hoidit dress-up-murhien tapauksen poisti viimeisetkin epäilykset mielestäni." Sonaro sanoi rauhallisesti, katse Salemin värähtämättömässä ilmeessä. "Ikävä kyllä Remzar ei ollut samaa mieltä. Hänestä käytöksesi Driftmania kohtaan ei ollut metsästäjälle sopivaa."
"Silti hän ylensi Razerin." Salem tuhahti. "Razerhan ei koskaan ylireagoi, piekse ketään tai käytä ylenpalttisia voimakeinoja, vai mitä?"
"Razer ei mokaile samalla tavalla kuin sinä. Hänellä on lyhyt pinna ja räjähtävä luonne, mutta hänen tuloksensa ovat kiistattomia." Sonaro perusteli, mutta hänen äänensävynsä muuuttui huomattavasti pehmeämmäksi hänen jatkaessaan. "Tämä on viimeinen kerta. Remzar lupasi, että mikäli palaat tältä tehtävältä, sinut ylennetään välittömästi."
"Saitko sen kirjallisena?" Salem kysyi ja katsahti setäänsä hattunsa alta. Hänen ilmeestään saattoi päätellä, ettei hän ollut kuin korkeintaan puoliksi tosissaan.

Salem nousi ylös ja asettui seisomaan Sonaron eteen. Sonaro mittaili veljenpoikaansa katseellaan ja taputti tätä olalle. Sonaro ei ehkä ollut Salemin isä, mutta juuri nyt tämän kasvoilla oli hyvin isällisen kannustava hymy, jota tämän mursunviikset kuitenkin peittivät. Miehen katse kertoi selvästi, että Sonaro tunsi tiettyä ylpeyttä siitä, mitä kaikkea Salem oli saavuttanut, ja kuinka lähellä tämä oli päämääräänsä. Sanoja ei tarvittu. Salem näki sen setänsä katseesta, ja se sai hänen itsevarmuutensa kohoamaan hieman.

"Odotan innolla raporttiasi, Salem." Sonaro sanoi ja lähti kävelemään ulko-ovelle.
"Selvä on...sir." Salem vastasi hiljaa, kun Sonaro oli jo mennyt menojaan. Sonaron lupaus oli elvyttänyt Salemin taistelutahdon, ja hingun näyttää että oli metsästäjän tittelin arvoinen.

Hyvin pian valmistautumisaika kului umpeen. Amarant ja Salem kävelivät rinnakkain alusvarikolle, jossa heitä jo odoteltiinkin. Indigo seisoi jo lähtövalmiin aluksen edessä, jutellen valkeanharmaaseen trenssitakkiin sonnustautuneelle miehelle, jonka pelkkä näkeminenkin nosti Salemin verenpainetta niin että verisuonet paukkuivat. Razer Artemire käänsi koppavan katseensa tulijoita kohti, ja ivallinen virne levisi hänen Azmealaiseen tapaan maitokahvinruskeille kasvoilleen Salemin nyrpistelyn osuessa hänen näkökenttäänsä. Hän veti kättään halki päätään koristavan pikimustan irokeesin, ennen kuin otti muutaman askeleen Salemin suuntaan.

"Howdy, cowboy!" Razer tervehti hyvin vahvalla länkkärimurteella, jollaista oli oppinut katsottuaan Terralaisia elokuvia. "Kaikki valmiina tehtävän ryssimistä varten? Olet jo ratkonut kokonaista kaksi tehtävää, ja vielä ihan peräjälkeen. Et kai halua poiketa turhan kauas hyväksi havaitusta kaavastasi?"
"Haista vittu, Razer." Salem murahti, päättäen olla edes katsomatta Razerin suuntaan.
"Mikäs torakka sinun persläpeesi on ryöminyt?" Razer jatkoi, kopauttaen Salemin hatun vinoon. Salem puri hammasta, muttei reagoinut. Mielessään hän kuitenkin laski numeroita yhdestä kymmeneen ties missä järjestyksessä rauhoittaakseen hermojaan.
"Razer, anna olla." Amarant murahti, mulkaisten vuoroin Artemiren jälkeläistä, vuoroin Indigoa, jonka odotti pitävän työparinsa kurissa.

Razer kohautti olkiaan välinpitämättömästi, kiristäen sitten käsissään olleita mustia nahkakynsikkäitä, joiden kämmenselkä oli valkoinen. Metsästäjän saappaat metallilattiaan kopisten mies lähti kulkemaan alustaan kohti, huikaten vielä Salemin suuntaan ennen kyytiin nousuaan.

"Hei Salem! Miten olisi kilpailu? Ensimmäinen Ocamarin ilmatilassa voittaa!" Razer huudahti.
"Tiedätkö mitä? Hyväksyn tuon vedon! Ihan vain jotta saan nähdä kuinka tuo virneesi vääntyy!" Salem uhosi.
"Idiootteja kumpikin." Indigo huokaisi vieressään seisseelle Amarantille, joka tyytyi nyökyttämään.
"Odottakaa!" kuului naisääni yllättäen huutavan varikolle johtavasta käytävästä.

Shinea juoksi täyttä vauhtia varikolle, pysähtyen vasta saavutettuaan Salemin aluksen. Tasaillen hengitystään Wayn nuorimmainen suuntasi katseensa suoraan Salemiin, ja mies tiesi ilman sanojakin, mitä naisella oli mielessään.

"Minä tulen mukaan." Shinea ilmoitti.
"Et missään tapauksessa." Salem kiisti jyrkästi.
"Phobos on minun veljeni. Haluan olla paikalla, kun noudatte hänet." Shinea vaati, mutta Salem vastusteli edelleen. Kaksikko alkoi väitellä kovaäänisesti, mikä kiinnitti paitsi Razerin, myös ympärillä häärivien mekaanikkojen huomion.
"Wayn penskalla on yllättävän paljon munaa..." Indigo mietti, kokien Salemin ja Shinean väittelyn lähinnä huvittavaksi. "Hän kiristää metsästäjän ja kadetin kuljettamaan itsensä YPP:hen, pistää Sonaron ja Remzarin kiilaamaan oman tilauksensa kaiken muun edelle, ja nyt hän kuvittelee voivansa äyskä meille vielä käskyjäkin."
"Hydruslaisilla on paha tapa olla melkoisia jääräpäitä, Indigo." Amarant myhäili, suunnaten sitten auttamaan toveriaan pälkähästä.
"...että siinäkin suhteessa tämä on typerä idea!" Salem intti Shinealle.
"En välitä kuinka typerä se on! Et saa päätäni käännettyä!" Shinea huusi vastaan.
"Salem, meidän on aika lähteä." Amarant tokaisi kädet taskussaan, astellen aluksen sisäpuolelle. "Mitä ikinä päätättekin tehdä, päättäkää nyt."
"Ja sinulleko on ookoo että Shinea tulee mukaan?" Salem tiukkasi, selvästikin kypsänä koko väittelyyn.
"Ihan sama." Amarant huikkasi aluksen sisältä. "Kunhan muistat että sinä olet vastuussa siitä mitä ikinä hän keksii tehdä."
"Lupaan olla kiltti tyttö." Shinea vakuutteli tämän kuultuaan, vetäen kasvoilleen sellaisen tapitusilmeen, jonka edessä kenen tahansa oli miltei mahdotonta sanoa ei.
"Tik tak, Salem!" Razer painosti kauempaa, ilmeisesti palaen halusta aloittaa lentokilpailun.

Salem ei jaksanut enää kinata, vaan päätyi luovuttamaan. Shinea luultavasti varastaisi YPP:n aluksen ja seuraisi heitä, mikäli he eivät ottaisi tätä mukaan, ja Salem oli varma että saisi siitäkin syyt niskoilleen, koska oli naisen alkujaankin päämajaan tuonut. Shinea oli hyvillään Salemin päätöksestä, ja kipitteli joutuisasti aluksen sisään, Salem pian perässään. Indigo oli seurannut tilannetta sivusta, eikä ollut erityisen varma Salemin ratkaisusta. Shinea toisi tehtävään vain yhden ylimääräisen muuttujan, jollaisia metsästäjät eivät yleensä kaivanneet. Niitä kun tapasi tehtävillä löytyä ihan tarpeeksi ilman, että niitä tuotiin omasta takaa.

"Kaksi idioottia Azmealaista, ja yhtä monta jääräpäistä Hydruslaista...voi ikipyhä Whamsa minua auttakoon." Indigo huokaisi kansansa jumalan nimeen, ja suuntasi kohti Razerin alusta.

Kun kaikki oli valmista, Salemin ja Razerin alukset kiisivät matkaan, suuntana jäinen Ocamar.

Samaan aikaan Ocamarin pinnalla, Hydruslaisten sotilaiden ryhmä oli kokoontunut pieneen jäätyneeseen majataloon. Tämä viisihenkinen ryhmä oli selvästikin kokenut kovia planeetalla ollessaan, sillä heidän univormunsa olivat ryvettyneet ja repaleiset, ja osa heistä oli lievästi loukkaantuneita. Nyt heillä oli vihdoin aikaa hengähtää. Samaan aikaan kun muut paikkasivat omia ja toistensa vammoja, yksi miehistä yritti viestimellään saavuttaa yhteyden toisiin tiimeihin.

"Echo-tiimi kutsuu Alfa-tiimiä! Jos kuulette viestin, niin vastatkaa." oranssi Hydruslainen huhuili viestimeen, mutta saatuaan jälleen vastauksekseen pelkkää staattista kohinaa tämä heitti laitteen turhautuneena huoneen lattialle.
"Kuuluuko mitään?" toinen, hyvin vaaleansininen sotilas kysyi, ojentaen oranssille kupin kuumaa juotavaa.
"Alfa, Charlie ja Delta ovat joko kusipäitä ja sammuttaneet viestimensä, tai sitten heidät on tapettu." toinen totesi, kiittäen kuitenkin tulijaa juomasta, ennen kuin hörppäsi kunnon kulauksen.
"Entä Bravo ja Foxtrot?" vaaleansininen kysyi ja istuutui huoneessa olleelle, hyvin nuhjuiselle vuoteelle.
"Gemini vastasi Bravon päässä. He ovat yhdistyneet Foxtrotin kanssa, sillä molemmat ovat kokeneet tappioita." oranssi raportoi ja otti toisen kulauksen juomaa. "Phobos on kuulemma lähtenyt etsimään heille sopivaa suojapaikkaa, jossa kursia loukkaantuneet kasaan ja viettää yö edes jonkinlaisessa suojassa."
"Vai Phobos?" vaaleansininen toisti, hymyillen sitten väsyneesti. "Olen kuullut hänen maineensa. Jos tarinat pitävät edes osaksi paikkansa, ei heillä ole hätää."
"Niin minäkin luulen." oranssi nyökkäsi, mutta synkistyi sitten jälleen. "Mutta jos tilanne on todella se, että vain Bravo ja me olemme jäljellä, ei tilanne näytä kovin hyvältä. DIameja on ihan liikaa."

Samassa joku hihkaisi viereisestä huoneesta tiimitovereilleen, kysyen heidän ammustilannettaan. Oranssi ja vaaleansininen Hydruslainen katsoivat nopeasti aseidensa lippaisiin, ja raportoivat ammusmääränsä. Koko tiimin yhteisluku oli kuusitoista ammusta, mikä latisti heidän tunnelmaansa vielä ennestäänkin. Tulitaistelussa heillä ei olisi mitään mahdollisuuksia Diameja vastaan. Hetken mietittyään oranssi Hydruslainen poimi viestimensä jälleen, ja tavoitteli Bravo-tiimiä uudemman kerran.

"Kuuleeko Bravo? Echo kutsuu." oranssi ilmoitti viestimeensä.
"Bravo kuulee. Mikä on tilanne?" kuului voimakas miesääni vastaavan toisesta päästä.
"Olemme suoraan sanoen kusessa. Ammusvaramme ovat liki ehtyneet. Emme selviä enää uudesta hyökkäyksestä." oranssi raportoi.
"Näyttää siltä että koko tehtävä on mennyt pikakiiturilla helvettiin. Taitaa olla paras, jos yhdistämme tiimit ja pyrimme evakuoimaan kenet voimme." miesääni toisessa päässä vastasi turhautuneena. "Voitko ilmoittaa sijaintinne, jotta osaan opastaa teidät oikeaan suuntaan?"

Oranssi Hydruslainen alkoi luetella lukuja ja numeroita viestimeensä, joiden tarkoitus oli kertoa kuulijalleen koodikielellä tiimin sijainti, välttäen kuitenkin mahdollisten ulkopuolisten ymmärtämästä viestin tarkoitusta. Hetken aikaa toisessa päässä oli hiljaista, jonka jälkeen miesääni ilmoitti, että Bravo-tiimi ottaisi uudelleen yhteyttä, kunhan Phobos palaisi ja he pääsisivät suojaisampaan sijaintiin. Tämän jälkeen heidän olisi helpompi opastaa Echolaiset luokseen. Kerätäkseen energiaa tulevaa matkaa varten Echon jäsenet päättivät jakaa vahtivuorot, ja ummistaa silmiään edes muutamaksi hetkeksi. Vaaleansininen Hydruslainen otti ensimmäisen vahtivuoron toisen, tummanruskean Hydruslaisen kanssa. Yhdessä kaksikko vahtasi silmät tarkkoina pimenevään yöhön, tehden parhaansa valvoakseen toisten unta. Oranssi sotilas asetti väsyneen päänsä rujolle vuoteelle. Hän sulki silmänsä ja vaipui kevyeen uneen, autuaan tietämättömänä siitä, ettei tätä luksusta kestäisi kauaa. Ulkona riehuvan lumipyryn suojissa nimittäin liikehti, ja pian koko majatalo oli piiritetty lähettyvillä olleen Diamijoukkion toimesta. Nyt nämä vain odottivat maltillisina käskyä avata tuli. Hiljaisuus hiipi majataloon, mutta aivan kuten oranssin Hydruslaisen uni, se tulisi kestämään vain ohikiitävän hetken, kumpikin päättyen samaan liipaisimen vetoon.

To Be Continued...
Darkness and misery are born from Heaven's light
Avatar
Salem
 
Viestit: 55
Liittynyt: 18.04.2014 16:53

Re: Silent Planet: Final Round

ViestiKirjoittaja Salem » 31.03.2018 20:01

Chapter 10. Land of Ice and Snow

Kaksi alusta kiisi rinnakkain halki avaruuden, suuntanaan lumen ja jään maailma, Ocamar. Salem oli käyttänyt aluksensa tietokonetta etsiäkseen lisää infoa kohdeplaneetasta, muttei ollut löytänyt juuri mitään varteenotettavaa, joka auttaisi häntä tehtävän aikana. Aluksen poimima huono signaali ei auttanut asiassa yhtään, joten työskentely oli tuskaisen hidasta. Ocamar oli kaksikuinen, hiljainen planeetta, jonka arvioitiin lämpötilanmuutoksista johtuen olevan paksun jääkerroksen peitossa vielä anakin vuosikymmen, kiitos Diamien ja heidän kokeellisten aseidensa. Mitä ihmettä Phobos Way saattoi tehdä tuollaisella jääpallolla? Saatuaan taustatyönsä päätökseen Salem kurkkasi ulos ikkunasta. Razerin alus lensi aivan heidän lähellään. Se oli huomattavasti Salemin alusta hyväkuntoisempi, komeaksi tuunattu ja sulavarakenteinen. Kaikkea mitä Salemin kosla ei ollut. Mies alkoi vasta nyt sisäistää, kuinka typerä oli ollut hyväksyessään Razerin haasteen. Hän halusi toki näpäyttää tuota pöyhkeilevää idioottia aina kun tilanne sen soi, mutta yleensä nämä typerät vedot tuppasivat kolahtamaan kadettia tämän omaan nilkkaan. Amarant oli tähän jo tottunut, mutta Salemista tuntui ikävältä hävitä veto Shinean silmien edessä.
Tosiaan. Shinea. Salem kurkisti naisen suuntaan olkansa yli, ja näki tämän istuvan aluksen ikkunapaikalla, etäinen katse suunnattuna avaruuden pimeyteen. Shinea oli varmasti aivan yhtä ulalla veljensä touhuista kuin Salem ja Amarantkin. Hänen kasvoillaan oli kaihoisa, jännittynyt ilme. Oli miltei kuin hän olisi pelännyt joutuvansa kasvokkain veljensä kanssa kaiken tämän ajan jälkeen, ja vielä tällaisessa paikassa. Tai ehkä hän ennemmin pelkäsi miehen motiiveja. Tilanne kuitenkin selkeästi vaivasi häntä.
Indigo istui vaitonaisena tavanomaisella paikallaan Razerin aluksessa, silmät suljettuina ja ilme tyynen vakaana. YPP:ssa viettämänään aikana Razer oli oppinut tunnistamaan tuon ilmeen, ja tiesi ettei naista saanut häiritä tämän luodatessa. Luotaaminen oli Aqualidien ominaistaitoja, jolla tarkoitettiin energioiden aistimista ympäristöstä ja toisista elollisista olennoista. Energiat kertoivat lukijoilleen suurpiirteisiä asioita kohteistaan, ja saattoivat erityisesti auttaa valehtelun tunnistukseen. Suoranaisesta ajatustenlukemisesta se oli kuitenkin kaukana. Aqualidit olivat hyvin henkistä kansaa, ja hallitsivat kykyjä edellä mainitusta luotauksesta aina telepaattiseen kommunikointiin, siis taitoja joita ei tavanomaisemmilla Arcanan asukkailla ollut, ja joita monet saattoivat tämän vuoksi kutsua huuhaaksi. Razer oli kuitenkin saanut jo kauan aikaa sitten todeta, että Aqualidien taidot olivat totisinta totta, ja oli lopettanut niiden kyseenalaistamisen. Juuri nyt Indigo käytti luotauskykyään vieressä lentävään rotiskoon, tutkien jokaisen kyydissä matkaavan energioita.

"Saatko heistä mitään irti?" Razer kysyi huomattuaan Indigon avaavan lopulta silmänsä, samalla kun puhdisti virka-asettaan. Mies oli nostanut jalkansa matkustustilan pöydälle ja koonnut puhdistusvälineet ja aseen osat viereiselleen penkille.
"Se Hydruslaistyttö kantaa harteillaan suurta taakkaa. Hänen elämänsä on täynnä surua ja salaisuuksia." Indigo vastasi, pyyhkäisten kostunutta silmäkulmaansa. Luotauksen sivuvaikutuksiin kuului luodattavien kohteiden tunteiden jakaminen, niin ilosta ja vihasta henkisiin tuskiin ja suruunkin. "Hän tukahtuu asioihin joista ei voi puhua, ja joita ei voi jakaa kenenkään kanssa."
"Mutta onko hän riskitekijä?" Razer tarkensi aiempaa kysymystään, sillä hän viis veisasi jos joku Hydruslainen sattui olemaan vähän apeana. Itse asiassa viimeisen puolen vuoden ajan moinen mielentila oli ollut hyvinkin yhdenmukainen kyseisen kansan keskuudessa, kiitos Diamien keisarikunnan.
"Ei, en usko." Indigo pyöritti päätään. "Kaikista salaisuuksistaan huolimatta hän tuntuu olevan varsin vilpitön meitä kohtaan."
"Entä Salem? Hän varmaan paskoo housuunsa tajuttuaan kuinka typerä oli haastaessaan minut kilpa-ajoon." Razer naurahti ja naksautti aseensa viimeisen irto-osan kiinni.
"En tule koskaan ymmärtämään mitä sinulla on häntä vastaan. Te olitte kerran ystäviä. Mikä on muuttunut niistä ajoista?" Indigo kysyi, ja huomasi välittömästi Razerin virneen kaikkoavan. MIes laski jalkansa pöydältä ja nousi mennäkseen tarkastamaan aluksen kurssia ja nopeutta.
"Kaikki on muuttunut." Razer tokaisi kylmästi Indigon ohittaessaan. "Olen raatanut perseeni verille urani eteen, kun taas Salem polskuttaa kuin hukkuva ankka iän pehmittämän setänsä vanavedessä, ja onnistuu räpiköimään samaan pisteeseen. Sellaisen kanssa en halua olla missään tekemisissä."

Indigo tyytyi vastaukseen, tietäen sen kuitenkin hyvin kärjistetyksi totuudesta. Vaikka nainen olikin luvannut olla luotaamatta työpariaan, oli Razerista virtaava energia silti tarpeeksi voimakasta tunkemaan tiensä hänen mieleensä jopa silloin, kun hän sitä yritti estää. Hän tiesi tarkalleen mitkä voimat Razeria liikuttivat, ja sen voimakkaan otteen jolla ne tätä kiinni pitivät. Tosin, aivan kuten Salemilla ja Amarantilla, oli myös Razerilla ja Indigolla kirjoittamaton sääntö, joka kielsi kumpaakaan utelemasta liikoja toisen yksityisasioista. Indigolla itsellään tuskin olisi tuohon kolmikkoon verrattuna edes mitään kerrottavaa, mikäli kaappien luurankoja alettiin kaivaa esiin ja menneitä haavoja repimään auki. Hän oli aivan tavallinen Aqualidi aivan tavallisesta meriheimoon kuuluvasta perheestä Valean planeetalta. Vaikka hänen kotimaailmansa oli hallitsevampiin maailmoihin verrattuna primitiivinen, ja uskoi enemmän perinteisiin kuin teknologiaan, oli myös Valea edustettuna YPP:ssa muutamien satunnaisten metsästäjien osalta. Indigo oli ollut yksi ensimmäisistä Valealaisista jotka oltiin YPP:hen valittu, ja olikin kantanut kunniakasta asemaansa ylpeästi jo parin vuosikymmenen ajan. Indigo luettiin yhdeksi parhaista tällä hetkellä YPP:n palveluksessa olevista metsästäjistä, ja ehkä juuri siksi Remzar olikin junaillut hänet juuri Razerin valvojaksi, ja metsästäjäksi valmistumisen jälkeen työpariksi. Toinen syy saattoi piillä Aqualidien luotauskyvyssä, sillä Indigo, toisin kuin muut, osasi lukea Razeria, ja niin ikään hän osasi rauhoittaa tämän temperamenttia. Vaikka naisella aina välillä tuntuikin olevan kädet täynnä Razerin kanssa, koki hän silti saaneensa itselleen juuri oikean työparin.
Pitkän lentomatkan päätteeksi Ocamar siinsi vihdoin matkalaisten edessä. Planeetta ei ollut kovinkaan suuri, ja väriltään se muistutti hyvin valkean sinertävää, aaltokuvioista marmorikuulaa. Kaksi kuuta kiersivät sen ympärillä omaa tasaista tahtiaan. Salem penkoi mukaan pakattuja varusteita, varmistaen että olisi tarpeeksi varautunut Ocamarin sääoloihin. Amarant ei vaikuttanut huolestuneelta omasta varautumisestaan. Shinea heräsi tähän tilanteeseen tajutessaan, että Ocamarilla saattoi tosiaan olla kylmempi, kuin mihin nainen oli varautunut, eikä hän ollut tajunnut edes vaatia Salemia hommaamaan tälle vaihtovaatetta, kun lähtiessä oli tämän niinkin myöntyvään tilaan kerran saanut. Hän katsoi hämillään yllään olevaa ohutta paitaa, kangastakkia sekä maastohousujaan, jotka hänelle oli vaihtovaatteiksi Karmin huoneeseen YPP:n siivousdroidien toimesta tuotu, mutta yksikään näistä vaatekappaleista ei pitäisi häntä lämpimänä tuossa jäähelvetissä, jota he tasaista tahtia lähestyivät.

"Hei kaverit..." Shinea avasi suunsa, kulkien nolostuneena kaksikon luokse. "Teillä ei varmaan sattuisi olemaan mitään varavaatetta minun koossani?"

Salem ja Amarant katsoivat toisiaan, sitten taas Shineaa. Oli selvää ettei yksikään Amarantin vaatekappale sopisi, sillä Shinea oli rakenteeltaan varsin pienikokoinen, ja Amarantiin moinen kuvaus ei sopinut edes etäisesti. Salem oli jo lähempänä, vaikka hänenkin vaatteensa olisivat liian isoja. Kummankin kengänkoko saisi Shinean näyttämään lähinnä pelleltä, jos tämä lainaisi heidän talvisaappaitaan. Amarant otti viestimensä ja soitti vierellä lentäneeseen alukseen.

"Hei, Indi. Onko sinulla meidän matkalaiselle sopivia talvitamineita?" Amarant kysyi, ja Salem kohotti kulmakarvojaan miehen kutsuessa korkea-arvoista metsästäjää moisella lempinimellä.
"Väitätkö ettei Way ottanut minkäänlaista talvivarustusta mukaansa, vaikka tiesi minne olemme menossa?" Indigo kysyi hämmentyneenä, ja Amarant saattoi kuulla Razerin nauravan taustalla.
"Päätös lähdöstä tapahtui kaikkien osapuolten kannalta melko hätäisesti, joten..." Amarant selitteli, vilkaisten Shineaa, joka näytti hieman nolostuneelta.
"Katson mitä voin tehdä. Mitä kokoa hän on?" Indigo kysyi hetken harkittuaan.
"Kokoa?" Amarant hölmistyi, vilkaisten Shineaa uudemman kerran. Miehenä hän oli äärettömän huono arvioimaan naisten vaatekokoja silmämääräisesti, eikä tuntuisi erityisen tahdikkaalta alkaa sellaista puolitutulta kysymäänkään. Niinpä mies päätti suosiolla antaa viestimen Shinealle.

Naiset keskustelivat hetken, jona aikana Amarant paneutui aluksen kojelaudan lukemiin ja suuntimiin. Hän aktivoi vastaanottimen, jonka oli tarkoitus seurata Phoboksen viestimen signaalia, ja korjasi aluksen kurssia tulosten mukaan. Salem veti jo talvitamineitaan ylleen. Metsästäjien talvisaappaat olivat päällisin puolin hyvin samannäköiset kuin perusmallikin, mutta paljon raskaammat ja tukevammat lämmittävine vuorineen ja erityispaksuine pohjineen. Paitansa päälle mies kiskoi pitkäkauluksista puseroa, ja sen ylle vielä pitkää tummanruskeaa takkia, jonka materiaali eristi kehon lämpöä erityisen hyvin. Kasvoilleen mies veti tumman kommandopipon, ja solmi hattunsa naruilla leukansa ali, jotta se ei lentäisi matkoihinsa ensimmäisen tuulen puhalluksesta. Amarant kuittasi jotakin hatusta, mutta Salemin vaatteiden kahina esti miehen sanoja saavuttamasta kohdettaan.
Yllättäen aluksen oma viestin alkoi piipittää, ja Salem tömisteli raskaiden saappaidensa kanssa vastaamaan, arvellen päämajan ottavan yhteyttä jollain asialla. Heti vastattuaan Salemin ilme kuitenkin venähti siihen malliin, että vieressä seurannut Amarant jo arvasi soittajan henkilöllisyyden.

"Ilmakehä lähestyy, Salem. Voin etsiä rotiskollesi jonkun sopivan tasaisen laskeutumispaikan, kunhan pääsen perille." Razer vinoili.
"Kovaa puhetta pojulta joka lentää isin maksamalla purkilla." Salem töksäytti takaisin.

Kaksikon lapsellinen nokittelu ei juurikaan jaksanut kiinnostaa Amarantia, joka siirtyi vaihtamaan omia talvitamineitaan ylleen. Shineakin oli saanut jo keskustelunsa Indigon kanssa hoidettua, ja kävi istumaan matkan loppukirin ajaksi. Amarant neuvoi naista laittamaan turvavyön tiukasti kiinni, sillä rotiskon laskeutuminen epätasaiseen maastoon oli aina melkoista riskipeliä. Kaksi alusta lähti kiitämään kiihtyvää vauhtia kohti ilmakehää, ja välittömästi sen saavutettuaan kumpikin alkoi täristä ja kolista, kuin olisivat valmiit repeämään liitoksistaan. Jäähilettä hönkivä myrskytuuli ja pureva pakkanen raapivat alusten pintaa ja kuura peitti ikkunat. Salemin alus heilui sivulta sivulle kuin kellon heiluri, ja kojelaudan etäisyysmittari alkoi piipittää, varoittaen liian kovasta vauhdista suhteutettuna edessä siintävään esteeseen, joka näytti olevan lumisen vuoren huippu. Jyrkällä käännöksellä Salem sai aluksen ohjautumaan turvaan, mutta vauhti ei suostunut hidastumaan ajoissa, mistä johtuen alus pamahti voimalla lumiseen maahan ja liukui pitkän matkaa poikittain, kunnes huokaisi raskaasti ja sammui. Aluksen valtasi viipyvä hiljaisuus, jonka aikana kukin matkustaja tarkasti olevansa yhtenä kappaleena. Kun irtokäsiä tai muitakaan ulokkeita ei löytynyt, tuntui olevan turvallista lähteä liikkeelle.
Razerin alus oli kokenut myöskin suhteellisen rajun laskun, ja päätynyt parin sadan metrin päähän Salemista ja kumppaneista. Sitä, kumpi oli saavuttanut pinnan ensin, oli mahdotonta ratkaista, joten kilpailun tulos jäisi ratkaisematta. Se olisi nyt muutenkin toissijaista, sillä joukkiolla oli töitä tehtvänään. Raskaisiin talvivetimiinsä sonnustautuneet Indigo ja Razer vaelsivat kohti Salemin alusta, kumpikin kantaen mukanaan laatikoita, joihin olivat kasanneet Shineaa varten jotakin ilmastoon sopivampaa. Hieman vastahakoisesti Salem avasi aluksensa, sillä ei olisi välittänyt saada Razeria alukseensa, tietäen siitä seuraavan vain kritiikkiä, mistä puolestaan seuraisi jälleen uusi riita. Shinean tarve oli kuitenkin nyt etusijalla, joten mies oli valmis kompromisseihin.

"Kuinka helvetissä tämä purkki pysyy edes ilmassa?" Razer naurahti katsellessaan Salemin rotiskon kuntoa.
"Sillä samalla pyhällä hengellä jolla sinun urasikin." Salem sivalsi vastaan, ja se näytti uppoavan Razeriin, sillä miehen ilme muuttui merkittävän murhaavaksi. Salem puolestaan hymyili sisällään kuin Azmean aurinko, tyytyväisenä että sanat olivat osuneet ja uponneet.
"Jos te kaksi vaikka menisitten olemaan hyödyllisiä ja etsimään Phoboksen signaalin." Amarant paimensi Azmealaiskaksikkoa, jotka nuristen painelivat ulos pakkaseen. Amarant jäi selin seisomaan ohjaamon ikkunan äärelle, jotta Shinea saisi pukea rauhassa matkustajatilassa, Indigon ojentaessa varavarusteitaan naiselle sovitettavaksi.

Heti ulos astuessaan Salem saattoi tuntea kuinka pakkanen upotti torahampaansa hänen jokaiseen soluunsa, lämpimästä varustuksestaan huolimatta. Tuntui kuin hänen silmämunansa jäätyisivät päähän tuulen ja lumen tuiverruksessa. Vaikka Razer ei sanonutkaan asiasta mitään, hänen ilmeensä kertoi, että tunnelma oli hyvin samanlainen. Kaksikko oli kuitenkin kotoisin aavikkoplaneetalta, ja tällainen ilmasto oli heille hyvin uutta.
Salem laski selässään kantamansa repun maahan ja polvistui sen eteen, tonkien esiin pienen laitteen, johon Shinean antama signaali oli ohjelmoitu. Laite kädessään mies alkoi pyöriä hitaasti ympyrää, hakien suuntaa josta signaali välittyi voimakkaimmin. Razer puolestaan käytti aikansa lämpökiikarit kourassa, tarkkaillen ympäristöä, etsien lämmönlähteitä, jotka viestisivät elollisten olentojen läsnäolosta. Vaikka planeetta olikin hiljainen, oli heillä silti odotettavissa seuraa ainakin joltakin taholta, mikäli YPP:n laitteisto oli ollut oikeassa viestintäsignaalien määrästä. Juuri nyt kaikki oli kuitenkin aivan yhtä kylmää ja kuollutta kuin hiljaiselta planeetalta saattoi odottaakin.

"Signaali tuntuu vahvimmillaan idästä!" Salem ilmoitti, joutuen liki huutamaan saadakseen äänensä kantamaan lähellään seisseen Razerin kuultaviin, kiitos tuulen tuiverruksen.
"Mitä jos lentäisit sinne koslallasi? Me muut voimme seurata, ammutaanko sinut alas matkalla, vai pääsetkö noutamaan Wayn ilman ongelmia." Razer ehdotti, mutta sai vastaukseksi vain hyvin loukkaavan Azmealaisen käsimerkin.

Hetkeä myöhemmin Amarant, Indigo ja Shinea astuivat ulos, ja Salem kääntyi katsomaan naisen uutta, paksuvuorista tyyliä. Shinea hymyili hiukan pitkän kauluksen alta, ja vaikka sitä ei kunnolla nähnytkään, vastasi Salem hymyyn kommandopiponsa suojista. Shinean vierellä seissyt Indigo tiukensi kasvoilleen asettamaansa naamiota, jonka sisällä virtasi läpinäkyvää nestettä, jonka naamion pinta värjäsi sinertäväksi. Tämä kyseinen hengityslaite oli jotakin, mitä Aqualidit käyttivät vaikeissa ilmastoissa, joihin he eivät luonnostaan sopeutuneet. Kuivat, kuumat tai huomattavan kylmät olosuhteet salpasivat Aqualidien hengityksen, ja naamion käyttö oli näissä oloissa elämän ja kuoleman asia. Salem ihmetteli, kuinka Aqualidi lähetettiin tieten tahtoen tällaiseen ympäristöön. Amarant oli kuitenkin joskus maininnut Indigon olevan luonteeltaan sellainen, joka halusi ylittää itsensä haastavimmissakin olosuhteissa, joten kaikella todennäköisyydellä hänelle oli tarjottu mahdollisuutta kieltäytyä, mutta hän oli ottanut tehtävän vastaan vaaroista huolimatta. Nyt vain sopi toivoa, että naamion neste oli pakkasenkestävää, eikä jäätyisi kesken tehtävän.
Salem ilmoitti toisille signaalin suunnan, ja sekalainen retkikunta lähti liikkeelle. Luminen Ocamar tuntui pistävän parastaan saadakseen tulijat tuntemaan olonsa siltä, ettei heitä oltu kaivattu, sillä tuuli ja lumipyry senkun yltyivät, ja maasto kävi alati vaikeammaksi kulkea. Jokainen askel näillä loputtomilla lumikinoksilla tuntui Salemista jollain tavalla väärältä, kuin hän olisi tunkeilija vieraalla, kielletyllä maalla. Hän kuvitteli kaikkia niitä surkeita sieluja, jotka olivat aikoinaan hautautuneet näiden kinosten alle, kaikkea elämää joka oli hiljalleen sammunut planeetan kylmettyä, ilman että kukaan olisi sitä voinut estää. Hetken hän ajatteli, millaista olisi jos Azmea kohtaisi saman kohtalon. Pelkkä ajatus puistatti häntä.
Joukkio vaelsi signaalin perässä tunteja toistensa perään. Lumipyry tuntui laantuvan hiljalleen, mutta näkyvyyden selkiämisestä ei heille ollut paljoakaan iloa. Kaikki mitä edessä näkyi oli silti tasaisen valkoista puuroa, vailla pienintäkään poikkeamaa jota pitää maamerkkinä. Turhautuneisuus alkoi hiipiä vaeltajien mieliin, puhumattakan kylmästä ja nälästä.

"Onko kellään edes summittaista arviota missä vitussa me ollaan?" Salem puuskahti ja hieroi silmiään, joita ympäröivä valkeus alkoi jo särkeä.
"Lumihangessa, tarkemmin sanoen keskellä ei mitään." Amarant murahti, ja vaikutti aivan yhtä turhautuneelta kuin Salem.
"Rauhoittukaa. Löydämme varmasti kohta jotakin." Indigo rauhoitteli, mutta katsahti sitten selkenevälle taivaalle, joka alkoi vetäytyä iltaruskon väreihin. Hyvin pian olisi pilkkopimeää, ja pakkanen kiristyisi entisestään. "Toivon mukaan se jokin on suojapaikka, jossa yöpyä."
"Millaisen mielenvian sitä tarvitsee, että tulee tällaiseen paikkaan ihan vapaaehtoisesti?" Razer jupisi, mutta sai osakseen Shinean tuiman mulkaisun. Katse ei kuitenkaan riittänyt hetkauttamaan miestä. "Ongelma?"
"Vain sinun asenteesi." Shinea vastasi kuivasti. Razer huokaisi ja otti pari harppausta Shinean suuntaan.
"Asenteeni olisi aivan eri, jos kokisin että tällä tehtävällä olisi minkään valtakunnan merkitystä. Esimerkiksi jos etsisimme kadonnutta poliitikkoa tai hallitsijaa tältä jääpallolta." Razer sanoi provosoivaan sävyyn. "Mutta ei. Rämmimme täällä hakemassa jotain mitätöntä Hydruslaista, joka voi tässä vaiheessa olla vihollisemme tai kuollut."
"Ole hiljaa." Shinea kuiskasi, ja hänen silmistään näki, että Razer liikkui hyvin ohuella jäällä.
"Mitä? Väitätkö että olen väärässä?" Razer kohotti kulmiaan. "Jos hänellä todella on puhtaat jauhot pussissaan, niin miksei hän etsinyt sinua ja isääsi käsiinsä? Miksi hän sen sijaan päätti tulla paikkaan, jossa liikkuminen on rangaistava rikos? Ehkä hän on yksi niistä paljon puhutuista takinkääntäjistä, joita Hydruslaisten joukosta pilkahti esiin heti kun vaara lähestyi."
"Sanakin vielä, ja löydät nenäsi takaraivon puolelta." Shinea kähähti.
"Lopettakaahan jo." Salem yritti rauhoitella.
"Älä puutu tähän!" Razer ja Shinea huudahtivat yhteen ääneen.
"Lopettakaa nyt edes tuo huutaminen." Amarant yhtyi toppuuttelemaan.
"TURVAT TUKKOON KAIKKI!" Indigo komensi, ja vihdoin jokainen vaikeni.

Sillä välin kun muut olivat kinastelleet ja väitelleet, oli Indigo yrittänyt luodata ympäristöä, josko hän aistisi jotakin elävää ympärillään. Hän ei tiennyt mikä hänet oli saanut tekemään niin, sillä Ocamarilla tuskin oli paljoakaan aistittavaa, mutta jokin ääni hänen päänsä sisällä, olipa mikä kuudes aisti sitten lieneekään, oli komentanut häntä tarkkaavaisuuteen. Ja oikeassa se aisti oli ollutkin. Indigo oli aistinut yksinäisen energian, joka lähestyi heitä tasaista tahtia. Nopeasti Indigo varmisti asian, ja komensi joukkion varautumaan asianmukaisesti. Indigolla ei ollut epäilystäkään, etteikö tulija olisi jo kuullut heitä, kiitos toisten ylenpalttisen mesoamisen. Heidän äänensä olivat kaikuneet hyvin ja pitkälle tässä avoimessa maastossa.

"Phobos..." ajatteli Shinea hiljaa. Kuka muukaan se saattaisi olla?

Naisen pettymys ja hämmennys oli kuitenkin ilmiselvä tulijan ilmestyessä vihdoin näköpiiriin. Vaikka aluksi hahmo näyttikin lupaavalta pitkine sinisine hiuksineen, niin ihonväri oli selvä tunnusmerkki siitä, ettei kyseessä ollut Hydruslainen. Hahmo oli kalpea kuin planeetan lumipeite, mikä korosti hänen vaaleansinisten hiustensa väriä, samoin hänen ruskean, varsin väljän takkinsa. Retkikunnan hämmennys oli suuri, kun he huomasivat hahmon olevan hyvinkin kasuaalisti pukeutunut, toisin kuin he, jotka olivat ahtaneet niin paksut vaatteet päälleen kuin vain kykenivät. Kaikki hänen vaateketoimessaan oli hyvin ohutta kangasta, ja avoimen takkinsa alla mies ei edes pitänyt paitaa, vaan hänen timmi yläkroppansa paistoi paljaana kaikkien nähtävillä. Yksi ajatus raivasi tiensä jokaisen retkikunnan jäsenen mieleen: kuinka tuo hahmo oli edes elossa tässä pakkasessa?

"Tervehdys." hahmo tervehti joukkiota saavutettuaan kuuloetäisyyden, joka oli huomattavasti kasvanut tuulen ja lumipyryn laannuttua. "Te taidatte olla ihan uusia täällä. Tervetuloa Ocamarille."
"Kuka sinä olet?" Amarant ehätti kysymään, mittaillen hahmoa tutkivalla katseella.

Vaikka tämä mies olikin sanalla kuvaten outo, etenkin vaatetuksensa osalta, ei tämä ainakaan päällisin puolin vaikuttanut uhkaavalta. Mies hymyili varsin maireasti, tutkaillen edessään seissyttä joukkiota punertavanoranssilla katseellaan. Salem pisti myös merkille pienen sirppikuun muotoisen arven miehen vasemmassa silmäkulmassa.
Hahmo ojensi kätensä joukkiota kohti kättelytarkoituksissa, mutta veti sen nopeasti takaisin huomattuaan toisten osapuolten varauksellisuuden.

"Nimi on Zenith. Haaksirikkouduin tälle lumipallolle jokunen viikko takaperin." mies selitti, ja hymy hänen kasvoillaan senkun leveni. "Tämä planeetta on ihmeellisen eloisa ollakseen luokiteltu hiljaiseksi. Onneksi vihdoin törmäsin johonkuhun, joka ei ammu kyselemättä kohti."
"Zenith vai?" Amarant toisti miehen nimen, ennen kuin antoi omansa. Muut esittelivät myös itsensä, paitsi Shinea, joka sen sijaan esitteli itsensä Ren Mendesin roolissaan. "Ymmärsinkö oikein, että olet ollut tekemisissä muiden planeetalla olevien osapuolten kanssa?"
"Jep. Mutta kuten sanoin, sekä Hydruslaiset että Diamit avasivat tulen ennen kuin pääsin edes puheväleihin heidän kanssaan." Zenith vastasi maireasti, aivan liian maireasti puheenaiheeseen nähden, aivan kuin kohti ampuminen olisi vain pikku juttu.
"Diamit?!" huudahtivat Amarant, Salem ja Shinea yhteen ääneen. Erityisesti Shineaa tämä tieto vavisutti enemmän kuin yksikään hyytävä tuulenpuuska joka heitä vasten oli piiskannut.

Tilanne oli juuri ottanut hyvin pelottavan käänteen. Diamit, jotka aivan vastikään olivat ottaneet Hydruksen valtaansa, ja jotka olivat allekirjoittaneet useita sopimuksia Arcanan kanssa galaksin pelisäännöistä, olivat nyt planeetalla jonne luvatta saapuminen oli rangaistava rikos, ja kävi täysin näitä solmittuja sopimuksia vastaan. Mikäli tieto saavuttaisi tietyt tahot Arcanassa, olisivat seuraukset huomattavat. Ainakin ne pistäisivät kapuloita Diamien ja muun Arcanan yhteistöiden rattaisiin, ja pahimmillaan siitä saattaisi seurata jopa galaktinen sota, jos Diamien motiivit olivat vihamieliset muita kansoja kohtaan. Vastaava tilanne oli jo kertaalleen ollut lähellä Hydruksen valtauksen aikaan, mutta tuolloin keisarikunta oli saanut keploteltua itsensä pinteestä ja neuvottelupöytään Arcanan suurimpien tahojen kanssa, jolloin nämä edellämainitut sopimukset oli allekirjoitettu. Tuolloin he olivat vakuuttaneet, että Hydrus oli Arcanan ainoa planeetta, joka heitä kiinnosti, vaikka tarkempia kiinnostuksen syitä ei oltukaan tuotu julkiseen tietoon, eivätkä monet Hydruksen omatkaan kansalaiset voineet kuvitella mitä juuri heidän planeetalla oli, mitä ei olisi muillakin. Sopimukset Diamien kanssa olivat kuitenkin olleet kuin julkinen haistatus Hydrukselle, mutta niitä perusteltiin välttämättömiksi Arcanan turvallisuuden kannalta, turvallisuuden joka oli juuri päätynyt keikkumaan vaakalaudalle.
Shinea harppasi Zenithin vierelle, ja katsoi tätä syvälle silmiin omilla mustilla silmillään,

"Entä Hydruslaiset? Montako heitä on? Oliko heidän joukossaan sinertäväihoista, pitkää ja parrakasta miestä jolla on punainen raita hiuksissaan?" Shinea alkoi tivata.
"En pannut merkille. Punaiset raidat hiuksissa eivät juurikaan jää mieleen kun olet jonkun maalitauluna." Zenith vastasi etäisesti.
"Voitko sitten viedä meidät heidän luokseen?" Salemkin yhtyi keskusteluun.
"Toki. Mutta emme millään ehdi sinne enää päivänvalon aikaan. Viisaampaa olisi etsiä suojaisa yöpymispaikka." Zenith selitti, ja korosti sanojaan virneellä. "Teidän onneksenne tiedän erään kaivostunnelin tästä läheltä."
"Kuinka sopivasti sattuikaan." Amarant huomautti, ja osoitti Zenithia sormellaan, kuin olisi jo valmiiksi syyttänyt tätä jostain. "Huomaa kuitenkin, että olet nyt tekemisissä YPP:n metsästäjien kanssa. Sinuna käyttäytyisin sen mukaisesti."

Samalla kun toiset olivat jo värväämässä Zenithia oppaakseen, olivat Indigo ja Razer vetäytyneet kauemmas keskustelusta. Indigo oli alkanut luotaamaan Zenithin energioita, ja hänen ilmeensä oli muuttunut hyvin vaivaantuneeksi. Razer huomasi tämän välittömästi, ja kumartui kuiskausetäisyydelle naisen kanssa.

"Voiko häneen luottaa?" Razer kysyi, vilkaisten huomaamatta Zenithin suuntaan.
"Suoraan sanoen...ei aavistustakaan." Indigo hengähti lopetettuaan luotauksen.
"Mitä tarkoitat? Salaako hän jotakin tai onko hän erityisen hermostunut?" Razer tivasi, mutta Indigo pyöritti päätään.
"Hänen energiansa on aivan liian omituinen luodattavaksi. En ole koskaan aistinut vastaavaa." Indigo kuiskasi, vilkaisten nyt hänkin oudon haaksirikkoisen suuntaan, joka yllättäen naulitsi oranssin katseensa Aqualidiin. Indigo käänsi katseensa nopeasti toisaalle. "Kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt paleltua hengiltä noissa vetimissä, mutta hänellä ei tunnu olevan hätäpäivää. Hän tuntuu myös olevan omituisen innokas auttamaan meitä, vaikka sanoo muiden jo hyökänneen hänen kimppuunsa. Tässä ei ole mitään järkeä."
"Parempi olla varuillaan." Razer mutisi epäluuloisena, ja Indigo nyökkäsi.

Vaikka Indigo ja Razer tekivät epäluulonsa suhteellisen selkeäksi, eivät toisetkaan täysin luottaneet Zenithin puheisiin. Zenith oli kuitenkin heidän paras vaihtoehtonsa päästä suojaan Ocamarin armottomilta sääoloilta. Niinpä tämä sekalainen joukkio kahlasi miehen perästä, luojat tiesivät minne. Salem pani merkille, että signaali, jota he olivat seuranneet, oli voimistunut, mutta he olivat suunnanneet pois suoralta kurssilta sen kanssa. Ainakaan Phobos Way ei ollut piiloutunut siihen kaivokseen, jonne he nyt pyrkivät. Ehkä olisi ollutkin liikaa pyytää kahta kärpästä yhdellä iskulla. Matka kaivokselle ei ollut kovinkaan pitkä, ja pian sen suuaukko häämöttikin näköpiirissä. Se oli suurilta osin paksun jään ja kovettuneen lumen peitossa, mutta siitä oli esillä tarpeeksi leveä railo, jonka kautta joukkio mahtui peremmälle. Sisäpuolelle päästyään Amarant kaivoi repustaan pienen kamiinaa muistuttavan pytyn, jonka asetti maahan. Hän otti energiamiekkansa ja alkoi varovasti sahata maahan syvennystä. Syvennyksen synnyttyä hän kaivoi märän sohjon ja jäähileen ulos, asetti kamiinan kuoppaan, ja heitti sohjon kamiinan sisään. Seuraavaksi hän kippasi kamiinaan pienestä pullosta jonkinlaista kitkeränhajuista, kirkasta ainetta, kunnes se peitti sohjon. Salem seurasi vierestä suurella mielenkiinnolla Amarantin työskentelyä, samoin Razer, sillä kummallakaan ei ollut aiempaa kokemusta lämmönlähteiden virittelystä, ei ainakaan käytännössä. Amarant väänsi paria vipua kamiinan kyljestä, samalla iskien tuluksilla kipinää kamiinan sisälle. Yllättäen sohjo piti humahtavan äänen, kuin se olisi syttynyt liekkeihin, mutta liekkejä ei näkynyt. Sen sijaan sohjo oli alkanut hohtaa sinertävänvihreää valoa, joka lämmitti ja valaisi luolaa sulaessaan yhdeksi pullosta tulleen nesteen kanssa. Kamiinan valossa joukkio katseli ympärilleen, ja huomasivat kaivostunnelin romahtaneen aikoja sitten, jättäen heille vain tämän pienen luolan yöpymistä varten. Toisaalta tämä oli hyvä, sillä nyt heidän täytyi valvoa vain yhtä sisäänkäyntiä, vailla huolta että kukaan vihamielinen ilmestyisi kaivoksen syvyyksistä heidän kimppuunsa. Ja vihamielisyydestä puheen ollen, he näkivät luolassa jotain muutakin. Jotain joka oli sitä ainakin joskus kutsunut kodikseen, mutta oli jo aikaa sitten siirtynyt ajasta ikuisuuteen muiden Ocamarin asukkaiden tavoin.

"Giga-ursa." Shinea sanoi ääneen huomatessaan luolan takaseinää vasten nojanneet jäänteet.

Giga-ursa oli yksi Arcanan yleisimmistä suurpedoista, joka asutti lukuisten eri planeettojen metsiä, vuoristoja ja soisia alueita. Azmea oli otuksen tarpeisiin aivan liian kuiva ja karu maailma, mutta Hydruksella otus oli varsin yleinen, samoin Valean metsäisillä alueilla. Ne olivat valtavan kokoisia, ja erittäin reviiritietoisia, joten mikäli tämä kyseinen, merkittävän suurikokoinen yksilö olisi ollut yhä elossa, olisi se varmasti jo raadellut heidät kaikki hengiltä. Tämä oli ensimmäinen, ja ehkä jopa ainoa kerta, kun Salem kiitti onneaan siitä, ettei mikään tällä planeetalla ollut elossa. Shinea ja Salem alkoivat tutkimaan otuksen jäänteitä, ja löysivätkin kokonaisen luisevan raadon, sekä ison riekaleen turkkia. Jääntteet olivat kohmeessa, mutta silti yhtenä kappaleena, jopa yli 12 vuoden jälkeen. Ilmeisesti pakkaset olivat sen säilöneet kaiken tämän aikaa, ja koska kylmyys oli tappanut kaiken joka raadon olisi saanut maatumaan, oli se vain jäänyt lojumaan kuolinsijoilleen. Vaivalloisesti kaksikko repi karhun kohmeisen turkiksen irti, ja veivät sen sulamaan ja kuivumaan kamiinan lämpöön. Kun tämä oli tehty, virittelivät he sen luolan suuaukon eristeeksi, jotta kamiinan lämpö ei pääsisi pakenemaan. Se ei ollut täydellinen suoja, mutta parasta mitä heillä oli saatavilla.

"Hei Ren..." Salem aloitti sanomaan kaksikon ihasteltua hetken kättensä jälkeä, käyttäen Shinean peitenimeä Zenithin läsnäolon vuoksi. "Kuulin joskus huhun, että isäsi olisi taistellut giga-ursaa vastaan paljain käsin, kesyttänyt sen ja tuonut kotiinsa pinkkiin rusettiin puettuna."

Tuon kuuleminen oli jotakin, jota Shinea oli tarvinnut. Hän tirskahti nauramaan, eikä voinut pieneen hetkeen lopettaa.

"Ei se nyt ihan noin mennyt. Ei isä mitään giga-ursaa osaisi kesyttää." Shinea sai sanottua kun nauru lopulta laantui.
"Sanoinhan, että se on vain liioiteltu huhu." Amarant huikkasi luolan perältä.
"Äitini sen kesytti." Shinea lisäsi, ja miesten naamat vääntyivät hölmistyksestä. He katsoivat toisiaan hämillään, eivätkä oikein osanneet keksiä asiaan enää mitään lisättävää. Wayn perheen päät vaikuttivat liki supersankareilta.

Joukkion saatua luola siistittyä, Salem astui ulos katsomaan pimentynyttä taivaanrantaa. Ilma oli selkeä, ja taivaan tähtimeri kimmelsi kirkkaina kuin Ocamarin hanki kahden kelmeän kuunsa valossa. Revontuletkin innostuivat tanssimaan tähtien seurana yötaivaalla, luoden Salemin eteen uskomattoman näyn, jonka vastaavaa ei tämä hiekkaplaneetan kasvatti ollut koskaan ennen päässyt todistamaan. Siinä seistessään hän muisti, kuinka innoissaan oli ollut jätettyään kotiplaneettansa pinnan ensimmäistä kertaa. Hän oli palanut halusta nähdä uusia maailmoja, kaikkia luonnon ihmeitä ja upeita olentoja ja paikkoja, joita avaruus oli pullollaan. Ocamar, vaikkei luonnollisista syistä tässä tilassa ollutkaan, oli yksi sulka hänen hattuunsa tällä saralla.

"Kaunista, eikö?" kuului Indigon ääni miehen selän takaa.
"Todella. Vaikea uskoa että se on tulosta kokonaisen ekosysteemin kuolemasta." Salem vastasi ja asteli Aqualidin seuraksi luolan vierustalle, istuutuen reppunsa päälle naisen viereen.
"Vanhan kuolema on uuden syntymä, kuten meillä Valealla sanotaan." Indigo myhäili hengitysnaamionsa takaa.
"Saanko kysyä, millainen paikka Valea on?" Salem kysyi ja katsahti Indigoon, kuin olisi halunnut päätellä tämän ulkoisista piirteistä jonkinlaisia vinkkejä.
"Valeaa kutsutaan yleisesti elämän kehdoksi. Se on maailma, jota teknologia ei ole raiskannut, ja jolla arvostetaan ikivanhaa viisautta ja perinteitä." Indigo vastasi, pohdittuaan hetken mitä sanoa. "Kuvittele mielessäsi metsät, jotka tuntuvat jatkuvan loputtomiin, kilometrejä syvät meret, jotka kuhisevat elämää, sekä jylhät vuoret, jotka koskettavat taivaita."
"Kuulostaa upealta." Salem myötäili, tehden parhaansa kuvitellessaan Indigon kuvailemaa maisemaa. Jonakin päivänä, toivottavasti pian, hän matkaisi sinne, ja näkisi sen omin silmin.

Samassa luolan suojaksi asetettu karhunnahka heilahti, ja Razer astui ulkopuolelle. Mies mulkaisi Salemiin tuimasti, mutta valitsi olla sanomatta mitään. Sen sijaan hän suuntasi katseensa revontuliin, ja miehestä selkeästi huomasi, että ne tekivät jonkinlaisen vaikutuksen myös häneen.

"Arvoimme äsken kipinävuorot tulevalle yölle." Razer sanoi lopulta, katsahtaen erityisesti Salemiin, vaikka puhuikin kummallekin seuralaiselleen. "Minä sain ensimmäisen vuoron. Menkää te jo nukkumaan, kun vielä voitte."
"En pistä hanttiin." Salem tokaisi ja haukotteli makeasti. Hän ojensi signaalia jäljittävän laitteen Razerille, jotta tämä voisi seurata heidän kohteensa liikehdintää. "Toivottavasti huomenna saamme enemmän edistystä aikaan."
"Salem." Razer kähähti, kun mies oli jo kohottamassa karhunnahkaa luolan suulta. Hän katsoi vakavalla ilmeellä suoraan Salemia kohti. "Varo luottamasta Zenithiin. Pidä häntä tarkasti silmällä."

Salem ei vastannut, nyökkäsi vain. Hän katosi luolan uumeniin, ja Indigo ja Razer jäivät kahden.

"En olisi uskonut sinun varoittavan juuri häntä asiasta." Indigo myhäili ja nojasi leukansa kämmeneensä.
"En halua puukkoa selkääni. Siinä kaikki." Razer tuhahti.
"Salemin energiasta päätellen hänellä on ihan omat epäilyksensä siitä tyypistä. Sama pätee heihin muihinkin. Varmasti sinäkin olit sen jo huomannut." Indigo sanoi kiusoittelevasti, koska tiesi sen ärsyttävän Razeria.
"Anna nyt vain olla ja mene nukkumaan." Razer huokaisi turhautuneesti.

Indigo myhäili jälleen, mutta antoi Razerin olla rauhassa, mitä nyt taputti tätä olalle ennen kuin pujahti luolan lämpimään. Hän huomasi sisään astuessaan kaikkien kokoontuneen kamiinan ympärille, paitsi Zenithin joka istui hivenen kauempana, näyttäen nukkuvan jo istuma-asennossaan. Indigo liittyi toisten seuraan eväitä syömään, ennen kun olisi aika käydä lepäämään huomisen koitoksia varten.

To be Continued...
Darkness and misery are born from Heaven's light
Avatar
Salem
 
Viestit: 55
Liittynyt: 18.04.2014 16:53

Seuraava

Paluu Scifi

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron