Lumen kaupunki

[Taker]

Tarinan nimi:Lumen kaupunki
Ikäraja:16-17
Varoitukset:Roisia kieltä ja väkivaltaa. Kuvailu saattaa toisinaan mennä rajuksi, mutta en silti luokittele tätä K-18 tarinaksi
YleiskatsausTämä olisi nyt kolmas versio, jossa esiintyy hahmoni Noman.
Aikaisemmat versiot keskeytyivät yksinkertaisesti mielenkiinnon ja ylisuunnittelun takia, jolloin toteutus kärsi. Tässä tarinassa Noman vedetään vasten tahtoaan veljensä Domenin toimesta pelastustehtävään jääplaneetalle Barctus II. Mutta suunnitelmat eivät mene kuten pitäisi.

Toivottavasti nautitte.


Osa.1

Pert Aglina -tähtijärjestelmä
Planeetta ”Pert V”
Pääkaupunki ”Kerehea”
”Planeetta on Artasian keisarikunnan hallitsema, viisi vuotta sitten tapahtuneen valtauksen seurauksena. Alkuperäisväestöön kohdistuu lievää vainoa.
Kapina Artasialaisia vastaan käynnissä.”


Kello 14:30 paikallista aikaa.

”Helvetti teidän kanssa! Jos mellakoitsijat pääsevät mediakeskukseen, niin koko tilanne romahtaa totaalisesti! Pitäkää huoli ettei niin käy!”
Eversti Lehre raivosi alaiselleen rannekommunikaattorin välityksellä, sammuttaen sen ehtimättä kuulla vastausta.
Tämä alle viisikymmentä vuotias jo harmahtanut mies nosti katseensa alati lähestyvään mellakkajoukkoon. Aluksi mellakat koostuivat muutamasta pienestä porukasta, mutta muutamassa päivässä ne kasvoivat kooltaan, samalla kun uusia ryhmiä syntyi yhä enemmän.
Nyt mellakoitsijat olivat ottaneet haltuunsa verotalon sekä kaupungin sataman, jolloin Artasialaista syntyperää olevien henkilöiden evakuointi oli hankaloitunut huomattavasti.
Tämä tilanne taas oli syntynyt varsin vähäpätöisestä asiasta. Ainakin siviilihallinnon edustajien mielestä.
Alkuperäinen valituksen aihe oli alati kasvavien elintarvikkeiden hinnat, jotka olivat viimeisen puolen vuoden aikana nousseet yli 10%.
Tätä oli seurannut muutaman yksittäisen henkilön järjestämät ”torikokoukset”, jotka loppupeleissä jäivät vanhojen miesten teekesteiksi joissa he paransivat maailmaa.
Siviilihallituksen kanssa toimiva sotilashallitus taas alkoi ajan myötä kyllästyä ainaiseen herjaamiseen ja ryhtyi paikallisten ”lojalistien” kanssa kitkemään tätä epämiellyttävää toimintaa.
Kaiken piti sujua rauhallisesti kuten suunniteltua. Päin helvettiähän se kuitenkin meni.
Yhden pidätystilanteen yhteydessä yli-innokas miliisi ryhtyi suorittamaan arvovaltaansa hiukan rankemmalla tavalla, jolloin pidätetyksi joutunut vanhempi mies menehtyi saamiinsa pahoinpitelyvammoihin.
Tämä puolestaan räjäytti ruutitynnyrin. Kansaa alkoi kokoontua yhä suuremmissa joukoissa, lopulta aiheuttaen niin vakavia ongelmia, joita hallinnon määräämä ulkonaliikkumieskielto vain pahensi.
Lopulta tilanne meni siihen, että paikalliset armeijan yksiköt eivät kyenneet turvaamaan planeetalle muuttanaiden Artasialaisten turvallisuutta.
Tällöin eversti Lehren rykmentti oli määrätty avustamaan Artasialaisten evakuointia, koska paikalliset miliisit tuntuivat kadonneet kuin tuhka tuuleen, tai vaihtaneen puolta.
Kaiken kukkuraksi. Kruununprinssi Chenaru oli päättänyt tulla vierailemaan planeetalle ja tuonut mukanaan ”sinitakit”, hänen oman henkivartiokaartinsa.
Kruunuprinssi oli everstille sanonut tulleensa ”rauhoittamaan” tilanteen, mutta kuten kaikki totesivat myöhemmin, että rauhoittelu ei onnistu hallintorakennuksen ylimmästä kerroksesta.

”Herra eversti! Amiraali Veracru käski ilmoittaa että hänen laivasto-osastonsa alkaa vaiheittain vetää aluksia pois planeetan läheltä, mutta rahtialukset pysyvät paikoillaan.”
Yksi Lehren viestimiehistä huudahti tämän laskettua lähettimensä mikrofonin suultaan. Lehre nosti katseensa taivasta kohden ja näki kuinka pienet kuljetusaluksen kisasivat termosfäärissä olleeseisiin rahtialuksia kohden.
”Taitaa olla aika siirtää komentopaikka.”
Lehre sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Mies laski katseensa alati lähestyviä mielenosoittajia. Tämän jälkeen hän vilkaisi oikealleen.
Lehre oli henkilökohtaisesti ottanut komentoonsa sadan miehen vahvuisen komppanian, joka oli rakentanut muutamasta autosta koostuvan barrikadin ja käynyt siihen asemiin. Barrikadi oli varsin tärkeässä paikassa, koska kaksisataa metriä heidän takanaan sijaitsi kaupungintalo.
Lehre kaivoi harmaan manttelinsa taskusta kommunikaattorin, joka käynnisti pienen hologrammiruudun.
”Luutnantti Tederich, tulkaa luokseni.”
Lehre sanoi ruudulle ilmaantuneelle sotilaalle, jonka päässä ollut kypärä peitti tämän kasvot.
Lehre ei jäänyt odottamaan alaisensa vastausta vaan sammutti kommunikaattorin ja nosti katseensa takaisin lähestyviin mellakotsijoihin.

Yksi sotilaista poistui taaemman rivistön luota ja lähti rivakkaasti kävelemään komentajaansa kohden. Tämä sotilas oli pukeutunut aivan kuten muukin rivimies korkeammasta arvostaan riippumatta. Hänellä oli päällään urbaaniin maastoon sopiva maastotakki, housut ja jaloissa pitkävartiset maihinnousukengät soljella. Takin päällä hänellä oli taisteluliivi kaikkien lisätaskujen kanssa. Hänen päätään taas suojasi kaiken peittävä kypärä.
Päästyään noin viiden metrin päähän, tuo mies kosketti vasemmassa ranteessaan ollutta näppäimistöä, jolloin kypärä hänenn päässään alkoi irrota liitoksistaan ja alkoi kasaantua niskan ympärille.
Kypärän alta paljastui 25 -ikävuoden ylittänyt, ruskeasilmäinen mies, lyhyellä neonvihreällä irokeesi hiuksina.
Tämä mies oli Noman Tederich, Artasian keisarillisen merijalkaväen luutnantti.

”Herra eversti.”
Noman sanoi ja veti kätensä lippaan sotilaallisesti. Saamatta kuitenkaan vastausta, hän laski kätensä
Pian Lehre siirsi katseensa Nomaniin ja viittasi tämän lähemmäs sanomatta mitään.
Noman siirtyi esimiehensä vierelle ja katsoi kun tämä avasi hologrammisen kartan heidän eteensä. Kartalle ilmestyi rakennukset heidän ympärillä, joukkojen asemat sekä mellakoitsijoiden etenemisuunta.
”Siirrän komentopaikkani mediakeskukseen, samalla otan pääosan komppaniasta mukaani. Teidän joukkue jää tähän asemaan. Käskynne: Pidättelette mellakoitsijoita niin pitkään kuin mahdollista, tappavan voiman käyttö sallittua.”
Lehre sanoi Nomanille, joka ilmeettömästi edessään ollutta karttaa.
Noman oli osannut hiukan odottaa tällaista, alkuperäiset käskyt olivat suojella evakuointialuksia. Mutta Lehre oli tunnettu laajentumispolitiikan tukija, eikä hän halunnut luovuttaa otettua maastoa halvalla.
”Herra eversti, on velvollisuuteni huomauttaa että tuo käsky on vastoin alkuperäisiä käskyjä, sekä merijalkaväen kunniasääntöä.”
Noman sanoi Lehrelle asiallisella viileydellä. Ympärillä olleet sotilaat vilkaisivat silmäkulmistaan tätä kaksikkoa pelonsekaisin tuntein.
Lehre katsoi Nomania suoraan silmiin ja hetken hiljaisuuden jälkeen miehen kasvoille ilmeistyi hymy ja nauru alkoi raikua hänen suustaan.
”Tederich, te olette hyvä upseeri ja sotilas. Mutta toisinaan pitää pää pitää poistaa kenraalien perseestä ja totella alempiarvoisemman upseerin käskyjä. Teille on nyt sellaiset annettu ja odotan teidän seuraavan niitä rangaistuspataljoonan uhalla. Toivon teiden ymmärtävän mitä haen takaa.”
Lehre sanoi asettaen kätensä Nomanin olkapäälle, mutta viimeisten sanoen kohdalla miehen iloiselta kuulostanut äänensävy oli muuttunut hirviömäisen pelottavaksi.
Noman katsoi everstiä samalla punniten vaihtoehtojaan. Lehre oli ennenkin määrännyt niskoittelevia tai ”näsäviisaita” alaisiaan rangaistuspataljoonaan, eikä heistä ollut sen jälkeen kuulunut mitään. Päätös kuitenkin tuli hyvin nopeasti miehen aivoista.
”Käskystä, herra eversti.”
Nämä sanat kuultuaan, Lehre hymähti iloisena, poisti kätensä Nomanin olkapäältä ja lähti marssimaan pois miehen lähettyviltä, hänen esikuntansa tiukasti seuratessa.
”Voi vittujen kevät.”
Noman murahti vaitonaisesti. Mies ei ollut yhtään ylpeä saamistaan määräyksistä, hänen omatuntonsa ei tulisi kestämään siviilien verta käsissä. Varsinkin sellaisessa tapauksessa, jossa verenvuodatus voitaisiin helposti välttää.
Mies levitti kätensä sivuilleen, jolloin hiukan taaempana olleet sotilaat kävivät asemiin barrikadia vasten aseet ampumavalmiina.
”Käskynne, herra luutnantti?”
Noman kuuli kysyvän äänen hänen viereltään. Miehen ei tarvinnut kääntyä katsomaan äänen omistajaa. Se kuului ylikersantti Tericolle. Hän oli yli neljäkymmentä vuotias veteraani, joka oli kuluttanut puolet elinajastaan asepalveluksessa. Noman kunnioitti häntä uransa ja kokemuksensa puolesta, kun taas Terico kunnioitti esimiestään tämän oikeudentajusta ja halusta vaalia merijalkäven perinteitä. Lisäksi Terico oli oppinut pitämään Nomanin asenteesta epäpäteviä upseereita kohtaan, jotka ostivat asemansa kylmällä hopealla.
”Pidämme nämä asemat ja ammumme tappavasti sadan metrin etäisyydeltä”.
Noman sanoi ja asetti rynnäkkökiväärinsä paremmin olallaan. Tämän jälkeen hän vilkaisi vierellään seissyttä, huomattavasti korkeampaa aliupseeria ja kiinnitti huomionsa tämän vasempaan silmäänsä, jossa oli silmälappu. Vaikka hän oli nähnyt sen jo hyvin monta kertaa.
”Eli tässä pysytään ja ammutaan varoittava yhteislaukaus sadallaviidelläkymmenellä, käskystä.”
Terico sanoi Nomanille, lähtien sen jälkeen kävelemään miehistöä kohden.
Nomanin ei auttanut muu kuin hymähtää. Tuo mies osasi myöskin aavistaa hänen ajatuksensa kulku tällaisen tilanteen kohdalla.
Noman tarkasti barrikadia sivulta sivulle. Sotilaat joko nojasivat barrikadiin tai olivat asettuneet istumaan taisteluparinsa vierelle ja tekivät mitä nyt tekivät. Valtaosa kuitenkin oli kaivanut lihasäilykkeet pienien repujensa pohjalta ja ryhtyivät niitä avaamaan. Olihan aamiaisesta kulunut jo seitsemän tuntia.
Yksittäisen kuljetusaluksen jyrinä keskeytti Nomanin ajatukset, jolloin mies nosti katseensa taivaalle ja kiinnitti erityistä yhteen isoon sotalaivaan, joka laskeutui planeetan ilmakehään.


Osa.2

Pert viiden kiertoradalla.

Artasialainen laivasto oli sijoittanut itsensä siten, että aluksilta kulkevat sukkulat pystyivät nopeasti laskeutumaan kriisipesäkkeelle ja myös poistumaan sieltä turvaan.
Suuret tukialukset olivat kokonsa takia sivummalla tarjoamassa turvaa mahdollisilta ulkopuolisilta tekijöiltä, kun taas pienemmät kevyet risteilijät ja fregatit olivat lähempänä planeettaa.
Yksi näistä aluksista oli kevyt risteilijä Niraud”

”Kapteeni sillalla!”
Kuului siltaupseerin huudahdus kun hissin ovet avautuivat. Tällöin jokainen miehistönjäsen käänsi katseensa tuolle ovelle. Muu miehistö kääntyi katsomaan tuota hisisä.
Sillalle astui hieman yli kaksikymmentä vuotias mies merensinisessä manttelissa, jonka vatsan korkeudella roikkui punakivellä ja hopealla koristeltu säilän huotra.
Mies heilautti hansikkalla verhottua kättään rennolla liikkeellä, jolloin miehistön jäsenet kääntyivät takaisin monitorien ja konsolien äärelle. Samalla kun aluksen kapteeni istui omalle penkilleen komentosillan keskelle.
”Kapteeni, tässä yleisraportti amiraalilta. Kymmenen minuuttia vanha.”
Aluksen viestivastaava, luutnantti Sveta Herc sanoi noustuaan ylös paikaltaan ja ojennettuaan kapteenilleen jokaisen siltaupseerin normaaliin varustukseen kuuluneen Applepad -taulutietokoneen.
Kapteeni otti tuon ”taideteoksen”, kuten laitteesta leikkisästi kutsuttiin sen ajoittaisen epäluotettavuuden takia. Mies luki laitteen ruudulla ollutta raporttia, samalla kun hänen vapaana ollut käsi hieroi yötaivaan sinisiä hiuksia.
Kapteeni ojensi tabletin takaisin alaiselleen ja nyökkäsi samalla. Luutnantti puolestaan niskakurmarsi ja siirtyi sen jälkeen takaisin omalle paikalleen komentosillan oikealla puolella.
Kapteeni puolestaan risti kämmenensä ja antoi päänsä nojautua niihin, samalla kun kyynärpäät ottivat tukea tuolin käsinojista.
”Gallardo.”
Mies sanoi lopulta, jolloin tuolin vieressä, lattialla ollut hologrammialusta heräsi eloon ja ryhtyi muodostamaan humanoidinkaltaista hahmoa.
Pian tuon alustan päällä seisoi ponihäntä tukkainen, kauttaaltaan vihreän värinen nainen, joka oli pukeutunut Artasian laivaston paraatiunivormuun.
Hän oli Gallardo, Niraudin tekoäly, joka oli ohjelmoitu näyttämään fyysesti Artasialaiselta, jotta yhteistyö miehistön välillä sujuisi helpommin.
”Kapteeni.”
”Onko raportti todellisuudessa niin hyvä, vai onko sitä kaunisteltu?”
Kapteeni kysyi Gallardolta tietäen, että se oli lukenut saman raportin. Gallardo ja alus olivat yksi ja sama. Se pystyisi ottamaan aluksen hallintaansa koska tahansa ja samalla aiheuttaa huomattavaa vahinkoa miehistölle.
Artasialaiset insinöörit olivat tosin tiedostaneet tämän tosiasian ja siksi Gallardon kaltaisiin tekoälyihin ohjelmoitiin varotoimia, jotta näin ei tulisi ikinä tapahtumaan.
”Sitä on lievästi kaunisteltu.”
Gallardo lopulta sanoi ja nosti oikean kätensä ylös osoittamaan edessä ollutta päämonitoria, joka ryhtyi näyttämään planeetan pinnalta tulevien aluksien nimiä sekä niiden sisältöä.
Kapteenille annetun raportin mukaan, kaikki siviilit oli jo siirretty pois planeetalta. Mutta tosiasiassa planeetalla oli vielä satoja siviilejä ja nekin kuljetusalukset, jotka pinnalta tulivat, olivat puolillaan turhan hätäilyn seurauksena.
”Entä asevoimat?”
Kapteeni kysyi vielä, jolloin Gallardo poisti aikaisemmat tiedot ja toi näytölle ”taktisen” tiedon planeetasta, joka näytti kaikki pinnalla olevien joukko-osastojen sijainnin.
Raportti oli valehdellut. Sen mukaan pinnalla olleiden sotilaiden olisi pitänyt olla eri avaruussatamilla valmiina evakuointiin. Mutta todellisuudessa joukkoja oli ympäri planeettaa tekemässä ties mitä.
”Näytä Kerehean tilanne.”
Kapteeni sanoi, jolloin näytölle ilmaantui pääkaupungissa olevien joukkojen tarkat sijainnit. Kuten sielläkin, joukkojen olisi pitänyt olla satamassa. Mutta ne sijoitettu ympäri kaupunkia.
Erityisen huomion sai vaimea piste mediakeskukselle johtavalla kadulla, jonka vierellä oli nimi ”Tederich”
”Gallardo, valmistele suojattu yhteys pinnalle. Komentaja Sabat, teillä on komento. Minä olen toimistossani.”
Kapteeni sanoi ja nousi ylös tuolistaan, lähtíen sen jälkeen kävelemään kohti sillan vasemmalla seinustalla ollutta ovea kohden, jossa sijaitsi kapteenin oma toimisto.

”Yhteys pinnalle valmiina, kapteeni.”
Gallardon ääni kaikui kapteenin toimiston kaiuttimista.
Itse toimisto oli hyvin koristeellinen. Kalusto, tuolia myöten, oli valmistettu Artasialaisesta suurpuusta, jota kasvoi vain planeetan eteläisellä pallonpuoliskolla ja saattoi kasvaa kerrostalon korkuiseksi.
Kapteenin oman maun mukaan, valaistus oli punertava, joka toi puun sävyt tulivat hyvin esille. Lisäksi pöydillä oli kaikkea esineistöä aina kirjoista, aluksen pienoismalliin.
Nyt kuitenkin kapteeni istui oman työpöytänsä ääreen ja avasi sen päällä olleen tietokoneen monitorin, joka oli jo valmiina lähettämään videokuvaa salatulla kanavalla.
”Valtuutus, kapteeni Tederich Domen, ALSQ6871T. Luo yhteys henkilöön Tederich Noman, luutnantti, Artasian merijalkäväen viidennen rykmentin kolmas pataljoona.”
Kapteeni sanoi tietokoneelle, joka ryhtyi välittömästi toteuttamaan sille annettua pyyntöä.

Mielenosoittajat olivat viimein pysähtyneet noin sadan metrin päähän barrikadista ja tyytyivät nyt vain huutelemaan hävyttömyyksiä sekä heittelemään sotilaita kohti kaikkea mikä käteen sattui.
Noman oli asettunut seisomaan barrikadin päälle ja tarkasteli mielenosoittajia tupakka sauhuten huulien välissä. Terico oli kyllä toivonut, ettei hän asettaisi itseään tämänkaltaiseen vaaraan. Mutta esimiehensä päättäväisyydelle hän ei kuitenkaan mitään mahtanut. Lisäksi, kaikki mielenosoittajien heittämät esineet tuntuivat menevän ohi tai jäivät lyhyiksi.
Nomanin rannekommunikaattori alkoi yhtäkkiä hälyttää. Tällöin mies nosti kätensä leukansa tasalle, ja painoi toisella kädellään muutamaa nappia laitteessa, jolloin sen yläpuolelle ilmaantui hologrammiruutu.
”Domen! Mitä velipoika?”
Noman huudahti nähtyään tutut kasvot ruudussa. Noman ja Domen tosiaan olivat veljeksiä. Heillä tosin oli ikäeroa viisi vuotta ja Noman oli heistä vanhempi.
”Ei viestimen välityksellä Noman. Mikä siellä on tilanne? Sain raportin, jossa sanottiin kaikkien maajoukkojen vetäytyneen satamaan. Mutta näin taida olla?”
Domen ryhtyi kyselemään isoveljeltä, joka vastasi vain murahtamalla ja vetämällä pitkän henkosen savukkeestaan.
”Lisäksi, sinä sanoit lopettaneesi polttamisen.”
Domen vielä lisäsi viitaten veljensä huulilla olleeseen hydruslaiseen savukkeeseen.
”Niin minä lopetinkin. Mutta vittumaisella tilanteella on tapana aiheuttaa lieveilmiöitä. Satama on lähes menetetty. Omista tappioista en tarkasti tiedä, mutta niitä kyllä on. Lehre puolestaan otti valtaosan pataljoonasta ja vetäytyi mediakeskukseen. Minä taas olen täällä kukkulan kuninkaana pienen ryhmän kanssa.”
Noman sanoi veljelleen ja samalla väisti yhtä mielenosoittajan heittämää lasipulloa. Huutelu oli myös koventunut, samalla kun väkeä tuli vain entistä enemmän.
”Lehre jätti sinut sinne?! Haluatko että teen ilmoituksen Veracrulle?”
Domen sanoi hämmästyneenä, vaikka hän tiesikin Lehren maineen kiisteltynä persoonana. Mutta tällainen päätös oli häneltäkin jo jotain uskomatonta.
”Anna olla. Ei siitä ole mitään hyötyä, että amiraali ryhtyy kinaamaan maajoukkojen upseerien kanssa. Olettaen, että Veracruta kiinnostaa ryhtyä kinaamaan.”
Noman vielä sanoi ja otti uuden henkäyksen savukkeestaan. Samalla hän kuitenkin huomasi, että mielenosoittajat lähtivät matelemaan barrikadia kohden.
”Nyt pitää lopettaa. Homma alkaa lämmetä ja nopeasti."
Noman sanoi ja heitti savukkeensa maahan, sulkien sen jälkeen kommunikaattorin ennen kuin Domen ehti sanoa mitään.
”Asemaan!”
Noman karjahti käskynsä ja hyppäsi alas barrikadilta. Tällöin jokainen sotilas keskeyttivät aikaisemman toimintansa, tarttuivat aseisiinsa ja juoksivat omille paikoilleen.
”Minä kun olisin toivonut, että he olisivat vähintään pysyneet paikoillaan.”
Terico sanoi Nomanille samalla kun hän juoksi miehen viereltä omalle paikalleen.
”Kuten minäkin, ylikersantti.”

[Shinea]

Mulle tuottaa pieniä ongelmia ymmärtää noita armeijan arvonimikkeitä ja niiden suhdetta toisiinsa, vaikka mä oon kattonu niistä listan noin 358 kertaa...
Kivasti etenee. Noman näyttää olevan ihan oma omituinen itsensä. Lisäks mä tykkäilen tota tekoälyä, kuulostaa messevältä ja vaaralliselta.

[Salem]

Pakko kompata tuon tekoälyn kanssa! Aivan mahtava idea täynnä vaikka millaisia mahdollisuuksia. En malta odottaa mitä kaikkea siitä saat aikaan vielä tulevaisuudessa.
Kiinnostava aloitus, joka jättää odottamaan lisää. Ja kun Noman seikkailee tarinassa niin eihän se voi olla muuta kuin eeppistä menoa. ^_^

[Taker]

Pitkän odottelun, sekä lähes täydellisen uudelleenkirjoituksen jälkeen, on kolmas osa valmis!
Kiitos ja anteeksi. (Ps. Tästä osasta suunnittelin aluksi paljon lyhyempää, mutta sitä tekstiä vain tuli ja tuli..)

Osa. 3

”Voi helvetti, Noman.”
Domen murahti hampaittensa välistä, kun näyttöpäätteessä ollut kuva vaihtui lumisateeseen hänen veljensä kasvojen sijasta.
Hän katsoi sitä hetken aikaa, kunnes lopulta huokaisi ja sulki näyttöpäätteen.
Tämän jälkeen hän nousi ylös tuoliltaan ja käveli toimistonsa ikkunan luokse.
Kevyitä rahti- ja kuljetusaluksia nousi edelleen planeetan pinnalta. Domen mietti, että jos ne skannaisi nyt perusteellisesti, niin niiden sisältö olisi varmasti jotain täysin tarpeetonta.
Planeetan kuvernööri, sillä hetkellä entinen sellainen, oli määrännyt kaiken ”tärkeän” evakuoinnin. Tähän kuului myös alkuperäisväestön rakennuttamien tehtaiden koneet, vaikka ne olivat huomattavasti vanhentuneita ja yleisesti ottaen huonompia artasialaiseen tekniikkaan verrattuna.
Yleisesti oli myös tiedossa, että planeetan kuvernööri oli korruptoitunut, mutta siitä ei puhuttu ääneen.
Kun mellakoitsijat olivat voimalla tunkeutuneet hallintotaloon, olivat he löytäneet kuvernöörin toimistosta vuosikymmeniä ja satoja vuosia vanhoja taideteoksia, jotka olivat kadonneet pääkaupungin museosta.
Kaiken kukkuraksi, artasialaisaluksen miehistö, joka otti kuvernöörin kyytiinsä, löysivät hänen matkatavaroista pieniä arvoesineitä, jotka olivat myös mystisesti kadonneet museosta.
Tämän enempää Domen ei tiennyt kuvernöörin kohtalosta. Eikä häntä kyllä kiinnostanut tietää.

Domen halusi auttaa veljeään, mutta hän ei tiennyt kuinka. Aluksen siirtäminen pois saartorenkaasta huomattaisiin heti ja siitä seuraisi oikeustutkinta käskyjen jättämisestä.
Domen vajosi omiin ajatuksiinsa, kunnes ovisummerin ääni toi hänet takaisin todellisuuteen.
”Sisään.”
”No, minä olen saanut sairastuvan kuntoon. Voisitko nyt kertoa mitä me teemme?”
Sanoi aluksen sotilaslääkäri, tohtori Karbunkle.
Domen kääntyi katsomaan kenties yhtä luotetuinta upseeriaan koko aluksella.
Ulkonäöllisesti, Karbunkle muistutti enemmän lasten lauantaiaamun piirretyn hullulta tiedemieheltä, kuin lääkäriltä.
Miehen sotiaalliselta kannalta liian pitkäksi kasvaneet vaaleat hiukset sekä laboratoriotakki vain vahvistivat mielikuvaa, joka Domenilla ja useimmilla aluksen miehistöllä oli.
Toisaalta myös, Karbunkle itse kutsui myös itseään tiedemieheksi. Hän oli erityisen kiinnostunut lääkkeistä ja niiden käytöstä rokotteissa. Tohtori olikin onnistunut luomaan muutamia tehokkaita lääkkeitä kivunlievitykseen ja rauhoittamiseen. Kiistanalaisia sivuvaikutuksia tosin esiintyi.
”Odotamme. Planeetan pinnalla täytyy tapahtua jotain todella mullistavaa, jota voisimme siirtyä pois paikaltamme.”
Domen sanoi tohtorille ja kääntyi uudestaan ikkunaa kohden.
Pian mies kuitenkin havahtui, että Karbunkle oli siirtynyt hänen rinnalleen.
Miehet katsoivat vaitonaisena planeettaa ja muita artasialaisaluksia.
”Haluatko jotain rauhoittavaa? Minusta tuntuu, että olet sen tarpeessa.”
Karbunkle lopulta rikkoi hiljaisuuden ja veti takkinsa povitaskusta yhden suihkuinjektorin, jonka tarkoituksena oli saattaa lääkettä suoraan verenkiertoon.
Domen käänsi päänsä hitaasti vierellään seisovaan lääkäriin. Hän vilkaisi tuota suihketta, lopulta vain puistellen päätään kieltäytymisen merkiksi.
Karbunkle puolestaan vain kohautti olkapäitään ja käytti tuon lääkkeen itseensä. Mies oli hetken vaiti, kunnes lopulta murahti, samalla venytellen käsiään.
”Joo, ei se toimikkaan. Hyvä tietää.”
”Jos tohtori Karbunkle on jo lopettanut lääkkeiden väärinkäytön, niin haluaisin vain ilmoittaa. Teitä tarvitaan sillalla, kapteeni.”
Gallardon ääni kajahti huoneen kaiuttimista, jotka kuultuaan, Domen syöksähti ulos, Karbunkle perässään.

”Mitä tapahtuu?”
Domen kysyi asteltuaan heti komentosillalle. Sillan miehistö tuijotti päänäyttöä, eivätkä noteeranneet kapteeniaan sen kummemmin.
Domen kääntyi itsekin katsomaan tuota samaa ruutua, kuultuaan Karbunklen vaimean kiroamisen.
Näyttö välitti kuvaa planeetan pääkaupungin avaruussatamalta. Joku lukuisista rahtilaivoista oli mitä ilmeisimmin kokenut vakavan onnettomuuden, ja sen seurauksena pudonnut suoraan sataman päälle, aiheuttaen paljon tuhoa alueen rakennuksille.
”Gallardo, tiedätkö syyn?”
Domen kysyi tekoälyltä, jonka hologrammikuva ilmaantui komentotuolin käsinojalle.
”En osaa sanoa. Alus oli lentämässä sataman yläpuolelta, kun se yhtäkkiä räjähti. Mitään hätäilmoitusta tai vastaavaa ei kuulunut.”
Gallardo vastasi samalla laittaen näytölle pienemmän ruudun, joka näytti äskeisten tapahtumien kulun.
Ja tosiaan, rahtialus oli lentämässä sataman yli, kunnes se lopulta räjähti nähtävästi ilman mitään syytä.
”Alueella ei ole artasialaisia sotilaita, eikä mielenosoittajien puolelle loikanneet miliisit tuskin kykenisivät ampumaan tai sabotoimaan tuollaista alusta.”
Gallardo vielä lisäsi ja näytti artasialaisjoukkojen nykyiset sijainnit kaupungin kartalla.
”Tämä saattaisi toimia nyt. Laivaston säännöissä on pykälä, jonka mukaan alus voi irtautua saarrosta ja siirtyä parempiin asemiin vastaanottamaan haavoittuneita sotilaita tai onnettomuuden uhreja.”
Karbunkle yllättäen avasi oman sanaisen arkkunsa ja muistutti säännöstä, joka oli tosiasiassa jo unohdettu kauan sitten.
Domen kääntyi komentotuoliinsa päin ja katsoi Gallardon hologrammikuvaa. Mies ja tekoäly olivat viettäneet kahden kesken paljon aikaa, ja Gallardo oli oppinut tuntemaan Domenin tarpeeksi hyvin tietääkseen mitä mies kulloinkin ajatteli.
Hetken hiljaisuuden, laivaston viestiliikenteen ja skannaamisen jälkeen, Gallardo nyökkäsi. Mikään muu laiva ei tulisi siirtymään.
”Ruori, alus pääkaupungin ylle. Viesti, ilmoita amiraalille, että siirrymme asemiin mistä voimme auttaa. Jos joku ryhtyy vikisemään, vetoa sääntöihin. Karbunkle, mene valmistamaan sukkula ja pieni lääkintäryhmä, jos niitä sattuisi tarvitsemaan.
Domen jakoi määräyksensä ja meni istumaan omalle tuolilleen. Karbunkle puolestaan teki nopeasti kunniaa oikean kätensä etu- ja keskisormella, sen jälkeen poistuen komentosillalta.
Samalla, aluksen moottorit alkoivat lämmetä, kunnes lopulta ne ryhtyivät liikuttamaan kevyttä risteilijää ruorimiehen haluamaan suuntaan.

Jälleen yksi mielenosoittajien heittämä tiiliskivi iskeytyi artasialaissotilaiden keskelle, kuitenkaan kehenkään osumatta.
Mielenosoittajat olivat pysähtyneet kymmenen metrin päähän barrikadista, kun sataman lähistöltä kuului valtaisa räjähdys, jota seurasi yönmusta savupatsas.
Noman oli jo useampaan kertaan yrittänyt saada yhteyden esikuntaan, siinä kuitenkaan onnistumatta. Vaikka mielenosoittajien heittämät esineet oli tulkittavissa tappamiseen tarkoitettuja, Noman päätti olla vastaamatta siihen varoituslaukauksia lukuun ottamatta.
Kaksi sotilasta oli saanut lieviä palovammoja mielenosoittajan heittämästä polttopullosta. Mutta heidän vammat eivät olleet niin vakavia, että evakuointia olisi täytynyt harkita.
”Luutnantti, teidän täytyy nyt päättää. Joko me lähdemme tästä mäkeen, tai ryhtyä ajamaan heitä pois.”
Tercio sanoi tultuaan Nomanin vierelle.
Noman ei kuitenkaan vastannut mitään, hän tiesi varsin hyvin mikä tilanne oli. Jos he jäisivät, eivätkä laittaisi kunnolla hanttiin, heistä tulisi mellakkapoliiseja ilman suojia ja pamppuja. Jos hän määräisi perääntymisen, se tietäisi hänen ja mahdollisesti myös Domenin urien vesittymistä. Kolmas vaihtoehto olisi taas määrätä joukkomurhan alkavaksi. Mutta viimeinen vaihtoehto oli sellainen, mitä hänen itsekunnioitus ei tulisi ikinä kestämään.
Noman kääntyi katsomaan alaisiaan. Useimmat pyrkivät olemaan mahdollisimman rauhallisia, mutta yksi sotilaista katseli ympärille peloissaan ja sormi turhan lähellä aseen liipaisinta.
Nomanin täytyi tehdä päätös ja pian.
Lopulta hän sen myös teki.

”Jätetään asemat ja peräännytään mediakeskusta kohti. Jos mellakoitsijat tulevat liian lähelle, ammutaan yhteislaukaus varoituksena. Lähtö heti.”
Noman sanoi Terciolle, joka nyökkäsi ja lähti viemään sanaa muille sotilaille.
'Syteen tai saveen'
Noman ajatteli mielessään kun viestin saatuaan, sotilaat lähtivät perääntymään yhdessä rivistönä.
Kun mielenosoittajat huomasivat, että ”riistäjät” lähtevät pakoon, he tietysti innostuivat ja lähtivät uudestaan liikkeelle. He ylittivät tai rikkoivat artasialaisten rakentaman barrikadin
Mielenosoittajat eivät kuitenkaan pysähtyneet, vaan ryhtyivät seuraamaan artasialaisia, samalla huudellen solvauksia.
Yksi mielenosoittajista heitti tyhjän lasipullon sotilaita kohden. Ken tietää, halusiko hän vahingoittaa sillä ketään. Mutta niin hän teki joka tapauksessa.
Lasipullo osui yhden sotilaan kypärän reunaan, jolloin se meni pirstaleiksi ja lasinsirut iskeytyivät hänen miehen kasvoihin.
Sotilas parkaisi kivusta, rojahti polvilleen maahan ja piteli kasvoistaan kiinni.
”Jatkakaa matkaa!”
Noman komensi alaisiaan, jotka kuitenkin pysähtyivät useamman metrin päähän odottamaan.
”Jaloillesi siitä sotilas, meidän pit...”
Noman sanoi alaiselleen ja tarttui tätä kenttätakin kauluksesta. Miehen kannustuksen kuitenkin katkaisi hänen takaansa kuulunut aseen laukaisun ääni.
Nomanin jalat pettivät hänen altaan ja hän rojahti maahan, kaataen mukanaan sotilaan, jota mies oli jäänyt auttamaan
Noman kuuli kuinka Terico huusi jotain, mutta hän ei saanut siitä mitään selvää.
Mitä oikein tapahtui? Tämä kysymys pyöri Nomanin päässä. Mihinkään ei sattunut, mutta silti hän ei saanut itseään ylös.
Lopulta joku tarttui häntä takin kauluksesta ja ryhtyi raahaaman miestä pois.
Noman näki myös kuinka toinen sotilas lähti kantamaan haavoittunutta toveriaan pois. Tällöin Noman huomasi, kuinka verivana seurasi häntä.
Hetkeä aikaisemmin kuultu laukaus, yhdistettynä tuohon verivanaan, Noman tajusi että häntä oli ammuttu. Mutta mihin? Hän ryhtyi tutkimaan silmämääräisesti itseään, vaikka hän ei paljoa pystynyt näkemään makuuasennosta.
”Voi paska.”
Olivat miehen sanat, kun hän viimein huomasi, että hänen oikea käsi oli ammuttu lähes irti. Mutta takin ja ihon riekaleet pitivät sitä edelleen kiinni kehossa.
Sitten tuli niin kova kipu, jota hän ei ollut koskaan aikaisemmin tuntenut.

”Domen! Veljesi on saanut osuman!”
Gallardon ääni kajahti, kutsuen häntä niemellä, sotilasarvon sijaan. Samalla komentosillan näyttöruutu tarkentui artasialaisotilaiden ylle ja näytti kuinka he raahasivat Nomania poispäin mielenosoittajista.
”Komentaja, teillä on johto!”
Domen antoi nopean käskynsä, nousten samalla tuoliltaan ja syöksyi sillalla olevaan hissiin.
”Karbunkle, lääkintäryhmä välittömästi sukkulahangaariin. Sille tuli tarvetta nyt!”
Domen viestitti nopeasti ylilääkärille, samalla kun asetti hissille määräykset ottaa suunnaksi samalle kannelle, missä hangaari sijaitsi.
Järkevästi ajateltuna, tämä oli väärä lähestymistapa. Mutta tässä oli nyt myös tunnepuoli pelissä. Domen ei anna veljeään jonkun puolitaitoisen välskärin käsiin, kun parempaakin hoitoa olisi tarjolla.
Tästä myös saattaisi tulla aika paljon sanomista hänen omilta esimiehiltään, mutta ne olivat nyt toissijaisia.
Nopean, mutta tuskallisen hitaalta tuntunut hissimatka lopulta päättyi. Domen syöksähti käytävälle, jolla olleet miehistönjäsenet siirtyivät suosiolla sivummalle, pois kapteeninsa edestä.
Pian Domen pääsikin hangaariovien luokse, jotka avautuivat hänen edestään ilman, että hänen tarvitsi painella mitään nappuloita.
Niraudin kaltainen kevyt risteilijän yleensä piti sisällään kahdesta kolmeen sukkulaa, joiden avulla aluksesta pystyttiin lähettämään loittoryhmiä planeetoille. Nyt tilanne oli kuitenkin se, että kaksi kolmesta oli epäkunnossa.
”Kaikki valmiina kapteeni, voimme lähteä heti kun käsky käy.”
Ainoan kunnossa olevan sukkulan pilotti sanoi, heti kun Domen oli astunut sen sisään. Karbunkle ja hänen nelihenkinen ryhmänsä olivat jo sukkulassa sisällä.
”Lähdetään, äkkiä sitten.”
Domen sanoi istuttuaan kakkospilotin paikalle ja kiinnitti itsensä tiukasti penkkiin kiinni.

Sukkulan työntömoottorit jyrähtivät käyntiin ja pian alus nousi ylöspäin. Hangaarin parissa työskentelevät miehistönjäsenet avasivat ovet avaruuteen. Kun ne hitaasti avautuivat, muodostui ovien tilalle voimakenttä, jonka avulla, aluksesta ei lentäisi mitään irtaimistoa tai ihmisiä ulos avaruuteen.
Kun ovet olivat viimeinkin avautuneet kokonaan, syöksyi sukkula ulos voimakentän läpi avaruuteen ja otti kurssin kohti planeetan pintaa.

”Kuuleeko kukaan minua? Tässä on ylikersantti Terico, yhdeksännestä merijalkaväkirykmentistä. Tarvitsen välitöntä sairaskuljetusta, meillä on hyvin vakavasti haavoittunut! Kuuleeko kukaan?!”
Terico suorastaan huusi hänen kommunikaattoriinsa ja yritti saada yhteyden edes johonkin artasialaisosastoon, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Terico kääntyi katsomaan lähistöllä makaavaa Nomania, jota kolme sotilasta pitelivät paikallaan, samalla kun joukon lääkintämies yritti epätoivoisesti auttaa erittäin tuskaista esimiestään.
Loput sotilaat olivat taas muodostaneet suojaavan ympyrän ja ampuivat nyt useita varoituslaukauksia mielenosoittajia kohden, yrittäen pitämään heidät loitolla.
Kukaan ei tiennyt sitä, mistä Nomania vakavasti haavoittanut laukaus oli tullut. Vamman vakavuus kuitenkin kertoi, että kyseessä oli isokaliiperisen kiväärin ammus, joita artasialaiset käyttivät. Mutta oli hyvinkin mahdollista, että joku mielenosoittajista oli saanut haltuunsa aseen myös.
”Tässä kapteeni Tederich, risteilijä Niraudilta. Olemme tietoisia tilanteesta ja tiedämme myös sijaintinne. Olkaa valmiina.”
Terico yllättäen kuuli tutun äänen viestilaitteessa. Mies oli tutustunut Domeniin, Nomanin valmistuttua upseeriksi. Lisäksi he olivat tavanneet useampaankin kertaan, kun heidän komppania oli sijoitettuna Niraudille harjoitustehtävissä.
Nyt Tericon korviin kantautui selkeä työntömoottorien ääni, joka läheni jatkuvasti. Pian sotilaiden yläpuolelle ilmaantui avaruussukkulan varjo.

Sukkula leijui hetken aikaa sotilaiden yllä, kunnes se siirtyi heistä muutaman metrin päähän ja laskeutui tielle. Sukkulan takaovi avautui, ja Domen sekä Karbunkle, lääkintäryhmän kanssa juoksivat ulos paarien kanssa.
”Noman.”
Oli Domenin ainoat sanat, kun hän viimein pääsi isoveljensä vierelle ja laski kätensä tämän olkapäille. Nomanin iho oli jo muuttunut vaarallisen kalpeaksi, eikä hän myöskään reagoinut mitenkään veljensä läsnäoloon.
”Mitä kipulääkettä te olette antaneet hänelle?”
Karbunkle kysyi lääkintämieheltä, samalla kun hän kumartui Nomanin vierelle ja levitti omat välineensä lähelleen. Hänen alkudiagnoosi oli kuitenkin melko selvä. Vaurioitunut käsi oli lähes mahdoton pelastaa, jonka hän kertoi puistellen päätään Domenille.
”Quaksiinia, ei meille mitään muuta anneta.”
Lääkintämies vastasi Karbunklelle. Tohtori murahti vaimeasti ja käski muistuttamaan itseään, että hän vaatisi lääkintämiehille jatkokoulutusta ja vahvempia lääkkeitä.
”Valmistelkaa paarit.”
Karbunkle sanoi, samalla kun hän kaivoi lääketavaroidensa joukosta pienen putkilon, jossa oli sisällä valkoista jauhetta. Karbunkle kiinnitti tuon putkilon suihkuinjektoriin ja pisti sillä Nomania.
”Mitä tuo aine oli?”
Domen kysyi tohtorilta.
”Lääkettä Terranista. Lääketieteellinen nimi on diasetyylimorfiini, mutta se tunnetaan paremmin nimellä ”Heroiini”.”
Karbunkle vastasi, ryhtyen sen jälkeen parantamaan lääkintämiehen tekemää sidettä Nomanin vaurioituneessa kädessä. Saatuaan tämän valmiiksi, Karbunkle ohjeisti lääkintäryhmäänsä nostamaan Nomanin paareille, jotta hänet olisi helpompi siirtää sukkulaan.

Tällä välin Terico oli siirtynyt sivummalle, ja vihdoinkin saanut yhteyden esikuntaan. Jokin oli kuitenkin saanut miehen ilmeen tyrmistyneeksi. Hyvästä syystäkin. Uudet käskyt eivät olleet mieluisia.
Terico kääntyi katsomaan paareille nostettua päällikköään ja empi hetken aikaa. Lopulta hän kuitenkin hölkkäsi Nomanin rinnalle ja sanoi tälle vaimeasti.
”Olen pahoillani.”
Sitten Terico palasi takaisin sotilaidensa pariin.

Nomanin tuntema kipu alkoi viimein helpottaa, mutta verenhukka oli saanut hänet täysin turraksi. Mies kuitenkin oli tunnistanut veljensä kasvot ja äänen hänen vierellään. Mutta mies ei pystynyt tekemään mitään.
Hän oli kuitenkin huomannut Tericon tulleen hänen vierelleen ja sanoi jotain, mistä Noman sai vain selville ”pahoillani” – sanan.
Häntä ryhdyttiin kantamaan johonkin. Hänen ympärillään olleet valkotakkiset ihmiset huutelivat toisilleen, mutta Noman ei saanut sanoista mitään selvää.
Ukkoselta kuulostavat äänetkin lisääntyivät. Etäisesti ne kuulostivat aivan laukausten ääniltä, mutta Noman ei kyennyt olemaan täysin varma siitä.
Noman tunsi kuinka hänen silmäluomensa tuntuivat yhä raskaammilta, ja kun hänet viimeinkin kannettiin sisälle johonkin, ne menivät täysin kiinni.

”Auto 15!”
Noman heräsi omaan ja autoradiosta kuuluvaan huutoon viimein. Mies huomasi, kuinka hänen vasen käsi oli hakeutunut automaattisesti kiinni oikeaan käteen, joka oli paikallaan. Aivan kuten siihen ei olisi tapahtunut mitään.
Noman huokaisi kuuluvasti ja painoi päänsä autonsa rattiin, ryhtyen sitten haromaan hiuksiaan. Lopulta hän kuitenkin muisti, että hänen lyhyt irokeesi oli vaihtunut jo pari kuukautta aikaisemmin sitten vaihtunut pidempään ja piikkimäiseen variaatioon.
Muutenkin, miehen entisestä sotilaallisen jämäkästä ulkonäöstä oli jäljellä vain rippeet. Maastovaatteet olivat vaihtuneet ränsistyneeseen pilottitakkiin ja mustiin housuihin.
”Auto 15! Pää pois perseestä ja vastaa!”
Radiosta kuului jälleen Nomanin esimiehen huuto. Noman kiroili vaimeasti ja tarttui radion mikrofoniin.
”Auto 15 tässä. Kusitauolla.”
”Vähemmän yksityiskohtia, pyydän. Satamasta on tilattu auto, sinä menet. Liikettä!”
Radiosta kuulunut ääni ohjeisti Nomania, kunnes ääni viimein vaimeni.
Noman huokaisi jälleen ja otti paremman asennon autonsa kuljettajanpenkillä. Tämän jälkeen mies painoi pohjaan ohjaamon kojelaudassa olevan napin, joka hetken odottelun jälkeen herätti auton sähkömoottorin henkiin.
Mies vielä asetti vielä turvavyön kehonsa yli ja lukitsi sen kiinni. Sen jälkeen auton katossa ollut valokyltti kiinni, ja matka oli valmis alkamaan.
Noman peruutti autonsa pois parkkiruudusta ja sukelsi Artasin, artasialaisten kotiplaneetan pääkaupungin vilkkaille kaduille.

[Salem]

Karbunkle on ihan mahtava tyyppi.
Kivasti valottui tässä nyt Nomanin käden taustatarina, josta ei olekaan aiemmin muistini mukaan ollut kauheasti puhetta. Kovin pisti tosin huvittamaan kuinka "rennosti" Noman tuohon menetykseen aluksi reagoi.
Hyvä homma että sait tämän vastoinkäymisistä huolimatta kasaan. Nyt jäämme odottelemaan lisää

[Taker]

Kuukausi myöhemmin ja tässä ollaan : D Ite en henk.koht oikein pidä tästä osasta, jotenki tuntu niin tylsältä ja tahmeelta...Toivottavasti te sentään tykkäätte.

Olkaa hyvä.

Osa 4

Herätyskellon piipitys antoi merkkinsä siitä, että oli aika herätä uuteen päivään. Laite piti ääntä hetken aikaa, kunnes Noman viimein sammutti sen.
Mies makasi sängyllä hetken aikaa, kunnes elämä lopulta voitti, ja hän nousi istumaan.
Auringonsäteet pilkistivät ikkunaverhojen välistä ja valaisivat osittain Nomanin asunnon makuuhuoneen ja sen varsin yksinkertaisen kalustuksen. Parisängyn lisäksi huoneessa oli vain lipasto sängyn molemmin puolin, sekä puutuoli, joka tosin oli miehen vaatteiden päällystämä.
Noman haroi hiuksiaan ja totesi lakan vaikutuksen viimeinkin lakanneen. Hän nousi ylös seisomaan ja raotti sormellaan ikkunaverhoja. Ikkunasta hän näki, että ulkona oli täysin pilvetön päivä. Onneksi ei ollut lomakausi, nimittäin tällaiset päivät toivat turistit ulos hotelleista. Taksikuskin ammatissa, Noman oli oppinut, että turistit olivat asiakasryhmistä kaikkein pahimpia, heti eläkeläisten ja bisnesmiesten jälkeen.
Mies poistui ikkunan luota ja otti suunnaksi makuuhuoneen vieressä olleeseen kylpyhuoneeseen. Lähes pakollinen aamusuihku toivon mukaan virkistäisi häntä ja toisi edes hieman eloa mieheen.
Suihkun jälkeen, Noman käveli lavuaarin ääreen ja pyyhkäisi kädellään peiliin muodostuneen vesihöyryn pois.
Mies katsoi kuvajaistaan hetken, kunnes alkoi kädellään haroa parransänkeään. Tahtomattaan, miehen silmät osuivat peilin oikeassa reunassa olleisiin kolmeen säröön. Hän muistuttikin itseään lisäämään kauppalistaan uusi peili.
Tämän jälkeen, hän otti viereisestä kaapista sähköisen parranajokoneen, sekä hiuslakkaa. Hetkessä, oli sänki historiaa. Lässähtäneet hiukset seurasivat pian perässä.
Noman oli jo monta kertaa kiroillut hänen päätöstään kasvattaa irokeesinsa paljon pidemmäksi, ja vielä pitää se pystyssä lakalla. Lyhyt irokeesi olisi myös ”siistimpi” ottaen hänen ammattinsa huomioon, mutta päätetty mikä päätetty.
Pian irokeesi muistutti jälleen Tachyonliskon harjaa. Noman katsoi vielä hetken peilikuvaansa, kunnes puisteli päätään ja poistui peilin luota.
Mies vielä otti puhtaat alusvaatteet pyykkikorista ja poistui kylpyhuoneesta, samalla pukien vaatekappaleita päälleen.

Jos Nomanin makuuhuoneesta pystyi päättelemään miehen asunnon poikamiesluolaksi, niin olohuone viimeistään varmisti asian.
Huoneen seinillä ei ollut mitään tauluja, tai edes elokuvien tai videopelien julisteita. Olohuoneen kalustus koostuikin pääpiirteittäin sohvasta, sohva- ja ruokapöydästä, tv-tasosta ja muutamasta lasikaapista sen molemmin puolin. Olohuoneen nurkassa taas oli ovi keittiökomeroon ja sen vieressä ovi parvekkeelle.
Rutiininomaisesti, Noman tarttui ruokapöydällä olleisiin savukeaskiin ja sytyttimeen, jatkaen siitä suoraan parvekkeelle.

Noman sytytti savukkeen, ensin laitettuaan sen huuliensa väliin. Liekki sytyttimen päässä syttyi yllättävän helposti ja pian se oli hakeutunut yhteen Aksap – merkkisen savukkeen kanssa. Pahanhajuinen savu alkoi hiljakseen levitä parvekkeella. Noman puolestaan rojahti istumaan vanhalle nojatuolille, joka oli jäänyt asunnon entiseltä asukkaalta.
Kerrostalo, jossa Nomanin asunto oli, sijaitsi Artasin lähiössä. Mutta parvekkeelta avautui varsin kaunis näkyvä pääkaupungin valtaviin pilvenpiirtäjiin. Kaupunki oli lähiöt mukaan laskettuna, lähes viidentoista miljoonan Artasialaisen koti, ja koko keisarikunnan keskus. Pilvenpiirtäjien välissä lensi miliisin ja ”kotiarmeijan” lentoyksiköitä. Yleinen käytäntö oli, että siviililiikenne kulki vanhanaikaisesti teitä pitkin, mutta lainvalvonta, pelastusyksiköt ja armeija saivat käyttää kaupungin ilmatilaa. Näin ei syntyisi mitään hidastavia tekijöitä jos kaupungin sisällä tapahtuisi jokin suuri onnettomuus.
Noman ei ollut asunut kaupungissa kuin neljä kuukautta, mutta siinä ajassa hän oli jo oppinut varsin hyvin kaikki sivukujat, sekä alueet, jonne ei kovin herkästi ollut asiaa.
Noman puhalsi viimeiset savut ulos keuhkoistaan ja pudotti loppuun käytetyn savukkeen nojatuolin vieressä olleeseen maustekurkkupurkkiin. Tämän jälkeen, mies nousi ylös, venytteli raajojaan ja sitten poistui takaisin asuntoonsa sisälle.

”Hyvää huomenta kansalaiset ja hyvää veteraanien päivää! Tänään kaupunkimme…”
Kuului television aamuohjelman ärsyttävän juontajan vielä enemmän ärsyttävä ääni, joka ryhtyi kertomaan mitä kaikkia tapahtumia oli pääkaupungissa veteraanien päivän kunniaksi. Noman, omaksi onnekseen ei kuullut kuin muutamia sanoja sieltä täältä, sillä vedenkeittimen ääni peitti äänet keittiökomerossa. Mies oli kuitenkin hyvin tietoinen siitä, että tuo päivä oli veteraanien päivä. Mutta, hän ei kuitenkaan aikonut mitenkään noteerata asiaa.
Sen sijaan, mies nojasi nyt päätään kaapin oveen ja yritti sulkea muistoja takaisin sinne, mistä ne yrittivät puskea ulos.
Lopulta vedenkeitin sai sille annetun tehtävän päätökseen, päästäen lyhyen äänen merkiksi siitä.
”..Veteraanien päivää myös vietetään laajasti myös muilla ”ydinplaneetoilla”. Seuraavaksi siirrymme Hercus kahdelle, jossa toimittajamme rapor…”
Aamuohjelman juontaja ehti vielä sanoa, kunnes Noman sulki television, ja heitti sen kaukosäätimen sohvan edessä olleelle pöydälle.
”Turpa kiinni, runkkari..”
Noman murahti hiljaa ja otti kulauksen hänen teekupuistaan. Mies rojahti löhöämään sohvalle ja vilkaisi sivusilmällään seinällä tikittävää kelloa. Vielä oli puoli tuntia vuoron alkuun.
Ahdistava hiljaisuus laskeutui jälleen Nomanin asuntoon.
Ulkoa kantautuneet äänet kuitenkin tunkeutuivat sisään. Yksi talon lukuisista ”haluan-joskus-kiiturikuskiksi” - älykääpiö, oli käynnistänyt liian paljon muokatun autonsa moottorin, jonka ääni muistutti vanhan papan moottorivenettä.
Seuraavaksi Nomanin asunnon yläpuolelta alkoi kuulua huutoa. Nähtävästi yläkerran alkoholistipariskunta oli viimeinkin herännyt tähän päivään. Toisinaan riitely heidän välillään oli ärtynyt niin pahaksi, että Noman oli päättänyt rankan työpäivän jälkeen päättänyt mennä lopettamaan ”juhlat”. Tuloksena oli ollut, että Noman oli saanut sakkolapun pahoinpitelystä, ja pariskunnan mies joutunut plastiikkakirurgin käsittelyyn.
Normaalisti, pahoinpitelystä olisi tullut haaste käräjille. Mutta kun paikalle tulleet miliisit olivat tajunneet Nomanin olevan veteraani, olivat he päästäneet miehen sakoilla.
Tällä kertaa Noman ei nousisi ylös ja menisi tukkimaan jomman kumman suun. Sen sijaan hän pysyi paikoillaan ja kuunteli hiljaa.
Mitä kauemmin mies kuunteli riitelyn ja mörisevän moottorin ääntä, sitä syvemmälle ajatuksiinsa hän vajosi.
Äänet alkoivat sekaantua keskenään, samalla kun eri tuoksut tulvivat Nomanin mieleen. Hitaasti äänet muuntautuivat ja alkoivat muistuttaa ihmisjoukon huutoa. Aivan kuten Pert viidellä.
Kova pamaus viimein palautti Nomanin takaisin tähän maailmaan. Mies kuitenkin tunsi, kuinka hänen sydämensä alkoi takoa yhtä lujaa kuin seppä vasaroiden teräspalkkia. Mies tunsi hikipisaroiden muodostuvan hänen otsallaan, samalla kun hengittäminen tuntui olevan vain yhä raskaampaa.
Teekuppi miehen kädessä alkoi tuntua raskaalta, joten hänen oli pakko laskea se edessään olleelle pöydälle.
Mies puristi nyrkkinsä kiinni ja yritti saada itseään rauhoittumaan, siinä kuitenkaan onnistumatta.
”Vittu!”
Mies ärähti lopulta ja nousi ylös sohvalta. Mies suuntasi välittömästi kohti asuntonsa eteistä, ottaen samalla matkalla tupakkansa, sytyttimen, sekä lompakkonsa. Kommunikaattoria mies ei ollut pitänyt mukanaan enää pitkään aikaan.
Noman puki nopeasti päälleen edellisenä päivänä lattialle jätetyt housut. Tämän jälkeen hän avasi vaatekaapin oven, ottaen sen sisältä pilottitakkinsa.
Vaimeasti kiroillen ja samalla omaisuuttaan housujen taskuihin sulloen, Noman jatkoi matkaansa kohti ulko-ovea.
Uusi manaus kertoi siitä, että lehdenjakaja oli jälleen tunkenut hänen postiluukusta sanomalehtiä, joita hän ei tilaa. Noman oli jo useaan kertaan kertonut tästä virheestä, mutta lehdenjakaja ei tuntunut tajuavan sitten yhtään.
Saatuaan takkinsa päälle, Noman puki jalkaansa hänen solkimaiharit. Nyörejä mies ei kuitenkaan nykyisessä mielentilassa ryhtynyt sitomaan, vaan tyytyi solkien kiinnittämiseen.
Vielä kerran Noman veti syvää henkeä, yrittäen rauhoittua, avaten sen jälkeen oven ja poistui kerrostalon käytävään.

Käytävä näytti sellaiselta, mitä voisi odottaa vähäosaisemmassa kaupunkilähiössä olevalta kerrostalolta. Lattiat oli huonosti pesty, seinillä oli graffiitteja ja kaikkialla haisi virtsa ja tupakka.
Noman ei niistä enää välittänyt. Kolme kuukautta tuossa talossa, oli totuttanut hänet erittäin hyvin kaikkiin noihin ärsykkeisiin.
Mies vilkaisi asuntoaan vastapäätä olleen hissin ovea ja huomasi siinä lapun ”epäkunnossa”. Noman oli jo kolme päivää sitten huudattanut, ja kenties hieman itkettänyt huoltofirman toimiston sihteeriä, kun huoltomiestä ei näkynyt.
Näinpä, mies valitsi kuntoa kohottavan, mutta mieltä raastavat portaat. Varsinkin, kun hän asui viidennessä kerroksessa.
Korkealla olevasta asunnon sijainnista huolimatta, Noman mahdollisesti rikkoi oman ennätyksensä siitä, kuinka nopeasti hän poistuisi talosta.
Päästyään ulos kerrostalon ulko-ovesta, mies ryhtyi nojaaman talon kiviseinään, ja yritti saada itseään takaisin kasaan.
”Perkeleen kakarat taas paukuttelevat autojaan.”
Noman kuuli vanhuuden ja alkoholin turruttaman miesäänen läheltään. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut ottaa selvää äänen lähteestä.
Äänen aiheuttaja oli kertonut nimekseen ”Yrge”. Hän istui jo neljättä viikkoa kerrostalon nurkilla, eikä suostunut siirtymään pois. Miliisi oli jo yrittänyt sitä muutamaan otteeseen siirtää mies pois, mutta hän oli aina tullut takaisin.
”Maistuuko?”
Yrge kysyi Nomanilta, tultuaan esille nurkan takaa ja huomattuaan miehen ahdingon. Noman kuitenkin tyytyi puistelemaan päätään, hän oli kerran aikaisemmin maistanut miehen juomia, eikä halunnut sekoittaa vatsaansa enää.
”Mä pärjään kyllä.”
Noman tyytyi sanomaan ja ryhtyi jatkamaan matkaansa kohti autoaan.

Vaikka Noman jättikin oman autonsa aina samaan paikkaan, joutui hän hetken aikaa sitä etsimään parkkipaikalta, joka oli muutamaa tyhjää ruutua lukuun ottamatta täynnä.
Lopulta mies löysikin yli kymmenen vuotta vanhan autonsa. Ardin 71551 oli myyjän mukaan ”supermukava, taloudellinen ja luotettava auto mihin tahansa käyttöön”. Todellisuus oli kuitenkin se, että auto oli erittäin epämukava, plasmasyöppö ja epäluotettavampi kuin junan vessat. Noman oli omistanut tuon auton vasta kuukauden, ja se oli nyt jo vakioasiakas paikallisella korjaamolla.
Noman niin mielellään halusi ajaa tuon auton kallion kielekkeelle ja sitten työntää se sieltä alas, kohti pohjatonta kuilua.
Mies ei kuitenkaan voinut tehdä niin. Hän työskenteli taksikuskina, ja työsopimuksessa luki, että työntekijä hoitaa itselleen oman työvälineen. Myöhemmin kysyttäessä, Noman oli sanonut, ettei olisi ikinä allekirjoittanut sitä työsopimusta. Mutta hän myönsi ottaneensa kolme lasillista terranilaista viskiä rauhoittaakseen itsensä. Tämä puolestaan oli hämärtänyt hänen ymmärryskykyä tarpeeksi. Noman oli lopulta allekirjoittanut työsopimuksen, tehtävään, josta hän ei nauttinut tippakaan, eikä halunnut jatkaa siinä. Tästä huolimatta, mies hyppäsi autonsa rattiin ja teki sitä mistä hän sai palkkansa.

Noman ryhtyi nojaamaan autoaan vasten ja kaivoi savukeaskin housujensa taskulla. Tottuneella ja vakaasti harjoitetulla ranneliikkeellä, hän heilautti askia, jolloin yksi savuke tuli esiin kannessa olleesta aukosta.
Noman otti tuon savukkeen huuliensa väliin, ja ryhtyi vapaalla olleella kädellään sytyttämään sitä.
Tupakansavu alkoikin pian levitä auton ja Nomanin lähiympäristöön. Savukkeesta tullut nikotiini puolestaan sai Nomanin viimeinkin rauhoittumaan, ja tarkastelemaan ympäristöään, joka alkoi näyttää heräämisen merkkejä.
Ihmisiä alkoi purkautua ulos kotitaloistaan ja alkoivat mennä eri suuntiin. Jotkut menivät omille autoilleen, ja toiset lähimmälle bussipysäkille. Ne vähäosaisimmat, joilla ei ollut varaa päivittäiseen bussimatkailuun, joutuivat kävelemään omille työpaikoilleen.
Noman huomasi kuinka hänen savukkeensa oli mystisesti jo palanut loppuun. Mies murisi vaimeasti jotain savukkeiden surkeasta laadusta, samalla kun hän heitti savuavan natsan asfaltoituun maahan.
”Kyllä tää tästä..”
Noman psyykkasi itseään ja avasi autonsa oven.
Istuttuaan tukevasti kuskin penkille, Noman tarkasti nopeasti autonsa sisällön. Penkit olivat puhtaat, ikkunat myös, eikä autossa haissut tupakka hänestä tulleen hajun lisäksi.
Todettuaan auton olevan tarpeeksi hyvässä kunnossa, Noman painoi kojelaudassa olleen punaisen napin pohjaan.
Napin oli tarkoitus käynnistää auton plasmamoottori.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
”Käynnisty nyt, saatana!”
Noman karjahti ja läimäytti kojelautaa nyrkillään. Kojelaudassa olleet instrumentit heräsivät yksi kerrallaan eloon, näistä radio viimeisimpänä.
Myös auton moottorikin alkoi ensin pitää hiljaista hyrisevää ääntä, kunnes se lopulta rymähti käyntiin.
Noman huokaisi. Tämä oli nyt kolmas kerta viikon sisään kun auto ei tahtonut käynnistyä kunnolla. Vika oli auton akussa. Mies tiesi tämän, sillä hän oli käynyt korjauttamassa sen jo kaksi kertaa aikaisemmin. Joko autossa oli jälleen yksi tuntematon tyyppivika, tai sitten sen huoltanut korjaaja kusetti häntä.
”Auto 15 linjoilla, matkalla satamaan.”
Noman sanoi keskusradioon samalla kun alkoi peruuttaa pois parkkiruudusta. Satama sijaitsi sopivan ajomatkan päässä miehen asunnolta, mutta samalla sopivan kaukana keskustassa olleilta takseilta. Lisäksi, satamaan saapuisi yksi planeetanvälisistä matkustajaristeilijöistä, joten Nomanilla olisi takuuvarmasti asiakkaita.
Asiakkaiden laadusta taas ei ollut mitään takeita. Vaihtoehtoina olisivat paskantärkeät liikemiehet, rasittavat turistit ja sukulaisiaan tapaamaan tulleet vanhukset. Viimeisenä mainitut olivat Nomanin eniten inhoamat, sillä ne tapasivat kysellä henkilökohtaisuuksia miehen elämästä.
Onneksi huomenna Nomanilla olisi iltavuoro.
’Tänään pääsee ryyppäämään.’
Mies totesi päässään, kääntyessään ulos parkkipaikalta, ottaen suunnan kohti satamaa.

Puoli vuotta aikaisemmin

Tasaisin väliajoin piippaava ääni toi Nomanin pois tajuttomuuden tilasta. Katossa olleet kirkkaat valot olivat ensimmäiset asiat mitkä tervehtivät miestä. Noman joutui sulkemaan silmäluomet tämän takia, mutta ryhtyi avaamaan niitä uudestaan ja antoi silmien tottua kirkkaaseen valoon.
Noman ei tiennyt missä hän oli. Viimeinen muistikuva oli se, kun Domen saattoi häntä sukkulaan Pert viidellä. Mies käänsi päätään ja yritti ymmärtää sitä, että missä hän oli. Sairaalasängyssä hän kuitenkin makasi, se tuli varsin nopeasti selväksi.
Hän huomasi vasemmalla puolellaan tyhjän sängyn. Kauempana oli ikkuna, josta Noman ei suljettujen verhojen takia nähnyt ulos.
Mies katseli tarkemmin ympärilleen. Huone oli täynnä sairaalasänkyjä. Useammat niistä olivat tyhjillään, mutta muutamissa makasivat paikoillaan joitakin henkilöitä.
Noman päätteli olevansa sairaalassa. Mutta oliko hän jollain planeetalla vai sairaalalaivassa?
Mies halusi nousta ylös ja ottaa selvää, mutta hän tunsikin itsensä täysin voimattomaksi. Kysymykset täyttivät Nomanin pään. Oliko hän kauankin ollut tajuton? Mitä oikein oli tapahtunut?
Yhtäkkiä Noman havahtui, kuinka hänen oikea kätensä oli täysin sideharson peittämä. Tällöin yhteen kysymykseen tuli vastaus. Mies muisti, että häneltä oli ammuttu käsi lähestulkoon irti ruumiista.
Käsi oli kuitenkin edelleen paikallaan, mutta Noman ei tuntenut sitä ollenkaan, eikä myöskään pystynyt liikuttamaan sitä.
Noman nosti vasemman kätensä aikeenaan repiä palan tuosta harsosta pois.
Ovi avautui kuitenkin jossain, joka sai Nomanin keskeyttämään toimintansa.
”Kappas, potilas Tederich on herännyt.”
Noman kuuli kuinka korkeaääninen nainen sanoi. Mies nosti katseensa pois kädestään ja huomasi huoneen toisella puolella olleen oven juurella reilusti yli neljänkymmenen ikävuoden täyttänyt ruskeahiuksinen nainen, joka piti käsiään valkoisen lääkäritakkinsa taskuissa.
”Nähtävästi huomasit kätesi tilan. Minun täytyy pyytää anteeksi. Te nimittäin ette olleet hereillä kun päätöksiä piti tehdä, joten veljenne teki sen puolestanne.”
Lääkäri selitti hieman vaivautuneena Nomanille, samalla kun hän käveli miehen sängyn vierelle.
Noman puolestaan laski katseensa takaisin siteisiin kiedottuun käteensä.
”Mitä..mitä te oikein teitte?”
Mies sai vaimeasti kysyttyä lääkäriltä. Nainen puolestaan otti kätensä pois takkinsa taskuista ja repäisi palan sideharsoa pois Nomanin käden päältä.
Nomanin silmät laajenivat kun hän näki kätensä nykykunnon. Tämän täytyi olla jotain sairasta pilaa. Toisaalta, Domen ei yleensä vitsaillut vakavista asioista.
”Ei helvetti.”
Noman kuiskasi hiljaa tajuttuaan näkevänsä olevan totta.

[Salem]

Kas niin. Lukaisin tämän uudelleen hieman paremmissa tolkuissa kuin viimeksi, ja nyt voinen jo jotain kommenttiakin heittää. Pahoittelen viivästystä ^^'

Anyways, ei tämä minusta ollut mitenkään erityisen tylsä tai huono pätkä. Hienosti minusta kuvaa Nomanin arkea kaiken tapahtuneen jälkeen. Ei mitenkään kadehdittavaa ole herran elämä tuossa pisteessä. Hienosti sait väriä arkisiinkin asioihin, ja teit Nomanista mukavan samaistuttavan. Tuo Nomanin kämpän kuvaus oli pelottavasti samantyylinen kuin entisen poikamiesluolani, joten siitä tuli hienoisia kieroja hymyjä aika-ajoin. Myös tuo Yrge on ihmistyyppinä kovinkin tunnistettavaa sorttia.
Viimeinen kappale oli melkoisen pysäyttävä. Sai miettimään että mitenhän sitä itse vastaavassa tilanteessa asioihin suhtautuisi.

Kiitän kumartaen tästä tarina-annoksesta ja jään odottamaan tulevia käänteitä :3

[Taker]

Täällä taas : D Olkaa hyvät.

Osa.5

”On se niin hienoa olla taas kotiplaneetalla. Voi kunpa näkisin itse hänen majesteettinsa tällä matkalla. Se tosiaan kruunaisi tämän matkan.”
Sanoi takapenkillä ollut vanhempi rouvashenkilö, jonka Noman oli heti matkan alussa nimennyt ”pimeyden ruhtinaaksi”. Mies oli kuitenkin heti ryhtynyt harkitsemaan mummon uudelleen nimeämistä, sillä hänen vuokraemäntänsä sopi enemmän kuvaamaan äärimmäistä pahuutta.
Nomanin työvuoro ei muutenkaan ollut alkanut aivan kuten hän itse olisi toivonut. Pahin mahdollinen vaihtoehto toteutui, kun aamulla satamaan saapunut matkustajaristeilijä oli täynnä eläkeläisiä tai turisteja.
Heti tämän tajuttuaan, Noman oli valmis astumaan ulos autostaan, heittämään autonavaimet läheiseen järveen ja menemään takaisin kotiin.
Velvollisuudentunto sai kuitenkin miehen muuttamaan suunnitelmiaan. ”Tähän on ryhdytty, joten tämä kestetään.”
Oli Nomanin psyykannut itseään. Psyykkauksen teho oli kuitenkin romahtanut sillä samalla sekunnilla, kun tuo eläkeläinen istahti hänen autoonsa.
Eläkeläiset olivat sinällään harmittomia. Mutta heillä oli uskomaton kyky saada pikkuasioita apuna käyttäen ihminen ärsyyntymään.
Tämä kyseinen tapaus sai Nomanin ärsyyntymään jatkuvilla kysymyksillä keisariperheestä. Nainen selvästi rakasti hänen majesteettiaan ja tämän perhettä, joka taas sai Nomanin ärsyyntymään. Miehellä ei sinällään ollut keisaria tai tämän perhettä mitään vastaan. Mutta, he voisivat hieman harkita sitä, kuinka he esiintyivät julkisuudessa. Keisarin lapsenlapset olivat tunnettuja varsin railakkaasta yöelämästä. Kruununprinssi Chenarun tapa hoitaa Pert viiden tapaus oli oma lukunsa. Kärkkäimmät äänet rinnastivat kruununprinssin ja asevoimat tehottomuudessa ja kyvyssä hoitaa tilanne, ilman siirtokunnan menetystä. Nämä äänet tosin hiljennettiin hyvinkin nopeasti, valtamedian ja miliisien toimesta.

”Onkos nuori herra ikinä päässyt tapaamaan keisariperheen jäseniä?”
Noman kuuli, takapenkillä olleen rouvan kysymyksen.
”En valitettavasti ole. Minun elämäni ei ole antanut siihen mahdollisuutta.”
Noman valehteli. Hän oli päässyt kättelemään itse keisaria sinä päivänä, kun hän valmistui upseerikoulusta. Noman ei tosin muistanut siitä kohtaamisesta mitään, sillä hän oli myöhemmin samana iltana juonut kurssitovereidensa kanssa vuosisadan kännit.
Noman kuuli, kuinka rouva mumisi jotain ”pilalle menneistä nuorista”, mutta mies ei vaivautunut väittelemään asiasta. Miehellä nimittäin oli tarpeeksi tekemistä auton ratin kanssa.
Liikenne keskusta-alueella oli tukossa, kuten normaalia. Mutta tällä kertaa kyse ei ollut muiden autoilijoiden törttöilystä. Liikennevirastossa oli varmasti joku työhönsä turhautunut henkilö, kun työmiehet maalasivat suojateitä uusin, aamulla, kesken pahinta ruuhka-aikaa.
Nomen tunsi verenpaineensa hiljakseen nousevan. Miten joku voi olla niin tyhmä, että laittaa työmiehet hommiin pahimpana mahdollisena aikana? Jos jollain olisi nyt kulta-aika, niin se olisi työsuojeluviranomainen.
Mutta, se ei ratkaisisi sitä ongelmaa, että liikenne nyt seisoi ja se tulisi seisomaan vielä kauan.
”Varsin surullista tämä liikenne. Tiedätkös, että jos me olisimme kiertäneet keskustan, niin olisimme jo hotellilla.”
Takapenkillä ollut rouva ryhtyi ohjeistamaan Nomania.
Mies puolestaan ryhtyi puristamaan ohjauspyörää yhä tiukemmin. Tosiaan, he olisivat voineet kiertää, ellei nopeinta reittiä olisi suljettu pari päivää aikaisemmin.
Kuorma-auton äänitorvi sai Nomanin tarkkailemaan ympärilleen. Hän huomasi kuinka yksi kuorma-auto yritti kääntyä päätielle, joltain sivukujalta.
Tuon ajoneuvon kuski ei myöskään ollut mikään sunnuntaiajelija, vaan aggressiivista sorttia.
Noman katseli tämän kuskin toimintaa, kunnes hän viimeinkin kyllästyi ja avasi kuskinpuoleisen sivuikkunan.
”Painu helvettiin! Mene takaisin autokouluun, apina!”
Mies huusi kuorma-auton kuskille, vaikka hänen äänensä hukkui liikenteen meluun.
”Siivoa poika suusi. Hyväsuiset miehet maan perii.”
Noman kuuli matkustajansa motkotuksen. Mies kääntyikin vanhuksen puoleen.
”Turpa tukkeutuu vanhainkodissa! Minun auto, minun työvuoro, minä puhun mitä minua itseä huvittaa!”
Noman huudahti rouvalle, joka puolestaan kavahti, muttei kuitenkaan yrittänyt sanoa mitään vastaan. Noman taas kääntyi takaisin katsomaan eteenpäin, todetakseen vain, että kuorma-auton kuski ei aikonut yhtään hellittää.
”Saatanan kusipää!”
Mies vielä huudahti. Tällöin Noman kuuli kuinka hänen autonsa takaovi avautui ja sulkeutui hyvinkin nopeasti. Miehen ei edes tarvinnut kääntyä katsomaan, kun hän jo huomasi tuon rouvan kipittävän poispäin.
Nomanin onneksi, rouvalla ei ollut mukanaan yhtään matkatavaroita. Vaan hän oli päättänyt käyttää kuriiripalvelua, joka veisi matkatavarat määränpäähänsä.
Huono puoli naisen lähdössä oli se, että keskenjääneestä keikasta ei saanut laskuttaa, joten mies ei saisi penniäkään palkkaa. Noman ei kuitenkaan jaksanut välittää moisesta pikkuseikasta. Muutaman krediitin menetys ei tuntuisi missään. Varsinkin, jos matkustaja olisi rasittava tapaus.
”Auto 15 vapaa. Olen tällä hetkellä pääkadun itäpuolella.”
Noman ilmoitti radion välityksellä keskukselle. Naisääni alkoi välittömästi kysellä Nomanilta syytä äkkinäiselle vapaudelle, sillä hän ei ollut lähelläkään aikaisemmin ilmoittamaansa määränpäätä.
Nomanilla ei kuitenkaan ollut mitään mielenkiintoa ryhtyä selittelemään asioita. Se olisi varoituksen paikka, jos miehen pomo saisi tietää, että Noman oli saanut asiakkaan jättämään matkan kesken.
Se puolestaan olisi jo Nomanin toinen varoitus kuukauden sisään. Yksi vielä ja se olisi potkut.
Noman oli luvannut parantaa suoritustaan asiakkaiden kanssa, mutta ei hän luonteelleen voinut mitään. Miehen oli jopa myönnettävä, että hän sai pientä tyydytystä olemalla ilkeä, varsinkin asiakkaille.
Työnpäivän täytyi kuitenkin jatkua. Nomanin oli vain toivottava, ettei Diameja tyhmempiä asiakkaita tulisi vastaan.

Voisi luulla, että taksikuskin työpäivät olisivat aina erilaisia. Uusia ihmisiä ja niiden mukana tuomat haasteet olisivat mukavaa vaihtelua aina niin samankaltaisiin päiviin. Mutta, totuus oli hyvinkin erilainen.
Työpäivät noudattivat aina samaa kaavaa. Kuski ajoi johonkin paikkaan, missä asiakkaiden mahdollisuus oli suuri. Sitten asiakas ajettiin tämän haluamaan paikkaan, samalla kun kuski kuunteli asiakkaan avautumista tai puhdasta paskanjauhantaa. Lopulta kun haluttuun paikkaan oli päästy, asiakas ryhtyi väittämään vastaan ja kieltäytyi maksamasta kyytiään, koska kuski oli huijari.
Noman itse oli kohdannut viimeisenä mainittuja tilanteita hyvinkin usein. Mutta niistä selvittiin vain ”säikähdyksellä”, sillä Nomanilla oli kyky saada asiakas maksamaan. Ei tarvittu muuta kuin tuima ilme kasvoilla ja nyrkki iskuvalmiina. Nyrkin käyttö oli kuitenkin hyvin harvinaista, sillä asiakkaatkin lopulta tajusivat nöyrtyä.
Miliisin kutsuminen puolestaan ei hyödyttänyt Nomania, kuten ei myöskään asiakasta. Yleisesti ottaen, miliisillä saattoi pahimmillaan kestää jopa puoli tuntia päästä paikalle, selvittämään sitä mihin ikinä heidät oli kutsuttukaan. Sisäasian- ja siviiliturvallisuuden ministeriötä oli kritisoitu tästä suhteellisen pahasta pulmasta, mutta asian hyväksi ei tehty mitään.
Yleisesti voisikin sanoa, että ammattiautoilijat olivat yksi ”huono-osaisimmista” ammattiryhmistä. Byrokratian ja osittain epäsopivat viranomaiset tekivät asioista toisinaan hyvinkin vaikeaa. Oli kuitenkin yksi asia, mikä yhdisti Nomania ja muita työläisiä.
Vapaa-aika. Varsinkin, kun seuraava päivä olisi vapaapäivä tai myöhemmin alkava työvuoro.

Raskas teräsmusiikki pauhasi kapakan seinillä olleista kaiuttimista, hukkuen kuitenkin ihmisten puheensorinaan ja pelikoneiden ääniin.
Tämä kyseinen kapakka oli Nomanin suosikki kaikista kaupungin ravitsemusliikkeistä. Juomat olivat suhteellisen halpoja, musiikki oli häntä miellyttävää, ravintolassa pystyi myös seuraamaan urheilua ja osallistumaan vedonlyöntiin. Kolikkopelit olivat myös suosittu ajanviete kapakassa, juomisen lisäksi. Mutta kaikista tärkein asia oli se, että muut kanssajuojat, eivät ryhtyneet aukomaan päätään, vaikka alkoholia olisi veressä.
Lähes kaikki kapakan asiakkaat olivat tavallisia työläisiä, aivan kuten Nomankin. Heille tärkeintä oli vain rentoutua päivän raskaista tehtävistä, plussaa oli toki se, jos kohtalotovereita oli paikalla.
Noman istui myyntitiskin edustalla, iso oluttuoppi kädessään ja katsoi katossa roikkuneesta televisiosta yleisurheilua. Miestä ei oikeastaan kiinnostanut tippaakaan, kuinka miehet juoksivat jotain rataa ympäri ja yrittivät olla nopeampia kuin toiset. Laittaisivat jotain villieläimiä juoksijoiden perään, se tekisi lajista paljon mielenkiintoisemman. Mies otti kulauksen kädessään olleesta tuopista. Tämän jälkeen, hän kääntyi ympäri katsomaan kapakan ihmistarjontaa.
Kapakka oli varsin hiljainen, kuten odottaa saattoi. Varsinaisia työmiehiä oli vähän, johtuen keskeneräisestä työviikosta. Pelikoneiden ääressä hääräsi eläkkeellä olevia miehiä ja naisia, kun taas sivummalla olleessa loosissa oli nuorisoa juhlimassa jonkun syntymäpäivää. Yhtään tuttua Noman ei nähnyt, kaikki olivat jossain muualla.
”Mitä helvettiä minäkin täällä teen?”
Mies kysyi puoliääneen.
”Sitä mitä sinä teet, kun et ole töissä tai istumassa yksin kotona.”
Vastasi tiskin toisella puolella ollut baarimikko, joka kuivasi kolpakkoa, sekä seurasi samaa televisiota.
Noman jätti baarimikon kommentin kuitenkin omaan arvoonsa. Hän ei halunnut myöntää sitä, mutta Noman tosiaan vietti turhan paljon aikaa kapakoissa. Yleensä ajanvietto kului oluen nauttimisessa, mutta toisinaan siihen kuului myös urheilun seuraaminen, vaikkei mies yleensä mistään sellaisesta välittänyt. Muiden ihmisten tapaaminen taas, oli Nomanille täysin toisarvoista. Hän tapasi muita ihmisiä työnsä puolesta niin paljon, ettei se kiinnostanut tippaakaan vapaa-ajalla.
”Terve viherkotka. Vietätkö paljonkin aikaa täällä?”
Noman kuuli naisäänen hänen vierestään. Mies vilkaisi vierelleen ja huomasi, että varsin viehättävä punahiuksinen nainen oli lyöttäytynyt hänen rinnalleen.
”Kenties, joskus useammin, toisinaan vähemmän.”
Noman vastasi naiselle ja tarkasti tämän päällisenpuolin. Nainen todellakin piti punaisesta. Tästä kertoi tämän naisen punainen nahkatakki, jonka alla samaa väriä oleva tiukka toppi. Alakehon vaatetusta Noman ei vielä tohtinut tarkastaa, siihen kyllä tulisi oma mahdollisuutensa.
”Mun nimi on Chasney. Mikä sun on?”
Nainen kysyi Nomanilta ja otti hiukan omasta lasistaan, jossa todennäköisesti oli siideriä. Kapakka missä he olivat, ei yleensä juotu mitään drinkkejä. Eikä tuo nainen vaikuttanut olevan olut-ihmisiä.
”Noman.”
Mies vastasi naiselle, joka hymähti kissamaisesti. Seuraavaksi Noman tunsikin naisen jalan kulkevan hänen reittä pitkin. Nyt oli Nomanin vuoro hymähtää, tänä iltana taitaakin tapahtua.
Noman ja hänen uusi seuralaisensa viettivät kapakassa muutaman tunnin. Tasaisin väliajoin, he tilasivat uudet juomat itselleen ja jatkoivat keskustelua. Daami useaan otteeseen kysellyt Nomanin menneisyydestä, mutta mies ei kuitenkaan kertonut sotilasmenneisyydestään. ”Lukion jälkeen taksikuskiksi”, sai luvan riittää.
Lopulta, Noman ja hänen seuralaisensa päättivät viettämään ”jatkoja” johonkin muualle. Nomanin asunto oli lähimpänä, joten se oli loogisesti paras paikka mennä.
Matka Nomanin asunnolle kävi varsin sutjakkaasti. Noman oli heti kapakasta ulosastuttuaan huomannut taksitolpalla työkaverinsa oman autonsa kanssa. Tämä kyseinen henkilö oli iltavuorossa, joten Noman pystyi nyt hyödyntämään kirjoittamatonta sääntöä. Työkaveria autetaan baari-illan jälkeen aina ensin.
Pikaisen neuvonpidon ja maksun jälkeen, Noman ja hänen uusi seuralaisensa pääsivät autoon, ohittaen tolpan luokse kertyneen jonon kokonaan.
Matkan aikana, Noman ja hänen seuralaisensa yrittivät olla mahdollisimman sivistyneitä. Mutta suutelu ja eri kehonosien puristelu veivät kuitenkin voiton sivistyneestä keskustelusta ja maisemanihailusta.
Noin vartin kestoisen matkan jälkeen, saapui auto viimein Nomanin kotitalon pihaan. Kaksikko poistui autosta ja lähti hoipertelemaan talon ulko-ovelle.
”Kato, onnenpoika on saamassa.”
Noman kuuli Yrgen rähjäisen äänen heti ulko-oven reunalla. Noman ja hänen seuralaisensa pysähtyivät tuon oven kohdalle. Noman taas ryhtyi kaivelemaan takkinsa taskua ja löysikin sieltä kahdenkymmenen Hansan setelin.
”Hae itsellesi ruokaa, tai lisää juotavaa.”
Noman sanoi ja tiputti setelin Yrgen jalkojen juureen. Noman ja hänen seuralaisensa jatkoivat talon sisälle. Yrge taas otti setelin nopeasti oman takkinsa taskuun ja nyökkäsi kaksikolle, vaikkeivät he nähneetkään sitä. Ne hetket kun Noman oli humalassa, oli Yrgelle hienoa aikaa. Kerran mies oli tarjonnut hänelle melko hintavan aterian paikallisessa ravintolassa. Syyksi Noman oli antanut että ”meidän elämän raiskaamien tulee pitää yhtä”. Enempää ei Yrge kysellyt.

Nomanin asunnon ovi avautui hiljakseen ja mahdollisimman hiljaa, ettei talon muut asukkaat heräisi yöllisiin liikkujiin.
Noman riisui, omasta mielestään ennätysajassa, solkimaiharinsa ja ryhtyi johdattamaan seuralaistaan kohti makuuhuonetta, kun tämä oli saanut omat ulkovaatteensa riisuttua.
Noman ei ehtinyt edes tekemään mitään elettäkään, kun tämä punatukkainen kaunokainen tarrautui häneen ja työnsi sängylle makaamaan.
Nämä kaksi olivat tiukasti toisissaan kiinni ja suutelivat kuin maailmanloppu tulisi huomenna. Lopulta nainen kuitenkin irtautui Nomanista ja asettui hajareisin tämän päälle. He katsoivat hetken aikaa toisiaan, kunnes nainen vei kätensä miehen haaraväliin. Hän virnisti onnellisesti tuntien pienen pullistuman tunkevan housujen läpi.
”Mahtavaa. Sä et ainakaan oo vammainen.”
Nainen sanoi huokaisten ja alkoi avata miehen housuja.
Noman ei kuitenkaan tuntenut itseään mukavaksi. Naisen viimeisen sanan kuultuaan, miehen mielenkiinto koko touhuun lopahti heti.
Noman työnsi naisen pois päältään ja asettui istumaan selkä tähän päin.
”Mitä helvettiä?!”
Nainen kysyi selvästi tuohtuneena.
”Pakkaa kamppeesi ja häivy.”
Noman tyytyi kuitenkin vastaamaan ja yritti saada äänensä pysymään mahdollisimman hiljaa ja rauhallisena. Mies kuitenkin tunsi, kuinka nainen kietoi kätensä hänen vatsansa ympärille.
”Älä nyt hani. Mä ymmärrän kyllä jos edellisestä kerrasta on ollu aikaa.”
Nainen kuiskasi ja alkoi suudella Nomanin niskaa, kunnes mies työnsi hänet luotaan pois.
”Onko joku nussiinut sun päätä liian paljon vai etkö muuten vaan ymmärrä? Häivy!”
Noman ärähti naisella, nousten sen jälkeen seisomaan ja katsomaan ulos makuuhuoneensa ikkunasta.
Nomanin seuralainen taas katsoi miestä suu auki, kunnes hän tuhahti kovaäänisesti ja nousi ylös sängystä.
Pian Noman kuulikin kuinka hänen asuntonsa ovi läimähti kovaa kiinni. Tätä ääntä taas seurasi itkevän lapsen ääni, joka kantautui lämpöpattereiden putkista.

Nomanin silmistä kajasti tyhjyys, kun hän katsoi ulos ikkunasta kuinka tuo nainen marssi selvästi vihaisena kohti päätietä. Lopulta mies kuitenkin rojahti takaisin istumaan sängylleen ja peitti kasvonsa käsillään.
Noman tunsi kuinka hänen sykkeensä alkoi kohota jälleen ja kyyneleet puskivat silmistä ulos. Samalla, Noman tunsi kuinka hänen oikeaa kättään alkoi särkeä.
Mies karjaisi, joka ei kuitenkaan kauas kantanut kasvoille painettujen käsien takia.
Noman nousi ylös ja käveli rivakasti kylpyhuoneeseen. Hän avasi peilikaapin oven ja ryhtyi etsimään jotain sen sisältä.
”Missä vitussa se on!?”
Noman ärähti itselleen ja läimäytti toisen kaapin ovista kiinni, jolloin siinä ollut peili särkyi entisestään.
Mies syöksyi ulos kylpyhuoneesta ja ryhtyi silmämääräisesti etsimään yhtä tiettyä esinettä olohuoneen puolelta. Noman tarkasti kaikki mahdolliset paikat kirjahyllyiltä ja sekalaisten papereiden alla, muttei siltikään löytänyt etsimäänsä.
Nomanin turhautuminen alkoi puskea yhä selvemmin ulos, jota mies höysti kiroilemalla rankasti. Samalla kun hänen olonsa alkoi tulla vain entistä tukalammaksi.
Yhtäkkiä jokin kolahti Nomanin jalassa. Se oli pieni lääkepurkki, jonka mies nosti heti ylös ja avasi sen kannen.
Noman katseli purkin sisällä olleita valkoisia pillereitä, kunnes lopulta otti yhden niistä sormiensa väliin ja asetti sen suuhunsa.
Noman laittoi lääkepurkin ruokailupöydälle ja ryhtyi hitaasti kävelemään makuuhuonetta kohti, riisuen samalla housunsa pois päältä ja jätti ne lojumaan olohuoneen lattialle. Makuuhuoneeseen päästyään, hän riisui paitansa pois ja jätti sen huoneen nurkassa olleelle tuolille.
Noman istui uudestaan sängylleen ja veti syyvään henkeä sierainten kautta, nielaisten sitten suussaan olleen pillerin.
Välittömästi, Noman alkoi tuntea huimausta, samalla kun hänen silmäluomensa alkoivat tuntua vain yhä raskaammilta. Lopulta, hän rojahti kyljelleen makaamaan.
Rauhoittavan ja nukuttavan lääke oli tarkoitettu pääasiassa konflikteista palaaville sotilaille, jotka kärsivät pahoista posttraumaattisen stressihäiriön oireita. Tuo kyseisen lääkkeen ansioista, Noman oli pystynyt nukkumaan viimeisen kuuden kuukauden aikana. Nytkin hän vajosi syvään uneen, toivoen vain ettei hänen päänsä toistaisi Pert viiden tapahtumia.

Herätyskellon piipitys antoi merkkinsä siitä, että oli aika herätä uuteen päivään. Laite piti ääntä hetken aikaa, kunnes Noman viimein sammutti sen.
Mies makasi sängyllä hetken aikaa, kunnes elämä lopulta voitti, ja hän nousi istumaan.
Noman kuuli kuinka sadepisarat iskeytyivät epärytmikkäästi ikkunan metallikarmiin.
Noman haroi hiuksiaan, samalla yskäisten limaa irti keuhkoistaan. Hän nousi ylös seisomaan ja avasi yhden ikkunaruudun, sylkäisten ulos kurkussaan olleen limapallon.
Eilisen kaunis sää oli yön aikana kääntänyt täysin kurssiaan. Tummat pilvet täyttivät Artasin taivaan ja salamat iskeytyivät sen korkeisiin pilvenpiirtäjiin, vesipisaroiden luoden tunnelmaa.
Mies poistui ikkunan luota ja otti suunnaksi makuuhuoneen vieressä olleeseen kylpyhuoneeseen. Lähes pakollinen aamusuihku toivon mukaan virkistäisi häntä ja toisi edes hieman eloa mieheen, eilisen baari-illan jälkeen.
Suihkun jälkeen, Noman käveli lavuaarin ääreen ja pyyhkäisi kädellään peiliin muodostuneen vesihöyryn pois.
Mies katsoi hetken kuvajaistaan ja verestäviä silmiään, kunnes hän totesi olevansa edelleen sama henkilö kuin eilen, ja kääntyi pois peilin äärestä. Mies laittoi bokserinsa takaisin jalkaan ja vilkaisi vielä kerran peiliä, huomaten, että se oli hajonnut vielä enemmän eilisestä. Hän ei kuitenkaan jaksanut vaivata päätään yhtään enempää sillä.
Noman käveli takaisin makuuhuoneen puolelle ja tarttui kiinni paitaansa, kunnes hänen sieraimiinsa osui voimakas tuoksu.
Noman tunnisti sen marjateeksi, juuri sille samalle mistä hän piti. Tuoksu olikin kuitenkin niin voimakas, että ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa. Joku oli hänen asunnossaan ja tehnyt teetä.
Nopeasti Noman laittoi paidan päällensä ja hiipi sen jälkeen vaatekaapillaan, josta hän otti ulos magneettipallomailan.
Noman painoi mailassa ollutta nappia, jolloin koko esine humahti hieman. Varmistuttuaan, että mailassa oli edelleen kunnolla virtaa. Noman tarttui varovasti ovenkahvaan ja ryhtyi avaamaan sitä, samalla kun hän valmistautui lyömään tunkeutujaa tuolla mailalla.
Noman avasi oven ja siirtyi olohuoneen puolelle. Mies kuitenkin heti huomasi tutun henkilön istumassa ruokapöydän ääressä.

”Huomenta.”
Domen sanoi viattomasti ruokapöydän äärestä. Pöydän päällä taas oli kaksi teekuppia, joiden sisällä ollut neste höyrysi asuntoon, luoden näin marjaisen tuoksun.
”Mitä helvettiä sä täällä teet? Ja kuka saatana päästi sut sisälle?”
Noman ärähti. Mies lähti kävelemään ruokapöytää kohden, samalla heittäen kädessään olleen mailan sohvalle.
”Vuokraemäntäsi. Hän on varsin mukava rouva. Avasi oven kun kohteliaasti esitin itseni ja asiani.”
Domen selitti ja otti kulauksen omasta teekupistaan. Noman taas tyytyi mumisemaan jotain epämääräistä ja istui veljensä eteen.
”Mitä ikinä sinä haluatkaan, niin minua ei kiinnosta.”
Noman sanoi ja katsoi veljeään suoraan tämän sinisiin silmiin.
Domen osasi arvata veljensä suhtautumisen, vaikkei hän ollut vielä edes kysynyt tai ehdottanut mitään. Heidän kahden välit olivat lievästi sanottuna tulehtuneet. Viimeisen puolen vuoden aikana he olivat keskustelleet vain kahdesti ja molemmilla kerroilla se oli päättynyt riitelyyn Pert viiden tapahtuman jälkimainingeista. Nyt veljekset vain katsoivat toisiaan hiljaa, odottaen kumpi heistä tekisi aloitteen.
”Minä tarvitsen sinun apua.”
Domen lopulta rikkoi heidän välillä vallinneen hiljaisuuden. Noman tyytyi vain tuhahtamaan muistutuksena aikaisempaan viitaten.
”Kaksi päivää sitten, amiraliteetti menetti yhteyden taisteluristeilijä Hoodiin. Aluksen viimeisin sijainti oli Wargon – tähtijärjestelmässä, tarkemmin sanottuna planeetan SV-M3274 läheisyydessä. Syytä sille, miksi Hood oli siellä, en tiedä.”
Domen selitti veljelleen, jonka kasvot eivät antaneet mitään ulos. Noman kuitenkin tiesi tuosta planeetasta. Sitä oli käytetty hänen aliupseeriaikana koulutuspaikkana. Planeetan pinta oli pelkkää lunta ja jäätä, ilman ollessa hyvin kylmää. Vaikkakin, tähtijärjestelmässä oli kaksi aurinkoa. Artasialaiset arkeologit olivat kuitenkin löytäneet planeetalta vuosisatoja vanhoja rakennuksia ja merkkejä muinaisesta sivilisaatiosta. Arkeologien rahoitus vedettiin kuitenkin pois, ennen kuin he löysivät mitään, joten planeetta lopulta hylättiin.
”Niraud on määrätty lähtemään paikalle ja ottamaan selvää siitä, mitä on tapahtunut. Meidän mukana on vain yksi joukkue merijalkaväkeä, jolla on hyvin vähäinen kokemus kylmästä ilmastosta. Sinä taas vietit tuolla kyseisellä planeetalla melkein puoli vuotta, joten..”
Domen lisäsi vielä, mutta Noman keskeytti hänet, lyöden samalla nyrkkiään pöytään.
”Paikka on erityisen vittumainen! Ja kuten sanoin, minua ei kiinnosta!”
Veljekset katselivat taas toisiaan, kunnes oli Nomanin vuoro lopettaa vallitseva hiljaisuus.
”On sinulla muuten otsaa. Tulet tänne pyytämään minulta apua jonkun helvetin lumipallon kanssa. Mutta anteeksipyyntöä tai edes pahoittelua sinulta ei ole tullut tästä.”
Mies sanoi samalla nostaen oikean kätensä paremmin näytille.
”Siitäkö tästä nyt on kyse? Että minä tein päätöksen, jonka tarkoituksena oli turvata sinun tulevaisuuden työkyvyn? Vai olisiko ollut parempi, että olisit vain yksikätinen?”
Domen lausui oman vastalauseensa ja nousi seisomaan.
”Parempi se, kuin tämän kanssa!”
Noman vastasi ja löi nyrkkinsä pöytään, jonka puuosat rasahtelivat hieman. Alemman kerroksen asunnossa asuvan lapsiperheen nuorin jäsen alkoi itkeä. Noman ei kuitenkaan välittänyt. Hän ei ollut välittänyt ennenkään, ei välittänyt nyt, eikä myös tulisi välittämään. Mies tyytyikin vain vihdoin juomaan teetä omasta kupistaan.
”Nyt, painu helvettiin täältä. Mulla on keskustassa muutamia asioita hoidettavana, ennen töiden alkua.”
Noman sanoi, tarttuen samalla kangashousuihinsa ja alkoi pukea niitä päälle. Yhtäkkiä, mies alkoi tuntea huimausta.
”Olen pahoillani Noman. Olisin toivonut, että olisit vapaaehtoisesti tullut mukaan. Mutta minulla on kiire, enkä ehdi kinastella tästä enempää.”
Noman kuuli veljensä sanovan hänelle. Mies kääntyi katsomaan Domenia kohden, joka oli noussut seisomaan ja ottanut takkinsa taskusta Nomanin nukahtamislääkkeen.
”Sinun ei kannata jättää näitä näkyville.”
Noman kuuli hänen sanovan, ennen kuin hänen silmissään sumeni lopullisesti.

”Huomio, astumme hyperavaruuteen, 5,4,3,2,1.”
Noman heräsi konemaiseen puheeseen ja sitä seuranneeseen kovaääniseen pamahdukseen. Mies nousi vaistomaisesti istumaan makuuasennosta ja kuunteli hetken ympäristöään, kunnes ryhtyi hitaasti hahmottelemaan ympäristöään. Mies ei enää ollut asunnossaan, se oli täysin selvää. Missä ikinä hän olikaan, niin sitä mies ei tiennyt, mutta jotenkin paikka tuntui kotoiselta.
Vaistomaisesti, Noman ryhtyi tunnustelemaan vieressään ollutta seinää. Yhtäkkiä hänen sormensa osuivat johonkin katkaisijaan, joka sytytti huoneen katossa olleen lampun.
Noman ymmärsi, miksi huone tuntui kodikkaalta. Hän oli laivan hytissä. Noman oli viettänyt lukemattomia viikkoja, jopa kuukausia, samanlaisissa hyteissä.
”Mitä helvettiä?”
Noman murahti ja nousi ylös sängyltä. Hänen onnekseen, mitään vaatteita ei ollut riisuttu tai vaihdettu mihinkään muuhun.
”Hyvää huomenta.”
Noman kuuli naisäänen puhuttelevan häntä. Noman kääntyi katsomaan sängyn vierellä olleeseen, pieneen pöytään, jonka päällä olevaan hologrammiprojektoriin oli ilmestynyt naishenkilö.
”Olen Gallardo, HML Niraudin keskustekoäly. Käsittääkseni olemme kuitenkin tavanneet ennenkin, Yliluutnantti Tederich.”
Nainen sanoi Nomanille.
Noman kyllä tunsi Gallardon, olihan mies viettänyt aikaa myös veljensä aluksella. Mutta, tuon kyseisen tekoälyn kohtaaminen sai miehen vain entisestään hämmentyneeksi.
”Tuota…Missä minä oikein olen?”
Noman sai kangerrellen kysyttyä, samalla siirtyen lähemmäs tuota projektoria.
”Niraudilla, tietenkin. Eikö kapteeni kertonut tehtävästämme mitään?”
Gallardo vastasi.
Noman ei uskonut korviaan, eikä varsinkaan omaa ajatuksenkulkuaan. Kenties tämä olikin vain unta ja hän tällä hetkellä makaisi omassa sängyssään. Mutta silti, hän halusi olla varma, että oli hereillä. Mies läimäytti itseään, mutta mitään mikä viittaisi unitilaan tai siitä heräämiseen, ei tapahtunut.
”Avaa pimennysverho.”
Noman sanoi Gallardolle ja osoitti sormellaan hytin ikkunaa, joka oli peitettynä.
Gallardo ei vastannut mitään. Mutta teki kuten pyydetysti.
Ikkunan pimennysverho alkoi hitaasti nousta ylöspäin. Sokaiseva sininen valo sai Nomanin sulkemaan silmänsä, mutta ryhtyen avaaman niitä uudestaan ja totuttamaan silmiä tuohon valoon.
Lopulta Noman pystyi täysin hahmottamaan hytin ulkopuolisen maailman, tai pikemmin sen puuttumisen. Ikkunasta avautui vain osa sylinterimäistä kuorta, joka hohti tuota sinistä valoa.
”Ei helvetti.”
Noman sanoi hiljaa itsekseen tajuttuaan tilanteen. Hän tosiaan oli avaruusaluksessa, joka puolestaan oli madonreiässä, jonka sisällä aluksen kulkivat pidempiä matkoja hyperavaruutta hyväksi käyttäen.
Sitten se tuli. Noman muisti jälleen kaiken kirkkaasti. Domen oli tullut hänen asuntoonsa, kertonut tehtävästä Wargon – tähtijärjestelmässä ja sitten vielä huumannut hänet unilääkettä apuna käyttäen. Oma veli oli kidnapannut hänet.
”Voi vit…!”
Noman karjahti.

”….tttuuuuuu”
Muinaisen hirviön karjahdusta muistuttava ääni kantautui Niraudin komentosillan ilmastointikanavista niin kovaa, että jokainen miehistönjäsen kuuli sen.
”Kapteeni, veljenne on herännyt.”
Gallardo kertoi Domenille, joka istui komentotuolin ääressä ja katsoi päänäytöstä aluksen ympärillä ollutta madonreikää.
”Kiitos, Gallardo. Lukitse hytin ovi, kunnes hän on rauhoittunut. Jos hän kuitenkin ryhtyy järjestelmällisesti tuhoamaan irtaimistoa, niin kutsu turvamiehet paikalle.”
Domen ohjeisti Gallardoa. Mies oli kyllä odottanut, että Noman ei suhtautuisi lämpimästi hänen toimintaansa. Mutta, Domen toimi omasta mielestään oikein.
Domen ei ollut ikinä pitänyt Nomanin päätöksestä hylätä sotilasuran mahdollisuudet ja ryhtyä ajamaan taksia. Domen olisi voinut pyytää ketä tahansa muuta apuun tähän tehtävään. Mutta hän päätti ottaa veljensä, toivoen, että tämä päättäisi palata takaisin sotilaaksi. Pert viiden jälkeen, Noman oli vielä saanut ”lohdutusylennyksen”, kuten hän itse oli asian ilmaissut. Mutta se tuntui vain vahvistaneen miehen päätöstä lähteä merijalkaväestä.
’Noman, sinulla on aikaa saada itsesi takaisin kasaan. Minä vähän pelkään, että tulen tarvitsemaan sitä.’
Domen ajatteli mielessään, samalla kun hän hieman tahtomattaan veti takkinsa taskusta jonkin esineen ulos. Se oli kultainen taskukello, jota Domen hetken aikaa hieroi, kunnes laittoi sen takaisin taskuun.
”Komentaja, teillä on komento. Minä olen toimistossani.”
Domen sanoi, nousi ylös tuoliltaan ja käveli komentosillan reunalla olleelle ovelle, joka avautui hänen edestään, kuten myös sulkeutui hänen perässään.

[Salem]

Ihan kärkeen pakko todeta, että Domen on saanut hyvin suuren fanin. En tiedä mikä siinä tyypissä on. Koko sen olemus vaan on niin sulavan tyylikäs. xD
Mutta siis, tämä osa voitti taas kaikki mahdolliset sympatiat Nomanille. Lääkkeiden voimalla nukutaan ja joka pienikin väärä sana voi aiheuttaa kamalan räjähdyksen tai henkisen romahduksen. Toivotaan että aika parantaa.
Hyvää rataa liikkuu juoni eteenpäin. Mielenkiinnolla jatkoa kohti.

[Taker]

OSA.6

Ennen niin eläväinen ja äänekäs ruokala oli lähestulkoon kuollut. Ainoat äänet, mitä huoneessa kuului, oli keittiöstä kantautuvat kiroamiset ja huudot. Normaalisti, artasialaislaivoilla oli siviilejä keittiöhenkilökuntana. Mutta nyt niitä ei ollut yhtään. Heidät oli korvattu merijalkaväen sotilailla, joilla oli yhtä vähän kokemusta ruuanlaitosta kuin puutarhurilla tietöistä.
Ruokalan nurkassa olleen pöydän ääressä olikin juuri tuon aselajin edustajia. Sotilaat eivät olleet erityisen äänekkäitä, muutamia naurunpyrähdyksiä lukuun ottamatta. Miehillä oli kyllä syytä olla äänekkäitä. ”Mestarikokkien” aikaansaannokset olivat lievästi sanottuna arvoituksellisia. Sotilaat kuitenkin malttoivat olla ärjymättä, sillä heidän seurassaan oli arvokasta väkeä.

Domen katsoi pöydän toisella puolella istunutta Nomania, joka poltti tupakkaa, vaikka ruokalan seinällä oli suhteellisen iso kieltomerkki kyseiselle toiminnalle. Puolen tunnin aikana Noman oli rauhoittunut tarpeeksi paljon, että hänet pystyttiin päästämään ulos hytistään. Veljensä nähtyään, Noman oli kuitenkin yrittänyt käydä tämän kimppuun sellaisella raivolla, jossa apinakin jäi selväksi kakkoseksi. Tällä kertaa mies joutui rauhoittumaan Niraudin putkassa.
Noman päästettiin ulos uuden puolikkaan tunnin kuluttua. Tällöin mies oli oppinut, että hänen ei kannatta tehdä vastarintaa. Sotalaivojen putkat olivat tarpeeksi karuja, ettei niissä haluaisi viettää pitkiä aikoja.
Näiden episodien jälkeen, Domen oli kutsunut Nomanin kanssaan lounaalle aluksen kanttiiniin. Tällä lyhyellä matkalla Noman olikin huomannut, että aluksen miehistö oli laskenut minimiin. Siviilejä ei ollut yhtään, mutta vakinaisen miehistön määrä oli vähäinen myös. Noman uskoi, että aluksella oli vain luurankomiehistö hoitamassa tärkeimpiä tehtäviä. Noman ei ollut ennen nähnyt tällaista, tarinoita kyllä liikkui kuinka sotalaivat varustettiin mahdollisimman vähäisellä miehistöllä, jotta elossapitojärjestelmä ei kuluttaisi paljoa virtaa. Tällöin, aluksen energiajälki ei olisi niin suuri. Teoriassa tämä tarkoitti sitä, että tutkilla ja skannereilla olisi vaikeuksia havaita alusta. Hyperavaruuden aiheuttaman madonreiän ne varmasti havaitsisivat, mutta eivät sen sisällä olevaa alusta. Tämä taas toivon mukaan saisi mahdollisen seuraajaan jättämään asian sikseen, luullen madonreiän olevan luonnollisesti muodostunut. Amiraliteetti ei ollut lainkaan vakuuttunut kuulemastaan, sillä teorian esittäjä oli esitelmässä painottanut sanoja: ”Teoriassa”.
Mitään parempaa ratkaisua ei kuitenkaan ollut näköpiirissä, joten laivaston oli tyydyttävä tähän ratkaisuun.

”Kuule...Minä uskon sen, ettet hyväksy tapaani saada sinut mukaan tälle matkalle. Mutta minä tunnen sinut ja tiesin, ettet tulisi mukaan puhumalla.”
Domen yritti puhua veljelleen diplomaattisesti, saamatta kuitenkaan mitään reaktiota taikka vastausta.
Noman pysyi edelleen vaiti. Silmät kuitenkin tiukasti kohdistettuna veljeensä, mies katsoi tätä kuin mamelukkikalalla, joka tarkkaili haaksirikkoutuneen laivan hylyssä seikkailevaa tutkijaa.
”Minä olisin pyytänyt merijalkaväen esikunnasta jotain joukkuetta, joka olisi myös viettänyt aikaa SV-M3274'lla. Mutta kaikki olivat kiinni jossain muualla. Minulla ei ollut muuta....”
”Haista vittu.”
Noman viimeinkin avasi runollisen arkkunsa ja keskeytti veljensä selostuksen, joka hänen korvissaan kuitenkin kuulosti epätoivoiselta yritykseltä pelastaa oma nahkansa. Nomanin mieleen tulikin eräs tapaus heidän nuoruudestaan. Domen oli saanut ystäviltään aikuisviihdelehden, jonka heidän äitinsä oli lopulta löytänyt. Totuuden kertomisen sijaan, Domen sanoi saaneensa lehden teini-ikäiseltä Nomanilta. Tämän seurauksena Noman sai viettää kokonaisen viikon kotona. Vaikkei Noman sitä ikinä myöntänyt, oli hän edelleen hieman katkera tapauksesta. Hänellä oli oma ”projektinsa” erään samalla koululuokalla olleen tytön kanssa. Asiassa ei muuten ollut mitään ongelmaa, paitsi että poika ei ollut yksin tuossa ”projektissa” mukana.
”Jos sinulla ei ole mitään fiksumpaa sanottavaa, niin ehkä sinun kannattaisi olla hiljaa.”
Domen murahti turhautuneena ja vilkaisi ruokalan nurkassa olleita sotilaita.
”Oi anteeksi. Yritä rakas veli kuitenkin ymmärtää, että minä ärsyynnyn paskanjauhannasta. Älä yritä selitellä, että ”ei ollut ketään kokenutta vapaana.” On sitä ennenkin kokemattomia sotilaita lähetetty kuolemaan. Lue ”Pohjoisrintamalta uusia uutisia.”, jos et ole vielä sitä tehnyt.”
Noman sivalsi veljeään ja puhalsi keuhkoissaan olleet savut tämän kasvoille.
”Olen minä sen lukenut. Mutta siitä huolimatta, minä tarvitsin jonkun kokemusta omaavan ja vielä sellaisen johon voisin luottaa.”
Domen vastasi ja heilutti savupilven pois kädellään.
”Joten sinä valitsit minut?!”
Noman huudahti ja iski oikean kätensä nyrkin pöytään, joka säröili hieman iskun voimasta. Tämä sai myös läheisessä pöydässä olleet sotilaat lopettamaan äänekkään keskustelunsa.
”Kapteeni, tarvitsetteko hieman apua hänen kanssaan?”
”Turpa kiinni rivissä!”
Sotilasjoukon aliupseeri kysyi Domenilta, johon tämän veli vastasi selkärangasta tulleella karjaisulla. Tällä taas oli varsin tehokas vaikutus, sillä sotilaat keskittyivät uudestaan toisiinsa.
”Rauhoitu...Nyt.”
Domen sanoi selkeästi kyllästyneenä veljensä raivonpuuskiin. Kiusallinen hiljaisuus laskeutui veljesten välille, jona aikana he silmäilivät toisiaan vihaisena, kukin omista syistään.
”Opastus ja konsultaatio. Ne ovat ainoat asiat, mitä minä pyydän sinulta. Sinun ei tarvitse pukea univormua ylle, ei kantaa asetta ellet halua, eikä puuttua mihinkään sellaiseen mikä sinulle ei kuulu.”
Domen sanoi jo kiusalliseksi venyneen hiljaisuuden päätteeksi ja nousi ylös omalta tuoliltaan.
”Olen antanut sinulle kulkuoikeuden komentosillalle. Tule sinne kun olet rauhoittunut ja hyväksynyt nykytilanteen.”
Domen vielä lisäsi, jonka jälkeen hän poistui ruokalasta, katsomatta veljeensä päin enää kertaakaan.
Noman tuhahti vaimeasti ja ryhtyi katsomaan ikkunasta aukeavaa madonreikää.
'Vittu mikä jätkä'
Noman totesi itselleen. Kaikista mahdollisista tempuista, tämä oli pohjanoteeraus. Kaikki meni hyvin! Nomanilla oli työpaikka, asunto ja naista sai tasaisin väliajoin. Sitten militaristiveli tulee ja repii hänet pois siitä. Miksi? Loppupeleissä kai laatuajan pitämiseksi veljen kanssa. Mutta se pitää tehdä toisen elämän kustannuksella, koska oma työ vaati lähes kaiken ajan.
Ja Domen sai hänen roolinsa koko tässä paskassa kuulostamaan niin yksinkertaiselta. Elämän realiteetti oli kuitenkin se, että yksinkertaisimmat asiat kusee aina pahiten.

Myöhemmin

”Valmistautukaa.”
Gallardo kehotti aluksella ollutta miehistöä, joka painautui seinää vasten tai ottivat kiinni kaikesta mahdollisesta, joka ei irtoisi mistään. Komentosillalla miehistö puolestaan vyötti itsensä tuoleihin kiinni. Noman taas, joka ei istunut missään tuolilla, tarrautui kiinni komentotuolin takana olleeseen kaiteeseen.
Miehen muistissa oli edelleen tapaus vuosien takaa, jossa hän ei ollut valmistautunut äkkipysähdykseen. Tulos oli ”lentävä”, kuten mies itse myöhemmin totesi.
”Poistumme hyperavaruudesta 3,2,1. Nyt”
Gallardon selosti, samalla kun miehistö katsoi näyttöruudulta, kun aluksen ympärillä ollut madonreikä alkoi hiljalleen haihtua, lopulta kadoten kokonaan.
Niraud pysähtyi paikoilleen.
”Ruori, puolivauhtia työntömoottoreilla, käännytään planeettaa kohti. Viestintä, ala kutsua Hoodia.”
Domen jakoi käskynsä. Kesti hetken aikaa, kunnes Niraudin neljä työntömoottoria alkoi tuottaa tarpeeksi energiaa saadakseen aluksen liikkumaan.
Myös alus alkoi hitaasti kallistua komentosillalta katsottuna eteenpäin. Yhtäkkiä näyttöruudulle ilmaantui valtava, metallinen esine, joka muistutti seinää, jota päin Niraud kulki.
Domen määräsi välittömästi väistöliikkeen, johon ruorimies reagoi hyvin nopeasti ja Niraud väisti tuon seinän. Väistöliikkeen seurauksena planeetta SV-M3574 tuli näkyviin komentosillan näyttöruudulle. Luminen planeetta oli kuitenkin toissijainen näky. Niraudin ja planeetan välissä oli valtava määrä teräs- ja muuta metalliromua.
”No nyt on ainakin selvää mitä on tapahtunut. Mennäänkö kotiin?”
Noman lausui ivallisesti, laittaen samalla savukkeen huulilleen. Domen taas ei kiinnittänyt mitään huomiota veljensä puheisiin taikka tekoihin. Hänen ajatuksensa olivat täysin kiinnittyneet tuohon metalliromuun.
”Panssarin vahvuus ja tiivistyneisyys viittaavat raskaaseen sotalaivaan. Joukossa on kuitenkin jonkin toisen aluksen jäänteitä. Kenties Hoodilla oli saattoalus mukana. Joka tapauksessa, molemmat ovat kärsineet suuren katastrofin.”
Gallardo selosti hiljaisella äänelä. Komentosillan miehistö yrittivät parhaansa mukaan keskittyä omiin tehtäviinsä. Mutta Hoodin täydellinen tuhoutuminen tarkoitti lähes 1500 artasialaisen kuolemaa. Luku oli vielä suurempi, jos mahdollinen saattoalus olisi mukana.
”Jatketaan planeettaa kohti. Me pystymme auttamaan vain niitä, jotka ovat mahdollisesti päässeet planeetan pinnalle.”
Domen lausui omat ajatuksensa, jotka kaikki tahtomattaankin tajusivat. Samalla mies ryhti antamaan kirjallisen määräyksen merijalkaväelle, että heidän tulisi siirtyä kuljetusaluksiin. Jääplaneetan luonto oli armoton, mutta artasialaisten jälkeen jättämät rakennukset ja luolat pystyivät pitämään eloonjääneet suojassa lumelta ja kylmyydeltä. Olettaen tietenkin, että eloonjääneitä olisi.
Niraud kulki metalliromujen välitse niin hyvin kuin pystyi. Pakostakin osa romusta iskeytyi aluksen suojakilpeen, joka toistaiseksi kesti kaiken mitä sitä vastaan annettiin.
Noman katsoi näyttöruutua, sytyttämätön savuke edelleen huulien välissä. Hän ei ollut mikään erityinen tekniikan ihmelapsi, oli suoranainen ihme, että mies osasi tehdä pienet huoltotyöt autoonsa. Noman kuitenkin tiesi, että mitään suurta sota-alusta ei saisi helposti palasiksi. Mies itse oli todistanut muutaman sota-aluksen tuhoutumista taistelussa. Yleensä niistä jäisi jäljelle vähintään iso osa runkoa jäljelle. Fuusioreaktorin pettäminen voisi ainoastaan aiheuttaa näin suuren tuhon.
”Kapteeni, kuulen jotain. Jonkinlainen signaali.”
Viestiupseeri ilmoitti, painaen samalla korvallaan ollutta kuuloketta tiukemmin itseensä kiinni. Domen taas nousi omalta tuoliltaan ylös ja asteli viestiupseerin rinnalle. Viestiupseeri ryhtyi etsimään signaalin lähdettä, yrittäen samalla myös selvittää sen tyyppiä.
”Etuoikealla. Kuulostaa positroniselta. Salattu lähetys.”
Viestiupseeri sanoi, havaittuaan tiettyjä poikkeamia, jotka eivät esiinny lyhyen- ja pitkänmatkan viestinnässä.
”Se voisi olla veljeni. Hoodille on sijoitettuna Asros – niminen tekoäly”
Gallardo totesi pieni toivonkipinä äänessään. Vaikka tekoälyjen fyysiset muodot olivat yhdessä paikassa, oli ne kuitenkin suunniteltu siten, että jokaisella kannella oli vähintään yksi hätäpiste. Tämä tarkoitti sitä, että vaikka keskuslaitteisto vaurioituisi, korvaisi yksi näistä pisteistä sen osittain. Tällöin, keskustekoälyt olivat kohtuullisen hyvässä suojassa mahdollisilta riskitekijöiltä. Tekoälyille oli varattuna myös toinenkin tapa, jolla pelastaa itsensä. Kun laiva oli vaarassa tuhoutua, pystyi tekoäly siirtämään oman tietoisuutensa heille varattuihin androidikehoihin. Täten, kyettiin pelastajille antamaan valehtelematon todistus aluksen viimeisistä hetkistä.
”Tee yhteistyötä ruorin kanssa. Ohjaa meidät sen luokse.”
Domen sanoi viestimiehelle ja taputti tätä olkapäälle kiitoksena hyvästä työstä. Domen istahti takaisin omalle tuolilleen ja veti syvään henkeä. Hän ei tuntenut Hoodin kapteenia henkilökohtaisesti, mutta tällaista kohtaloa mies ei toivoisi kenellekkään. Domenia myös hirvitti se valtava määrä miehistöä, mitä Hoodin mukana kuoli. Toivoa vain sopi, että edes joku olisi selviytynyt planeetan pinnalle. Domen risti kätensä ja rukoili muinaisilta jumalilta ja keisari Caprica ”pyhän” hengeltä onnea kaikkeen mihin hän, veljensä ja aluksensa miehistö törmäisi.
”Olemme tarpeeksi lähellä. Yritän muodostaa yhteyden.”
Gallardo ilmoitti ja sulki digitaaliset silmänsä. Odottava hiljaisuus laskeutui komentosillalle, kun kaikki yrittivät tehdä työnsä, kuitenkin varautua siihen mitä tuleman piti.
Yhtäkkiä Gallardo alkoi huutaa kovaan ääneen, samalla kun hänen hologramminen muotonsa alkoi vääristyä ja muuttaa muotoaan miehen ruumiiksi.
”....Vaara! ...Vaara!”
Oli hätääntyneen miesäänen sanat, jotka kuuluivat huudon taustalta.
Tämä hieman pelästytti Domenia. Mistä tuo vaurioitunut ja pahasti särkynyt tekoäly varoitti?
”Miina....vaara!”
Kuului vielä tuosta vaurioituneen tekoälyn jäänteistä.
”Mahtavaa..”
Oli Nomanin sarkastinen toteamus hiljaisuuteen, joka syntyi noiden sanojen jälkeen.
Komentosillan hälytysäänet heräsivät punaisten merkkivalojen kanssa. Tämä sai siltahenkilöstön palaamaan takaisin tehtäviensä pariin.
”Lukuisia kontakteja! Ne lähestyvät! Ne on itsestäänhakeutuvia!”
Kuului taktisen upseerin ilmoitus ja juuri sillä samalla sekunnilla, räjähdys vavisutti koko alusta ja sai jotkut miehistönjäsenistä putoamaan tuoleiltaan.
”Ruori, vie meidät pois täältä!”
Domen huusi komentonsa. Koko siltamiehistö heräsi uudella teholla henkiin ja ryhtyivät kiihkeästi kommunikoimaan toistensa kanssa. Uudet räjähdykset vavisuttivat alusta, merkkinä uusien miinojen osumisesta.
”Viestiyhteydet on poikki, kapteeni! Jokin häiritsee meitä!”
Viestiupseerin lähes hätääntynyt erottui metelin keskeltä. Nyt oli ainakin varmaa, että joku hiljaittain kylvänyt miinat tähän sektoriin ja jäänyt vielä paikalle.
”Suojat eivät kestä kauaa tätä!”
”Kansilla 3 ja 5 runkovaurioita! Korjausryhmät ovat liikkeellä!”
”Rauhoittukaa, kaikki!”
Domen karjahti hänen alaistensa alati hätääntyneisiin huutoihin. Jopa Nomen yllättyi nuoremman veljensä kurinpidosta. Nuorempana, juuri Noman sai olla ojentamassa veljensä kiusaajia ja muita häiriköitä. Näin ne ajat muuttuvat.
”Ruori, ohjaa meidät pois avaruuslomun luota! Viesti, laita yhteydet toimimaan! Jos me nyt ryhdymme panikoimaan, emme pääse täältä ikinä pois elävinä! Siis rauhoittukaa!”
Domen piti pienimuotoisen puheen ja käskynjaon alaisilleen. Vaikkei hän sitä tarkoittanutkaan, oli viimeiset sanat varsin rajuja, erityisesti hänelle. Se kuitenkin auttoi, koska siltamiehistö tuntui rauhoittuvan. Ainakin pintapuolisesti.

”Ottakaa paine haltuun! Ohjatkaa varavirta sivutoimintojen kautta!”
Konemestari karjaisi mikrofoniin. Sanojen kohteena olivat hänen alaiset. Ensimäisen miinan iskeytyminen oli tullut konehuoneelle täytenä yllätyksenä, eivätkä he olleet ehtineet reagoida tarpeeksi nopeasti. Hän oli myös pakotettu lähettämään muutama teknikko jo entisestään pienestä ryhmästään pois, sillä Niraudin runko oli murtunut muutamalla kannella. Vaikka voimakentät estivätkin rungonsisäisten vaurioiden syntymisen, eivät ne tulisi kestämään ikuisuuksia. Varsinkin, kun alus oli hyökkäyksen kohteena.
Mies nosti katseensa ylös monitorista reaktorihuoneeseen. Kolme teknikkoa yrittivät parhaiden kykyjensä mukaan pitää reaktorin jäähdyttimet toiminnassa. Jos ne pettäisivät, niin tuloksena olisi reaktorin ylikuumentuminen ja lopulta räjähtäminen.
Konemestari kuuli oven avautuvan hänen selkänsä takana. Mies ei kuitenkaan kääntynyt katsomaan tulijaa, sillä hänen huomionsa oli täysin monitorilla olleisiin lukuihin ja tietoihin aluksen rungosta sekä suojista.
”Voimakentät asetettu murtumakohtiin....Mutta on vain ajan kysymys...Milloin nekin pettävät.”
Tukahtunut ja selvästi hengästynyt naisääni kertoi konepäällikölle.
”Mene auttamaan heitä. Yritä saada reaktorin lämmöt siedettävälle tasolle. Pidä minut ajan tasalla.”
Konemestari sanoi naiselle ja vihdoinkin omisti hetken katseestaan hänelle. Hänen vierellään ollut nainen oli pukeutunut ”normaaliin” teknikon univormuun, joka koostui panssarivahvisteisesta kokovartalopuvusta ja koko pään peittävästä kypärästä.
”Käskystä.”
Naisen hengästynyt ääni vastasi ja poistui Konemestarin rinnalta. Yhtäkkiä uusi räjähdys vavisutti alusta.
Konemestarin edessä olleet monitorit räjähtivät pirstaleiksi. Konsolit iskivät kipinöitä ja antoivat konemestarille hyvin vahvan sähköiskun.
Mies päästi lyhyen karjahduksen, kunnes hän valahti polvilleen ja lyyhistyi konsoliin päälle.
”Pomo!”
Nainen huudahti ja juoksi äkkiä takaisin esimiehensä rinnalle, tarttuen tätä takinkauluksesta ja riuhtaisi konsolista irti. Turhaan. Konemestari oli kuollut.
Nainen ei kuitenkaan ehtinyt surra kuollutta esimiestään, sillä uusi räjähdys vavisutti alusta. Tällä kertaa tosin konehuoneessa olleet varoitussireenit alkoivat huutaa.
Nainen nosti katseensa irti konemestarin ruumiista ja katsoi reaktorihuoneeseen. Reaktorin ympärillä olleet kaksi säiliötä olivat murtuneet ja ryhtyneet vuotamaan kaasua ulos.
”Jäähdytinvuoto! Tulkaa pois sieltä!”
Nainen huusi reaktorihuoneessa olleille teknikoille. Mutta nämä eivät vastanneet.
Nainen katsoi vaiti käynnissä ollutta katastrofia ja puristi kätensä tiukasti nyrkkiin. Pian hän kuitenkin päästi konemestarin ruumiista irti ja nousi ylös seisomaan, ryhtyen sitten juoksemaan konehuoneen ovea kohti.
”Silta, konehuone. Reaktorin jäähdyttimet ovat pettäneet! Ydin sulaa muutamassa minuutissa, mitään ei ole enää tehtävissä!”
Nainen huusi puvussaan olleeseen kommunikaattoriin, samalla kun juoksi konehuoneesta ulos ja sulki raskaan teräsoven takanaan.

”Reaktorin pettämiseen aikaa seitsemän minuuttia.”
Gallardo sanoi kylmänrauhallisesti. Muut komentosillalla olleet eivät kuitenkaan olleet rauhallisia. Ulkoisesti he vaikuttivat viileiltä, mutta ajatukset taas olivat täysin päinvastaiset.
Kuultuaan mitä konehuoneessa oli tapahtunut. Domen oli laskenut katseensa komentosillan lattiaan, eikä sanonut sanaakaan.
Domen ei tiennyt mitä ajatella. Mitään tällaista ei pitänyt tapahtua. Tämänkaltaista tilannetta ei oltu otettu yhtään huomioon. Vielä enemmän häntä hirvitti tulevat seuraukset. Alus jouduttaisiin jättämään, pelastautuneet miehistön jäsenet joutuisivat erilleen ja heidän pelastaminen tulisi olemaan lähes mahdotonta.
Planeetan pinnalla heillä olisi mahdollisuus selvitä. Mutta amiraliteetin kanssa oli sovittu, että jos heistä ei viikkoon kuuluisi mitään, apua tultaisiin lähettämään. Viikko jääplaneetalla olisi pitkä aika.
Entäs he, jotka eivät pääsisi planeetalle? He jäisivät pelastuskapseleissaan avaruusromun ympäröimäksi ja miinojen armoille.
”Kapteeni?”
Domen nosti katseensa ylös lattiasta kuultuaan häntä kutsuttavan. Kaikki upseerit sillalla katsoivat häntä, odottaen uusia käskyjä. Domenia hieman hävetti, sillä kapteenien tulisi näyttää esimerkillistä rohkeutta ja tyyneyttä.
Domen siirsi katseensa Nomaniin, joka katsoi häntä myös odottaen.
Veljekset eivät sanoneet mitään. Mutta heidän välinen suhde ei sanoja tarvinnut. Vaikkei Domen, Noman antoi isoveljellisen rohkaisun vaimealla nyökkäyksellä.
”Jättäkää laiva.”
Domen lopulta sanoi värisevällä äänellä. Siltaupseerit vilkaisivat nopeasti toisiaan, kunnes poistuivat asemapaikoiltaan ja siirtyivät komentosillan hisseihin.
”Gallardo, ilmoita merijalkaväelle, että lähtevät heti. Heidän tulee yrittää päästä planeetan kiertoradalle, paikantaa turvaan pääseet miehistön jäsenet ja avustaa heitä parhaansa mukaan. Aloita myös itsesi siirtäminen...”
Domen antoi vielä ohjeensa aluksen tekoälylle, joka kuitenkin keskeytti hänet.
”Aloitin heti kun havaitsin miinat. Keho on valmiis arviolta viidessä minuutissa.”
Domen nyökkäsi. Gallardo oli työskennellyt hänen kanssaan tarpeeksi kauan, että tekoäly oli oppinut ennakoimaan miehen ajatuksenkulkua. Oliko se hyvä asia, että tekoäly osasi noinkin hyvin ennakoida elävien olentojen tekemisiä, oli täysin eri asia. Joka tapauksessa, Domen toivoi, että Gallardon keho tulisi ajoissa käyttökuntoon.
”Koetakkin saada itsesi pois tältä purkilta ehjänä. Niin kiltti kuin äiti onkin, hän hirttäisi minut, jos sinulle sattuisi jotain.”
Domen kuuli veljensä äänen hänen takaa. Mies kääntyikin katsomaan Nomania. Hän ei kuitenkaan ehtinyt nähdä veljeään, sillä tämä oli ilmeisesti puhunut hissistä, jonka ovet ehtivät sulkeutua, ennen kuin Domen ehti kääntyä.
”Kuten myös.”
Domen sanoi hiljaa ja kääntyi katsomaan komentosillan näyttöruutua, samalla kun uudet räjähdykset vavisuttivat alusta.

Ikuisuudelta tuntunut hissimatka päättyi lopulta. Noman toivoi olevansa jollain paratiisirannalla ja kaikki tämä olisi unta. Rantaa ei kuitenkaan löytynyt oven toiselta puolelta. Lämpöä kyllä oli. Mutta myös hyvin paljon savua ja hälytyssireenien ääniä.
Reaktionomaisesti, Noman laskeutui polvensa varaan ja peitti suunsa takkinsa hihalla. Savua tosiaan oli paljon. Mutta liekkejä ei näkynyt missään.
Noman ryhtyi hitaasti liikkumaan savun lävitse, samalla tunnustellen kädellään eteensä, mahdollisten esteiden varalta.
Mies pääsi käytävän päässä olleeseen risteykseen. Savusta huolimatta, Noman näki pelastuskapseleiden oviaukot. Noman ryhtyi rukoilemaan kaikkia mahdollisia muinaisia pyhimyksiä ja jumalia, että edes yksi kapseleista olisi jäljellä.
Haparoiden, hän ryhtyi kävelemään tätä käytävää pitkin. Hänen epäonnekseen, kaikki kapselit näyttivät olevan poissa.
Yhtäkkiä, Nomanin käteen osui jotain, minkä hän tunnisti nahaksi. Tarkempi tunnustelu paljasti Nomanin koskettaneen jonkun varsikenkää.
Savun lävitse, Noman tunnisti henkilön piirteiksi.
”Hei! Ootko kunnossa!?”
Noman huudahti tälle henkilölle ja tarttui kiinni tämän takin kauluksesta. Noman nosti henkilön torson ylös lattiasta, jolloin tämän kasvot tulivat näkyviin.
”Perhana.”
Noman sanoi vaimeasti, kun hän tunnisti henkilön mieheksi, ja tämän kasvot täysin elottomiksi. Tukehtumiskuolema. Paska tapa mennä.
Noman näki miehen kaulalla, ketjussa, olleet tuntolevyt. Hetken harkinnan jälkeen, mies riuhtaisi yhden näistä levyistä ja laittoi sen takkinsa taskuun.
Noman katsoi kuollutta miehistön jäsentä hiljaa, kunnes hän silmäkulmastaan huomasi käytävän perällä vilkkuvan vihreän valon.
Mies ryhtyi lattiaa pitkin liikkumaan tuota valoa kohden, samalla yrittäen löytää mahdollisia muita epäonnekkaita, jotka ovat jääneet savun uhreiksi.
Päästyään valon luokse, Noman huomasi yhden pakokapseleista olevan edelleen paikallaan, ja mikä tärkeämpää, ehjänä.
Kapseli oli pituudeltaan yli kaksi metriä pitkä. Sen katto koostui pääasiassa läpinäkyvästä alumiinista, jota vahvennettiin ohuella suojakilvellä. Varsinaista työntömoottoria kapselissa ei ollut, vaan useampia, pienempiä polttomoottoreita, jotta kapseli pystyisi hieman liikkumaan avaruudessa.
Nomanilla ei ollut aikaa tutkiä kapselia mahdollisten vaurioiden varalta, vaan hyppäsi kapseliin sisälle. Mies tutki hetken aikaa kapselin sisällä olleita nappeja, kunnes lopulta onnistui palauttamaan mieleensä vuosien takaisen opetuksen tämän laitteen käyttämisestä.
Muutamalla napin painalluksella, kapselin katto sulkeutui tiiviisti kiini itse runkoon. Tällöin, Noman kuitenkin kuuli Gallardon tutun äänen.
”Kapseli irtautuu 5,4,3,2,1.”
Ensinmäisen luvun kuultuaan, Nomanille tuli kiire kiinnittää itsensä vöillä kapseliin kiinni. Nimittäin, kapselit laukauistiin katapultilla avaruuteen, näin ne saivat tarvittavan liike-energian kulkea mahdollisimman kauas tuhoutuvasta aluksesta.

Noman ehti juuri ja juuri saada vyöt kiinni, kun kapseli ampaisi kovalla nopeudella ulos Niraudista.
”Manuaaliohjaus käytössä.”
Noman kuuli tietokoneen ilmoituksen, jolloin hän tarttui ohjaamon molemilla puolilla olleisiin ohjaimiin. Välittömästi hän sai väistää vastaan tullutta avaruusromua. Näistä selvittyään, Noman ryhtyi kuumeisesti etsimään muita pakokapseleita tai merijalkaväen pudotusaluksia. Mitään ei kuitenkaan näkynyt. Avaruusromua oli kuitenkin niin paljon, että siitä oli vaikea erottaa mitään.
Yhtäkkinen kirkas välähdys sai Nomanin katsomaan kapselin taakse ja siinä missä Niraud oli sijainnut, oli nyt yksi valtava tulipallo.
”Saatana...”
Noman kirosi hampaidensa lävitse. Toivottavasti Domen oli päässyt ulos alukselta, veljen kuolema ja sitä seurannus ahdistus oli viimeinen asia, mitä Noman nyt toivoi.
Mies käänsi katseensa takaisin eteenpäin. Kauhistunut huuto pääsi miehen kurkusta, sillä uusi avaruusromun palanen lähestyi häntä nopeasti.
Noman suoritti rajun väistöliikkeen. Mutta siitä ei ollut suurta apua.
Romun palanen osui pakokapselin kylkeen, joka laittoi kapselin hallitsemattomaan kierteeseen.
Noman teki kaikkensa saadakseen pakokapselin takaisin hallintaansa, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Pahoinvoinnista ja fyysisestä rasituksesta huolimatta, Noman huomasi päässeensä eroon avaruusromusta. Huonot uutisest taas oli, että hän lähestyi jääplaneettaa, eikä pystyisi yhtään korjaamaan kurssiaan.
Miehen ainoa toivo oli, että kapseli lopetti pyörimisen saavuttuaan planeetan ilmakehään.
Turha toivo.
Sankka lumipyry oli Nomanin ensimäinen paluukosketus tähän jäiseen planeettaan. Toisaalta, edellisellä kerralla satoi myös sankasti lunta, joten kosketus oli ainakin tuttu.
Noman ei pystynyt tekemään mitään, hallitsematon pyörimisliike jatkui edelleen. Lisäksi, G-voimat alkoivat viimeinkin tehdä tehtävänsä ja Nomanin silmät alkoivat sumentua. Lopulta, ne painautuivat tiukasti kiinni ja miehen ajatukset vaelsivat tiedottomuuden tilaan.

Neljä kuukautta aikaisemmin

Bussin jarrujen kirskunta herätti Nomanin painajaisen täyttämästä unesta. Ei voisi kuitenkaan sanoa, että mies olisi nukkunut. Noman ei omien sanojensa mukaan ollut kyennyt nukkumaan useampaan viikkoon. Torkahtelu olisi parempi sana kuvaamaan hänen lepohetkiä.
Mies tarkasti ympäristönsä. Bussi oli edelleen se sama, mihin hän oli asemalla astunut, päästyään pois veteraanisairaalasta. Matkustajien määrä oli tosin pudonnut sitten edellisen näkemän.
Noman vilkaisi ikkunasta ulos, ja omaksi ilokseen, hän tunnisti näkemänsä. Silmän kantamattomiin oli vielä korjaamatonta viljapeltoa, joiden keskellä vanhat puuladot yrittivät luoda idyllistä maaseutukuvaa.
Kotiseudun näkeminen ei kuitenkaan piristänyt miestä. Noman ei halunnut palata maaseudulle. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, miehellä ei ollut asuntoa, eikä hätiköity eropäätös merijalkaväestä helpottanut tilannetta yhtään. Maaseudulla oli vaan niin kovin tylsää.
Noman vilkaisi monitoria bussin katossa. Kello oli vasta yhdeksän aamulla. Mies oli istunut tässä bussissa jo neljä tuntia. Matka olisi ollut paljon nopeampi, ellei jokaisella mahdollisella koirankopilla ja kylässä olisi joku tullut kyytiin.
Noman käänsi katseensa takaisin viljapeltoihin. Hän yritti päättää mitä sanoisi äidilleen. Tämä nimittäin ei vielä tiennyt, että Noman oli tulossa kotiin. Domenkaan ei tiennyt, että hänen veljensä oli päässyt pois sairaalasta.
Äiti ei varmaankaan pannut pahakseen, että edes toinen veljeksistä oli tullut kotiin. Mutta syy Nomanin paluulle, saattaisi olla hieman liikaa.
”Golanan kukkulat.”
Noman kuuli bussikuskin puhuvan mikrofoniin. Tämä oli merkki Nomanille hypätä pois.
Mies tarttui viereisellä penkillä olleeseen laukkuunsa ja heilautti sen hihnan olkapäälleen. Bussi pysähtyi ja kuski avasi ovet, odottaen kärsivällisesti, että kaikki halukkaat poistuisivat.
Nomanin ensimäinen näky suuri määrä kaadettuja pinea -puita. Alueella, missä Nomanin lapsuudenkoti sijaitsi, oli puunhakkuu tärkeä elinkeino.
Siitä huolimatta, kotien lähipiirissä olevat puut yleensä jätettiin rauhaan. Vaikkakin ”lähipiiri” oli epämääräinen käsite, joka usein johti riitoihin naapureiden välillä.
Noman päästi kaiken ilman pois keuhkoistaan ja vilkaisi taakseen. Yksi ketjuun kuuluvista kukkuloista kohosi kookkaana ja ylväänä, jonka rinteestä myös kohosi useampi savuvana, todisteena elämästä.
Nomanin koti ei kuitenkaan sijainnut rinteillä, vaan alangolla, metsässä. Maantien varrelta syvemmälle metsään kulki soratie, joka tulisi taas jakautumaan pienempii teihin, jotka taas johtaisivat eri pihapiireihin.
Hitaasti, Noman ryhtyi kävelemään tuota sivutietä pitkin. Tämä oli hänen ensimäinen kerta kotona muutamaan vuoteen. Mutta kaikki tuntui olevan ennallaan. Tutut silmäänpistävät yksityiskohdat, kuten salaman katkaisema, vanha pineapuu, oli edelleen vanhalla paikallaan.
Noman pysähtyi yhden risteyksen kohdalle ja katsoi sen vieressä ollutta tienviittaa, jossa luki ”Xephoras”.
Vaimea huokaisu pääsi jälleen Nomanin huulilta. Nopeasti hän lähti jatkamaan eteenpäin, ennen kuin lisää muistoja ehtisi tulla mieleen.
Pian hän saapuikin uuden risteyksen kohdalle, jonka tienviitassa luki ”Tederich”. Hän oli viimeinkin perillä.
Noman lähti sivutietä pitkin kohti kaukaisuudessa häämöttävää pihapiiriä ja sen reunalla olevaa puutaloa.
'Äiti on hankkinut uuden mönkijän'
Noman totesi huomatessaan talon edustalla olleen telaketjuilla kulkeneen mönkijän. Kätevä vehje, varsinkin tällaisella alueella. Ilolla ei olisi ollut mitään rajaa, jos Nomanilla olisi ollut tuollainen teini-iässään.
Noman asteli vaimeasti talon kuistille, pysähtyen kuitenkin ulko-oven kohdalle. Hän veti syvään henkeä, samalla painaen ovikelloa sormellaan.
Ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen, ovi avautui.
”Hei äiti.”