Silent Planet: Final Round

[Salem]

Aika oli tuntunut täysin pysähtyneen tunkkaisessa toimistohuoneessa, jonka sisustus oli kärsinyt niin ajasta kuin pakkasestakin. Jokainen lisäsekunti tuntui kuin puukoniskulta suoraan violetti-ihoisen naisen rintakehään. Kuinka kauan Shinea oli mahtanut tässä kylmällä lattialla jo maata? Celleenin myrkky oli saanut naisen tajunnan aaltoilemaan tietoisuuden ja unen rajamailla, turruttaen hänen loogisen ajattelukykyknsä kuten hänen kehonsakin. Nyt myrkky tuntui kuitenkin vihdoin hellittävän otettaan, ja Shinea saattoi tuntea kihelmöinnin lihaksissaan niiden hiljalleen saadessa tuntonsa takaisin. Samoin Shinean mieli alkoi selkiytyä sen verran, että nainen saattoi muodostaa yhdenmukaisen käsityksen välittömästä ympäristöstään. Shinea käänsi ensitöikseen pikimustan katseensa toimistopöydän äärellä istuvaan Haromiin, joka näkyi uppoutuneen hieromaan pakkasesta ja aiemmasta nujakasta yhä kipuilevaa kättään, yrittäen saada olonsa edes jollain tavoi siedettäväksi. Shinea sai syyn tuntea edes hienoista ylpeyttä kirvelevästä iskusta, jonka oli saanut Haromiin upotettua heidän kamppailunsa aikana. Oli käsittämätöntä ajatella kuinka vielä aivan lähimenneisyydessä oli ollut aika, jolloin Shinea olisi tuntenut vilpitöntä myötätuntoa haavojaan nuolevaa Haromia kohtaan, ja olisi todennäköisesti yrittänyt parhaansa mukaan auttaa tätä selviämään tuskistaan. Nyt hän vain toivoi voivansa hieroa suolaa miehen haavoihin, ja saavansa toisen mahdollisuuden runnoa tuota selkeää heikkoutta miehen täydelliseen murtumiseen asti.
Hiljalleen Shinean katse hakeutui Haromista pieneen ruiskuun, jonka mies oli nakannut aiemmin tarpeettomana huoneen lattialle. Siinä se edelleen lojui, kuin vastauksena Shinean lausumattomille rukouksille saada käsiinsä jotakin jolla taistella Haromia vastaan. Jos hän vain saisi kehonsa tottelemaan, voisi hän yrittää saada tuon ruiskun haltuunsa, ja ihanteellisesti upottaa sen syvälle Haromin silmäkuoppaan tai kaulavaltimoon. Se oli kuitenkin parhaimmillaankin toiveajattelua, sillä Harom huomaisi välittömästi jos Shinea alkaisi liikehtiä, puhumattakaan siitä että Shinean tämänhetkiset voimavarat olivat verrattavissa vastasyntyneeseen, joka ei jaksanut edes kannatella omaa päätään. Joten niin kiusaavan lähellä kuin tuo ruisku olikin, se olisi ihan yhtä hyvin voinut olla haudattuna syvälle Azmean loputtomiin erämaihin.
Toimiston ovelta kuului koputus, joka sai Shinean hengen salpautumaan. Hän puristi silmänsä umpeen, tekeytyen yhä tajuttomaksi pitääkseen Haromin huomion poissa itsestään. Harom puolestaan kohotti katseensa ovelle ja murahti tulijalle käskyn astua sisään. Shinea ei nähyt ympäröiviä tapahtumia, mutta hänen kuulonsa maalasi hänelle summittaista kuvaa ympäristönsä tapahtumista. Harom kuului askeltavan kohti ovea, aivan naisen velton ruumiin ohitse. Täysin tahattomasti Shinea tajusi kiristelleensä hampaitaan miehen ollessa aivan hänen kohdallaan, purennan vapauduttua vasta kun askeleet loittonivat hänen taakseen. Huoneen ovella ollut toinen henkilö alkoi puhua, eikä Shinean tehnyt tiukkaakaan tunnistaa tätä äänestä. Starr oli tullut takaisin, ja puheista päätellen Harom oli tämän tänne kutsunut Shinean tajuttomuuden aikaan.

"Missä oikein viivyit?" Harom tiukkasi nyrpeästi.
"Olen seurannut Cassien ja Izaruksen tekemisiä lumikentän suunnalla." Starr vastasi hyvin puolustelevalla sävyllä. "He ovat miltei valmiita. Jäämetsän nostama lumipilvi on haudannut kaiken alleen. Meidän läsnäolostamme jää tuskin jälkeäkään uteliaille silmille löydettäväksi."
"Outoa. Voisi miltei luulla että sinusta on tullut pätevä johtaja." Haromin nyrpistys taipui nopeasti tyytyväiseen hymyyn. "Olin juuri aikeissa komentaa jonkun siivoamaan jälkiämme, mutta ilmeisesti olet tehnyt sen jo...tosin arvostaisin suuresti jos ensi kerralla informoisit minuakin siitä mitä oikein touhuat."
"Jos niin sanot." Starr nöyristeli, purren hammasta hermostuneesti.
"Ajoituksenne ei olisi tosin voinut olla parempi." Harom jatkoi. "Sain sanan että rahtialus saapuu noutamaan Solarin ja loput louhimastamme runeumista auringonnousun aikaan Fahrenheit-sektorin lumilaaksosta. Aion mennä henkilökohtaisesti valvomaan lastausta."
"O-odotatko sitten ongelmia?" Starr uteli, kuulostaen siltä kuin olisi jäämässä kiinni valheesta. Shinea ja Harom eivät sitä tienneet, mutta Starr oli kauhuissaan uskoessaan, että Harom oli saanut tietää mitä Izarus ja Cassie olivat oikeasti lähteneet tekemään.
"Ne metsästäjät huolestuttavat minua. YPP:n ei pitänyt olla osa tätä operaatiota. Kuka tietää montako heitä on vielä matkalla tänne." Harom vastasi. "Emmekä voi laskea pois sitäkään mahdollisuutta, että majuri Sineth saapuu pelastamaan kultapojuaan pinteestä."
"Rhett ei ole huolenaihe. Tällä hetkellä ainoat jotka voivat häneen olla yhteydessä olemme minä ja Cassie, eikä hän riskeeraisi erikoisjoukkojen tehtävää rynnistämällä paikalle tietämättä tilanteen kokonaiskuvaa." Starr vakuutteli.

Haromin ja Starrin keskustelu alkoi muuttua utuisammaksi Shinean korvissa. Ilmeisesti myrkky ei ollut aivan vielä valmis hellittämään otettaan. Lukuisat sanat muuttuivat pelkäksi kohinaksi Shinean taistellessa pitääkseen itsensä tolkuissaan, mutta samalla tarpeeksi hiljaisena ja huomaamattomana jotteivät Starr ja Harom saisi syytä kohdistaa huomiotaan häneen.

"Anna Phobokselle annos tästä. Se tekee hänestä helpommin kuljetettavan." Harom kuului sanovan, ilmeisesti ojentaen jotakin Starrille.
"Oletko varma ettei tämä määrä tapa häntä?" Starr kyseenalaisti, ja Shinea arvasi miehen puhuvan siitä samasta myrkystä, joka hänenkin kehoaan parhaillaan runteli.
"Se ei tappanut häntäkään." Harom kuului vastaavan, ja hänen äänessään oli kuultavissa muutos. Se oli nyt selkeämpi. Haromin oli täytynyt kääntyä katsomaan suoraan Shineaa kohti.

Shineaa puistatti, eikä vain se että Haromin katse poltteli hänen selässään. Tapa jolla mies oli puhunut Shinean myrkyttämisestä oli pöyristyttävä. Ilmeisestikin tämä suhtautui asiaan niin, että Shinea olisi joko ikuisesti hänen omaisuuttaan, tai kuollut. Välimaastoa ei ollut.

"Phobosta myrkky tuskin pitää maissa aivan yhtä kauan kuin siskoaan, mutta määrä riittänee siihen että saat hänet siirrettyä alukseen kuljetettavaksi ilman vastarintaa. Loppu ei sitten enää olekaan meistä kiinni." Harom jatkoi Starrin puhuttelua.
"Kaiken tapahtuneen jälkeen olisi luullut että haluat piikittää häntä itse." Starr vastasi, kuulostaen iljettävän hyväntuuliselta saadessaan kunnian myrkyttää oman ryhmänjohtajansa.
"Prioriteetit muuttuvat." Harom tokaisi tyynesti. "Kun Phobos on pakattu, räjäytä tämä tehdas maan tasalle. Mieluusti niin että loput vankimme pamahtavat sen mukana."
"Eikö se hankaloita Solarituotantoa? Tämä kalusto on ainutlaatuista." Starr huomautti.
"Meillä ei ole aikaa tai resursseja alkaa keräämään näitä välineitä kuljetusta varten. YPP:n osallisuus takaa sen että Ocamar vilisee pian mustanaan kutsumattomia osapuolia, ja miedän tulee olla silloin jo kaukana." Harom selitti. "Mutta älä huoli. Niin kauan kun meillä on kaikki valmistusprosessista keräämämme data, kaikki tarvittava voidaan kopioida."

Haromin ja Starrin keskustelu muuttui jälleen utuiseksi. Tällä kertaa Shinea ei kyennyt enää vastustelemaan myrkyn vaikutusta, vaan vajosi takaisin levottoman kylmään uneen. Kun hänen tajuntansa alkoi jälleen palata, oli Starr ennättänyt jo poistua omiin tehtäviinsä, ja Harom puolestaan siirtynyt huoneen ikkunan äärelle viestimeensä puhuen. Juuri Haromin tutun äänen kuuleminen oli vetänyt Shinean takaisin näihin maailmoihin.

"Haluan kaikki irrotettavissa olevat miehet partioimaan Fahrenheitin ympäristöä." Harom kuului vaativan. "Lähetä tänne kuitenkin pari miestä. He saavat saatella neiti Wayn alukselleni."

Shinean keho värisi hänen kuullessaan Haromin puhuvan itsestään. Mitä tuo hullu oikein aikoi? Shinealle ei siunautunut paljoakaan aikaa arveluille, sillä Haromin päätettyä puhelunsa tämä käänsi huomionsa jälleen häneen, ja kuului askeltavan varsin kevein askelin hänen suuntaansa. Vaistomaisesti nainen valahti kuin kuolleeksi, yrittäen pitää hengityksensä mahdollisimman tasaisena, jottei Harom hoksaisi hänen olevan tajuissaan. Haromin askeleet pysähtyivät aivan Shinean vierelle, aivan liian lähelle. Hän kuuli miehen polvistuvan vierellään, ja tunsi tämän hellän kosketuksen Haromin kietoessa sormensa naisen hiusten sekaan, silitellen häntä varovasti. Shineaa kuvotti.

"Hyvin pian voimme unohtaa kaiken tämän ja olla taas onnellisia, rakkaani." Harom puhui rauhallisesti.

Chapter 20. Falling Starr (1/2)

Starr marssi tasaisen varmaa tahtia kohti varastoaluetta, kasvoillaan huomattavasti happamampi ilme kuin Haromin kanssa asioidessaan. Hän tiesi että hänen valheeltaan oli loppumassa aika. Hyvin pian lähdön hetki koittaisi, eivätkä Cassie ja Izarus olleet vieläkään palanneet salaiselta tehtävältään jäämetsästä. Toistaiseksi Starr oli saanut pidettyä Haromin pimennossa siitä mitä kaksikko todella oli tekemässä, eikä kaikkein vähiten kiitos Shinean, mutta mikäli pakoon päässeitä metsästäjiä jahtaamaan lähtenyt tiimi ei palaisi pian, olisi Starrin haaveileman tulevaisuus Diamien imperiumissa mennyttä. Tilanne sai hänet tuntumaan olonsa kuin hänen pallinsa olisivat väännettyinä ruuvipuristimeen.
Vihdoin Starrin viestin helähti soimaan, ja mies vastasi siihen ääni jännityksestä pinkeänä. Hän toivoi mielessään soittajan olevan Izarus, joka raportoisi tappaneensa kummankin karkuteillä viipottavan Azmealaisen ja tuovansa näiden päät Starrin eteen jääpuikkojen nokassa. Pettymys oli selvästi kuultavissa miehen tunnistaessan vastapuolella puhuvan äänen kuuluvan Cassielle. Hän ei pitänyt siitä että Izarus oli kaiken tämän ajan pysynyt täydessä viestintähiljaisuudessa. Cassien sanat antoivat miehelle kuitenkin aihetta huokaista helpotuksesta. Nainen nimittäin ilmoitti tiimin saaneen pakolaiset kiinni, ja olevansa tuomassa vankeja parhaillaan Starrin eteen. Soiton päätyttyä Starr jatkoi matkaansa huomattavan keveimmin mielin ja askelin. Se oli ollut täpärällä, mutta hänen oli kuin olikin onnistunut pääsemään tilanteessa niskan päälle.

Muutamaa tovia myöhemmin Cassie marssi kaikuvaa käytävää pitkin kohti varastotiloja, missä oli sopinut tapaavansa Starrin. Välittömästi takanaan hänen mukanaan kulki pakkasvarustukseen pukeutunut Diamisotilas, jonka rinnalla rautoihin kahlittuna kulki puolestaan kalpeakasvoinen Zenith. Reppunsa nyöreihin sotilas oli sitonut jotakin suurta ja painavaa, joka keinui edestakaisin tämän askelten tahtiin. Kolmikko katseli hiljalleen ympärilleen, pannen merkille alueen tyhjyyden. Lähdön hetki tuntui tosiaan olevan jo lähellä. Koko alueella oli enää kourallinen vartijoita, ja heistäkin osa näytti tekevän lähtöä. Huolimatonta, ajatteli Cassie. Mitä tuli Cassien seurana kulkeneeseen sotilaaseen, oli tämä omistanut huomionsa pakkastakkinsa rinnuksessa olleen veren tuhriman rei'än piilotteluun noiden jäljelle jääneiden vartijoiden katseilta.
Kolmihenkinen saattue ilmestyi viimein Starrin näköpiiriin, jonka kasvoja puki odottava, helpottunut hymy. Miehen hymy hyytyi kuitenkin sillä sekunnilla, kun tämä huomasi etteivät Azmealaiset metsästäjät olleet Cassien mukana, eikä ollut myöskään Izarus.

"Mitä tämä tarkoittaa? Missä ne aavikkorotat ovat?" Starr tiukkasi välittömästi. "Ja missä Izarus on?"
"Izarus uskoi vangin minun huostaani. Sanoi itse menevänsä hoitamaan lähtövalmisteluja." Cassie valehteli, katsahtaen sitten kalpeaan vankiinsa, joka näytti tilanteeseensa nähden huomattavan keveämieliseltä. "Tämä mies on ainoa eloonjäänyt pakolaisistamme. Azmealaiset menehtyivät jahdin aikana."

Starr puuskahti tyytymättömästi. Hänen tulkintansa mukaan Izaruksella oli jokin ongelma ottaa vastaan käskyjä Hydruslaiselta. Tapa jolla tämä vältteli kontaktia Starrin kanssa tuntui lähinnä mielenosoitukselta hänen auktoriteettiaan vastaan. Starr pitäisi huolen että asiaan tulisi muutos, kunhan he pääsisivät pois Ocamarilta. Starrin puuskahdukselle oli kuitenkin vielä toinenkin syy. Hän ei ollut vielä täysin vakuuttunut, että kaikki heidän huolensa olivat ohi.

"Näitkö ruumiit?" Starr kysyi kuivasti. "Onko sinulla täysi varmuus siitä, etteivät ne Azmealaiset voineet selvitä?"
"Näin heidän jäävän romahtaneen jäämetsän alle. Siitä ei voinut selvitä, eikä ruumiista jäänyt juurikaan tunnistettavaa." Cassie pitäytyi tarinassaan.
"Odota odottamatonta." Starr sanoi epäilevästi.
"Mitä?" Cassie kykeni vain vastaamaan kulmiaan kurtistaen.
"Odota odottamatonta. Minut kouluttanut upseeri tapasi hokea tuota sanontaa aina kun joku oletti asioita." Starr selitti. "Hänen mukaansa mikään tässä maailmassa ei ole niin varmaa kuin epävarma, eikä mikään tuhoa ihmistä yhtä nopeasti kuin liiallinen itsevarmuus."

Cassie huokaisi syvään, kääntyen sitten takanaan seissyttä sotilasta kohti, nyökäten tätä toimimaan. Sotilas heitti repun selästään ja kumartui irrottamaan siihen sidottua metallista objektia. Saatuaan esineen irti sotilas heitti sen lattialle kahden Hydruslaispetturin väliin. Starr katsahti esinettä analysoivasti. Se oli epäilemättä sen Azmealaisen metsästäjän sahamiekka, tosin huomattavasti huonommassa kunnossa kuin viime näkemällä. Nyt se oli vain vääntynyt ja hampaaton, eloton pala epäkäytännöllisen painavaa metallia. Starr muisti, kuinka se aavikkorotta oli juuri tuota asetta käyttäen paennut häneltä, aiheuttaen kaiken tämän ahdistuksen ja vastoinkäymiset joita Starr oli jälkikäteen joutunut korjailemaan. Hän tunsi hillittyä riemua sisimmässään nähdessään tuon aseen käyttökelvottomana edessään. Starr halusi kovasti uskoa, että myös aseen omistaja makasi vähintäänkin yhtä pahasti vääntyneenä ja taistelukelvottomana jossakin jäisessä haudassaan, jos ei kuolleena niin ainakin paleltumaisillaan hengiltä.

"Se on kaikki mitä saimme kaivettua esiin lumesta, kun romahdus oli ohi. Kaikki muu oli murskautunut pelkäksi veripaltuksi jään alle." Cassie selitti Starrin jatkettua vaitonaista toljotustaan loputtomiin. "Ja ennen kuin kysyt, molemmat Azmealaiset olivat yhdessä romahduksen aikaan."
"Aavikkorotilla vain on ikävä tapa kaivaa kolonsa läpi vaikka harmaan kiven..." Starr mutisi. "Ikävä kyllä meillä ei ole nyt aikaa tuhlattavaksi ylimääräisiin etsintöihin. Saamme vetäytymiskäskyn kaikella todennäköisyydellä tunnin sisään."
"Mitä sitten ehdotat?" Cassie kysyi jännittyneenä.
"Juuri nyt vaihtoehtoja ei ole. En todellakaan halua kokeilla onneani ja tunnustaa meidän mokanneen. En uskalla edes kuvitella mikä rangaistus meitä odottaisi." Starr tunnusti, puistatellen pelkästä ajatuksesta. Keltä ikinä he ensisijaiset käskynsä ottivatkaan, tuntui Starrilla olevan terveen kunnioituksen lisäksi myös aimo annos pelkoa tuota tahoa kohtaan. "Mutta muista: jos tämä puraisee meitä perseestä myöhemmässä vaiheessa, sinä yksin kannat vastuun kaikesta."

Cassie tuhahti, muttei väittänyt vastaan. Starr oli jälleen osoittanut millainen niljake oikeasti oli. Vuosia sitten Starr oli saanut luotua itsestään erikoisjoukkoihin pyrkineille kokelaille kunnioitettavan ja omistautuvan miehen imagon, juuri sellaisen joka teki työnsä viimeisen päälle ja kantoi vastuun omista virheistään. Totuus ei voisi selvästikään olla kauempana. Cassie tuskin tunsi tuota miestä enää samaksi, nyt kun valta oli noussut tämän päähän. Toki Cassie oli myös aina tiennyt totuuden Starrin oikeasta roolista erikoisjoukoissa. Starr oli pitänyt häntä lyhyessä hihnassa uransa alusta asti, valvonut Cassien jokaista liikettä ja tekoa sormi liipaisimella, ja ehättänyt kerta toisensa jälkeen muistuttamaan kenen henki olisi vaakalaudalla, jos Cassie koskaan poikkeaisi ruodusta. Cassie pidätteli pientä ivallista hymyä, ajatellen tyytyväisenä kuinka nopeasti Starr pääsisikään tuntemaan tuon ennalta pelkäämänsä näykkäisyn perskannikassaan.
Starr oli uhmailunsa jälkeen kääntänyt jakamattoman huomionsa siihen yhteen vankiin, jonka Cassie oli onnistunut raahaamaan hänen eteensä. Kalpea hahmo näytti ärsyttävän hyväntuuliselta, joskin hyvin uupuneelta.

"Ja mitä minun pitäisi sinusta sitten ajatella? Et selvästikään ole yksi YPP:n omista, vaikka heidän seurassaan liikuitkin. Olet pelkkä mysteerimies haahuilemassa tappopakkasessa vailla kunnon varustusta, ilman taustaa tai tahoa joka sinut tänne olisi lähettänyt, ja motiivisi ovat vähintäänkin yhtä epäselvät." Starr puhutteli Zenithia.
"Sain mahdollisuuden kuulustella häntä hieman ennen paluutamme." Cassie sanoi. "Kävi ilmi että hän on Tabooralainen."
"Tabooralainen?" Starr toisti yllättyneenä, mittaillen sitten yhä vaitonaista Zenithia katseellaan entistäkin tarkemmin. "Ei ihme etten osannut yhdistää häntä mihinkään rotuun tai tahoon, mutta nyt kun sanoit asiasta, yhdennäköisyys on kiistaton. Luulin tosin että luonto korjasi hänen mahtailevan rotunsa aikaa sitten tuonpuoleiseen."
"En löytänyt merkkejä hänen kansansa tappaneesta taudista. Vaikuttaa siltä että tartunta kiersi hänet täysin." Cassie jatkoi, tällä kertaa puhuen täysin totuudenmukaisesti.

Cassielle oli varmasti ollut pelottava hetki tajuta joutuneensa kontaktiin Tabooralaisen kanssa. Hän tunsi kauhutarinat Tabooran tuhon takana erittäin hyvin. Viisi vuosikymmentä sitten kansa oli kuollut äkillisesti sukupuuttoon tappavan viruksen levitessä hallitsemattomalla nopeudella heidän keskuudessaan. Tauti oli aikoinaan herättänyt suurta pelkoa halki Arcanan, mikä oli johtanut Tabooran eristämiseen muusta aurinkokunnasta. Tabooralaiset olivat kuitenkin viimeisinä päivinään käyneet kuumeista dialogia ulkomaailmansa kanssa, antaen toisille kansoille edes summittaisen käsityksen siitä millainen tauti oli kyseessä ja kuinka se oireili Paiseita, vuotavia haavaumia, kellertäväksi värjäytynyt kipuileva iho, hallitsematonta hengenahdistusta, yllättäviä verenvuotoja eri ruumiinaukoista...ja siinä olivat vain päällisin puolin havaittavat oireet. Zenithilla ei näitä oireita selvästikään ollut. Ei sikäli yllättävää, ottaen huomioon että Zenith vaikutti olevan liian nuori että olisi koskaan astunut jalallaankaan oman kansansa maailmaan, joka oli yhä näinäkin päivinä karanteenialuetta, mutta toisaalta Tabooralaisen ikää oli äärimmäisen vaikeaa arvioida, kiitos näiden pitkäikäisyyden, sekä sen tosiseikan ettei Cassiella ollut aiempaa ensikäden kokemusta tuosta salaperäisestä kansasta.

"Kukapa olisi uskonut että löydämme kaltaisesi reliikin tältä muutoin kuolleelta planeetalta?" Starr alkoi taas puhutella Zenithia. "En ole koskaan aiemmin saanut kunniaa tavata yhtäkään teikäläistä. Enkä nyt voi välttyä tunteelta että puheet kunnioitusta herättävästä olemuksestanne ja iättömästä kauneudestanne ovat vähintäänkin liioiteltuja."

Zenith ei tarttunut Starrin provosointiin, hymyili vain tarkoituksellisen typerästi. Starr kierteli ja kaarteli miehen ympärillä hetken, ja yllättäen näytti siltä kuin olisi nähnyt vangissaan jotain tunnistettavaa, jotain joka herätti etäisiä muistikuvia kaukaisilta ajoilta. Hän tuijotti Zenithin kasvoja, mittaillen jokaista piirrettä, ilmettä ja silmien katsetta arvioivasti.

"Siitäkin huolimatta...sinussa on jotain häiritsevän tuttua." Starr mutisi mietteliäänä, kaivellen selvästi syvälle muistinsa sopukoihin yhdistääkseen irrallaan roikkuvia lankoja.
"Voin vakuuttaa, että mihin ikinä minut pienessä mielessäsi yhdistätkään, olet erehtynyt." Zenith puhkesi yllättäen puhumaan, keskeyttäen Starrin sanat. "Kyllä te Hydruslaisetkin näytätte minun silmissäni ihan samalta, mutten halua kuulostaa rasistilta sanomalla sitä ääneen."

Starr ei näyttänyt arvostavan Zenithin sanoja, vaan iski suljetun nyrkkinsä miehen alavatsaan, saaden tämän notkahtamaan polvensa varaan lattialle. Zenith köhi vaivalloisesti, Starrin kaarrellessa hänen ympärillään uhkaavasti. Cassie ei tehnyt elettäkään auttaakseen Tabooralaista, seurasi vain tilanteen kehitystä häntä saattaneen sotilaan vierestä.

"Loppupeleissä sillä ei ole paskankaan väliä kuka tai mikä olet. Sinä et ole osa suunnitelmaa, ja siksi sinut täytyy eliminoida." Starr uhitteli, potkaisten Zenithia jo valmiiksi kipuilevaan vatsaan, lennättäen miehen kyljelleen lattialle.

Zenith puuskutti vaikeasti, tuntien edelleen hänen ja Izaruksen välisen kamppailun aiheuttaman rasitteen kehossaan. Muutoinhan hänen olisi ollut helppo repiä tuo suurenteleva erikoisjoukkojen petturi kahtia. Zenith avasi kivusta vetistävät silmänsä, nähden edessään pelkän aseen piipun.

"Odota." Cassie pysäytti Starrin ennen kuin tämä ennätti vetää liipaisimesta.
"Miksi? Mitä sinä tästä muinaisjäänteestä välität?" Starr kysyi, irrottamatta murhanhimoista tuijotustaan maassa makaavasta Tabooralaisesta.
"Välitän siitä miten häntä voi hyödyntää." Cassie korjasi. "Hän on elävä Tabooralainen, ja siksi äärimmäisen arvokas."

Starr ei vastannut, muttei toisaalta laukaissut asettakaan. Sen sijaan hän tyytyi mulkaisemaan Cassien suuntaan kulmansa alta, odottaen että nainen jatkaisi.

"Tietyt tahot maksaisivat itsensä kipeiksi saadakseen hänestä edes solunäytteen tutkittavakseen. Hänen sisällään saattaa hyvinkin piillä avain kansansa tappaneen viruksen kukistamiseen, mikäli se joskus leviää Tabooran ulkopuolelle." Cassie vetosi Starrin ahneuteen. "Ja kuka tietää, ehkä hänen avullaan Diamit voisivat selvittää Tabooralaisten geneettisen jalostuksen salat. Ajattele millaisen palkkion saamme, jos viemme hänet takaisin."
"...hyvä pointti." Starr virnisti, laskien sitten aseensa, kääntyen Zenithin puoleen. "Sano kaunis kiitos Cassielle. Hän säästi juuri henkesi. En tosin tiedä kuinka elämisen arvoista loput olemassaolostasi tulee olemaan, kun Diamien tiedemiehet tekevät sinusta labrarottansa."

Zenith mulkaisi Starria murhaavalla katseella, jonka Hydruslainen kuitenkin sivuutti merkityksettömänä pullikointina väistämätöntä vastaan. Hän komensi Cassien mukana tullutta Diamisotilasta vahtimaan Zenithin jokaista liikettä, ja hahmo tähtäsikin aseensa piipun laiskasti Tabooralaista kohti, vaikuttaen kuitenkin enemmän kiinnostuneelta kahden Hydruslaisen touhuista, kuin Zenithin mahdollisesta vastarinnasta. Starr näytti ohjeistavan Cassieta siitä kuinka tilanne tulisi tästä eteenpäin kulkemaan, mutta koska kaksikon keskustelu käytiin puhtaasti heidän kotokielellään, ei tämä vartija ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä he puhuivat. Se ärsytti tätä suuresti, mutta juuri nyt tämä saattoi vain luottaa kaiken menevän suunnitellun mukaisesti.

Yllättävä valonkajo tulvi varastohuoneeseen sen oven jylistessä auki, sokaisten pimeään sopeutuneiden vankien silmät hetkellisesti. Valonkajon saattelemana sisään astui kaksi hahmoa, joista kumpaakaan nämä vangit eivät olisi välittäneet nähdä juuri nyt. Gemini, Amarant ja Phobos katsoivat kukin syyttävin katsein peremmälle voitokkaasti marssivaa Starria, sekä tämän perästä vakavana astelevaa Cassieta. Lääkintänainen kantoi kädessään pistoolia, Starrin puolestaan pitäessä kätensä rennosti taskuissaan, ylimielisen itsevarman näköisenä.

"Gemini, herra Rives..." Cassie sanoi vaimeasti ovensuusta, suoristaen silmälasejaan. "Siirtyisittekö peräseinää vasten."
"Missä Indigo on?" Amarant kähähti kuivasti.
"Älä pakota minua toistamaan itseäni." Cassie jätti kysymyksen vaille vastausta, tehostaen käskyään tähtäämällä aseensa vankien suuntaan.

Gemini ja Amarant kumpikin kokivat parhaaksi vaihtoehdokseen vain tehdä kuten oli käsketty, mikäli mielivät pitää henkensä. Niinpä he alkoivat hivuttautua kohti peräseinää, Cassien ohjeistaessa heitä pitämään raudoitetut kätensä näkyvillä. Vaistomaisesti lääkintänainen käänsi katseensa vilkaisemaan Phoboksen suuntaan, jonka tuijotus tuntui polttavan rei'än hänen lävitseen. Phoboksen ilme oli vakava, muttei vihainen. Enemmänkin pettynyt. Ja itseensä hän olikin pettynyt, kun ei ollut nähnyt ennalta tätä veristä petosta. Hän oli kyllä alkuun ollut hieman epäluuloinen Cassieta kohtaan tämän saapuessa erikoisjoukkojen kokelaaksi, vaikkei tarkalleen tiennyt mikä hänet oli saanut ajattelemaan niin. Cassie oli vain tuntunut istuvan aivan liian hyvin heidän tiiminsä tarpeisiin, aivan kuin tämä olisi tarkoituksella räätälöity juuri heitä varten. Noihin aikoihin Phoboksen luotto oli ollut muutoinkin varsin tiukassa erinäisten takaiskujen vuoksi, mikä oli saanut miehen näkemään valvovia silmiä ja juonittelua joka varjossa ja huoneen nurkassa. Ajan myötä Cassie oli kuitenkin osoittautunut päteväksi ja työlleen omistautuneeksi sotilaaksi. Nainen oli tullut juttuun koko tiimin kanssa, ja tästä oli tullut hyvinkin pidetty persoona heidän keskuudessaan. Unohtaa ei myöskään sopinut, että Phoboksen lailla myös Cassie oli sukua yhdelle Hydruksen vapaussodan legendoista, ja tuon yhteyden perusteella kaksikko oli onnistunut bondaamaan tasolla jota muu tiimi ei ymmärtänyt. Mutta vaikka Phobos olikin antanut arviointikykynsä herpaantua, ja vaikka hän olikin ehkä sivuuttanut joitakin varoitusmerkkejä, ei hän koskaan ollut päästänyt Cassieta liian lähelle. Se oli ollut täysin alitajuntaista, mutta Phobos koki hillinneensä puheitaan normaaliakin enemmän aina Cassien läsnäollessa. Konkreettiset epäilykset naista ja tämän motiiveja kohtaan olivat nostaneet päänsä uudelleen vasta täällä Ocamarilla, kun Phobos oli huomannut Diamien olevan aina askeleen heidän edellään, yrittivätpä he mitä vain. Cassie oli ensimmäinen henkilö, johon Phoboksen epäluulot olivat suunnanneet. Mutta sitä hän ei ollut koskaan osannut odottaa, että myös Starr, yksi hänen nykyisen tiiminsä vanhimmista jäsenistä, olisi ollut mukana tässä petoksessa, ja vieläpä Cassieta käskyttävässä roolissa. Niin paljon kuin hänen huolimattomuutensa Cassien suhteen kirpaisikin, sattui Starrin petos vielä sitä paljon syvemmin.
Phoboksen huomio kohdistui seuraavaksi Starriin, joka lähestyi kersanttia arvioiva ilme kasvoillaan, ja lopulta tarpeeksi lähelle päästyään polvistui tämän rinnalle päästäkseen tämän kasvojen korkeudelle. Phobos tunsi olonsa todella epämukavaksi. Hän koki pakottavaa tarvetta yrittää rimpuilla irti ahdingostaan ja puolustautua Starria vastaan, mutta putki johon hänet oli raudoitettu ei suostunut antamaan periksi millinkään vertaa, eivätkä käsirautojen jo valmiiksi jättämät veriset hiertymätkään tehneet miehen yrityksistä yhtään sen miellyttävämpiä. Tästä tilanteesta ei selvästikään ollut pakoa raa'alla voimalla.

"Hyvä. Kiemurtele edessäni. Anna minun nähdä kuinka heikko ja pelokas todella olet." Starr ilkkui, virnuillen Phoboksen rimpuilulle. "Olen odottanut tätä hetkeä kohtuuttoman kauan."

Phoboksen veri kiehui Starrin äänen soljuessa hänen korvissaan. Starr puhui pehmeän rauhallisesti, vailla katumuksen vivahdettakaan. Hän otti selvästi kaiken irti tästä hetkestä, leikkien saaliillaan kuin nuori, metsästämään opettelva hydra. Starr otti aikansa rypeäkseen Phoboksen epätoivossa.

"Kuinka kauan olet palvellut Diameja?" Phobos kysyi hiljaa. "Millä hinnalla myit meidät?"
"Erehdyt pahasti, jos kuvittelet minun loikanneen Diamien puolelle." Starr naurahti. "Olen ollut heidän riveissään alusta asti ja ennen sitä, kauan ennen erikoisjoukkoja."
"Ennen erikoisjoukkoja?" Phobos toisti epäuskoisena, hänen mielensä palatessa aikaan ja olosuhteisiin jolloin Starr oli hänen ryhmäänsä liittynyt.

Hydranarian niemimaan sotaharjoitukset. Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun Phobos oli tavannut Starrin, ja päätynyt työskentelemään tämän kanssa. Tuohon aikaan heidän erikoisjoukkonsa olivat olleet kipeästi uusien jäsenten tarpeessa, ja Hydruksen läntisen jaoston mukana harjoituksiin osallistunut Starr oli tuntunut ilmiselvältä valinnalta ketjun jatkeeksi. Starr oli ollut luonnonlahjakkuus soluttautujana, ja osoitti lahjakkuutensa lukuisilla muillakin osa-alueilla taistelukentällä. Pian harjoitusten jälkeen olivat erikoisjoukoista vastanneet upseerit alkaneet neuvotella keskenään, lyöneet ennen pitkää kättä päälle Starrin siirrosta Phoboksen alaisuuteen, ja mies olikin ollut olennainen osa heidän ryhmäänsä siitä asti. Nykyisestä kokoonpanosta vain itse Phobos, sekä hänen hyvä ystävänsä Gemini, olivat olleet mukana toiminnassa Starria kauemmin. Oli pysäyttävää, ja ennen kaikkea tuskallista tajuta, että kaikki tuo oli pohjannut petokselle. Samalla se kuitenkin selitti myös monia asioita, monia vastoinkäymisiä ja takaiskuja, joita heidän ryhmänsä oli saanut kokea. Mutta koskaan ennen tätä ei Phobos ollut osannut epäillä Starria, ei edes kaikelta tarkkanäköisyydeltään. Se yksin kertoi jo Starrin kyvystä sulautua saumattomasti heidän joukkoonsa.

"Et ehkä tiennyt, mutta sukuni on toiminut Diamien hyväksi jo kolmen sukupolven voimin, alkaen isoisästäni Hydruksen vapaussodan aikaan, äitini jatkaessa perinnettä, ja kouluttaessa minutkin seuraamaan jalanjäljissään." Starr kertoi täysin vapaaehtoisesti. "On kunnia olla osana tätä kaikkea, varsinkin nyt kun työpanoksemme on alkanut tuottaa kunnolla hedelmää. Diamien parissa saan arvostusta, käskyvaltaa ja kunniaa...kaikkea sitä mitä Hydrus ei minulle koskaan tarjonnut."
"Luuletko tosissasi että Diamit välittävät sinusta tai suvustasi?" Phobos kysyi happamalla äänellä. "Todennäköisesti sinua pidetään elossa vain niin kauan kun sinusta on hyötyä."
"Väärin! He arvostavat minua. Paljon enemmän kuin sinä tai kukaan muukaan erikoisjoukoissa." Starr vastasi selvästi vakavampaan sävyyn. "Jo nuoresta iästä olen raatanut kuin elukka menestykseni eteen. Tein kaiken mitä minulta vaadittiin, enkä koskaan saanut minkäänlaista tunnustusta. Jopa sinun erikoisjoukoissasi olin vain käskytettävä pelinappula, mutten koskaan yhdenvertainen teidän muiden kanssa. Minä olen ollut rinnallasi vuosia, kauemmin kuin monet, ja tuskin edes harkitsit minua kun nimesit Titanoksen kaltaisen hermoheikon kykloopin vararyhmänjohtajaksesi."
"Olet oikeassa. En harkinnutkaan..." Phobos mutisi vaitonaisesti, niin hiljaa ettei edes Starr saanut selvää hänen sanoistaan.
"Noilla meriiteillä minun pitäisi olla vielä sinuakin loukkaantuneempi, Starr." Gemini puuttui puheeseen. "Minä ja Phobos olemme toimineet yhteen jo kauan ennen kun kukaan teistä muista oli maisemissa. Luulisi sinun jo tietävän ettei asiat ryhmässämme toimi niin."
"Vaienna hänet, Cassie." Starr tuhahti tylysti olkansa yli, antamatta Geminin sanoille pienintäkään arvoa.

Cassie kohotti jälleen aseensa takaseinän vierustalla istuvia Hydruslaisia kohti, painaen toisen kätensä etusormen huulilleen hiljaisuuden merkiksi. Gemini tyytyi kohtaloonsa, muttei Cassien kehotuksesta. Hänen katseensa oli kohdannut Phoboksen katseen, ja pienellä päänpudistuksella kersantti oli kehottanut vanhaa ystäväänsä hillitsemään kielensä. Hän ei halunnut Starrin provosoituvan tekemään mitään arvaamatonta Cassien panttivangeille.
Starr kääntyi jälleen Phoboksen puoleen, tyytyväisenä vallitsevaan hiljaisuuteen.

"Kuten näet, nyt minulla on valtaa. Valtaa ohjata elämäni niille raiteille joille ikinä vain haluan. Valtaa käskyttää suurinta armeijaa jonka Arcana on koskaan nähnyt." Starr jatkoi avautumistaan, ja hänen äänensä alkoi kuulostaa pelottavan euforiselta hänen takertuessa siihen humalluttavaan tunteeseen, jonka valta hänelle toi. "Ja ennen kaikkea, minulla on valtaa joka ylittää sinut."

Phobos seurasi Starrin pikaista luisumista tähän vallasta humaltuneeseen psykoosiin päätään pienesti pudistellen. Hän ei ehkä ollut nähnyt aikoinaan Starrin valheiden lävitse, mutta tätä puolta itsestään ei Starr ollut koskaan voinut täysin piilottaa. Phobos oli tiennyt, ettei Starr kykenisi käsittelemään valtaa, eikä siksi ollut koskaan edes harkinnut uskovansa tämän haltuun minkäänlaisia johtotehtäviä, eikä liioin suositellut tätä kertaakaan ylennettäväksi, vaikka tämä sen ehkä olisi ansainnutkin. Eikä hän ollut yksin mielipiteensä kanssa. Myös heidän johtava upseerinsa, majuri Rhett Sineth, oli jakanut tämän saman näkemyksen. Diamit eivät tätä ilmeisesti olleet kuitenkaan huomanneet, ja nyt todisteet Starrin kykenemättömyydestä olivat konkreettisesti nähtävillä miehen mahtailevassa käytöksessä, eivätkä ne olleet jääneet huomaamatta Cassieltakaan.

"Minä näen tuon halveksivan katseen silmissäsi. Tiedän kyllä mitä ajattelet." Starr jatkoi puhettaan, poraten katseensa suoraan Phoboksen silmiin, silmäkulma nykien kuin hänellä olisi pahanlaatuinen elohiiri. "Minun olisi pitänyt vain pysyä ruodussa ja tyytyä sinun ja Rhettin tähteisiin. Ihan kuten kiltti vulpia joka istuu ruokapöydän vieressä, heiluttaa häntää ja tekee temppuja saadakseen edes säälistä maistaa armopalojanne."
"Paitsi että vulpiat ovat luonnostaan lojaaleja." Phobos vastasi tylyn rehellisesti. "Ja jos kansanpetos on mielestäsi hyväksyttävä tapa saada kunnioitusta, en voi kuin kyseenalaistaa arvomaailmaasi."
"Karm Wayn pojalta en odotakaan ymmärrystä." Starr tokaisi pettyneenä. "Et tajuakaan kuinka paljon ylimääräisiä ovia isäsi maine avaa meihin muihin verrattuna. Me kaikki emme ratsasta vapaussodan legendojen maineella. Meillä ei ole varaa valita vapaasti minkä ylennyksen milloinkin otamme vastaan, tai millä asenteella kohtelemme kutakin esimiestämme."

Phobos oli tosiaan kerännyt kyseenalaista mainetta Hydruksen armeijassa kieltäytymällä vastaanottamasta hänelle tarjottuja ylennyksiä, sekä rohkeudestaan puhua itseään selkeästi korkea-arvoisemmille upseereille joko sopimattoman tuttavallisesti, tai häpeilemättömän epäkunnioittavasti, riippuen siitä millainen mielipide Phoboksella itsellään näistä esimiehistä oli. Ei myöskään ollut ennenkuulumatonta, että Phobos olisi käynyt suoria käskyjä vastaan ja hoitanut tehtävänsä päätökseen omalla tavallaan. Monesti hänen niskurointinsa oli saattanut hänet vaikeuksiin, mutta hänen työnsä lopputulokset puhuivat puolestaan. Hänen jääräpäisyytensä oli pääasiassa tuonut taistelukentillä huomattavasti odotettua parempia tuloksia, jopa säästänyt henkiä jotka alkuperäisen ohjeistuksen puitteissa oltaisiin menetetty. Millään tällä ei ollut kuitenkaan tekemistä Wayn sukunimen tuomien etuoikeuksien kanssa, ellei sitten geeneissä kulkeutunutta jääräpäisyyttä laskettu etuoikeudeksi, mutta monen sivullisen tulkinta asiaan oli juurikin se, että Phoboksen perimä oikeutti hänelle erikoisaseman toimia oman päänsä mukaan. Kukapa upseeri olisi oikeasti halunnut käydä poikkiteloin Karm Wayn pojan kanssa? Phobokselle itselleen kyse oli vain hänen omasta persoonastaan ja tavoitteistaan, joihin ylennykset eivät sopineet, ja jotka välistä vaativat häntä toimimaan käskyjenkin ulkopuolella. Hän oli aina uskonut ainakin omien tovereidensa ymmärtävän näkemyksensä, ja kokikin Starrin syytökset vähintäänkin loukkaavina. Starr ei selvästi tuntenut häntä läheskään yhtä perusteellisesti kuin mitä olisi luullut.
Starr alkoi kaivaa takkinsa taskua, vetäen esiin ruiskun jonka Harom hänelle oli uskonut. Phobos katsoi tuota piikkiä silmiään räpäyttämättä, vailla aavistustakaan siitä mitä se sisälsi. Starr heilutteli neulaa hetken aikaa Phoboksen edessä, tutkaillen tarkoin miehen jännittynyttä ilmettä tätä kiusatessaan. Ilkikurinen virne levisi miehen huulille.

"Älä huoli. Ei tämä tapa sinua. Haluan sinut vain helpommin kuljetettavaan kuntoon." Starr kuiskasi hyytävästi, neulan terän koskettaessa miehen käsivartta, lipuen hiljalleen edestakaisin. "Mutta mikäli aavistukseni sinun määränpäästäsi osuvat oikeaan, kuolema olisi se armollisempi vaihtoehto."
"Ennen kun pumppaat minut täyteen tuota...mitä ikinä tuo nyt onkaan...niin kerro minulle mitä aiotte tehdä Shinealle. Onko hän kunnossa?" Phobos vetosi Starriin, seuraten miehen pitelemää neulaa tarkasti hikikarpaloiden noustessa otsalleen.
"Olettaisin että hän on Haromin kanssa seuraamassa Solarin lastausta." Starr virnisti. "Sitä mitä hänelle tapahtuu Ocamarin ulkopuolella voi vain arvailla. Oletettavasti hän tulee olemaan Haromin leikkikaluna koko loppuikänsä."
"Joko Harom on saanut sanan mistä Solari haetaan?" Cassie puuttui yllättäen puheeseen.
"Fahrenheit-sektorin lumilaaksosta." Starr vastasi, irrottamatta huomiotaan Phoboksesta. "Kunhan olemme valmiita täällä, liitymme heidän seuraansa."

Cassien huulille levisi voitokas hymy, ja samassa hän käänsi aseensa tähtäämään Starria kohti. Hän oli saanut miehestä ulos juuri sen mitä oli ollut vailla. Kaikki läsnäolijat tiesivät nyt mihin Diamien rahtialus olisi saapumassa. Nyt he saattaisivat kyetä torjumaan vihollisensa, ja estämään näitä saamasta Solarin prototyyppiä haltuunsa.
Gemini, Amartant ja Phobos yllättyivät kukin täydellisesti Cassien tähdätessä aseensa oletettuun rikostoveriinsa. Starr huomasi Phoboksen katseen kulkevan ohitseen, ja kurkkasi Cassien suuntaan olkansa yli, vain kohdatakseen tämän pistoolin piipun.

"...mitä sinä kuvittelet tekeväsi?" Starr murahti yllättyneenä.
"Pudota ruisku ja peräänny kersantin luota." Cassie komensi.
"Mitä kuvittelet voittavasi hosimalla minua aseella?" Starr jatkoi, nostaen kätensä hitaasti ylös, ruisku edelleen sormiensa väliin puristettuna. "Eikö nyt ole jo hieman myöhäistä perääntyä kaikesta mitä olemme tehneet? Hydruksen silmissä olet pelkkä kansanpetturi. Minne ikinä menetkään, erikoisjoukot ovat kiinni perseessäsi kuin takiaiset. Vain Diamit voivat tarjota sinulle kodin ja mielenrauhan."
"Pudota se ruisku." Cassie toisti käskynsä.
"JUMALAUTA, CASSIE!" Starr karjaisi turhautuneena. "Olemme jo niin lähellä saavuttaa itsellemme tulevaisuuden. Älä heitä sitä hukkaan!"

Cassie ei käskenyt enää. Nyt hän otti harppauksen kohti Starria, lyöden ruiskun tämän käsistä. Ruisku putosi lattialle lasisen kilahduksen saattelemana, jääden lojumaan lähelle Phoboksen kengänkärkeä. Starr puolestaan kiskottiin takaisin jaloilleen ja pakotettiin selkä seinää vasten. Petturi kohtasi Cassien kihisevät kasvot naisen yrittäessä parhaansa mukaan pitää kaikki sisällään pulppuavat tunteet kurissa. Kuinka hän olikaan halunnut päästä käsiksi Starriin, ja saada tämä maksamaan kaikesta siitä mitä oli joutunut tämän käskystä tekemään. Starr oli vienyt häneltä kaiken. Starr oli vienyt hänen isänsä, ottanut hänen vasta orastaneen uransa kuristusotteeseensa, ja tehnyt Cassiesta vastahakoisen kansanpetturin. Cassie tunsi pakottavaa tarvetta vetää liipaisinta, ja päättää tuon oksettavan loisen päivät tässä ja nyt...mutta hän tiesi että Starr olisi paljon arvokkaampi elävänä. Ei ehkä hänelle, mutta Hydruksen erikoisjoukoille kylläkin.
Cassie komensi lyhyellä ja terävällä Hydruksenkielisellä komennolla Starria kääntymään kasvot seinää vasten, ja alkoi sitten kaivaa miehen takintaskuja, aseen piippu painettuna tiukasti miehen takaraivoon. Starr kuiskutti jotakin epämääräistä Cassielle koko operaation ajan, todennäköisesti herjoja ja uhkauksia, mutta naisen ilme ei värähtänytkään. Hän heitti Starrin aseen lattialle, ja pian sen seuraan liittyivät myös vaihtolipas, avattu paketti purukumia, sekä rivot pelikortit. Lopulta Cassie piteli käsissään sitä mitä etsikin: avainnippua, jolla saisi vapautettua Phoboksen ja tämän sellitoverit. Cassie nosti avainnipun silmiensä korkeudelle, herpaannuttaen huomionsa vangistaan vain silmänräpäyksen ajaksi. Se oli virhe. Starr kääntyi salamana ympäri, tarraten kiinni Cassien pistoolin piipusta. Cassie veti reaktionomaisesti liipaisinta tajutessaan tilanteen, mutta Starrin oli onnistunut vääntää naisen käsissä ollut ase tähtäämään suoraan varastohuoneen kattoon, ja pistoolin piipusta ulos ampaissut kirkas energiasäde päätyi leikkaamaan pelkän reiän huonen ylänurkkaan. Laukauksen ääni huumasi kaikkien läsnäolijoiden kuulon, ja sen välähdys niin ikään sokaisi heidät hetkellisesti. Tuona lyhyenä hetkenä oli Starr vääntänyt Cassien väkivaltaisella riuhtaisulla otteeseensa, puristaen tätä nyt itseään vasten, käsivarsi tiukasti naisen kaulan päälle painettuna. Cassien silmälasit olivat pudonneet rytäkässä lattialle, ja nyt nainen haukkoi happea Starrin sylissä. Starrin oli onnistunut myös riistää Cassien pistooli haltuunsa. Starr saattoi olla poissa omasta elementistään Diamien johtohahmona, ja aivan liian luottavainen pakolla hankittuun rikostoveriinsa, mutta hän oli myös erikoisjoukkojen jäsen, joku jota ei todellakaan kannattanut aliarvoida, varsinkaan nurkkaan ajettuna. Jälleen aseistettuna Starr alkoi hykerrellä hiljaa, tyytyväisenä itseensä ja siihen kuinka oli saanut tilanteen käännettyä jälleen edukseen. Hän nautti nähdä kuinka vielä äsken toivoa ja voitonriemua säkenöivät vihollistensa kasvot valahtivat takaisin epätoivoon.

"Vitun akka. Kehtasitkin uhkailla minua aseella." Starr huohotti Cassien korvaan adrenaliinin saadessa hänen koko kroppansa käymään ylikierroksilla, kiristäen puristusta uhrinsa kaulalla.

Cassien hengitys pihisi vaivalloisesti. Hapenpuute alkoi jo tuntua hänen kehossaan, tehden naisen jaloista veltot ja näkökentästä sumean. Hänen äskettäin kokemansa voitonriemu oli kuollut niin äkisti kuin oli syntynytkin. Näinkö tämä sittenkin päättyisi? Hänen amatöörimäiseen huolimattomuuteensa?
Amarant huomasi ensimmäisenä kiinnittää huomionsa Starrin lattialle päätyneeseen pistooliin, joka oli aivan hänen saavutettavissaan. Hän kurotti nopeasti jalkansa aseen suuntaan, saaden sen potkaistua kohti Geminia, joka nappasi sen kahlittuihin käsiinsä, tähdäten piipun Starrin ja Cassien suuntaan. Starr puolestaan tähtäsi Cassielta riistämänsä aseen takaisin Geminiin, pitäen lääkintänaista tiukasti ihmiskilpenään.

"Se on ohi, Starr." Gemini mylväisi. "Tavalla tai toisella tämä ilveily päättyy nyt."
"Äläpä viitsi naurattaa, Gemini. Et sinä tuolla tussarilla mitään tee." Starr vastasi ääni väristen.
"Petturi pitää petturia ihmiskilpenään ja kuvittelee olevansa niskan päällä. Sinuna olisin valinnut valttini paremmin." Gemini uhitteli.
"Työskentelen niillä välineillä mitä annetaan. Ja ennen kaikkea tunnen sinut, ja tiedän millainen pehmoursa pohjimmiltasi olet." Starr ivasi. "Minut on ehkä opetettu odottamaan odottamatonta, muttei mahdotonta. Sinulla ei ole kanttia tappaa tuttuja kasvoja kylmäverisesti."

Amarantin ilme tiukkeni hänen kuullessaan Starrin käyttämän sanonnan. Se toi mieleen muistoja, sellaisia joita hän ei ehkä olisi välittänyt muistaa.

"...ammu meidät!" Cassie kähisi vaikeasti Starrin otteessa.
"Turpa kiinni." Starr kuiskasi Cassielle, kääntyen sitten taas Geminin puoleen. "Haluatko tietää jotain hauskaa? Cassie on ollut alkujaankin pelkkä pelinappula minulle ja tovereilleni. Hänellä ei ole koskaan ollut sananvaltaa mihinkään. Mitä luulet, voitko ampua hänet, tietäen että hän on pelkkä sivullinen uhri tässä kaikessa?"
"Paskiainen!" Gemini puuskahti.
"Mitä sinä odotat?! He ovat molemmat pelanneet Diamien pussiin, ja ansaitsevat kuolla!" Amarant korotti ääntään, yrittäen saada Geminin toimimaan.
"Älä puutu tähän, punainen paholainen!" Gemini huusi takaisin. Hän ei halunnut ampua kumpaakaan entisistä tovereistaan, ei vaikka asiat olivatkin menneet pikakyydillä päin persettä, eikä vaikka näiden toimet olivat maksaneet lukuisten muiden erikoisjoukkojen jäsenten hengen.
"Gemini..." Cassie hengähti, vedoten suurikokoiseen ex-taistelutoveriinsa, jotta tämä tekisi oikean ratkaisun.
"Gemini..." Starr sähähti Cassien takaa, viittoen vastustajaansa laskemaan aseen, samalla kiristäen otettaan ihmiskilvestään.
"Gemini!" Amarant korotti jälleen ääntään, painostaen miestä toimimaan.
"Gem." Phobos sanoi yllättäen, huomattavan rauhallisena. "Laske ase. Älä kiihdytä Starria enää enempää."

Gemini katsahti vanhaa ystäväänsä silmäkulmastaan, hämmentyneenä tämän kehotuksesta. Hän kohtasi Phoboksen varman ja vakuuttavan katseen omallaan. Oli miltei kuin kersantti olisi tiennyt ettei heidän tarvinnut huolehtia, että heillä olisi jotakin joka estäisi Starria vain ampumasta heitä kaikkia heti kun tilanne raukeaisi. Juuri nyt aseistautunut Gemini oli ainoa tekijä joka piti heitä elossa, ainoa muuttuja jota Starr ei hallinnut, ainoa Starria uhkaava asia tässä tilanteessa...vai oliko? Gemini loi uuden katsauksen Starria kohti, sitten hieman tämän ohitseenkin, kohti varastohuoneen ovea, ja samassa Phoboksen ajatuksenjuoksu kävi täysin järkeen. Hitain ja harkituin elkein Gemini suuntasi aseen piipun kohti lattiaa. Starrin huulille levisi voitokas virne hänen huomatessaan Geminin taipuvan tahtoonsa.

"Pudota se kokonaan." Starr ohjeisti, jakamaton huomio Geminiin suunnattuna. Hän halusi pelata varman päälle, eikä aikonut antaa Geminille edes etäistä mahdollisuutta puolustautua. Heti kun ase kolahtaisi lattiaan, olisi Gemini vainaa, ja Cassie ja Amarant seuraisivat perästä.

Starrin voitonriemu oli lyhytkestoinen. Ilman mitään ennakkovaroitusta jokin raskas ja metallinen objekti syöksähti näkyviin varaston avoimesta oviaukosta, iskeytyen vasten Starrin kasvoja, lennättäen niin hänet kuin Cassienkin voimalla varastohuoneen lattialle. Pienen hetken aikaa Starrin näkökenttä oli täysin pimeä, ja hänen päänsä jyskytti ja kuumotti kuin se olisi valmis halkeamaan. Kun Starrin tajunta palautui hieman, räpiköi mies itsensä istuma-asentoon, vain kohdatakseen haparoivalla katseellaan varaston ovensuussa seisseen hahmon, sen pakkaspukuisen Diamin, joka oli jäänyt vahtimaan heidän Tabooralaista vankiaan. Käsissään Diami piteli vääntynyttä sahamiekkaa. Vaikka ase ei alkuperäistä tarkoitustaan täyttänytkään, tuntui se silti kykenevän aiheuttamaan vahinkoa, kuten Starr oli juuri saanut kokea. Starrin yllätys oli vielä entistäkin suurempi, kun ovensuusta alkoi ilmestyä muitakin hahmoja, Hydruksen sotilaita, joista jokainen vaikutti olevan enemmän kuin mielissään nähdessään Starrin matelevan maassa. Titanos, Virgo, Crus, Serpeth, Draco...kaikki vapautuneita kahleistaan, kaikki kostonhimoa kihisten. Mutta kaiken huippu oli tuo sahamiekkaa kannatellut Diami, joka oli nyt paljastanut kasvonsa pakkaspukunsa alta. Hänen maitokahvinruskeat kasvonsa saivat Starrin veren kiehumaan.

"Aavikkorotta..." Starr sähähti, sylkäisten samalla ulos verisen klimpin.
"Vituttaako tulla vedätetyksi kuin viulunkieliä?" Razer ivasi, muistutellen Starria tämän omista taannoisista sanavalinnoista.


---
Seuraavan viestin teille tarjoaa Ocamarin hiihtoseura:
"Kun toivoimme onnellisten talvipäivien kestävän ikuisesti, emme olleet ihan näin tosissamme."

[Salem]

Chapter 20. Falling Starr (2/2)

Gemini tähtäsi aseen uudelleen Starria kohti, Cassien tavoitellessa henkeä yhä haukkoen ja köhisten oman aseensa pois Starrin ulottuvilta. Halusi tai ei, Starr oli menettänyt viimeisenkin otteensa tilanteen hallinnasta.
Razer lampsi peremmälle hyvinkin itseensä tyytyväinen virne suupielissään, poimien lattialle pudonneen avainnipun haltuunsa sen enempää kyselemättä, ja suuntasi sitten kulkunsa Amarantin luokse, vapauttaen tämän ensimmäisenä kahleistaan.

"Mikä teillä kesti?" Amarant kysyi. "Onko Indi mukanasi? Tai Salem?"
"Indigolla on muuta tekemistä, ja Salem pistettiin pois jaloista." Razer sanoi lyhyesti. "Ja sillä välin kun sinä olet homehduttanut persettäsi täällä lämpimässä, me olemme kamppailleet Diameja ja olosuhteita vastaan ympäri jäämetsiä ja lumikenttiä. Sinuna en siis valittaisi."
"No sinä ainakin näytät kohtuullisesti turpaasi saaneelta." Amarant tyytyi huomauttamaan, huomaten Razerin selvästi aristavan tiettyjä kehonliikkeitä, puhumattakaan tämän kasvojenalueen naarmuista ja kolhuista.

Kun Amarant oli vapaa, oli Geminin vuoro vapautua kahleistaan. Tämän jälkeen Razer siirtyi avittamaan Phobosta, joka seurasi nuoren Azmealaisen jokaista liikettä huomattavalla varauksella.

"Kersantti Way." Razer ivasi, tietäen ettei Phobos nauttinut tulla kutsutuksi sukunsa nimellä tai tittelillään.
"Artemiren nulikka." Phobos kuittasi takaisin. "Kaikista mahdollisista metsästäjistä juuri sinun piti olla se, joka tänne paikalle pelmahtaa."
"Usko pois, jos se olisi minusta kiinni niin jättäisin sinut siihen." Razer puuskahti, vapauttaen Phoboksen vihdoin metalliputkesta, johon tämä oli ollut sidottuna jo niin kauan, että tuskin tunsi enää käsiään. "Juttu vaan on niin että sinun takaisintuomisesi tietää minulle palkkapäivää, joten luulen voivani elää asian kanssa."

Phobos ei vastannut, vaan keskittyi hieromaan kahleista vapautuneita käsiään, tuntien niiden kihelmöinnin verenkierron normalisoituessa hiljalleen. Hän silmäili ranteidensa verestäviä hiertymiä, joiden valumat olivat jo kuivuneet hänen käsivarsilleen. Sitten hän katsahti taas Starrin suuntaan, joka oli joutunut keskelle myrskynsilmää joukon äkäisiä ja petettyjä erikoisjoukon sotilaita moukaroidessa tämän kasvoja vuorotellen. Gemini ei osallistunut tähän turpasaunaan, vaan oli sen sijaan siirtynyt Cassien vierelle, pidellen tätä hellästi lähellään tämän tasatessa edelleen hengitystään. Aseen Gemini oli kuitenkin Cassielta ottanut välttyäkseen uusilta yllätyksiltä. Niitä tämä komennus oli tarjonnut jo ihan liikaa muutenkin.

"Riittää jo." Phobos komensi kuuluvasti, kun Starr lysähti Titanoksen iskun voimasta suorilta jaloilta lattialle, kasvot aivan runnottuina.
"Eikä riitä. Eikö juuri sinun pitäisi tajuta miten paljon tuhoa tuo nilviäinen on saanut aikaan?" Titanos jylisi, potkaisten vaikeasti lattialla kiemurtelevaa Starria kylkeen. "Mikään mitä voimme hänelle tehdä ei ole tarpeeksi..."
"Sanoin että riittää!" Phobos korotti ääntään entisestään.

Titanos mulkaisi kersanttia yksinäisellä silmällään, ja perääntyi askeleen verran. Phobos nousi jaloilleen, ja asteli tuskallisen hitaasti kohti piestyä petturia. Vain Phoboksen askeleet kaikuivat muutoin äänettömässä varastohuoneessa, ja mitä lähemmäs ne tulivat, sitä pelokkaammaksi Starr olonsa tunsi. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä hänelle nyt tapahtuisi. Phobos polvistui Starrin vierelle ja alkoi puhua.

"Titanos on toki oikeassa. Mikään keksimämme rangaistus ei korvaa kaikkea sitä mitä olet meille tehnyt. Sinun takiasi moni oman kansasi parhaista jäljellä olevista sotilaista ei enää palaa kotiin." Phobos puhui, ja hänen äänensä oli kylmempi kuin Ocamarin tuulet. "Ja miksi? Aseman takia? Kunnian?"

Starr oli kerrankin vaiti, tyytyen vain katsomaan kersantin tuimia kasvoja, puhisten ja tuhisten verivanojen valuessa hänen sieraimistaan jokaisella hengähdyksellä. Miehen muutoin valkeat kasvot olivat tahriutuneet punaisiksi, ja toinen silmä oli turvonnut umpeen tämän kokeman ryöpytyksen johdosta.

"Olisi vain oikein kaatuneita tovereitamme kohtaan tappaa sinut tässä ja nyt. Jättää sinun surkeat jäänteesi tänne pakkasen raiskattavaksi, unohdetuksi lumeen ja jäähän." Phobos jatkoi. "Sinulla on minuutti aikaa vakuuttaa minut siitä, että henkesi on tarpeeksi arvokas säästettäväksi. Kaltaisesi pohjamudan nuohoojankin täytyy tietää jotakin hyödyllistä vihollisestamme. Pistäkin sitten parastasi. Hengelläsi on monta halukasta ottajaa."

Phobos nyökkäsi ympärillään seisseisiin sotilaisiinsa, joista kukin näytti palavan halusta päästä jälleen käsiksi Starriin. Phobos ei itse poikennut alaisistaan tällä saralla. Myös hän näytti siltä kuin suorastaan odottaisi Starrin tarjoavan itselleen syyn upottaa peukalonsa tämän silmäkuoppiin. Starr vapisi pelosta murhaavien katseiden edessä, puhisten miettiessään kuumeisesti edes jonkinlaista keinoa pitkittää surkeaa olemassaoloaan.

"O-olette jo lyöneet minut. En ole enää uhka teille." Starr yritti vedota entisiin tovereihinsa. "Ette voisi tappaa minua kylmäverisesti!"
"Haluatko koetella onneasi?" Crus ärähti kersantin selän takaa.
"Säälittävä paskiainen." Serpeth tuhahti, viitaten Starrin matelevaan äänensävyyn. Myös Draco yhtyi suurikokoisen sotilaan sanoihin omalla haukkujen litanjallaan.
"45 sekuntia." Phobos tokaisi tyynesti.
"Laittakaa minut rautoihin ja viekää takaisin päämajaan. Haluan puhua Rhettille!" Starr yritti vaatia, uskoen erikoisjoukkojen majurin toimivan Phobosta ja tämän miehiä rationaalisemmin.
"Aivan kuin Rhett osoittaisi sinulle yhtään sen enempää sympatiaa." Titanos kähisi.
"Surullista nähdä kuinka matalalle joku voi vajota..." Virgo pyöritteli päätään pettyneenä, muita huomattavasti tyynempänä, kuten tavallista. Starr jonka hän oli joskus luullut tunteneensa oli jo kuollut, ja jäljellä oli vain tämä surkea kasa valheita ja petosta verhottuna kuolleen miehen nahkaan ja vaatteisiin.
"Puoli minuuttia." Phobos vastasi.

Starr vapisi entistäkin voimakkaammin. Pelko upotti hyytävät kyntensä hänen lihaansa, ravisuttaen häntä luuytimiin asti. Nuo kynnet tuntuivat kylmemmiltä kuin Ocamarin pakkaset. Kylmä hiki valui Starrin otsalla hänen aivojensa työskennelless ylikierroksilla. Mitä hän sanoisi? Mikä olisi riittävästi tyynnyttämään Phoboksen, tai edes ostamaan Starrille vähän aikaa?

"Kymmenen sekuntia." Phobos laski edelleen.
"M-minä..." Starr kuiskasi ääni tutisten kuin pelokkaalla lapsella.
"Viisi."
"Minä tiedän mitä Chimeroksen vuoristossa tapahtui!" Starr parkaisi.

Hiljaisuus täytti varastohuoneen. Starr veti syvään henkeä, tutkaillen jokaisen ympärillään parveilevan sotilaan ilmeitä. Niistä jokaisesta paistoi esiin täysi ymmärrys siitä, millainen painoarvo Starrin lupauksella oli heidän johtajalleen. Phobos ei enää laskenut sekunteja. Hänen pikimustat silmänsä olivat nauliutuneet Starriin, selvästikin janoten lisätietoa.

"Minä kuuntelen." Phobos sanoi lopulta.
"S-sinä viet minut pois tältä planeetalta, ja päämajaan päästyämme takaat ettei minulle langeteta mielivaltaisia rangaistuksia. Haluan että minut tuomitaan teoistani oppikirjan mukaan." Starr alkoi luetella ehtoja. "Kunhan olemme jälleen Hydruksella, kerron mitä tiedän."
"Sinä et ole neuvotteluasemassa, Starr." Phobos murahti kylmästi.
"Jos haluat minusta mitään irti, suostut vaatimuksiini." Starr piti kantansa. "Muussa tapauksessa saat puolestani tappaa minut tähän paikkaan. Se lienee armollisempaa kuin mitä minulle käy, jos Diamit saavat minut käsiinsä tämän sekasotkun jälkeen...mutta tiedä että kuollessani vien tietoni mennessäni. Saat yhä tyytyä juoksemaan kehää Chimeroksen tapauksen ympärillä, kuten olet tehnyt kaikki nämä vuodet."

Starr oli selvästi epätoivoinen. Hän yritti ostaa itselleen lisää aikaa, tavalla millä hyvänsä. Hän tiesi yhtä hyvin kuin Phoboskin, millainen tuomio hänen petoksestaan seuraisi. Olisiko sillä lopulta väliä kuolisiko hän Ocamarilla, vaiko kotomaailmansa kamaralla, jonka hän oli myynyt valloittajakansalle? Phoboksen Starrin pyristely sai kuitenkin miettimään asiaa tarkemmin. Kenties Starr uskoi voivansa pelata asioita edukseen Hydruksella? Phobos saattoi keksiä vain yhden tavan, jolla se olisi mahdollista. Starrilla oli apuvoimia Hydruksen päässä, joku joka saattaisi avittaa miehen pakoon ennen kuin väistämätön teloitustuomio pantaisiin täytäntöön. Oliko Starr tarkoittamattaan kertonut toimillaan enemmän kuin oli tarkoittanutkaan? Asia tulisi tutkia perinpohjin, mikäli kukaan heistä pääsisi vielä palaamaan Hydrukselle.
Myrskynsilmästä hieman etäämmällä tilannetta seurasivat Razer ja Amarant, jotka seisoivat kädet puuskassa odottamassa tilanteeseen jonkinlaista lopputulemaa. Heidän edessään lattiatasossa olivat myös Gemini ja Cassie, niin ikään keskittyen seuraamaan mitä tuleman pitäisi. Samaan aikaan kun Starr oli saanut juuri mitä ansaitsikin, oli Razer selittänyt kuinka oli onnistunut vapauttamaan naapurikoppiin lukitut erikoisjoukon jäsenet. Hänen mukaansa Zenith oli polttanut tiensä läpi panssarioven lukosta oudoilla Tabooralaisen kyvyillään, ja tehostanut kertomustaan käymällä läpi Zenithin taistelun Izarusta vastaan, kaunistellen kuitenkin omaa osaansa tuossa yhteenotossa hieman. Amarantia tämä kertomus näytti huolettavan, ja mies olikin mutissut jotakin Zenithin vangitsemisen vaikeudesta, mikäli tilanne johtaisi siihen. Amarant ei selvästikään luottanut siihen, että Zenith olisi valmis tuhoamaan Solarin, jonka perässä tämä epäilemättä Ocamarilla oli, aivan kuten Indigokin oli päätellyt ennen häntä.

"Mikä noilla oikein kestää?" Razer puuskahti turhautuneesti ja nyökkäsi Phoboksen ja kumppaneiden suuntaan. Hän oli tästä joukkiosta ainoa, joka ei ollut ymmärtänyt montaakaan sanaa erikoisjoukkojen kotokielellään käymästä keskustelusta. "Mistä he puhuvat?"
"Chimeroksen onnettomuudesta." Amarant vastasi lyhyesti.
"Mikä se on?" Razer kysyi kulmaansa kohottaen.
"Etkö ole kuullut?" Amarant heitti nuorta Azmealaista vastakysymyksellä. "Hydruksen armeijan miehistönkuljetusalus putosi laitevian seurauksena vuoristoon, tappaen kaikki kyydissä olleet, haavoittaen myös joitakin alueella olleita."
"Miksi minun pitäisi tietää jotain Hydruksen armeijan onnettomuuksista?" Razer tuhahti nyrpeästi.
"Koska Karm Way vaimoineen oli loukkaantuneiden joukossa. Vain toinen heistä säilyi hengissä sairaalaan saakka." Amarant paljasti. "Turman jälkeen Karm vetäytyi YPP:n johdosta, sillä se oli jättänyt häneen peruuttamatonta vahinkoa, niin henkisesti kuin fyysisesti."
"Puolet totta tuossakin tarinassa." Gemini puuttui keskusteluun, nostaen itsensä Cassien vierestä, joka jäi vielä hetkeksi istumaan, pidellen kipuilevaa kaulaansa. "Virallisen raportin mukaan tilanne oli juuri kuten sanoit. Pelkkä laiteviasta johtunut onnettomuus. Meillä on kuitenkin syytä epäillä, että alus pudotettiin tarkoituksella."
"Sabotaasia?" Amarant päästi suustaan. "Diamimyönteistenkö toimesta?"
"Todennäköisesti, muttei varmasti. Kukaan ei tiedä, tai ainakaan kerro yksityiskohtia. Ja uskokaa pois, Phobos on yrittänyt kaikkensa saadakseen edes jotain selkoa asiaan. Mutta jokainen johtolanka on aina katkennut lyhyeen, jäljet kylmenneet ja asiasta tietoiset joko kaatuneet komennuksella tai muuten vain kadonneet." Gemini kertoi synkeästi, katsahtaen sitten Starrin suuntaan. "Jos se mitä Starr sanoi pitää paikkansa, Phoboksella on vihdoin mahdollisuus selvittää totuus Chimeroksen takana."
"Varmasti houkutteleva tarjous, ottaen huomioon kuinka paljon vahinkoa tapaus Wayn perheelle aiheutti." Amarant pohti, suunnaten omankin katseensa edessään käytävään neuvotteluun.
"Phobos menetti todella paljon sinä yönä. Eikä vain perheensä sisällä. Moni törmäyksessä kuolleista sotilaista oli minun laillani roikkunut hänen mukanaan alokasajoistamme saakka." Gemini täsmensi. "He olivat taistelutovereita ja ystäviä, ja heidän henkensä riistänyt taho on päässyt pakenemaan tekojensa seurauksia...ainakin tähän asti."

Phobos huokaisi syvään, ja taipui Starrin vaatimuksiin. Tai siltä sen ainakin piti näyttää. Todellisuudessa Phoboksella ei ollut aikomustakaan tappaa Starria. Starr todellakin ansaitsi kuolla, mutta hän ei halunnut olla tuomion välittäjänä, eikä varsinkaan näin omavaltaisesti. Kersantti vilkaisi olkansa yli miestensä suuntaan, joista kukin sinetöi hänen päätöksensä yksimielisellä nyökkäyksellä. Starr puolestaan saisi kokea edes pienen voiton hivenen. Pieni näennäinen hyväntahdon ele kenties riittäisi raottamaan tämän sanaista arkkuaan kuulustelupöydässä. Mutta Starr oli ovela. Phobos tiesi sen enemmän kuin hyvin, ja varsinkin nyt, kun oli itsekin joutunut tämän verisen petoksen kohteeksi. Miestä ei voisi jättää valvomatta hetkeksikään, tai tämä löytäisi jälleen uuden mahdollisuuden kääntää tilanteen edukseen.

"Gem." Phobos tokaisi lyhyesti, irrottamatta katsettaan Starrista. "Tuo se ruisku minulle."

Gemini hätkähti Phoboksen pyyntöä, mutta alkoi sitten hakea katseellaan tuota salaperäistä ruiskua, jolla Starr oli hetki sitten Phobosta uhitellut. Hyvin pian Gemini bongasi sen juuri siitä mihin se oli pudonnutkin, lattialta Phoboksen kahleiden vierestä. Nopein elkein mies poimi ruiskun suureen kouraansa, kiikuttaen sen Phoboksen haltuun. Phobos silmäili ruiskua ja sen sisältöä hetken, arvioiva ilme kasvoillaan.

"Sanohan, Starr...mitä tässä oikein on?" Phobos kysyi, heiluttaen nyt vuorostaan tuota ruiskua avuttomana lattialla makaavan Starrin silmien edessä.

Starr meni täysin hiljaiseksi, eikä edes suostunut katsomaan Phoboksen suuntaan. Phobosta miehen reaktio miltei huvitti. Ilmeisestikään roolien vaihtuminen ei maistunut kovin hyvältä. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä ruisku sisälsi, mutta hän muisti Starrin sanoneen varsin selvästi, ettei sisältö ollut tappavaa. Miksipä olisi, jos Phobos oli ollut tarkoitus raahata pois Ocamarilta elossa?

"Eipä sillä kaiketi ole väliä. Sen vaikutukset kiinnostavat huomattavasti enemmän. Kerrotko suoraan miten se toimii vai testataanko?" Phobos jatkoi puhettaan. Starr nielaisi raskaasti, välttäen edelleen pihahtamastakaan. "Testin kautta siis? Hyvä on."

Phobos viittasi kädellään takanaan seisseille tovereilleen. Crus ja Serpeth olivat nopeasti Starrin rinnalla, tarraten kiinni tämän käsivarsista ja painaen miestä rajusti lattiaa vasten. Starr parkaisi miesten tarttuessa häneen, ja yritti nyt rimpuilla itseään näiden otteesta irti. Yritykset saivat miehen kuitenkin näyttämään kuivalla maalla räpiköivältä kalalta. Phobos itse asteli huomattavan suurpiirteisin, liki teatraalisin elkein pois Starrin näköpiiristä tämän taakse, ja asettui polven varaan vankinsa vierelle, naputellen myrkkyruiskua sormellaan. Koko esitys oli tietenkin täysin laskelmoitu Starrin kiusaksi, joka pihisi yhteen puristettujen hampaidensa välistä, jäsenet tutisten tämän kehon valmistautuessa siihen mitä olisi tulossa. Juuri tuo odottava pelko sai Starrin vasempaan pakaraan iskeytyvän piikin tuntumaan puukoniskulta. Mies kähähti, ja oli varma että saattoi tuntea kehoonsa valuvan myrkyn polttavan lihaansa, vaikka Celleenin myrkyllä ei moista vaikutusta ollutkaan. Starr tiesi ettei tämä määrä ollut tappava, mutta piikin tässä päässä ollessa epävarmuus alkoi kuitenkin riipiä hänen mieltään. Hyvin pian pistoksen jälkeen alkoi kaikki tunto Starrin kehosta kadota, ja mies valahti veltoksi. Viimeisillä voimillaan Starr kohotti katseensa suoraan eteenpäin, saaden näköpiiriinsä rikostoverinsa. Cassie tuijotti miestä takaisin vakavalla katseella. Starr kirosi naisen nimeä mielessään, ja olisi halunnut lausua ajatuksensa ääneenkin, mutta hänen voimansa eivät enää riittäneet. Miehen silmissä pimeni, ja hän tuupertui lattialle.

"Oletko varma ettei piikki ollut tappava?" Crus kysyi, uskaltautuen päästää irti Starrin käsivarresta.
"Hänen omien sanojensa mukaan piikin tarkoitus oli pitää minut helpommin kuljetettavassa kunnossa. Uskaltaisin siis väittää ettei siitä ole huolta." Phobos totesi ja nousi jälleen jaloilleen, jättäen ruiskun paikoilleen Starrin pakaraan. "Vaikutuksen kestosta hän ei kuitenkaan sanonut mitään."
"Parempi sitten iskeä hänet kahleisiin." Crus virnisti, viitaten Serpehtia avukseen. Yhdessä kaksikko raahasi tajuttoman Starrin sen samaisen putken äärelle, johon Phobos oli aiemmin kahlittu, ja jo seuraavassa hetkessä Phobosta sitoneet kahleet puristuivat jo tiukasti petturin ranteiden ympärille. Sotilaskaksikko päätti vielä sitoa vankinsa suun tiukasti, jottei tämä kykenisi huutamaan Diameja avukseen.

Phobos oli tyytyväinen siihen, kuinka tilanne oli lopulta hoitunut. Ei verenvuodatusta, eikä äkäisiä Diameja parveilemassa heidän ympärillään. Ottaen huomioon kaiken mikä heidän vastassaan oli, olisi kaikki voinut mennä huomattavasti huonomminkin. Phobos oli jo suuntaamassa kulkunsa kohti varastohuoneen ovea, kun hän potkaisi kenkänsä kärjellä jotakin lattialla. Cassien silmälasit, jotka tämä oli pudottanut Starrin tarttuessa tähän. Phoboksen ilme kiristyi jälleen. Mitä hittoa hän tekisi Cassien kanssa? Mies kumartui poimimaan lasit kouraansa, kääntyen sitten petolliseksi osoittautuneen lääkintänaisen puoleen.

"Tule tänne, Cassiopeia." Phobos komensi kylmästi, huomattavan virallisella äänenpainolla.

Cassie kavahti kuullessaan Phoboksen äänensävyn, eikä hänen oikealla nimellään puhuttelukaan valanut naiseen minkäänmoista luottamusta. Cassie ei kuitenkaan aikonut vastustella Phobosta tai tämän käskyjä. Hän tiesi tekojensa tuovan mukanaan seurauksia. Sitä ei voinut välttää, eikä yllättävä omatunnon löytyminen todellakaan korjaisi kaikkea. Nainen henkäisi syvään, astellen sitten varovaisin askelin kohti kersanttia, joka tuijotti häntä tuimalla katseella.

"Olen hyvin pettynyt sinuun. Olet pettänyt taistelutoverisi, sabotoinut tehtäväämme, ja tuonut suurta häpeää Hydrukselle ja sen erikoisjoukoille." Phobos tylytti Cassieta.
"Tiedän, kessu." Cassie nyökkäsi, yrittäen pitää kasvonsa mahdollisimman peruslukemilla, vaikka todellisuudessa jokainen sana hakkasi häntä sirpaleiksi sisältäpäin.
"En voi katsoa läpi sormien sitä mitä olet tehnyt." Phobos jatkoi, mutta yllätti edessään seisseen lääkintänaisen ojentamalla kädessään pitelemänsä silmälasit niiden omistajalle. "Mutten myöskään voi jättää huomiotta sitä seikkaa, että ilman sinun apuasi Starr olisi saanut mitä halusikin."

Cassie oli yllättynyt Phobokselta saamastaan tunnustuksesta. Vapisevin käsin nainen otti silmälasinsa vastaan, asettaen ne päähänsä ja suunnaten terävöityneen katseensa takaisin kersantin kasvoihin, jotka olivat jyrkät, mutta eivät ihan niin halveksivat kuin aiemmin.

"Mikä ikinä sinut Starrin juoniin sotkikaan, on kai turvallista olettaa, ettei se ollut vapaaehtoista." Phobos jatkoi edelleen puhettaan. "Olen vain pettynyt siihen, ettet kokenut voivasi tulla puheilleni ja pyytää apua, ennen kun kaikki meni päin helvettiä."
"En aio selitellä pelkuruuttani tai typeryyttäni tekosyillä." Cassie sanoi vaimeasti. "Tein virheeni, ja kannan niistä myös vastuun."
"Apusi Starrin taltuttamisessa katsottanee lieventävänä asianhaarana, mutten kuitenkaan uskalla sanoa mikä kohtalosi tulee olemaan, kunhan palaamme Hydrukselle." Phobos ilmoitti. "Sanomatta varmasti selvää, että olet erotettu alaisuudestani."
"Luulen..." Cassie alkoi sanomaan, yksinänen kyynel valuen hänen poskellaan. "Luulen että olisi kaikkien mielenrauhan kannalta parasta, jos laittaisitte minut rautoihin."

Phobos nyökkäsi, ja komenis Virgon hoitamaan asian. Virgo ohjasti Cassien kohti nurkkaa, jossa Amarant oli vankeutensa viettänyt, ja punaista paholaista vielä tovi sitten sitoneet kahleet sovitettiin nopeasti Cassien ranteisiin. Nainen kehotti Virgoa omatoimisesti ottamaan viestimensä taskustaan, ja tiimin mekaanikko tekikin työtä käskettyä, varmistaen samalla ettei nainen kantanut mukanaan mitään muutakaan millä aiheuttaa heille ongelmia. Hän ei ollut järin yllättynyt todetessaan, ettei mitään sellaista löytynyt. Kun Virgo oli valmis, Cassie istuutui valittamatta aloilleen, luoden katseen jokaista entistä tiimitoveriaan kohti, jotka tuijottivat tätä takaisin, kasvoillaan kokonainen tuntemusten kirjo, aina vihasta ja halveksunnasta sääliin. Sitten nainen katsoi vuorostaan Razeriin ja Amarantiin, nyökäten erityisesti Azmealaisen suuntaan. Heidän suunnitelmansa oli toiminut, joskaan ei aivan niin tyylipuhtaasti kuin alkuunsa oli tarkoitus. Yksi toisensa jälkeen sotilaat ja metsästäjät poistuivat varastohuoneesta, sulkien raskaan panssarioven jäljestään, haudaten erikoisjoukkojen petturit pimeyden verhon alle. Cassie vilkaisi tajuttoman Starrin suuntaan, virnistäen pienesti.

"Mitä pidät tulevaisuudesta jonka itsellesi rakensit, runkkari?" Cassie kuiskasi, vaikka tiesikin että hänen sanansa olivat Starrin kuulemattomissa.

Kun panssariovi oli kolahtanut lukkoon, jäi Phobos vielä hetkeksi sen äärelle, nojaten kämmenellään sen kylmää pintaa vasten. Hänen käsivarsiaan kihelmöi edelleen, ja hänen hartioillaan tuntui sivaltava kipu pienestäkin varomattomasta liikkeestä. Vankeus oli todella vienyt veronsa hänestä. Ei sillä että hän edes kuvittelisi avaavansa suutaan valittaakseen asiasta, tai antaisi kipuilunsa näkyä miehilleen. Hän muisti erään alokasaikaisen kouluttajansa sanat: kipu kertoo että olet elossa, ja jos olet elossa, olet yhä mukana taistelussa. Suhteellisen yksinkertaistettu logiikka, mutta mitäpä sitä tekemään asioista tarpeettoman monimutkaisia?
Phobos jäi hetkeksi pohtimaan seuraavaa siirtoaan. Hän mietti josko hänen kannattaisi jättää joku miehistään vahtimaan tuoreita vankejaan. Hän luotasi nopeasti ympäristönsä katseellaan, todeten sen hyvin vaaralliseksi puolustettavaksi, mikäli Diamit saisivat vihiä heidän paostaan. Hieman etäämmällä häämöttävä käytävä oli ainoa tie sisään ja ulos. Vain yksi plasmakranaatti riittäisi tukahduttamaan kaiken vastarinnan, mikäli he jäisivät puolustamaan itseään tähän kuolemanloukkuun. Panssariovi sen sijaan oli vankka, ja varastohuoneiden ulkoseinät huomattavasti paksummat kuin niiden välillä ollut sisäseinä, joten vaikka Starr heräisikin unestaan ennenaikaisesti, hänen äänensä tuskin saavuttaisi ketään kopin ulkopuolella. Näin ollen Phobos katsoi parhaaksi pitää ryhmänsä kasassa. Hänellä oli tosin toinenkin motiivi, sellainen jota hän ei mielellään myöntänyt edes itselleen. Johtuen sekä Starrin että Cassien petoksesta, oli hänen luottamuksensa alaisiaan kohtaan kokenut kolauksen. Hän oli luottanut Starriin, ehkä liiankin sokeasti, ja polttanut sen seurauksena näppinsä. Siinä olisi enemmän kuin tarpeeksi omatunnolle taakkaa, eikä Phobos aikonut antaa vahingon toistua. Juuri nyt hän ei halunnut päästää yhtäkään alaistaan liian kauaksi silmistään.

"Kessu." Crus havahdutti Phoboksen ajatuksistaan. "Mikä on seuraava siirtomme?"
"Starr sanoi että Solari viedään Fahrenheit-sektorille, jotta se voitaisiin kuljettaa pois planeetalta." Phobos vastasi. "Meidän tehtävämme on estää se, keinolla millä hyvänsä."
"Voisi olla helpompaa jos meillä olisi varusteemme." Virgo huomautti.
"Diamit jemmasivat tavaranne ihan nurkan taakse." Razer osallistui keskusteluun. "Tulkaa perässä."

Erikoisjoukkojen sotilaat katsahtivat vuoron perään toisiaan, mutta päättivät sitten yksissä tuumin seurata Razerin perästä. Heistä kukaan ei jakanut juurikaan kunnioitusta YPP:n johtohahmo Remzar Artemirea tai tämän poikaa kohtaan, mutta jos nuori Razer tarjosi heille ihan pyytämättä apuaan, eivät he siitä kieltäytyisi, varsinkaan näin pakon edessä.

"Hei, Artemire." Phobos pysäytti Razerin. "Ihan vain että olemme samalla sivulla asioiden suhteen...arvostan sitä mitä teit hyväksemme. Mutta älä vain anna ylpeyden nousta päähäsi. Emme tarvitse tähän universumiin kahta Remzaria."
"Kömpelö kiitos, mutta menköön nyt tämän kerran." Razer naurahti, silminnähden nauttien tilanteesta. "Toivottavasti muistat tämän päivän hyvin, kersantti Way. Vastapalvelukselle saattaa joku päivä olla käyttöä."

Phobos pakotti kasvoilleen väkinäisen hymyn, vaikka hänen olisikin tehnyt mieli iskeä Razerin nenä takaraivoon. Artemiren suku oli jotakin, mitä Phobos ei ollut koskaan osannut kunnioittaa. Remzar Artemire oli aina ollut hänen silmissään pelkkä itseriittoinen, nokkava, suurisuinen sätkättäjä, ja tämän poika oli selvästi seurannut isänsä jalanjälkiä, mitä luonteeseen tuli. Ainoa positiivinen poikkeus Razerissa isäänsä verrattuna tuntui olevan, että Remzar olisi todennäköisesti vaatinut vastapalveluksensa jo etukäteen.

"...keskenkasvuinen nulikka." Phobos kähähti henkensä alta, kun Razer käänsi selkänsä ja jatkoi matkaansa kohti edessä häämöttävää käytävää.
"Älä anna hänen päästä ihosi alle." Gemini rauhoitteli vieressä.
"Älä huoli. En anna hänelle sitä iloa että menettäisin pokkani hänen vuokseen." Phobos vastasi ja suki hiuksiaan, hengittäen pari syvää henkäystä ulospäin hermojaan tasatakseen. "Sitä paitsi meillä on nyt tärkeämpääkin huolehdittavaa kuin Wayn ja Artemiren sukujen väliset kahinat."
"Kuten Wayn ja Tenweran väliset kahinat?" Gemini summasi.
"Sillä paskiaisella on Shinea. Se mutkistaa asioita. Tiukan paikan tullen hän voi käyttää Shinean henkeä kiristykseen." Phobos huokaisi turhautuneena.
"Luulin että hän haluaa Shinean takaisin. Eikö tuollainen tuhoaisi hänen viimeisetkin toiveensa yhteisestä tulevaisuudesta siskosi kanssa?" Gemini pohti.
"Aivan kuin se olisi häntä ennenkään estänyt. Sitä paitsi nyt hänen oma perseensä on tulilinjalla. Kuka tietää mihin se mulkku alentuu nurkkaan ajettuna." Phobos mutisi, peläten vilpittömästi ajatellakaan kuinka pahasti Harom saattaisi heidän muroihinsa vielä kusta, jos he erehtyisivät tekemään pienenkin virheen. "Ihan niinkuin miesalivoima ei olisi tarpeeksi suuri ongelma..."
"Alimiehityksellä suurempaa ja paremmin varustettu vihollista vastaan, jolla on arvokas panttivanki." Gemini summasi, virnistäen sitten. "Missä kohtaa tämä poikkeaa normaalista? Iskumme täytyy vain olla nopea, jotta vihollisella ei ole aikaa vastareaktioon."

Phobos hymähti. Gemini saattoi periaatteessa olla oikeassa, mutta hän sai silti tilanteen kuulostamaan aivan liian yksinkertaiselta.
Samalla kun Hydruslaiset supattivat keskenään, oli Razer saavuttanut Amarantin, joka kulki verkkaista tahtia erikoisjoukkojen edellä.

"Aistinko jonkinlaista menneisyyttä sinun ja kersantin välillä?" Amarant kysyi Razerin saavuttaessa hänet.
"Kunhan kuvittelet." Razer väisti kysymyksen, virnistäen vain keveästi. "Hänen ärsyttämisensä vain tuntuu terapeuttiselta."
"En kysynyt siksi että minua erityisesti kiinnostaisi. Kunhan vain tiedät missä raja kulkee." Amarant kohautti olkiaan välinpitämättömästi.
"Jouduin jo sietämään Salemin kyvytöntä seuraa tuntitolkulla. Johonkin se turhautuminen on purettava." Razer järkeili.

Amarant päätti olla vastaamatta mitään, sillä hänen huomionsa oli jo kiinnittynyt johonkin hieman tärkeämpään. Hän oli pistänyt sen merkille ohittaessaan Phoboksen miesten sellinä toimineen varastohuoneen. Paksu panssariovi oli ammottanut selällään, lukko poltettuna hajalle, aivan kuten Razer oli kertonutkin tapahtuneen. Zenithin kyvyt eivät siis olleet täysin liioiteltuja.

"Nyt kun kerran nostit kyvyttömyyden puheeksi, Razer, niin kerrohan...missä Zenith on?" Amarant kysyi ja katsahti nuorta metsästäjää tutkivasti. "Luulin että olimme alusta asti yhtä mieltä siitä, että häntä pidetään silmällä tauoitta."
"Hän, tuota, sanoi suojaavansa selustamme..." Razer mumisi, ja kaikki nokkavuus ja ylimielisyys karisi hänen äänestään.
"Mutta missä hän on nyt?" Amarant täsmensi kysymystään.
"Minä..." Razer mutisi nolona.
"Et tiedä, ethän? Sinulla oli liian kova kiire leikkiä sankaria ja nokitella Karm Wayn pojalle, etkä edes uhrannut ajatustakaan sille että Zenith edustaa meille vaaraa siinä missä Diamitkin." Amarant tylytti. "Et ole missään asemassa sättimään Salemia, jos oma valppautesi horjuu noin helposti."

Razer näytti siltä kuin hänen tekisi mieli sanoa sana jos toinenkin vastaukseksi Amarantin moitteisiin, mutta samalla jokin pidätteli hänen sanaista arkkuaan. Hän saattoi olla ylpeä, äkkipikainen ja helposti räjähtävä, täysi mulkku monien mielestä, mutta hän tiesi myös koska hänet oli lyöty. Hän oli oppinut sen aikoinaan saadessaan valmennusta YPP-uraansa varten itseltään Azmean legendakaksikolta. Hän oli saanut siitä kipeän muistutuksen livahdettuaan alaikäisenä juhlimaan kotikaupunkinsa baareihin ja pubeihin, ja haastettuaan kännipäissään riitaa Hydrukselta saapuneiden sotilaiden kanssa, jotka olivat tulleet aavikkomaaston sotaharjoituksiin. Hän muisti oppinsa silloinkin, kun oli YPP:n tuoreena kadettina osoittanut mieltään valvojaltaan saamiaan oppeja kohtaan, vain saadakseen Indigon vastavuoroisesti osoittamaan itselleen hyvinkin kivuliaasti sekä kaapin paikan että marssijärjestyksen, mikäli mieli jatkaa YPP:n kirjoissa. Ja hän tiesi myös nyt, että Amarant oli mopannut lattian hänen egollaan, ja täysin ansaitusti. Siksipä hän valitsi vain nyökätä Amarantin sanoille ymmärtävän surkeana, ja hyväksyä saamansa kritiikki ilman mutinoita. Oikeassahan Amarant oli. Vaikka Zenith oli tähän asti toiminut heidän edukseen, oli tämä silti ollut huomattavan suorasanainen siitä, että teki niin vain omien intressiensä vuoksi. Oli hankalaa arvella, missä kohtaa nuo intressit alkaisivat kääntymään heitä vastaan.
Varastotiloista pois johtava käytävä oli täydellisen autio ja hiljainen. Tämä sai Razerin sydämen hakkaamaan pienen pelontunteen hiipiessä hänen tajuntaansa. Oliko Zenith sittenkin päättänyt jättää heidät oman onnensa nojaan ja livahtaa tiehensä? Joukkio eteni käytävää eteenpäin äänettä ja laskelmoiduin liikkein välttääkseen kaiken vastarinnan, mitä saattaisivat vain kohdata. Tällä hetkellä heidän käytössään kun oli vain kolme asetta; Razerin virka-ase, sekä Starrilta ja Cassielta takavarikoidut pistoolit, jotka olivat nyt Phoboksen ja Geminin hallussa. Näiden lisäksi kaikki mihin he saattoivat henkensä luottaa olivat heidän omat nyrkkinsä, jotka nekin toki olivat oikeissa olosuhteissa tappavat jo itsessään, mutteivät vetäisi vertoja sarjatuliasein varustettuja Diamivartijoita vastaan.
Lopulta joukkio saavutti ensimmäisen oven käytävän varrella. Oven vieressä olleesta kyltistä oli mahdotonta saada selvää, sillä teksti oli kirjoitettu Ocamarien kotokielellä, mutta Razer tiesi kertoa oven toisella puolella olleen jonkinlainen toimisto, jossa ilmeisesti oltiin aikoinaan pidetty tarkkaa kirjaa varastoalueelle tulleesta- ja sieltä lähteneestä tavarasta. Juuri tänne oltiin myös vankien varusteet jätetty. Phobos komensi metsästäjän siirtymään tieltään, ja yksissä tuumin Geminin kanssa rynnisti ovesta sisään, varmistaen huoneen turvalliseksi. Heti kynnyken yli rynnätessään kaksikko kohtasi katseellaan kalpeakasvoisen hahmon, joka piteli käsissään yhtä erikoisjoukkojen rynnäkkökivääreistä, tutkaillen ja syynäten sitä tarkoin.

"Pudota ase!" Phobos komensi välittömästi, pistooli tähdättynä suoraan Zenithin silmien väliin.
"Rauhoitu, poju. Tämä ei ole edes ladattu." Zenith puhui rennosti, välittämättä Phoboksen komennoista. "Ja jos saan sanoa, niin olen yllättynyt että Hydruksen armeija kehtaa käyttää näin vanhanaikaista kalustoa. En ihmettele hetkeäkään miten Diamit onnistuivat valtaamaan Hydruksen niin nopeasti, jos tämä on se millä teitte vastarintaa. Jos kiinnostaa, voisin järjestää teille hieman parempaakin...sopivaa korvausta vastaan tietenkin."
"Laske ase ja peräänny." Phobos toisti käskynsä.
"Kessu. Tuo on se tyyppi joka vapautti meidät." Draco huomautti.

Phobos tuijotti Zenithia silmä kovana, antamatta eleenkään jäädä huomaamatta. Zenith tuijotti kersanttia takaisin, ja virnisti tälle pienesti, asettaen kädessään pitelemänsä rynnäkkökiväärin viereiselle pöydälle, ja astuen sitten kauemmas käsiään esillä pidellen. Phobos ei laskenut asettaan, vaan Zenithin siirryttyä tarpeeksi etäälle nyökkäsi miehilleen luvan noutaa Diamien takavarikoimat varusteensa. Heidän reppunsa oli kasattu siistiin riviin seinän vierustalle, ja aseet levitelty ympäri pöytää, jolle Zenith tutkailemansa rynnäkkökiväärinkin oli laskenut. Hyvin nopeasti kukin erikoisjoukkojen jäsen löysi omat tavaransa, ja toivatpa Phobokselle ja Amarantillekin näiden omat kantamukset.

"Luulin että sinun piti vahtia meidän selustaamme. Mitä hittoa sinä tänne asti vaeltelit?" Razer vaati saada tietää. Hän oli selvästi huojentunut siitä, että he olivat löytäneet Zenithin.
"Minähän tein juuri kuten lupasin. Paikallistin muutaman Diamivartijan, ja päätin eliminoida heidät ennen kun he pääsevät pilaamaan teidän koskettavan jälleennäkemisenne." Zenith kohautti olkiaan ja hymyili keveästi.
"Mitä tarkoittaa muutama?" Amarant kysyi vuorotaan.
"Kuusi, kahdeksan...kaksitoista ehkä?" Zenith pohti. "En tapaa pitää lukua tapoistani."

Erikoisjoukkojen sotilaat katsoivat toisiaan epäuskoisina. Myös Razer ja Amarant olivat selvästi äimistyneitä Zenithin väitteestä. Phobos viittoi Geminin rinnalleen ja kuiskasi tätä vaivihkaa menemään edeltä tutkimaan pitäisikö Zenithin väite paikkaansa. Gemini nyökkäsi sanattomasti, ja lähti hiljalleen takaisin käytävän puolelle, hänen vähäisetkin äänensä kadoten nopeasti ympäröivään hiljaisuuteen. Phoboksen luotto sotilaisiinsa oli saattanut notkahtaa, mutta Gemini oli, ja tulisi aina olemaan poikkeus, se yksi luottomies hänen riveissään jonka varaan hän saattoi aina laskea. Kaksikko oli keitetty niin monessa liemessä yhdessä, että he lukivat toisiaan kuin avointa kirjaa. Phobos näkisi välittömästi, jos Gemini salasi häneltä jotain, ja sama toimi myös päinvastoin. Sitä paitsi se mitä Starr oli sanonut piti täysin paikkansa. Gemini oli pohjimmiltaan yksi iso pehmoursa, täysin kykenemätön vilppiin ja petokseen. Ja niinpä Phobos saattoi uskoa tehtävän Geminin harteille suhteellisen kevein mielin. Hetken aikaa joukkio odotti täydessä hiljaisuudessa, kunnes Phobos sai viestin Geminilta. Kaksitoista Diamisotilasta, kukin tapettu yhdellä nopealla iskulla takaapäin, jäljistä päätellen energiaterää käyttäen. Huomioitavaa oli myös, ettei yksikään kuolleista tai näiden ympäristöstä osoittanut merkkejä vastarinnasta. Geminin havainnot maalasivat selkeän, mutta samalla jokseenkin pelottavan kuvan erikoisjoukkojen seurassa seisseen Tabooralaisen mysteerimiehen taidoista.

"Vaikuttavaa, Tabooralainen." Phobos tokaisi laskiessaan viestimen korvaltaan. "Näyttää siltä että helpotit elämäämme huomattavasti...unohtamatta että päästit minun simpanalaumani vapaaksi kopistaan."
"Kaikella kunnioituksella kessu, tuo tyyppi on pitkälti vain ruokkinut epävarmuutta ja vainoharhoja keskuudessamme koko sen ajan kun on roikkunut mukanamme. Hän ei vastaa mihinkään suoraan ja hiippailee ympäriinsä kun silmä välttää." Titanos alkoi kertoa omaa näkemystään. "Hän saattoi päästää meidät vapaaksi, mutta todennäköisesti vain koska suunnittelee jotain varaltamme. Häneen ei voi luottaa."
"Luulisi että minun pitäisi olla se epäluuloinen osapuoli. Sinä kuitenkin ammuit minua kohti." Zenith huomautti, ennen kuin Phobos ennätti vastata mitään Titanoksen huomioihin.
"Sinulla ei ole mitään virkaa olla tällä planeetalla!" Titanos julisti, osoittaen sormellaan syyttävästi Zenithia.
"Sinä-Ammuit-Minua-Kohti!" Zenith toisti, painottaen jokaista sanaa erikseen, kun Titanos ei niitä muutoin tuntunut tajuavan.
"Titanoksella on kuitenkin pointti." Crus puuttui puheeseen. "Ainoa järkeenkäypä syy hänelle olla tällä pallolla on Solari."

Phobos mittaili Zenithia katseellaan, astuen sitten eteenpäin, askel kerrallaan lähemmäs tuota Tabooran mysteerimiestä, tutkaillen tämän kasvoja mietteliäänä. Zenith antoi kersantin tehdä mitä tahtoi, keskittyen napittamaan tätä suoraan silmiin omalla polttavalla katseellaan. Hän saattoi nähdä Phoboksen ilmeen muuttuvan hieman tietyn oivalluksen herätessä.

"Sinähän olet..." Phobos aloitti sanomaan, huomattavasti hiljaisempaan ääneen kuin äsken. Hänen sanasa hukkuivat kuitenkin särähtävään ääneen, sekä sitä seuranneeseen Diaminkieliseen puheensorinaan, joka kantautui Zenithin mukanaan kantamasta suurikokoisesta viestintälaitteesta.

"Mitä tuo oli?" Amarant kysyi ilme happamana.
"Diamien viestintää. Olen joutessani kuunnellut mitä vastapuoli puuhailee." Zenith vastasi totuudenmukaisesti, esitellen viestintälaitettaan hämmästelevälle yleisölleen. Se että olivatko nämä hämmästyneet Zenithin vastauksesta, vaiko siitä että tämä oli puhdistanut alueen vihollisista ja silti löytänyt itselleen luppoaikaa, riippui todennäköisesti kuulijasta.
"Hmm...Hydruslainen malli. Näyttää olevan vanhaa teknologiaa." Virgo tunnisti laitteen. "Saisinko katsoa lähemmin?"
"Kunhan et sotke asetuksia." Zenith lupasi ja ojensi viestintälaitteen Virgolle.
"Mistä Diamit äsken keskustelivat?" Phobos kysyi.
"Se oli viesti alustalleilta. Ilmeisesti Harom Tenwera on poistunut rakennuksesta narttunsa kanssa, kohti Fahrenheit-sektoria." Zenith vastasi vilpittömästi. "Heidän sanansa, ei minun."
"Meidän on lähdettävä välittömästi perään, tai he livahtavat ulottuviltamme." Phobos manasi. "Heidän löytämisensä tulee olemaan perseestä joka tapauksessa. Emme edes tiedä missä Fahrenheit-sektori tarkalleen sijaitsee."
"Minä tiedän." Zenith totesi neutraalisti. "Nämä ovat tuttuja alueita."
"Kuinkas sattuikaan..." Serpeth puuskahti epäilevästi.

Zenithia huvitti kuinka vastahakoisia erikoisjoukon jäsenet olivat luottamaan mihinkään kuulemaansa, vaikka se olosuhteet huomioon ottaen olikin ymmärrettävää. Hän päätti antaa Razerin puhua puolestaan, kehottaen Azmealaista kertomaan missä merkeissä Zenith oli metsästäjien seuraan liittynyt. Razer oli hieman hämillään siitä että juuri hänet valittiin Zenithin takuuhenkilöksi, mutta päätyi silti kertomaan kuinka Zenith oli toiminut heidän oppaanaan, ja saatellut heidät liki maamerkittömän lumierämaan halki aina kaivoksille asti, jossa he lopulta olivat tavanneet erikoisjoukkojen rippeet. Myös Amarant vakuutti Razerin kertoman todeksi omalla suunvuorollaan.

"Tässä tilanteessa minulla ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin ottaa apu vastaan sieltä mistä sitä tarjotaan." Phobos huokaisi, katsahtaen sitten terävästi Amarantiin. "Minua inhottaa pyytää, mutta voinko luottaa siihen, että autatte meitä tehtävämme loppuun saattamisessa?"
"Riippuu siitä mitä aiotte tehdä Solarin suhteen." Amarant töksäytti kädet puuskassa. "Suren kotomaailmani kohtaloa, mutten aio myöskään seurata sivusta kuinka kansani armeijan rippeet laskevat itsensä Diamien tasolle käyttämällä laitonta teknologiaa."
"Saat sanani, punainen paholainen, ettemme anna sen aseen nähdä ensimmäistäkään taistelua." Phobos lupasi. Amarant nyökkäsi hyväksyvästi. Sitten Phobos käänsi huomionsa takaisin Zenithiin. "Jos olet kuka luulen sinun olevan, oletan sinun olevan hyvin samoilla linjoilla. Haluan kuitenkin kuulla sen sinulta itseltäsi. Mitä ajattelit tehdä Solarin suhteen?"
"En aio antaa sen päätyä Diamien käyttöön." Zenith vastasi hetkeäkään epäröimättä.
"Luulen että olemme saavuttaneet yhteisymmärryksen. Solari on tuhottava, ennen kuin se poistuu Ocamarilta. Omistamme kaikki voimavaramme tämän saavuttamiseen." Phobos puhutteli ympärillään seisseitä miehiä. "Aivan ensiksi meidän on saatava haltuumme alus."
"Se puoli on jo hoidossa. Työparini on tälläkin hetkellä alustalleilla varmistamassa pakoreittiämme." Razer ilmoitti virnistäen.
"Onko Salem Indigon mukana?" Amarant kysyi.
"Kai se siellä jossain pyörii..." Razer mutisi takaisin.

Tuskin Razer oli saanut nämä sanat suustaan, kun Virgon pitelemä viestintälaite päästi ilmoille uuden särähdyksen, ja tällä kertaa linjoilla alkoi puhua kiihtyneen kuuloinen Diami. Sanoista ei edelleenkään saanut kukaan muu selvää kuin Zenith, joka tulkkasi viestin toisille. Ilmeisesti Diamit olivat joutuneet tulitaisteluun kahden tunkeilijan kanssa, jotka olivat naamioineet itsensä heidän pakkasvarustukseensa, ja tarvitsivat nyt apuvoimia tehtaalle yhä jääneiltä tovereiltaan. Razer huokaisi syvään. Salem oli varmasti sotkenut taas kaiken.

[Salem]

Chapter 21. Killer's Remorse (1/2)

Alustallilla partioiva Diamisotilas haukotteli leveästi. Heidän kuljetusaluksensa olivat lähteneet liikkeelle jo jonkin aikaa sitten, hyläten niitä pitkään varjelleen tehdasrakennuksen alustallin suunnatakseen miehistöineen kohti Ocamarin tehtävän lopullista määränpäätä, Fahrenheit-sektorin lumilaaksoa. Nyt tätä laajaa, kaikuvaa tallia sisustivat vain vanhat aluksenhylyt, jotka olivat lojuneet noilla sijoillaan aina Ocamarien ja Diamien välisestä sodasta asti, unohdettuina ja laiminlyötyinä, täysin ajan ja olosuhteiden armoilla. Hieman etäämmällä oli vielä yksi Diamien kuljetusalus, joka odotti viimeisiksi jälkeen jääneitä matkustajiaan, sekä toinen, suuren lämpöpeitteen alle piilotettu alus, joka oli pysäköity selvästi erilleen muista.
Tylsistyneenä, viluisena ja turhautuneena vartiokierrostaan suorittava Diamisotilas kaarteli ja puikkelehti aluksenromujen lomassa, yrittäen ainakin näyttää ahkeralta, vaikkakin miehen motivaatio oli selvästikin hukassa, mikä kävi ilmi tämän laahaavasta ja nuukahtaneesta olemuksesta, sekä väsyneestä katseesta. Tallilla vallitseva kylmyys ei todellakaan tehnyt miehen pestistä yhtään sen kadehdittavampaa, ja tämän hampaat hakkasivatkin tahattomasti loukkua. Kierroksensa päätteeksi mies suuntasi kulkunsa kohti kauempana kajastavaa lämmintä, sinertävänvihreää valoa, joka oli peräisin muiden tallille jääneiden Diamien pystyyn virittämästä kaminasta. Kaminan äärelle oli kokoontunut kaikkiaan neljän Diamivartijan joukkio, joka toivotti viidennen toverinsa tervetulleeksi takaisin vaatimattoman lämmönlähteensä äärelle. Väristen kylmästä he vain kyyhöttivät pienessä piirissä kaminansa ympärillä, ja kierrättivät kädestä toiseen pientä juomapulloa, jonka sisältämä kitkerä juoma tarjosi heille niin sisäistä lämmikettä kuin energiaa komennuksensa viimeiseen puristukseen, ennen kuin olisi aika jättää Ocamarin pakkaset taakse ja palata voitokkaina kotiin palkittavaksi. Sikäli kun he tiesivät, heidän toimiaan planeetalle sotkemaan lähetetyt Hydruksen erikoisjoukot oli nyt kukistettu viimeistäkin miestä myöden, poistaen viimeisenkin esteen heidän paluunsa tieltä, joten olisi lienee vain ajan kysymys koska lähtökäsky lopulta saapuisi. Miehet höpisivät toisilleen lämpimikseen omalla kotokielellään, naurusta päätellen yrittäen pitää mielialaa korkealla vielä hetken aikaa. Se millainen oli Diamien huumorintaju jäikin sitten ulkopuolisen kuulijan mielikuvituksen varaan, mutta koska kansasta ajateltiin lähtökohtaisesti pelkkää pahaa, oli heidän huumorinsakin varmasti hiilenmustaa.
Yllättäen tehdasalueen ja tallin välinen laskuovi alkoi avautua, ruostuneen mutta kuin ihmeen kaupalla yhä toimivan mekanismin rahistessa ja valittaessa raskaasti, saaden tämän viisikon loikkaamaan salamana ylös, yhden alkaessa piilottaa heidän kierrättämäänsä juomapulloa tavaroidensa sekaan, muiden tavoitellessa hätäisesti vierelleen laskettuja aseitaan. Avautuneesta ovesta tallin puolelle ilmestyi nelihenkinen saattue, kolme heistä omin jaloin, yksi väkisin retuutettuna. Kahden Diamisotilaan välissä, jalat maata veltosti viistäen roikkui Shinea Way, joka päällisin puolin näytti olevan täysin tiedottomassa tilassa. Ulkonäkö kuitenkin petti. Shinea oli varsin tietoinen ympäristöstään, joskin yhä liian heikko vastustellakseen kahta vahvarakenteista sotilasta, jotka häntä käsistään tiukasti kiinni pitäen retuuttivat. Joukon edellä puolestaan marssi mustaan mantteliinsa sonnustautunut Harom Tenwera, kädet syvälle taskuihinsa upotettuina. Harom loi arvioivan katsauksen tallin vartijoihin, jotka näyttivät siltä kuin olisivat tulleet yllätetyiksi housut kintuissa. Vaikka he olivat saaneet kätkettyä piilopullonsa, sen sisältämä alkoholi suorastaan kärysi heidän hengityksestään, saaden Haromin nyrpistämään nokkaansa tuolle pistävälle katkulle.

"Mitäs täällä velttoillaan?" Harom vaati saada tietää, samalla mittaillen häkeltyneitä miehiä katseellaan.
"Ei velttoilla, sir. Kaikki on hyvin ja hiljaista." Haromia lähinnä ollut Diamivartija ilmoitti.

Harom katseli kutakin alaistaan arvioivasti, arvioiden olivatko nämä liian päissään tekemään työtään, näiden puolestaan näyttäessä niin särmää naamaa kuin vain taisivat. Lopulta Harom tuhahti, muttei tuntenut suurempaa motivaatiota alkaa saarnaamaan näille miehille työajalla tissuttelusta. Ilmeisestikin näiden nauttima määrä oli ollut liian mitätön tekemään heistä työkyvyttömiä. Kuten nämä miehet, oli myös Harom täysin tietämätön siitä, että juuri tälläkin hetkellä Hydruksen erikoisjoukot olivat saamassa yliotetta saamattomasta Starrista, ja tulisivat väistämättä iskemään kapuloita heidän rattaisiinsa. Sikäli kun Harom tiesi, oli hän miehineen suorittanut tehtävänsä Ocamarilla täydellisesti, ja he tulisivat saamaan senmukaisen palkkion vaivoistaan. Vieläkin parempaa, myös Shinea oli palannut Haromin luokse puolen vuoden erossaolon jälkeen. Se vaatisi aikaa, mutta ennemmin tai myöhemmin Shinea näkisi kyllä asiat Haromin silmin, ja tajuaisi että hänen tekemänsä uhraukset olivat välttämätön paha heidän turvatun tulevaisuutensa kannalta.

"Menen edeltä Fahrenheit-sektorille seuraamaan Solarin lastausta." Harom ilmoitti vartijoille. "Haluan alukseni viipymättä lähtövalmiuteen."

Epäröimättä vartijat kuittasivat käskyn ja kiiruhtivat toimiin, suunnaten kulkunsa tuota syrjemmässä lämpöpressun alla piilottelevaa alusta kohti. Nopeasti ja tehokkaasti vartijat irrottivat pressun kiinnitykset ja vetivät sen mustan ja sulavarakenteisen aluksen yltä. Kolme miehistä jäi ulkopuolelle tarkastaakseen koneen pintapuolisesti lähtövalmiiksi, samalla kun kaksi muuta kiiruhti sisäpuolelle tekemään pika-analyysia aluksen toimintakunnosta. Ocamarin pakkaset olivat julmia, eikä alusten kanssa voinut koskaan olla liian varovainen. Sen olivat Diamit oppineet kantapään kautta saavuttuaan tälle jäiselle pallolle ensi kertaa runeumia louhimaan. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun alukset putoaisivat taivaalta niiden siipien ja moottoreiden jäätyessä kesken lennon, tai että pakkanen aiheuttaisi pysyviä vaurioita jo laskeutuneisiin koneisiin. Haromin alus ei ollut suunniteltu tällaisia äärimmäisiä säätiloja varten edes imperiaalisen armeijan kaluston vertaa, vaan edusti hieman sporttisempaa, raharikkaampien suosimaa siviilimallia, jota harvoin sai nähdä minkäänmoisten ääriolosuhteiden keskellä.
Samalla kun vartijat häärivät aluksen kimpussa, viittoi Harom kahta mukanaan saapunutta alaistaan seuraamaan perästään, ja raahaamaan Shinean aluksen kuljetustiloihin. Puolustuskyvyttömällä Shinealla ei ollut aavistustakaan, että kaksi ylimääräistä silmäparia oli kiinnittänyt huomionsa hänen ahdinkoonsa, ja tarkkailivat tilanteen kehitystä muuan rikkonaisen aluksenrungon takaa. Salemin teki pahaa seurata vierestä kuinka Shineaa noin vastentahtoisesti retuutettiin, ja yhtä lailla kamalaa oli ajatella, mitä kaikkea tuo nuori nainen oli saanutkaan kärsiä jäämetsän tapahtumien jälkeen. Salemin vieressä polven varassa kyyhöttänyt Indigo huomasi Salemin vaivautuneen olemuksen, kuiskaten tälle kehotuksen pitää pään kylmänä, ja olla tekemättä mitään harkitsematonta.

"Annammeko heidän vain mennä?" Salem kysyi hiljaisella kuiskauksella.
"Meillä ei ole vaihtoehtoa." Indigo mutisi, eikä kuulostanut yhtään sen tyytyväisemmältä kuin Salemkaan.
"Jos emme tee mitään, tuo mulkku häipyy Shinea mukanaan." Salem painotti, aivan kuin Indigo ei olisi jo muutenkin täydellisen tietoinen asiasta.
"Mutta jos hätiköimme, vaarannamme Shinean lisäksi myös oman henkemme, että Cassien suunnitelman." Indigo vastasi kuivasti, irrottamatta katsettaan Haromista, joka jututti yhtä mukanaan tulleista Diameista, ohjeistaen tätä pitämään jo paikalla aiemmin olleet sotilaat ruodussa.

Salemin aivot kävivät ylikierroksilla miehen yrittäessä pakottaa itsensä keksimään jotakin, ihan mitä tahansa, millä he voisivat auttaa Shineaa. Harom oli sanonut menevänsä Fahrenheit-sektorille, joka oletettavasti sijaitsi samalla planeetalla. Mutta etsintäalueen rajaaminen yhden planeetan sisälle ei ollut kovinkaan lohdullista, varsinkaan kun valtaosa kyseisestä planeetasta oli pelkkää valkeutta silmänkantamattomiin. Jos he nyt päästäisivät Haromin lähtemään, Shinea todennäköisesti katoaisi heidän tutkaltaan lopullisesti.

"Tutkalta..." ajatteli Salem uudelleen, ja alkoi kiivaasti kaivaa jotakin syvältä Diamilta varastamansa pakkastakin uumenista.

Salem oli muistanut Razerin antaneen hänelle jotakin, kun he olivat Cassien suunnitelman mukaisesti lähteneet eri teilleen. Saatepuheenaan Razer oli kehottanut Salemia käyttämään sitä suunnistaakseen Indigon perästä, sillä ei mukamas uskonut Salemin kykenevän pysymään naisen kannoilla edes sitä pientä matkaa, jonka he piilopaikastaan Diamien valtaamaan kaupunkiin joutuivat lumen keskellä tarpomaan. Signaalijäljitin oli ollut hyvinkin tehokas työkalu ohjatessaan YPP:n väen Phobos Wayn jäljille heidän saavuttuaan Ocamarille, ja vaikka se olikin jäänyt tarpeettomaksi heidän päästyään kontaktiin erikoisjoukkojen kanssa, saisi se nyt uuden mahdollisuuden osoittaa hyödyllisyytensä.
Indigo huomasi Salemin kädessään pitelemän jäljittimen, ja virnisti. Hän ei itsekään ollut tullut ajatelleeksi tuota pientä ja mitätöntä kojetta. Hän ojensi kätensä Salemille, joka antoi laitteen Indigon haltuun. Nainen hivuttautui korkeampaan asentoon, yrittäen mahdollisimman verkkaisin ja huomaamattomin liikkein ohjelmoida jäljitintä uudelleen, suunnaten sen suoraan kohti Haromia. Laite mietti hetken, tunnistaen sitten sille annetut komennot, lukiten itsensä petollisen Hydruslaisen viestimen signaaliin. He eivät ehkä voisi tehdä mitään Shinean hyväksi nyt, mutta niin kauan kun Harom vain käytti tuota viestintä ja pysytteli laitteen kantoalueella, he voisivat päästä tämän jäljille uudemman kerran. Juuri nyt se oli parasta, mihin se pystyivät Shinean hyväksi. Tällä erää metästäjät saattoivat vain katsella, kuinka Harom kapusi jo käynnistetyn aluksensa uumeniin, Diamien vetäytyessä kauemmaksi aluksen noustessa verkkaisesti ilmaan. Harom ohjasti aluksen kohti tallin uloskäyntiä, joka liukui auki raskaasti ja valittaen, kylmän ilman vyöryessä sisään. Vain parissa hetkessä Harom ja Shinea olivat poissa. Diamivartijat palasivat takaisin vartiorutiineihinsa, nyt kahden Haromin mukana tulleen sotilaan valvovan silmän alla.

"Signaali toimii kuin unelma." Indigo sanoi katsellessaan laitteen antamia lukemia, taputtaen sitten Salemia olalle. "Hyvin hoksattu, poju."
"Kiitos." Salem hymähti, hieman hämillään saamastaan kehusta.
"Nyt vain tarvitsemme aluksen, jolla seurata heitä." Indigo totesi, ojentaen signaalijäljittimen takaisin Salemille, joka laittoi sen toistaiseksi taskuunsa. Indigo loi katseensa talliin jääneeseen Diamien kuljetusalukseen, jonka ympärillä vartijat häärivät. "Ikävä kyllä näyttää siltä, että ainoan vaihtoehtomme välillä seisoo seitsemän Diamia."
"Toivotaan sitten, että Cassie ja Razer pitävät kiirettä." Salem tuskasteli.

Indigo asettui selkä tukevasti aluksenromua vasten, sulki silmänsä ja alkoi luodata alustallia. Salem pysyi vaiti huomatessaan naisen keskittyneen ilmeen, suunnaten huomionsa nyt Diameihin, jotka levittäytyivät kulkemaan ristiin rastiin heidän ympärillään, yhden Haromin tuoman sotilaan selvästi pitäessä kuria yllä, muiden ilmeiseksi harmiksi. Salem pidätteli henkeään. Koko hänen kehonsa kihelmöi silkasta piinallisesta odotuksesta, ja vatsanpohjalla tuntui painava tunne miehen pelätessä sitä hetkeä, kun joku noista seitsemästä yllättäen äkkäisi heidät piilostaan.

"Meillä ei ole aikaa leikkiä piilosta heidän kanssaan." Indigo tokaisi lopulta. "Onneksemme he liikkuvat nyt erillään. Se tarjoaa meille pienen ikkunan iskeä huomaamatta heitä vastaan."
"Tarkoittaen mitä?" Salem kysyi epäröiden.
"Heidät on eliminoitava, nopeasti ja hiljaisesti, jotta he eivät ennätä hälyttää muita hätiin." Indigo vastasi.

Salemin syvä henkäys kertoi Indigolle kaiken siitä, mitä mieltä mies suunnitelmasta oli. Indigo ei ollut yllättynyt, ottaen huomioon mitä oli aiemmin tapahtunut. Indigo arvioi tilannetta vielä hetken aikaa, Salemin yrittäessä puolestaan totutella ajatukseen siitä että joutuisi jälleen tahrimaan kätensä vereen. Hän katsoi näitä sotilaita, eikä voinut välttää huomiotaan hakeutumasta joka ikiseen pieneen yksityiskohtaan, joka erotti heidät pelkistä vihollisista, saaden nämä näyttämään inhimillisiltä olennoilta. Hän näki selvästi Diamien kurjat ilmeet näiden kärvistellessä kylmissään, puhallellen käsiinsä pitääkseen sormensa lämpiminä tai niiskuttaen vuotavaa nenäänsä. Yksi puristi takkinsa kauluksen tiukemmin kiinni kädellään suojatakseen kasvojaan. Vihollisia tai ei, nämä olivat eläviä, tuntevia olentoja, aivan kuten kaikki muutkin. Ihan kuten sekin Diami jonka hän oli jo tappanut. Salem saattoi edelleen nähdä tuon kuolevan sotilaan katseen joka kerran kun sulki silmänsä. Se sai hänet voimaan pahoin.

"M-minä...en tiedä pystynkö tähän." Salem sanoi häpeissään, vapisten pelkästä ajatuksesta että joutuisi tappamaan jälleen.
"Mitä?" Indigo kuiskasi, luoden katsauksen vieressään tuskastelevaan Azmealaiseen. Hän saattoi nähdä selvästi, kuinka kovan paikan edessä Salem olikaan, häpeillen pätemättömyyttään, mutta samalla peläten kuollakseen, että tämä pakotettaisiin toimimaan luontonsa vastaisesti.
"En pysty tähän. Minusta ei ole tappamaan ketään." Salem mumisi vaimeasti.

Indigo huokaisi, asettaen kätensä rauhoittavasti nuoren Azmealaisen olalle, saaden tämän kääntämään huomionsa itseensä. Indigo hymyili lämpimästi, ymmärtävästi.

"En aio pakottaa sinua tuonne. Siitä ei seuraa mitään hyvää." Indigo sanoi pehmeästi.
"M-mitä haluat minun sitten tekevän?" Salem kysyi varovasti.
"Etsi itsellesi hyvä piilopaikka, äläkä tule esiin ennen kuin annan luvan." Indigon vastaus oli välitön. "Minä ja luotauskykyni hoidamme loput."
"...pärjäätkö varmasti yksin?" Salem kuiskasi. Äänensävystä päätellen hän ei ollut erityisen ylpeä saamastaan osuudesta, mutta tiedosti kyllä heikkoutensa, ja ymmärsi että Indigon kintereillä liikkuessaan olisi vain tiellä.
"Muistahan kelle puhut, kadetti. Aikanani YPP:n leivissä olen kohdannut paljon pahempaakin." Indigo virnisti, yrittäen näyttää mahdollisimman vakuuttavalta. "Me molemmat selviämme tästä. Keskity siihen ajatukseen, ja luota minuun."

Salem nyökkäsi, vastaten Indigon virneeseen varovaisella hymyllä. Läheinen aluksenraato osoittautui parhaaksi tarjolla olleeksi piilopaikaksi, ja varovasti Salem kömpi sen raolleen ruostuneesta ovesta sisään, pitäen päänsä matalana kyyhöttäessään sen turmeltuneessa ohjaamossa. Mies saattoi vain katsella aluksen ikkunasta, kuinka Indigo livahti ketterästi ja äänettä alustallin varjoihin, myötäillen jokaista matkan varrella lojunutta aluksenrauniota piilottaakseen itsensä vartijoiden näkökentästä.

"Kadetti..." Salem toisti Indigon käyttämää titteliä hiljaa mielessään. "Sekö on tosiaan parasta mihin pystyn?"

Salem oli aivan varma, että hänen matkansa YPP:n riveissä päättyisi Ocamarin tehtävän myötä. Tähän asti Salem oli ollut täydellisen varma kurssista jonka hänen elämänsä oli ottanut, tuntenut itsensä kaikista takaiskuista ja teknisistä ongelmistaan huolimatta tuhoutumattomaksi, pysäyttämättömäksi, kuin olisi ilmiselvää, ja vain ajan kysymys, koska hän saisi metsästäjän virkakorttinsa...mutta Ocamar oli palauttanut hänen jalkansa takaisin maan pinnalle julmimman kautta. Hän ei ollut valmis siihen, mitä YPP häneltä vaatisi, eikä tiennyt tulisiko koskaan olemaankaan. Hän ei ollut sotilas, eikä varsinkaan tappaja. Hän tunsi olevansa pelkkä lapsi leikkimässä cowboy-leikkejä aikuisten taistelutantereella. Sonaro ja Remzar eivät koskaan sallisi kenenkään hänenlaisensa ylentyä metsästäjäksi, ja tuhria heidän rakkaan firmansa mainetta. Amarant joutuisi häpeämään silmät päästään raportoidessaan miten pahasti Salem oli mokannut rutiinitehtäväksi tarkoitetun komennuksensa, ja niin saisivat kaikki muutkin, jotka olivat kaikesta huolimatta olleet Salemin tukena tämän uran ensimmäisistä haparoivista askelista lähtien. Razer tosin olisi varmasti mielissään, ja todennäköisesti järjestäisi hautajaisjuhlat Salemin haaveiden muistolle, ihan vain nolatakseen Salemin entisestään. Eikä toki sopinut unohtaa niitä kahta, joiden takia Salem oli polulleen alkujaan asettunut...isä ja äiti. Salem oli vannonut saavansa näiden henget vieneen henkilön vastuuseen, ja varmistavansa osaltaan ettei kukaan joutuisi kokemaan sitä samaa tuskaa jonka hän oli kokenut heidät menettäessään...mutta nyt tuo lupaus tuntui kaikuvan omaa tyhjyyttään, muuttuneena tahattomaksi valheeksi hänen menehtyneille läheisilleen.

Haromin alus liisi matalalla, pöllyttäen irtolunta ympäriltään kiitäessään kohti Fahrenheit-sektorin lumilaaksoa. Harom itse istui ohjaamossa pilotin paikalla. Mies oli kytkenyt autopilotin päälle keskittyäkseen itse kojelautaan kiinnitetyn lämmittimen kimpussa häärimiseen. Aluksen sisätiloissa oli hyytävän kylmä, mikä ei tehnyt Haromin jo valmiiksi kipuilevalle kädelle ollenkaan hyvää. Hän oli halunnut kytkeä lämmittimen päälle kohentaakseen oloaan heti tehtaalta lähdettyään, mutta syystä tai toisesta laite tarjoili hänelle pelkkää error-viestiä. Harom ei tiennyt syyttääkö asiasta saamattomia Diameja, jotka olivat saattaneet vahingoittaa hänen alustaan lämpöpressua riuhtoessaan, vaiko Ocamarin pakkasia, jotka olivat omiaan rikkomaan kaiken vähänkin ikivanhaa halkomallin viestintä edistyksellisemmän teknologian. Hän tiesi vain sen, että joku muu kuin hän oli vastuussa, sillä hänen näkemyksensä mukaan vika ei koskaan ollut käyttäjässä.
Samalla kun Harom kirosi lämmittimen kimpussa, Shinea tunsi kuinka voimat alkoivat hiljalleen palata hänen aiemmin niin velttoina nuudeleina roikkuneisiin raajoihinsa. Harom oli istuttanut naisen matkustustilan penkille, ja kytkenyt tämän käsiraudoistaan penkin käsinojaan. Käsiraudat mies oli kuitenkin jättänyt huomattavan löysälle, jotta ne eivät teloisi Shinean ranteita enää entisestään. Shinea katseli hetken ympärilleen, vain todetakseen Haromin huomion kiinnittyneen täydellisesti siihen, mitä ikinä mies olikaan ohjaamon puolella tekemässä. Huomaten tilaisuutensa tulleen, Shinea alkoi hiljalleen hivuttaa kättään rautojen lenkin läpi, irvistellen kivusta kämmenensä jäädessä jumiin lenkin sisään. Joka kerran kun rautojen ketju kilahti, käänsi Shinea pelokkaan katseensa aluksen ohjaamoon, kauhuissaan siitä että Harom huomaisi hänen heränneen ja estäsi hänen aikeensa. Kuka ties miten pahasti mies suuttuisikaan saadessaan hänet kiinni kesken pakoyrityksen. Onneksi Harom ei kuitenkaan tuntunut huomaavan mitään. Suuri kiitos tästä kuului aluksen musiikkisoittimelle, joka tuttasi ulos Hydruslaista musiikkia. Shinealle tuon musiikin kuuleminen toi pintaan monenlaisia tunteita. Ei ollut kauaakaan, kun nuo soinnut olivat osa hänen jokapäiväistä arkeaan, ylellisyys jota ei edes osannut kaivata kun vasta sen jälkeen, kun se oli häneltä riistetty. Diamien saavuttua ja ajettua Hydrus täyteen kaaokseen, hajottaen sen kansat erilleen ympäri Arcanaa, oli jokin niinkin yksinkertainen kuin musiikista nauttiminen tuntunut vain etäiseltä ylellisyydeltä. Tokihan Hydruslaiselle musiikille oli aivan omat soittopalvelunsa ja taajuutensa, joiden kuuluvuusalue kattoi ison osan Arcanaa, mutta harvoja olivat olleet ne kerrat kun Shinea sai musiikista nauttia sillä Traversan pakolaisleirillä, jossa hän oli viimeiset puoli vuotta asunut. Mutta muistuttivat nuo ohjaamosta kuuluneet sävelet muustakin kuin onnellisemmista, yksinkertaisemmista ajoista kotona Hydruksella. Ne toivat Shinealle hyvinkin vahvasti mieleen myös hänen yhteisen aikansa Haromin kanssa. Miehen musiikkimaku ei selvästikään ollut muuttunut puolen vuoden aikana, ja tutut melodiat riittivät muistuttamaan Shineaa ajasta, kun hänen vihansa Haromia kohtaan oli ollut pelkkää rakkautta ja tulevaisuuden unelmia. Hän muisti elävästi erään illan, kun he olivat täydellisen illallisen jälkeen tanssineet yhdessä juuri tuon saman balladin tahtiin, joka juuri nyt säesti Shinean pakoyrityksiä. Kuinka paljon Shinea olikaan sillä hetkellä tuntenut rakastavansa tuota miestä, uskoen ettei mikään voisi tulla heidän väliinsä. Mutta aivan kuten Hydruksen rauhaisa arki, myös tuo rakkaus oli nyt raunioina. Ja tämän toteamuksen saattelemana Shinea sai viimein kämmenensä luikahtamaan vapaaksi, kiertäen kahleensa pois käsinojan ympäriltä mahdollisimman äänettä. Seuraavaksi hänen täytyisi keksiä jotain, ihan mitä tahansa, jotta voisi pysäyttää aluksen. Hän ei tiennyt minne he olivat menossa, mutta sitäkin selvempää oli, ettei hän halunnut jäädä Haromin armoille koko loppuelämäkseen. Jopa kuolema olisi parempi vaihtoehto.
Harom mutisi käärmeissään lämmittimelle, iskien sitä nyrkillään vielä viimeisen kerran, ennen kuin nojasi taas selkänsä penkin selkänojaan. Hän ei edes ennättänyt oivaltaa selkänsä takana hiipivää varjoa, ennen kuin tämä kietoi salamannopeudella yhä toisessa ranteessaan roikkuneet käsirautansa miehen kaulalle, vetäen kahleitaan voimiensa takaa, salvaten Haromin hengityksen täysin. Harom kähisi ja vei kätensä vaistomaisesti kaulalleen, yrittäen kynsiä sormensa kaulaansa kiristävien kahleiden alle. Shinea piti pintansa vielä silloinkin, kun Haromin käsi taipui penkin taakse, yrittäen tavoittaa kuristajaansa. Siinä vastaan taistellessaan Haromin onnistui potkaista aluksen ohjaimia, jolloin alus alkoi heittelehtiä edestakaisin, keinuttaen sen kahta matkustajaa voimakkaasti ja heitellen irtaimistoa pitkin lattioita. Shinea horjahti jaloiltaan, muttei suostunut päästämään irti käsiraudoistaan. Hän menetti tuntoaistinsa jälleen kehonsa käydessä ylikierroksilla, kuullen korvissaan vain verensä pauhun ja kohinan, näkökentän sumentuessa virtaavien kyynelten taakse. Tukehtumaisillaan ollut Harom ei nähnyt kuin yhden tien ulos tilanteestaan. Hän nojasi taaksepäin ja potkaisi aluksen ohjaimia uudelleen, tällä kertaa voimiensa takaa, lähettäen aluksensa nokka edellä kohti lumista Ocamarin pintaa. Alus iskeytyi voimalla keula edellä hankeen, lähtien hallitsemattomaan heittelyliikkeeseen iskun voimasta. Aluksen sisäpuoli pimeni täydellisesti, ja ohjaamon täytti varoitussireenin vinkuva ääni. Alus iskeytyi uudelleen maahan, tällä kertaa lähtien pyörimään villisti hankea pitkin eteenpäin, kunnes sen matka päättyi suureen jääseinämään. Aluksen runko oli kauttaaltaan lommoilla ja repeämillä, ja sen sisältä puski ulos mustaa savua ja lieskoja. Vain noiden lieskojen rätinä rikkoi muutoin täydellistä hiljaisuutta.

Diamisotilas asteli verkkaisin askelin kohti lommoutunutta, ruosteen kuorruttamaa taistelualusta. Hän oli voinut vannoa kuulleensa ääntä kyseisen menopelin suunnalta. Kaikella todennäköisyydellä ääni oli lähtenyt aluksen rungosta, joka narisi omaa huoltamattomuuttaan, valmiina romahtamaan oman painonsa alla rakenteiden viimein päättäessä saaneensa tarpeekseen. Hieman varautuneena Diami tarkasteli aluksen siivekkeisiin kiinnitettyjä tykkejä. Alus ei missään nimessä vaikuttanut käyttökelpoiselta, tai edes kykenevältä varastoimaan minkäänlaista virtaa tai energiaa koneistossaan, joten kaiken järjen mukaan tykeistäkään ei olisi enää harmia. Koskaan ei kuitenkaan voinut olla liian varma, ja Diami ottikin asiakseen vältellä seisomasta tykkien suorassa tulilinjassa, ihan vain varmuuden vuoksi. Vartija kiersi aluksen ympäri, todeten ettei mitään normaalista poikkeavaa ollut nähtävissä. Huojentuneena hän oli jo suuntaamassa kulkunsa toisaalle, kun yllättäen jokin tarttui häneen takaapäin, peittäen välittömästi hänen suunsa ennen kuin hän ennätti päästämään ääntäkään. Diami vedettiin voimalla jaloiltaan lattiatasoon ja raahattiin takaisin aluksenruhon taakse, pois mahdollisten apuvoimien näköpiiristä. Ennen kuin Diami ennätti tajutakaan, oli hänen kimppuunsa käynyt hahmo jo viiltänyt yhden pitkän viillon hänen kaulalleen. Hahmo puristi Diamista kiinni kaikin voimin, varmistaen ettei tämä liikkuisi mihinkään viimeisillä katoavilla elinvoimillaan, vaan jäisi niille sijoilleen pysyvästi. Ja kun elämä vihdoin jätti hänen uhrinsa, jättäen tämän pelkäksi veltoksi mytyksi lattialle, hellitti Indigo otteensa, huokaisten hiljaa. Tämä oli neljäs. Hänen oli onnistunut tasata tilannetta varsin hyvin vain muutamassa hetkessä, eikä kukaan ollut huomannut mitään. Olisi kuitenkin vain ajan kysymys ennen kuin joku huomaisi puuttuvat vartijat, joten hänellä ei ollut aikaa jäädä lepäämään laakereilleen.
Nopeasti Indigo penkoi viimeisimmän uhrinsa taskut, ryöväten itsellen kaiken käyttökelpoisen. Ensimmäiseltä uhriltaan hän oli varastanut itselleen pistoolin ja rynnäkkökiväärin, sekä murha-aseenaan käyttämänsä taisteluveitsen. Muiden uhriensa kantamukset nainen oli nuohonnut pääosin lisäammusten toivossa. Kullakin uhrilla oli ollut hallussaan myös henkilökohtaisia esineitä, kuten oli tälläkin, tässä tapauksessa rypistynyt paperi, jonka Indigo silmäili pikaisesti läpi siltä varalta, että se sisältäisi jotakin hyödyllistä informaatiota. Todellisuudessa kyseessä oli vain kirje sotilaan kotopuolesta. Indigo ei osannut lukea Diamien kieltä tai ymmärtänyt näiden aakkosia, mutta kirjeelle oli tuotu hieman lisäväriä piirroksilla, jotka oli raapustettu huolella ja ajan kanssa kirjeen reunoille, mikä paljasti ainakin kirjeen sävyn. Kuvien teema oli hyvin lämmin ja kirjaimellisestikin sydämellinen, mikä sai Indigon uskomaan kyseessä olleen kirje sotilaan tyttöystävältä, kenties vaimolta. Indigo taittoi paperin jälleen kiinni ja sulloi sen huolimattomasti takaisin taskuun josta sen oli ottanutkin, sen enempää piittaamatta. Häneen tuo löydös ei ollut vaikuttanut millään muotoa. Uransa aikana Indigo oli onnistunut suodattamaan tällaiset vihollisiaan inhimillitävät tekijät mielestään. Se oli välttämätön paha, joka jokaisen sotilaan ja metsästäjän tuli käydä läpi voidakseen elää tekojensa kanssa, aivojen oma turvallisuusmekanismi joka piti heidät järjissään. Indigo tiesi, että Salemin tuon kirjeen näkeminen olisi tuhonnut aivan täydellisesti. Nuorella Azmealaisella ei selvästikään ollut vielä tuota samaa mekanismia, jonka vain aika ja kokemus saattoivat opettaa. Sen näkeminen konkreettisesti omin silmin sai Indigon tosin heijastelemaan asiaa hetken aikaa. Oli omalla tavallaan pysäyttävää huomata kuinka pitkälle sitä olikaan itsensä päästänyt, kuinka helppoa oli tappaa tuntematta rahtustakaan sääliä vihollistaan kohtaan. Omalla tavallaan Indigo kadehti Salemin puhtautta. Samalla hän ei voinut olla vertaamatta Salemia Razeriin, sillä nämä olivat kumpikin tulleet YPP:hen hyvin samankaltaisista lähtökohdista, samasta maailmasta ja YPP:n johtajien kouluttamina. Siinä missä Salem oli mennyt täydellisen lukkoon riistettyään vihollisensa hengen, oli Razerin ensitappo ollut hyvin koruton tilanne, vailla fanfaareja tai tunteenpurkauksia. Jälkeenpäinkin, kun Indigo oli yrittänyt tiedustella kadettinsa vointia, oli Razer vaikuttanut huomattavan välinpitämättömältä koko tilanteesta, aivan kuin tämä ei olisi edes tajunnut tekonsa painoa. Razerin kova kuori oli kuitenkin kuin silkkipaperia Indigon edessä, eikä nainen tarvinnut edes luotauslahjaansa huomatakseen, että tämän asenne oli puhtaasti pinnallinen, pelkkä rooli mitä mies yritti pitää yllä, niellen pahanolonsa ja kieltäen itseltään mahdollisuuden käsitellä asia, todennäköisesti uskoen sen kielivän vain heikkoudesta. Ja Indigo tiesi kyllä mistä Razer oli tämän tavan itselleen poiminut: itse YPP:n nokkavalta ja kivikylmältä johtajalta, jota tuo poikaparka isäkseen joutui kutsumaan. Oli yksi asia oppia käsittelemään tappamista ja sen tuomaa vastuuta kokemusten kautta, mutta aivan toinen tulla pakotetuksi siihen asemaan. Indigo pelkäsi, että jonain päivänä Razerin henkiset patoumat murtuisivat, ja kuka ties mitä silloin tapahtuisi. Tässä oli yksi syy, miksi Indigo valitsi jäädä Razerin rinnalle tämän valmistuttua metsästäjäksi. Hän oli ainoa YPP:ssa, joka saattaisi nähdä varomerkit ennen kuin ne pääsisivät paisumaan oikeiksi ongelmiksi.
Saatuaan Diamin ruumiin tutkittua Indigo jatkoi matkaansa, hivuttaen itsensä yhä lähemmäs tuota Diamivartion keskustaa, valoaan alustallin halki hohkavaa kaminaa, jonka äärellä istui yksi kolmesta jäljellä olevasta vartijasta. Päästyään turvalliseksi kokemaansa paikkaan, alkoi Indigo nopean luotauksen. Häntä ei kiinnostanut Diameista aistimansa tunnekuohut, ja Salemin mielentilan hän saattoi arvata ilman luotaustakin. Hän käytti kykyään puhtaasti paikallistaakseen, mistä suunnasta vastapuolen kaiku tuli. Yksi vartijoista oli aivan tallin perällä, kuljetusaluksen toisella puolella, eikä siis toistaiseksi edustanut suurtakaan vaaraa. Kaminan äärellä kököttänyt tyyppi oli nähtävissä ihan silmämääräisestikin...mutta kolmas oli lähellä. Liian lähellä.

"Hei!"

Yllättävä ääni säpäsytti Indigon valveille kesken luotauksensa. Indigo käänsi katseensa äänen suuntaan, huomaten kuinka hänen lähin aistimansa Diami asteli suoraan hänen suuntaansa, katse nauliutuneena aluksenromun rinnalle istuutuneeseen naiseen. Hän noitui hiljaa mielessään. Joko tuo Diami oli ollut täysin äänetön liikkeissään, tai sitten Indigo oli antanut hektisen tilanteen vaikuttaa aisteihinsa. Vei jokusen sekunnin, ennen kuin Indigo tajusi miksi Diami ei vain ampunut häntä siihen paikkaan. Hänen valeasunsa, Diamisotilaan pakkaspuku, oli osoittautunut sittenkin hyödylliseksi, vaikka olikin yltä päältä juuri tapettujen vartijoiden veressä. Takin korkea kaulus riitti peittämään Indigon hengitysnaamion, ja huppukin oli vedetty sen verran syvälle päähän, ettei Indigon ihonvärikään ollut ensivilkaisulla nähtävissä.

"Mitä ihmettä sinä täällä teet? Eikö teidän porukan pitänyt olla Izaruksen komennuksessa?"

Indigo ei ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä tuo Diami hänelle höpisi. Hän oli erottavinaan tutun nimen puheen seasta, muttei voinut olla täysin varma siitäkään. Diami lähestyi edelleen, ja näytti siltä kuin tämän puhe olisi kiinnittänyt muidenkin vartijoiden huomion, jotka kumpainenkin katsoivat omista sijainneistaan puhua pälättävän toverinsa suuntaan.

"Olet yltä päältä veressä. Oletko loukkaantunut? Tule kaminan äärelle lämmittelemään, niin kursimme sinut kasaan."

Nyt se Diami seisoi jo parin metrin päässä, suu edelleen käyden tuota käsittämätöntä mongerrusta, jota Diamit kutsuivat omaksi kotokielekseen. Vartijan ilmeestä kuitenkin näki, että tämä vähintäänkin kummaksui pakkasvarusteisen toverinsa sanatonta tuijotusta. Tämä ei tulisi päättymään hyvin. Indigo teki ainoan asian, jonka keksi tähän hätään. Hän nyökytti näyttävästi, ja näytti Diamille vaivaantuneesti peukkua. Kaksikko tuijotti toisiaan hetken, Diami kallistaen päätään hämmentyneenä. Indigo laski peukalonsa hitaasti alas, irrottamatta katsettaan vihollisestaan. Samassa Diami nosti aseensa kohti Indigoa.

"Pudota aseesi!" Diami kähähti, puhuen vihdoin hieman karkealla yleiskielellä.
"Voi nyt Whamsan tähden..." Indigo mutisi, pudottaen haalimansa aseet lattialle, kohottaen sitten kätensä ylös.

Salem oli seurannut tallin tapahtumia aluksenraadon suojista. Hän kirosi henkensä alta nähdessään Indigon joutuneen vihollisen huomion kohteeksi. Indigo tuntui pelaavan aikaa, eikä tehnyt mitään äkkinäisiä liikkeitä tai ratkaisuja provosoidakseen alati lähestyvää Diamia, mikä viesti siitä ettei häntä oltu vielä tunnistettu Aqualidiksi. Olisi kuitenkin vain ajan kysymys, ennen kuin Diami näkisi valeasun läpi, ja luultavasti ampuisi Indigon niille sijoilleen. Ajatus sai Salemiin liikettä. Tilanne ahdisti häntä todella paljon. Hän oli aivan pelosta jäykkänä. Mutta hän pakotti aivonsa ajattelemaan. Hänen täytyisi keksiä jotakin, millä auttaa Indigo ahdingostaan. Hän puristi virkapistooliaan takin taskussa kämmenensä sisään suljettuna hetken, kunnes veti aseen esiin ja kömpi kohti aluksen ovea. Varovasti hän suuntasi piipun kohti kauempana seissyttä Diamia, käsi vapisten, sormi tiukasti liipaisimella...muttei kyennyt ampumaan. Sen sijaan, ja täysin hetken mielijohteesta, hän suuntasi aseensa kohti katossa roikkuvaa suurikokoista lamppua, joka toimintakunnossaan olisi riittänyt valaisemaan koko alustallin nurkkiaan myöden. Salem pidätteli henkeään, puristi hampaansa tiukasti yhteen, ja veti liipaisinta.
Pistoolin laukaus kaikui kautta koko alustallin, ja sitä seurasi repivä helähdys. Lampun sirpaleet suorastaan räjähtivät ympäri alustallia, ropisten kohti lattiaa jäähileen lailla. Pamahdus kiinnitti kaikkien alustallissa olleiden huomion kohti kattoa. Indigo oli kuitenkin joukkiosta ensimmäinen, joka käytti tilanteen hyödykseen, aivan kuten Salem oli toivonutkin. Nainen kaapaisi lattialle laskemansa taisteveitsen takaisin käteensä, syöksyi Diamivartijaa kohti ja iski aseensa terän syvälle vihollisensa kurkkuun. Diami horjahti taaksepäin, veitsi kiinni kurkussaan, ja vaistomaisesti kurotti kätensä Indigoa kohti tarttuakseen tähän. Mies ei ehkä saanut kunnon otetta naisesta, mutta hänen onnistui raapaista Indigon kasvoja kaatuessaan, jättäen jälkeensä pitkät verestävät raapaisujäljet, samalla repien myös Aqualidin hengitysnaamion irti. Kähähtäen Indigo painoi naamionsa takaisin paikoilleen käsillään, tukien sitä tiukasti kasvoillaan syökyessään suojaan aluksenromun taakse, kahden jäljelle jääneen Diamivartijan laukausten viistäessä lattiaa aivan hänen kannoillaan. Nainen poimi lattialle laskemansa pistoolin toiseen käteensä, tukien naamiotaan toisella, yrittäen parhaansa mukaan vastata kahden rynnäkkökiväärin tulitukseen. Diamit tiesivät tarkalleen missä hän oli, ja yrittivät myös varmistaa että hän pysyisi aloillaan.
Salem tiesi, ettei voinut enää vain istua käsiensä päällä. Indigo tarvitsi apua. Mies pakotti itsensä liikkeelle, kyyristyen polvilleen likaiselle, veitsenterävien lampunsirpaleiden peittämälle lattialle, lasersäteiden viuhuessa ja välähdellessä päänsä ylitse. Hän asettui vatsalleen ja alkoi hiljalleen ryömiä lähemmäs Indigon asemaa, tuntien kuinka sirpaleet viiltelivät hänen kehoaan vasten jokaisesta liikkeestä. Hän saattoi vain kiittää onneaan pakkasvarustuksestaan, joka oli liian paksua materiaalia jotta sirpaleet pääsisivät pureutumaan iholle asti, mutta hän tunsi niiden olemassaolon allaan, ja kuuli niiden rahinan takkia vasten. Hän eteni määrätietoisesti kohti Aqualidia, suomatta kuitenkaan ajatustakaan sille, ettei Indigo odottanut hänen ilmaantumistaan selkänsä taakse. Ja niinpä siis Salemin kuiskatessa Indigon nimeä aivan tämän lähettyviltä, kääntyi nainen hurja ilme kasvoillaan miehen suuntaan, laukaisten aseensa ennen kuin edes näki ketä oli ampumassa.

"Älä vittu ammu!" Salem parkaisi lasersäteen porautuessa ruosteisen aluksen runkoon aivan hänen päänsä viereen.
"Salem?" Indigo hengähti, huokaisten helpotuksesta tajutessaan ettei ainakaan vielä ollut vihollisen piirittämä. Helpotus oli kuitenkin lyhytkestoinen, sillä hän kuuli toisen Diamin puhuvan viestimeensä, epäilemättä hälyttääkseen apuvoimat paikalle.
"Voi katsunpaskat..." Salem mutisi katsoessaan aivan päänsä viereen syntynyttä reikää. "Eipä mennyt kaukaa ohi."
"Kiitä onneasi etten maalannut alusta uusiksi aivoillasi, kun hiippailet tuolla tavalla..." Indigo jupisi, yrittäen hengitellä tasaisesti naamionsa kautta.
"Sori." Salem vastasi nöyrästi, kömpien Indigon rinnalle. "Oletko loukkaantunut?"
"Maski taisi hajota, mutta muuten se runkkari sai vain raapaistua kasvoihin mojovat naarmut." Indigo vastasi tympeänä. "Lienee silti turvallista sanoa että suunnitelma kusi reisilleen."
"Onko varasuunnitelmaa?" Salem kysyi toiveikkaana, saaden Indigolta vastaukseksi musertavan päänpyörityksen. Oli selvää ettei Indigo ollut täydessä terässä toimimaan, kiitos hengitysnaamionsa vaurioiden.
"Tällä hetkellä heitä on yhtä monta kuin meitäkin, mutta olen melko varma että he hälyttivät juuri ratsuväen paikalle." Indigo sanoi kuivasti. "Ainoa jäljellä oleva vaihtoehto on vastata tuleen, kunnes ammuksemme loppuvat."
"Kuinka lohdullista." Salem huokaisi ääni vapisten.

Yllättäen tulitus taukosi. Aseiden kaiku kumisi edelleen tallin nurkissa, ja hengittäessä sieraimia korventava savu leijui hiljalleen ilmassa. Indigo kuunteli tarkoin, Salemin uskaltamatta edes hengittää, peläten rikkovansa hiljaisuuden ja vetvänsä vihollisen tulen suoraan heitä kohti. Jostakin kauempaa kuului kolahdus, sitten hiljaisia askelia, mutta tallin kaiku teki askelten tarkasta paikantamisesta lähes mahdotonta. Indigo kävi vaihtoehtoja läpi mielessään. Hän voisi toki luodata ympäristön ja paikallistaa vihollisten sijainnin sillä tavoin, mutta se vaatisi häntä laskemaan valmiutensa täysin, ja tekemään itsestään vielä nykyistäkin haavoittuvamman. Juuri hänen huolimaton luotauksensa oli saattanut heidät tähän tilanteeseen alunpitäenkin, ja oli ollut pelkkää tuuria ettei hänet hoksannut Diami ollut nähnyt hänen valeasunsa läpi tarpeeksi ajoissa. Toista samanlaista onnenpotkua ei tulisi. Nämä vartijat tiesivät mitä etsiä, eivätkä epäröisi hetkeäkään, jos heille avautuisi pieninkin sauma päättää heidän laukaustenvaihtonsa. Indigo katsahti lattialla lojuvaan rynnäkkökivääriin, sitten Salemin pistooliin, puristaen samalla omaansa tiukemmin. Maksimissaan 50 laukausta rynnäkkökiväärissä, ja vajaat lippaalliset kumpaankin pistooliin. Se oli enemmän kuin tarpeeksi eliminoimaan kaksi vartijaa, sikäli jos nämä saisi suoraan tulilinjaan, mutta oli mahdotonta edes lähteä arvaamaan, kuinka monipäinen apujoukko noille kahdelle oli piakkoin tulossa.

"Katse sivuille, Salem. Yksi on luultavasti tulossa jommalta kummalta puolelta selustaamme." Indigo kuiskasi niin hiljaa kuin taisi. "Pidä kuitenkin pääsi alhaalla. Kaikella todennäköisyydellä toinen heistä on edelleen samoissa asemissaan, ja tähtää meitä kohti kaiken aikaa."

Indigolla ei toki ollut mitään takuita siitä, että oli oikeassa. Hänen nopealla päättelyllään tämä oli kuitenkin se tehokkain tapa varmistaa, että he pysyisivät kilpenään toimineen aluksenromun takana, samalla kun toinen kaksikosta eliminoisi tuon näköesteen hakemalla itselleen paremman tähypaikan. Näkymän puolesta ihanteellisin paikka olisi lienee katonrajassa kulkevat hoitosillat, mutta ne saavuttaakseen joutuisi niille suunnannut Diami laskemaan aseensa ja kapuamaan pitkät tikkaat ylös, mikä taas tekisi tästä tarpeettomasti maalitaulun vihollisilleen. Niin kauan kun toinen kaksikosta varmisti etteivät YPP:n lähettiläät päässeet pakenemaan piilostaan, voisi toinen vain kiertää heidän sivulleen ja napsia heidät vaivatta hengiltä.
Askeleet kuuluivat taas, tällä kertaa lähempää. Indigo ei sanonut enää mitään, viittoi vain Salemia pitämään silmänsä tiukasti heidän vasemmalla puolellaan, hänen itse ottaessa oikean valvontaansa. Salemin kädet tärisivät, ja hän psyykkasi itseään mielessään siihen mitä ikinä seuraavaksi tulisikaan tapahtumaan. Välähdykset hänen tappamastaan sotilaasta tekivät jälleen paluun, muistuttaen häntä hirvittävästä taakastaan. Nyt hän oli tilanteen edessä, jossa tuota taakkaa oli tehtävä entistä suuremmaksi. Joko tuo heitä kohti hiipivä Diami kuolisi, tai he kuolisivat.
Samassa tallin ja tehtaan välinen laskuovi alkoi jälleen pitää möykkäänsä, natisten ja rohisten hitaasti mutta varmasti auki. Sen ääni peitti alleen niin Diamivartijan askeleet kuin Salemin rinnassa takovan sydämenkin tykytyksen. Itse asiassa Salem oli varma, että hänen sydämensä lakkasi lyömästä kokonaan tuon äänen kuullessaan. Diamien vahvistukset olivat täällä. Indigo kirosi hiljaa henkensä alta, painaen hengitysnaamiotaan tiukasti kasvoillaan, ihan kuin olisi valmistautunut tekemään jotakin hyvinkin radikaalia, vetäen viimeisiä henkosiaan ennen kuin syöksyisi ase laulaen suoraan vihollisten tulilinjalle, aikeenaan viedä heitä niin monta mukanaan kuin ennättäisi ennen omaa kuolemaansa. Mutta sitten sattui jotain, jota kumpikaan alakynteen jääneistä YPP:n matkalaisista ei ollut odottanut. Diamit alkoivat vaihtaa laukauksia keskenään. Itse asiassa tehtaan puolelta tulleet apuvoimat tuntuivat keskittävän kaiken huomionsa noihin kahteen Diamiin. Hämmentyneinä kaikista huudoista ja laukauksista Salem ja Indigo katsahtivat toisiinsa, ennen kuin Indigo päätti ottaa tietoisen riskin ja luodata tulijat. Prosessi oli hyvin nopea, ja jätti pienen hymyn Aqualidin kasvoille. Hän ei olisi uskonut koskaan olevansa näin iloinen tuosta utuisesta, määrittelemättömästä tuntemuksesta, joka peitti muut kanssaan tulleet tunnekuohut täydellisesti alleen. Zenith oli täällä, ja kaikesta päätellen niin olivat Hydruksen erikoisjoukotkin.

[Salem]

Chapter 21. Killer's Remorse (2/2)

Draco ja Crus pitivät perää, nojaten itsensä piiloon laskuoven pieliin varmistaessaan ettei yksikään Diamisotilas pääsisi hiipimään heidän selustaansa. He olivat kohdanneet muutaman Diamin matkallaan varastoalueelta alustallille, mutta nyt viimein vaikutti siltä, että kaikki tehtaalle jätetty vastarinta oli kukistettu. Loput erikoisjoukkojen miesvahvuudesta etenivät nopeasti ja tehokkaasti halki alustallin, ampuen hallittuja sarjoja kahden piiloihin vetäytyneen Diamin suuntaan. Heidän seurassaan saapuivat myös Amarant ja Razer, jotka hakivat kuumeisesti kumppaneidensa olinpaikkaa katseillaan. Myös Zenith oli läsnä, aivan kuten Indigo oli aistinutkin. Hän ei kuitenkaan aikonut ottaa osaa taisteluun, vaan oli hyvinkin rauhanomaisesti asettunut tulisuojaan lähimmän turvapaikan nähtyään, ja odotteli nyt että toiset saivat tehtyä sen mitä tulivat tekemäänkin. Ei vienyt kauaakaan, kun toinen Diameista parkaisi vertahyytävästi, ja pian tämän toverin kuolinäänet seurasivat perässä, päättäen tulitaistelun. Erikoisjoukot lähtivät systemaattisesti haravoimaan tallia nurkasta nurkkaan, varmistaen ettei paikalla ollut enempää vihollisia.
Salem ja Indigo pysyivät edelleen sijoillaan, kumpikin silminnähden helpottuneina tilanteen ottamasta suunnasta. He olivat kumpikin olleet valmiita lukemaan rukouksiaan ja valmistautuneet siirtymään ajasta ikuisuuteen, vain tullakseen pelastetuiksi aivan viime hetkillä. Mutta vasta kun Geminin pitkä, vankkarakenteinen hahmo ilmestyi kaksikon suojanaan pitämän aluksenromun sivulta näköpiiriin, alkoi heidän ihmepelastumisensa tuntumaan todelta.

"He ovat täällä!" Gemini huudahti toisille, ennen kuin käänsi jälleen huomionsa kaksikon suuntaan. "Oletteko kunnossa? Tarvitsetteko ensiapua?"
"Tiukka ryyppy voisi maistua." Indigo virnisti, nojaten selkänsä huojentuneesti aluksen ruosteiseen seinään, pidellen naamiotaan tiukasti kasvoillaan.

Razer oli Geminin huudon kuullessaan syöksähtänyt juoksuun, ja suorastaan liitänyt kohti pitkän Hydruslaisen sijaintia, ennemmin ylittäen kuin kiertäen välissä olleet aluksenraadot. Näky oli sama kuin mies olisi juossut esteradalla. Saavutettuaan määränpäänsä Razer katsoi kumpaakin piilossa kykkinyttä hahmoa, ja yritti kaikkensa hillitäkseen helpottunutta hymyään. Indigo kohotti katseensa työpariinsa, ja kaksikko tuijotti toisiaan hetken.

"Tajuatko yhtään kuinka paljon ylimääräistä paperityötä meinasit minulle järjestää?" Razer vinoili, lainaten tietoisesti Indigon aiempia sanoja. Tämä ei selvästikään jäänyt Indigolta huomioimatta, ja nainen naurahti keveästi päätään pyöritellen.
"Haistapa paska." Indigo sanoi naurunsa päätteeksi.

Razer kumartui polvensa varaan Indigon viereen, tutkaillen naisen kasvoille jääneitä raapaisujälkiä. Samalla mies katsasti toverinsa hengitysnaamion kunnon, vain todetakseen ettei siitä olisi enää kenttätyöhön ilman korjauksia. Sitten olikin Salemin vuoro saada osansa Razerin huomiosta. Azmealainen ei selvästikään näyttänyt arvostavan sitä, että juuri hänen työparinsa oli ottanut osumaa, samalla kun Salem näytti olevan vailla naarmun naarmua, pahimmillaankin vain lasinsirujen peittelemä. Mies oli juuri avaamassa suutaan sanoakseen jotain, kun Indigo tarrasi tiukasti hänen ranteeseensa, pyörittäen päätään heidän katseidensa kohdatessa.
Amarant saapui tässä vaiheessa myöskin paikalle, ja tutkaili silmämääräisesti tovereidensa kuntoa. Mies ojensi kätensä uupuneelta näyttävälle Salemille, nostaen tämän taas jaloilleen, samalla kun Razer puolestaan auttoi Indigon ylös.

"Onko jokin vialla?" Amarant kysyi tutkaillessaan Salemin olemusta, joka oli huomattavasti normaalia vaisumpi.
"Ammy. Meidän pitää puhua." Indigo sanoi ennen kuin Salem ennätti inahtamaankaan, viittoen Amarantia mukaansa.
"Nytkö?" Amarant murahti.
"Juuri nyt." Indigo painotti, ja saattoi Amarantin mukanaan kauemmas Azmealaisista.
"Minä tunnen tuon äänensävyn. Nyt sinä vasta kusessa olet." Razer irvaili Salemille, joka katsoi hetken valvojansa perään, ennen kuin hyppäsi istumaan suojanaan toimineen aluksen konepellille.

Amarant ja Indigo astelivat pois Salemin ja Razerin kuuloetäisyydeltä. Matkalla Amarant ojensi naiselle tämän takavarikoidut varusteet, jotka oli napannut kannettavakseen Razerin, Zenithin ja Cassien pelastusoperaation jälkimainingeissa. Päästyään tarpeeksi syrjään Indigo alkoi käydä läpi kaikkea mitä oli tapahtunut sitten jouduttuaan Izaruksen houkutuslinnuksi, kuinka Salem ja Razer olivat yhdessä Zenithin kanssa pistäneet pystyyn häkellyttävän toimivan vastaiskun kokonaista Diamisaattuetta vastaan, kuinka Salem oli henkilökohtaisesti tullut pelastamaan hänet, ja kuinka se oli johtanut Salemin ensimmäiseen veritekoon. Indigo ei säästellyt kehujaan kertoessaan Salemin kekseliäisyydestä ja sinnikkyydestä, mutta erityisesti hän painotti tapetun Diamisotilaan vaikutuksia Salemin mielentilaan, ja sitä kuinka hermostunut tämä oli ollut heidän jouduttuaan tilanteen eteen, jossa olisivat joutuneet riistämään lisää henkiä. Amarant kuunteli kertomusta vakavana, silminnähden tyytymättömänä, mutta kuitenkin jollain asteella ymmärtäväisenä työpariaan kohtaan.

"En halua puuttua sinun päätöksentekoosi. Tiedät ja tunnet työparisi kuitenkin paremmin kuin minä, mutta..." Indigo puhui, vilkaisten sitten Razeriin ja Salemiin Amarantin olan takaa, ennen kuin jatkoi puhettaan. "Jos minä olisin päättämässä, en voisi hyvällä omallatunnolla suositella häntä metsästäjäksi. Hänestä ei ole kaikkeen siihen mitä tämä työ vaatii."
"Arvostan huolenpitoasi, mutta olet väärässä." Amarant sivuutti Indigon neuvon. "Hän takkuaa aina uusien asioiden äärellä, mutta oppii ne nopeasti."
"Tässä ei nyt puhuta mistään Conquerin pelaamisesta tai metsästäjävalan ulkoa opettelusta." Indigo puuskahti. "Kuinka ajattelit kouluttaa hänestä tappajan? Heittämällä pää edellä taisteluihin joissa hän ei pysty toimimaan ja toivomalla että hän tottuu? Tiedät varsin hyvin että kaikista ei ole tähän työhön, eikä se pakottamalla parane."
"Sinä et nähnyt häntä Traversalla." Amarant tokaisi tunteettomasti. "Jos en olisi ollut paikalla, hän olisi päästänyt Leopold Driftmanin hengiltä omin käsin. Minun täytyi suostutella häntä laskemaan aseensa."

Myös Indigo oli kuullut Traversan dress-up-murhista, tuosta huomattavan häiriintyneestä tapauksesta jossa raharikkaan perheen sisäkkö oli murhannut paikallisen köyhäimmistön tyttöjä ja ryöstänyt näiden kasvot, pukenut ne ylleen ja esittänyt kieroutunutta roolia isäntänsä seksuaalisissa fantasioissa, kaikki tuon edellämainitun isännän käskystä. Salem oli tehnyt nimeä itselleen tapauksen ratkottuaan, mutta se oli varmasti myös jättänyt jälkensä nuorukaisen psyykkeeseen. Indigo oli jokseenkin yllättynyt kuullessaan Salemin olleen valmis tappamaan syyllisen, olivatpa tilanteen yksityiskohdat mitkä tahansa, mutta arveli myös ettei asia välttämättä ollut aivan niin yksinkertainen kuin mitä Amarant antoi ymmärtää.

"Sinä yönä hän todisti minulle, että hänessä on kaikki ainekset siihen mitä häneltä odotetaan. Hänen täytyy vain osata hallita niitä." Amarant jatkoi. "On minun tehtäväni seistä hänen rinnallaan ja katsoa että hän onnistuu siinä."
"Tehtäväsi, vai vilpitön tahtosi?" Indigo töksytti, ja sai osakseen tuiman mulkaisun. "Jotenkin minusta tuntuu että sinulla on joku oma motiivi tässä kaikessa."
"Kuvittelet asioita." Amarant murahti, sivuuttaen väitteen sen enemmittä perusteitta.
"Kuten sanoin, en halua puuttua päätökseesi." Indigo mutisi. "Haluan vain että teet mikä on reilua Salemille pidemmällä tähtäimellä."

Amarant katsoi Indigoon hetken aikaa, kasvoillaan hyvin synkeä ilme. Sen enempää keskustelua pitkittämättä Amarant kääntyi kannoillaan, ja marssi kohti Salemia, jättäen Indigon omaan rauhaansa tuijottamaan jälkeensä. Hetken aikaa Indigo Amarantin perään tuijottelikin, arvioiden tämän kehonkieltä vakavasti, samoin miehen reaktiota hänen syytöksiinsä. Ilmeisesti sanat olivat kolahtaneet kipeään paikkaan.
Amarantin saavutettua Salemin hän kopautti kadettia voimakkaasti olalle, kiinnittäen tämän huomion itseensä. Razeria hän katsahti siihen malliin, että nuori Azmealainen katsoi parhaaksi vetäytyä kauemmaksi ja antaa kaksikolle omaa tilaa.

"Indi kertoi kaiken." Amarant tokaisi lyhyesti, kun Razer oli mennyt menojaan.
"Niin arvelinkin." Salem huokaisi vaimeasti. Hänen äänestään kuulsi läpi häpeä.
"Muistatko mitä sanoin sinulle Traversalla?" Amarant kysyi vakavana. "Metsästäjä ei anna tunteidensa kuohahtaa äärimmäisissäkään tilanteissa. Sinun on opittava käsittelemään todellisuuden karumpi puoli, jos todella kuvittelet kykeneväsi tähän työhön."

Salem hymähti, kääntäen katseensa pois työparistaan. Hän muisti kyllä saamansa läksytyksen, joka oli seurannut hänen tunteenpurkaustaan Driftmanin kartanolla. Tilanteessa oli oma ironiansa, sillä tuolloin hänen saamansa saarnan syy oli ollut päinvastainen kuin nyt.

"Sinä olit vähällä tehdä sen silloinkin." Amarant jatkoi puhutteluaan.
"Se paskiainen...Driftman...hänenlaisensa ihmiset ovat se syy, miksi olen tälle polulle lähtenyt. Hänellä ei ollut rahtuakaan katumusta teoilleen, ennen kuin painoin aseen piipun hänen päähänsä." Salem selitti pää painuksissa. "Hän...pääsi ihoni alle. Toi minusta esiin puolia joita en tiennyt olevankaan."
"Niiden puolien kanssa on tärkeää tulla sinuiksi, jos meinaa pärjätä tässä työssä." Amarant huomautti.
"Kun näin hänet anelemassa edessäni, tunsin kuinka ase teki minusta voimakkaan, ja murensi hänen uhmakkuutensa. Pidin hänen elämäänsä kirjaimellisesti etusormeni päässä...ja se tuntui hyvältä." Salem yritti kuvailla parhaansa mukaan. "Sillä hetkellä en osannut edes ajatella kuinka paljon todella riippui siitä vedänkö liipaisinta vai en."
"Kadutko ettet tehnyt sitä?" Amarant töksäytti, nojaten nyt kädet puuskassa ruosteisen aluksen runkoon.

Salem ei sanonut hetkeen mitään. Hän piteli pistooliaan kädessään, ja katseli sitä nyt mietteliäänä. Traversalla ase oli tuonut hänelle voiman tunnetta, illuusion siitä että hän oli kuin jumala, jolla oli valta päättää kuka eli ja kuka kuoli. Jälkikäteen Salem oli kuitenkin pelästynyt tuota tunnetta, kauhistuneena siitä että hänen sisimmästään löytyi noinkin synkkiä puolia. Ennen kaikkea häntä pelotti se, kuinka helposti tuo tunne oli itsensä pintaan tuonut, pelkästään tuon tuliaseen siivittämänä. Hän oli pohtinut oivallustaan lukuisat kerrat sitten heidän paluunsa YPP:hen, ja sitä seuranneen lähtönsä kohti Ocamaria. Hän oli ottanut ajatuksen hyvinkin vakavasti, vaikkei ollutkaan näyttänyt sitä päällepäin. Ei ennen kuin tuo ase oli vuodattanut verta. Vastatakseen Amarantin kysymykseen Salem pyöritti päätään.

"Kiitos sinun tajusin, etten ole oikea henkilö tekemään sellaisia päätöksiä. Ja olen kiitollinen siitä." Salem vastasi heikosti. "Kaikella todennäköisyydellä katuisin, jos olisin tappanut hänet."
"Kuten nyt tämän Diamin kanssa?" Amarant johdatteli. "Sinun täytyy oppia erottamaan vellit puuroista tässä asiassa. Driftman oli pelkkä hampaaton vulpia edessäsi. Nämä Diamit taas ovat koulutettuja tappajia."
"Mutta loppupäässä hekin ovat ihmisiä." Salem intti vastaan.
"Älä ole yksinkertainen. Vihollisen inhimillistäminen on pahin virhe, mitä voit taistelukentällä tehdä." Amarant kiirehti kritisoimaan. "Tarvitseeko minun muistuttaa sinulle mitä nämä paskakasat tekivät Hydrukselle, ja luojat ties monelleko planeetalle ennen sitä? Minun silmissäni he ovat menettäneet kaiken ihmisarvonsa, ja ansaitsevat vain pitkän ja piinallisen kuoleman rikoksistaan."

Salem ei vastannut hetkeen. Mitä hän tuohon olisi voinutkaan vastata? Hän ymmärsi toki Amarantin vihan Diameja kohtaan, mutta tällaista puolta mies harvoin itsestään näytti. Salemin vinkkelistä katsottuna valtaosa Diameista tuskin poikkesi heistä. He olivat kaikki tekemässä työtään, mutta asettuneina vastakkaisille puolille. Myös heillä oli perheet, ystäväpiiri ja asioita jotka olivat heille tärkeitä. Hän ei osannut löytää ylpeyttä tai mielihyvää siitä, että joku, kenties juuri hänen arvomaailmansa jakanut vihollinen, oli menettänyt henkensä hänen takiaan.

"...sanoit Lybrannassa jotain muutakin, joka jäi mieleeni." Salem jatkoi, katse visusti lattiassa, ääni väristen. "Sanoit, että oikeissa olosuhteissa, ja tietyistä syistä, tavallisetkin ihmiset voivat muuttua täysiksi hirviöiksi toisiaan kohtaan."
"...niinpä taisin sanoa." Amarant myönsi, ja välittömästi Salem suuntasi surkean katseensa toveriinsa.
"YPP on ollut minulle koko ikäni tavoite, jota kohti taistella, ja jonka kautta saada elämälleni tarkoitus. En halua tässä maailmassa mitään niin paljon kuin olla osana jakamassa oikeutta YPP:n nimissä..." Salem puhui, ennen kuin käänsi merkitsevän katseen suoraan Amarantin mustiin silmiin. "En kuitenkaan halua sitä niin paljon, että antaisin sen muuttaa itseni hirviöksi."

Amarant tuhahti turhautuneena. Salem ei selvästikään ollut joustamassa omasta näkökannastaan. Tappaminen kuitenkin oli osa metsästäjän työtä. Koskaan ei voinut tietää mikä tilanne vastaan tulisi, milloin joku jahdattavista kohteista päättäisi tulla mukaan vain jalat edellä, tai milloin vastaan tulisi komennus avustamaan konfliktitilanteessa. Ocamar oli toiminut erinomaisena esimerkkinä niistä yllätystapauksista, joissa tilanne ja käskyt muuttuivat tehtävän edetessä. Alkujaan pelkäksi jäljitystehtäväksi suunniteltu operaatio oli nopeasti kiihtynyt selviytymistaisteluksi Diameja vastaan. Suoraan jos Amarant asian myönsi, hän oli yllättynyt että Salem oli kestänyt näinkin kauan näissä oloissa, ja saanut jopa jotain aikaankin tovereidensa hyväksi. Toivoton tapaus mies ei siis ollut, mutta kylmä totuus oli kuitenkin se, ettei YPP tarvinnut pasifistista metsästäjää.

"Tämä ei ole oikea paikka tai aika tälle keskustelulle." Amarant sanoi, ehkäpä tahattomankin tylyllä sävyllä. "Halusit tai et, olet osa tätä tehtävää. Voit toki jäädä halailemaan polviasi tänne tehtaan nurkkiin ja sääliä itseäsi kunnes perseesi jäätyy osaksi lattiaa, mutta tiedä että panokset tässä kaikessa ovat meitä kaikkia paljon suuremmat."
"Tiedän kyllä..." Salem vastasi, ja oli aikeissa jatkaakin, mutta Amarant keskeytti.
"En ole ihan varma siitä. Et tunnu tajuavan, ettei tässä ole kyse vain sinusta ja tuntemuksistasi." Amarant paasasi. "Unohdat myös että Shinea ja hänen hyvinvointinsa on edelleen sinun vastuullasi, ja nyt hän on vihollisen hallussa. Kehotan siis että kasaat itsesi ja teet mitä täytyy."

Näillä sanoilla Amarant jätti Salemin istumaan yksin, ohittaen tilannetta kauempaa seuranneen Razerin ilmeenkään värähtämättä. Razer ei halunnut avata suutaan miehen avautumisen perään ja potkia pistiäispesää yhtään enempää, peläten saavansa itsekin osansa tylytyksestä. Vielä hieman kauempaa miesten keskustelua katsellut Indigo pyöritti päätään pettyneenä. Hänen mielestään Salem ei ollut ainoa, jonka täytyisi kasata itsensä ennen kuin he voisivat jatkaa eteenpäin.

"Punainen paholainen puskee läpi." Indigo sivalsi Amarantin lampsiessa ohitseen.

Amarant pysähtyi, mutta vain hetkeksi, miettien vastatako naisen provosointiin. Ilmeisesti mies päätti kuitenkin pitää kielensä kurissa, ja jatkoi varmaa marssiaan kohti erikoisjoukkojen sotilaita. Sillä välin kun metsästäjät olivat käyneet omaa keskusteluaan, olivat nämä käyttäneet aikansa hieman nahistelua rakentavammin. Virgo oli ensitöikseen siirtynyt Diamivartijoita ja Starria varten jätetyn kuljetusaluksen luokse, tutkaillen sen kuntoa tarkasti, vain todetakseen kaikkien suureksi pettymykseksi aluksen saaneen osumaa tulitaistelun aikana. Siitä ei olisi lentämään ilman korjauksia. Virgo alkoi kartoittaa aluksen vikoja, muiden tehdessä inventaariota jäljellä olevista ammuksista, muonavaroita ja lääkintätarpeista. Missään näissä ei ollut kamalasti hurraamista. Pian Indigo ja Razer liittyivät heidän seuraansa, ja alkoivat yhteistuumin suunnitella heidän seuraavaa siirtoaan. Amarant pysytteli keskustelussa huomattavan hiljaa, tyytyen vain kuuntelemaan.
Gemini oli vetäytynyt hieman erilleen muusta joukosta, sillä hän oli kiinnittänyt huomionsa Salemin ympärillä pyörineeseen kohuun, niin Indigon ja Amarantin sananvaihtoon, kuin Amarantin ja Salemin väliseen, varsin yksipuoliseen tylytykseen. Nyt tuo suurikokoinen sotilas seurasi yksinään jääneen Salemin touhuja tarkalla katseella, vaikkei niissä paljon seurattavaa ollutkaan. Salem oli istua kököttänyt samoilla sijoillaan kaiken aikaa, ilmeisesti pyöritellen Amarantin sanoja mielessään. Gemini alkoi lähestyä miestä varmoin askelin.

"Miten jakselet, Dogrenn?" Gemini kysyi astellessaan Salemin vierelle.
"Paremminkin on mennyt." Salem kohautti olkiaan uupuneena. "Koko tässä komennuksessa on enemmän sulateltavaa kuin mihin olin valmistautunut."
"Ensimmäinen kokemus tappajan katumuksesta, oletan?" Gemini kysyi kaartelematta.
"...sinä vissiin kuulit mistä puhuimme?" Salem huokaisi sisäistettyään mitä Gemini tarkoitti.
"Syyllisyyttä, surua, epäilyksiä, arvuuttelua ja katumusta...tunnen tuon katseen liiankin hyvin." Gemini totesi ja asettui istumaan aluksenromun päälle Salemin viereen. "Joskus oli aika, kun tuo sama katse tuijotti minua peilistä vastaan."
"Vaikea kuvitella tuollaisesta ammattilaisesta." Salem mutisi vaimeasti, haluamatta erityisesti panostaa keskustelun ylläpitoon.
"Kukaan ei synny ammattlilaiseksi. On täysin luonnollista tuntea huonoa omaatuntoa, jos on riistänyt jonkun hengen." Gemini jatkoi pyytämättäkin. "Saatamme olla Hydruksen erikoisjoukkoja, mutta olemme jokainen olleet aikanamme samassa tilanteessa kuin sinä. Niin minä, Titanos kuin Phoboskin. Ja usko minua, siitä pääsee kyllä yli ajan kanssa."
"Ajattelemalla etteivät viholliset ole ihmisiä?" Salem summasi Amarantin antaman näkökulman, vaikuttaen hyvin vastentahtoiselta hyväksymään sitä.
"Itse muistutan itseäni siitä, mitä tulisi tapahtumaan jos en tekisi työtäni." Gemini selitti omaa näkökantaansa, rauhallisesti ja rakentavasti, joka tuntui Salemista välittömästi paremmalta kuin mikään mitä hänen työparinsa oli sanonut. "Mutta vaikka siihen kaikkeen tottuisi ajan kanssa, ensimmäisensä tulee aina muistamaan."
"Muistatko sinä sitten omasi?" Salemin uteliaisuus heräsi, ja Gemini nyökkäsi.

Gemini jakoi tarinansa Salemin kanssa. Hän kertoi sen tapahtuneen joitakin kuukausia alokasaikansa päättymisen jälkeen. Hänen peruskoulutuksensa oli tullut päätökseensä, ja hänet oli lähetetty muiden tuoreiden sotilaiden tavoin tositoimiin Hydruksen pohjolan konfliktialueelle taistelemaan radikalisoituneita ryhmittymiä vastaan. Kesken laukaustenvaihdon oli muuan vihollissotilas päässyt hiipimään linjojen läpi heidän valtaamaansa rakennukseen, tarkoituksenaan kylvää räjähteitä heidän asemiinsa ja romauttaa rakennelma heidän niskaansa. Gemini oli päätynyt parahiksi paikalle näkemään esimiehensä kamppailevan hengestään yllätettyään tämän pommittajan itse teosta, ja jo valmiiksi saamistaan vammoista johtuen tuo kamppailu oli kääntymässä selvästi tunkeilijan eduksi. Gemini oli toiminut vaiston varassa, tarttunut hyökkääjään takaapäin, repien tämän irti esimiehestään ja iskenyt tämän maihin taisteluveitsensä avulla. Vasta tilanteen ollessa jo ohi oli Gemini tajunnut, ettei tuo mies, joka päällisin puolin näytti hädin tuskin täysi-ikään ennättäneeltä, tulisi enää nousemaan sijoiltaan. Hän osasi pukea elävästi sanoiksi sen oksettavan, epätodellisen utuisen tunteen, joka hänet oli vallannut, ja johon Salem osasi samaistua täydellisesti.

"Palattuamme kotiin sain palkkiokseni ylennyksen korpraaliksi, sekä kourallisen terapiaistuntoja, painajaisia unohtamatta." Gemini päätti kertomuksensa. "Sillä keskenkasvuisella nulikalla ei olisi ollut mitään asiaa olla niiden ihmisten seurassa, joita vastaan taistelimme. Hänen elämänsä päättyi aivan liian aikaisin, vain koska hän oli tehnyt joukon huonoja valintoja, ja ne johtivat hänet minun tielleni."
"Ja sinä pystyt elämään sen tiedon kanssa?" Salem kummasteli.
"Niin kauan kun vain muistutan itseäni siitä, että jos en olisi tappanut sitä kaveria, hän olisi tappanut esimieheni, ja todennäköisesti koko tiimini. En itsekään istuisi nyt tässä, jos asiat olisivat menneet vähänkään toisin." Gemini perusteli kantaansa. "Tarinan opetus lienee se, että tarkoitus pyhittää keinot, kun kyseessä on oma tai tovereiden henki. Siinä ei ole mitään hävettävää, että puolustaa omiaan."

Geminin sanat saivat Salemin jälleen hiljenemään. Hän ei suoranaisesti tuntenut oloaan paremmaksi siitä mitä oli tehnyt, mutta ensi kertaa hänestä alkoi tuntua siltä, ettei hän ollut tilanteen pahis. Ehkäpä tuon Diamisotilaan kuolemaa ei olisi tosiaan voinut välttää, vaan se kulki erottamattomasti käsi kädessä sen kanssa, että kaikki oli käynyt parhain päin Indigon kannalta.

"Yhtä asiaa haluan sinulle kuitenkin painottaa, Dogrenn." Gemini jatkoi. "Tappaminen on yksi niistä asioista, jotka helpottuvat kokemuksen myötä. Siksi onkin tervettä muistaa tuo olo, joka sinulla juuri nyt on. Vaali sitä, sillä se todistaa että sinulla on terve omatunto. Tässä maailmassa on sellaisiakin ihmisiä, joilla tuota tunnetta ei ole olemassakaan, tai jotka ovat sen jo unohtaneet."
"Siitä ei ole huolta. En ole aloittamassa uraa massamurhaajana ihan piakkoin." Salem naurahti ilottomasti. "Saanko kysyä yhtä asiaa? Mikä sai sinut pysymään armeijan palveluksessa, kun palasitte pohjoisesta?"
"Yksinkertaista. Minulla on jotain mitä suojella." Gemini sanoi tietävä hymy kasvoillaan. "Jos tekemällä tätä teen maailmasta edes hiukan turvallisemman niille joita pidän tärkeänä, se on kaiken arvoista."

Salem nyökkäsi ymmärtävästi. Keskustelu oli tarjonnut hänelle uutta kulmaa tilanteeseensa. Ensi kertaa hän tunsi, ettei hänen reaktionsa ollut väärä tai tuomittava. Se oli inhimillinen. Salem ujutti kätensä taskuunsa ja kaivoi esiin jäljittimen, joka oli nyt ohjelmoitu seuraamaan Harom Tenweran viestimen signaalia. Salem tuijotti jäljitintä kädessään. Myös hänellä oli jotain minkä vuoksi taistella eteenpäin Ocamarin hyisessä erämaassa, jotain jota suojella. Se ei ehkä ollut aivan niin henkilökohtaisen tärkeää kuin mistä Gemini puhui, mutta se oli tarpeeksi. Hän ei halunnut Shinealle sattuvan mitään pahaa, ja siinä oli tarpeeksi motivaatiota. Amarantin sanat palasivat Salemin mieleen. Hän oli vastuussa, ja hän kantaisi sen vastuun. Hän hankkisi Shinean takaisin, vaikka sitten viimeisenä tekonaan.

Phobos oli hermostunut kuultuaan Indigon kertoneen, missä kunnossa Shineaa oli vastikään retuutettu Haromin alukselle. Shinean kasvoissa ollut arpi kieli omaa karua kertomaansa siitä miten hellin ottein se paskiainen naista kohteli, ja kuka ties miten pahaksi kohtelu vielä yltyisi, jos Shinea alkaisi vastustella enemmänkin. Phobos vannoi rikkovansa jokaisen luun Tenweran kehosta, jos se paskiainen katkoisi hiussuortuvaakaan Shinean päästä. Heidän onnekseen Zenith oli edelleen valmis pitämään lupauksensa, ja saattamaan heidät Fahrenheit-sektorille, jonne myös Harom oli sanonut suuntaavansa. Mutta sitä varten he tarvitsivat aluksen, ja se yksityiskohta lepäsi nyt täysin Virgon harteilla. Toiveikkaana Phobos otti asiakseen suunnata jututtamaan tiimin mekaanikkoa saadakseen kuulla tämän tuomion kuljetusaluksen kunnosta.

"Luuletko saavasi sen kulkemaan?" Phobos kysyi Virgolta, joka oli sujauttanut itsensä suurikokoisen kuljetusaluksen koneiston sekaan.
"Plasmanjakaja on paskana, kiihdytin tarvitsee pari uutta tulppaa, ja stabiloijan virtajohdot pitää vaihtaa." Virgo luetteli. "Muutama muukin vika löytyy, jos haluat tästä avaruuskelpoisen."
"Ei ole tarpeen. Riittää että kursit sen kasaan mahdollisimman nopeasti, jotta pääsemme Haromin jäljille." Phobos totesi. "Sehän tuskin on sinulle homma tai mikään."
"Isoin ongelmahan tässä on että lähin varaosaliike on naapuriplaneetalla." Virgo vinoili. "Mutta hei, kiitti silti luottamuksesta. Noin kannustavat sanat kelpaa raapustaa päiväkirjaani, kun päästään kotiin."
"Paskat sinulla mitään rahkeita löytyy päiväkirjaa pitämään. Sotkisit sen vain koneöljyyn." Phobos vittuili takaisin, katsellen arvioivasti ympärillä lojuvia aluksia. "Luuletko että näistä Ocamarien aluksenromuista olisi hyötyä?"
"Mahdollisesti. Saman vuosikymmenen moottorimalli, eikä mitään eksoottisia lisähärpäkkeitä." Virgo arvioi. "Kaikki riippuu siitä onko noiden ruostekasojen koneisto kestänyt ulkokuorta paremmin."
"Okei simpanat, kuunnelkaas hetki!" Phobos korotti ääntään, puhutellen vuorostaan muita tiiminsä jäseniä, kertoen heille mitä Virgo oli vailla, ja mitä odotti näiden tekevän.

Yksissä tuumin erikoisjoukot levittäytyivät halki alustallin, alkaen kukin penkoa Ocamarien jälkeensä jättämiä aluksia varaosien toivossa. Samalla hetkellä Salem saapui Geminin vanavedessä toisten luokse, kiilaten Indigon, Razerin ja Amarantin seuraan samalla kun Gemini jatkoi matkaansa Phoboksen luokse. Hieman nolona Salem hakeutui Amarantin vierelle.

"Hei, tuota...sori näistä viimeisistä toilailuista." Salem pahoitteli. "Olen tainnut olla melkoinen taakka koko porukalle."
"Puhut kuin se olisi jotain uutta." Razer virnisti.
"Olosuhteisiin nähden olet suoriutunut hyvin." Indigo sanoi puolestaan, katsahtaen sitten Amarantiin merkitsevästi, odottaen tältäkin jotain kannustusta työparilleen. Amarant raapi päätään vaikean oloisesti.
"Olisin kai voinut itsekin valita sanani paremmin. Tai yrittää kannustaa vähän enemmän." Amarant mutisi. "Luuletko pystyväsi jatkamaan?"
"En ajatellut ainakaan jäädä jäädyttämään persettäni osaksi lattiaa, jos sitä pohdit." Salem yritti vitsailla, ja sai kuin saikin pienen virneen irtoamaan Amarantin suupielestä.
"Minä sen sijaan taidan tehdä juuri sen." Indigo ilmoitti yllättäen, saaden kunkin toverinsa yllättyneet katseet osakseen. "Maskini tuskin kestää enempää riepotusta, enkä suoranaisesti voi toimia tehokkaasti jos en pysty edes hengittämään vapaasti. Sitä paitsi luotauskykynikin on hyödytön, niin kauan kun Zenith on mukananne."
"Älä nyt minua syytä kun et vain osaa." Zenith puuttui puheeseen, istuskellen rennosti muista hieman etäämmällä olleen aluksen konepellin päällä. Hänen kommenttinsa sivuutettiin täydellisesti.
"Pärjäätkö täällä yksin? Jäänkö seuraksesi?" Razer kyseli, eikä pitänyt ollenkaan ajatuksesta että Indigo jäisi muusta joukosta jälkeen.
"En ole mikään kakara. Osaan huolehtia itsestäni." Indigo puuskahti.

Phobos ja Gemini saapuivat metsästäjien luokse kertomaan Virgolta saamiaan uutisia, toiveenaan että myös metsästäjät auttaisivat varaosien etsinnöissä. Phobos katsoi hyvin arvioivalla katseella Salemiin, nähden tämän nuoren Dogrennin vesan nyt ensimmäistä kertaa. Heti kättelyssä kersantille kävi selväksi, ettei Salem ainakaan jakanut Razerin asennetta häntä kohtaan. Salemin katseessa oli havaittavissa tiettyä nöyryyttä ja kunnioitusta Phobosta kohtaan, ihan kuin tämä katsoisi häntä auktoriteettinaan. Phobos ei juuri arvostanut tuota katsetta, muttei ajatellut nostaa siitä meteliäkään. Indigon sanojen mukaan juuri tuo nuorukainen oli pyrkinyt auttamaan Shineaa kaikin mahdollisin tavoin tämän tavattuaan, tietämättä edes että Shinea oli Wayn perheen jäsen. Tai niin ainakin väitettiin. Kaiken kokemansa jälkeen Phobos oli oppinut olemaan luottamatta mihinkään pelkän kertoman perusteella.

"Dogrenn, vai mitä?" Phobos avasi keskustelun Salemin kanssa.
"J-joo. Salem Dogrenn." Salem nyökytti. Häntä suoraan sanoen jännitti puhua Phoboksen kanssa, jota koko tämän ryhmä oli hehkuttanut maasta taivaisiin. Onnekseen hän muisti yhä Cassien varoituksen, eikä edes vahingossakaan tohtinut puhutella miestä tämän tittelin vaatimalla tavalla.
"Haluaisitko selittää mikä ylimaallinen voima sinut sai tuomaan Shinean, siviilin, keskelle YPP:n ja Hydruksen erikoisjoukkojen virantoimitusta?" Phobos tiukkasi, katsellen hyvin arvioivasti Salemin jokaista ilmettä ja elettä. "Luulisi vapaussodassa karaistuneen legendan opettaneen seuraajalleen edes jonkintasoista maalaisjärkeä."
"Kaikella kunnioituksella...Phobos..." Salem alkoi sanomaan, ääni vavisten, mutta silti pintansa pitäen. Phobos oli rehellisesti yllättynyt kuullessaan tuon räkänokan puhuttelevan häntä etunimellä, vaikkei sanallinen ulosanti muutoin vakuuttanutkaan. "Shinea ei juuri jättänyt minulle valinnanvaraa. Hän on pitänyt meitä kaikkia täysin talutushihnassaan siitä asti kun tapasimme. Sille naiselle ei vain sanota ei."
"...kuulostaa ihan Sintiltä." Phobos hymähti. Hän tiesi kyllä enemmän kuin hyvin, kuinka jääräpäinen Shinea kykeni olemaan.
"Aion kuitenkin kantaa vastuuni." Salem ehätti jatkamaan. "Hänet jätettiin minun vastuulleni, joten teen kaikkeni saadakseni hänet takaisin."
"Saat luvan pitää kiinni sanoistasi, Dogrenn." Phobos tokaisi, vakavoituen taas. "Muista että jos hänelle sattuu jotain, tunnet sen nahoissasi."

Gemini kopautti Phobosta käsivarteen, ja kuiskasi tälle jotakin, suurella todennäköisyydellä kehoituksen antaa Salemille vähän löysää. Jotakin vastaan nuristen Phobos kiinnittikin huomionsa joukkion muihin jäseniin, erityisesti Indigoon, jonka kanssa keskustelu oli toistaiseksi osoittautunut kaikkein rakentavimmaksi.

"Luuletko saavasi tuon maskin pysymään kasassa, kun rytinä alkaa?" Phobos tiedusteli, osoittaen sormellaan Indigon maskia, jota nainen joutui kaiken aikaa tukemaan kädellään.
"Aion jäädä tänne." Indigo vastasi. "Menen vaikka vartioimaan Cassieta ja Starria. Voin ainakin kuvitella olevani hyödyksi kun te pojat kahlaatte hangessa."
"Gem, jää hänen seurakseen." Phobos sanoi välittömästi.
"Oletko varma?" Gemini kysyi hämillään.
"Juuri nyt minulla ei ole montaakaan henkilöä joihin luottaa. Starr on liian arvokas jätettäväksi ilman vahtia, enkä halua että YPP omii hänet." Phobos kuiskutti Geminille, joka nyökkäsi ymmärtävästi. Sitten hän suuntasi huomionsa takaisin metsästäjiin. "Entä te muut? Yhä mukana?"

Yksissä tuumin kaikki muut sanoivat lähtevänsä erikoisjoukkojen mukaan. Ainoa hieman asiaa epäröivä oli Razer, joka ei olisi mielellään jättänyt Indigoa noin haavoittuvassa tilassa jälkeensä. Indigon luja komento kuitenkin päätti asian miehen puolesta. Kun asia oli sitten päätetty, lähtivät metsästäjät auttamaan Phoboksen sotilaita varaosien etsimisessä. Virgo oli saanut haltuunsa jo jokusen osan, ja totesi ne sopiviksi Diamien kuljetusaluksen tarpeisiin, vaikkakin vaihtelevan kuntoisiksi. Vielä tarvittiin kaksi tulppaa, sekä plasmanjakaja.

"Minä en pidä tästä." Razer jupisi Indigolle kolistellessaan aluksenromujen seassa.
"Mistä sinä et tällä kertaa pidä?" Indigo kysyi muodon vuoksi, vaikka arvasi Razerin puhuvan siitä että hän jäisi tehtaalle Geminin seuraan.
"Minkä helvetin takia tuuppasit minut noiden Hydruslaisten mukaan, kun olisin yhtä hyvin voinut jäädä tänne?" Razer mäkätti. "Solari on heidän ongelmansa. Meillä ei pitäisi olla mitään tekoa sen kanssa."
"Solari on koko Arcanan ongelma, jos se päätyy Diamien käsiin." Indigo huomautti, tuupaten vapaalla kädellään ruosteisen aluksen konepellin auki päästäkseen tutkailemaan tarkemmin millaisessa kunnossa sen koneisto oli. "Minä pärjään kyllä kahden kahlitun Hydruslaisen kanssa. Phobos ja kumppanit taas tarvitsevat kaiken mahdollisen avun mitä tarjolla on."
"Silti..." Razer yritti venkoilla vastaan, vaikka tiesi hyvin itsekin että hänen argumenttinsa olivat loppuneet.
"Kuule, Razer...sinä saatat olla nyt metsästäjä, mutta sinulla on silti vielä paljon opittavaa. Varsinkin tiimipelaamisesta." Indigo huokaisi, katsahtaen Razeriin, joka ei puolestaan halunnut luoda katsekontaktia häneen. Sellainen hän oli aina saadessaan kritiikkiä. "Phobos ja hänen erikoisjoukkonsa tuntuvat olevan enemmän kuin päteviä sillä saralla, ja sinuna poimisin heiltä kaiken mahdollisen opin mitä vain voit."
"Toisin sanoen haluat että nöyristelen Wayn edessä." Razer murahti. Ajatus ei ollut ollenkaan hänen mieleensä.
"Hän on teistä se kokeneempi ja ammattimaisempi." Indigo järkeili, astellen työparinsa rinnalle. "On kunnioitettavaa olla vahva omillaan, mutta yhtälailla tärkeää osata toimia yhdessä muiden kanssa."

Razer, pitkin hampain, hyväksyi työparinsa järkeilyn. Hän lähtisi Phoboksen mukaan, ja lupasi käyttäytyä ihmisiksi, jos ei muuten niin Indigon mieliksi. Koska Razerin sahamiekka oli silminnähden käyttökelvoton, lupasi Indigo lainata oman energia-aseensa Razerin käyttöön. Indigo kuitenkin painotti kyseessä olevan pelkkä laina, ja odottavansa asettaan takaisin viimeistään sitten, kun he palaisivat YPP:hen.

"Hei Ammy?" Salemin ääni kaikui jostain kauempaa, kiinnittäen Razerin ja Indigon huomion. "Mikä helvetti on plasmanjakaja?"
"Se osa joka sinun aluksessasi on aina paskana." Amarant kuului vastaavan.
"Se punainen jossa on putkia, vai se helvetinmoinen mötikkä jonka Keira joutuu aina tilaamaan erikseen Traversalta ja veloittaa minulta toimituskulut?"
"Se punainen."
"Selkis!"
"Parempi varmaan meidänkin jatkaa etsintöjä." Indigo myhäili, ja Razer nyökkäsi, huomattavasti vähemmän huvittuneena Salemin ja Amarantin sanailusta.

Koska varaosien haaliminen oli alkanut kääntyä jo voiton puolelle, oli Gemini lähtenyt edeltä vankien luokse varastoalueelle. Phobos oli päättänyt kulkea miehen mukana osan matkasta käydäkseen tämän kanssa läpi joitakin yksityiskohtia, joita halusi tälle painottaa. Ensisijaisesti vangit tulisivat olemaan Hydruksen erikoisjoukkojen yksinoikeutta. Indigo saisi halutessaan kuulustella Cassieta, mutta YPP:hen näitä ei missään nimessä vietäisi. Starrin sanat olivat jääneet vahvasti Phoboksen mieleen, ja hän paloi halusta saada kuulla, mitä sillä hydranpenikalla oli sanottavanaan Chimeroksen vuoristosta.

"Tämä tulee olemaan melkoista riskipeliä. Voi hyvinkin olla ettemme selviä Diamien miesylivoimaa vastaan." Phobos alusti seuraavaa komentoaan. "Jos emme ole palanneet ennen auringonlaskua, on sinun vastuullasi varmistaa että Cassiopeia ja Starr päätyvät Rhettin haltuun. Ei kenenkään muun. Kukaan muu ei kommunikoi heidän kanssaan, tai käsittele heitä."
"Oletat ilmeisesti että päämajassa on enemmänkin pettureita?" Gemini pohti.
"Pelaan ennemmin varman päälle tässä asiassa." Phobos kohautti olkiaan. Juuri nyt hän ei tiennyt enää mitä ajatella, tai kehen luottaa.
"Toivon mukaan pelaat sen verran hyvin varman päälle, että tulet kuskaamaan vankisi ihan itse." Gemini kannusti ystäväänsä.
"Tiedäthän sinä minut. Olen liian jääräpäinen kuolemaan." Phobos vitsaili.
"Se on kyllä huomattu moneen kertaan." Gemini virnisti, mutta vakavoitui kuitenkin nopeasti. "Minä puolestani haluaisin myös pyytää yhtä juttua..."
"Kerro." Phobos töksäytti hetkeäkään epäröimättä.
"Se koskee Salem Dogrennia." Gemini alusti, ja Phobos näytti siltä kuin olisi alkanut katua että lupautui edes kuulemaan Geminin pyyntöä. Häntä ei suoranaisesti huvittanut sotkeutua YPP:n väkeen enempää kuin oli jo pakko. "Katsoisitko hänen peräänsä Fahrenheitilla?"
"Mikä lapsenlikka minä oikein olen?" Phobos puuskahti närkästyneenä. "Hänellä on Rives työparinaan. Kyllä he pärjäävät omillaankin."
"En ole vakuuttunut, että Rivesin prioriteetit Dogrennin suhteen ovat täysin kohdillaan." Gemini mutisi. "Pyydän vain ettet laita häntä ihan etulinjaan. Löydät hänelle varmasti sopivammankin käyttötarkoituksen."

Phoboksen teki mieli sanoa vielä jotain nasevaa, mutta tyytyi vain huokaisemaan luovutuksen merkiksi. Hän ei aikonut kyseenalaistaa Geminin syitä kaitsea tuota Dogrennin räkänokkaa, ja tiesi väittelyn ystävänsä kanssa olevan täysin hyödytöntä ajan ja energian hukkaa. Gemini oli sisimmiltään oikea pehmoursa, ja hän antoi sen välillä paistaa mitä ärsyttävämmillä tavoilla. Niinpä Phobos päätyi lupaamaan, tai ainakin katsomaan mitä voisi tehdä Salemin suhteen. Samaan hengenvetoon mies kuitenkin jupisi, kuinka alas YPP olikaan vajonnut, kun lähetti keskenkasvuisia kakaroita tekemään likaisia töitään.

To be Continued...

[Salem]

Chapter 22. Colliding Viewpoints

Indigo asteli maskiaan pidellen tuttua käytävää kohti varastotiloja, jotka vastikään olivat toimineet hänen vankilanaan. Aiemmin tehdas oli ollut täynnä Diameja, mutta nyt hänen askeleidensa kaiku oli ainoa havaittavissa oleva elonmerkki. Nainen hengitti syvään, tuntien pientä nipistelyä henkitorvessaan kylmän puskiessa läpi aiemmin niin tiiviin hengitysmaskinsa reunoilta. Häntä harmitti ettei voinut katsoa tehtävää loppuun asti muiden rinnalla, että oli jäänyt jälkeen kun toiset puskivat eteenpäin kaikella sillä voimalla mitä heillä oli yhä jäljellä. Kylmä totuus kuitenkin oli, että ilman maskiaan hän olisi vain ollut rasite toisille. Ocamarin kaltaiset ääriolot eivät olleet omiaan vedessä elämänsä normaalisti viettäville Aqualideille. Samoin Azmean kaltaiset kuivat paahteet olivat näille vesiolennoille puhdasta tervanjuontia. Turhautumisen tunteen vain kasvaessa Indigo alkoi kyseenalaistaa vapaaehtoista valintaansa tulla tälle planeetalle, vaikka tiesikin sen sääolosuhteet entuudestaan. Aikanaan YPP:ssa hän oli nähnyt monenlaista ja vaikka missä olosuhteissa. Hän oli kuvitellut tällaisen rutiinitehtävältä vaikuttaneen komennuksen hoituvan täysin omalla painollaan, kuin palkallisena lomareissuna ääriympäristössä. Näin varmasti olisi ollutkin, mikäli Ocamarin reissu olisi tosiaan ollut mitä he olivat odottaneet. Sen sijaan tehtävä oli ollut kaikkea muuta kuin rutiinia, kiitos Diamien ja Hydruslaisten välienselvittelyn, johon metsästäjät eivät olleet varautuneet. Ja vielä nytkin, kun he olivat vihdoin onnistuneet iskeä noille valloittajakansan julmille sotilaille kampoihin, oli tehtävän maaliin saattaminen kunnialla yhä kaukainen haave. Tällaisten todennäköisyyksien äärellä kuka tahansa muu, jopa uskotonkin, saattaisi sortua rukoilemaan oman kulttuurinsa hallitsevan jumalolennon siunausta, jotta he saisivat jollakin ilveellä tuhottua tuon helvetillisen tuhokoneen jota Diamit olivat täällä kehitelleet, mielellään siten että onnistuisivat palaamaan kotiin yhtenä kappaleena. Mutta Indigo ei ollut kuten kuka tahansa muu. Aqualidina hän tiesi, ettei hänen palvomansa ikipyhä Whamsa ollut kaikkialla, eikä kuulisi hänen rukouksiaan täältä Arcanan kaukaiselta laidalta. Siispä turhien rukousten sijaan hän keskittyi hengittelemään maskiinsa helpottaakseen oloaan, pyrkien pitämään päänsä kylmänä.
Saavuttuaan viimein määränpäähänsä Indigo huomasi kelmeän valonkajon puskevan käytävään. Phoboksen toveri, oletti Indigo. Nopea luotaus varmisti epäilyksen oikeaksi. Varovaisin askelin, vapaa kätensä selvästi näkyvillä pidettynä, nainen astui kulman takaa varastotiloihin, kohdaten ensimmäiseksi näykseen valppaan Geminin kiväärin piipun. Gemini laski kuitenkin aseensa välittömästi naisen tunnistettuaan.

"Sinähän se olitkin..." Gemini hymyili, aavistus helpotusta äänessään.
"Toiset pääsivät vihdoin matkaan." Indigo ilmoitti neutraalisti.
"Hyvä. Sitten vain toivotaan, että he ennättävät Fahrenheitiin ajoissa." Gemini tokaisi, astellen takaisin Starrin ja Cassien vankilana toimineen varastokopin ovelle, jonka äärellä oli aikaansa viettänyt ennen Indigon saapumista.
"Olin varma ettei se kuljetusalus hievahtaisi sijoiltaan enää. Vaikea uskoa että Ocamarien romujen seasta löytyi käyttökelpoisia varaosia." Indigo hymähti ja kulki puolestaan kohti pöytää, joka oli sijoitettu tuon samaisen varastokopin oven läheisyyteen. Nainen istuutui alas ja asetti kantamuksensa pöydän viereen, aivan jalkojensa juurelle.
"Virgo on velho mekaanikoksi. Saisi varmaan aluksen moottorin kursittua kasaan purkalla, kuminauhoilla ja rautanauloilla. Se jätkä ei tiedä paljoakaan paljon mistään, mutta alukset hän tuntee." Gemini virnisti pienesti. "Aivan kuten kaikki meistä tunnemme omat erikoisalamme paremmin kuin taskujemme sisällön. Se on vähimmäisvaatimus, jos aikoo palvella erikoisjoukoissa."
"En voi kiistää ettenkö olisi vaikuttunut." Indigo totesi, nojaten käsivartensa pöytään. "Teidän asemassanne tietty on myös hyvä muistaa, ettei anna taitojensa nousta päähän. Aina löytyy joku taitavampi. Virgo on kuitenkin vain toiseksi paras alusmekaanikko, jonka olen koskaan tavannut."
"Aijaa? Kuka se paras mahtoi sitten olla?" Gemini uteli, epäilevä virne suupielessään.
"Eräs entinen metsästäjä Traversalta. Hieman omituinen kaveri, joka oli ilmeisesti syntynyt ilman itsesuojeluvaistoa, päätellen kuinka huimapäisiä stuntteja hän teki aluksen ohjaimissa. Hän sanoi aina olevansa Onnettaren kultapoju, joten hän ei osannut pelätä tekojen seurauksia." Indigo vastasi, kasvoillaan lievä vivahde nostalgiaa hänen muistellessa tuota mainitsemaansa metsästäjää. "Tosiasiassa onnella ei ollut mitään tekemistä hänen kanssaan. Hän vain oli niin hyvä siinä mitä rakasti. Hän ei vain tuntenut aluksia, hän eli niiden kautta, omistaen kaiken vapaa-aikansa niille."
"Traversalaiset ja heidän aluksensa." Gemini naurahti. "Välistä tuntuu että Virgo on saanut osan geeneistään siltä suunnalta. Hänellä olisi varmasti paljon puhuttavaa tuollaisen tyypin kanssa."
"Varmasti..." Indigo nyökkäsi, mutta Gemini pisti saman tien merkille tietyn muutoksen naisen olemuksessa.

Indigon nostalginen hymy oli muuttunut vakavampaan, ja ympäripyöreä vastaus Geminin toteamukseen kertoi omaa tarinaansa siitä, ettei tuo erikoisjoukkojen ja YPP:n alusfanaatikkojen yhteinen juttutuokio välttämättä ollut mahdollinen, syystä tai toisesta. Gemini päättikin jättää asian sikseen. Eipä se lopulta ollut hänen asiansa, miksi tuo Indigon mainitsema lentäjä oli nimenomaan 'entinen' metsästäjä.

"Menen vaihtamaan pari sanaa Cassien kanssa. Ilmoita jos jotakin tapahtuu." Gemini ilmoitti, kääntyen sitten avaamaan varastokopin raskasta ovea.
"Kaikessa rauhassa." Indigo tokaisi, suunnaten oman huomionsa reppunsa puoleen, Geminin kadotessa varastokopin uumeniin.

Hetken aikaa Indigo penkoi reppuaan, poimien esiin pienen rasian, sekä A4-kokoisen lehtiön. Rasian sisäpuolelta löytyi muutama kynä, joista Aqualidi valitsi mieleisensä, avaten sitten lehtiönsä tyhjältä aukeamalta. Varovaisesti hahmotellen Indigo alkoi luonnostella tyhjälle sivulle kuvaa, joka vielä tässä vaiheessa oli kuin kasa epäsäännöllisiä kaaria, koukeroita ja viivoja, vailla sen erityisempää tarkoitusta, tai siltä se ainakin päällepäin näytti.

Samaan aikaan Diamien kuljetusalus matkasi vauhdilla kohti Fahrenheit-sektorin lumisolaa, kyydissään joukko vakavia, hiljaisia ja väsyneitä Hydruslaisia, kolme YPP:n lähettilästä, sekä yksi tavanomaisen tyyni Tabooralainen. Alus tärisi voimakkaasti halkoessaan sitä vasten piiskaavaa hyytävää viimaa. Liki jokaisella sen matkustajista oli alati pieni ääneen lausumaton pelko vatsanpohjissaan, joka käski heitä varautumaan siihen että puhuri repisi heidän menopelinsä kappaleiksi minä hetkenä hyvänsä. Kaikista odotuksista huolimatta alus kuitenkin pysyi liitoksissaan, ja ainakin toistaiseksi sen pikaisesti kasaan kursittu moottorikin jaksoi porskuttaa eteenpäin vaativista olosuhteista huolimatta. Niinpä kukin piti epäilyksensä ja pelkonsa ominaan, yrittäen keskittää huomionsa muualle.
Razer oli käärinyt vasemman hihansa ylös, kiristellen parhaillaan joustavasta metallista valmistettua rannesuojusta paikoilleen. Kyseessä oli Indigon henkilökohtainen energia-ase, jonka tämä oli lainannut työparilleen ennen heidän lähtöään. Razer olisi saattanut tuntea huonompaa omaatuntoa tilanteen pakottamasta lainastaan, ellei tietäisi Indigon omistaneen vastaavaa myös toiselle kädelleen. Itse rannesuojus oli koristeltu kauniilla, koukeroisilla kultakaiverruksilla, jotka muodostivat kaksi erillistä, allekkain kirjailtua kuviota. Razer tiesi, etteivät nämä kaiverrukset olleet kuitenkaan olemassa täysin koristeellisista syistä, vaan niiden sisään piiloutui syvempikin merkitys. Indigo oli aikoinaan valaissut hänelle kuvioiden olevan sanoja naisen omasta tulkinnasta muinaisesta Valealaisesta kirjoituksesta, ajalta kauan ennen planeetan nykyisiä asukkeja. Indigo oli osoittanut aikanaan suurta kiinnostusta muinaisen sivilisaation reliikkeihin, ihan siihen pisteeseen asti että oli opiskellutkin aihetta kokopäiväisesti, koskaan kuitenkaan saamatta täyttä käsitystä muinaisten kieliopista. Näinollen nainen oli päättänyt täyttää puuttuvat palaset kieliopista itse, luoden näin täysin oman hybridikielensä, jota vain hän ymmärsi. Mitä tuli noihin rannesuojuksiin kirjailluihin sanoihin, niiden sisältöä ei nainen ollut koskaan suostunut paljastamaan, mikä viittasi niiden sisältävän jotakin hyvin henkilökohtaista, tai vaihtoehtoisesti jotakin kliseistä ja noloa. Oli kuinka hyvänsä, juuri nyt koukeroiden syvempi tarkoitus oli prioriteeteista vähäisin. Niinpä mysteerin ratkomisen sijaan Razer tyytyi psyykkaamaan itseään tulevaa koitosta varten. Hän pyöritti mielessään hieman selkokielisempiä sanoja, jotka Indigo oli hänelle jättänyt heidän teidensä erottua...

"Sinä voit päästää jo irti helmastani, Razer. Olet osoittanut kykeneväsi tekemään päätöksesi ilman työparisi hyväksyntää. Luotan että osaat tehdä niitä myös ilman läsnäoloanikin. Pidä pää kylmänä, äläkä provosoi Phobosta, ainakaan ennen kuin työnne on tehty."

Razer tuhahti pelkälle muistolle noista sanoista. Hän ei ollut edes saanut tilaisuutta vastata Indigon selvään piikitteltyyn, sillä kuljetusaluksen ovi oli sulkeutunut heidän välistään ennen kunn mies oli saanut suutaan auki. Ehkä hän antaisi sitten tekojen puhua puolestaan. Hänen ei tavannut roikkua kenenkään helmoissa. Eikä tarvinnut ketään huomauttelemaan siitä miten ja ketä hän provosoi tai oli provosoimatta. Jos jotakin, tämä oli Artemiren nuorukaisen tilaisuus näyttää mistä hänen sukunsa oli tehty. Ja Wayn kakara joutuisi katsomaan sivusta, kuinka Razer korjaisi sotkun johon herra kersantti oli itsensä tiimeineen sotkenut.
Samalla kun Razerin pää oli korkealla pilvissä haaveilemassa siitä hetkestä, kun saisi hangata ylemmyyttään Phoboksen kovia kokeneeseen naamaan, istui Salem omalla paikallaan, täysin toisenlaisissa tunnelmissa, katse signaalijäljittimen ruutuun nauliutuneena, kasvoillaan hermostunut ilme. Ruudulla luki lohduton tiedote siitä, ettei lukittua viestisignaalia löytynyt, ja vaikka laite olikin tallentanut muistiinsa tietyn alueen jonka sisältä signaali viimeksi havaittiin, oli se silti laiha lohtu. Alue oli suuri. Liian suuri tutkittavaksi tällaisella aikataululla, varsinkaan tällaisella miesvahvuudella. Eikä Salemia todellakaan rauhoittanut ajatella niitä syitä, miksi signaali oli ylipäänsä kadonnut. Oliko Tenwera poistunut planeetalta Shinea mukanaan? Oliko mies jollain keinoin arvannut tulleensa jäljitetyksi, yksinkertaisesti sammuttaen viestimensä peittääkseen jälkensä? Vai oliko sattunut jotain vieläkin pahempaa?
Phobos katsoi Salemia pitkään ja harkitsevasti, muistaen Geminin pyynnön, johon oli vielä mennyt sokeasti lupautumaan. Hän mietti päänsä puhki, kuinka voisi parhaiten pitää sanansa, samalla pitäen huolen siitä ettei Salem olisi kenenkään tiellä kun tositoimet alkoivat. Tuollainen rasite oli viimeinen asia, mitä he Ocamarin tuoksinaan enää olisivat kaivanneet. Turhautuneena hän suuntasi nyrpeän katseensa Amarantin puoleen, joka istui hänen vastapäätään.

"Mielipiteeni YPP:sta ei ole koskaan ollut mitenkään huikea, mutta tämä on jo naurettavaa." Phobos kähähti hiljaa planeettansa kotokielellä, saaden Amarantilta osakseen terävän mulkaisun osoituksena siitä, että mies kuuli kersantin sanat.
"Onko kenties jotain valittamista?" Amarant tuhahti, jatkaen Hydruksen kielellä puhumista.
"Te otitte keskenkasvuisen Azmealaisen yhdelle Arcanan vaarallisimmista planeetoista, vailla käsitystäkään mitä täällä oli meneillään, ja uskoitte vielä sisareni hengen hänen harteilleen. Nyt Shinea on Diamien hallussa, ja hänen kaitsijansa näyttää siltä kuin paskoisi tiiliskiviä silkan pelon vaikutuksesta." Phobos jatkoi jupinaansa. "En tiedä löikö Harom minua hieman liian kovaa ja aiheutti aivovaurion jonka vuoksi en ymmärrä, vai olenko onnistunut luikahtamaan johonkin rinnakkaismaailmaan jossa kellään ei ole maalaisjärkeä, mutta jonkun päässä on pakko olla vikaa jos mikään tästä kuulostaa hyvältä idealta."
"Jospa teemme niin, että me molemmat pidämme huolen omasta väestämme?" Amarant puuskahti, tällä kertaa yleiskielellä ja huomattavasti kuuluvammin, aikeenaan varmistaa etteivät Phoboksen mollaavat sanat jäisi Azmealaisilta kuulematta. Razer ja Salem kohottivatkin katseensa omista toimistaan kaksikkoa kohti, ja niin tekivät erikoijoukon jäsenetkin.
"Minun mieheni eivät tarvitse holhousta. Mutta koska itse valitset olla puuttumatta selvään epäkohtaan omiesi suhteen, teen sen puolestasi." Phobos jatkoi, yhtyen puhumaan yleiskieltä. Hänellä ei ollut pakottavaa tarvetta piilotella puheitaan. "Eikä tässä ole kyse pelkästään sinun tai minun väestäni. Shinea on täysin sivullinen tässä kaikessa."
"Hän se väkipakolla itsensä mukaan änki." Amarant kohautti olkiaan.
"Mutta te epäonnistuitte pitämään hänet turvassa." Phobos painotti, huomaamatta että hänen sanansa saivat Salemin ilmeen kiristymään, ja sitä myötä kiristyi myös puristus hänen nyrkeiksi suljetuissa käsissäänkin.
"Kiitos Cassien ja Starrin." Amarant iski kovilla takaisin. "Ehkäpä jos et olisi niin luottavainen omaan asemaasi tai Wayn nimen vuoksi nauttimaasi kunnioitukseen, tällaista ei olisi päässyt tapahtumaan."

Phobos syöksähti seisomaan ja iski nyrkkinsä voimalla aluksen seinään. Hänen kasvoillaan oli hurjistunut ilme, ja mies joutui selvästi tekemään töitä hillitäkseen itseään huutamasta sitä, mitä ikinä aikoikaan tunnekuohun vallassa sanoa. Hän ei normaalisti antanut tunteidensa kuohahtaa tällä tavalla, ainakaan miestensä tai ulkopuolisten nähden, mutta Amarantin sanat olivat osuneet kipeään paikkaan ja herkkänä aikana. Phobos oli väsynyt, nälkäinen, kipuili jokaista jäsentään, ja vieläpä matkalla jonnekin josta ei välttämättä olisi paluuta, ei hänelle tai kellekään heidän seurueestaan. Hän oli menettänyt jo nyt aivan liian monta taistelutoveria tällä pakkasen raiskaamalla pallolla. Heidän matkansa päässä oli suuri todennäköisyys menettää loputkin. Päällä painoi myös suuri huoli Shineasta. Hän oli vihdoin saanut menettämänsä pikkusiskonsa takaisin, vain menettääkseen tämän uudelleen sille samalle hirviölle, joka aikoinaan oli heidät eroon ajanutkin. Se taas sai Phoboksen tuntemaan itsensä voimattomaksi, kyvyttömäksi. Ehkäpä juuri se herkisti hänet kaikista eniten Amarantin viiltäville sanoille.
Amarantin ilme ei puolestaan ollut värähtänytkään Phoboksen yllättävästä tunteenpurkauksesta, vaan hän jatkoi samaa tyyntä mulkoiluaan kuin tähänkin asti.

"Varo sanojasi, punainen paholainen." Phobos kähähti hiljaa.
"Iskinkö arkaan paikkaan?" Amarant hymähti. "Älä unohda, että ilman niitä kahta selkäänpuukottajaa Shinealle ei olisi sattunut mitään, emmekä me olisi joutuneet Diamien tähtäimeen. Tältä pohjalta katsottuna sinun arviokykysi ei anna sinulle pelimerkkejä tulla kritisoimaan YPP:n valintoja."
"Sinä itse et ole missään asemassa saarnaamaan minulle valinnoista." Phobos kähisi hampaidensa välistä. "Minun ei liene tarvitse muistuttaa siitä miksi olet nyt pelkkä YPP:n metsästäjä, tai miksi jokainen Hydruslainen katsoo sinua kieroon ja sylkee maalle jolla kuljet. Visian tapahtumat eivät ole haihtuneet mihinkään, vaikka kuinka yrittäisit esittää jotain mitä et ole."

Nyt oli Amarantin vuoro kokea tunnekuohu, joka pakotti hänet ylös istuimeltaan. Kaksikko seisoi aivan vastakkain toisiaan, katseet syvällä toistensa pikimustissa silmissä. Heidän kokoerostaan johtuen Amarant joutui tuijottamaan Wayn esikoista hieman alakenoon. Sivusta katsottuna he olivat kuin kaksi Azmealaista katsua röyhistelemässä rintahöyheniään tarkoituksenaan osoittaa toiselle nokkimisjärjestys. Matkustamon ilmapiiri oli muuttunut täydellisesti vain parissa hetkessä, sen odottava hiljaisuus vaihtunut sähköiseen, painostavaan tunnelmaan, joka tuntui niin räjähdysalttiilta että pelkkä huonosti ajoitettu pieru olisi voinut sytyttään kaiken ilmiliekkeihin.

"Se että YPP otti jonkun kaltaisesi siipiensä suojaan kertoo koko firmasta kaiken tarvittavan. Te metsästäjät saatatte esittää tavan tallaajasta pyhempää, mutta todellisuudessa olette Arcanan pohjasakkaa, itseänne täynnä olevia pullistelijoita, murhaajia..." Phobos jatkoi kritiikkiään. "On varmasti hienoa piiloutua firman logon taakse ja jatkaa retosteluaan ympäri aurinkokuntaa ihan luvan kanssa ja kaikenlaisilla etuoikeuksilla."
"Pata kattilaa soimaa, Way. On suhteellisen tekopyhää sotilaalta osoittaa toisia sormella ja syyttää tappajiksi." Amarant huomautti, katsahtaen sitten jokaiseen Hydruslaiseen aluksen kyydissä. "Kuinka moni lie heistäkin lähtenyt armeijan kelkkaan vain päästäkseen leikkimään pyssyillä? Ja aivan kuten metsästäjät ja heidän tekonsa liitetään erottamattomasti YPP:hen, niin myös sotilas liitetään vääjäämättä siihen viiriin jonka alla palvelee."
"Ainakin me olemme lojaaleja aatteelle ja kotimaailmalle. Sen sijaan metsästäjät sanoutuvat irti kytköksistään synnyinmaihinsa ja rotuunsa, ja vaihtavat juurensa rahaan." Phobos jatkoi. "Teille on aivan sama ketä te menette auttamaan, tai kuinka teidän toimenne keikuttavat paikallista tasapainoa, kunhan vain saatte palkkanne päivän päätteeksi. En olisi yllättynyt, vaikka Traversan viimeisin sisällissota olisi puhtaasti syttynyt siitä että YPP oli sekoittamassa pakkaa osapuolten välillä."
"Riittää!" kuului huudahdus yllättävästä suunnasta.

Salem oli noussut jalkeille, tuijottaen nyt haastavalla katseella suoraan Phobosta kohti. Phoboksen miehistön seasta kuului hiljaista jupinaa, joku jopa neuvoi Salemia olemaan puuttumatta Phoboksen ja Amarantin sanaharkkaan ihan oman etunsa nimissä, mutta nuorukainen jätti nämä varoitukset huomiotta. Traversan käyttäminen esimerkkinä oli kipannut Salemin kupin nurin paristakin syystä. Miehellä oli vielä tuoreessa muistissa taannoinen tehtävänsä kyseisellä planeetalla, kuinka he nimenomaan olivat auttaneet vääryyttä kokeneita köyhäimmistöperheitä, joita paikallinen virkavalta ei suostunut auttamaan. Salem tiesi myös monia Traversalaisia, jotka olivat tuon Phoboksen mainitseman, pitkän ja verisen sisällissodan vuoksi menettäneet paljon. Yksi näistä oli Salemille hyvinkin läheinen. Hän ei suostunut kuuntelemaan syytöksiä siitä, että YPP olisi ollut tuon surun ja kärsimyksen takana.
Phobos tuijotti Salemiin mittailevasti, nuorukaisen ottaessa puolestaan muutaman harkitun askeleen kohti väittelevää kaksikkoa.

"En tiedä mikä ongelma sinulla YPP:n kanssa on, mutta käsityksesi meistä on täysin kieroutunut." Salem jatkoi, mutta nyt kun Phobos oli kääntänyt jakamattoman huomionsa häneen, alkoi hänen vastikään löytämänsä uhma haihtumaan jälleen, saaden hänen sanansa kuulostamaan enemmänkin sovittelevilta kuin haastavilta. "Sinä näet YPP:n pelkkänä rikollisten suojatyöpaikkana, mutta todellisuudessa se on tarjonnut monille mahdollisuuden uuteen elämään. Moni on saattanut tehdä menneessään virheitä, mutta yhtälailla moni meistä on muuten vain kohtalon kolhima, polultaan eksynyt sielu, jolle YPP on tarjonnut uuden suunnan kohti parempaa."
"Virheitä..." Phobos takertui Salemin sanavalintaan, mulkaisten jälleen Amarantiin. "Puhetavastasi päätellen oletan ettei sinulla ole hajuakaan siitä, mistä esimerkiksi tämä kaverisi on saanut lisänimekseen punainen paholainen."
"Ei olekaan. Eikä minun tarvitse sitä tietääkään. Tiedän vain millainen Amarant on tässä ja nyt." Salem vastasi. "Sinä demonisoit YPP:ta ja sen metsästäjiä, mutta unohdat kaikki ne huono-osaiset joita metsästäjät ovat auttaneet, kaikki ongelmat jotka olemme onnistuneet ratkaisemaan, kaikki ihmiskohtalot joiden kurssin firma on onnistunut kääntämään."

Salemin viimeinen lisäys oli huomattavasti vaimeampi, sillä se oli hyvin henkilökohtainen. Hän luokitteli itsensä kuulumaan juuri siihen joukkoon, joka sai elämälleen uuden kurssin YPP:sta. Ilman YPP:ta hän olisi todennäköisesti pelkkä intohimoton tyhjäntoimittaja Azmealla, paiskien töitä ruosteisessa pikaruokakiiturissa, tai kuluttaen päiviensä merkityksettömiä tunteja jonkin muun yhtä koruttoman hanttihomman parissa. Kenties hän ei olisi koskaan edes kuntoutunut lapsuutensa traumaattisista kokemuksista, ellei olisi eräänä kirkkaana yönä nähnyt YPP:ta tuikkimassa tähtien lomassa. Tuo näky oli motivoinut häntä ja valanut häneen uskoa siitä että edes joku tässä aurinkokunnassa piti yllä oikeutta. YPP oli tuona iltana kääntänyt hänen traumansa motivaatioksi, saaden hänet saavuttamaan päätöksensä. Hän oli päättänyt ryhtyä metsästäjäksi, riippumatta siitä mitä häneltä vaadittiin, tai kuinka kovaa henkistä tai fyysistä rääkkiä hän joutuisi sen vuoksi kestämään. Salemin päähän ei yksinkertaisesti mahtunut se ajatus, että kukaan saattoi ajatella hänen inspiraationsa lähteestä kuten Phobos.
Yllättävää kyllä, Phobos oli kuunnellut Salemin puhetta vaitonaisena. Kiukku miehen silmistä oli kadonnut, ja nyt tämän kasvot olivat vetäytyneet arvioiviksi hänen puntaroidessaan Salemin sanojen vilpittömyyttä. Siinä missä Salem oli hukassa Phoboksen näkemyksen suhteen, oli myös Phoboksella suuri työ ymmärtää miten Salem kieltäytyi näkemästä hänen näkökulmaansa, vaikka todisteet olivat selkeinä kaikkien nähtävillä. Olihan kuitenkin selvää ettei tuo Azmealainen ollut samasta puusta veistetty kuin Amarant. Hänellä ei ollut rikoksia kontollaan, tai jos oli niin hän peitti ne paremmin kuin kukaan Phoboksen aiemmin tapaama henkilö.

"Herätys simpanalauma!" Virgon ääni ilmoitti matkustamon kovaäänisestä, saaden kaikkien väittelyn osapuolten jakamattoman huomion. "Jos Tabooralaisen ajo-ohjeet pitävät paikkansa, alamme lähestyä Fahrenheit-sektoria. Toistaiseksi edessä ei näy mitään poikkeavaa."

Phobos selvitti kurkkuaan köhäisyllä, käänsi Salemille selkänsä ja kurotti kätensä kohti matkustamon ja ohjaamon välistä ovea, aikeenaan liittyä Virgon seuraan. Ennen oven avaamista mies kuitenkin pysähtyi, vilkaisten hetken epäröityään olkansa yli Salemin suuntaan.

"Sinä puolestasi unohdat kaikki perheet jotka YPP on tavalla tai toisella rikkonut." Phobos huomautti, hänen äänensä kaikuen nyt hieman katkerana. "En tosin ole yllättynyt. Metsästäjät tuskin koskaan suovat ajatustakaan niille, jotka heitä kotona odottavat, tai jotka he asettavat hengenvaaraan leikkimällä koko galaksin poliisia. Eivät ainakaan ennen kuin on liian myöhäistä."

Näillä kryptisillä sanoilla Phobos päätti väittelyn, astuen ohjaamoon ja sulkien oven perästään. Salem jäi hieman hölmistyneenä tuijottamaan kersantin perään, vailla minkäänlaista kontekstia tämän sanoille. Hän katsahti kysyvästi Amarantiin, joka vain kohautti olkiaan päätään pienesti pyöritellen. Seuraavaksi hän katsahti erikoisjoukkoihin, mutta nämä eivät antaneet ulos minkäänlaista elettäkään, mitä käyttää johtopäätösten luontiin. Salem palasi istumaan omalle paikalleen, kun ohjaamon ovi sulkeutui kersantin perästä. Hänen kehonsa kierrokset alkoivat hiljalleen tasautua, ja sen myöntä tasautui myös hänen hengityksensä.

"Sinä olet liian hyvä YPP:lle, Dogrenn. Tai ainakin liian hyväuskoinen." Zenith tokaisi Salemin ohittaessa hänet matkallaan takaisin paikoilleen.
"Puolustan vain sitä mihin uskon." Salem huokaisi katsahtaessaan Zenithiin, joka nojaili rennosti oman istuimensa selkänojaan. "Sen tuskin luulisi olevan sinullekaan vieras konsepti."
"Tiedätkö, siinä olet täysin oikeassa. On minullakin ollut asioita ja periaatteita joihin uskoin, sekä hetkiä jolloin puolustin niitä ihan samalla tavoin kuin sinä nyt. Ajan mittaa olen kuitenkin tajunnut ettei uskolla ole virkaa tässä maailmassa, eikä sillä saavuteta mitään." Zenith totesi tavanomaiseen kryptiseen tapaansa. "Usko YPP:hen on jo pitkän aikaan ollut muodikas juttu. Ja varmasti se antaa paljon, kunhan vain saat pysyä metsästäjien ja heitä maaliinsa kohdistavien ylempien voimien hyvällä puolella."
"Eikö se ole elämänvalinnoista kiinni?" Salem huomautti
"Kun suuremmat voimat päättävät jotain, ei siinä yksittäisten tahojen valinnoilla tai toiveilla ole merkitystä." Zenith tuhahti, hänen viekas virneensä vääntyneenä happamaksi nyrpistykseksi. "Jos uskot todella että kaikki YPP:n viholliset, kaikki jotka Arcanan neuvosto katsoo epätoivotuiksi elementeiksi hallintoalueellaan, yksinkertaisesti valitsivat elää elämänsä vailla kotomaita joihin istuttaa juurensa ja alati jahdattuina, olet sinisilmäisempi kuin luulin."
"Aiheeseen liittyen, minun on pitänyt kysyä sinulta yhtä asiaa jo jonkin aikaa..." Salem pohjusti, valiten sanansa tarkoin, sillä hän oli huomannut muutoksen Zenithin olemuksessa. "Miksi sinä tarkalleen ottaen olet haettujen listalla? Sanoit aiemmin että sinulla ja Sonarolla on jonkinlaista historiaa..."
"Voi sen noinkin ilmaista." Zenith vastasi, säestäen vastaustaan naurahduksella, joka kumpusi paitsi Salemin erityisvarovaisesta sävystä, myös siitä kuinka vähäpätöiseltä nuorukainen sai koko asian kuulostamaan. Naurahdus oli silti iloton, halveksiva miltei. "Meillä tuli tietynlaisia erimielisyyksiä. Minä halusin että saan pitää henkiriepuni, hän taas ei."
"Kuulostaa vähän turhankin suurpiirteiseltä." Salem hymähti.
"Sinä olet YPP:n leivissä. Eikö sinun tulisi tietää?" Zenith heitti kysymyksen takaisin vailla aikomustakaan antaa vastausta jota Salem olisi kaivannut. Tämä taas ei sopinut kaikille aluksen matkustajille.
"Kaikki mitä sinusta tiedämme on että olet Tabooralainen, joka hiippailee Ocamarilla puolipukeisena, mitä ilmeisimmin Solarin perässä, jonka Diamit ovat täällä salaa rakentaneet." Razer puuttui yllättäen keskusteluun. Hän oli ilmeestään päätellen saanut tarpeekseen siitä kuinka Zenith veti Salemia keskustelussa hihnasta pitäen, tarjoamatta kuitenkaan mitään konkreettista vastaukseksi kadetin munattomiin kysymyksiin. "Muistatko mitä lupasit Indigolle ennen kun lähdimme pelastamaan Diamien panttivankeja? Sanoit vastaavasi kysymyksiimme, jos autamme sinut kaupunkiin. Nyt on aika osoittaa että olet sanasi mittainen ja vastata kerrankin suoraan kun kysytään."
"Tarkka sanavalintani taisi olla, että vastaan pariin polttavimpaan kysymykseenne..." Zenith virnisti kiusoittelevasti, antamatta Razerin uhmakkaan äänensävyn vaikuttaa olemukseensa millään lailla. Itse asiassa se vain yllytti häntä olemaan entistäkin vittumaisempi. "Ja mikäli en ihan väärin laskenut, nuoriherra Dogrenn tässä on hiillostanut minua jo ainakin lupaamani parin kysymyksen verran."
"Älä perkele lähde tälle linjalle!" Razer huudahti ja nousi räväkästi istuimeltaan, suunnaten kätensä suoraksi Zenithia kohti, jolloin rannesuojuksen sisältä särähti esiin turkoosina leimuva energiaterä, jonka kärki osoitti suoraan Zenithin kurkulle. "Luulet olevasi ovelakin jätkä noine typerine puolivastauksinesi, mutta enemmän kuin mitään olet vain rasittava."

Zenith silmäili vuoroin Razerin kihisevää ilmettä, vuoroin tuota energiaterää, joka osoitti häntä kohti. Hänen viekas hymynsä ei kuitenkaan karissut, sillä hän uskoi sen ärsyttävän Razeria vielä entisestään. Kuten isänsä, myös Razer oli taipuvainen samoihin helppoihin kikkoihin, joilla päästä nykimään tämän hermonriekaleita. Zenith tiesi kokemuksesta millaisia Artemiret luonnostaan olivat, eikä siksi osannut pelätä näiden säksätystä, vaikka joidenkin mielestä syytä saattaisi ollakin.
Osa erikoisjoukkojen sotilaista yritti puuttua tilanteeseen, ja rauhoitella Razeria ennen kuin tilanne eskaloituisi veriseksi, mutta Razer oli järkkymätön. Zenith oli ehkä auttanut häntä taistelussa sitä Diamia, Izarusta, vastaan, käytännössä pelastaen hänen henkensä. Niin ikään Zenithille kuului iso osa kiitoksesta siinäkin, että he olivat onnistuneet paitsi vastaamaan heitä etsimään lähteneen Diamipartion uhkaan, myös vapauttamaan Indigon ja muutkin vastapuolen panttivangit. Mutta tuossa miehessä oli silti asioita jotka riivasivat nuoren Artemiren mieltä. Hän ei saanut Zenithista minkäänlaista lukemaa, ei mitään tarttumapintaa jolla edes lähteä arvuuttelemaan tämän perimmäisiä motiiveja, ja se ärsytti häntä.

"Hyvä on. Olen reilulla tuulella. Saat kaksi kysymystä." Zenith taipui lopulta. "Mieti tarkoin ja koeta olla nopea. Fahrenheit-sektori on aivan lähellä."
"Aiemmin sanoit että Ocamarien Solarit olivat seuraus siitä, etteivät he voineet ottaa muun Arcanan apua vastaan Diamienvastaisessa sodassaan. Mistä se tarkalleen ottaen johtui?" Razer lausui epäröimättä, äänessään auktoriteettinen, vaativa sävy, joka sekin oli varmasti opittu Remzar Artemirelta itseltään.
"...Ocamarit olivat hienoa, jaloa kansaa. Parempaa kuin yksikään toinen koko Arcanassa." Zenith aloitti, mietittyään pienen hetken kuinka sanoittaa vastauksensa. "He riskeerasivat kaiken piilotellakseen siirtokuntaa, jonka Arcanan neuvosto oli suuressa viisaudessaan todennut epätoivotuksi. Joten kun Arcana ojensi auttavan kätensä Ocamareille, oli heidän valittava, ilmiantaisivatko he tuon jahdatun siirtokunnan kutsumalla muut kansat planeetalleen, vai pitäisivätkö pintansa omillaan. Tulos lienee sanomattakin selvä."
"Jahdattu siirtokunta..." Salem mutisi mietteliäänä.
"Salem, vannon kautta Azmean auringon että tölkitän sinut omassa luontaisessa liemessäsi kuin sikaetanan, jos päästät vinkaisuakaan tuosta jätemontusta joka suusi virkaa toimittaa." Razer kähähti, uskoen Salemin haaskaavan heidän toisen kysymyksensä. Zenith reagoi välittömästi remakalla naurulla.
"En minä aikonut kysyä mitään!" Salem puolustautui.
"Sanakin vielä...!" Razer ärisi.

Salem sulki suunsa ja katsahti Amarantiin, joka nyökkäsi tälle sen merkiksi, että näin olisi kaikista paras. Salem tyytyi siis pysymään vaiti. Edes hän ei tarvinnut tarkentavaa kysymystä sille, keitä tuon Zenithin mainitseman siirtokunnan jäsenet olivat. Ocamarit olivat suojelleet Tabooralaisia, ja vastineeksi saaneet haltuunsa Solarit, nuo sopimuksilla kielletyt aseet, jotka yksinään olivat auttaneet heitä vastaamaan Diamien uhkaan muun Arcanan tulivoiman puutteessa. Tässä yhtälössä oli kuitenkin yksi ammottava kysymysmerkki, ja juuri sitä kysymystä Razer oli seuraavaksi avaamassa.

"Toinen kysymykseni on tämä: miksi tuota siirtokuntaa jahdattiin? Millä motiivilla Arcanan neuvosto katsoi aiheelliseksi jahdata heitä tavalla, joka vaati heidän piilottamistaan Ocamarille?" Razer kysyi seuraavaksi.
"...etkö tosiaan osaa yhdistää pisteitä?" Zenith kysyi hölmistyneenä.

Razerin ilme oli vakava, järkkymätön, mutta hänen katseensa kieli miehen olevan täysin ymmällään. Sama katse oli myös Salemin silmissä. Ja kun Zenith katsoi ympärillä tilannetta seuranneisiin Hydruksen sotilaisiin, ei näistäkään välittynyt sitä tunnetta, että edes he tiesivät mistä tarkalleen oli kysymys. Zenithille alkoi hiljalleen valjeta, kuinka tietämättömiä hänen keskustelukumppaninsa olivatkaan. Ja kun tuo oivallus oli uponnut perille asti, hän kykeni vain naurahtamaan. Mutta ei huvittuneena, vaan pettyneenä, katkerana.

"Nyt ymmärrän. He ovat lakaisseet koko jutun maton alle..." Zenith tuhahti.

Samassa Zenithin keho alkoi hohtaa heikosti sitä samaa violettia valoa, joka oli Razerille jo entuudestaan tuttu. Hymy ja hilpeys olivat haihtuneet täysin. Miehen synkeä olemus sai jokaisen matkustamossa varautumaan, valmiina toimimaan tilanteen vaatimalla tavalla, jos Zenith tekisi mitään äkkinäistä. Pelko oli onneksi turha, sillä vain hetkeä myöhemmin valo alkoi hiipua. Zenith sulki silmänsä ja veti syvään henkeä, huokaisten sen hetken päästä kuuluvasti ulos.

"Paskiaiset. Seiskää edes tekojenne takana." Zenith mutisi.
"Vastaa kysymykseeni." Razer tiukkasi.
"Operaatio Supernova." Zenith töksäytti. "Kysykääpä siitä Sonarolta, Karmilta ja Remzarilta, ja katsokaa mitä he vastaavat. Sen enempää minulla ei ole siitä sanottavaa."
"Sinä lupasit rehellisen vastauksen, Zenith!" Razer kähähti, uhitellen jälleen energiaterällään.
"Te olette fiksuja poikia. Pakkohan teidän on olla, jos olette hakeutuneet YPP:n palkkalistoille." Zenith kaarteli jälleen, katsahtaen vuoroin Razeriin, vuoroin Salemiin. "Olen varma että saatte loput selville omin päinkin."

Razer ei laskenut asettaan, sillä hän ei ollut tyytyväinen saamaansa vastaukseen. Vasta kun Amarant saapui hänen luokseen ja kehotti rauhoittumaan, nuori Artemire sammutti energiaterän, joskin pitkin hampain, siiryen takaisin paikoilleen, jupisten jotakin mennessään. Amarant katsoi pitkään suoraan Zenithiin, joka vaikutti siltä kuin ei olisi enää halukas keskustelemaan kenenkään kanssa yhtään mistään, tai edes vastaamaan Hydruslaisen tuijotukseen. Niinpä Amarant siirtyi takaisin omalle paikalleen toiselle puolen aluksen matkustamoa, ilmeisen uppoutuneena ajatelmiisa, makustellen kuulemaansa siinä missä Azmean vahvistuksetkin. Tasainen Hydruksenkielinen puheensorina täytti jälleen matkustamon erikoisjoukkojen vetäessä omat johtopäätöksensä Zenithin puheista. Ilmeisesti operaatio Supernova oli heille yhtä vieras kuin metsästäjillekin. Zenithille se tuntui kuitenkin olevan hyvinkin arka paikka, eikä lienee ollut viisasta tivata asiaa sen enempää, mikäli aikomuksena oli säilyttää edes jonkin asteen yhteisymmärryt osapuolten välillä, edes tämän viimeisen iskun ajan.
Salem nousi paikaltaan ja siirtyi vaivihkaa Amarantin vierelle, kuiskaten tälle jotain.

"Tiedätkö mistä hän puhuu?" Salem uteli.
"En ole koskaan kuullutkaan tuollaisesta operaatiosta." Amarant kiisti päätään pudistaen. "Mutta älä huoli. Otamme tästä selvää heti kun palaamme YPP:hen. Siitä voit olla varma."

Salem nyökkäsi, valiten istuutua nyt paikalle jonka Phobos oli hylännyt, tahtomatta mennä lähellekään Zenithia, jonka synkistynyt ilme piti kaikkia aluksen matkustamossa istuvia varpaillaan.
Zenith ei sanonut mitään enää kellekään, eikä vaikuttanut siltä että ottaisi minkäänlaista puhuttelua kovinkaan hyvällä. Hänen keskittynyt tuijotuksensa oli takertunut pysyvästi aluksen lattiaan, mutta hänen huomionsa oli jossakin aivan muualla, paljon kauempana heidän sijainnistaan ja koko planeetasta.

"Et ole vieläkään päästänyt irti vihastasi."
"Sinä taas."
"Ei ole hyväksi hautoa menneitä loputtomiin. Ennemmin tai myöhemmin sellainen vain repii sinut kappaleiksi."
"Pitäisikö vain antaa anteeksi ja unohtaa?"
"Aloita siirtymällä elämässä eteenpäin. Et voi syyttää heitä muiden rikoksista, etkä voi pitää muuta maailmaa ikuisesti etäällä itsestäsi."

Zenith kohotti kasvonsa, karistaen kuulemansa kuiskaukset mielestään. Hän hieroi silmiään, ennen kuin suuntasi katseensa ulos pienestä ikkunasta. Hän oli väsynyt. Hyvin väsynyt. Helpotuksekseen hän huomasi kaukana siintävän tutun vuorimuodostelman, joka merkitsi hänelle sitä rajaa, josta Fahrenheit-sektori alkoi. He olivat perillä.


Kipua. Ajattele kipua. Tunne se ja keskity siihen kuinka se raatelee koko kehoasi. Älä ummista silmiä, äläkä anna keskittymisesi herpaantua hetkeksikään. Nämä ajatukset olivat juosseet Izaruksen päässä koko sen ajan, jonka hän oli odottanut jäämetsän jäänteiden liepeillä pelastajiaan. Hän oli keskittänyt huomionsa tädellisesti vammoihinsa ja niiden aiheuttamaan raastavaan kipuun, joka oli osaltaan auttanut häntä pitämään itsensä hereillä, vaikka pakkanen olikin riistänyt hänen viimeiset voimavaransa. Nyt hän nökötti jäisessä kolossa johon oli romahduksen aikaan hautautunutkin välttyäkseen tuulen torahampailta, kääriytyneenä vioittuneeseen pakkastakkiinsa. Kolosensa perukoille mies oli kaivanut esiin ruokapakkinsa, johon oli kaatanut kantamustensa mukana kulkenutta kamiinan sytytysnestettä, sekä pienen määrän irtolunta. Tuon pienen lämmönlähteen äärellä mies nyt kyyhötti, yrittäen vastustaa kiusausta poimia sitä syliinsä lisälämmön toivossa. Mutta vaikka lämmönlähde oli pieni, oli Izarus varsin tietoinen sen hehkusta seuranneesta, kattonaan toimivien jäälohkareiden päästämistä pelottavista äänistä, jotka varoittelivat häntä lähestyvästä romahduksesta. Hetki vielä ja apuvoimat saapuisivat. Heidän oli pakko. Hän ei aikonut kuolla tällä jäisellä pallolla kuin mikäkin piskuinen Ocamari. Hän oli parempi ja ansaitsi myös parempaa. Hän oli Izarus Tormentia, imperiaalisen armeijan ylpeys joka edelleen etsi vertaistaan soturia. Ikävä kyllä tuon mantran hokeminen yksinään jäisessä kolossa ei tuonut apua, ja halusi tai ei, Izarus tiedosti tunnon katoavan hiljalleen raajoistaan, jopa siitä kädestä joka oli ruhjoutunut kaatuneen puun alle. Hän ei enää liioin tuntenut pakkasen purevuuttakaan, tai lämpöä joka säteili hänen vaatimattomasta lämmönlähteestään. Hänen silmänsä tuntuivat jo niin raskailta. Eihän siitä haittaa olisi jos hän sulkisi ne sekunniksi? Vain pieni lepuutushetki ja hän olisi taas oma skarppi itsensä...
Izarus heräsi hetkellisestä unestaan, suorastaan räväytti silmänsä auki. Hän kuuli ääniä luolansa ulkopuolelta. Tuttua puhetta, hänen kotokieltään. Kurkku käheänä mies kiroili itselleen, moittien itseään kun oli antanut itsensä osoittaa moista heikkoutta, vaikkei sitä kukaan ollut näkemässäkään. Nyt nuo äänet kuitenkin antoivat hänelle uutta virtaa, tahdonvoimaa puskea itsensä liikkeelle. Vaivalloisesti, madellen kuin alhainen mato, Izarus pakotti tiensä ulos piilopaikastaan, nousten polvilleen sen suuaukolle ja huutaen minkä keuhkoista lähti etäämmällä keskusteleville Diameille, jotka haravoivat maastoa etsiessään häntä. Kukaan ei kuitenkaan reagoinut huutoon, sillä Izaruksen suusta kantautuva ääni oli verrattavissa vaimeaan kuiskaukseen. Hänen kurkkunsa oli kylmettynyt, mikä salpasi hänen äänensä täysin. Izarus näki sotilaiden liikkuvan etäämmällä, mutta he eivät nähneet häntä, vaan näkyivät vaeltavan kauemmas, kadoten miehen näköpiiristä. Jälleen oli täysin hiljaista, eikä aikaakaan kun Izarus alkoi uskoa noiden Diamien olleen vain harhaa, hänen aivojensa luoma kuvajainen, tai toiveajattelunsa ilmentymä. Ja sen myötä Izarus hyväksyi ajatuksen, ettei kukaan tulisi hakemaan häntä. Se hetken elossa kestänyt toivonkipinä, jonka turvin mies oli itsensä pakottanut liikkeelle, alkoi sammua uuden epätoivon tieltä. Hänen kehonsa, kuten hänen mielensäkin, hyväksyi nämä tosiasiat, vetäytyen täysin veltoksi. Hänessä ei ollut enää rahkeita edes pitämään itseään pystyssä, vaan hän kaatui suoraan kasvoilleen jäiseen maahan, hengitellen ja täristen, mutta kykenemättä mihinkään muuhun. Hän kuolisi tänne. Tämä oli todella hänen loppunsa. Koruton ja mitäänsanomaton. Uupunut Izarus sulki silmänsä jälleen, henkäisten raskaan hengähdyksen, kuin se olisi hänen viimeisensä.

"Poimi ruhosi ylös, idiootti. Näytät säälittävältä." kuului tuttu, Ocamarin pakkastakin hyytävämpi ääni sanovan aivan Izaruksen vierellä.

Izarus avasi silmänsä nopeasti ja pysyvästi. Hän tunsi kuinka kädet tarttuivat hänen takkiinsa ja käänsivät hänet selälleen. Daimisotilas taputteli häntä poskille ja huusi sitten toisia apuun, ennen kuin alkoi penkoa mukanaan kantamaansa ensiapulaukkua löytääkseen jotain jolla helpottaa Izaruksen oloa. Mutta tuon miehen ääni ei ollut se joka oli Izaruksen havahduttanut. Se ääni kuului utuiselle hahmolle, joka seisoi kädet syvänsinisen takkinsa taskussa hieman etäämmällä. Izarus tunsi tuon äänen oikein hyvin. Se oli ääni joka synkimmälläkin hetkellä, kuten juuri nyt, tuntui säteilevän tietynlaista hilpeyttä, aivan kuin sen omistaja saisi jonkinlaista mielihyvää toisten epätoivosta. Nyt tuo hahmo vain tuijotti Izarusta alaspäin, samalla kun joukko sotilaita kokoontui miehen ympärille, kukin tehden osansa helpottaakseen hänen oloaan, joku käärien häntä lämpöpeitteisiin, toinen pistellen häneen rokotteita, kolmannen tehden lukua hänen lukuisista vammoistaan. Ja tuo hahmo, tuo paskiainen joka vain tuijotti...hän virnuili. Hyvä jos ei nauranut. Hahmon kasvot olivat utuiset, mutta Izarus oli varma niitä pukevasta virneestä. Kun Izarus oli nostettu paarien varassa ylös ja Diamit olivat valmiita kuljettamaan hänen ruhjotun ruhonsa alukseensa, utuinen hahmo astui vänrikin vierelle, kumartuen lähemmäs. Nyt Izarus saattoi jo nähdä kuvittelemansa virneen hahmon huulilla, kuin myös hyytävän katseen tämän silmissä.

"Pidäkin huoli ettet kupsahda ihan vielä. Haluan tietää kaiken siitä Tabooralaisesta." hahmo sanoi ilmeeseensä ja katseeseensa sopimattoman pehmeästi.

Näillä sanoilla hahmo usutti paareja kantavat Diamit matkaan, katsellen näiden perään hetken aikaa, ennen kuin asteli kauempana seisseen sotilaansa luokse. Tämä sotilas oli toisista poiketen keskittänyt kaiken huomionsa viestimeen, jolla oli pyrkinyt tavoittelemaan Haromia saadakseen selvyyttä heidän tilanteeseensa Ocamarilla, mutta tuloksetta. Joko Harom oli tietoisesti sammuttanut viestimensä, tai sitten jotain oli tapahtunut, sillä viestin ei suostunut edes yhdistämään miehen taajuuteen. Huokaisten Diamisotilaita johtanut hahmo otti oman viestimensä taskustaan, valiten muutamalla pikaisella näpäytyksellä yhteystiedoistaan Starrin viestimen taajuuden, nostaen viestimen sitten korvalleen.

Samaan aikaan kun metsästäjät kävivät keskusteluaan Zenithin kanssa, oli Phobos istunut vaitonaisena Virgon vierellä, katse kiinnittyneenä ulkona avautuvaan valkeaan verhoon, joka levittäytyi silmänkantamattomiin. Hän vatvoi päässään äskeistä sanaharkkaansa Salemin ja Amarantin kanssa, sekä kaikkia niitä aisoita jotka olivat nousseet pintaan väittelyn aikana. Erityisesti hänen mielessään laukkasivat muistot eräästä perheestä, jonka YPP oli repinyt kappaleiksi ilman, että sen metsästäjät olivat sormeaan nostaneet. Tuosta perheestä Phobos tiesi kaiken mitä tietää tulikin, olihan se hänen omansa. Hän palasi tahtomattaankin kaikkiin niihin syntymäpäiviin, koulujuhliin, valmistujaisiin, sisarensa pettymyksen kyyneliin ja äitinsä hiljaiseen, haikeaan katseeseen joka tämän kuvankauniita kasvoja puki aina, kun tämä sai sen yhden tietyn puhelun, joka kerta toisensa jälkeen muutti heidän perheensä suunnitelmat ilman ennakkovaroituksia. Ja kaikkia noita elementtejä sitoi yhteen yksi tekijä, yksi mies joka ei ollut koskaan paikalla todistaakseen mitään niistä. Phobos tunsi karvaan maun suussaan jo ajatellessaan koko henkilöä.
Virgon kantamusten seasta kantautunut viestimen hälytysääni havahdutti Phoboksen mietteistään. Se oli Starrin viestin. Joku yritti tavoitella sitä selkäänpuukottajaa. Virgo ja Phobos katsahtivat toisiinsa vain viipyvän sekunnin verran, jota seurasi Phoboksen ampaisu Virgon repulle. Nopeasti kersantti kaivoi Starrin viestimen esiin, arvellen, toivoen soittajan olevan Harom, jotta voisi saada edes pienen mahdollisuuden kuulla Shinean äänen, tai edes varmistuksen sille että nainen olisi kunnossa. Ensisilmäyksellä kävi ilmi, ettei soittajan viestintaajuus ollut tallentunut Starrin viestimen muistiin. Soittaja saattoi olla siis ihan kuka tahansa. Viestin kuitenkin antoi ilmi, että soitto saapui Ocamarin pinnalta. Phobos puntaroi vaihtoehtojaan tarkasti. Sikäli kun hän tiesi, heidän pakoaan ei oltu vielä huomattu Fahrenheitille lähteneiden Diamien keskuudessa. Vastaaminen Starrin viestimeen todennäköisesti paljastaisi heidät välittömästi. Sitten taas, vastaamatta jättäminen loisi aivan yhtä lailla epäilyksiä ja varmistaisi että ainakin joku menisi tarkastamaan tehtaan tilanteen. Tällä logiikalla vastaaminen olisi vain hyvä tapa yrittää kalastella tietoa siitä, millaisia pelureita heidän pelikentällään oli. Ja samassa Phobos tajusi käyttävänsä pohdintaansa aivan liikaa aikaa. Epäröiden, henkeään pidätellen, hän valitsi vastaanottaa puhelun ja nosti viestimen korvalleen, sanomatta kuitenkaan mitään.

"Tilanneraportti, nyt." kuului tuntematon ääni viestimen toisessa päässä käskevän välittömästi, kun linja aukesi. Phobos pani merkille, että ääni oli sanojen sisällöstä huolimatta huomattavan tyyni.

Phobos puri hammasta, ottaen kaiken informaation vastaan mitä vain sai kuulemastaan äänestä puristettua. Tämä ei ollut yksi heille entuudestaan tutuiksi käyneistä Diamiupseereista Hydruksen valloituksen ajoilta tai sen jälkimainigeista, eikä myöskään puhunut yleiskieltään millään tunnistettavalla aksentilla, josta olisi voinut saada vihjeen tämän rodusta. Tyyni sävy puolestaan kertoi ettei tyyppi ollut erityisen huolissaan, ei vaikka tämän sanat saattoivat viitata muuhun. Tällä haavaa Phobos pystyi vannomaan varmaksi vain sen, että soittaja oli mies, eikä kovinkaan suurella todennäköisyydellä Diami.

"Aiotko vastata sille?" Virgo kuiskutti ohjaajan paikaltaan, saaden Phoboksen jälleen tietoiseksi siitä kuinka kauan oli antanut vastapuolensa vain odottaa täydessä hiljaisuudessa.
"...kaikki ookoo. Olemme hyvin aikataulussa." Phobos vastasi, yrittäen imitoida Starrin ääntä parhaan kykynsä mukaan, lisäten esitykseensä vielä muutaman köhäisyn, luodakseen mielikuvan että oli onnistunut sairastumaan Ocamarin pakkasissa, jotta voisi tarpeen tullen selittää poikkeamat äänessään.

Seurasi hetken mittainen hyytävä hiljaisuus, jonka aikana Phobos saattoi kuulla sydämensä lyönnit korvissaan kumisevana rumpuna. Mutta sitten hiljaisuuden rikkoi jokin, mitä Phobos ei olisi koskaan osannut odottaa: keveä naurahdus, jota seurasi ilmoitus siitä, että signaali oli katkennut. Phobos nosti katseensa Virgoon, kertoen tälle mitä oli tapahtunut.

"Ihan ymmärrettävä reaktio. Et sinä koskaan ole ollut hääppöinen imitoija." Virgo vinoili, yrittäen keventää tunnelmaa.
"Ei nyt, Virgo." Phobos kähähti hampaitaan kiristellen, huomattavasti stressaantuneempana asiasta kuin toverinsa. Phobos poimi nopeasti oman viestimensä soittaakseen Geminille ja varoittaakseen tätä olemaan valppaana ympäristönsä suhteen, sillä heidän asemansa oli todennäköisesti vaarantunut.

Toisaalla punatukkainen mies laski viestimen korvaltaan, leveä virne huulillaan. Mies kohotti katseensa kohti kauempana siintävää kaupunkia, jonka rajojen sisällä kohosivat korkeat tehtaan piiput.

"Okei, Way. Jos haluat pelata Conqueria, otan haasteen kernaasti vastaan." hahmo virnisti kylmästi. Tämä oli selvästikin arvannut, kuka Starrin viestimeen oli vastannut. "Nyt on minun siirtovuoroni."

To be Continued...

[Salem]

Chapter 23. The Solari

Fahrenheit-sektorin lumilaakso kuhisi elämää. Diamisotilaat parveilivat valtavien kaivoskoneiden ja kiitureiden ympärillä, huutoja, juoksua, teräviä komentoja ja mecha-koneiden jylinää niiden pinotessa raskaita rahtilaatikoita. Kahteentoista vuoteen ei täällä oltu nähty näin eläväistä näytelmää kuin nyt, kun Diamit pakkasivat varusteitaan valmistellessaan paluutaan kotiin. Sotilaiden keskellä marssi rivakoin askelin paksuun pakkasvarustukseen verhoutunut hahmo, jonka hihassa komeilivat kersantin arvomerkit. Miehen iho, ainakin esillä pilkottavien nuorekkaiden kasvojen perusteella, oli hyvin tummansävyisen harmaa, mikä puolestaan korosti selvästi suurta, rosoreunaista, vitivalkoista jäikkää, joka alkoi miehen silmien välistä ja valui kasvojen vasenta puolta poskelle ja aina leukaperiin asti. Tämä ihon pigmenttivirhe teki miehestä hyvin tunnistettavan niin Diamien kuin heidän vastapuolensakin riveissä. Hänen nimensä oli Xirane Trieval. Kersantin jalanjäljissä jolkotteli myös kaksi hieman alempiarvoista Diamia, joille mies oli alkanut jaella ohjeitaan kävelynsä lomassa.

"Saimmeko uudet käskyt?" Xiranen kannoilla kulkenut alikersantti hämmästeli. "Tässä vaiheessa?"
"Juuri niin. Hydruksen vahvistuksemme pudottivat pallon ja sotkivat alkuperäisen suunnitelman." Xirane varmisti. "Joudumme irrottamaan osan lastausväestä partioimaan lähitienoota."
"Lähetämmekö väkeä takaisin kaupunkiin?" toinen hännystelijä kysyi vuorostaan.
"Ei ole tarvetta. Toinen tiimi on jo menossa varmistamaan sitä aluetta. Riittää kun turvaamme oman lähiympäristömme." Xirane vastasi kuivasti.
"Entä Tenwera, Eloy ja Starodabant?" alikersantti kysyi jälleen. "Vieläkö he ovat aktiivinen osa komentoketjua?"
"Kaikki yhteydet heihin on menetetty. Ja mitä taas tulee vänrikki Tormentiaan, on hän kuulemma vakavasti loukkaantunut. Tuskin elää nähdäkseen huomista." Xirane vastasi, vetäen itseriittoisen virneen kasvoilleen kääntyessään katsomaan perässään seuranneita alaisiaan. "Näin ollen komento Fahrenheitista on nyt minun käsissäni. Juuri kuten sen olisi pitänyt alusta pitäen ollakin."

Hännystelijäkaksikko katsahti toisiinsa kulmiensa alta, mutta pysyivät täysin vaiti. Xirane ei aikaillut alkaessaan jakaa käskyjään.

"Lähetämme lumikiituripartion ensitilassa turvaamaan aluetta kilometrin säteeltä. Kaikki poikkeava tulee eliminoida ilman lisäkyselyitä. Jätän tehtävään valittavat miehet teidän huoleksenne." Xirane ilmoitti. "Rahtialuksen on oltava valmis lähtöön niin pian kuin mahdollista. Solari on ensisijaisen tärkeä, joten kaikki muu, oli kyse sitten rahdista tai miehistöstä, on uhrattavissa tilanteen kärjistyessä. Jos ne Wayn johtamat Hydran penikat näyttävät päitään lähimaillakaan, lähdemme emmekä katso enää taaksemme. Jälkeen jäävät miehet ovat omillaan."
"...varmistan että alus on lähtövalmiudessa niin pian kuin suinkin." alikersantti lupasi.
"Ja minä kokoan tiedustelupartion uutta tehtävänantoa varten." toinen myönteli.

Xirane hymähti vastaukseksi, ja kuuli hännystelijöidensä juoksuaskelten loittonevan, kummankin omiin suuntiinsa. Hän itse jatkoi kulkuaan laakson laitamille. Saavutettuaan yhden tehtaalta tulleista miehistönkuljetusaluksista Xirane kiipesi kömpelöstä varustuksestaan huolimatta catronain ketteryydellä sen katolle, jääden tarkkailemaan ympäristönsä kuhinaa vakavalla katseella. Hänen vaeltavat silmänsä pysähtyivät suureen, lämpöpressuin peitettyyn kohteeseen, jota joukko lastausmechoja hiljalleen kuljettivat kohti valtavan rahtialuksen avoimena ammottavaa lastiruumaa. Näiden mechojen perässä kulki vielä parvi kiitureita, joiden kyytiin oli lastattu suuria laatikoita. Laatikot kantoivat sisällään kuluneiden kuukausien aikana louhittua runeumia, sekä massiivisia muotteja, jotka olivat oleellinen osa Solarin valmistusta. Tämän lastin myötä heillä olisi kaikki tarvitsemansa massatuotantoa varten jossain muualla, kaukana uteliailta katseilta. Nyt arvotavara täytyisi vain saada turvaan mahdollsimman joutuisasti.

Xirane ei arvannut, ettei ollut ainoa joka laakson toimia parhaillaan tarkkaili. Phobos laski kiikarit silmiltään ja ryömi huomaamattomasti kauemmas jyrkän lumiseinämän reunalta, jolle oli hetkeä aiemmin asettunut tarkkailemaan vihollisen liikkeitä. Päästyään toisten luo hän viittoi miehistöään kokoontumaan ympärilleen. Myös metsästäjät liittyivät seuraan, mutta Zenith valitsi pitää enemmän etäisyyttä, edelleen huomattavan vakavana aiemman keskustelun tiimoilta.

"Näyttää siltä että vanha tuttumme kersantti pilkkunaama on puikoissa." Phobos ilmoitti ensitöikseen.
"Pilkkunaama?" Amarant kohotti kulmaansa.
"Xirane Trieval. Meillä on ollut muutama aiempi kohtaaminen hänen kanssaan." Virgo täsmensi.
"Se virkaintoileva kusipää tunkee itsensä joka paikkaan." Titanos lisäsi murahtaen. "Yksi vitun piikki Hydruslaisten kyljessä koko jätkä."
"Melkein voisi luulla ettette pidä kyseisestä tyypistä." Amarant virnisti.
"Entä Harom ja Shinea?" Crus kysyi, palauttaen aiheen taas olennaiseen.

Phoboksen synkkä päänpudistus riitti vastaukseksi. Kävi koko ajan todennäköisemmäksi että Harom oli vienyt Shinean jo pois koko planeetan pinnalta, luojat ties minne. Salem tunsi raskaan painon sydämellään ajatellessaankin mitä Harom saattaisi Shinealle tehdä, muistaen että Shinealla oli jo selkeä merkki siitä mihin mies saattoi kyetä, se pitkä arpi joka halkoi naisen kasvoja. Myös Phobos tunsi tuon saman painon sisällään, mutta hän sysäsi sen syrjään. Heidän täytyi pitää huomio olennaisessa. Niinpä hän jatkoi puhettaan, sivuuttaen Shinea-aiheen täysin, ainakin toistaiseksi.

"...heidän miesvahvuutensa ei ole ihan niin murskaava kuin pelkäsin. Kaiketi he ovat halunneet pitää matalaa profiilia. Siitäkin huolimatta olemme pahasti alakynnessä." Phobos sanoi. "Heillä on myös mechoja puolellaan, eikä tässä vaiheessa voida laskea ulos itse Solariakaan."
"Näitkö sinä sen?" Crus kysyi, hänen mielikuvituksensa laukaten hänen kuvitellessaan mielessään tuhokonetta, josta tähän asti oli kuullut pelkkää puhetta.
"Se on peitetty lämpöpressuilla, mutta sain käsityksen sen koosta. Ja se on iso." Phobos myönsi nyökäten. "He ovat parhaillaan lastaamassa sitä rahtialukseensa."
"Se taas tarkoittaa että aikamme on loppumassa. Sano että sinulla on suunnitelma." Draco kähähti.

Phobos mietti hetken, katsellen kutakin jäljellä ollutta sotilastaan vuoron perään, arvioiden mukaan myös metsästäjät ja Zenithin. Hän kävi mielessään läpi myös jokaisen yksityiskohdan heidän maastostaan, ja kaiken mitä oli havainnoinut Diamisotilaiden sijoittelusta laaksossa.

"Solarin tuhoaminen on ensisijainen tavoitteemme. Meidän on estettävä rahtialuksen nousu, kunnes keksimme miten sen teemme." Phobos jatkoi lopulta.
"Jos onnistun livahtamaan aluksen kyytiin, sen sabotointi on tuskin temppu tai mikään." Virgo ehdotti välittömästi.
"Alukseen pääsy ei tule olemaan läpihuutojuttu. Yksikin virhe ja perseessäsi tulee olemaan iso joukko vihaisia Diameja." Phobos painotti.
"Puhut kuin se olisi jotain uutta." Virgo virnisti pienesti, todennäköisesti peittääkseen jännitystään.

Hydruslaiset alkoivat punoa kasaan suunnitelmaa. Nopeasti ja tottuneesti kukin sotilaista löysi omaa ammattitaitoaan parhaiten hyödyntävän roolin tulevassa operaatiossa. Heitä oli vähän, mutta heillä oli yllätyksen tuoma etu, ainakin toistaiseksi. Kun erikoisjoukot olivat saavuttaneet yhteisymmärryksen siitä mitä kukakin tulisi tekemään, oli Phoboksen aika esittää suunnitelma myös metsästäjille.
Salem piteli signaalijäljitintä kädessään, yrittäen vielä kerran saada jonkinlaista lukemaa siitä missä Shinea saattaisi olla. Tulos oli kuitenkin täysin sama kuin kymmenellä edelliselläkin kerralla. Oli kuin Salem ei olisi sisäistänyt Solarin edustamaa uhkaa ollenkaan, vaan kaikki hänen huomionsa oli kiinnittynyt Shinean löytämiseen, niin turhaa kuin se olikin.

"Dogrenn." Phobos jyrähti yllättäen, saaden Salemin liki pomppaamaan nahoistaan ja pudottamaan jäljittimensä. "Tule tänne."

Salem katsoi Phoboksen vakavaa ilmettä mittailevasti lähestyessään tätä. Titanos seisoi kersantin vierellä, pidellen käsissään järeän näköistä plasmakivääriä, johon oli kiinnitetty kiikaritähtäin. Kaikki muut, mukaan lukien Amarant, Razer ja Zenith, näkyivät liikkuvan poispäin heidän luotaan, muodostaen pieniä ryhmiä jotka etenivät määrätietoisesti kuka mihinkin suuntaan. Azmealainen tunsi kahden hännille jääneen Hydruslaisen katseet kehollaan, ja ne kuumottivat häntä piinallisesti aina siihen asti kunnes hän saapui heidän eteensä.

"En aio kierrellä tosiasioita. Tämä operaatio tulee olemaan hankala ja verinen. Joka mies kantaa vastuunsa loppuun saakka, oli se millainen tahansa." Phobos painotti. "Tämä koskee myös sinua. Onko ymmärretty?"
"Ymmärretty on." Salem nyökkäsi vaimeasti.
"Lupasin Geminille pitää huolen ettet lahoa täydellisesti paineen alla. Sen vuoksi päätin pitää sinut poissa taistelun keskiöstä." Phobos pehmensi äänensävyään hieman. "Titanos ottaa sinut nyt kontolleen. Jäätte hänen kanssaan näihin asemiin ja seuraatte vihollisen jokaista liikettä."
"Toisin sanoen toimit ylimääräisenä silmäparinani. Teet kaiken juuri kuten sanon ja milloin sanon, etkä kyseenalaista sanaakaan." Titanos lisäsi tuimasti.

Salemin ilme tiukkeni hänen katsellessaan Titanoksen kivääriä. Se oli paljon järeämpää kalustoa kuin mitä Salem oli koskaan edes nähnyt, saati sitten käsitellyt. Tuo ase oli aivan eri maata kuin se, jonka Zenith oli nikkaroinut kasaan heidän noustessaan vastarintaan Izaruksen partiota vastaan jäämetsän liepeillä, vaikka oletettavaa oli että sen käyttöperiaate oli sama.

"Älä huoli. Sinun ei tarvitse ampua kertaakaan, ainakaan ellei vihollinen pyri suoraan asemiinne." Phobos vakuutteli huomattuaan Salemin katseen kohdistuvan kivääriin. "Pidä vain pääsi matalalla ja ohjasta Titanoksen huomio oikeaan suuntaan. Luuletko että se onnistuu?"
"...teen parhaani." Salem lupasi mietittyään hetken, vain tullakseen lopputulokseen ettei vaihtoehtoja ollut.

Phobos nyökkäsi hyväksyvästi. Salemin sanat eivät olleet vakuuttaneet häntä, mutta parempaa oli tuskin odotettavissa, joten tämä sai kelvata. Phobos ojensi kätensä Salemia kohti, ojentaen nuorukaiselle kiikarit, joilla oli juuri hetki sitten tarkkaillut Diamien toimia. Hieman epävarmoin elkein Salem kurotti ottamaan kiikarit Phoboksen hallusta. Ne olisivat hänen aseensa tässä taistelussa. Jollain tapaa ajatus rauhoitti nuorta kadettia.
Phobos kääntyi Titanoksen puoleen ja totesi tälle jotakin Hydruksen kotokielellä. Titanos vastasi, tapansa mukaan lyhyesti ja hieman yrmyn oloisesti, mutta päällepäin näkyvistä elkeistä päätellen kaksikko oli kuitenkin samalla aaltopituudella siitä mistä ikinä puhe olikaan. Nopean sananvaihdon jälkeen Phobos lähti rivakasti muiden perään, jättäen Titanoksen ja Salemin kahden.

"Seuraa perässä ja pysy hiljaa." Titanos komensi jykevästi.

Salemia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hänellä ei ollut aikomustakaan joutua tuon yksisilmäisen korston pahalle puolelle. Titanos katseli hetken ympärilleen. Hän oli jo hetkeä aiemmin silmäillyt sopivia väijypaikkoja joista olisi hyvä näkymä laaksoon. Löydettyään etsimänsä hän viittoi Salemia seuraamaan tiiviisti perästään, suunnaten askeleensa kohti suurta jäistä lohkaretta, jota oli pitänyt maamerkkinään. Lohkare oli aivan laakson reunalla, joka jatkui alaspäin jyrkkänä, liki pystysuorana pudotuksena. Reunalle oli kasautunut vankka lumivalli joka toimisi heidän suojanaan vihollisen katseilta. Titanos asettui asemiinsa, kovertaen valliin loven jota vasten asetella aseensa tukevasti, mutta siten että pysyisi itse näkymättömissä. Testatessaan työnsä tulosta Titanos totesi näköalan olevan ihanteellinen heidän työtään varten. Liki koko laakso oli heidän näkyvissään, ja aseen sai vaivatta suunnattua joka suuntaan. Salem painautui vallin toiselle laidalle, kurkkien varovasti lumisen suojansa takaa kohti vihollisten asemaa, testaillen kiikareitaan. Vaistomaisesti hän painautui alas joka kerran kun joku kääntyikin heitä kohti.

"Älä tee äkkinäisiä liikkeitä. Kiinnität vain huomiota." Titanos huomautti hiljaa kuiskuttaen, silmäillen ainoalla silmällään kiikarikiväärinsä tähtäimen läpi, arvioiden sen tarkkuutta.

Salem nyökkäsi ja nousi varovasti takaisin asemaansa, nostaen kiikarit jälleen silmilleen. Hetken ympärilleen katseltuaan hän näki Phoboksen ja Amarantin, jotka olivat kavunneet laakson loivempaa rinnettä pitkin alas rahtilaatikoiden sekaan, liikkuen koko ryhmänsä voimin äänettä ja huomaamatta syvemmälle vihollisjoukkojen keskuuteen. Hieman etäämmällä Salem huomasi Virgon, Razerin, Zenithin ja Serpethin, jotka olivat erkaantuneet muusta ryhmästä, suuntanaan rahtialuksen avoin lastiruuma. Äkkiä nelikko kuitenkin teki salamannopean käännöksen läheisen jäälohkaresortuman taakse, sillä lastiruuman suuaukolla näkyi ylimääräistä liikettä. Joukko Diameja ravasi ulos lastiruumasta, kukin taluttaen vierellään yhden hengen ohjattavia lumikiitureita, jotka muistuttivat Salemia Azmealaisista hiekkakelkoista. Diamit asettivat kiiturit riviin rahtialuksen edustalle, asettuen niiden satulaan ja jääden odottamaan jatko-ohjeita alikersantin natsoin varustetulta esimieheltään. Salem ilmoitti Titanokselle näkemästään, ja mies suuntasi aseensa tähtäimen kiiturijoukkion suuntaan, arvioiden tilannetta.

"Ovat varmaan lähdössä partioimaan lähialueita." Titanos kuiskasi.
"Mitä teemme heidän suhteensa?" Salem kysyi varovasti.
"Emme mitään. Tämä ase ei ammu mitään Vulpian pieruja. Yllätysetumme katoaa sillä sekunnilla kun vedän liipaisinta, enkä epäile hetkeäkään etteivätkö he jättäisi kaikkea muuta jälkeensä pelastaakseen Solarin." Titanos murahti hiljaa. "Meillä ei tällä hetkellä ole hätää. Seinämämme on liian jyrkkä jotta heidän kiiturinsa pääsisivät kulkemaan suoraan luoksemme."
"He voivat kuitenkin kiertää selustaamme." Salem huomautti.
"Ja sinun kontollasi on varmistaa etteivät he yllätä meitä." Titanos vastasi kuivasti, säätäen tähtäintään hieman. "Vaikka ensisijainen työsi on vain tarkkailla, ei se sulje pois sitä mahdollisuutta että joudut tarttumaan aseeseen, jos tilanne kärjistyy."
"Tiedän...tiedän." Salem myönsi, nostaen taas kiikarit silmilleen, tarkkaillen mihin suuntaan kiiturit lähtisivät.

Titanos luotti kiituripartion tarkkailun Salemin vastuulle, kääntäen oman tähtäimensä toisaalle, kohti tuttua kersanttia, joka keikaroi kuljetusaluksen katolla kuin mikäkin maanomistaja. Kiusaus helpon tapon suorittamisesta poltteli Titanoksen sisimmässä. Xirane oli aiheuttanut erikoisjoukoille harmia aivan tarpeeksi kuluneina kuukausina. Olisi hyvin palkitsevaa nähdä kuinka miehen laikukas pää hajoaisi liitoksistaan Titanoksen laukauksesta. Mutta Titanos malttoi itsensä, kuten oli tiennyt tehdä kiituripartionkin suhteen. Phobos ja Virgo tarvitsivat kaiken ajan mitä heillä vain oli tarjolla, eikä sitä ostettaisi lisää ennenaikaisella hätiköinnillä. Sitä paitsi suuressa mittakaavassa Xirane oli vain pieni tekijä, pelkkä pelinappula käsille jotka olivat oikeasti vastuussa tämän toimista. Kenties tarpeeksi kovalla painostuksella Xiranesta olisi mahdollista puristaa ulos tietoa, joka paljastaisi nuo kulisseissa pelejään pelaavat kädet. Phobos ainakin uskoi niin. Niinpä Titanos päätti toimia ohjeistuksen mukaan, ottaen yhteyttä Phobokseen raportoidakseen sekä hänen että Salemin näkemää toimintaa laaksossa hiljalleen etenevälle kersantille, jonka oma näkymä vihollisasemiin oli tällä hetkellä rajattu.
Salem kuunteli Titanoksen kotokielistä puhetta sivukorvalla, samalla seuraten kuinka lumikiiturit yksi toisensa jälkeen hörähtivät käyntiin, pölläyttivät irtolunta ympäriltään ja sinkosivat matkaan. Kiiturit kulkivat vastakkaiseen suuntaan heidän nykyisistä asemistaan, hakien sopivan loivaa rinnettä jonka kautta nousta laaksoa ympäröivälle seinämälle. Ennen pitkää ne katosivat Salemin näköpiiristä kokonaan, mutta Azmealainen arvasi tämän olevan vain väliaikaista. Hän tunsi aseensa kylmän pinnan painautuvan kehoaan vasten takkinsa uumenissa, ikään kuin se olisi ilkkunut hänelle, muistutellen häntä aiemmista teoistaan. Ase alkoi jälleen tuntua huomattavan raskaalta taakalta kantaa, sillä Salem oli varma että sille tulisi pian käyttöä.

Indigo oli täysin keskittynyt taiteilunsa pariin. Hänen piirroksensa, joka oli alkanut pelkistä kiemuraisista viivoista paperilla, oli alkanut ottaa tunnistettavaa muotoa. Nyt oli käynyt selväksi, että kuva esitti naishahmoa. Alkuun luodut koukerot olivat nyt osa tuon naishahmon villiä hiuspehkoa, osan koreillessa ikuistettuina hahmon koko kehoa kirjaileviin tatuointeihin. Itse naisen hahmo oli syntynyt kuin jälkiajatuksena noiden kuvioiden ympärille, vaikka tätä olisi mahdoton arvata päällisin puolin sitä ennestään tietämättä. Aqualidi oli niin keskittynyt luomukseensa, ettei edes vaivautunut kohottamaan katsettaan kuullessaan Geminin astuvan jälleen käytävän puolelle, sulkien oven perästään. Geminin askeleet kulkivat kuuluvasti pöydän äärelle ja pysähtyivät aivan Indigon viereen.

"Phobos soitti." Gemini pohjusti, kasvoillaan hivenen huolestunut ilme. "Sanoi että tilanne täällä saattaa pian eskaloitua."
"Mistä hän niin päätteli?" Indigo kysyi, nostamatta katsettaan piirroksestaan.
"Starria yritettiin tavoitella. On hyvin todennäköistä että vihollinen tietää hänen mokanneen." Gemini vastasi päätään raapien. "Sinullahan on kyky havaita asioita ympäristöstäsi...oletko huomannut mitään erikoista?"
"En mitään teidän kolmen lisäksi." Indigo vastasi, katsoen vihdoin kohti Geminia. "Luotauskykyni ei ole kuitenkaan rajaton. Parempi valmistautua vastarintaan hyvissä ajoin, ennen kun vastapuolemme edes pääsee luotausetäisyydelle."
"Samaa mieltä." Gemini nyökkäsi, suunnaten huomionsa heidän ympäristöönsä, arvioiden sitä mietteliäänä. "Tämä tila toimisi erinomaisena sumppuna vihollisille. Jos johdattelisimme heidät tähän suuntaan ja virittäisimme jonkinlaisen ansan, voisimme kenties tasoittaa tilannetta hieman."
"Ruvetaan sitten toimeen, kun vielä on aikaa." Indigo nyökkäsi, rullaten piirroksensa rullalle ja sujauttaen sen varovasti reppuunsa.
"Onko sinulle ookoo jättää nuo kaksi vartiotta toistamiseen?" Gemini kysyi, nyökäten kohti varasto-ovea, jonka takana Cassie ja Starr olivat vangittuina.

Indigo katsahti suljetun varasto-oven suuntaan mietteliäänä, palaten sitten katseellaan takaisin Geminiin. Lyhyesti ja ytimekkäästi Aqualidi tokaisi luottavansa Cassieen, kun taas Starr ei ollut missään kunnossa yrittääkseen mitään. Gemini tuntui olevan asiasta samoilla linjoilla, joten kaksikko nappasi tavaransa kantoon, suunnaten kohti käytävää. He päättivät tukkia kaikki ylimääräiset tiet, mutta jättää itselleen mahdollisuuden vetäytyä syvemmälle tehtaan uumeniin tilanteen niin vaatiessa. Tehtaan eri huoneissa olleet vaihtelevankuntoiset huonekalut ja metalliromu olivat omiaan käytävien ja ovien tukkeiksi. Indigon tosin täytyisi varoa rasittamasta itseään, kiitos hajonneen hengitysnaamionsa, joten nostotyö jäisi Geminin harteille. Heidän onnekseen Gemini oli kuin luotu tällaista työtä varten, kiitos pituutensa ja voimiensa. Mutta ei Indigokaan toimettomaksi jäisi. Gemini neuvoi naista käymään läpi jokaisen Zenithin surmaaman Diamisotilaan taskut, sillä hän tiesi niihin jääneen tykötarpeita, jotka saattaisivat nyt auttaa heitä. Indigo tutki nopeasti yhteen huoneeseen raahatut ruumiit, löytäen kourallisen erikoisjoukkojen aseisiin sopimattomiksi todettuja lippaita, sekä rasian jossa oli yhä käyttökelpoisia laukaisimia. Tykötarpeet mukanaan Indigo palasi Geminin luokse, joka nopeasti mutta selkeästi opasti Indigolle, kuinka näistä välineistä saataisiin kyhättyä kotikutoisia putkiräjähteitä. Indigo seurasi opastusta tarkasti, sillä pomminteosta hänellä ei vielä tähän päivään mennessä ollut kertynyt aiempaa kokemusta. Hyvin pian hän oli kuitenkin jo kasannut ensimmäisen räjähteen aivan omin käsin, ja lopputuloksen varmennettuaan Gemini uskalsi luottaa projektin täysin Aqualidin harteille, jatkaen itse omia töitään.

"Kerrohan, onko tämä vaadittava taito Hydruksen erikoisjoukoissa, vai käytätkö siviilissä paljonkin aikaa räjähteitä nikkaroiden?" Indigo yritti iskeä juttua tehdäkseen heidän työskentelystään hieman rattoisampaa.
"Kyllä tuo ihan työjuttuihin liittyy." Gemini naurahti pienesti. "Serpeth otti joskus asiakseen opastaa meille kaikille perusasiat, ihan vaan jos joskus sattuu tulemaan tarvetta. Vietimme monta pitkää iltaa hänen kanssaan käymässä läpi näitä juttuja parin oluen äärellä."
"Olutta, räjähteitä ja joukko raavaita miehiä. Mikä voisi mennä vikaan?" Indigo virnuili.
"Itse asiassa se oli Cassie, joka..." Gemini alkoi kertomaan, mutta hänen sanansa hiipuivat heidän nykytilanteensa iskiessä häntä vasten kasvoja kuin jäätynyt jokiturskanen, palauttaen hänet lämpimistä muistoista takaisin raakaan tosimaailmaan.

Indigo vaikeni myös. Hän huomasi selvästi kuinka kova pala Cassien tapaus oli Geminille ollut. Sen perusteella mitä hän osasi Geminista tulkita, mies oli oikea lempeä jätti, joka halusi aina ajatella parasta kaikista, joka pyrki kompromisseihin ja avoimeen, rakentavaan dialogiin riitatilanteissa, juuri siltä tyypiltä joka eli ja antoi toistenkin elää, ainakin niin kauan kun ne toiset eivät uhanneet hänelle tärkeitä asiota. Ja nyt tuon lempeän jätin maailmaa oli järisytetty, ei yhden vaan kahden siihen kuuluneen ihmisen voimin, joita Gemini oli kutsunut työkavereikseen, ystävikseen. Indigo ei voinut sanoa tietävänsä tunnetta omakohtaisesti, mutta hänen sympatiansa olivat miehen puolella.

"Sanoiko Cassie mitään uutta kun jututit häntä?" Indigo kysyi lopulta, yrittäen jälleenrakentaa heidän keskusteluaan edes jollain tavoin.
"En suoranaisesti käynyt kuulustelemassa häntä." Gemini myönsi, heittäen löytämänsä toimistotuolin käytäväntukkeeksi kasaamansa barrikadin huipulle. "Halusin vain varmistaa että hän voi hyvin."
"Huomaavaista. Sinun täytyy todella välittää hänestä." Indigo mietti ääneen tiukatessaan putkiräjähteensä tiivisteen paikoilleen.
"Tavallaan ymmärrän häntä. Me Ferrokset olemme aina olleet hyvin perhekeskeisiä kaikessa mitä teemme. Nuorempana ja naiivimpana olisin saattanut langeta samaan ansaan kuin hänkin, jos tilanne olisi osunut omalle kohdalle." Gemini perusteli.
"Muttet enää?" Indigo kysyi kulmaansa kohottaen.
"En enää. Nyt tiedän että kuka tahansa Ferros kuolisi ennemmin kuin antaisi oman perheenjäsenensä pettää kansansa heidän edestään." Gemini vastasi jämäkästi.

Gemini joutui kuitenkin miettimään sanojaan hetken ennen niiden ääneen lausumista. Oli aivan oma asiansa puhua teoreettisesti kuin oikeasti joutua tuollaiseen valintatilanteeseen. Mies saattoi lähtökohtaisesti ajatella juuri kuten sanoikin, mutta tiedosti kyllä että taipuisi hyvin moneen asiaan paineen alla, jos hänen perheensä, varsinkin sen nuorimmat ja puolustuskyvyttömimmät vesat, olisivat uhattuina. Taipuisiko hän pettämään Phoboksen? Tuskin. Olivathan he olleet läheiset ystävät jo kauan, luottaneet toisiinsa epätoivoisimmillakin hetkillä ja vaikeimmissakin asioissa. Mutta jälleen, valinta Phoboksen ja perheen välillä oli jotakin jonka saattoi kuvitella vain teoriassa. Se oli myös jotain, mitä Gemini ei koskaan halunnut pistää testiin käytännössä.
Kun kaksikko oli saanut työnsä tehtyä, suuntasivat he kulkunsa takaisin varastotiloja kohti. Heidän keskustelunsa ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Indigon mieltä painoi lupaus, jonka hän oli Cassielle aiemmin tehnyt.

"Kuinka Cassien käy kun palaatte päämajaanne?" Indigo kysyi mietteliäänä.
"Mahdotonta sanoa. Häntä kuulustellaan, toivon mukaan mahdollisimman humaanisti. Nykyisellään johtoporras on kuitenkin epätoivoinen saadakseen ulos ihan mitä tahansa infoa sieltä mistä sitä on mahdollista saada, joten en usko minkään keinon olevan poissa laskuista. Ja kun kuulustelut on hoidettu, hän saa väistämättä pikaisen tuomion teoistaan." Gemini puhui vaimeasti. "Kansanpetoksen kaltaisesta rikoksesta se tarkoittanee kuolemantuomiota, mutta Cassien tapauksessa toivon ettei se mene siihen."
"Lieventäviä asianhaaroja kuitenkin on." Indigo huomautti. "Ilman häntä olisimme varmasti kaikki kuolleita."
"Totta. Mutta lopullinen päätös ei ole meidän käsissämme. Phobos ja häntä ylemmät esimiehemme voivat toki lausua mielipiteensä, mutten tiedä auttaako se mitään. Hydruksen valtaus petollisten kansanmiestemme avustuksella oli johtoportaalle kipeä paikka. He todennäköisesti haluavat välittää selkeän viestin siitä kuinka pettureita käsitellään." Gemini arveli.
"Ymmärrettävää. Tosin Cassien tilanteen huomioon ottaen kohtuutonta." Indigo huokaisi harmissaan.
"Tunnut olevan yllättävän kiinnostunut asiasta." Gemini kummasteli.
"Lupasin Cassielle jotain." Indigo vastasi, ja loi merkittävän katseen Geminiin. "Lupasin YPP:n auttavan häntä löytämään Diamien kaappaaman isänsä, jos hän auttaa meitä. Riskeistä huolimatta hän piti sanansa, joten minä haluan pitää omani. Enkä vain sitä. Haluan myös että Cassie pysyy elossa tavatakseen isänsä uudelleen."
"Toivon todella että se on mahdollista." Gemini totesi vaimeasti.

Suuri lastausmecha tömisytti tanteretta raskaiden askeltensa tahtiin. Se oli juuri kantanut yhden valtavan kokoisista rahtilaatikoista aluksen lastiruumaan, suunnaten nyt hakemaan toista samanlaista. Laatikoita oli vielä paljon, mikä oli huojentavaa niiden suojissa piilotteleville Hydruslaisille, jotka vielä toistaiseksi olivat onnistuneet pysymään huomaamattomissa. Samoin huomaamatta olivat edenneet myös Virgo, Serpeth, sekä heidän mukanaan kulkenut Razer. Eikä heistä yhtään huonommaksi ollut jäänyt myöskään Zenith, joka oli kaikista odotuksista poiketen ottanut tilanteen kerrankin tosissaan. Itse asiassa Zenith oli ollut huomattavan keskittynyt heidän tavoitteeseensa, katse naulittuna tiukasti tuohon alukseen joka oli heidän päämääränsä. Mies halusi päästä Solarin luokse aivan yhtä kovasti kuin muutkin. Juuri sen rakkineen vuoksihan hän oli kaiketi planeetalle alkujaan tullutkin. Mutta toisin kuin hän saattoi kuvitella, ei hänelle sallittaisi tilaisuutta ottaa Solaria itselleen. Hänen roolinsa oli puhtaasti tarjota oma sivistynyt arvauksensa siitä kuinka tuo rakkine tuhottaisiin, ja juuri niin hän tekisi, joko hyvällä tai pahalla. Virgon vastuulle oli puolestaan uskottu rahtialuksen nousun viivästyttäminen keinolla millä hyvänsä. Jos joku siihen kykenisi niin hän, sillä kukaan muu koko planeetalla tuskin tunsi aluksia ja niiden toimintaperiaatteita omien taskujensa sisältöä paremmin. Serpeth saisi räjähdevastaavana huolehtia Solarin tuhoamisen täytäntöönpanosta. Razer puolestaan oli mukana tässä yhtälössä kompromissin vuoksi. Amarant oli halunnut yhden YPP:n omista sabotöörien mukaan tuhoamaan Solaria, ikään kuin vakuudeksi siitä etteivät erikoisjoukot yrittäisi ottaa konetta omiin tarkoituksiinsa valvovan silmän välttäessä. Ensisijaisesti hän olisi halunnut olla paikalla itse, mutta koska tiesi Razerin ja Phoboksen olevan herkästi räjähtävä yhdistelmä, päätti mies siirtää vastuun Razerille. Omasta käytöksestään kersantti Wayn seurassa punainen paholainen osasi mennä takuuseen tarpeen vaatiessa, mutta Razer oli aivan liian arvaamaton asetettavaksi Phoboksen käskytettäväksi. Saatepuheenaan tehtävälleen Amarant oli antanut Razerille kaksi ohjetta: varmista Solarin tuho, äläkä päästä silmiäsi irti Zenithista.
Kun vihdoin tarjoutui sopiva tilaisuus, jolloin Diamisotilaiden katseet olivat kääntyneet toisaalle lastiruumasta, antoi Virgo merkin liikkua. Nopeasti nelihenkinen joukkio lipui mechojen jättämiä jälkiä myötäillen kohti määränpäätään, livahtaen lastiruuman puolelle ja hakeutuen jälleen lastattujen laatikoiden sekaan. Kukaan ei ollut huomannut heitä, tai mikäli oli, olivat Razerin ja Zenithin pakkasasut onnistuneet jälleen täyttämään tehtävänsä ja kätkemään heidän oikeat henkilöllisyytensä. Kukin heistä tunsi sydämensä hakkaavan kuin sotarumpu heidän rinnoissaan. He olivat sukeltaneet suoraan pedon kitaan, jossa pienikin virheliike tuhoaisi koko suunnitelman. Hitaasti mutta määrätietoisesti he hivuttautuivat kauemmas lastiruuman suuaukosta, edeten aivan perukoille asti. Virgo mittaili ympäristöä tutkivasti, päätellen aluksen rakenteesta sen mallin, onnistuen vieläpä kaivamaan muistilokeroistaan sen summittaisen pohjapiirroksen. Lastiruuma oli jaettu yhteensä kahteen kerrokseen, joita toisiinsa yhdistivät huoltotikkaat, sekä ruuman keskellä ollut valtava tavarahissi. Lipuessaan kohti tuota hissiä he huomasivat sen tulleen nostetuksi ylempään kerrokseen. Mikään mitä he näkivät alemmassa ruumassa ei vastannut likipitäenkään mitään mitä voisi erehtyä Solarin kaltaiseksi suureksi sotakoneeksi, joten oli suhteellisen turvallista olettaa, että heidän kohteensa oli parhaillaan suoraan heidän yläpuolellaan. Äänettömin elkein he lipuivat laatikoiden lomassa, vältellen sieltä täältä kuuluneita Diamien ääniä ja rahtimechoja, kunnes lopulta saavuttivat huoltotikkaat, heidän tiensä ylempään lastiruumaan.
Virgo otti johtotehtävän kantaakseen, kavuten ensimmäisenä tikkaita pitkin kohti ylhäällä kajastavaa punertavaa valoa. Yksi kerrallaan sabotöörien tiimi kapusi Virgon perästä, mekaanikon pitäessä vahtia tikkaiden yläpäässä, viittilöiden toisille tien olevan selvä. Kun perää pitänyt Razer nousi vihdoin ylös, sulki Virgo tikkaiden suojaluukun, lukiten sen heidän puoleltaan. Itse Solarin löytäminen tästä ylemmästä ruumasta ei vaatinut ponnisteluja, vaan se seistä jökötti aivan ruuman keskellä, yhä sitä kuljettaneen tavarahissin päällä. Vihdoin he saivat luoda katsauksen siihen, mistä tässä kaikessa oli ollut kyse.
Sabotöörit katsoivat niska kenossa tuota massiivista hahmoa joka kohosi heidän edessään. Solari oli poistettu pressuistaan, todennäköisesti uteliaiden Diamien toimesta jotka olivat halunneet nähdä tuon tuhokoneen ennen aikojaan. Nyt tuo valtava ase seisoi alastoman näköisenä kaikkien nähtävillä, kuusi pitkää, mekaanista jalkaa tukien monimutkaiselta näyttävää rakennelmaa jota saattoi kutsua Solarin kehoksi, jos oikein mielikuvistusta käytti. Tuohokone ei totta puhuen vastannut täysin sitä mitä he olivat odottaneet. Paljaana pilkottavia vaijereita, antureita ja johtoja, ei näkyviä aseita, eikä sen enempää panssariakaan joka sen herkimpiä osia olisi suojannut. Oli ilmeistä että erikoisjoukkojen läsnäolo planeetalla oli hoputtanut Diamien suunnitelmia. Kaiketi nämä olivat tehneet täällä vain kaikkein välttämättömimmän, säästäen hienosäädön ja viimeistelyn suoritettavaksi omissa tiloissaan imperiuminsa turvallisten rajojen takana. Mutta jopa tässä tilassa Solari herätti Hydruslaisissa, sekä heidän seurassaan olleessa Azmealaisessa ja Tabooralaisessa, tietynlaista nöyryyttä. Kukin heistä saattoi vain kuvitella millaista olisi kohdata tuo tappokone taistelukentällä sen viimeistellyssä muodossaan.

"Tuo pulttikasa on siis kaiken tämän hälinän takana..." Virgo mumisi arvioivasti.
"Se ei vaikuta taistelukelpoiselta." Serpeth totesi lyhyesti sen mitä muutkin ajattelivat.
"Parempi niin." Virgo hymähti, suunnaten sitten huomionsa Zenithiin.

Zenith oli rohkeasti astellut aivan Solarin eteen, hymyillen pienesti nähdessään oman kansansa teknologian heränneen eloon, tunnistaen tiettyjä piirteitä ja tavaramerkkejä joita Tabooralaisilla oli tapana jättää suunnittelemaansa kalustoon. Se oli nostalginen tunne, mutta se toi pinnalle myös menetyksen tuskan, kaipuun menneeseen, ikävän niitä kohtaan jotka olivat jo menneet vaikka hän itse jäi jälkeen...ja nyt hänen olisi tuhottava heidän perintö, joita kukaan muu kuin hän ei halunnut enää edes muistaa.

"Tiedät mitä pitää tehdä."

Zenith kähähti pienesti päätään pidellen. Hänen kuulemansa ääni oli palannut takaisin, kokien ilmeisesti asiakseen neuvoa häntä siinä miten tulisi toimia. Zenith kuitenkin sysäsi äänen päänsä sisällä syrjään. Hän kyllä tiesi sen olevan oikeassa, tiesi varsin hyvin mitä hänen pitäisi tehdä...mutta hän ei halunnut tehdä sitä. Solari oli aivan liian arvokas tuhottavaksi suoralta kädeltä.

"Se on uskomaton..." Zenith sanoi ihailevasti, saaden kanssasabotöörinsä katsomaan toisiaan epäröivästi. "Sanokaahan, Hydruslaiset...eikö tämä ole juuri sitä mitä teidän kansanne tarvitsee? Eikö edessänne juuri nyt seisokin vastaus kaikkiin teidän ongelmiinne, tarjoiltuna teille teidän oman vihollisenne toimesta kuin hopeatarjottimella?"
"Senkö sinä tuossa romukasassa näet?" Serpeth tuhahti. "Geminin pikkusiskokin on rakentanut luovempia luomuksia rakennuspalikoillaan."
"Kieltämättä se on vähän rujon näköinen." Virgo myönteli, yrittäen kaunistella oikeaa mielipidettään.
"Ja silti tuo rujon näköinen romukasa pysäytti Diamit jo kertaalleen." Zenith ilmoitti aavistus ylpeyttä äänessään, ylpeyttä kansansa tekemää työtä ja sen tuloksia kohtaan. "Massatuotettuna ja kunnolla varusteltuna Solari voisi yhä pelastaa Hydruksen, ennen kun Diamit istuttavat likaiset juurensa teidän rakkaan kotomaailmanne maaperään pysyvästi. Eikö ajatus houkuta edes hieman? Voitteko todella kaikella hyvällä omallatunnolla kääntää selkänne ainoalle asialle joka voi vielä pelastaa kotinne?"
"...yritän kavuta tuon rotiskon kyytiin ja katsoa mitä se pitää sisällään." Virgo sivuutti Zenithin myyntipuheen ilmeenkään värähtämättä kääntyessään puhumaan Serpethille, joka nyökkäsi sanattomasti.
"Heitätte mahdollisuutenne hukkaan." Zenith kähähti kahden Hydruslaisen marssiessa täysin pokkana hänen ohitseen, kiinnittäen sitten huomionsa Razeriin, joka toistaiseksi oli vain seissyt sijoillaan tarkkailemassa tilanteen kehitystä. "Entäs sinä? Eikö ajatus pysäyttämättömästä sotakoneesta kutkuta sinua? Hydrus on jo menetetty Diameille. Kuka tietää, ehkä Azmea on seuraava heidän listallaan? Solari toisi planeetallesi turvaa, vaurauttakin jos osaisit vain pelata korttisi oikein."

Razer mulkaisi Zenithiin murhaavasti, arvioiden selvästi johtaisivatko tämän puheet ongelmiin. Hän oli tästä joukkiosta ainoa joka oli nähyt Zenithin taistelutaidot omin silmin, osaten näin arvioida tämän edustaman vaaran huomattavasti toisia selkeämmin. Omien sanojensa mukaan Zenith ei edelleenkään ollut täysissä voimissaan, mutta kuka tietää mihin mies ryhtyisi, jos tämä todella halusi saada Solarin itselleen. Razer valmistautui hiljaa vetämään energiateränsä jälleen esiin, jos tilanne alkaisi kärjistyä entisestään.

"Ajattele järjellä, hiekkamaiden kasvatti. Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin etteivät Arcanan kansat välitä Azmeasta. Ennen Hydruksen vapaussotaa he eivät korvaansa lotkauttaneet teidän mielipiteillenne. Sodan jälkeenkin Azmea hyväksyttiin osaksi Arcanan neuvostoa vasta YPP:n tuomin meriitein. Teidän hiekkapallonne ei yksinkertaisesti merkitse kellekään mitään." Zenith jatkoi. "Miksi kukaan siis tulisi teitä auttamaan Diamien saapuessa, kun kukaan ei tähän asti ole auttanut edes Hydrusta?"
"Sinustahan tuli yllättävän puhelias." Razer sanoi karheasti. "Olit kaikin puolin siedettävämpää seuraa kun ymmärsit pitää pääsi kiinni."

Zenith ei pitänyt saamistaan vastauksista. Arcanan miehet olivat selvästi tulleet ajan saatossa entistä typerimmiksi. Kuinka he saattoivat kääntää selkänsä sille mahdollisuudelle jota Solari edusti? Valmiissa tilassaan Solari olisi moderneille aseille käytännössä pysäyttämätön vastustaja. Se saattoi olla säädöksillä kielletty ase, mutta kuinka kukaan voisi noita säädöksiä tulla painottamaan, jos heillä olisi vastassaan Solarin arsenaalin huonompi pää? Miksi nämä miehet eivät ymmärtäneet että se jolla oli Solari hallitsi taistelukenttää, ja se jolla oli Solariarmeija hallitsisi helposti koko aurinkokuntaa?

"Ja juuri siinä se ongelma onkin."

Tuo ääni...miksi se piinasi Zenithia jälleen? Miksi juuri nyt? Ja ennen kaikkea, miksi se piinasi häntä sanoilla joita hän ei voinut hyvällä omallatunnolla kiistää? Zenithin täytyi nimittäin myöntää, että niin suuret kuin olivat Solarin mahdollisuudet, niin olivat myös sen edustamat uhkakuvatkin. Juuri nyt he olivat keskellä Diamien miehittämää lumilaaksoa, vain kourallinen miehiä aseistautuneina sillä mitä jaksoivat kantaa. Millä luojien nimeen he voisivat muka varastaa tuon toimintakyvyttömän Solarin itselleen? Heidän ainoiksi vaihtoehdoikseen jäivät vain koneen tuhoaminen, joka merkitsisi tiettävästi ainoan jäljellä olevan prototyypin menettämistä, tai sen luovuttaminen Diameille, jotka varmasti tekisivät kaikkensa varmistaakseen että juuri he olivat se osapuoli joka hallitsi koko aurinkokuntaa, sekä montaa muuta sen ulkopuoleltakin. He olivat tehneet sen jo ilman Solariakin. Solari tekisi heidän työstään vain helpompaa, heidän vallastaan järkkymättömämpää. Solari oli aivan liian vaarallinen säästettäväksi. Se oli hirviö jota ilman maailma olisi edes hivenen parempi paikka.

"Saatko siitä tolkkua?" Serpeth kysyi Virgolta, joka oli kavunnut ympäröiviä rahtilaatikoita käyttäen Solarin päälle, paikallistaen sen kehoon rakennetun yhden hengen ohjaamon.
"Kojelauta on yhtä keskeneräinen kuin ulkokuorikin." Virgo tokaisi mietteliäänä, yrittäen saada edes jotain selkoa siitä mitä mikäkin vipu tai painike tulisi tekemään. "Olettaisin että ohjaamo on sen heikoin kohta. Tuupataan se täyteen räjähteitä ja katsotaan kuinka koko paska murenee kuin korttitalo."
"Solarilta saattaa puuttua panssarointi, mutta sen tukiranka on silti vankkaa tekoa. En usko että mikään tuohon reppuun mahtuva riittää vahingoittamaan sen arvokkaampia osia." Zenith puhkesi yllättäen puhumaan, kasvoillaan ilme joka kertoi jokaisen sanan sattuvan sieluun. "Tarvitsemme jotain suurempaa."

Virgo katseli Zenithia kummissaan. Miehen avuliaisuus oli kieltämättä tullut yllätyksenä, muttei epätoivottuna sellaisena.

"Mitä sitten ehdotat?" Virgo kysyi noustessaan ylös pilotinpaikalta ja jääden istumaan Solarin päälle. Tuskin hän oli saanut sanat suustaan, kun hän jo itse keksi ratkaisun. "Plasmatankit. Voisimme virittää itse aluksen plasmatankit räjähtämään."
"Montako tankkia?" Serpeth kysyi lyhyesti.
"Tässä mallissa? Neljä jos oikein muistan. Meidän pitäisi päästä lastiruumasta suoraan koneistotiloihin." Virgo vastasi hetken laskeskeltuaan. "Plasmatankit sijaitsevat suhteellisen lähellä tavarahissiä, joten voimme tarvittaessa tuoda Solarin aivan niiden äärelle."
"Saatte tämän kaiken kuulostamaan helpolta, mutta unohdatte että alus on väärällään Diameja." Razer puuttui viimein keskusteluun.
"No mutta etkö sinä tullut meitä alkujaankin vahtimaan? Vahdi sitten ja pidä huoli ettemme jää kiinni." Virgo virnuili ärsyttävästi, eikä Razer arvostanut miehen ilmettä lainkaan. Sitten Virgo suuntasi katseensa Zenithiin. "Sinä kaiketi voit auttaa nuorta ystäväämme. En pistäisi pahakseni jos järjestäisittä haitallisimmat vartijat pois tieltä, kunhan pidätte matalaa profiilia. Sinulta kun tuo hiiviskely tuntuu kerran luonnistuvan."

Zenith ja Razer katsahtivat toisiaan, tullen tulokseen että tilanteen pakottamana yhteistyö ei olisi aivan täydellisen vastenmielinen ajatus. Zenith ehdotti Razerin jäävän tarkkailemaan lastiruuman tapahtumia, samalla kun hän itse yrittäisi eliminoida vastarintaa aluksen muissa osissa. Hän oli näyttänyt kykynsä jo aiemmin tehtaalla. Kukaan hänen uhreistaan ei ollut tajunnutkaan mitä oli tapahtumassa ennen kuin menettivät jo henkensä. Juuri samanlaista hillittyä, äänetöntä eliminointia kaivattiin juuri nyt. Razer myöntyi ehdotukselle yllättävänkin suotuisasti, vailla ensimmäistäkään epäilevää tai poikkipuista sanaa.
Päästyään suunnitelmastaan yhteisymmärrykseen sabotöörinelikko jätti Solarin jälkeensä, kavuten huoltotikkaita takaisin alempaan lastiruumaan. Matkallaan alas Virgo aprikoi, kuinka paljon heillä mahtaisi vielä olla aikaa, ennen kun joku Diameista tajuaisi mitä oli tapahtumassa.

Shinea raotti silmiään. Maailma näytti pyörivän hänen edessään karusellin lailla. Hänen päätään jomotti, puhumattakaan ainakin sadasta muusta kipupisteestä hänen kehossaan. Kun silmissä volttia heittävä näkymä alkoi viimein tasautua ja tarkentua, huomasi Shinea makaavansa Haromin aluksen kylmällä lattialla. Törmäys maahan oli heittänyt hänet aivan aluksen vastakkaiseen päätyyn. Shinean oli täytynyt lyödä päänsä ja menettää tajuntansa. Iskukohta oli vuotanut verta, joka oli jäätynyt pitkin Shinean hiuksia sinä aikana jonka nainen oli viettänyt tajuttomana. Nainen sai kiittää onneaan siitä että oli säilynyt elossa, vaikkakin ruhjeita löytyisi enemmän ja vähemmän ympäri hänen koko kehoaan, puhumattakaan kaikista mahdollisista sisäisistä vammoista, joita nainen ei tässä hetkessä uskaltanut lähteä edes ajattelemaan. Jos jotain positiivista tilanteesta haettiin, niin Celleenin myrkky oli menettänyt viimeisenkin vaikutuksensa, sen turruttavan vaikutuksen haihtuminen korostaen entisestään törmäyksen aiheuttamia kipuja. Se vaati pientä varovaista tunnustelua, mutta nainen sai todeta sekä käsiensä että jalkojensa toimivan kuten piti. Noustessaan vaivalloisesti istumaan kylmälle lattialle Shinea käänsi seuraavan huomionsa kohti ohjaamoa, hänen ajatuksensa kohdistuen täysin Haromiin. Oliko mies selvinnyt heidän maahansyöksystään? Tältä paikalta katsoessa se vaikutti hyvin epätodennäköiseltä. Ohjaamo näytti ottaneen vastaan sen kaikista pahimman osuman, menettäen muotonsa ja rusentuen tunnistamattomaksi. Aluksen seinustoilla olleet hyllyt ja niiden kantama irtaimisto olivat kuitenkin romahtaneet näköesteeksi matkustamon ja ohjaamon välille, joten tuhon täyttä mittakaavaa oli vaikea havaita. Ohjaamon suunnalta kuitenkin kohosi musta savupilvi ja palaneen käry. Ajoittain samalta suunnalta kuuluva sähköinen humina ja rätinä viestivät siitä ettei naisen kannattanut työntää nokkaansa yhtään lähemmäs. Shinea hengähti syvään. Oliko Harom tosiaan poissa? Oliko hän vapaa? Hän voisi vain nousta ja lähteä, eikä hänen tarvitsisi enää koskaan suoda toista ajatusta tuolle miehelle? Koska minkäänlaisia elonmerkkejä ei näkynyt tai kuulunut, tilanne alkoi vaikuttaa juuri siltä. Noustessaan polvensa varaan Shinea muisti jotain muuta. Haromin hallussa ollut kivi, hänen äitinsä jäänteet joita se sairas paska oli kantanut taskussaan...Shineaa kuvotti ettei hän voinut mennä kaivamaan äitiään tuon hullun jäänteistä, mutta raskain sydämin hänen oli asetettava oma selviytymisensä kaiken etusijalle. Nyt kun hän oli vapaa, hän ei halunnut kuolla tälle planeetalle. Hänen ensisijainen tehtävänsä olisi löytää itselleen lämmintä vaatetta ja yrittää tavoitella erikoisjoukkoja tai YPP:n metsästäjiä jollain tavoin. Hampaitaan kiristellen, ähkien tuskaisesti tuskan kyynelten kirvotessa silmäkulmiinsa, Shinea väänsi itsensä lopulta jaloilleen. Nousua seurannut huimaus heitti hänet välittömästi seinustaa vasten. Nainen tasasi hengitystään, tutkaillen ympäristöään uskaltamatta kuitenkaan kääntää edes päätään, peläten sen vain pahentavan huimauksen oireita. Hänen katseensa kohdistui vaatemyttyyn, joka oli lentänyt pitkin lattiaa. Hänen pakkastakkinsa! Tai siis Indigon hänelle lainaama takki. Haromin oli täytynyt riisua se hänen päältään jossain vaiheessa huumattuaan hänet, mutta ainakin miehellä oli ollut edes sen verran tahdikkuutta että oli tajunnut ottaa takin heidän mukaansa, kaiketi siltä varalta että he olisivat joutuneet altistumaan kylmälle ennen lähtöään. Hassua kuinka se jätkä oli osannut olla yhtä aikaa sekä huomaavainen että helvetin kuvottava. Varovasti Shinea hivuttautui seinää myötäillen kohti tuota myttyä, kumartuen alas päästessään sen vierelle. Takki oli säilynyt ehjänä ja kuivana, yllättäen myös lämpimänä. Haromin oli täytynyt laittaa se lämpökaappiin, jonka ovi repsotti nyt vain yhden saranan varassa matkustamon perällä. Tästä Shinea päätteli ettei ollut ottanut lukua kovinkaan pitkään, vaikka hänestä tuntuikin että olisi herännyt tuhatvuotisilta päiväunilta, jotka oli nukkunut kuhmuraisella patjalla ja väärässä asennossa.
Saatuaan takin ylleen Shinea puristui kokoon sen sisällä, antaen sen lämmön hyväillä ihoaan hetken aikaa. Hän katsoi vielä kertaalleen ohjaamon suuntaan, todeten sen edelleen yhtä mahdottomaksi tavoittaa kuin aiemminkin. Shinea tiesi ettei voisi jäädä tähän loppuiäkseen, joten kivusta pienesti kähisten hän suuntasi kulkunsa matkustamon ovelle. Myös ovi oli ottanut osumaa heidän törmäyksensä aikana, mikä teki sen avaamisesta haastavampaa kuin sen oli tarkoitus olla. Shinea takoi vioittunutta ovea voimiensa takaa, heittäen koko painonsa sitä vasten, ähisten tuskissaan jokaisen iskun jälkeen, kunnes lopulta ovi räsähti auki hänen tieltään, saaden naisen kaatumaan suorilta jaloilta hankeen. Kylmä pakkastuuli tarttui välittömästi Shineaan, piiskaten ja raadellen häntä kauttaaltaan, kuin villipeto joka olisi yrittänyt kynsiä tiensä läpi hänen pakkasvaatteistaan. Naisen kyyneleetkin tuntuivat jäätyvän kiinni hänen ihoonsa. Shinea hautasi kasvonsa takin kauluksen taakse pyrkiessään jälleen jalkeille. Muutaman vaikean askeleen harpottuaan nainen loi katseen ympäristöönsä. Aluksenromu oli täysin lommoilla ja repeämillä. Molemmat siivekkeetkin olivat irronneet törmäyksen aikana. Se oli täysin ajokelvoton. Mutta sitäkin pahempaa, tuo aluksenhylky oli myös ainoa käsitettävä maamerkki jonka Shinea erotti ympäröivästä valkeudesta. Lumierämaa jatkui silmänkantamattomiin joka suuntaan johon nainen vain katsoi. Jossain kaukaisuudessa siinsivät lumiset vuoret, aivan yhtä ilmeettöminä kuin itse maaperä joka niiden juurelle johti. Shinea ei tiennyt missä oli tai minne mennä, ei edes mistä he olivat lähteneet. Epätoivo kiristi otettaan naisen sydämestä. Hän oli selvinnyt, mutta vain löytääkseen itsensä täysin keskeltä ei mitään. Hän loi katsauksen taivaalle, nähden utuisena paistavan auringon. Hän muisti isänsä jo lapsuudessaan antamat opit suunnistuksesta auringon mukaan, mutta ilman konkreettista päämäärää eivät ilmansuunnat auttaisi häntä yhtään. Hänen täytyisi päättää lähteäkö vaeltamaan sattumanvaraiseen suuntaan ja toivoa törmäävänsä johonkin, vaiko linnoittautua aluksenhylkyyn, hänen ainoaan tuulensuojaansa, toivoen että joku löytäisi hänet ennen kun hän jäätyisi elävältä. Ehkä olisi ollut vain parempi kuolla välittömästi törmäyksessä kuten Harom, joka oli päässyt aivan liian helpolla.
Samassa aluksen raunioilta alkoi kuulua kolinaa. Säpsähtäen Shinea käänsi katseensa äänen suuntaan, vain huomatakseen kuinka ohjaamon ikkuna avautui valittaen ja vastaan hangotellen, tehden tietä ulos kompuroivalle hahmolle. Shinea oli salamana liikkeessä huimauksestaan huolimatta, piiloutuen lumihangessa pystyssä törröttäneen siivekkeen taakse. Hän kuuli Haromin tukahtuneet sadattelut miehen hoippuessa ulos, kasvot otsastaan ohimolle asti yltäneestä vammasta virranneen veren peittäminä, hiukset sekaisina, silmissään raivokas polte.

To be Continued...

[Salem]

Mustaa ja hopeaa kimaltava suurikokoinen alus halkoi avaruuden tyhjyyttä. Aluksen kummallakin kyljellä oli vaakuna, pyöreä kultarengas, jonka keskiössä kimmelsi kirkas, punainen ja taiteellisesti somistettu omenankara. Karan sisällä puolestaan kimmelsivät hopeanhohtoiset siemenet. Vaakunan lisäksi alus ei kantanut muita tunnistettavia merkkejä alkuperästään, ei nimiä, iskulauseita tai titteleitä, mutta ei sen tarvinnutkaan. Applecoren virallinen vaakuna oli kyllä enemmän kuin tuttu Arcanan asukkaalle, varsinkin niille jotka siihen saattoivat puolueettomassa avaruudessa törmätä, olihan se merkki jonka alla YPP:n palkkionmetsästäjät kulkivat.
Alus jatkoi matkaansa huomattavaa nopeutta, kurssi kohti Arcanan laitimmaista, valkoista planeettaa. Komentosillalla alusta ohjastava ja hallinnoiva miehistö kuului käyvän kiivasta viestintää selittäessään matkansa tarkoitusta siitä kiinnostuneille tahoille. Olivathan he ottaneet suunnakseen hautarauhan alaisuuteen julistetun planeetan, jolle kellään ei tulisi olla asiaa tunkeutua, ei edes YPP:lla. Mutta vaikka miehistöllä olikin kädet täynnä retkensä selvittelyn kanssa, oli komentajain tuolissa istuva, valkoiseen pukeutunut viiksekäs vanhus täydellisen tyyni. Mies nojasi suoristetut kätensä rennosti jalkojensa väliin tukemaansa kävelykeppiin, ja vaikutti siltä kuin tämä olisi valmistautunut henkisesti johonkin, silmät suljettuina ja tasaisesti hengitellen. Komentajain istuimen käsinojalle hahmon viereen oli siististi aseteltu yhä avaamaton, läpinäkyvään kelmuun kääritty ja rusetein koristeltu kori, joka piti sisällään pieniä, huomattavan sieviä lusikkaleipiä. Korin vierellä oli siististi taiteltu kortti, joka kuvastaan päätellen oli tarkoitettu vastaanottajansa syntymäpäiväonnitteluja varten. Kortin viesti oli kuitenkin ollut aivan muuta kuin olisi saattanut olettaa. Se oli kirjoitettu Azmean vanhalla sotilaskoodilla, sellaisella joka enää harvalle merkitsi mitään, mutta jonka Sonaro Dogrenn tunsi kuin omat taskunsa. Salaviesti oli saapunut pian sen jälkeen kun Salem, Razer, Amarant, Indigo ja Shinea olivat saavuttaneet Ocamarin pinnan, ja kuvaili huomattavan tarkasti lumisella planeetalla tapahtuneita asioita joita yksikään ulkopuolinen ei olisi voinut tietää, asioita joiden oltiin katsottu vaativan YPP:n jakamattoman huomion johtoportaassa asti.

"Lähestymme Ocamaria, Sir." eräs miehistön jäsenistä ilmoitti, saaden vastaukseksi hyväksyvän murahduksen Sonaron nojatessa tukevammin penkkiinsä. "Laitteistomme havaitsee lukuisia signaaleja Fahrenheit-sektorilta."
"Tästä on muotoutumassa mielenkiintoinen päivä..." Sonaro mietti itsekseen, hymyillen pienesti.


Chapter 24. In Sniper's Sights (1/2)


Juoksuaskeleet kaikuivat rahtialuksen käytävällä hätääntyneen Diamin juostessa voimiensa ja kykyjensä takaa kohti aluksen ohjaamoa. Mies oli loukkaantunut, pidellen verta tihkuvaa käsivarttaan, jättäen jälkeensä selkeän punaisen vanan, jota tämän jahtaajan olisi helppo seurata. Saavutettuaan määränpäänsä Diami heittäytyi sisään ja väänsi ohjaamon ja käytävän jakavan paksun metallioven sulkuvipua, lukiten sen. Henkeään haukkoen mies kompuroi kohti kojelautaa, painellen tärisevin käsin painikkeita sieltä täältä saadakseen laitteiston heräämään. Hänen mielessään jyskytti kaksi ajatusta: laita alus lähtövalmiuteen, ja raportoi tunkeilijoista Xiranelle. Kumpaakaan mies ei kuitenkaan ennättänyt tekemään, kun metallioven suunnalta alkoi kuulua pelottavaa särinää ja rutinaa, lämpimän violetin valon hohkaessa ohjaamon puolelle valaisemaan yhä pimentoon jätettyä huonetta. Haavoittunut Diami horjahti paniikissa taaksepäin ja kaatui lattialle. Se mies, ei vaan hirviö, leikkasi tietään oven läpi! Hädissään Diami nosti itsensä nopeasti polvilleen ja alkoi kaivaa kojelaudan yhteyteen liitettyjä varustelokeroita, löytäen käsiinsä pistoolin. Raskaasti hengittäen, nojaten selkänsä kojelautaan, Diami tähtäsi kohti kirkasta valoa, joka oli juuri saamaisillaan työnsä tehtyä. Vain hetki, ja metallioven lukitussysteemi petti, heittäen piloille leikatun oven auki, paljastaen violettina hohtavan mieshahmon käytävästä. Diami parkaisi ja veti liipaisinta, mutta kirkas polte joka ympäröi tätä jahdanneen hahmon kämmentä lävisti tämän rintakehän ennen kuin liipaisin oli edes vedetty pohjaan asti. Vikkelällä liikkeellä Zenith nappasi pistoolin yhä tuskaisesti henkeä haukkovan Diamin kädestä, upottaen sen taskunsa pohjalle samalla kun antoi kehonsa hohkaman valon hiipua pois, jättäen kaksikon ohjaamon pimeyteen, jota vain muutama satunnainen valo kojelaudassa rikkoi.
Zenith kuunteli aluksen hiljaisuutta hetken, tullen tulokseen ettei hänen saaliinsa ollut onnistunut hälyttämään lajitovereitaan paikalle. Tyytyväisenä tästä hän suuntasi huomionsa kohti kojelautaa, käyden istumaan sen äärellä olleelle ohjaajan penkille. Myöskään kojelauta ei osoittanut merkkejä siitä että viesti heidän tungettelustaan olisi päässyt lähtemään eteenpäin. Kaikki mitä hän saattoi vilkkuvista valoista päätellä oli että alus alkoi hiljalleen heräillä horroksestaan, valmistellen itseään nousua varten. Oli ollut aivan hiuskarvan varassa että Diamit olisivat saaneet Solarin pois Ocamarilta. Vain muutaman painalluksen päässä itse asiassa. Ajatus sai Zenithin virnuilemaan ilkikurisesti. Oli sitten kyseessä kohtalo, runollinen oikeus tai vain sattuma, oli se tarjonnut Zenithille uuden mahdollisuuden korjata koko potti. Hän silmäili kojelautaa hymyillen, katse lukittuen painikkeisiin jotka hallitsivat aluksen hengitysilman syöttöä. Hänhän voisi sinetöidä koneistotilat ja poistaa hengitysilman, eliminoiden näin Hydruslaiset jotka halusivat räjäyttää rahtialuksen kappaleiksi. Itse asiassa hän voisi tehdä sen kaikille muillekin aluksen osille päästäkseen eroon myös siitä Azmealaisesta räkänokasta. Sitten kukaan ei enää estäisi häntä vain nousemasta ilmaan ja viemästä Solaria. Zenith laski kätensä hapensyöttöpaneelin päälle, pyöritellen pohtivasti sormeaan ratkaisevan kytkimen päällä. Mutta ennen kun Zenith ennätti viedä ajatustaan tekoihin, kuuli hän askelia selkänsä takaa, ja pian niitä seurasi myös tuttu särähtävä ääni, sekä sama kuuma hohde joka häntä oli lämmittänyt heidän ajaessaan kohti Fahrenheit-sektoria.

"Nosta kätesi pois kojelaudalta." Razer sanoi tyynen kuivasti, osoitellen Zenithia suoraan niskaan Indigolta lainaamallaan energia-aseella.
"Luulin että jäit lastiruumaan suojaamaan Hydruslaisten selustaa." Zenith sanoi vaimeasti, huokaistuaan ensin huomattavan pettyneenä.
"Minun pyydettiin varmistamaan että Hydruslaiset tuhoavat Solarin, mutta myös olemaan päästämättä sinua silmistäni." Razer vastasi kireästi. "Tämä tilanne jossa nyt olemme kertoo omaa kieltään siitä kummassa tehtävässä prioriteettini tulisi olla."
"Olen loukkaantunut osoittamastasi luottamuksen puutteesta." Zenith harmitteli, kääntyen ohjaajan penkissään kohdatakseen Razerin kasvotusten. "Ei minulla ollut aikomustakaan lähteä Solarin kanssa. Halusin vain varmistaa ettei Diamiystävämme onnistunut varoittamaan kumppaneitaan, ennen kun työmme on tehty."
"Puhut paskaa minkä ennätät." Razer tuhahti.
"Miten meidän olisi tarkoitus tehdä yhteistyötä jos et luota minuun?" Zenith kiusoitteli.
"Olosuhteet ovat pakottaneet meidät tähän mitä etäisesti voisi kutsua yhteistyöksi. Se ei meidän kummankaan onneksi vaadi luottamusta puolin tai toisin, vain itsehillintää olla pilkkomatta toisiamme kilon paloiksi." Razer kähisi. "En suoraan sanoen malta odottaa hetkeä jona raahaamme sinut YPP:hen kuulusteltavaksi osallisuudestasi tämän planeetan tapahtumiin. Siinä vaiheessa kun aluksemme nousevat ilmaan olet jo jonkun muun päänsärky."
"Olen verisesti loukkaantunut, Razer." Zenith naureskeli ivallisesti ja nousi ylös tuolilta, pitäen kätensä näkyvissä jottei Razer saisi enempää valittamisen aihetta. "Luulin että meillä oli jotain erityistä meneillään välillämme."

Razer piti katseensa tiukasti Tabooralaisessa, päättäen jyrkästi olla provosoitumatta miehen puheista enempää, miettien ennemmin mitä tämä mahtoi juonia seuraavaksi. Jos hänen täytyisi arvata, teki Zenithin mieli tappaa hänet näille sijoilleen ja kaapata Solari vailla häiriötekijöitä. Mikä tätä sitten pidätteli? Kaikkine noine Tabooralaisine voimineen se tuskin olisi mahdoton tehtävä. Ehkä Zenith ei ollutkaan aivan täydellisen varma taidoistaan ja kyvyistään nyt, kun Razerin energiaterän kuumuus poltti punertavaa laikkua miehen kaulalle silkasta hohkamastaan lämmöstä? Kenties Solari ei ollutkaan Zenithille hengen arvoinen, ainakaan omansa.
Zenith vain hymyili typerästi katsellessaan Razerin analysoivaa tuijotusta. Siinä tuo natiainen vain tapitti ja mietti, liekö pohtien sitä miksi Zenith ei vain ottanut ja tappanut tätä saadakseen haluamansa? Zenith näki pelkällä nopealla vilkaisulla lukuisia avoimia paikkoja joihin voisi yrittää hyökätä vapauttaakseen itsensä tilanteesta, osa niistä tappavia, osa vain aseistariisuvia. Jos hänen noista kahdesta lopputuloksesta täytyisi valita, tulisi hän todennäköisesti käyttämään jälkimmäistä. Ei ehkä siksi etteikö olisi halunnut nähdä Artemiren jälkeläisen purskauttavan kehonsa sisäpuolen ulkopuolelle, enemmänkin siksi että tästä saattaisi olla pidemmällä tähtäimellä hyötyä suuremman saaliin kalastamisessa.
Samassa aluksen kojelauta päästi ilmoille hiljaisen varoitusäänen, joka kiinnitti kummankin ohjaamossa seisseen miehen huomion, rikkoen heidän katsekontaktinsa, ja samalla heidän välilleen kertyneen sähköisen latauksen. Ohjaamo oli nyt täysin pimennossa, mukaan lukien kojelauta, joka oli ilmeisesti ilmoittanut viimeisillä voimillaan virtakatkoksesta. Arvatenkin tästä oli kiittäminen Virgoa, joka tiesi täysin mistä piuhoista vetää ja mitä vipuja sorkkia saadakseen rahtialuksen pysymään maassa kuten oli käsketty. Samalla Virgo oli tosin tullut, joko tahattomasti tai aavistuksen pohjalta, romuttaneeksi Zenithin haaveet Solarin pelastamisesta, poistaen tämän viimeisenkin kiusauksen alkaa sooloilemaan muiden käsien ollessa täynnä Diamien kanssa. Yhteistyö oli jälleen hänen paras vaihtoehtonsa, ja siihen tosiasiaan hänen täytyi tyytyä.

"Mitä seuraavaksi, herra kapteeni?" Zenith kysyi vinoilevasti kääntyessään taas Razerin puoleen.
"Palaamme Hydruslaisten luokse ja varmistamme että he tekevät työnsä." Razer komensi, viittoen Zenithia kulkemaan edeltään käytävään.

Salem kiikaroi kuumeisesti alas lumilaaksoon. Lumen loppumaton valkeus alkoi jo sattua hänen silmiinsä, mutta hän ei antanut sen haitata. Phobos oli antanut hänelle yhden tehtävän, eikä hänellä ollut aikomustakaan tuottaa tälle pettymystä. Salemin vierellä makaava Titanos oli tehnyt oman osansa tähystyksestä, joskin aseensa tähtäimen kautta. Vielä toistaiseksi ei ollut sattunut mitään mikä olisi vaatinut toimia heidän osaltaan. Laakso oli pysynyt rauhallisena ja siellä hiipivät Hydruslaiset näkymättömissä. Se tulisi kuitenkin pian muuttumaan. Salem huomasi heidät ensin, ne kolme sotilasta jotka suuntasivat suoraan kohti Phoboksen ja Amarantin asemia. Ja kuin siinä ei olisi tarpeeksi, näiden kolmen vanavedessä rymisteli myös yksi lastausmechoista. Nopeasti Titanos ilmoitti Salemin havainnot Phobokselle.

"Sotilaat saamme hoidettua itse, mutta mecha on meille liikaa." Phobos ilmoitti hiljaa viestimen välityksellä. "Näetkö mechan heikkoja kohtia asemistasi?"
"Minulla on suora linja plasmatankkiin." Titanos vastasi, suunnaten asettaan jo alustavasti kohti mechaa.
"Me avaamme tulen ja järjestämme meteliä. Tuli vapaa kun olet valmis." Phobos totesi.
"Kuitti. Valmiina heti kun tekin." Titanos hengähti, tukien aseensa perän tiukasti olkapäätään vasten, puhutellen sitten Salemia. "Valppaana. Tästä ei ole enää paluuta."

Salem painoi itsensä niin matalaksi kuin vain pääsi, keskittyen pääasiassa kuuntelemaan laakson ääniä. Ja sitten se tapahtui. Ensimmäinen laukaus, jonka rinnalle liittyi välittömästi sarja muitakin. Joku tuolla alhaalla oli juuri menettänyt henkensä, ja pian tämän onnettoman sielun seuraksi liittyisi muitakin. Korviahuumaava pauke täytti ilman, samoin kuin Diamien huudot näiden oletettavasti komentaen tovereitaan tarttumaan aseisiin ja painumaan suojaan tulituksen tieltä. Ja sitten laukaus joka jätti kaiken muun alleen, tuo voimakas kumahdus joka sai Salemin korvat soimaan. Titanos oli löytänyt ensimmäisen maalinsa, johon oli tyytyväisestä ilmeestään päätellen myös osunut. Mies latasi aseen uudelleen, alkaen hakea tähtäimellään uutta kohdetta. Tämä havahdutti Salemin takaisin tehtäväänsä. Hän poimi kiikarit uudelleen ja hivutti itsensä juuri sopivasti lumipenkan reunalle nähdäkseen mitä oli tapahtumassa. Ensimmäiseksi hänen huomionsa kiinnittyi punaisessa hangessa makaaviin möykkyihin, jotka vielä hetki sitten olivat olleet eläviä ihmisiä, vailla aavistustakaan siitä että heidän elämänsä tulisi päättymään. Sitten hän näki Titanoksen tähtäämän mechan, joka oli roihahtanut liekkeihin plasmatankkinsa vioittuessa. Salem ennätti parahiksi näkemään kuinka mechaa ohjastanut Diami kapusi ulos, vain tullakseen rei'itetyksi rynnäkkökiväärien yhteislaulun säestämänä.
Samassa jotain suurta ja kovaäänistä suhahti Titanoksen ja Salemin yläpuoleta, kiitäen kovaa vauhtia kohti laaksoa, kuntoonsa nähden sulavasti, ohjaksissaan yksi niistä erikoisjoukon jäsenistä, joiden nimi ei ollut Salemin mieleen tarttunut. Aluksen avoimista ovista pilkotti esiin Draco ja Crus, jotka olivat asettuneet taisteluvalmiuteen. Alus kaartoi Diamijoukkojen yli, Dracon kylväessä tuhoa näiden keskuuteen raskaalla konekiväärillä, Crusin tukiessa toveriaan rynnäkkökiväärillään. Ilmahyökkäys sai Diamit hajaantumaan kuin muurahaisparven hajotetusta pesästään, ja vaikka nämä yrittivätkin vastata tuleen, oli Hydruksen erikoisjoukoilla kiistaton etu puolellaan.

Kersantti Xirane oli vetäytynyt kuljetusalusten taakse tulituksen alettua. Hänen seuranaan alusten takana oli myös kourallinen sotilaita, joita kersantti oli alkanut välittömästi ohjeistaa. Toisin kun muut Diameista, jotka vaistomaisesti vetäytyivät alas lasersäteiden viuhahdettua heidän läheltään, ei Xirane reagoinut Hydruslaisten tulitukseen millään lailla. Hän oli täysin tyyni ja rauhallinen, puhuen sotilailleen aivan normaaliin tapaan vaikka olikin keskellä kiihtyvää tulitaistelua. Jos ei mitään muuta, oli Xirane varsin teräshermoinen sotilas. Crusin ja Dracon aluksen lentäessä heidän lähettyviltään Diamit heittäytyivät maihin, kaikki paitsi Xirane, joka tyytyi mulkoilemaan alusta pahansuovasti. Kun alus oli mennyt menojaan, hän siirsi huomionsa erääseen varsin teräväkatseiseen sotilaaseen, kehottaen tätä noutamaan lähimmän varusaluksen säilytystiloista aseen, johon Xirane tiesi miehen erikoistuneen. Hyvin pian tämä teräväkatseinen mies palasikin, kantaen mukanaan järeää tarkkuuskivääriä. Kaksikko kulki muina miehinä kuljetusalusten suojissa kohti laakson toista laitaa, samalla kun laukaukset kaikuivat heidän ympärillään. Lopulta kaksikko pysähtyi ja asettui polven varaan vierellään lepäävän, työn touhussa hajonneen lastausmechan vierelle. Xirane osoitti sormensa kohti laakson jyrkintä seinämää, joka siinsi heidän vastapäätään.

"Jossain tuolla on tarkka-ampuja. Pidä aluetta silmällä ja tapa surutta kaikki mikä liikkuu." Xirane ohjeisti.
"Kuulin itsekin tarkkuuskiväärin laukauksen. En tosin saanut paikannettua sitä..." teräväkatseinen Diami myönsi.
"Jos olisin itse tarkka-ampuja, valitsisin tuon alueen tähypaikakseni. Näkymä kattaa valtaosan laaksosta, korkean seinämän tarjotessa suojaa vastatulelta. Hän on siellä, usko pois." Xirane vakuutti.
"Wayn sotilaana hän tuskin on niin amatööri että pistäisi päänsä itse esiin. Hänet pitäisi pakottaa pois suojastaan jollain tapaa." tarkka-ampuja pohti silmäillessään laakson korkeinta seinämää. Xirane ei aikaillut vaan poimi viestimensä soittaakseen jollekulle.
"Etätiimi, kääntykää takaisin. Meillä on pieni tilanne päällä. Haravoikaa laakson harjanteet läpikotaisin, jyrkimmältä sivulta loivimpaan." Xirane ohjeisti linjan toisessa päässä vastannutta alaistaan.

Tarkka-ampuja kuunteli vaitonaisena kersanttinsa puhetta etätiimin johtajalle. Xirane ohjastaisi kiiturit suoraan vihollisen syliin tarkoituksenaan ajaa vastapuoli liikkeelle. Taktiikka oli julma, ainakin niitä miehiä kohtaan jotka ratsastaisivat kiitureineen suoraan vihollisen tulilinjalle, mutta samalla he auttaisivat häntä suorittamaan oman tehtävänsä, joten mies ei ollut aikeissa valittaa esimiehensä ratkaisusta.

"Ai niin, vielä yksi juttu." Xirane tokaisi, suunnaten jälleen halveksivan katseensa ylös, kohti erikoisjoukkojen hallussa ollutta kuljetusalusta. "Tuo ärsyttävä kärpänen on liian ongelmallinen. Leikkaa siltä siivet heti kun tilaisuus tarjoutuu."

Tarkka-ampuja kuittasi käskyt ymmärretyiksi lyhyesti ja ytimekkäästi, hakeutuen sen enempää kyselemättä sopivaksi katsomaansa tähypaikkaan, josta oli suora näköyhteys Titanoksen oletettuun sijaintiin, suunnaten aseensa kohti solan reunaa. Aika-ajoin kielekkeeltä välähti kuin välähtikin kirkas valo, jota saatteli tarkkuuskiväärin korviahuumaava jyrähdys.

"Siellä sinä olet..." Diami kähisi ja vakautti aseensa, jääden odottamaan hetkeä jolloin saisi Titanoksen itsensä tähtäimeensä, välttäen paljastamasta itseään ennenaikaisesti.

Samalla kun tarkka-ampuja teki työtään, Xirane suuntasi huomionsa kohti rahtialusta, joka nökötti edelleen hievahtamatta sijoillaan. Miehen laikullisille kasvoille piirtyi tyly nyrpistys. Hän luuli olleensa varsin selkeä käskyissään. Solari meni kaiken muun edelle, joten se tuli kiidättää pois Ocamarilta heti ensimmäisten ongelmien ilmaantuessa, piittaamatta kuka jäisi jälkeen. Solari oli jo kyydissä, ja nyt ongelmatkin olivat löytäneet tiensä heidän kannoilleen. Joten miksi mitään ei tapahtunut?

"Ne saatanan syöpäläiset ovat nakertaneet tiensä Solarin luokse..." Xirane tajusi.

Lastausmecha nosti valtavan metallikontin ilmaan, keinahtaen sitten sivulleen saadakseen liikkeeseensä vauhtia ja heittääkseen kantamuksensa kohti lähistöllä piilottelevia Hydruslaissotilaita. Kontti lensi kaaressa ilman halki, rysähtäen korviahuumaavasti lumiseen maahan, tärisyttäen sitä Phoboksen jalkojen alla tämän tehdessä parhaansa pysytelläkseen suojassa oman konttinsa takana. Vaikka tuontyyppiset mechat eivät olleetkaan taisteluun suunniteltuja, olivat ne silti varteenotettavia vastustajia. Metallikuori suojasi koneita ohjastavia Diameja Hydruslaisten ammuksilta, eivätkä kohti heitetyt jättimäiset metallikontitkaan olleet mikään naurun asia. Nopeita tai ketteriä koneet eivät luojien kiitos sentään olleet, eikä niiden suhteellisen näkyvällä paikalla sijainnut plasmatankkikaan ollut suunniteltu tulitaistelua silmällä pitäen, mikä tarjosi vastapuolelle kiitettävästi pelivaraa. Tai olisi tarjonnut, elleivät Diamisotilaat olisi jatkuvasti tukeneet tuota rotiskoa rynnäkkökiväärein, tehden sen selustaan hiippailusta hankalaa. Phoboksen mukana olleet erikoisjoukkojen rippeet tekivät parhaansa vastatakseen Diamituleen, samalla kun yrittivät ulkopuoleta käsin varmistaa ettei kukaan pääsisi rahtialukseen sabotööritiimiä häiritsemään. Sanomatta selvää etteivät hekään revinneet joka paikkaan, varsinkaan kun heidän ammuksensa olivat rajalliset. Phobos silmäili ympäristöään, pohtien olisiko järkevää pyytää jälleen tulitukea tuota konetta vastaan laaksonharjalla tarkkailevalta Titanokselta, joka teki osansa pitääkseen rahtialuksen sisäänkäynnin turvattuna. Phobos sai kuitenkin huomata mechan jäävän auttamattomasti Titanoksen sokeaan kulmaan, kiitos miehistönkuljetusaluksen jonka edustalla mecha hääräsi. Mecha kumartui poimimaan uutta konttia, nivelet natisten ja koneisto täydellä teholla jylisten sen noustessa sentti kerrallaan, hitaasti mutta varmasti. Mitä ikinä tuossa kontissa olikaan, oli se huomattavasti edellistä painavampi.

"Tuo mecha pitää saada pois päiväjärjestyksestä ennen kun se joko liiskaa meidät tai vie viimeisetkin tulisuojamme." Phobos ilmoitti Amarantille, joka piti suojaa muutaman metrin päässä hänestä.
"Onko nerokkaita ideoita?" Amarant puuskahti, ampuen pistoolillaan muutaman laukauksen mechaa suojelevia Diameja kohti.

Phobos arvioi tilannetta, suunnaten katseensa alukseen joka kaarteli heidän yllään. Nopeasti hän tarrasi viestimeensä, komentaen aluksen ohjaajaa lentämään heidän asemansa suuntaan, jolloin Draco ja Crus voisivat avata tulen heitä piinaavia sotilaita kohti, tarjoten heille tilaisuuden lähteä vastahyökkäykseen mechaa vastaan. Amarant kuunteli Phoboksen puhetta, virnuillen tämän lopetettua käskynantonsa.

"Kai tajuat millaista riskipeliä on juosta näkösälle ihan vain yhden mechan takia?" Amarant kysyi asettaan ladaten.
"Siksipä sinä tulet mukaani." Phobos huomautti.
"Ja mikä saa sinut uskomaan että minä haluan heittää henkeni hullunhommissasi?" Amarant jatkoi kyselyään.
"Yhteinen etu. Sinä halusit että Solari tuhotaan. Paras tapa varmistaa se on tehdä kaikkemme ettei mikään häiritse Virgoa ja Serpethia." Phobos painotti.
"Entä se sinun saama etusi? Et halua kuolla yksin?" Amarant intti edelleen.
"En minä ajatellut kuolla. Punainen katsos erottuu lumen seasta sinistä paremmin. Suuremmalla todennäköisyydellä he sinut ampuvat kuin minut." Phobos vitsaili ilkikurisesti hymyillen, saaden Amarantin nauramaan yllättävän rehelliseltä vaikuttavalla vastauksellaan, vaikka rivien välistä olikin tulkittavissa ettei Phobos välttämättä tarkoittanutkaan sanomaansa. Hän ei tunnetusti ollut tyyppiä joka uhraisi taistelutoverinsa suuremman edun vuoksi. Hän oli toista maata kuin Xirane.
"Mihin tässä Diameja viholliseksi tarvitsee kun on noin kierosti ajattelevia liittolaisia?" Amarant hekotteli, Phoboksen liittyessä hänen nauruunsa.

Samassa Dracon konekiväärin ääni täytti ilman, toimittaen Amarantille ja Phobokselle lähtölaukauksen virkaa. Varmistettuaan että heitä piinanneet Diamisotilaat olivat painuneet suojaan Dracon ja Crusin ilmahyökkäystä, kaksikko syöksähti esiin piiloistaan, juosten minkä jaloistaan pääsivät kohti metallikonttia niin sanotun päänsä yläpuolella kannattelevaa mechaa. Phoboksen äkkilähtö oli kuitenkin huomattavasti kivisempi kuin Amarantin. Hänen vankeudessaan saamansa kolhut alkoivat oikutella, pakottaen hänet ottamaan tukea kontin kyljestä noustessaan ylös ja kompuroimaan ensimmäisten juoksuaskeltensa aikana. Kivun ja uupumuksen läpi Phobos kuitenkin puski itsensä liikkeeseen, sulkien ne mielestään, keskittyen vain olennaiseen puristaessaan kehonsa viimeisetkin voimavarat käyttöönsä. Särkyjä ennättäisi valitella sitten kun taistelu oli ohi. Huomatessaan tilanteen ottaman kehityssuunnan mechan pilotti ohjasti koneensa heittämään kannattelemansa kontin suoraan kohti Dracon ja Crusin alusta. Heidän onnekseen erikoisjoukkojen jäsenet olivat hyvin koulutettuja ja nopeita reagoimaan, kuuluivatpa he Phoboksen omaan tiimiin tai eivät. Aluksen pilotin onnistuikin kääntää lennokkinsa kontin tieltä juuri ajoissa ennen törmäystä. Kontti ohitti heidät, pudoten jyrkässä kaaressa takaisin kohti maanpintaa ja iskeytyi lumeen valtavalla voimalla, ajaen suunnitelmista poiketen alapuolella suojaa hakeneet Diamit pakosalle jotta välttäisivät liiskautumassa elävältä. Aiheuttamastaan tuhosta piittaamatta mecha kääntyi hakemaan jotakin uutta heitettävää, vain huomatakseen sitä kovaa vauhtia lähestyvän punaihoisen hahmon. Amarant ampui usean laukauksen mechan kovaan metallipintaan, pistoolinsa syöksemät lasersäteet jättäen jälkeensä vain tummat läikät. Vastineeksi mecha iski valtavan kätensä täydellä voimalla kohti Amarantia, joka syöksyi sivuun iskun tieltä, saaden niskaansa paksun lumikasteen koneen nyrkin pureutuessa lumen ja jään muodostamaan maaperään, jättäen jälkeensä syvän montun. Amarant kiirehti kierimään sivuun toisen iskun seuratessa ensimmäistä, kompuroiden ylös ja ottaen etäisyyttä metallisesta vastustajastaan. Mecha seurasi verkkaisin askelin perästä, sen kuskin ilmeisesti huomaamatta ollenkaan Phobosta, joka käytti Amarantin tälle ostaman ajan lipumalla ketterästi lumikentän halki, tavoitellen mechan selkäpuolta ja sinne sijoitettua plasmatankkia. Amarant soi pienen ajatuksen sille, josko punainen todella houkutti mechan kuskia hyökkäykseen sinistä tehokkaammin, mutta ajatus karkasi hänen mielestään seuraavan iskun osuessa aivan hänen viereensä, saaden hänet horjahtamaan. Mechan kuski heilautti robottiratsunsa kättä Amarantin suuntaan, lähettäen miehen ilmalennolle, jonka päätteeksi tämä paiskautui selkä edellä jääseinämää vasten, purskauttaen suustaan verta iskun viedessä ilman hänen keuhkoistaan.
Mechan runnoessa Amarantia oli Phobos saavuttanut onnistuneesti koneen selustan. Plasmatankki oli aivan hänen näkösällään. Phobos otti tiukan otteen rynnäkkökivääristään, valmistautuen ampumaan mekaanisen vastustajansa tuhannen päreiksi. Kersantin keho oli asiasta kuitenkin toista mieltä, ja niin oli myös maaperä miehen saappaiden alla. Vain yksi harha-askel liukkaalle maalle muutti tilanteen kulkua ratkaisevasti. Phobos onnistui palauttamaan tasapainonsa liukkaudesta huolimatta, mutta hänen nopea vastaliikkeensä ei käynyt yksiin kehon saamien vammojen kanssa. Ja tällä kertaa kipu oli kahta kauheampi kuin aiemmin. Kenties keho oli päättänyt näpäyttää Phobosta, kun tämä oli jättänyt sen aiemmat, lievemmät varoitukset niin töykeästi huomiotta. Yhtä kaikki, kipu sai kersantin hidastamaan askeleensa ja herpaannuttamaan huomionsa hetkellisesti mechasta. Siihen tuskin tuhrautui paria sekuntia kauempaa, mutta tuossa ohikiitävässä ajassa suurikokoinen ja muutoin verkkaisesti liikkuva mecha oli ennättänyt kääntyä Phoboksen puoleen, humauttaen paksun robottikätensä aivan maalitaulunsa vierestä, saaden kersantin viimein menettämään tasapainonsa kaatumaan jäiseen maahan. Ei jäänyt paljostakaan vajaaksi, ettei tuo käsi olisi murskannut Phobosta kuin ötökkää voimakkaan iskunsa alla. Vastareaktiona Phobos ampui sarjan rynnäkkökivääristään kohti mechaa, mutta laserammukset jotka oli tarkoitettu plasmatankille kolahtivat nyt merkityksettöminä vasten koneen metallipintaa. Kone liikkui raskain askelin kohti Phobosta, joka kömpi tuskissaan kauemmas, pyrkien pois sen iskuetäisyydeltä, onnistumatta kuitenkaan nousemaan jaloilleen.

"Sinähän olet Phobos Way." kuului mechan pilotti sanovan, äänensä kaikuen sen kantautuessa ilmoille koneen viestintäsysteemin kautta. "Sinut meidän piti viedä takaisin elävänä."
"On ihan kiva että joku teikäläisistä on ihan tosissaan huolissaan hyvinvoinnistani ja haluaa tavata minut..." Phobos vastasi, jatkaen hidasta perääntymistään. "Hän tosin on hivenen liian päällekäyvä asian suhteen, joten joudun periaatteesta kieltäytymään kunniasta."
"On sekä sinun että meidän etujen mukaista harkita vielä." mechan kuski kähisi, kohottaen koneensa valtavan käden jälleen ilmaan. "Jos et tule hyvällä niin sitten pahalla. Sinusta saanee hyvän palkkion vaikket olisikaan ihan täysissä sielun ja ruumiin voimissasi."

Samassa mecha nytkähti voimakkaan särähdyksen saattelemana. Phobos katsahti koneen selustaan ja huomasi Amarantin, joka oli upottanut energiamiekkansa terän suoraan plasmatankkiin. Tankki sähisi ja rätisi, heitellen kirkkaita kipinöitä ympäriinsä, pakottaen punaisen paholaisen perääntymään miekkansa kanssa. Vahinko oli kuitenkin jo tehty. Harkitsemattomista, pakonomaisista ja nytkähtelevistä liikkeistä päätellen vaikutti siltä, että mechan ohjaaja oli menettänyt hallinnan. Lopulta se näytti jähmettyvän täysin sijoilleen patsaan lailla, tankin roihahtaessa liekkeihin.

"Kiitän syvästi onneani etten ole legendojen sukua. Julkisuus tuo mukanaan pelottavan pakkomielteisiä fanipoikia." Amarant naljaili saapuessaan Phoboksen vierelle, tarjoten kätensä nostaakseen miehen jaloilleen.
"Et valittaisi jos tietäisit millainen määrä fanityttöjä sillä on kaadettu." Phobos vastasi kuivasti naurahtaen, epäröiden vain pienen hetken ennen kuin tarttui avukseen ojennettuun käteen. "Totta puhuen tällainen huomio on minulle ihan uusi aluevaltaus."
"Onko sinulla teoriaa mitä he mahtavat sinusta haluta?" Amarant uteli, pyyhkäisten suupielessään valuvan verivanan hihaansa.
"Ei vielä..." Phobos pudisti päätään.

Phoboksen ilme puhui enemmän kuin mies itse. Harom oli sanonut aivan samaa kuin tuon mechan pilotti, samoin Starr. Joku heitä korkeampi, joku vastuussa koko Ocamarin tapahtumasarjasta, halusi hänet elävänä eteensä, kuka ties mistä syystä. Totuushan oli että Wayn suku oli ollut vihamielisten tahojen huomion keskipisteenä jo pitkän aikaa, olipa kyseessä sitten Haromin luikertelu Shinean suosioon pitääkseen tämän lähellä, kyseenalaiset tehtävät joille Phobos oli lähetetty, Starrin kaltainen petollinen Hydra heidän riveissään, tai Chimeroksen vuoriston tapahtumat jotka olivat vieneet sisarusten äidin hengen ja Karmin fyysisen toimintakyvyn, unohtamatta lukuisia taistelutovereita jotka olivat jääneet osapuolten ristituleen. Epäilemättä samat kädet vetelivät naruja tämän kaiken takana, mutta millä motiivilla? Phobos ottaisi siitä selvää, vaikka se jäisi hänen viimeiseksi teokseen.
Mechan plasmatankin liekit olivat levinneet nopeasti, peittäen koneen alleen täydellisesti. Tästäkään huolimatta ei sen pilotti tuntunut halukkaalta poistumaan ohjaamonsa suojista, ja kuin ihmeen kaupalla sai masiinan liikkumaan vielä uudemman kerran. Mecha huitoi tulisilla käsillään ympäriinsä, todennäköisesti koska liekit ja savu olivat sokaisseet pilotin täysin. Amarant ja Phobos perääntyivät välttääkseen joutumasta noiden käsien tulilinjalle. He tiesivät mitä pian seuraisi, ja säntäsivät yhteistuumin juoksuun, heittäytyen lähimmän lumipenkan taakse joka vastaan sattui. Tulikuuma paineaalto pyyhkäisi heidän ylitseen mechan räjähtäessä kuumuuden aiheuttamasta ketjureaktiosta, lennättäen metalliosansa yhtenä valtaisana sekamelskana pitkin taistelukenttää. Phobos ja Amarant kurkistivat esiin piilostaan, todeten vastustajansa lyödyksi. Voitonriemulle ei kuitenkaan suotu aikaa, sillä kaksikko huomasi heitä lähestyvän uuden rahtimechan, joka asteli verkkaisesti tuhotun toverinsa jäänteiden läpi, talloen sen räjähdyksen tummuttamat metallinkappaleet alleen liekkien nuollessa sen pintaa. Eikä tuo mecha ollut tällä kertaa yksin, vaan sen vanavedessä seurasivat kaksi sen identtistä kaksosta, kukin noista kolmesta valmiina haastamaan toverinsa tuhonneet miehet taisteluun. Hydruslaiskaksikko perääntyi hakien katseellaan jotakin jolla voisivat tasata tilannettaan. Phobos ei varsinaisesti löytänyt etsimäänsä, mutta hänen onnistui huomata sotilassaattue, joka oli liikkunut näiden kolmen mechan selustassa, käyttäen niitä tulisuojanaan kulkiessaan laakson poikki. Nyt tuo saattue oli kuitenkin erkaantunut saattajistaan ja suunnannut sen sijaan kohti rahtialusta. Tässä vaiheessa Phobos saattoi vain arvella tilannetta aluksen sisäpuolella. Huolimatta heidän yllätysedustaan Diamit olivat nopeasti tasanneet tilanteen ja saavuttivat jatkuvasti hallintaa lumilaakson tapahtumista. Pelottava tosiasia oli myös se, etteivät heidän ammusvaransa riittäneet loputtomiin. Heidän paras mahdollisuutensa voittoon oli ollut lyödä Diamit ennen kuin nämä ehtivät vastata hyökkäykseen, ja se mahdollisuus oli jo lipunut heidän ohitseen.

Virgo nojasi selkänsä rahtilaatikkoa vasten, ampuen välillä harkittuja laukauksia lastiruuman suuaukkoa kohti pidätelläkseen sisään pyrkiviä Diameja parhaan kykynsä mukaan. Kuullessaan ulkoa kantautuneet taistelun äänet oli Virgo ottanut asiakseen kavuta takaisin lastiruuman alakerrokseen ostaakseen Serpethille aikaa virittää räjähteensä rauhassa. Alkuun hän oli toivonut ennättävänsä sulkemaan lastiruuman sisäänkäynnin sisäpuolella sijainneen hallintapaneelin kautta, mutta Diamit olivat olleet liikkeissään nopeita ja estivät mekaanikon pääsyn paneelin luokse. Virgo oli tehnyt kaikkensa pistääkseen kampoihin, mutta yhdellä aseella ei kuitenkaan taivuttu ihmeisiin, eikä patruunoitakaan riittäisi loputtomiin, ei vaikka Serpeth olikin hänen lähtiessään luovuttanut oman rynnäkkökiväärinsä lippaat käytettäväksi, todeten ettei itse tarvitsisi niitä työnsä ohella. Tilanne oli äitymässä kaikin puolin pulmalliseksi yhä useamman Diamin päästessä tunkemaan tiensä sisäpuolelle, huolimatta siitä että Virgon lisäksi heitä kohti ammuttiin myös ulkopuolelta Phoboksen saattueen toimesta. Välissä kuuluneet korviahuumaavat pamahdukset, sekä niitä seuranneet, poikkeuksetta maaliinsa osuneet kirkkaat välähdykset viestivät puolestaan että myös Titanos piti ainoaa silmäänsä suunnattuna rahtialukselle päin. Ja siltikin Diamit olivat viemässä pidemmän korren. Heitä oli vain aivan liian paljon enemmän.
Virgo irrotti tyhjän lippaan aseestaan korvatakseen sen uudella. Se olikin sitten hänen viimeisensä. Kolmekymmentä laukausta jäljellä, jokainen niistä riittävä viemään hengen kunnolla osuessaan, mutta tuskin kuitenkaan riittävästi puolustamaan rahtialusta Diamien määrätietoiselta rynnäköltä. Asioita toki auttaisi huomattavasti jos hän ei olisi kantamassa heidän puolustuksensa taakkaa yksin, eikä Razer olisi kadonnut sovitulta vartiopaikaltaan heti katseen kääntyessä.

"Niin justiin. Jättäkää vain mekaanikko kärryämään koko vitun tiimiä..."

Virgon äänetön manaus väistyi yllättäen miehen mielestä, hukkuen etäämmältä kuuluviin voimakkaisiin ääniin, jotka saattoivat olla peräisin vain Diamien asieden piipuista. Diamit olivat avanneet tulen, mutta aivan toiseen suuntaan kuin Virgo oli odottanut, heidän huomionsa suunnattuna nyt lastiruuman kauemmalle seinustalle, suuntaan jossa peremmälle alukseen vievä ovi sijaitsi. Tulitukseen ei kuitenkaan vastattu laukauksin, vaan kovaäänisen paukkeen lomasta oli kuultavissa humahtavia, rätiseviä ääniä, selvästi peräisin energia-aseiden ilmaa halkovista teristä. Ja pian joukkoon liittyvistä huudoista oli pääteltävissä, ettei ilma ollut ainoa asia mitä ne halkoivat. Virgo uskaltautui kohottautumaan piilostaan nähdäkseen mitä tapahtui, hienoisen huojennuksen vallatessa hänet. Razer oli ilmaantunut kreivin aikaan, hutkien piiloihin pyrkiviä Diameja energia-aseellaan, katkoen heidän kiväärinsä, sekä kaiken muunkin mikä vain sattui sopivaan linjaan hänen aseensa kanssa. Mies oli nopea ja sulava liikkeissään, sekä täysin armoton puskiessaan eteenpäin suorassa vihollistulessa. Yksin Azmealainen ei olisi kuitenkaan hyökkäyksestään selvinnyt. Zenith oli hänen seurassaan, verhottuna päästä varpaisiin violettiin loimuun jota tämän keho eritti, liikkuen Razerin ja Diamien välissä, ottaen vastaan aseiden laukaukset Azmealaisen nuorukaisen puolesta kättensä ympärille muodostuneiden energiaterien leikatessa vihollisia ja näiden tulisuojia. Ilmeisesti energia miehen ympärillä toimi kilven lailla, suojaten kumpaakin heistä vahingolta, antaen heidän keskittyä täysivaltaisesti hyökkäykseen. Tämä oli ensimmäinen kerta kun Virgo oli saanut todistaa Tabooralaisen taistelutaitoja, eikä mies voinut kiistää etteikö olisi ollut vaikuttunut. Nyt ei kuitenkaan ollut aika ihastelulle ja hämmästelylle. Virgo tiesi tämän olevan hänen toivomansa tilaisuus, se ainoa jonka hän todennäköisesti saisi. Voimiensa takaa mies hyppäsi juoksuun, kulkien rahtikonttien ja laatikoiden varjoja myötäillen kohti lastiruuman hallintapaneelia. Mennessään hän kuuli voimakkaan räjähdyksen jostakin etäältä, suunnaten katseensa äänen oletettuun tulosuuntaan. Ulkopuolella, raivokkaasti sisään pyrkineiden Diamijoukkojen takana Virgo saattoi nähdä tuhoutuneesta lastausmechasta nousseet liekit, muttei osannut edes arvella kuka räjähdyksen oli aiheuttanut. Räjähdystä tärkeämpi oli kuitenkin Virgon huomio heitä lähestyvistä lisävoimista, jotka saattaisivat kääntää heidän tilanteensa varmaksi tappioksi ellei heitä suljettaisi ulos. Osa uusista haastajista jakautui erilleen muista, jälkeen jäävän ryhmän suunnatessa huomionsa Phoboksen tiimiin, pakottaen nämä vetäytymään suojiensa taakse. Virgo näki selvästi kuinka moni heidän tovereistaan tuupertui elottomana hankeen, puolestaan painautuen tiukasti suojiinsa välttääkseen saman kohtalon.
Zenith kähähti tuskaisesti, kaatuen polven varaan kesken taistelun. Razer tajusi nopeasi jääneensä täysin suojatta yhä sisätiloissa piileskelevien Diamien edessä, hakien katseellaan nopeasti lähintä piilopaikkaa. Löydettyään sellaisen hän mulkaisi epäröivästi Zenithiin, harkiten vakavasti jättävänsä tämän noille sijoilleen, mutta vaistojensa vastaisesti tarrasi tähän ja alkoi retuuttaa tätä mukanaan suojakseen valitsemansa rahtilaatikon taakse.

"S-sinä välität. Sinä tosiaan välität~" Zenith virnuili tuskaisesti. "Minähän tiesin että meillä on jotain erityistä välillämme..."
"Varmistan vain että asiat välillämme hoidetaan täysivaltaisesti loppuun. Nyt et voi leijua sillä että autoit minua jäämetsässä." Razer puuskahti ja tyrkkäsi Zenithin kumoon laatikoiden taakse, kumartuen itse perästä. "Oletan että virtasi loppui taas."
"Jotain sen suuntaista..." Zenith vastasi.
"Tuo on tiedätkö huomattava vika teissä Tabooralaisissa. Olette kuin mitäkin lasikanuunoita." Razer kritisoi.
"Sanotaan että aliarvioin niin Ocamarin pakkaset kuin Diamitkin. Molemmat ovat verottaneet voimavarojani enemmän kuin tohtisin myöntää." Zenith huomautti. "Ja jos ihan totta puhutaan, saatoin myös yliarvioida sen kuinka hyödyllisiä te metsästäjät ja erikoisjoukon jäsenet olette."
"Ja silti ilman meitä olisit nyt entistä pahemmassa pulassa. Turha syytellä muita jos on itse kussut omille housuilleen." Razer vastasi.
"HA! Mielenkiintoista puhetta Artemiren suusta." Zenith naurahti kovaan ääneen, saaden vastaukseksi piilossa kyyhöttäneiden Diamien tarjoaman tulisarjan.

Razerin vastaus hukkui uusiin laukauksiin Diamien lähdettyä liikkeelle. He olivat huomanneet kaksikon vastarinnan menettäneen puhtinsa. Nyt sotilaat lipuivat liki äänettä kohti vastustajiensa viimeksi havaittua sijaintia, näiden puolestaan painuessa yhä tiukemmin kylmiä laatikoita vasten. Razer oli sammuttanut energiateränsä jotta se ei paljastaisi heidän sijaintiaan hohdollaan. Ase olisi kyllä helppo ja nopea käynnistää uudelleen, jahka Diamit tulisivat ensin lyömäetäisyydelle.
Virgo oli tällä välin saavuttanut kontrollipaneelin kenenkään huomaamatta. Hän ei ymmärtänyt aluksen oletuskielestä sanaakaan, mikä oli hidastanut hänen toimintaansa huomattavasti, mutta paneelissa vilisseiden ikonien perusteella hänen oli onnistunut navigoida itsensä rahtiluukun kontrolleihin. Sisäänkäynnin raskas ovi tärähti, alkaen laiskasti sulkeutua heitä kohti rynnivien Diamien edestä. Virgo paino selkänsä seinää vasten ja ampui nopean tulisarjan vihollisia kohti hidastaakseen näitä. Virgon katse kohtasi joukkoa johtaneen Diamialikersantin katseen, eikä mekaanikko malttanut pidätellä itseään. Hän veti kasvoilleen hurmaavimman, viattomimman hymynsä, sen jolla hän oli jo lapsuudessaan onnistunut luikertelemaan irti ongelmistaan esittämällä viatonta purettuaan vanhempiensa uudet ja kalliit elektroniikkavempeleet, ihan vain nähdäkseen kuinka ne toimivat ja saisiko ne uudelleen kasaan. Sitten hän kurkkasi jälleen esiin piilostaan, vilkuttaen Diameille juuri ennen kuin rahtialuksen luukku sulkeutui heidän välistään, tahallaan varmistaen näiden tietävän että se oli juuri hän joka heidän muroihinsa oli juuri kussut. Äänistä päätellen kyseisen alikersantin ensireaktio oli joko lyödä tai potkaista sulkeutunutta luukkua, mikä sekin sai Virgon tuntemaan olonsa oikein hyväksi, melkein voittajaksi. Hymy miehen kasvoilta tosin hälveni jälleen, sillä uhka oli yhä kaikkea muuta kuin ohi.
Lastiruuman sulkeutuva luukku oli kiinnittänyt lähestyvien Diamien huomion, herpaannuttaen heidän huomionsa, vaikkakin vain hetkellisesti. Se hetki oli kuitenkin tarpeeksi Razerille, joka käytti tilaisuuden häikäilemättä hyväkseen. Mies loikkasi laatikon yli, energiaterä särähtäen sen käynnistyessä uudelleen ja pureutuessa lähimmän Diamin rintakehään. Seuraavaksi lähin Diami menetti aseensa seuraavalla sivalluksella ja horjahti taaksepäin, tarjoten Razerille esteettömän näkymän vatsansa alueelle, jonne Azmealainen armotta teränsä seuraavaksi tuikkasi. Kolmas Diami oli kuitenkin kahta muuta onnekkaampi. Hän oli toisista poiketen pitänyt matalaa profiilia laatikoiden takana, nousten nyt Razerin sivusta rynnäkkökivääri valmiina. Razer ennätti vasta tajuamaan kolmannen Diamin olemassaolon, kun aseen sarjatuli jo täytti kaikuvan lastiruuman. Razerin ilme vääntyi äänen saattelemana silmien puristuessa umpeen. Hämmennyksekseen Razer ei kuitenkaan tuntenut kipua, eikä mitään muutakaan minkä nyt vain osasi liittää ammutuksi tulemiseen. Hän raotti silmiään ja huomasi laatikoiden takana kytänneen Diamin lyyhistyneen möykyksi piilonsa päälle. Sen sijaan hahmon takana seisoi Virgo, joka näytti olevan hyvinkin tyytyväinen itseensä astellessaan lähemmäs.

"Tässä kohtaa kuuluu sanoa kiitos." Virgo sanoi hymyillen, astellen kohti Razeria näennäisesti rempsein askelin, vaikka todellisuudessa hänen jalkansa olivat vain nuudelia silkasta helpotuksesta. Vastoin kaikkia odotuksia he olivat taas turvassa, ainakin hetken. "Eikö äitisi ole opettanut?"
"...äitini on kuollut." Razer vastasi tylysti, mutta huomattavan vaisusti.
"Auts...sori. En tarkoittanut kaivella menneitä tai mitään." Virgo säpsähti.
"Ihan sama. Se tapahtui kun olin todella nuori. Tuskin edes muistan koko akkaa." Razer jatkoi. "Sitä paitsi jos silmäni eivät pettäneet, me pelastimme sinun violetin perseesi ensin, joten eipä kestä."
"Olin kyllä tulossa siihen." Virgo veti kiitollisen, hieman nolostuneen virneen kasvoilleen. "Kessulla saattaa olla omat mielipiteensä teistä YPP:n hurtista, ja ihan hyvästä syystä onkin, mutta näytätte olevan luotettavaa sakkia kun tarve vaatii. Minun kirjoissa olette ihan ookoo."
"Saanko minäkin ottaa osaa tähän rinkirunkkuun vai menikö tilaisuus jo ohi?" Zenith kysyi vaimeasti.
"Mikä häntä vaivaa?" Virgo kummasteli.
"Tiedätkö sen kun vanhan viestimen akku ei jaksa enää pitää varausta yllä?" Razer kysyi ilottomasti. "Tämä on sama juttu sillä erolla että se akku ei osaa myöskään pitää päätään kiinni."

Virgoa Razerin vertaus mietitytti, mutta hän katsoi parhaaksi olla puhumatta Razerille siitä enempää. Sen sijaan hän suuntasi Zenithin luokse nostaakseen miehen jaloilleen ja istumaan laatikon päälle, kiittäen tätäkin vielä avusta. Zenith kaivoi taskustaan vanhan tutun tahnapurkkinsa, sujauttaen siitä suuren annoksen kitalakeensa. Hän oli täysin puhki kulutettu. Se vähäinen energia mitä hän oli saanut riivittyä kasaan edellisyönä oli kulunut nopeammin kuin odotettua. Se oli tämä perkeleen pakkanen. Hän oli Tabooralaisena täysin kykenevä liikkumaan tällaisissa äärioloissa ilman sen suurempaa suojavarustusta, sillä hänen kehonsa energia riitti pitämään hänet lämpimänä ja jäsenet vetreinä. Toki se myös tarkoitti että se energia kului jatkuvasti, joten pidemmällä tähtäimellä Ocamarin sääolot olivat aivan yhtä tappavat hänelle kuin muillekin. Jos hän olisi ollut fiksumpi, olisi hän lähtenyt matkalleen kunnon pakkasvarustuksessa lievittääkseen kylmän tuomia haittavaikutuksia, mutta totuuden nimissä hänen ei ollut koskaan tarkoitus viipyä planeetalla näin kauaa, saati joutua tappeluun jossa olisi joutunut kuluttamaan energiaansa vielä nopeammin. Hyvä se oli näin jälkiviisaana itselleen motkottaa että ehkäpä kömpelö pakkasvarustus olisi sittenkin säästänyt monelta päänvaivalta.
Rahtialuksen paksu luukku kumisi Diamien pyrkiessä sisään, mutta se ei osoittanut minkäänlaisia merkkejä että olisi valmis antamaan periksi. Äänistä päätellen jopa yksi niistä isoista lastausmechoista yritti parhaansa takoakseen luukkua kumoon, mutta turhaan. Virgo ja Razer kävivät systemaattisesti jokaisen lastiruuman sisäänkäynnin läpi, varmistaen ettei heitä päästäisi yllättämään mistään suunnasta. Sen jälkeen kaikki mitä he saattoivat tehdä oli odottaa Serpethia.

[Salem]

Chapter 24. In Sniper's Sights (2/2)

Odottava oli myös tunnelma tehtaalla, jossa Gemini ja Indigo olivat saaneet viimeisteltyä ansoituksensa. Nyt he istuivat varastoalueen pöydän äärellä, puhellen vaimein äänin niitä näitä, Indigon välillä suodessa hetkellisen huomionsa luotauskyvylleen, joka ainakaan toistaiseksi ei ollut havainnut mitään normaalista poikkeavaa. Puheluidensa lomassa Indigo oli löytänyt sormilleen uutta näperrettävää, nimittäin Razerin vääntyneen sahamiekan joka lojui keskellä pöytää. Nainen kuljetti sormenpäitään sen rungon monia naarmuja ja kolhuja pitkin, muistellen aikaansa kadettinsa kanssa, miettien miten tämä mahtoi pärjätä Phoboksen ja muiden mukana.

"Turhaan olet huolissasi Artemiresta." Gemini yritti rauhoitella. "Hän on hyvissä käsissä."
"Haluaisin uskoa tuon." Indigo vastasi. "Ei ole kyse siitä että kyseenalaistaisin joukkonne ammattitaidon. Tiedän vain millainen Razer osaa olla."
"Hän kieltämättä vaikuttaa hankalalta, jos asiat eivät mene hänen mukaansa." Gemini hymähti. "Kaikella kunnioituksella."
"Kaikelle on syynsä. Razer menetti äitinsä hyvin nuorella iällä, joten hänen ainoa roolimallinsa on pitkälti ollut hänen isänsä. Voisin kuvitella että Remzarin temperamentti on surullisenkuuluisa myös Hydruksella." Indigo paljasti, ja Gemini nyökkäsi, antaen varsin selkeästi ymmärtää tietävänsä täysin mistä temperamentista Indigo puhui.
"Ei siis yllättävää että se on tarttunut isältä pojalle." Gemini myönteli. "Mutta kuten sanoin, hän on hyvissä käsissä. Phobos on omin käsin valikoinut tiiminsä. Jokainen meistä osaa asiansa, eikä käännä selkäänsä taistelutovereilleen koskaan."

Indigo katsahti sanattomana varaston suuntaan jonne Starr ja Cassie olivat suljettuina. Gemini huomasi eleen, tietäen mitä Aqualidin päässä liikkui. Miehen olisi tehnyt mieli puolustaa sanomaansa kynsin hampain, mutta tiesi varsin hyvin ettei voinut pyyhkiä pois sitä mitä oli tapahtunut.

"Starr oli soluttautujamme. Hän tuli osaksi tiimiä aikaan jolloin tarvitsimme kipeästi miesvoimaa, tehden vaikutuksen niin meihin kuin esimiehiimme. Todellisuudessa hän vain kusetti meitä kaikkia." Gemini kertoi, tuhahtaen tilanteen irvokkaalle ironialle. "Hänen kykynsä pitää matalaa profiilia näin lähellä Phobosta kaiken tämän aikaa kertonee enemmän kuin tarpeeksi siitä kuinka hyvä hän oli työssään."
"En kyllä välttämättä olisi uskonut, ottaen huomioon kuinka näyttävästi hän paljasti oikean karvansa." Indigo pohti.
"Diamit tekivät yhden merkittävän virheen hänen kanssaan. He antoivat hänelle valtaa." Gemini mutisi. "Starr ei koskaan osannut käsitellä valta-asemaa, eikä häntä siksi koskaan päästetty johtotehtäviin, vaikka hän olikin ryhmämme pitkäaikaisimpia jäseniä. Hän saattoi olla mestari piilottamaan oikean luontonsa ja motiivinsa, mutta pätemättömyys vallan kanssa, se oli jotain mitä hän ei kyennyt kätkemään, kenties koska ei suostunut sitä itsekään tiedostamaan."
"Vahvuuksiensa lisäksi kunkin sotilaan tulisi tuntea myös heikkoutensa...kuten myös metsästäjän." Indigo myönteli. Salem, Razer, ja jossain määrin myös Amarant palasivat hänen mieleensä aiheen tiimoilta.
"Me kyllä saimme oppia niistä jokaisen aikanamme hänen kanssaan. Kykenemättömyys johtaa järkevästi, pakkomielle tuoda osaamistaan esille, temperamentti..." Gemini luetteli, naurahtaen sitten ilottomasti. "Et usko kuinka hän tapasi suuttua kun joku ei muistanut hänen nimeään."
"Lähinnä minun on vaikea uskoa että Starr on nimi, jonka voisi unohtaa." Indigo vastasi takaisin.

Gemini kääntyi Indigon puoleen, kasvoillaan sellainen ilme, jota saattoi odottaa lapselta joka paloi halusta päästää ilmoille suuren salaisuuden, tai ainakin jotakin yllättävää joka räjäyttäisi kanssaihmisten tajunnan.

"Mars Illumiers Tenebraius Starodabant." Gemini lausui ilmoille, Indigon kallistaessa hämmentyneenä päätään. "Se on hänen koko nimensä. Voit kuvitella kuinka hankalaa sellainen nimihirviö on saada liukumaan takkuamatta kielen päältä, tai kuinka pahasti Starrin ylpeyden päälle kävi kun kaikki lausuivat hänen nimensä väärin. Siitä otettiin alkuaikoina moneen kertaan yhteen, ja joka kerran se oli hänelle kuin henkilökohtainen hyökkäys tai kohtuutonta vittuilua uutta toveria kohtaan. Epäilemättä hän on kuullut siitä koko ikänsä."
"Melkoisella nimellä ovat vanhemmat lastaan siunanneet." Indigo pyöritti päätään, naurahtaen tahattomasti ajatukselle Phoboksesta ja kumppaneista opettelemassa yksissä tuumin lausumaan ja kirjoittamaan tiimitoverinsa nimeä. "Kuinka lopulta päädyitte Starriin?"
"Alkuun yritimme kutsua häntä Marsiksi. Se vain sattuu olemaan melkoisen yleinen nimi Hydruksella, joten sekaannuksia alkoi tulla turhankin usein. Päädyimme lopulta vain lyhentämään hänen sukunimensä pelkäksi Starriksi. Se tuntui olevan kaikkia osapuolia tyydyttävä kompromissi, joten se jäi yleiseen käyttöön." Gemini selitti tilanteen kulkua, mutta vakavoitui sitten jälleen. "Tästä eteenpäin sillä ei taida olla merkitystä, miksi häntä kutsumme..."

Geminin sisällä kuohuvat tuntemukset olivat vahvat, ja se suorastaan säteili hänen äänestään. Oli varmasti vaikeaa suhtautua siihen että joku jolle oli luottanut henkensä vuosien ajan osoittautuikin yllättäen petolliseksi hirviöksi, pelinappulaksi jota todellisuudessa vastapuolen käsi liikutti. Ja kuin siinä ei olisi tarpeeksi, oli tuo petturi toimillaan aiheuttanut lukuisten muiden ystävien kuoleman. Indigo muisti hyvin elävästi hetken, jona Starr oli niin kylmästi ampunut haavoittuneen Eridan, miehen jota oli kohdellut kuin taistelutoveria aina siihen pisteeseen saakka. Kuinka monta tehtävää ja yhteistä kokemusta noilla miehillä mahtoikaan olla takanaan? Olisiko Erida koskaan, edes pahimmissa painajaisissaan, voinut uskoa elämänsä päättyvän miehen toimesta, jonka käsiin tämä oli sen saman elämän uskonut niin monesti aiemmin? Starrin ilme oli ollut kylmä, tunteeton, vailla katumusta tai epäröintiä. Se paskiainen ei ollut tuntenut mitään Eridaa kohtaan, eikä liioin muitakaan tiiminsä jäseniä, ellei sitten vain halveksuntaa. Sen totuuden hän oli onnistunut kätkemään kunnioitettavasti, kaikelta paitsi Indigon luotauskyvyiltä.
Samassa vaimea räjähdys kaikui tehtaan syvyyksistä, vavisuttaen rakennuksen seiniä liitoksissaan, kiinnittäen kaksikon huomion varastotilojen ainoaan käytävään. Hetken aikaa he kuuntelivat äänen jälkimainingeissa kantautuvaa huminaa.

"Nyt se alkaa." Indigo kuiskasi.

Gemini nyökkäsi ja nousi tuoliltaan, avaten vankeja pidätelleen varaston oven. Starr oli edelleen täysin tajuttomassa tilassa, Cassien puolestaan tuijottaessa ovensuuhun vakava ilme kasvoillaan. Myös nainen oli kuullut ja tuntenut räjähdyksen, arvaten tilanteen olevan kärjistymässä jälleen. Indigo ja Gemini olivat odotellessaan kertoneet tilanteensa Cassielle, joka oli luvannut seurata käskyjä vailla vastaväitteitä. Käsiraudat nainen sai pitää edelleen ranteissaan, mutta sen verran tähän luotettiin että tämän annettiin liikkua vapaasti omin jaloin.
Gemini irrotti Starrin putkesta johon tämä oli kahlittu, viskaten tämän velton ruhon olalleen kuin puuperunasäkin, lähtien retuuttamaan tätä pois varastosta. Cassie seurasi Geminia, Indigon pitäessä perää. Yllättäen hänelle tuli outo tunne, joka sai hänet pysähtymään. Se oli kuin hiljalleen voimiaan keräävä migreenikohtaus, joka aaltoili naisen pään sisässä, kylmäten koko kehoa ja tehden olon nihkeäksi. Varovaisesti Indigo päätti luodata ympäristön vielä kerran. Se mitä hän aisti oli jotakin täysin ennenkokematonta, jo kolmanteen kertaan heidän Ocamarin reissullaan. Salem oli reagoinut huomattavan voimakkaasti hänen muistoterapiaansa, Zenithin luotaamisen puolestaan tuodessa tulokseksi vain utuista suttua joka peitti muidenkin tuntemukset alleen, mutta tämä tunne oli viimeistään jotakin joka sai naisen kyseenalaistamaan omia kykyjään. Tunne kiistattoman tarkka, voimakkaampi kuin mikään mitä Indigo oli koskaan luodannut. Se oli tunne joka viesti, ei vaan huusi tuhansien raivokkaiden, tuskastuneiden ja hulluuttaan nauravien äänten voimalla yhtä yksinkertaista asiaa: pysy kaukana! Indigo lopetti luotauksen, mutta hänen järkytyksekseen tunne pysyi hänen päässään, saaden hänet miltei menettämään tasapainonsa. Nainen painoi hengitysmaskinsa tiukasti kasvojaan vasten, haukkoen kosteaa ilmaa, yrittäen keskittyä täysin hengitykseensä. Tuo varoitus jonka hän oli aistinut kiemurteli hänen mielessään kuin tuhatjalkainen parasiitti, askeleensa nipistellen naisen aivoissa, kunnes se tuntui pureutuvan kiinni vahvoilla leuoillaan ja kaivautuvan sisään, syvemmälle kunnes täytti ne kokonaan. Naisen suupieli nyki hänen tuntiessa pakottavaa tarvetta yhtyä hullujen naurujen kuoroon jonka oli kuullut aistimuksissaan. Ja silti samalla naisen teki mieli itkeä lohduttomasti.

"Oletko kunnossa?" Cassie kysyi huomattuaan Indigon jäävän jälkeen.
"J-joo...ihan pikku hetki vain..." Indigo puuskutti maskinsa takaa.

Naisen olo alkoi vihdoin tasautua, parasiitti hänen mielessään menettää voimiaan ja naurujen ja itkujen meri tyyntyä tasaiseksi muminaksi, sulautuen toisiinsa ennen kuin vaimenivat kokonaan. Nainen vapisi kuin puunlehti tuulessa, mutta paha olo oli tiessään. Uupunein silmin Indigo katsahti reppuunsa, joka nökötti edelleen yhdellä pöydän äärellä olleista tuoleista. Seuraavaksi hän loi katsauksen sahaterään, ikään kuin olisi aprikoinut ottaisiko tuota romua taakakseen. Toisaalta se oli Razerin nimiin kuitattu ase, YPP:n omaisuutta, mutta toisaalta aseet voitiin korvata ihmishenkiä helpommin. Indigo veti reppunsa syliinsä, huomaten aiemmin raapustamansa piirustuksen miltei putoavan matkasta.

"Meidän on lähdettävä!" Gemini komensi uuden räjähdyksen kajahdettua, tällä kertaa lähempää kuin ensimmäinen.

Indigo viipyi vielä muutaman ohikiitävän sekunnin, ennen kuin kiristi reppunsa nyörit ja heitti kantamuksensa olalleen. Sitten kolmikko suuntasi ennalta suunniteltua reittiä valmiusasemiinsa.
Kaksikon silmien kantamattomissa muuan punapäinen hahmo asteli verkkaisin askelin sisään tehtaan avoimesta ovesta, silmäillen tuhoa jonka ensimmäinen ansa oli jättänyt lähimmän avoimen käytävän suulle. Kolme sotilasta oli menettänyt henkensä räjähdyksessä, heidän viimeiset kauhun ja kivun kouristuksensa kasvoilleen jähmettyneinä, silmät verestäen ja ympäri kääntyneinä, eikä yksikään heistä enää täysin yhtenä kappaleena. Lievä, kieroutunut hymy levisi punapäisen hahmon huulille hänen marssiessaan peremmälle, ikään kuin huvittuneena tilanteen ottamasta käänteestä. Mutta kumpusiko hänen huvinsa noiden miesten tuskan vääntämistä kuolinilmeistä, vaiko vastarinnasta jolla kourallinen karanneita vankeja yritti epätoivoisesti pitää häntä loitolla? Vain hän itse tiesi siihen vastauksen. Epäröimättä hetkeäkään hahmo kulki eteenpäin, askeleensa kaikuen aution rakennuksen nurkissa, lukuisten muiden liittyessä pian niiden seuraan sotilaiden seuratessa johtajaansa.

Jälleen yksi Diami kaatui Titanoksen kiväärin laukaukseen. Tarkka-ampuja painoi itsensä jälleen alas ja ojensi kätensä vierustoverinsa suuntaan, Salemin tarjotessa tälle uuden lippaan tyhjentyneen tilalle. Salem saattoi huomata Titanoksen kasvoja pukeneen hermostuneen nyrpistyksen, aavistaen ettei tilanteen kulku ollut heille enää aivan niin otollinen kuin olisi toivonut. Juuri kun Titanos valmistautui nousemaan jälleen tähtäysasemiinsa, kiinnitti hänen ainoa silmänsä huomionsa pöllyävään lumisuihkuun, joka lähestyi heitä moottoreiden jylinän saattelemana.

"Ota aseesi esiin, räkänokka." Titanos komensi, painautuen matalaksi ja tähdäten aseensa tulijoiden suuntaan.

Kiikaritähtäin paljasti Titanokselle sen mitä tämä oli jo päätellytkin. Aiemmin nähty lumikiituripartio oli lähestymässä kovaa vauhtia. Hän ei ollut täysin varma olivatko Diamit nähneet heidät jo, muttei aikonut ottaa riskiä ja laskea heitä liian lähelle ottaakseen asiasta selvää. Tässä tapauksessa hyökkäys tuntui parhaalta puolustukselta.
Salem säpsähti Titanoksen vapauttaessa laukauksen kivääristään, letkan ensimmäisenä matkanneen Diamin pudotessa hankeen kiiturinsa jatkaessa vielä hetken matkaansa, kunnes kellahti kyljelleen. Salem puristi asetta kämmenensä sisällä. Se suorastaan sykki hänen sydämensä lyöntien tahtiin. Se halusi päästä toteuttamaan tarkoitusta johon oli luotukin. Salem tiesi ettei sitä voinut välttää loputtomiin.

"Meidän on siirryttävä kauemmas!" Titanos komensi Salemia kiitureiden päästessä tarpeeksi lähelle vastatakseen tulitukseen.

Titanos kohotti itsensä juuri sen verran että kykenisi liikkumaan nopeasti kiiturimiesten tieltä. Tämä tosin oli virhe, jota eräs tällä taistelukentällä oli odottanut pitkään ja hartaasti. Titanoksen profiili vilahti lumipenkan takaa vain silmänräpäyksen verran, mutta sitä seurasi välittömästi terävä pamaus jostakin laakson suunnalta, ja vieläkin terävämpi kipu joka lävisti Titanoksen olkapään, miehen kähähtäessä ja kaatuessa hankeen veren suorastaan purskahtaessa ulos avoimesta vammasta. Salemin silmin Titanoksen kaatuminen näytti hidastetulta hänen aivojensa käsitellessä tapahtunutta. Nopeasti Azmealainen syöksähti itseään huomattavasti kookkaamman miehen rinnalle, napaten tästä kiinni ja pehmittäen tämän laskua maahan.

"Voi perse...vitun vitun vittu..." Salem panikoi yrittäessään silmämääräisesti tutkailla Titanoksen tilaa, olettaen lähtökohtaisesti pahinta.
"K-kokoa itsesi!" Titanos kähähti tuskissaan. Mies painoi olkapäätään kämmenellään tyrehdyttääkseen verenvuodon. "Se on pelkkä naarmu."
"Ei tuo ole naarmua nähnytkään!" Salem huusi.
"Älä pasko housuusi! Meillä ei ole aikaa tällaiseen..." Titanos kivahti, hengittäen tasaisesti, totutellen kipuun sen minkä kykeni. Lumikiitureiden äänet lähestyivät hetki hetkeltä. "Tee minulle palvelus...pidä nuo kiireisenä hetken aikaa. Tarvitsen ehkä minuutin...tai pari."
"Minuutin tai pari?" Salem toisti turhautuneesta paniikista. "Mitä aiot tehdä parilla minuutilla?"
"Ei ole sinun huolenaiheesi. Tee vain mitä pyysin." Titanos pakotti sanat suustaan. "Muista: pidä pää alhaalla...heillä on oma tarkka-ampuja..."

Sen Salem oli jo arvannutkin. Onneksi tuo Diamien vastine Titanokselle oli onnistunut ampumaan ainakin sen verran ohi tarkoitetusta maalistaan, ettei yksisilmäisellä Hydruslaisella olisi ainakaan akuuttia hengenvaaraa, jos verenvuoto vain saatiin tyrehtymään. Salem tiesi että hetki oli tullut. Hän ei voisi työntää sitä enää loitommas. Hän puristi asetta kädessään, hokien mielessään Geminin sanojen inspiroimia mantroja. Tarkoitus pyhittää keinot kun puolustat itseäsi tai tovereitasi. Sen sijaan että ajattelisit mitä toimistasi seuraa, ajattele mitä tapahtuu jos et tee mitään. Salem käänsi tiukan katseen lähestyvään kiituripartioon, parkaisi vihan, pelon ja kaikkien muiden noin sadan tunnekuohun vallassa ja veti liipaisinta kerran, toisenkin, ja sitten vielä muutaman kerran lisää. Laukauksista ensimmäiset osuivat kiitureiden pintaan, saaden niitä ohjastaneet Diamit kurvaamaan sivumpaan tulituksen tieltä. Seuranneista laukauksista yksi osui erästä sotilasta reiteen, toinen puolestaan käsivarteen. Nämä Diamit tömähtivät kiitureidensa kyydistä maahan, jääden kiemurtelemaan ja valittamaan tuskaansa, mutta todistettavasti yhä henkiin. Näistäkään osumista ei Salem jälkeenpäin ollut ylpeä, mutta juuri nyt hänen ainoa ajatuksensa oli noudattaa Titanoksen pyyntöä ja pitää heidät turvassa.
Samalla kun Salem jatkoi Diamien torjuntaa pistoolinsa kanssa, oli Titanos alkanut puhua viestimellään jotakin, joka jäi Salemin korvilta täysin kuulematta kaiken paukkeen keskellä. Ja vaikka nuori metsästäjänalku olisikin sanat kuullut, ei hän niitä olisi ymmärtänyt. Yhteyden katkettua Titanos loi katseensa kohti lähestyvää vihollisjoukkoa. Salem ei todellakaan ollut synnynnäinen ampuja, tuskin osuisi edes ladon oveen vaikka tämän henki riippui siitä. Mutta tämä silti yritti kaikesta huolimatta. Titanos tunsi olonsa tyhjäntekeväksi, sillä halusta ja tarpeesta huolimatta hän tiesi hyvin ettei hänen vammansa antais hänen ottaa vastaan kiväärinsä rekyyliä enää kertaakaan. Salemin tulisi nyt sinnitellä omillaan vielä hetken aikaa.
Vihdoin Titanoksen piinallinen odotus palkittiin Virgon kunnostaman miehistönkuljetusaluksen noustessa esiin lumilaakson reunamilta, liitäen Salemin ja Titanoksen ylitse Crusin pistäessä itsensä esiin avoimesta ovesta ja huikatessa tervehdykseksi kaksikolle. Nopeasti tiedustelijana normaalisti leipänsä tienannut sotilas arvioi tilanteen, komentaen aluksen pilottia lentämään suoraan kiituripartion suuntaan, avaten tulen näitä kohti lähestyessään. Myös Draco liittyi pippaloihin enemmän kuin mieluusti. Hänen konekiväärinsä oli niellyt viimeiset ammuksensa jo tovi sitten, mutta heidän onnekseen se ei ollut ainoa kikka Dracon hihassa. Käsissään miehellä nimittäin oli paksupiippuinen, revolverinrullaa muistuttavalla kiekolla varustettu ase. Ase sylkäisi piipustaan ulos pyöreän ammuksen joka lensi kaaressa hangelle, jääden niille sijoilleen tekemättä yhtään mitään. Mutta kun sitten yksi kiitureista saapui tarpeeksi lähelle tuota toimetonta objektia, seurasi voimakas räjähdys joka nosti ilmoille korkean tulipilarin. Kun takaisin maahan variseva irtolumi ja savupilvi väistyivät, paljastivat ne takaansa räjähdyksen luoman kraaterin, joukon tuhoutuneita lumikiitureita, sekä sen mitä Diamisotilaista oli enää jäljellä. Draco kylvi vielä kaksi uutta ammusta hankeen, sulkien jäljelle jääneiltä kiiturisotilailta tien Salemin ja Titanoksen luokse, mutta myös pakokeinon omia jälkiään seuraamalla, sumputtaen heidät puun ja kuoren väliin. Kenties ammukset olivat jääneet huomiotta, tai sitten Diamit halusivat vain koetella onneaan, mutta lopputulos oli yhtäkaikki sama. Toinen räjähdys vavisutti koko kielekettä, aiheuttaen pienimuotoisia lumivyöryjä laakson reunamilla, tuhoten kiituripartion viimeiseen mieheen.
Crus loi uuden katsauksen Titanokseen ja Salemiin, nähden Azmealaisen laskeneen aseensa ja palanneen Titanoksen rinnalle. Crus vetäytyi takaisin aluksen sisäpuolelle sanoakseen jotakin Dracolle ja heidän kuskilleen, samalla poimien haltuunsa pienen haalistuneenvihreän paketin. Alus alkoi kääntyä ja lipua hiljalleen lähemmäs heidän tovereitaan, kunnes yllättäen sen matka katkesi voimakasta pamausta seuranneen lasersäteen syöksähtäessä koneen ohjaamon vankan tuulilasin läpi, osuen suoraan pilotin rintaan. Pilotti kaatui vaikeroiden kojelaudalle, lähettäen aluksen väkivaltiasesti heittelevälle syöksykurssille kohti lumilaakson pohjaa. Avoimen oven luona ollut Crus menetti tasapainonsa yllättävässä riepotuksessa, lentäen parkaisten reunan yli, pudoten alla avautuvaan valkeuteen ja kadoten näkyvistä. Tarkka-ampuja oli iskenyt jälleen, ja nyt tuo Diami seurasi tyytyväisenä kuinka kuljetusalus sukelsi alas taivaalta, pyörien hallitsemattomasti kunnes iskeytyi taistelukentälle keskelle lumilaakson pohjaa, kykenemättä enää hievahtamaan sijoiltaan. Samaa näkymää kauhulla seurasivat myös Titanos ja Salem, joiden selusta oli nyt turvattu, mutta kovalla hinnalla.

Shinea nojasi tiukasti aluksesta irronneen siivekkeen kylkeen, peittäen suunsa käsillään estääkseen höyryävän hengityksensä paljastamasta itseään. Hän saattoi kuulla Haromin liikkuvan aluksensa hylyllä, kiroten henkensä alta Hydruslaisittain, laahustaen vaivalloisesti lumessa ja kolistellessa metallisten irto-osien kimpussa tekemässä kuka ties mitä. Shinea kuuli miehen kurkistavan matkustamoonkin, mitä ilmeisimmin häntä etsien.

"SHINEAAAA!!!" Harom karjui kuin villieläin. Se oli samaan aikaan tuskainen ja puhtaan raivon värjäämä huuto, sellainen joka sai veren hyytymään.

Sillä hetkellä Shinea tajusi jotakin, joka sai hänen sydämensä pysähdyksiin. Hän ei ollut peittänyt jälkiään. Hän oli piiloutunut niin kiireellä, ettei ollut ennättänyt suoda ajatustakaan sille että lumi antaisi ilmi kaikki hänen liikkeensä. Hän saattoi vain toivoa ettei Harom pistäisi merkille hänen haparoivia jalanjälkiään, vaan keskittyisi ennemminkin siihen kuinka voisi pelastaa oman perseensä tästä toivottomalta vaikuttavasta tilanteesta.
Harom hoippui aluksensa ympärillä, huoritellen Shineaa henkensä alta. Ympärilleen katsellessaan mies sai todeta saman mitä Shineakin vain joitakin hetkiä aiemmin. Hänellä ei ollut aavistustakaan missä oli. Mutta toisin kuin Shinea, Harom oli tietoinen määränpäästään, eikä tältä vienyt kauaakaan päätellä utuisen auringon asennosta missä hänen toivomansa päämäärä oli sijainnut. Nyt hänen täytyisi vain ilmoittaa Fahrenheitilla odottaville miehilleen tilanteensa, eikä hätä olisi enää tämän näköinen. Haromin viestin kuitenkin mutkisti asioita hieman. Se oli ottanut osumaa heidän törmäyksessään, eikä näyttänyt toimivan enää. Manaten vielä lisää Harom alkoi taistella kojeen kanssa, hakaten sitä kämmenellään, naputtaen sormellaan ja rämpyttäen virtakatkaisijaa, kunnes lopulta laite päästi kuin päästikin pienen surkean inahduksen, väläyttäen valojaan vain hetkellisesti ennen kuin vaipui ikuiseen horrokseen.

"Voi vittu!" Harom kähähti ja paiskasi viestimensä suutuspäissään hankeen, joutuen kuitenkin välittömästi maksamaan liian räväkästä oikean käden liikkeestään hänen vanhojen vammojensa alkaessa jälleen särkeä.

Harom puristi silmänsä tiukasti umpeen voimakkaan kipuaallon luollessa hänen käsivarttaan, muistuttaen kirvelevästä tappiosta jonka hän oli kokenut Hydruksen valtauksen päivän. Kun kipu alkoi hetkellisesti hellittää, raotti Harom silmiään, huokaisten raskaasti. Tällä hetkellä hän harkitsi vakavasti korvaavansa vioittuneen raajansa mekaanisella proteesilla ensitöikseen heidän palatessaan Ocamarilta. Kuntoutuminen veisi toki aikansa, mutta sen jälkeen hänen ei tarvitsisi enää kantaa epäonnistumisensa muistoa mukanaan minne ikinä menikään, eikä sietää tuota raastavaa tuskaa.
Harom soi hetken ajatuksen seuraavalle siirrolleen, katsellen sitten ympärilleen löytääkseen hajonneen viestimensä jälleen. Ehkä hänen onnistuisi sittenkin korjata se? Nopeasti hän löysikin etsimänsä, mutta sen lisäksi hänen silmäänsä osui jotain muutakin. Jalanjälki lumessa. Ei hänen jalanjälkensä. Se oli liian pieni ollakseen hänen. Jälkiä näytti olleen enemmänkin, ja ne johtivat kohti aluksesta irronnutta siivekettä, joka tönötti hangessa yksinään, juuri sopivasti voidakseen kätkeä jotain taakseen, kuten vaikkapa suht pienikokoisen naisen.

Salemin taskusta alkoi kuulua vaimea piipitys, joka kiinnitti niin Azmealaisen kuin tämän Hydruslaisen kaitsijansa huomion. Titanos loi kysyvän katseen Salemiin, joka kaivoi taskussaan olleen laitteen esiin nähdäkseen mistä on kyse. Hän ei ollut uskoa silmiään. Jäljityslaite oli päivittänyt seuraamansa signaalin sijaintitiedot. Se oli havainnut signaalin vain hetkellisesti, mutta se oli riittänyt paikallistamaan suhteellisen tarkka sijainti jäljitettävänsä lähtöpisteestä, ja vieläpä ihan hetki sitten. Harom oli yhä Ocamarilla! Ja jos Harom oli yhä täällä, vaikutti enemmän kuin todennäköiseltä että Shineakin oli. Asiassa oli vain pari mutkaa: jäljityslaitteen paikallistama sijainti oli usean kilometrin päässä Fahrenheit-sektorilta, keskellä ei mitään. Tosin yhtä hyvin he voisivat olla vaikka kivenheiton päässä, sillä Salem tiesi heidän olevan edelleen tarkka-ampujan tähtäimessä. Yksikin virhe tai harkitsematon liike olisi kohtalokas. Sitä paitsi Salem ei olisi voinut muutenkaan lähteä ja jättää loukkaantunutta Titanosta yksin. Kuka ties millainen taustajoukko heidän sijaintiinsa olikaan lähetetty, nyt kun ensimmäinen hyökkäysaalto oli torjuttu.

"Shinea ja Tenwera, eikö niin?" Titanos kysyi, Salemin nyökätessä.
"He ovat sittenkin Ocamarilla, ihan muutaman kilometrin päässä meistä." Salem mutisi harmissaan.

Titanos loi katseen kaukana häämöttäneisiin lumikiitureihin, joista valtaosa oli tuhoutunut käyttökelvottomiksi, mutta hänen silmäänsä osui ainakin yksi yksilö, joka oli peruja Salemin haavoittamalta Diamilta. Kiituri oli jatkanut matkaansa kuljettajansa pudottua kyydistä, kunnes vastaantullut lumipenkka oli pysäyttänyt sen raiteilleen.

"Osaatko ajaa tuollaista?" Titanos kysyi.
"Olen kyllä ajanut aavikkokiiturilla nuorempana..." Salem vastasi epävarmasti.
"Periaate on sama." Titanos vastasi kuivasti, yrittäen nousta sijoiltaan, kivun alkaessa taas raastaa hänen olkapäätään, verenvuodon yltyessä jälleen.
"Mitä helvettiä sinä riehut? Pysy aloillasi." Salem kivahti huomatessaan Titanoksen aikeet.
"Hankin vuorostani sinulle aikaa." Titanos virnisti tuskaisesti. "Yritän saada tarkka-ampujaystävämme huomion toisaalle. Kun käsken, juokse kiiturille ja mene etsimään Shinea."
"Oletko hullu? Et ole missään kunnossa tekemään mitään hämäysliikkeitä. Hän tappaa sinut." Salem vastusti jyrkästi, mutta hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville Titanoksen poimiessa tarkkuuskiväärinsä jälleen käsiinsä.
"Luulin että meillä on yhteisymmärrys." Titanos vastasi edes katsomatta Salemiin. "Emmekö sopineet heti alkuun että teet kuten sanon, milloin sanon, etkä kyseenalaista sanaakaan?"
"Mutta..." Salem vastusteli.
"Meillä ei ole aikaa tähän!" Titanos mylväisi, vaientaen Azmealaisen. "Pärjään mainiosti omillani. En tarvitse kitisevää Azmealaislasta riesoikseni!"
"Entä sodan lieskojen harjaannuttamaa Hydruslaista?" kuului ääni kysyvän aivan kaksikon viereltä.

Kaksikko suuntasi katseensa äänen suuntaan, hypäten miltei nahoistaan huomatessaan kolmannenkin osapuolen saapuneen osaksi heidän keskusteluaan, täysin kummankaan huomaamatta. Crus oli kuin olikin selvinnyt pudotuksestaan, ilmeisestikin päätyen laskeutumaan jaloilleen kuin catronai ennen kun alus syöksyi laakson reunan yli. Crus oli toki ruhjeilla pudotuksen jäljiltä, mutta vammat olivat pinnallisia. Sitä hämmästyttävämpää oli että Crusin oli onnistunut liikkumaan tovereidensa luokse täysin tarkka-ampujan huomaamatta.

"Kuinka ihmeessä sinä siinä onnistuit?" Salem hämmästeli, Titanoksen myhäillessä taka-alalla tietäväinen ilme kasvoillaan.
"Millainen erikoisjoukkojen tiedustelija olisin jos antaisin yhden piskuisen Diamin nähdä itseni?" Crus kiersi kysymyksen, mutta hieroi sitten nilkkaansa. Ilmeisesti tämä catronai oli sittenkin mokannut sulavan jaloillelaskun pudotuksensa päätteeksi. "Se oli toki asteen verran hankalampaa telotulla nilkalla."
"Oletko ihan tosissasi?" Salem äimisteli, katsoen sitten Titanokseen, jolla oli paljon puhuva virne kasvoillaan. Tämä oli juuri sitä mihin mies oli Crusin taholta tottunutkin.
"Eikä siinä vielä kaikki. Toin tuliaisia." Crus mainosti, esitellen takkinsa sisään jemmaamaansa haalistuneenvihreää pakettia, jonka oli temmannut mukaansa aluksesta pudotessaan. Se oli ensiapulaukku. "Huomasin että Titanokselle oli sattunut pieni haaveri. Nämä välineet saattavat olla parasta ennen 12 vuotta sitten, mutta tähän hätään niillä pärjätään."
"Satuit tulemaan hyvään aikaan." Titanos hymyili, katsahtaen sitten Salemiin. "Dogrenn tässä oli juuri lähdössä pelastusretkelle, mutta Diamiystävämme tarkkuuskiväärin kanssa on toista mieltä."

Kaksikko selitti tilanteen nopeasti Crusille, joka oli yhtä mieltä siitä, että mahdollisuus saada Harom kiinni ja Shinea takaisin oli aivan liian tärkeä jätettäväksi käyttämättä. Salem tosin tuli kertoneeksi myös Titanoksen itsetuhoisen suunnitelman ostaa hänelle tilaisuuden paeta tarkka-ampujalta, odottaen Crusin toimivan toisena järjenäänenä puhuakseen miehen ympäri.

"Aina sinä heittäydyt niin dramaattiseksi." Crus pyöritti päätään Titanokselle, laskien reppunsa ja alkaen tonkia sieltä jotain.
"Tällä aikaikkunalla ja näissä olosuhteissa ei mitään kymmenen vaiheen sotasuunitelmia kasata." Titanos perusteli valintaansa. "Sitä paitsi kuolema olisi parempi kuin se loputon vittuilu jota saan kuulla kun palaan kotiin reikä olkapäässä."
"Sanonpahan vain että sinun asemassasi alkaisin kehittää persoonaani. Silmäsi ja kätesi jälkeen olet vaarassa muuttua aika yksipuoliseksi tyypiksi." Crus tarttui heti tilaisuuteen.
"No hardy-vitun-har!" Titanos puuskahti. "Ehkä ammun itse itseäni jalkaan ja hakeudun toimistotöihin. Eipä tarvitse kestää enää teitä munapäitä."
"Ehkä se sopisikin sinulle. Papereiden pyöritykseen ja toimistopöydän suojissa runkkaamiseen riittää yksikin käsi." Crus virnuili ilkikurisesti. Molemmat miehistä herähtivät nauruun.
"Mikä helvetti teitä oikein vaivaa? Miten voitte ottaa kaiken tämän näin keveästi?" Salem hämmästeli.

Salem jäi vaille vastausta Crusin löytäessä viimein etsimänsä. Hän veti repustaan noin kahvilautasen kokoisen ja muotoisen levyn, jonka pinta oli peilikirkas. Päällisin puolin oli täysin mahdotonta päätellä mikä tuo koje oli ja mitä sillä tehtiin. Crus kuitenkin valaisi asiaa kertomalla kyseessä olevan tiedusteludrone, joka välitti kamerakuvaa lähiympäristöstään Crusin ranteessa olevaan, kelloa muistuttavaan vastaanottimeen, joka samalla toimi dronen ohjaimena.

"Normaalisti droneni olisi tarkoitus olla huomaamaton vakoilulaite, mutta tässä tapauksessa voimme käyttää sitä toisinkin." Crus puhui viritellessään laitetta käyttövalmiuteen. "Takka-ampujamme tuskin haluaa meidän löytävän hänen sijaintiaan, joten hän ampunee dronen heti sen nähdessään."
"Tarjoten sinulle tilaisuutesi, Dogrenn." Titanos jatkoi, mutta kääntyi sitten Crusin puoleen hapan ilme kasvoillaan. "Suoraan sanoen minua ahdistaa lähettää tuo räkänokka Tenweran perään, mutta vaihtoehtomme ovat vähissä. Itse tuskin pärjäisin hänelle tässä kunnossa."
"Ei minusta olisi sen enempää vastusta tällä nilkalla." Crus nyökkäsi. "Paska tilanne, mutta sen on pakko olla hän."
"Kiitos vain luottamuksesta." Salem mutisi, vaikka olisi kyllä kernaasti itsekin lähettänyt kumman tahansa näistä miehistä ennen itseään.
"En nyt halua pelotella, mutta Harom Tenweraa ei pidä aliarvioida. Hän on oikea hirviö lähitaistelutilanteissa, viekas kuin villivulpia ja liukas kuin suohydra." Crus maalasi Salemille kuvaa tämän ja Shinean välissä seisovasta miehestä, josta Salem ei kaiken totuuden nimissä tiennyt juuri nimeä ja ulkonäköä enempää.

Salemia pelotti. Hänen polvensa tutisivat hänen ajatellessaankin mihin oli juuri ryhtymässä. Mutta hän tiesi sen olevan ainoa vaihtoehto. Kukaan laaksossa edelleen taistelevista Hydruslaisista ei olisi missään asemassa tekemään mitään, eikä tehtaallekaan ollut jäänyt enää menopelejä joilla taittaa matkaa tarpeeksi nopeasti, jotta Geminin ja Indigon voisi hälyttää hätiin. Sitä paitsi, ja aivan ennen kaikkea muuta, Shinea oli alusta asti ollut Salemin vastuulla. Se oli jotain joka oli tehty selväksi jo ennen kuin yksikään heistä oli noussut aluksiinsa YPP:n alusvarikolla, eikä mikään Ocamarilla tapahtunut ollut sitä tosiasiaa muuttanut. Tällä hetkellä se oli Salemille myös tärkeämpää kuin hänen omat syynsä olla tällä planeetalla, tärkeämpää kuin ura metsästäjänä. Hän olisi se joka toisi Shinean takaisin.
Crus antoi Salemille merkin, vapauttaen dronen ilmaan. Se muuttui läpikuultavaksi taittaessaan siihen osuvan valon pois itsestään, kohosi korkealle heidän päidensä yläpuolelle ja lipui omistajansa ohjastamana lumilaakson suuntaan.

"Kun kuulet tarkkuuskiväärin äänen, juokse äläkä katso taaksesi." Crus neuvoi.
"...selvä." Salem nyökkäsi keskittyneesti.
"Hei Dogrenn." Titanos huikkasi, saaden Salemin kääntämään katseensa. "Näytä että sinussa virtaa legendan suvun veri. Vedä sitä kusipäätä turpaan ja tuo kessun sisko takaisin."

Oikean aseman saavuttaessaan Crus sääti ranneohjaimestaan dronen asetuksia, saaden sen heijastamaan valoa ja loistamaan kuin miniatyyriauringon, vastoin kaikkia laitteen tavanomaisia käyttötarkoituksia. Moni lumilaaksossa taistellut kiinnitti huomionsa kirkkaaseen valopalloon, mukaan lukien tarkka-ampuja piilossaan. Valo alkoi liikkua uudelleen, suunnaten kohti laakson toista laitaa, jossa Titanos oli arvellut ampujansa olleen. Huomatessaan dronen lähestyvän tarkka-ampuja suuntasi aseensa sen suuntaan. Ensimmäinen laukaus merkitsi Salemille lupaa liikkua. Azmealainen juoksi voimiensa takaa kohti lumikiituria, saavuttaen sen toisen laukauksen kajahtaessa. Drone oli Crusin komennosta hajottanut itsensä lukuisiksi pienemmiksi kappaleiksi, kaikki loistaen tähtien lailla levittäytyen laakson taivaan ylle tehdäkseen tuhoamisestaan haastavampaa, kaikki pitäen huolen siitä ettei tarkka-ampuja vain näkisi Salemin toimia. Neljännen laukauksen hetkellä Salem istui jo kiiturin satulaan, koneen yskäistessä hänen yrittäessä käynnistää sitä. Pari lisäyritystä tuotti kuitenkin tulosta. Moottori ärjyi ja savutti, saaden tarkka-ampujan huomion kiinnittymään jälleen kielekkeen suuntaan. Nopeasti Diami kääntyi takaisin alkuperäiseen asemaansa, nähden enää vain kiiturin nostaman lumisuihkun sen jo liukuessa hankea pitkin kauas lumiseen valkeuteen, kohti jäljittimen poimimaa signaalijälkeä. Salemin kasvoja puki tuiman vakava ilme miehen psyykatessaan itseään tulevaa varten. Hän hoki edelleen mielessään sitä samaa mantraa joka oli aiemmin auttanut häntä poimimaan aseensa ja suojaamaan taistelutoveriaan. Se piti hänen pelkonsa ja epäilyksensä kurissa.
Tyytyväisinä siihen että suunnitelma oli toiminut, Crus ja Titanos katsoivat loittonevan Salemin perään, kunnes tämä oli kadonnut kokonaan heidän näköpiiristään.

"Vai että legendan suvun veri..." Crus toisti Titanoksen kannustuksen sanoja.
"Olisiko pitänyt sanoa että hän marssii kuolemaansa?" Titanos puuskahti. "Sitä paitsi tuossa pojassa on kasvuvaraa. Hän on vihreä, mutta ainakin hän yrittää viimeiseen asti. Kuka tietää mihin hän pystyy oikealla motivaattorilla."
"Sinusta on tulossa pehmeä." Crus naurahti ja avasi ensiapulaukun, alkaen hakea tarvittavia välineitä Titanoksen paikkaamiseen. "Varo vain tai kilpailet pian Geminin kanssa tiimin pehmoursan tittelistä."

Keskustelua seurannut hoitoprosessi vakuutti Crusin siitä, ettei Titanoksen nyrkki ainakaan ollut pehmennyt. Ensiapulaukusta löytynyt haavaa suojaava aine oli saada ison miehen itkemään, eikä Titanokselta löytynyt väkivallan lisäksi tapaa kanavoida tuskaansa. Crusin harmiksi mies vain tykkäsi kanavoida sitä useammankin kerran, vieläpä kohti hänen kauniita kasvojaan.

Phobos pakotti itsensä jalkeille. Jokaista hänen jäsentään särki, hänen päänsä tuntui keveältä ja silmissä sumeni hänen ottaessaan muutaman haparoivan askeleen eteenpäin. Myös Amarant oli saanut selkäänsä pahemman kerran, hän puolestaan taistellen päästäkseen edes polvilleen kylmässä maassa. Kolmesta lastausmechasta jäljellä oli vielä kaksi. Komas oli selvästikin ollut kokemattomamman pilotin ohjastama, sillä sen hyökkäykset eivät olleet toisten tavoin yhtä synkronoidut tai suunnitellut, eikä tämä myöskään ollut tajunnut suojata ratsunsa heikkoa kohtaa, toisin kuin nämä kaksi jotka vahtivat toistensa selustaa taukoamatta.
Phobos katsoi ympärilleen. Monet hänen mukanaan kulkeneista miehistä makasivat hangessa kuolleina, viimeisten selviytyjien piilotellessa Diamien raivolta. Heidän ilmavoiminaan toiminut miehistönkuljetusalus makasi jonkin matkan päässä hangessa, eikä mikään näkynyt liikkuvan sen sisäpuolella. Ylhäällä puolestaan Titanoksen ja Salemin asemissa oli kuulunut räjähdyksiä jo tovi sitten, eikä erikoisjoukkojen tarkka-ampujan ase ollut päästänyt ääntäkään hyvään toviin. Phobos ei osannut lähteä edes arvuuttelemaan tilannetta rahtialuksen sisäpuolella, jossa Serpeth ja Virgo olivat hoitamassa heidän tehtävänsä tärkeintä osuutta. Vaikutti siltä että heidän onnensa oli vihdoin tullut tiensä päähän. Olihan aina ollut toiveajattelua että yllätyshyökkäys vajaalla miehistöllä olisi ollut täysin mutkaton riemuvoitto, mutta lupaava alku oli riittänyt valamaan kersanttiin edes hienoista toivoa, joka nyt tuntui lipeävän hänen sormistaan. Hän ei ollut kuitenkaan valmis luovuttamaan, ei niin kauan kuin hänessä vain henki pihisi. Eikä hän toisaalta lähtisi Ocamarilta noiden raakalaisten mukaan muualla kuin ruumissäkissä. Ehkä joku noiden kusipäiden imperiumissa halusikin tavata hänet elävänä, mutta jos ei mitään muuta, voisi Phobos varmistaa että tekisi siitä kohtuuttoman hankalaa kaikille osapuolille.
Se kaikki tapahtui nopeasti ja täysin varoittamatta. Jokin lähestyi ilmasta käsin, kiitäen kovaa vauhtia kohti Fahrenheit-sektoria, ensin aivan pienenä pisteenä taivaanrannassa, mutta kasvaen hetki hetkeltä kunnes lopulta saapui tunnistettavan etäisyyden päähän. Hydruslainen taistelualus. Eikä se ollut yksin. Itse asiassa sen perästä liisivät kymmenet sen lajitoverit, täyttäen taivaan kuin yhtä aikaa siivilleen lehahtanut myrskykorppiparvi. Ja nämä korpit purivat. Yksi toisensa jälkeen alukset avasivat tulen kohti Diameja, jotka olivat saartamaisillaan vähäiset jäljellä olevat Hydruksen sotilaat. Lentävien tuhokoneiden laserit repivät vastustajiensa rivejä ammattimaisella tarkkuudella ja vailla armon hiventäkään, ajaen nämä pakokauhun vallassa hajaantumaan ympäri laaksoa kuin ötökkäparven. Phobos ja Amarant olivat painautuneina maahan koneiden lentäessä muodostelmassa heidän ylitseen, kylväen tuhoa halki lumisen laakson. Myös he saivat osansa taistelualusten tuesta, ja toisin kuin Amarantin pistooli tai kersantin rynnäkkökivääri, nämä säteet repivät tiensä läpi mechoista kuin tinapaperista. Kumpikin noista päänvaivaa ja niin ulkoisia kuin sisäisiä vammoja aiheuttaneista rakkineista romahti oman painonsa alla taistelualusten kaartaessa takaisin, yhden pilotin vetäessä kätensä lippaan Phobosta tervehtiäkseen, tämän vastatessa eleeseen ilmeisen huojentuneena. Phobos ei suoralta kädeltä tunnistanut pilottia, mutta univormun kyllä. Vastoin kaikkea aiemmin sovittua ja puhuttua olivat erikoisjoukot lähettäneet ratsuväkensä paikalle.
Yllättäen yksi mechoista vääntäytyi uudelleen jalkeille. Toinen oli saanut selkeän osuman suoraan ohjaamonsa kohdille, menettäen pilottinsa ja näin myös liikuntakykynsä, mutta toinen oli välttynyt kuin ihmeen kaupalla kriittiseltä vahingolta. Nyt tuo metallipurkki haki kostoa kaatuneen toverinsa puolesta, Amarantin ollessa lähin lyötävä kohde. Mechan käsi kohosi korkealle, valmiina syöksymään maahan ja liiskaamaan punaisen paholaisen punaiseksi läntiksi voimansa alle. Iskua ei kuitenkaan tullut, ei ainakaan muodossa jota Amarant oli osannut odottaa. Sen sijaan räjähdyksen tulikuuma paineaalto lennätti hänet kauemmas mechasta, joka oli roihahtanut ilmiliekkeihin. Phobos kohotti katseensa kauemmas, hienoinen virne leviten hänen huulilleen. Draco seisoi miehistönkuljetusaluksen ovensuussa, kranaatinheittimensä ojennettuna heitä kohti, pää punaisena verestä, kasvot mustelmilla ja toinen silmä turvonneena umpeen, mutta tyytyväinen hymy kasvoillaan. Sitkeä pirulainen, mutta mitäpä muuta sitä olisi voinut olettaa. Olihan Draco yksi Phoboksen omista.

Taistelun suunta oli kääntynyt päälaelleen yhdessä ohikiitävässä hetkessä, eikä muutokselle tuntunut olevan vieläkään loppua. Erikoisjoukot eivät nimittäin olleet ainoina paikalla päivää pelastamassa. Suuri, mustan ja hopeansekainen alus ilmestyi niin ikään tummentamaan taivaan, kuin valtava kotka korppilauman keskellä, avaten matkustamonsa luukut sen valtavan rungon molemmin puolin saavuttaessaan suhteellisen turvallisen etäisyyden planeetan lumipinnasta. Yksi toisensa jälkeen aluksesta ulos hyppäsi kokomustiin pukeutuneita hahmoja, joiden univormua komistivat kultaiset neuleet. Heidän kasvonsa olivat täysin peitettyinä heidän päihinsä painettujen kypärien läpitunkemattomin visiirein, mutta ainakin Amarantille tuntui olevan täysin selvää keitä nämä hahmot olivat, ja vain yksi vilkaisu heitä kuljettaneeseen alukseen, sekä sen kyljessä komeilleeseen vaakunaan, paljasti asian myös Hydruslaisille.

"YPP:n eliittimetsästäjät." Amarant lausui ääneen nähdessään kuinka nämä tummanpuhuvat hahmot asettuivat muodostelmaan, valmiina ottamaan vastaan Diamisotilaat jotka pakenivat erikoisjoukkojen ilmahyökkäystä.

Kun YPP:n alus kohosi jälleen korkeammalle ilmaan, oli se jättänyt jälkeensä vielä yhden hahmon, tämä huomattavasti muita tunnistettavampi. Sonaro Dogrenn, YPP:n johtaja ha Hydruksen vapaussodan legenda, marssi määrätietoisesti kohti ahdingollisen tilanteensa paikalleen jähmettänyttä Diamijoukkoa, yllään paksu pakkastakki, päässään pastellinsininen pipo, sekä käsissään samansävyiset villatumput, joiden kämmenselkään oli tyylikkäästi ommeltu pitkät, kiemurtelevat hiekkahait, täydennettynä aurinkolasein ja veikein hymyin.

"DIAMIT! Olette häirinneet Ocamarin uhrien hautarauhaa! Se on vakava rikos jota Arcanan neuvosto ei voi katsoa sormiensa läpi!" Sonaro huusi kovaan ääneen. "Olkoon Ocamarista siis tuleva teidänkin kylmä kryptanne."

Tämän sanottuaan Sonaro riisui tumppunsa, painaen ne huolella takkinsa taskuun. Niiden alla hänellä oli käsissään mustat, ohuesta ja kiiltäväpintaisesta materiaalista valmistetut sormikkaat, joiden kämmenpuoli oli valkoinen, mutta täynnä kultaisia kuvioita, jotka muistuttivat piirilevyä. Tumput suojattuaan mies heilautti tottunein elkein kävelykeppiään ilmassa, saaden sen venymään liki kahden metrin mittaan. Sähköisen särähdyksen saattelemana keppi syöksi päästään ulos valtavan, liekin lailla loimuavan viikatteen terän, jonka valo värjäsi niin kantajansa kuin ympäröivän hangenkin punaiseksi.

To be Continued...

[Salem]

Chapter 25. Reaper of the Sands (1/2)

Uusi räjähdys vavisutti tehdasta, tällä kertaa lähempää kuin muut. Indigo, Gemini ja Cassie juoksivat minkä pääsivät halki tehtaan syvempien osien, saavuttaen pitkän metallikiskon jota oli käytetty tehtaan muissa osissa valmistettujen massiivisten Solarinosien kuljetukseen syvän kuilun yli. Kiskon luota ei olisi enää pitkä matka lastausalueelle. Tällä hetkellä joukkion perimmäinen tavoite oli päästä ulos tehtaasta ja piiloutua kaupunkiin, käyttää sen varjoja ja raunioita lymypaikkanaan ja yrittää eliminoida perässään olleet viholliset vähän kerrassaan. Asiasta hankalamman tekivät heidän vankinsa Starr, sekä Cassie joka edelleen pidettiin turvallisuuden nimissä raudoissa. Tästä samasta syystä johtuen nainen sai olla myös ensimmäinen joka ylitti kiskon, Indigon jättäytyessä viimeiseksi turvatakseen selustan. Ja turvaa he tarvitsivatkin, sillä vain silmänräpäyksessä joukko Diamisotilaita tunkeutui heidän seurakseen, niin vasemmalta kuin oikealta puolelta. Indigo vetäytyi metallisen pilarin suojiin Geminin seuratessa esimerkkiä ja laskiessa Starrin maahan, sillä mies selässään hänen tähtäyksensä kärsisi huomattavasti. Diamit kävivät voimalla kimppuun, mutteivät saaneet itselleen aivan yhtä suojaista asemaa kuin muut. Tämä tosin toi pakenevien osapuolten suunnitelman pysähdyksiin. Kiskolla tasapainotellessaan he olisivat maalitauluja noille Diameille, mutta tässä pysyessään he kuluttaisivat vain kaikki resurssinsa turhaan.
Cassie oli onnistunut pääsemään kiskon toiselle puolelle, katsellen avuttomana kuinka kaikki muut olivat jumissa vailla ulospääsyä.

"Mini!" Cassie huusi. "Voin suojata teitä täältä! Anna minulle ase."

Indigo ei ymmärtänyt Cassien sanomaa, joka ilmeisesti käytti kotokieltään välttääkseen Diamejakin ymmärtämästä. Nopeasti Gemini kuitenkin saattoi Aqualidin ajan tasalle, kaksikon luodessa merkitsevät katseet toisiinsa, kumpikin ikään kuin kysyen toiseltaan luottiko tämä Cassieen. Kumpikin tuntui päätyvän samaan lopputulemaan, sillä Gemini penkoi kantamustensa seasta pistoolin, joka oli aiemmin kuulunut Cassielle, heittäen sen rivakasti hetä jakaneen kuilun yli. Cassie nappasi aseen kiinni ilmasta, aloittaen välittömän, armottoman hyökkäyksen tähän varautumattomia Diameja vastaan, saaden nämä perääntymään ainakin toisessa tulosuunnassaan. Indigo yritti pitää vastakkaisen puolen Diamit aisoissa, tarjoten Geminille mahdollisuuden ylittää kisko Starrin kanssa.

"Kiilaheitin tänne!" Diami komensi toveriaan, joka juoksi jonoksi asti muodostuneen sotilaslauman eteen, kantaen mukana suurikokoista heitinmallin asetta, jonka piipusta pisti esiin terävän kiilan pää. "Ammu kisko poikki."
"Eikö tuo ole Starobabbe tuon ison miehen selässä?" heitinmies kysyi. "Luulin että hän oli yksi meistä."
"Hydruslainen siinä missä muutkin. Luulisi sinun tietävän." ryhmänjohtaja vastasi tylysti. "Muista käskymme. Hydruslaiset ovat poikkeuksetta uhrattavissa jos tilanne vaatii, mukaan lukien Tenwera ja Starudofant."
"Hyvä. Se tekee kohteen valinnasta helpompaa." heitinmies virnuili.

Kiilaheittimen operoija tähtäsi tarkoin, laukaisten pitkän metallikiilan matkaan kohti kiskoa Geminin jalkoijen alla. Gemini oli vain hetkeä aiemmin heittänyt Starrin selästään jotta Cassie voisi yrittää pitää tämän poissa tulilinjalta. Metallikiila iskeytyi kiskoon, vapauttaen pienen muta voimakkaan räjähdyksen sisuksistaan, saaden koko massiivisen hallin kaikumaan, katkaisten kiskon ja lennättäen Geminin polttavan paineaallon voimin yli reunan. Geminin onnistui juuri napata kiinni vastapuolen reunasta, jääden roikkumaan yhden käden varassa syvän pudotuksen yläpuolelle.

"Gemini!" Indigo huudahti nähdessään ilmassa roikkuvan Hydruslaisen ahdingon.
"Pidä kiinni Mini!" Cassie komensi, ojentaen kahlitut kätensä toverinsa suuntaan.

Gemini irvisti polttavasta kivusta jonka paineaalto oli jättänyt jälkeensä, hänen ihonsa punottaen monesta kohtaa palovammojen merkiksi. Mies teki parhaansa ojentaakseen kätensä kohti Cassieta, lasereiden viuhuessa ympärillään Diamien yrittäessä osua kumpaankin Hydruslaisista. Indigo ei yksin onnistunut pitämään heitä kaikkia aisoissa, joten oli vain ajan kysymys, milloin ensimmäinen osuisi. Osuma raapaisi Geminin käsivartta, johtaen kuitenkin siihen että miehen ote heltisi ja tämä putosi, kadoten kuilun pimeyteen.

"Voi helvetti!" Indigo kähähti katsellessaan Geminin putoavan.

Indigo halusi luodata saadakseen tietää oliko Gemini vielä hengissä vai ei. Hän painautui tiukasti teräspilaria vasten ja aloitti, vaikka Diamit ampuivatkin häntä kohti molemmilta suunnilta. Onnekseen ja huojennuksekseen hän aisti kuin aistikin Geminin jossain alapuolella, ties millä ihmeen kaupalla. He eivät voisi lähteä ja jättää miestä sinne Diamien vangiksi. Heidän olisi tehtävä edes jotain.

"Cassie! Saatko Starrin vietyä pois täältä?" Indigo huusi kuilun yli.
"V-voin yrittää." Cassie lupasi, näyttäen siltä kuin olisi valmis murtumaan Geminin menetyksen vuoksi.
"Lähden etsimään häntä! Pysy suunnitelmassa!" Indigo huusi laukausten yli. "Ja muista: minä luotan sinuun!"

Cassie nyökkäsi, tarrasi kiinni Starrin velttona makaavaan ruhoon ja alkoi raahata sitä perässään kauemmas kuilusta. Päästyään suojaisammalle paikalle nainen pinnisti voimiaan nostaakseen velton rötvääjän harteilleen, kantaen tätä kuten oli alokasaikanaan oppinut potilasta kannettavan. Hänen etenemisensä oli hidasta, mutta hänen onnistui jättää Diamijoukot taakseen.
Cassien puskiessa eteenpäin alkoi Indigo raivata itselleen tietä takaisin, aikeenaan löytää reitti alempiin kerroksiin. Suojasta suojaan edeten naisen onnistui livahtaa pakoon ahdistelijoitaan. Osa Diameista lähti Aqualidin perään, osa taas suunnisti kiskon yli, hypäten räjähtävän kiilan aiheuttaman railon päästäkseen toiselle puolelle napatakseen Cassien ja Starrin. Indigon onnistui ketteryydellään eksyttää jahtaajansa nopeasti käytävien sokkeloon, joskaan hänellä ei ollut aivan varmaa käsitystä myöskään siitä minne itse oli päätynyt. Ja sitten hän tunsi sen taas. Huimaava, yököttävä olo teki paluun, tällä kertaa säteillen hyvin läheltä. Indigo nojasi käytävän seinään, raottaen lähintä oveaan ja kurkistaen toiselle puolelle, nähden yksinäisen punapäisen hahmon noin parinkymmenen metrin päässä. Hahmo suunnisti kulkunsa kohti jonkinlaista valvomoaluetta. Indigo epäröi hetken, mutta päätti kuitenkin seurata perästä. Kenties valvomon kautta hän saisi tarkemman käsityksen tehtaan pohjarakenteesta, ja sen myötä löytäisi tien Geminin luokse. Sen lisäksi hänellä oli kuitenkin toinenkin syy. Hän halusi epätoivoisesti tietää, mikä tuo häiritsevä hahmo oli.

Sonaro seisoi lumilaakson kylmässä viimassa, kädessään leimuava energiaviikatteensa. Tuo viikate oli kulkenut hänen rinnallaan vuosikymmenten ajan, auttanut häntä selviämään mahdottomistakin tilanteista ja niittämään itselleen nimeä halki Arcanan, eikä kaikkein vähäisimpänä Hydruksen vapaussodassa, jossa hän oli ansainnut itselleen monta lempinimeä, joista toki tunnetuin oli legenda. Toinen nimi joka saattoi olla monelle tuttu, joka ainakin herätti pelkoa tai pelonsekaista kunnioitusta kyseisen sodan tappion kokeneella puolella oli ollut hiekkamaiden elonkorjaaja. Tätä oli vaikea uskoa normaalisti niin lupsakasta ja ystävällisestä miehestä, mutta ne jotka olivat joskus saaneet oikeuden nähdä Sonaron taistelukentällä tiesivät että nimi oli täydellisen kuvaava kantajalleen.
Ensimmäinen Sonaroa vastaan jäänyt Diamisotilas nosti aseensa ja ampui miestä kohti, aikeenaan osoittaa että vanhat legendat olivat juuri sitä, iän rapistamia ja ajan murjomia, pelkkiä homeisia pökkelöitä verrattuna siihen mitä olivat joskus olleet. Sonaro vastasi heilauttamalla viikatettaan heti ensimmäisen aggression elkeen huomatessaan, terän pölläyttäen ilmaan lumisen hunnun pyyhkäistessään kinosta miehen jalkojen juuressa. Diami ampui usean laukauksen suoraan hunnun läpi, vain todetakseen Sonaron kadonneen hiutaleiden luoman näköesteen hälvetessä. Mies saattoi olla vanhempi ja isokoisempi kuin vuosikymmeniä sitten, mutta kaikesta päätellen hän oli silti hyvin nopea liikkeissään. Sonaro oli parilla vaivaisella sivuaskeleella välttänyt Diamin laukaukset, ja nyt oli hänen vuoronsa vastata vihamielisyyteen. Uudella viikatteensivalluksella Sonaro loi jälleen lumesta näköesteen vastustajiensa ja itsensä välille, näiden joutuessa hieman hämilleen miehen liikkuessa odotettua nopeammin halki lumikentän, viikate viuhuen ja pöllyttäen lunta sitä mukaa kun mies eteni, kunnes yllättäen jo ilmestyi heidän silmiensä eteen, viikatteen leikatessa nyt lumen sijasta lihaa ja luuta yhdellä siistillä sivalluksella. Toinen sivallus oli halkaista ensimmäisen uhrin vieressä seisseen sotilaan haarovälistä päälakeen, kolmannen menettäessä päänsä viikatteen liikkuessa saumattomasti toisesta iskusta kolmanteen. Viimeistään nyt Diamit alkoivat ottaa Sonaron tosissaan, avaten yhdessä tuumin tulen legendaksi kutsuttua Azmealaisvanhusta kohti. Kuinka tuollainen nopeus oli edes mahdollista jollekin hänenlaiselleen? Sonaro joutui vihdoin perääntymään sarjatulen tieltä, pöllyttäen yhä enemmän lunta peittääkseen liikkeensä. Häntä auttamaan ehättivät hänen uskolliset eliittimetsästäjänsä, jotka kukin olivat varustautuneet niin lähitaisteluasein, pistoolein kuin henkilökohtaisin energiakilvin, jotka aktivoituivat heidän vasemman kätensä hansikkaasta. Suoja ei ollut kaiken kestävä ja kului nopeasti, mutta se auttoi heitä kuromaan umpeen muutoin hankaluuksia aiheuttavan välimatkan vihollistensa ja itsensä väliltä. Eliittimetsästäjät liikkuivat synkronoidusti ja täydellisellä tarkkuudella, kasvot täysin peittyneinä mustien visiiriensä taakse. Heidän olemuksestaan oli täysin mahdoton arvella oliko kypärän alla Hydruslainen, Azmealainen vai Traversalainen, vai kenties jotain paljon eksoottisempaa Arcanan ulkopuolelta. Vain heidän humanoidi ruumiinrakenteensa antoi ilmi tietyt rodut jotka tuskin noiden univormujen suojissa lymysivät. Metsästäjien kasvottomuus ja täysi persoonattomuus teki osansa saadakseen heidät vaikuttamaan uhkaavammilta jo valmiiksi ahdingossa rimpuilevien Diamien silmissä.
Diamien alikersantti huomasi Sonaron viikatteen liikkuvan etäämmällä, pyörien oman akselinsa ympärillä kuin tuulimylly, heittäen lunta joka paikkaan edetessään kohti uutta hyökkäystä. Mies päätti koittaa onneaan ja ampui pitkän sarjan kohti viikatteen synnyttämää lumipatsasta, varmana siitä että ainakin joku ammuksista osuisi maaliinsa. Pahemminpa ei olisi alikersantti voinut erehtyä. Lumipatsas alkoi toki hälvetä, mutta vain paljastaakseen totuuden tuon tuulimyllyn takaa. Sonaroa ei ollut missään näköpiirissä, eikä ase suoranaisesti ollut hänen viikatteensa. Energiaterä oli samanlainen, mutta varsi oli puolta aiempaa lyhyempi. Tämä herätti karmivan kysymyksen alikersantin päässä: missä oli Sonaro, sekä puuttuva puolisko viikatteesta? Vastaus saapui viiltävänä kipuna miehen selässä, pakottaen tämän kaatumaan polvilleen hankeen. Sonaro astui esiin, pidellen kädessään aseensa toista puolikasta, joka niin ikään oli syössyt itsestään ulos energiaterän. Viikate joka jakautui kahdeksi tarvittaessa, toisen kyetessä luomaan hämäys toisen ollessa valmis hyökkäystä varten. Kuinka kieroa, ajatteli alikersantti katsellessaan Sonaron rypistyneitä kasvoja, tämän muhkeita mursunviiksiä, sekä julmaa hymyä miehen huulilla. Sonaro ojensi kätensä kohti kaukana omillaan liikkunutta aseensa puuttuvaa puoliskoa, jolloin se näytti reagoivan käden liikkeeseen. Sonaron omituiset hansikkaat ilmeisesti kontrolloivat aseiden liikkeitä, saaden ne tekemään asioita vaikkei Sonaro niistä fyysisesti kiinni pitänytkään. Yhdellä käden nykäisyllä Sonaro kutsui kädessään pitelemänsä viikatteen kaksosen luokseen. Viikate pyöri villisti liitäessään ilman halki, upoten alikersantin selkään, terän toisen pään iskeytyessä miehen torson etupuolelta esiin. Alikersantti haukkoi kuin kala kuivalla maalla, kaatuen sitten kyljelleen legendan edessä, joka kumartui poimimaan omansa tuon miehenraunion jäänteistä, yhdistäen aseet jälleen yhdeksi vaivattoman näköisesti. Sitten hän katseli ympärilleen, ihan kuin olisi etsinyt jotakin synnyttämänsä kaaoksen keskellä. Jotakin tai jotakuta.

Shinean henki oli ollut salpautunut hänen kuunnellessaan kauhulla lähestyviä askelia. Hän tiesi jääneensä kiinni. Haromin askeleet olivat aivan liian määrätietoiset ollakseen sattumanvaraiset. Hän lähestyi, lumi naristen jokaisella askeleella, jäähileiden ja kokkareiden rusentuessa ja rahistessa miehen painon alla. Aivan kuin lasi. Shinea muisti tuon äänen hyvin, sen kuinka nuo samat askeleet olivat kaarrelleet hänen verisen kehonsa ympärillä, kärkkyneet häntä lasinsirpaleiden rahistessa kengänpohjan ja lattiapinnan välissä. Shinea tunsi kasvojaan halkovan arven kirvelevän muistaessaan tuon kauhean illan.
Harom lähestyi irtosiivekettä, kasvot kivettyneinä täysin ilmeettömiksi, silmät terävinä tuijottaen määränpäätään. Oikeassa, edelleen kipuilevassa kädessään mies piti tiukassa otteessaan taisteluveistä, vasemman ollessa valmis tarttumaan kiinni siihen mitä ikinä löytäisikään tuon metallisen näköesteen toiselta puolelta. Hänen kenkänsä narisivat lumessa, saaden Haromin varomaan askeliaan sitä enemmän mitä lähemmäs pääsi. Hän oli jo aivan siivekkeen vierellä, jolloin kiero hymy levisi hänen suupieliinsä. Hän näki Shinean liikkumattomat jalat, jotka lepäsivät kylmässä maassa hieman epämukavaan asentoon kääntyneinä. Vai yritti tuo narttu livahtaa hänen otteestaan kaiken sen jälkeen mitä hän oli tämän vuoksi tehnyt ja suunnitellut. Kiittämätön huora yritti vielä tappaa hänet! Shinea saisi nähdä että teoilla oli seuraukset, eikä Haromin pinna ollut katkeamaton. Niin paljon kuin Haromin kehoon sattuikin, ei se kipu ollut mitään verrattuna siihen mitä Shinea saisi kohta kokea. Mies astui jo aivan siivekkeen vierelle, veitsi kohotettuna valmiiksi iskemään, mutta aivan viime hetkellä hän pysähtyi, hymy kadoten miehen huulilta. Shinea ei reagoinut hänen läsnäoloonsa, ei rukoillut tai pahoitellut, ei edes liikkunut. Hetken aikaa hän vain tuijotti kyljelleen kaatunutta naista, joka näytti kuin olisi vaipunut ikiuneen. Hänen oli tehnyt mieli satuttaa Shineaa, saada tämä ymmärtämään ettei hänelle voinut tehdä ihan mitä tahansa...mutta nyt kun nainen vain lepäsi tuossa, ei hän tuntenut enää tuota vihan poltetta. Harom laittoi veitsensä takaisin tuppeen ja kumartui Shinean vierelle. Naisen iho oli kylmä kuin jää, mutta pulssi tuntui yhä, ja tarkemmalla tarkastelulla tämä näytti myös hengittävän. Haromin käsi leijaili Shinean kasvojen yllä, aivan kuin mies olisi miettinyt tukahduttaisiko tämän noille sijoilleen vai silittäisikö tämän hiuksia. Shinean silmät pysyivät ummistettuina jopa silloin, kun Haromin kämmen painautui tämän hiusten sekaan, silittäen niitä hellästi, sormien vieriessä naisen poskille ja valuen keveästi alas leukaan asti.
Shinea tunsi Haromin kehon lämmön itseään vasten tämän tarttuessa häneen ja vetäessä pehmeästi syliinsä, nostaen velton ruumiin ilmaan. Äänistä päätellen tämä kaikki sattui Haromia suunnattomasti, mutta mies oli silti päättänyt viedä Shinean mukanaan, kivuista ja tuskista huolimatta. Shinealle Haromia vasten nojaaminen, tämän kehon lämpö ja sydämenlyönnit olivat nostalginen kokemus, kuiskauksia aiemmasta elämästä joka vielä tuolloin oli vaikuttanut liian hyvältä ollakseen totta. Ja juuri sitä se oli ollutkin. Vaikka tunne ei sellaisenaan ollut epämiellyttävä, teki Shinean silti pahaa olla näin lähellä Haromia. Kunpa hän vain olisi onnistunut löytämään voimaa ja rohkeutta repiäkseen silmät tuon hirviön päästä. Shinea kuitenkin tiesi paremmin kuin yrittää mitään noin hätäisesti harkittua. Antautuminen oli ollut hänen ainoa mahdollisuutensa laskea Haromin suojaus ja ostaa itselleen lisää aikaa miettiä keinoa päästä pois tämän luota. Hän olisi toki voinut juosta pakoon alunpitäenkin, mutta tiesi ettei hänellä ollut paikkaa minne juosta, puhumattakaan hänen huterasta olostaan, joka todennäköisesti olisi johtanut siihen että Harom olisi vain saavuttanut hänet. Hän olisi voinut taistella vastaan, mutta kokemus kertoi ettei hänellä ollut voimaa tai taitoa Haromin taltuttamiseen käsirysyssä. Toki oli ollut mahdollista että Harom, edelleen raivoissaan kolarin seurauksena, olisi vain kylmästi tappanut Shinean niille sijoilleen, mutta kaikesta heidän välillään tapahtuneesta johtuen Shinea oli halunnut uskoa ettei Harom tekisi hänelle sellaista. Monia asioita mies kyllä tekisi ja oli tehnytkin, muttei mitään niin persoonatonta.
Harom laski Shinean takaisin lumeen aivan aluksensa vierellä. Hän halusi viedä naisen matkustamoon, ennen kuin yrittäisi herätellä tätä. Eihän se ollut ihanteellinen vaihtoehto, mutta tässä tilanteessa ei sellaista ollutkaan. Ainakin matkustamo oli tuulensuoja edes etäisesti pehmeillä penkeillä, jotka voisivat toimittaa vuoteen tehtävää. Haromin suunnitelma oli yrittää saada kontakti hänen alaisiinsa edes jotakin kautta, jotta nämä osaisivat tulla hakemaan heidät pois ennen lähtöään, mutta tarkkaa suunnitelmaa metodistaan hänellä ei ollut. Sitä varten hän tarvitsi aikaa miettiä, eikä hän halunnut antaa Shinean vain lojua hangessa ja jäätyä hengiltä.
Shinea kuuli Haromin askelten kolisevan aluksen metallilattialla, rohkaistuen avaamaan silmänsä. Hänen täytyisi toimia nopeasti, jos meinasi jollain tapaa saada etulyöntiaseman tuota miestä vastaan. Hänen katseensa sinkoili ympäriinsä, kuumeisesti hakien jotakin aseeksi kelpaavaa. Hänen silmäkulmassaan paistoi hangesta esiin pistävä putkenpätkä, jonka päässä oli terävä metallinkappale. Nopeasti Shinea tyrkkäsi itsensä liikkeelle, kontaten lumessa kohti tuota putkea. Metalli kylmäsi Shinean kämmentä sormien kietoutuen tiukasti putken ympärille. Yhdellä voimakkaalla nykäisyllä tämä aseen korvike oli vapaa, valmiina toimittamaan tehtävää johon Shinea oli sen epätoivoissaan valinnut. Harom liikkui jälleen aluksen sisällä, saaden Shinean vetäytymään takaisin, nousemaan jaloilleen ja kompuroimaan aluksen kyljelle. Hän nojasi aluksen seinämään, pidätellen henkeään täristessään niin kylmästä kuin pelosta, putki tiukasti rinnustaan vasten puristettuna naisen odottaessa Haromin ilmestyvän aluksen oviaukolle.
Jostain kaukaisuudesta kaikui laukausten ääniä, räjähdyksiäkin. Pakkasilma kuljetti äänet kauas alkulähteestään, tuoden ne aina kolaripaikalle asti. Harom havahtui pahaa viestiviin ääniin ja rymisteli nopeasti kohti aluksensa oviaukkoa. Mitä ikinä äänet merkitsivätkään, ei se voinut olla mitään hyvää heidän tehtävänsä kannalta. He olivat vanginneet kaikki uhkatekijät. Heidän piti olla nyt kuolleita, niin erikoisjoukot kuin YPP:n rakitkin. Harom oli käskenyt niin, ja Starr oli luvannut hoitaa asian. Oliko Starr pettänyt hänet? Oliko Phobos onnistunut puhumaan povellaan elättämänsä hydran puolelleen lahjomalla tätä niillä tähteillä joita heidän joukkonsa Rhett Sinethin ja muiden erikoisjoukkojen upseereiden pöydästä nauttivat? Starrin olisi luullut olevan paljon kunnianhimoisempi. Harom astui ensimmäisen askeleen aluksen ulkopuolelle, oikea kätensä korotettuna hänen tartuttuaan aluksensa kattoon tukeakseen askeltaan. Shinea ei saanut hillittyä itseään lyödessään ensimmäisen iskunsa. Putki osui suoraan Haromin jo valmiiksi kipuilevaan käsivarteen, pakottaen miehen peruuttamaan karmivasti kivusta karjaisten. Putken terävä pää oli onnistunut vain repimään miehen takin hihaa, mutta kova isku loukkaantuneeseen raajaan riitti jo itsessään saamaan Haromin lamautumaan hetkellisesti. Shinea heilautti putkea uudelleen saadakseen Haromin perääntymään entisestään, huutaen kuin reviiriään puolustava keisarihydra lyödessään yhä uudelleen ja uudelleen, antamatta Haromille mahdollisuutta vastata hyökkäykseensä. Shinealla ei ollut aavistustakaan mistä hänen voimansa kumpusi, eikä hän liioin tuntenut kipua tai kylmää. Kaikki ylimääräinen oli tiessään. Hän ei edes ollut varma kuinka vahvasti oli hallinnassa omista teoistaan juuri nyt. Hän vain halusi tämän helvetin päättyvän. Hän halusi Haromin pois elämästään lopullisesti.

"Vitun huora!" Harom kähähti iskujen välistä, onnistuen välttämään monet, toisten taas osuessa häntä eri puolille kehoa, terävän pään repiessä hänen vaatteitaan, viiltäen verisiä vammoja joiden roiskeet olivat kuin ruusun terälehdet miehen kalpealla iholla ja valkealla maalla.

Shinean kohottaessa aseensa uutta iskua varten Harom yllättäen syöksähti eteenpäin, tyrkäten naista ja tarttuen voimakkaalla otteella tätä ranteesta, puristaen niin että Shinea uskoi ranteensa pettävän minä hetkenä tahansa. Vasemman käden pitäessä naisen kättä kurissa oikea iskeytyi voimien takaa vasten Shinean kasvoja, horjauttaen tämän kumoon. Harom ei aikaillut hetkeäkään, vaan astui naisen rinnalle, potkaisten tätä yhä uudelleen ja uudelleen. Naisen ote kirposi putkesta Haromin astuessa koko painollaan tämän ranteen päälle, rusentaen sitä kenkänsä ja hyisen hangen väliin. Hän kumartui ja poimi putken itselleen, pyöritellen sitä hetken käsissään, mittaillen sitä ja sen kelpoisuutta aseena, luoden lopulta murhanhimoisen mulkaisun Shineaan. Shinea tunsi tuon katseen. Se vei hänet jälleen takaisin iltaan jona sai arpensa. Tuo tuijotus riitti tappamaan hänen sisäällän palaneen uhman, herättäen vuorostaan silkkaa pakokauhua.

"Minä yritän, Shinea...kerta toisensa jälkeen minä yritän ja yritän..." Harom puhui pehmeästi, puristaen putken tiukasti vasempaan kouraansa. "Ja silti joka kerta sinun pitää tehdä jotain joka tekee rakastamisestasi niin perkeleen hankalaa!"

Harom kohotti aseen lyödäkseen Shineaa, joka kömpi kauemmas, ottaen jalat alleen ja kompuroiden karkuun parhaansa mukaan. Harom seurasi kuitenkin aivan kannoilla, valmiina kouluttamaan kuritonta narttuaan.

Serpeth kapusi ylös lastiruumaan, katsellen hetken ympärilleen. Aiemman mekkalan syy alkoi hahmottua miehelle seinille ja rahtilaatikoihin osuneista lasersäteistä, ja hieman etäämmällä makaavat Diamien ruumiitkin kertoivat omaa tarinaansa. Kaikesta päätellen tilanne oli lopulta kääntynyt heidän edukseen, sillä Serpeth oli saanut tehdä pommiviritelmänsä pääosin rauhassa. Virgon lähdettyä kaksi Diamimekaanikkoa oli kuin olikin yllättänyt miehen, kumpikin yrittäen pysäyttää hänet. Mutta helvetti jäätyisi ennen kun Serpeth taipuisi parin jakoavaimella aseistautuneen Diamin edessä, joten hänen sijaan taipumista oli harjoittanut lähinnä hänen kimppuunsa käyneiden mekaanikkojen niskat. Väkivahvan Serpethin käsivarsi oli kuristajakäärmeen lailla saatellut nuo miehet elämänsä päätepysäkille, pommimiehen saaden itse vain vähäisiä kolhuja rytäkässä. Kaiketi suurin vahinko joita nuo kaksi Diamia olivat aiheuttaneet oli näitä vastaan kamppailuun käytetty aika. Lopulta kaikki näytti kuitenkin valmiilta.
Virgo huomasi Serpethin lähestyvän, heilauttaen tälle kättään tervehdykseksi. Serpeth vastasi pienesti nyökäten, katsahtaen läpi kunkin paikallaolijan arvioidakseen heidän kuntoaan. Razer näytti olevan yhtä ärtsyn ja lyötävän näköinen kuin ennenkin, Zenithin puolestaan yllättävänkin heikkona. Virgo taas näytti väsyneeltä, mutta fyysisesti ehjältä.

"Kappas kuka tulee myöhässä pitoihin." Virgo virnisti.
"Minulla oli ihan omat privaattibileet tuolla alhaalla." Serpeth tuumasi ja istuutui laatikonkulmalle.
"Oletan kuitenkin että sait työsi tehtyä." Virgo vastasi.
"Juhlaväki uuvahti nopeasti." Serpeth nyökkäsi, ojentaen Virgoa kohti pientä laukaisinta, jonka punainen katkaisija suorastaan huusi näkijäänsä painamaan ja kokeilemaan mitä tapahtuu. "Kaikki on tämän varassa nyt."
"Jos painat tuota, voitamme joka tapauksessa, oli ulkona tilanne mikä tahansa." Virgo sanoi, kerrankin huomattavan vakavana.
"Jos tosiaan virititte plasmatankit räjähtämään, ei kukaan meistä selviä siitä pamauksesta." Zenith huomautti.
"Meillä ei ole takuita siitä mitä ulkona tapahtuu. Yhtä hyvin voimme odottaa rytinän päättyvän ja marssia ulos vain tullaksemme Diamien tappamiksi." Virgo jatkoi. "Jos tuhoamme Solarin, kuolemme sentään sankareina."
"Kellä on sankarillinen olo?" Serpeth kysyi, heiluttaen laukaisinta kaikkien nähtävillä.
"Ei."
"Juu ei."
"Ja vitut."

Kolme vastalausetta merkitsi sitä, että päätös oli yksimielinen. Olisipa tilanne kuinka paska tahansa, he kaikki halusivat katsoa sen loppuun. Tyytyväisenä lopputulokseen Serpeth asetti laukaisimen tasaisesti edessään olleen laatikon päälle odottamaan jotta sille tulisi käyttöä. Samassa Virgo kuuli viestimensä äänen, vastaten tulevaan puheluun. Phobos otti heihin vihdoin yhteyttä kysyäkseen sabotöörien tilannetta. Virgo raportoi hyvin suurpiirteisesti tapahtumien kulun, Phoboksen puolestaan raportoidessa ulkopuolen tilanteesta. He olivat voitolla. Kiitos erikoisjoukkojen vahvistuksen he tosiaan olivat voitolla. YPP:n roolia Phobos vähätteli, mutta katsoi aiheelliseksi mainita nämäkin. Sen jälkeen Phobos antoi toverilleen hyvin suoran käskyn: pysykää aluksessa kunnes kaikki on ohi. Laskettuaan viestimensä Virgo välitti kuulemansa myös muille sabotööreille.

"YPP? Täällä?" Razer hämmästyi, turhautuneen ilmeen venyttäessä hänen kasvonsa. "Eivätkö he luottaneet että saisimme tehtävämme suoritettua omillamme?"
"Mene ja tiedä." Virgo kohautti olkiaan. "Enemmän ihmettelen miksi erikoisjoukot lähettivät väkeä tänne, vaikka nimenomaan sovittiin ettei ketään muuta tule."
"Ehkä se olemmekin me joihin ei luotettu." Serpeth virnisti.
"Tuohon sinä et usko itsekään." Virgo hymyili ilottomasti. "Mutta on se silti outoa. Ihan kuin he olisivat tienneet että tarvitsemme apua."
"Onko sillä juuri nyt väliä?" Serpeth huomautti.
"Eipä kai." Virgo totesi, laskien reppunsa ja kaivaen sen sivutaskusta esiin korttipakan. "Jos kerran emme saa tehdä mitään hyödyllistä, niin haluaako joku pelata tuplaloukkua?"
"Mitä loukkua?" Razer kysyi kulmaansa kohottaen.

Virgo virnuili Razerin tietämättömyydellen. Serpeth ja ontuva Zenith seurasivat tilanteen kehitystä vierestä, kun Virgo raahasi heidän edessään olleen rahtilaatikon äärelle polvenkorkuiset varustekontit, joita voisivat käyttää tuoleina pelin aikana. Serpeth tarjoutui olemaan puolueeton jakaja, antaen sekoitetusta pakasta Virgolle ja Razerille viisi korttia, Zenithin pysytellessä toistaiseksi katselijan roolissa. Jakajana Serpeth käänsi aloituskortin pöydälle. Ensimmäinen kortti osoitti muille pelaajille tulisiko seuraavaksi lyödä pöytään jakajan korttia suurempi vaiko pienempi kortti. Peli päättyisi vasta kun yksi pelaajista ei voisi enää lyödä pöytään mitään. Razer arveli ymmärtävänsä. Lähtökohdat olivat yksinkertaiset ja vaikuttivat olevan onnenpeliä, mutta Virgo ehätti vakuuttamaan että pelissä oli tuurin lisäksi myös aimo annos taktikointia. Joukkio jatkoi pelaamista näennäisesti rauhallisissa merkeissä, mutta kukaan heistä ei osannut täysin keskittyä peliin, sillä heidän tietämyksensä ulkopuolen tapahtumista, sekä huoli sinne jääneistä tovereistaan pitivät heitä tiukasti otteessaan.

Phobos oli vetäytynyt jäljelle jääneiden miestensä kanssa tulisuojaan pudonneen kuljetusaluksen sisään. Draco oli toivottanut heidät tervetulleeksi, puhuen sekavia, todennäköisesti pudotuksessa saamansa tällin johdosta, mutta pikaisella tarkastuksella hänen vammansa eivät olleet tappavat. Hänen pilottinsa sen sijaan oli menehtynyt. Draco kertoi Crusin pudonneen kyydistä heidän ollessaan auttamassa Titanosta, mikä taas oli saanut Phoboksen vaatimaan tilannekatsausta yksisilmäiseltä tarkka-ampujaltaan. Helpotuksekseen Phobos sai kuulla molempien miesten olevan ainakin sen verran kunnossa ettei hengenvaaraa ollut, vaikkakin Titanoksen kertoma Diamien tarkka-ampujasta huoletti kersanttia. Vielä enemmän hän huolestui kysellessään Salemin tilaa.

"Lähti minne?!" Phobos huudahti.
"Mitä nyt?" Amarant kummasteli.
"Dogrenn kuulemma paikallisti Haromin ja lähti haastamaan riitaa tämän kanssa." Phobos vastasi samalla kun kuunteli Titanoksen puhuvan.

Amarantin täytyi sulatella kuulemaansa hetken. Hän ei olisi koskaan uskonut Salemin tekevän jotain tuollaista, ei varsinkaan Ocamarin aiempien tapahtumien valossa. Hän ei silti voinut kiistää etteikö olisi tuntenut hienoista ylpeyttä työparistaan. Hän vain toivoi että Salem tulisi myös takaisin yhtenä kappaleena. Phobos puolestaan toivoi sitäkin kovemmin, että tämä uusi käänne tarjoaisi hänen sisarelleen ainakin pienen sauman pakenemiselle. Sen enempää hän ei uskaltanut toivoa. Titanos oli kertonut Phobokselle heidän olevan edelleen jumissa nykyisessä asemassaan, kiitos tarkka-ampujan. Heillä ei kuitenkaan olisi hätää niin kauan kun he vain pitäisivät päänsä alhaalla, joten heistä ei tarvinnut olla huolissaan. Tämä toi oman lohtunsa Phobokselle. Ainakin hän tiesi ettei hänen tiimiään oltu täysin pyyhitty laudalta. Tarkka-ampujalle eivät he nyt voisi mitään, vaan se jäisi heidän ilmavoimiensa kontolle. Nyt heidän päällimmäinen huolenaiheensa oli pysyä poissa tieltä, kunnes irti revennyt helvetti heidän ympärillään rauhoittuisi.
Taistelun mekkalan seasta Phoboksen korviin kantautui yllättäen tuskaiset huudot. Alkuun Phobos ajatteli sivuuttaa ne, arvellen niiden kuuluvan osuman saaneelle Diamille, mutta nopeasti hän alkoi erottaa huudoista Hydruksen kielelle ominaisia sanoja ja kirouksia. Phobos nousi niin nopeasti kuin enää kykeni, nojaten itsensä aluksen seinämään ja tutkien ovensuusta avautunutta näkymää yrittäessään paikallistaa huutojen lähteen. Kääntäessään katseensa kohti suurta, maahan pysäköityä varusalusta hän näki yhden miehistöstään makaamassa hangessa, vain parinsadan metrin päässä heidän sijainnistaan, kykenemättömänä nousemaan ylös. Phobos suuntasi tutkivan katseen kohti seinämää jossa Titanos oli kertonut tarkka-ampujan lymyävän. Hän näki lukuisia onkaloita jotka ajaisivat suojapaikan asemaa loistavasti, muttei havainnit missään liikettä. Tarkka-ampuja odotti kärsivällisesti vihollisensa tekevän ensimmäisen siirron. Phobos kääntyi toisten puoleen, selittäen tilanteen heille. Hän saattoi olla rikki ja puhki kulutettu kuluneiden päivien saatossa, mutta sen virran mitä hänellä vielä oli hän omistaisi pelastaakseen mahdollisimman monta miehistään. Tämä koski myös tuota loukkaantunutta sotilasta, vaikka noutaakseen miehen Phoboksen täytyisi astua esiin suojastaan, todennäköisesti tarkka-ampujan näkökenttään. Positiivisena puolena asiassa oli etteivät Diamit olleet järin innokkaita tappamaan Phobosta, itse asiassa päinvastoin. Näin ollen Phoboksella olisi parhaat mahdollisuudet päästä loukkaantuneen luokse ja pelastaa tämä tulematta itse ammutuksi.

"Luotan mieheni sinun vastuullesi, Rives." Phobos sanoi astuessaan aluksen ovensuuhun, valmistellen lähtöään. "Jos YPP saapuu kyselemään, luotan että osaat vakuuttaa heidät meidän olevan oikealla asialla."
"Onnistuu kyllä." Amarant nyökkäsi.
"Kessu!" Draco kähähti, kohottaen kranaatiheittimensä kersantin suuntaan. "Varmuuden vuoksi."

Phobos tarttui Dracon ojentamaan aseeseen, nyökäten kiitokseksi alaiselleen. Sen jälkeen hän palasi ovensuuhun, sopivan hetken koittaessa rynnäten takaisin taistelukentälle. Ympärillä riehuvan taistelun laukaukset paukkuivat miehen ympärillä, maalinsa ohittaneet lasersäteet viuhuen hänen ylitseen ja ohitseen hänen edetessään suojasta suojaan, puskien fyysisen jaksamisensa äärimmilleen. Hetken hänestä tuntui kuin hänen silmissään mustenisi ja hän kaatuisi suorilta jaloiltaan maahan, mutta silkalla tahdonvoimalla hän piti itsensä pystyssä ja liikkeellä. Yksikään Hydruslainen ei enää kuolisi täällä. Phobos oli päättänyt niin. Matka loukkaantuneen toverin luokse oli tuntunut kuin olisi juossut maratonin upottavassa suossa, mutta taittui ulkopuolisen silmin häkellyttävän nopeasti. Phobos pysähtyi haavoittuneen sotilaan rinnalle, nähden välittömästi tämän tilan olevan vakava. Miestä oli osunut oikean polven yläpuolelle sekä vatsan alueelle. Juuri kun Phobos oli kumartumassa toverinsa vierelle ottaakseen selvää mitä olisi tehtävissä, kuuli hän lumen narinan kengänpohjan alla hänen takanaan.

"Heitä aseesi pois ja peruuta hänen luotaan." kersantti Xirane kähähti tulikivenkatkuisesti, ja vaikka Phobos ei sitä nähnytkään, oli kersantti suunnannut pistoolin piipun hänen takaraivoonsa.

Salem kiristi kiiturin kaasua seuratessaan jäljittimen signaalia. Hän oli jo saavuttanut alueen jonka laite oli paikallistanut, muttei vieläkään ollut onnistunut näkemään muuta kuin sokaisevaa valkeutta. Vasta pysähdyttyään varmistamaan uudelleen ettei kyseessä vain ollut jäljittimen kylmästä johtuva bugi oli hän kuullut tuulen mukana kantautuvat huudot, hätäiset parkaisut. Shinean pelon ja pakokauhun täyttämät huudot, juuri sellaiset joita saattoi kuvitella kuulevansa joltakulta joka taisteli hengestään. Salem kaasutti kiiturin uudestaan liikkeelle, kiitäen arviomaansa äänen tulosuuntaan. Hänen arvionsa oli ollut suurinpiirtein oikein, vaikkakin miehen täytyi korjata kurssiaan nähdessään mustan savupilven kohoavan taivaanrannassa. Lähestyessään hän näki kalpeakasvoisen miehen, joka oli ajanut violetti-ihoisen naisen nurkkaan, käsissään pitkä lyömäase. Salem uskaltautui ohjaamaan kiituriaan yhdellä kädellä, käyttäen toistaan ottaakseen esille energiamiekkansa.
Harom kohotti putken uudelleen lyödäkseen maahan kaatunutta Shineaa, vain havahtuakseen lumikiiturin ääneen aivan heidän lähellään. Harom loi nopean vilkaisun äänen suuntaan, tajuten että kiiturin ohjaaja oli tulossa suoraan heitä kohti energiamiekka lyömävalmiudessa. Nopeasti hän perääntyi, väistäen juuri parahiksi iskun joka muutoin olisi leikannut hänen vasemman kätensä irti. Nyt sivallus onnistui vain katkaisemaan putken miehen kädestä, jättäen jälkeen pelkän metallisen tyngän, jonka Harom vaistomaisesti heitti käsistään, vaihtaen aseistustaan vetämällä takkinsa alla olleessa kotelossa piilottamansa pistoolin ja ampuessa kiituria kohti muutaman sattumanvaraisen laukauksen. Salem huomasi olevansa tulituksen kohteena, kääntäen kiiturinsa jyrkkään kurviin. Hänen epäonnekseen käännös oli liiankin jyrkkä, päättyen siihen että mies kaatui kiitureineen kaikkineen, liukuen hyvän matkaa sileällä hangella, kunnes vauhti pysähtyi. Shinea käytti tilaisuutensa perääntyäkseen kauemmas Haromista, joka ei voinut muuta kuin tuijottaa uuden tulokkaan suuntaan. Hänen sydämensä kävi ylikierroksilla. Hän oli ollut todella lähellä menettää kätensä. Paremman kätensä. Kuka ikinä tuo kiiturilla paikalle puksuttanut tyyppi olikaan, tämä saisi tietää tarkalleen kuinka paljon Harom arvosti tällaisia läheltä piti-tilanteita. Salem oli hetkessä taas jalkeilla, kompuroiden kauemmas kiituristaan joka oli sammunut rytäkässä, mittaillen Haromia katseellaan. Tämä oli siis se iso ja pelottava Harom Tenwera, mies joka oli terrorisoinut Shineaa, pettänyt kansansa puolen vuoden takaisessa hyökkäyksessä, sekä häärinyt johtohahmona Ocamarin tapahtumissa. Mies ei näyttänyt aivan sellaiselta hirviöltä kuin Salem oli kuvitellut, enemmänkin charmikkaalta, jopa kaikkine vammoineen ja rikkonaisine vaatteineen. Jos kolkkoa ilmettä ja lävistävän murhaavaa tuijotusta miehen kasvoilla ei laskettu, olisi tämä varmasti todella pidettävän oloinen kaveri. Harom tuijotti Salemia vähintään yhtä mittailevasti, eikä ollut lainkaan vaikuttunut.

"Uusin miehesi kierroksessa, Shinea?" Harom avasi lopulta suunsa. "Jos tätä natiaista nyt voi vielä mieheksi kutsua."
"On epäkohteliasta puhua seurassa sisäpiirikielellä." Salem huomautti ottaessaan varovaisen askeleen lähemmäs, Haromin sanojen merkitys hukassa hänen korviltaan tämän puhuessa Shinealle Hydruksen kieltä.
"Suo anteeksi." Harom virnisti, vaihtaen nyt varsin kohteliassävyiseen yleiskieleen. "Ymmärtänet kuitenkin, että minun ja Shinean keskinäiset keskustelut eivät kuulu sinulle sen enempää kuin koko tämä tilanne johon olet nokkasi työntänyt. Olisi kaikkien edun mukaista jos vain luikit tiehesi etkä suo tälle naiselle enää ajatustakaan."

Harom jatkoi Salemin silmäilyä, pistäen silmälle jokaisen varteenotettavan tunnusmerkin jonka vain kykeni. Diamien pakkasvarustus, mutta Azmealainen rodultaan. Tämän täytyi olla niitä metsästäjiä joista Starr oli puhunut. Ei kovinkaan iäkäs tapaus, melkein maitoposki vielä. Se taas tarkoitti ettei tällä varmasti ollut juurikaan käytännön kokemusta taisteluista, ellei tämä sitten ollut aloittanut hyvin varhaisella iällä. Epävarmuus tuon tyypin katseessa puolsi Haromin päätelmää entisestään. Pitäisiköhän tästä olla loukkaantunut, että kaikista mahdollisista vaihtoehdoista joita Phoboksen sotilaiden ja YPP:n välillä oli, juuri tämä pieni aavikkorotta oli lähetetty hänen peräänsä?

"Salem! Pysy kaukana hänestä!" Shinea komensi, peläten mitä Harom kykenisi tekemään nuorelle kadetille jos vain saisi mahdollisuuden.
"Tällaista peliä minun selkäni takana olet pitänyt, mokoma huora." Harom moitti. "Olisi sinulla luullut olevan edes jotain standardeja."
"HEI!" Salem huudahdi loukkaantuneena. "Ihan vain tiedoksesi, minulla ja Shinealla on täysin terve ja toimiva työsopimukseen pohjaava suhde."
"Kuten jo aiemmin sanoin..." Harom aloitti sanomaan, vetäen sitten kasvoilleen julman ilmeen. "...meillä oli henkilökohtainen asia kesken. Tunge väliimme vielä kerran ja takaan ettei sinussa ole mitään tervettä ja toimivaa, ei edes sitä teidän niin sanottua työsopimukseen pohjaavaa suhdettanne."
"Harom!" Shinea yritti vedota mieheen.
"Meillä on tässä sellainen ongelma, herra Tenwera, että Shinean hyvinvointi on oleellinen, joskin suullisesti lisätty osa sopimusta." Salem ilmoitti, äänessään huomattavasti vähemmän puhtia kuin hän olisi halunnut. "Minä toin Shinean tälle planeetalle. Hän on minun vastuullani. En lähde täältä ilman häntä."

Harom huokaisi turhautuneesti, nosti aseensa ja ampui. Hän oli kyllästynyt kuuntelemaan Salemia yhtään enempää, eikä hänellä itsellään ollut asiaan enää mitään lisättävää. Täysin tuurilla Salemin onnistui asettamaan energiamiekkansa laserin eteen, jolloin se kimposi energiaterästä läheiseen lumipenkkaan. Shinea päätti toimia ennen kuin Harom ehtisi ampua oikeasti tähdätyn laukauksen. Nainen heittäytyi Haromin päälle, tarraten molemmin käsin kiinni tämän aseesta, yrittäen väkisin vääntää sitä tämän otteesta. Harom oli kuitenkin aivan liian vahva, saaden tilanteesta yliotteen helposti. Vasta kun Salem osallistui kamppailuun joutui Harom perääntymään välttääkseen energiaterää leikkaamasta häntä, pakotettuna päästämään irti pistoolistaan. Nyt ase oli Shinean hallussa, mutta siitä ei naiselle juurikaan lohtua ollut. Harom ei nimittäin aikaillut vetäessään jälleen taisteluveitsensä, iskien sen Salemin miekanterää vasten vailla pelkoa siitä että miekan pidempi terä toisi YPP:n rakille edes etäisesti etulyöntiasemaa. Kaksikko oli niin lähekkäin toisiaan aseineen kamppaillessaan, ettei Shinea uskaltanut käyttää pistoolia, peläten osuvansa Salemiin joka riekkui ja keikkui miekkansa kanssa suhteellisen hallitsemattomasti, vailla selkeää suunnitelmaa siitä mitä oli tekemässä. Salemin kokemattomuus taistelussa paistoi läpi niin että sitä oli mahdoton olla huomaamatta. Harom tarrasi yllättäen Salemin ranteesta, pidellen tämän miekkakättä väkisin paikallaan alkaessa puskea tätä kohti Shineaa, taklaten molemmat aluksensa kylkeä vasten. Shinea oli jäänyt kahden miehen litistämäksi, tuupertuen polvilleen maahan kaikkien vammojensa huutaessa tuskasta. Harom paiskasi Salemin sivuun ranteista riuhtaisten, jättäen tämän makaamaan selälleen hankeen. Hänen seuraava tehtävänsä oli potkaista pistoolinsa Shinean käsistä, ennen kuin nainen ennättäisi tehdä sillä mitään. Ase lensi metrien päähän, jääden makoilemaan yksinään hankeen taistelun jatkuessa. Salem onnistui nousemaan ketterästi jaloilleen, saaden Haromin yllätettyä sen verran että onnistui iskemään nyrkkinsä suoraan tämän kasvoihin. Harom horjahti taaksepäin muutaman askeleen verran, painaen kämmenensä kipeää nenäänsä vasten, todeten sen tihkuvan noronaan verta.

"Sinä...vitun aavikkorotta!" Harom kähähti. "Kuinka tuollainen saastainen metsästäjä kehtaa edes koskea minuun?!"
"Ikävä hieroa suolaa haavoihin, Tenwera..." Salem puuskutti, ilkikurinen hymy huulillaan. "...mutta minä olen vielä pelkkä kadetti."

Shinea ei ollut varma oliko koskaan nähnyt Haromin kasvoilla sitä ilmettä joka niitä nyt puki. Järkytys, häpeä ja epäusko sidottuna yhteen roppakaupalla raivoa. Kaiketi tämä oli hänelle sama kuin olisi saanut turpaan lapselta, tai ainakin armeijan alokkaalta. Salem puolestaan oli kerrankin iloinen saadessaan kutsua itseään kadetiksi. Siinä oli jotain kieroa mielihyvää nähdä kuinka jonkun itseään ylempiarvoisena pitävän maailma romahtaa, vieläpä jostakin noin mitättömästä.

"Minä tulen nauttimaan satuttamisestasi huomattavasti enemmän kuin pitäisi..." Harom kähisi julmasti.

Indigo oli seurannut punapäistä hahmoa kaikessa hiljaisuudessa valvomon oville asti, seuraten tämän tekemisiä tarkasti. Mieshahmo oli tutkaillut valvomon tietokoneita, näpertänyt niiden kimpussa jotakin ja aukonut kaikki löytämänsä kaapit, lokerot ja laatikot. Mitä ikinä tämä olikaan ollut vailla, ei tämä sitä ollut tuntunut löytävän, ja olikin poistunut valvomosta sivuoven kautta, äänistä päätellen hienoisen temperamentin säestämänä. Indigo lipui perässä. Hän oli ollut moneen kertaan varautunut nostamaan aseensa tuota hahmoa vastaan, mutta jokin oli aina pidätellyt häntä. Ehkä se oli pelko siitä mitä hänen aistimuksensa merkitsivät? Nyt kun valvomo oli vapaa, saattoi Indigo mennä tekemään mitä alkujaan oli suunnitellutkin. Hän oli yllättynyt että yksikään tietokone tässä paikassa toimi, mutta tuli nopeasti siihen tulokseen että Diamien oli täytynyt korvata laitteisto heidän korjatessaan tehdas jälleen käyttökuntoon. Niin ikään he olivat asentaneet tehtaaseen joitakin valvontakameroita, pääosin alueille joille meneminen henkilökohtaisesti olisi ollut liian vaarallista tehtaan toimittaessa tehtäväänsä. Indigon onneksi hän näki kuin näkikin Geminin yhdessä näistä kameroista. Mies oli pudonnut kuilun alla odottaneeseen vesialtaaseen, joka oli edelleen sula tehtaan tuottamasta lämmöstä johtuen. Ilmeisesti mies oli onnistunut räpiköimään itsensä pinnalle ja takertumaan altaan reunaan, jossa näytti nyt roikkuvan, joko tajuttomana tai muuten vain voimattomana vetämään itsensä ylös.
Indigo ennätti juuri sammuttamaan kameran kuvan, kun yllättäen häntä iskettiin voimakkaasti takaraivoon. Indigo kaatui tietokonepöydälle, valuen siitä lattialle nähdessään hetken aikaa tähtiä. Joukko Diameja oli yllättänyt hänet, tarttuen hänen käsiinsä ja repien mukanaan sivuoven läpi, suoraan kohti hahmoa jonka ällöttävä läsnäolo sai Indigon voimaan pahoin. Hahmo katsoi Indigoa suoraan silmiin, virnuillen hyytävästi. Mies asteli rauhallisin, viipyvin askelin lattialla makaavan Aqualidin vierelle. Yksi Diameista kiskaisi Indigon hengitysnaamion irti, toisen pihistäessä naisen aseen, jättäen naisen täysin olosuhteiden ja vihollistensa armoille. Punapäinen hahmo painoi kengänkärkensä Indigon leuan alle ja nosti tämän päätä hieman. Kengän kärjessä ollut tumma metalli kylmäsi Aqualidin ihoa.

"Perin merkillistä..." hahmo sanoi julmasti virnuillen. "Yleensä tällaisia vonkaleita kalastetaan verkoin ja onkivavoin. Väittävät kotona kalavaleeksi jos kerron sellaisen uineen suoraan liiviin, vieläpä planeetalla joka on umpijäässä."

Indigon ympäröineet Diamit alkoivat yhteen ääneen röhistä ja hekottaa, vaikka vaikuttikin enemmän siltä kuin nämä olisivat tehneet niin pelosta, eikä niinkään vilpittömästä huvittuneisuudesta. Jos Indigo olisi luodannut heidät, olisi tämä käynyt enemmän kuin selväksi. Kukin noista sotilaista sekä kunnioitti että pelkäsi heidän johtajaansa. Sen saattoi aistia heistä ihan silmämääräisestikin. Se oli myös tarttuvaa. Indigo ei halunnut myöntää sitä, mutta hän pelkäsi. Hän pelkäsi suunnattomasti sitä mitä tuo hahmo tekisi hänelle, enemmän kuin Izarusta tai Starria yhteensä. Tässä henkilössä oli jotakin todella häiritsevää, mutta samalla myös aavistus jotain tuttua. Ihan kuin Indigo olisi nähnyt tämän aiemminkin jossakin, sivumennen mutta kuitenkin.
Tiiviin tunnelman särki viestimen ääni, joka kajahti ilmoille hahmon taskusta. Nopeasti tämä käänsi selkänsä Indigolle ja alkoi puhua sujuvaa Diamien kieltä. Mistä ikinä tämä keskustelikaan vastapuolensa kanssa, se kuulosti vakavalta. Niinkin vakavalta että hahmon huulille piirtynyt hymy oli kokonaan tiessään. Hän loi hyytävän katseen jälleen Indigoon, ennen kuin totesi jotakin varsin käskevään sävyyn, ensin viestimeensä, sitten ympärillä olleille Diameille, jotka alkoivat kiskoa Aqualidia jälleen jaloilleen. Indigon kasvot kohtasivat tuon salaperäisen hahmon kasvot, tämän jääsilmien lävistäessä hänet.

"Meillä näyttäisi olevan paljon keskusteltavaa, neiti Lis Marina." hahmo kuiskasi, saaden Indigon uhmakkaan ilmeen valahtamaan. Kuinka tuo tyyppi tiesi hänen nimensä? "Ensinnäkin, missä on tehtaan konsolista kadonnut datasiru?"
"D-datasiru? Mikä helvetin datasiru?" Indigo kähisi karhealla kurkulla.
"Jokin jolla on paljon enemmän arvoa kuin sadalla sinunlaisellasi." hahmo vastasi. "Kysyn uudelleen: missä se datasiru on?"

Indigo päätti olla viihdyttämättä tuota miestä yhtään enempää, kun ei kuitenkaan osaisi vastata tämän kysymyksiin. Mies ei kuitenkaan vaikuttanut erityisen vihaiselta Indigon aloittamasta mykkäkoulusta, vaan tyytyi rauhallisesti käskemään miestensä ottaa Aqualidi kantoon ja vetäytymään pois tehtaalta. Hänen saamansa puhelu oli tullut Fahrenheitille lähetetyltä tiedusteljialta, joka oli nähnyt siellä käytävän taistelun, arvellen heidän tuomansa taustatuen tarpeelliseksi, mikäli he vain ehtisivät ajoissa vaientamaan loputkin heihin johtavat johtolangat. Diamit lähtivät retuuttamaan hämmentynyttä naista pois, punapäisen hahmon kaivaessa vuorostaan jotakin taskustaan ja pudottaen sen Aqualidin hengitysnaamion vierelle. Se oli kankainen riekale, jossa oli suttautunut, syvänsininen kuva, kenties jonkinlainen logo tai vaakuna. Jätettyään riekaleen jälkeensä hahmo liittyi saattueensa seuraan, keskittyneenä kuitenkin enemmän viestimeensä kuin siihen kuinka Diamit heidän vankiaan käsittelivät, saati siihen mitä heidän vankinsa saattoi yrittää. Oli aivan kuin hahmo olisi tiennyt, ettei Indigolle ollut pakokeinoa.

Cassie oli kompuroinut tehdasrakennuksen käytäviä ristiin rastiin, yrittäen parhaansa mukaan pysyä kartalla missä oli ja mihin mennä, vaikka hänen perässään alati kaikuvat jahtaajien askeleet aiheuttivatkin hienoista paniikkia. Taakkanaan hänellä oli myös Starr, joka edelleen retkotti koko elopainollaan itseään pienempää naista vasten, joka parhaansa mukaan yritti pitää huolen ettei heistä kumpikaan palautuisi Diamien käsiin. Hän ei halunnut enää takaisin, ei vankina eikä heidän vastahakoisena palvelijanaan. Hän ei halunnut vastata enää noille raakalaisille, ei sen jälkeen kuinka paljon luottamusta kaikki olivat hänelle osoittaneet kaiken tapahtuneen jälkeenkin, eikä sen jälkeen kun oli saanut uskoa huolensa ja taakkansa Indigolle ja Salemille, jotka olivat vuorostaan valaneet häneen toivoa. Niinpä nainen jatkoi matkaansa, puristaen tiukasti kiinni Starrista. Hänen pakotiensä saattoi heidät suureen halliin, jonka katossa ja seinillä kulkivat paksut putket, kuka ties mitä tarkoitusta varten. Astuttuaan peremmälle Cassie kuuli huoneen pariovien pamahtavan voimalla umpeen, jättäen jälkeensä kumisevan kaiun. Huone oli sotkuinen ja valoton, ympärillä lepäsivät Ocamarin sodanaikaiset huonekalut ja lattiaan jäätyneet paperit, kyniä ja muuta toimistoroinaa. Henkeään pidätellen Cassie katseli ympärilleen löytääkseen jotain mitä kautta paeta edemmäs, vain todetakseen huoneen umpikujaksi. Diamien askeleet olivat jo aivan lähellä, saavuttaen käytävän jonka varrella tämä ankea huone oli. Cassien täytyi tehdä nopeita valintoja selvitäkseen tästä.
Vain hetkeä myöhemmin huoneen ovet lennähtivät auki uudemman kerran Diamisaattueen astuessa sisään, osan joukoista jakautuessa erilleen ja jatkaessa käytävää eteenpäin. Koska Diameilla ei ollut aivan Hydruslaisiin verrattavaa pimeänäköä, joutuivat nämä sotilaat luottamaan valaisimiensa luomaan valokeilaan tutkiessaan huonetta lattiasta kattoon. He tiesivät ettei huoneesta ollut pakokeinoa, joten yksi Diami pysytteli visusti oven tuntumassa jottei kukaan livahtaisi ulos muiden keskittyessä huoneen systemaattiseen haravoimiseen. Diamit potkivat roudan raiskaamia huonekaluja tieltään, tarkoituksenaan aiheuttaa melua ja saada näin etsimänsä nainen reagoimaan. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, eivätkä he onnistuneet näkemään merkkiäkään Cassiesta, ei vaikka yksi Diameista pysähtyikin seisomaan aivan Cassien valitseman piilopaikan alapuolelle. Cassie pidätti hengitystään, tutisten kylmien putkien ja jäisen katon väliin jäävässä pienessä välikössä jonne oli juuri ja juuri mahtunut. Hän makasi pitkin pituuttaan putkien päällä, kuunnellen huoneen jokaista ääntä ja liikettä, arvioiden Diamien määrää ja sijaintia kuulonsa perusteella. Hän tiesi ettei voisi yksin tälle joukkiolle mitään, olipa erikoisjoukkojen jäsen tai ei. Asiaa eivät myöskään auttaneet naisen käsiraudat, jotka tuntuivat jo pureutuvan hänen ihoonsa kylmän vaikutuksesta.
Samassa yksi Diameista huudahti, saaden kaikki muutkin liikkumaan luokseen. Cassie kirosi mielessään. Nämä olivat löytäneet Starrin. Cassien oli pitänyt hätäisesti piilottaa Starrin veltto ruumis, joka ei olisi noussut hänen voimillaan katonrajassa olleiden putkien päälle. Sen sijaan Cassie oli tunkenut Starrin huoneen perällä olleeseen toimistokaappiin. Ilmeinen piilo, mutta parempaankaan nainen ei ollut olosuhteissaan pystynyt. Nyt hän saattoi vain katsoa voimattomana kuinka Diamit retuuttivat Starrin pois, kahden jäädessä vielä jälkeen tutkimaan loputkin huoneesta. Varsinkin toinen näistä kahdesta oli alkanut kiinnittää ei-toivottua huomiota katon putkistoon, Syynäten niitä läpi. Oli kuin siunaus joltain korkeammalta, kun ovensuuhun ilmestyi yksi eri suuntaan lähteneistä sotilaista, joka huikkasi tovereitaan lähtemään välittömästi mukaansa. Vain hetkessä huone oli jälleen tyhjillään ja Diamien askeleet kaikonneet ulkopuolen käytävältä. Cassie odotti edelleen, uskaltamatta liikkua milliäkään, peläten näiden vain hämäävän häntä saadakseen hänet jättämään piilonsa.


Ja seuraavaksi sananen Final Roundin sponsoreilta:

Vituttaako pakkanen? Niin meitäkin. Tehkää siis niinkuin me ja ottakaa pikalähtö jonnekin lämpimään. Matkaan teidät kyyditsee Apple Cabs-kuljetuspalvelu, joka noutaa teidät sopimuksen mukaan vaikka Ocamarin jääkentiltä, kyyditen Sinut ja perheesi valitsemaanne lomakohteeseen, halusittepa sitten hiekkaa kalsareihinne Azmean aavikoilla, kristallinkirkkaisiin vesiin tai bongaamaan aluksen kokoisia hämähäkkejä Valean viidakoihin, ihastelemaan alusteknologian kärkeä Traversan maaperälle tai kohentamaan rusketustanne hiljaisen Molterran laavajoen varrelle (kuljetukset vain yhteen suuntaan). We got you covered! Joten mitä odotatte? Löysätkää kukkaronne nyörejä, varatkaa matkanne ja tilatkaa Apple Cap-kuljetuspalvelu kotiovellenne jo tänään. Asiantuntevat, ystävälliset kuskimme kyllä pitävät huolen kaikista tarpeistanne.

Tiedoksi asiakkaille: Lukuisat valituksenne Artasialaissyntyisestä kuskistamme on otettu huomioon ja toimiin on ryhdytty. Apple Cabs ei ole kustannusvastuussa matkan varrelle heitetyistä ja siten kadotetuista matkatavaroista, eikä myöskään ota kantaa siihen haisiko kuskinne vanhalta viinalta vai oliko se partavettä. Lakatkaa siis ottamasta yhteyttä asian tiimoilta.

[Salem]

Chapter 25. Reaper of the Sands (2/2)

Pistoolin piipun huonompaan päähän päätynyt Phobos nosti kätensä ilmaan, noudattaen saamaansa käskyä pudottaa aseensa. Kranaatinheitin laskeutui hangelle, ja terävä käsky komensi miestä potkaisemaan sen kauemmas. Xirane oli väijynyt varusaluksen suojissa, arvaten ilmeisesti jonkun tulevan loukkaantuneen sotilaan avuksi. Diamikersantti oli käyttänyt tuota miesparkaa houkutuslintunaan, ja Phobos oli langennut ansaan juuri kuten Xirane oli odottanutkin.

"Ennen kun keksit tehdä mitään typerää, tiedä että tarkka-ampujani tähtää tälläkin hetkellä päätäsi. Tee elekin josta en pidä ja hän räjäyttää kallosi harteiltasi kuin mesimelonin." Xirane puhui rauhallisella, mutta hyvin keskittyneellä äänellä, kuin mies joka oli saatettu sietokykynsä äärirajoille. "Nyt, käske rahtialukseen linnoittautuneet miehesi ulos."
"Olisi pitänyt arvata että alentuisit tällaisiin taktiikoihin kun tilanne kääntyy sinua vastaan." Phobos moitti. "Olet aina ollut huono häviäjä."
"Käske heidät ulos." Xirane toisti.
"Sinulla ei ole pelimerkkejä tässä neuvottelussa, Xirane." Phobos sanoi kuivasti, katse edelleen maassa vaikeroivassa toverissaan. "Pomosi haluavat minut elävänä. Se jos jokin minulle on tehty selväksi. Et sinä minua tapa."
"Kokeile vain onneasi, Way." Xirane kähähti. "Olet ollut minulle yksi helvetin riesa siitä asti kun ensi kertaa kohtasimme. Olen väsynyt sinun ja miestesi jatkuvaan sekaantumiseen. Siinä jo itsessään on tarpeeksi syytä vetää liipaisinta."
"Enpä tiedä. Ottaen huomioon kuinka sinnikkäästi minua vaaditaan tuotavaksi mukananne, oletan sen olevan sinulle ja urallesi kohtalokas liipaisimen veto." Phobos vastasi.
"Vain jos asia tulee ilmi. Kysyttäessä voin sanoa että kaaduit vallinneessa kaaoksessa jonkun yli-innokkaan alaiseni ampumana." Xirane virnisti. "Tai ehkä syytän omia miehiäsi, jotka ennemmin tappavat sinut kuin luovuttavat sinut tietoinesi meille. Miltä se kuulostaisi?"
"Suoraan sanoen? Helvetin typerältä." Phobos soimasi. "Jos kerran olet niin määrätietoisesti päättänyt ampua minut, niin mitä sitten odotat?"
"Solari menee kaiken edelle. Ne olivat ohjeet jotka saimme." Xirane vastasi. "Se koskee niin miehistöämme, kalustoamme, louhimaamme runeumia, kuin myös henkilökohtaisia kaunoja. Näin ollen olen valmis luopumaan omistani, jos kutsut miehesi ulos ja annat meidän lähteä Solari mukanamme."

Phobos alkoi nauraa. Se oli vaimeaa ja tuskista johtuen pakotettua hykertelyä säestettynä kivuliailla yskäisyillä, mutta tarpeeksi kuultavissa jotta Xirane huomaisi sen. Se ärsytti Xiranea, ja mies astuikin lähemmäs, painaen pistoolin piipun aivan kiinni Phoboksen takaraivoon.

"Sanoinko jotain hauskaa?" Xirane kähisi.
"Sinulla ei ole pelimerkkejä tässä neuvottelussa, pilkkunaama." Phobos vastasi. "Luuletko tosiaan etteivät mieheni kykenisi hoitamaan tehtäväämme maaliin ilman minua, saati että he taipuisivat käskyysi jos ammut minut? Tee jotain peruuttamatonta ja he räjäyttävät koko aluksen romumetalliksi Solaria myöten."
"Minulla on enemmän pelimerkkejä kuin arvaatkaan." Xirane virnisti, lisäten voimaa jolla painoi asetta Phoboksen päätä vasten. "Miten olisi vaikka Riya Sineth?"

Phoboksen hymy oli välittömästi tiessään. Riya Sineth oli nimi jolla oli hänelle loputon määrä merkityksiä. Majuri Rhett Sinethin sisko, Phoboksen lapsuudenystävä, pitkälti paras ystävä tiiminsä ulkopuolelta, ainoa jolle hän uskalsi luottaa aivan kaiken, jopa senkin mitä ei Geminille ja muille voinut kertoa. Riya Sineth oli nainen joka tunsi Phoboksen paremmin kuin kukaan, joka oli nähnyt hänet paitsi vahvimmillaan myös haavoittuvimmillaan, tiesi tästä asioita joita kukaan muu ei tiennyt, nainen jota Phobos kunnioitti, jonka läsnäoloa elämässään vilpittömästi arvosti...nainen jota hän rakasti.

"Nappasimme hänet Eastian valtauksen aikaan. Imperiumi on pitänyt hänet hyvässä tallessa siitä asti." Xirane jatkoi, viitaten Hydruksen valtaukseen. "Toimi nyt kuin kiltti vulpia, heiluta häntääsi ja kieri kun käsketään, niin annan sanani että hän on vapaa lähtemään minne ikinä mieliikään vailla seurauksia."
"Riya..." Phobos kuiskasi nimen Ocamarin tuuleen.
"Hän on huutanut nimeäsi kuulustelijoidemme käsittelyssä. Jopa hän uskoo että sinä päätät hänen piinansa kuin ritari kiiltävässä haarniskassaan. Sinulla on nyt mahdollisuus siihen." Xirane maanitteli. "Muussa tapauksessa saat kertoa majuri Sinethille, että yksin sinä olet vastuussa siitä mitä hänen sisarelleen tästä eteenpäin tapahtuu. Toistaiseksi häneen kohdistetut metodit ovat olleet kesyjä ja siveellisiä, mutta tiedä että asia muuttuu jos et nyt toimi järkevästi."
"...en usko sinua." Phobos tokaisi hiljaa.
"Mitä?"
"En usko että sinulla on senkään vertaa käsitystä Riyan olinpaikasta kuin minulla." Phobos voimisti ääntään. "Vai kuvitteletko että Harom olisi jättänyt käyttämättä mahdollisuuden kiusata minua tiedolla että Riya olisi teidän hallussanne, jos asia todella olisi niin? Sitä paitsi Riya ei ole mikään neito hädässä odottamassa ritariaan. Teidän varmaksi että hän repisi silmät jokaisen päästä joka häneen yrittäisi kajota, vaikka se veisi hänen henkensä."

Xirane tuhahti, tajuten ettei tämän linjan uhittelusta olisi hyötyä. Phobos oli katsonut hänen bluffinsa ja nähnytvalheiden läpi. Xirane otti pari askelta taaksepäin ja sanoi jotakin Diamien kielellä viestimeensä, todennäköisesti kommunikoiden tarkka-ampujansa kanssa.

"Vaikuttaa sitten siltä että olemme pattitilanteessa." Xirane totesi taas Phoboksen puoleen kääntyessään.
"Niinpä tosiaan vaikuttaa." Phobos myönsi.

Xiranen tarkka-ampuja painoi aseensa perän tiukasti olkaansa vasten, tähdäten alas kohti maassa kiemurtelevaa Hydruslaista. Xirane oli antanut hänelle käskyn kiduttaa jo valmiiksi loukkaantunutta miestä entisestään, tuhoten tältä raajan kerrallaan, samalla kun kersantti itse pakottaisi Phoboksen katsomaan ja kuuntelemaan toverinsa tuskanhuutoja. Kenties kovapäisyytensä seurausten konkreettinen näkeminen saisi miehen muuttamaan kantaansa. Tarkka-ampuja asetti sormensa liipaisimelle ja alkoikin jo puristaa sitä taaksepäin, kun yllättävä surina aivan hänen vierellään sai hänet nostamaan katseensa tähtäimeltään. Hän näki silmiensä edessä pienen dronen, yhden niistä joita Crus oli aiemmin lähettänyt luodakseen harhautuksen Salemille. Tarkka-ampuja oli varma että oli saanut ne kaikki, mutta ilmeisesti yksi oli selvinnyt, kuvaten hänen yllättynyttä ilmettään kuin mikäkin piilokamera. Tarkka-ampuja ennätti tuskin hengittää ulos raskaan, tilanteensa tiedostavan hengähdyksen, kun kovaääninen laukaus kajahti hänen alkuperäisen kohteensa suunnilta, energiasäteen repiessä tiensä läpi hänen rinnastaan. Tarkka-ampuja oli kuollut jo ennen kun hänen ruumiinsa tavoitti lumipeitteen hänen allaan.

"Ai perkele!" Crus kähähti pidellen olkapäätään. "En odottanut että tuo tussari potkaisisi ihan noin kovaa."
"Voi sinua poloista..." Titanos puuskahti sarkastisesti, painaen kämmenellään omaa loukkaantunutta olkapäätään. "Osuitko edes?"
"Minä sinä minua oikein pidät?" Crus huomautti, ottaen uuden tähtäysasennon yrittäessään löytää Xiranen ja Phoboksen, vain huomatakseen näiden jäävän hänen näköpiirinsä ulottumattomiin.

Tarkkuuskiväärin laukaus, jota ei kuitenkaan ollut seurannut odotettu osuma maassa tuskailevaan sotilaaseen, oli saanut Xiranen kohottamaan hämmentyneen katseensa kohti oman tarkka-ampujansa sijaintia. Tämä oli kaikki mitä Phobos oli tarvinnut. Hän kääntyi nopeasti ja tarttui Xiranen aseeseen, alkaen vääntää sitä irti Xiranen otteesta. Mutta kaikki ei sujunut toivotulla tavalla. Phobos oli heikkona, hutera ja kipuileva jokaiselta solultaan. Xirane ei ehkä ollut lähitaistelussa Phoboksen tasolla, mutta täysissä sielun ja ruumiin voimissaan hän oli puhki kulutettua Hydruslaista vahvempi. Ei siis vaatinut paljoakaan Xiranen osalta saada tilannetta jälleen hallintaan. Hän kiskoi Phoboksen lähelleen, upottaen nyrkkinsä miehen palleaan, iskien uudelleen ja uudelleen kunnes Phoboksen oli pakko päästää irti. Hydruslainen kaatui maahan Xiranen iskiessä aseensa kylmän ja kovan pinnan suoraan vasten tämän kasvoja. Omahyväisesti virnuillen Diamikersantti kohotti pistoolinsa jälleen, valmiina päättämään Hydruslaiskersantin päivät tässä ja nyt. Ja niin varmasti olisi käynytkin, ellei Xirane olisi hoksannut silmäkulmassaan liikettä, joka sai hänen itsesuojeluvaistonsa heräämään. Nopealla sivuaskeleella Diamikersantti vältti häntä kohti sivaltavan energiamiekan terän, joka särähti äänekkäästi leikatessaan ilmaa, kärkensä pureutuen jäiseen maahan iskun päätteeksi. Välitön jatkosivuallus pyyhkäisi kohti Xiranea, joka joutui heittäytymään etäämmäs hyökkääjästään, kiepahtaen ketterästi hangesta takaisin jaloilleen ja laukaisten usean laukauksen tummanpuhuvaa, hänen ja Phoboksen väliin astunutta hahmoa kohti, joka kuitenkin vältti osumat aktivoimalla suojakilpensä vasemmasta hansikkaastaan. YPP:n eliittimetsästäjä oli tullut hätiin kreivin aikaan, ja vaikka asian myöntäminen olikin Phobokselle kova paikka, oli hän kiitollinen ojennestusta auttavasta kädestä.
Xirane tiesi tilanteen kääntyneen häntä vastaan, joten vetäytyminen olisi hänen ainoa vaihtoehtonsa. Varovasti hän ujutti kätensä taskuunsa, puristaen kämmenensä sisään jotakin. Hän ei irrottanut katsettaan verkkaisesti häntä lähestyvästä eliittimetsästäjästä hetkeksikään, vaan yritti pitää heidän välisensä etäisyyden samana perääntymällä samaa tahtia kuin mitä tuo tumma hahmo häntä lähestyi. Kun eliittimetsästäjä sitten teki siirtonsa ja valmistautui uuteen hyökkäykseen, Xirane vastasi vetämällä kätensä taskustaan ja heittämällä kämmenensä sisällä suojaamansa esineen jalkojensa juureen. Pieni, pitkulaisen muotoinen esine alkoi syöstä sisältään paksua savua, joka peitti nopeasti Xiranen alleen, leviten peittämään myös metsästäjän ja kaiken heidän ympäriltään metrien säteeltä. Savuverhon suojissa Xirane liikkui rivakasti, tehden kaikkensa suunnatakseen täysin vastakkaiseen suuntaan taistelusta jota ei kokenut voivansa voittaa. Hänen vaivannäkönsä valui kuitenkin hukkaan, sillä eliittimetsästäjä tuntui olevan varsin tietoinen kaikesta mitä mies savuverhon takana touhusi, osaten suunnata aseensa tarkasti kersanttia kohti, osuen tätä niskaan lamauttavalla ammuksella, joka antoi Xiranelle voimakkaan sähköshokin läpi koko hänen kehonsa. Xirane kaatui suorilta jaloiltaan hankeen, sätkien ja hampaitaan kiristellen, kykenemättä liikuttamaan itseään, ollen kuitenkin täydellisen tietoinen kaikesta ympärillään. Eliittimetsästäjä astui hänen vierelleen, tuijottaen häntä sumean visiirinsä läpi, Xirane tuskin liikkuisi sijoiltaan hyvään toviin, mutta metsästäjä päätti silti vain paketoida tämän iskemällä tämän rautoihin, kun tilaisuus kerran tarjoutui. Sitten hahmo suuntasi huomionsa Phoboksen puoleen.

"Oletteko loukkaantunut, kersantti Way?" eliittimetsästäjä kysyi, kypärän muokatessa äänensä metalliseksi ja kaikuvaksi. Siitä oli mahdoton tulkita tunnetilaa sen enempää kuin puhujan sukupuoltakaan.
"Elän kyllä." Phobos vastasi, kömpien vaikeasti jaloilleen, suunnaten huomionsa nopeasti takanaan makaavaan toveriinsa. "Hän tosin tarvitsee apua, eikä ole ainoa."

Eliittimetsästäjä nyökkäsi, ilmoittaen kypäränsä sisäänrakennetun viestintälaitteen kautta heitä kuljettaneelle alukselle, että nämä laittaisivat lääkintäosaston valmiustilaan ja varautuisivat hoitamaan Hydruslaisia potilaita.
Phobos päätti käyttää tilaisuutensa hyväksi. Hän laahusti kohti Xiranea, kumartuen tämän vierelle ja puhui pehmeällä, joskin voitonriemuisella äänellä.

"Sanoinhan sinulle, Laikku...sinulla ei ole pelimerkkejä tässä neuvottelussa." Phobos ilkkui. "Jos olet fiksu, säästät ne vähäiset mitä sinulla on tuleviin kuulusteluihin."

Xiranen teki mieli vastata yhdellä jos toisellakin varsin värikkäällä manauksella tai haukkumanimellä, mutta shokki hänen kehossaan esti häntä päästämästä ulos juuri muuta kuin pihinää ja kähinää.

Cassie oli vihdoin ryöminyt esiin piilostaan. Hän ei ollut kuullut Diamien askelia hyvään toviin, eikä mitään muutakaan mitä olisi voinut edes etäisesti erehtyä elonmerkeiksi. Koko tehdas oli autioitunut yhtä nopeasti kuin sinne tunkeneiden Diamisotilaiden hyökkäys oli alkanutkin. Cassie soimasi itseään mielessään siitä mitä oli tapahtunut, kuinka Diamit olivat saaneet Starrin haltuunsa hänen parhaista yrityksistään huolimatta, ja kuinka hän oli onnistunut kadottamaan paitsi Indigon, myös Geminin. Hänen askeleensa kaikuivat tyhjillä käytävillä naisen tutkiessa ympäristöään, hakien epätoivoisesti merkkejä toisten olinpaikasta, peläten heidän kohtaloaan. Oli täysin onnenkantamoinen, että Cassie päätyi laskeutumaan tehtaan alimpiin kerroksiin, ja vielä suurempaa onnea oli se että hänen onnistui kuulla hiljainen vaierrus tyhjyyttään kaikuvassa hallissa, jonka keskiössä oli suuri vesiallas. Ääntä seuratessaan Cassie huomasi altaan reunalla roikkuvan hahmon, joka pilkotti vain puoliksi näkyvillä, toisen puolen ollessa edelleen uponneena pinnan alla.

"Mini!" Cassie päästi suustaan, vaientaen kuitenkin itsensä välittömästi, peläten Diamien ansaa.

Cassie kuuli Geminin reagoivan ääneensä, muttei saanut selvää mitä mies mahtoi mumista. Reitti miehen luo vaikutti olevan selvä, ja koska kukaan ei kuulunut reagoineen naisen ääneenkään, päätti tämä uskaltautua lähestymään isokokoista miestä pelastaakseen tämän ahdingostaan. Varovaiset askeleet muuttuivat nopeasti juoksuksi, kunnes Cassie saavutti Geminin ja tarttui tämän takkiin, yrittäen parhaansa kiskoakseen tätä ylös hyytävästä vedestä. Mies oli kuitenkin jo valmiiksi suurikokoisempi kuin Cassie, eikä märkä pakkaspuku tehnyt tilanteesta ainakaan helpompaa, sen enempää kuin raudat jotka kiristivät edelleen Cassien ranteissa. Yhä tajuissaan ollut Gemini teki kaikkensa auttaakseen itse itseään, mutta kylmä oli verottanut hänen voimiaan pahemman kerran. Lopulta, kuin ihmeen kaupalla, Gemini löysi jalansijan veden alta, jonka avulla onnistui ponnistamaan itseään sen verran ylemmäs, jotta Cassie sai tästä paremman otteen ja onnistui kampeamaan tämän kokonaan pinnalle. Cassie toimi nopeasti käydessään läpi Geminin taskut, kaivaen esiin rautojensa avaimen ja vapauttaessaan itsensä kahleistaan.

"Tulen aivan pian takaisin." Cassie lupasi Geminille, juosten omia jälkiään takaisin käytävään josta oli tullutkin.

Cassie muisti nähneensä matkansa varrella pukuhuoneen, jonka ovi oli jätetty avonaiseksi. Sisäpuolella oli ollut selviä taanoisen käytön jälkiä, ja mikäli nainen ei ollut nähnyt aivan väärin, osa itselämmittävistä vaatekaapeista oli edelleen toiminnassa, todennäköisesti Diamien kunnostamia omia käyttötarkoituksiaan varten. Diamien pikainen lähtö oli tässäkin tilanteessa oma siunauksensa, sillä nämä olivat jättäneet kaiken toissijaisen jälkeensä, mukaan lukien kasan huopia ja työhaalareita, jotka olivat vieläpä vaatekaappien sisäisestä lämmityksestä johtuen kuivia ja lämpöisiä, juuri sitä mitä Gemini nyt tarvitsi. Cassie nappasi mukaansa kaiken minkä oletti sopivan Geminin ylle, rientäen sitten takaisin miehen luokse. Kasattuaan tuomisensa lattialle Cassie alkoi riisua Geminin märkiä ja korventuneita vaatteita. Saadessaan miehen riisuttua hän alkoi nopeasti pukea tämän ylle suurta, paksua mekaanikon haalaria. Haalari haisi kuvottavalle, mutta oli silti lämmin. Sitten Cassie kietoi miehen ympärille useammankin löytämänsä huovan, paketoiden tämän niin tiukasti kuin vain kykeni.

"Tämän parempaan en pysty..." Cassie sanoi hiljaa, asettuen Geminin vierelle.
"K-kiitos..." Gemini hytisi.
"Säästä kiitoksesi siihen kunnes olemme päässeet pois täältä." Cassei vastasi. "Äläkä vain anna itsesi nukahtaa. Pysy hereillä, puhu jotain ja ajattele lämpöisiä."
"P-puhu? Mistä?" Gemini kysyi ääni väpättäen, kietoutuen tiukemmin huopiinsa.
"Mistä vain. Perheestäsi vaikka. Olet aina sanonut kuinka perhekeskeisiä te Ferrokset olette." Cassie ehdotti. "Pääasia että pysyt äänessä ja tolkuissasi, etkä nuokahda."

Gemini naurahti pienesti. Ajatus siitä että Cassie olisi enää tässä vaiheessa kalastellut tietoja Diamien käyttöön piipahti miehen mielessä, mutta vain hetkellisesti. Niinpä hän alkoi puhua. Hän puhui pitkään ja viipyvästi sisaruksistaan, vanhemmistaan ja näiden sisaruksista, isovanhemmistaan, ja erityisesti isoama Sirel Ferroksesta, heidän perheensä matriarkasta. Hän jakoi Cassien kanssa myös erään tapauksen, kun Phobos oli tullut vierailemaan heidän sukunsa grillijuhlissa, vain tullakseen koko katraan hiillostamaksi parisuhderintamansa viimeisimmistä tapahtumista. Samalla Phobos oli myös osoittanut olevansa yllättävän hyvä lasten kanssa, mikä oli puoli jota Gemini ei ollut osannut tästä odottaa, eikä varmasti moni muukaan. Gemini jatkoi puhumistaan, muistellen lämmöllä kertaa jolloin Phobos oli vedonlyönnin lopputuloksena menettänyt partakarvansa. Ajatus sileäleukaisesta Phoboksesta sai Cassien naurahtamaan, Geminin yhtyessä nauruun, vaikkakin vakuutti että Phobokselle tapaus oli ollut jokseenkin kova paikka, parran ollessa osa tämän identiteettiä. Cassie muisti Serpethin maininneen jotakin asiasta ohikiitävän lauseen verran, muttei ollut koskaan aiemmin kuullut tarinaa kokonaisuudessaan. Gemini jatkoi puhettaan, samalla kun Cassie otti vapauden tutkia miehen viestintälaitteet, samoin kuin viestimenkin, todeten kaikki kuitenkin käyttökelvottomiksi. Ne olivat ottaneet vahinkoa räjähdyksessä joka oli heidän tämänhetkisen tilanteensa aiheuttanutkin, ja mikä ikinä olikaan siitä selvinnyt oli mennyt piloille viimeistään pitkässä altistumisessa vedelle. He eivät voisi ottaa yhteyttä kehenkään tehtaan ulkopuolella, joten kaikki mitä he saattoivat tehdä oli odottaa ja toivoa että toiset palaisivat heitä etsimään.

Xiranen tappio oli viimeinen niitti Diamien vastarintaan. YPP:n eliittimetsästäjät olivat rikkoneet Diamien linjat täydellisesti, erikoisjoukkojen ilmavoimien puolestaan kylväessä tuhoa pakoon räpiköivien vihollisten keskuudessa. Sonaron johdolla eliittimetsästäjät paikallistivat Amarantin, sekä erikoisjoukkojen selviytyneet jäsenet, kooten heidät kaikki yhteen lähelle Titanoksen ja Crusin sijaintia laskeutuneelle YPP:n alukselle vastaanottamaan ensiapua saamiinsa vammoihin. Taistelu oli päättynyt, ja sen myötä myös Hydruksen taistelualukset laskeutuivat lumisen planeetan pinnalle. Aluksista noussut miehistö teki kaikkensa auttaakseen metsästäjiä omiensa etsimisessä ja siirtämisessä hoitopaikalle. Heidän hyökkäysään johtanut, luutnantin natsoin varustettu pilotti marssi määrätietoisesti kohti hoitopaikkaa, katse lukkiutuneena ulkona edelleen istuvaan Phobokseen, joka oli saanut ensisijaiseksi hoidokseen kupillisen kuumaa juotavaa, miehen itsensä vaadittua että muiden vammat hoidettaisiin ennen häntä. Phobos kohotti katseensa luutnantin suuntaan tämän marssiessa varsin särmänoloisesti hänen suuntaansa.

"Kersantti Phobos Way?" mies aloitti puheen paikallistettuaan Phoboksen istumasta YPP:n aluksen luota, kädessään kuppi kuumaa kahvia. "Olen luutnantti Ronin. Minun käskettiin etsiä teidät käsiini pikimmiten tilanteen niin salliessa."
"Lopeta tuo inttitoikkarointi. Minulla ei ole nyt energiaa sellaiseen." Phobos murahti, pyöritellen energia- ja ravinnepitoista juomaansa mukissaan ennen kuin otti huikan. Mokoma litku maistui catronain kuselle.
"Majuri Sineth taisikin mainita ettei etiketti ole teidän juttunne..." Ronin totesi, eikä ilmeisesti hänkään jaksanut mieltään pahoittaa siitä että pelkkä kersantti puhui hänelle kuin sinun kaupat tehneenä. Phoboksen maine, nimi ja teot painoivat selvästi miehelle huomattavasti titteliä enemmän.
"Ilmeisesti meillä on Rhettia kiittäminen tästä odottamattomasta väliintulosta?" Phobos tiedusteli. "Luulin meidän sopineen ettei apuvoimia tule. Ei sillä että valittaisin."
"Tilanteet elävät ja käskyt muuttuvat niiden mukaan. Tiedätte sen kyllä. Majuri halusi puhua asiasta kanssanne henkilökohtaisesti, kunhan palaatte päämajaan." Ronin vastasi epämääräisesti. "Emme tosin odottaneet että myös YPP saapuisi paikalle, ihan jopa Sonaro Dogrennin johtamana."
"Heillä oli omaa väkeäkin täällä, ilmeisesti minun perässäni." Phobos tokaisi.
"Näin käsitimme." Ronin nyökkäsi. "Melkoinen sattuma että he tulivat yhtä matkaa kanssamme auttamaan omiaan."
"En jaksa uskoa sattumaan. Siinä on jotain muuta takana." Phobos totesi mietteliäänä, seuraten sivusta kuinka Sonaro puhutti eliittimetsästäjiään.
"Saamiemme tietojen mukaan myös sisarenne oli paikalle tulleiden metsästäjien mukana." Ronin sanoi.
"Pitää paikkansa." Phobos vastasi vaisusti, irrottamatta katsettaan metsästäjistä.
"Onko hän...tai siis...tiedämmekö hänen olinpaikastaan mitään?" Ronin kiereli aihetta, peläten pahimman kohdanneen Shineaa tällä epäystävällisellä planeetalla, eikä luutnantti missään nimessä halunnut kiihdyttää Phobosta tarpeettomasti.
"Eräs YPP:n metsästäjistä lähti etsimään häntä, mutta tästä ei ole kuulunut vähään aikaan." Phobos tokaisi, välttäen osoittamasta minkäänlaisia tunteita, vaikka sisällään hänellä myllersi kokonainen tunteiden kirjo, pelosta ja huolesta aina vihaan ja katumukseen. "Titanos kertoi parille miehellesi summittaisen suunnan mihin tuo metsästäjä lähti. He lähettivät pienen etsintäpartion tutkimaan lähialuetta ilmateitse. Olisin lähtenyt mukaan, mutta minua ei huolittu..."
"Kuntonne huomioon ottaen se lienee parasta. Mieheni ovat hyvin koulutettuja. He tekevät kyllä kaiken mitä tehtävissä on." luutnantti vakuutti. "Entä mikä mahtaa olla teidän tehtävänne status? Onko Solari tuhottu?"

Phobos loi katseen edelleen paikoillaan nököttävään rahtialukseen, indikoiden heidän objektiivinsa olevan sen sisällä. Aluksen lastiruuma ammotti nyt avoimena, Serpethin, Virgon, Razerin ja Zenithin kulkiessa rinnakkain kohti YPP:n alusta, kasvoillaan monenkirjavat ilmeet, vaihdellen voitonriemusta ja helpotuksesta aina uupumukseen, sekä Zenithin kohdalla myös synkeään nyrpistykseen miehen seuratessa katseellaan etäämmällä hääriviä eliittimetsästäjiä.
Phobos valotti Roninille pikaisesti heidän tehtävänsä kulun kaikkine moninaisine käänteineen joita ei kaikkia itse ollut edes todistamassa, yrittäen luoda tälle mahdollisimman käsitettävissä olevaa aikajanaa kaikesta mitä oli tapahtunut, ja miksi heidän aikataulunsa oli näin pahasti lipsunut.

"Solari on siis yhä ehjä?" Ronin mietti ääneen. "Sen valjastaminen meidän käyttöömme olisi omiaan auttamaan meitä saamaan Hydrus takaisin."
"Itse taas olen sitä tyytyväisempi mitä nopeammin saamme sen räjäytettyä alkutekijöihinsä." Phobos vastasi kuivasti.
"Eikö se teistä ole houkutteleva ajatus?" Ronin kummasteli. "Jos voisimme edes käydä katsomassa sitä ennen kuin teemme mitään hätiköityä..."
"Tuollaiset ajatukset on parempi haudata suoriltaan, Ronin." Phobos huokaisi. "Me emme tarvitse Diamien rikosten rippeitä saadaksemme kotimme takaisin. Pärjäämme kyllä ilman että alentuisimme heidän tasolleen."

Kun rahtialuksen sabotöörit saapuivat hoitopaikalle, antoi Phobos Serpethille käskyn tehdä mitä tänne tultiin tekemäänkin ilman sen suurempia fanfaareja ja seremonioita. Ronin katsoi vaitonaisena kuinka isokokoinen räjähde-ekspertti painoi laukaisimensa nappia, jota seurasi voimakas pamahdus, sen vanavedessä toinen, kolmas ja neljäskin. Jokainen plasmatankki räjähti kuin ketjureaktiona, repien niitä ympäröineen aluksen ja kaiken sen sisällä käyttökelvottomaksi metallisilpuksi, räjähdysten ravisuttaen maata etäältä tapahtumia seuranneen väen jalkojen alla. Järinä aiheutti voimakkaan lumivyöryn kautta koko laakson, joka hautasi roihuavan infernon, Diamien alukset, kaluston ja kaatuneet sotilaat, sekä tuhoutuneen Solarin paksun lumi- ja jäävaipan alle. Valkea peite sai laaskon näyttämään siltä kuin tätä veristä taistelua ei olisi koskaan käytykään, neitseelliseltä ja koskemattomalta. Ehkä parempi niin. Mutta taistelusta selvinneet tiesivät mitä täällä oli tapahtunut, kuin myös sen valtavan hinnan jonka tehtävän suorittaminen oli vaatinut. Erikoisjoukkojen ilmavoimat tulisivat käyttämään vielä paljon aikaa paikallistaakseen mahdollisimman monen heidän omista kaatuneistaan, jotta nämä voisivat saada arvoisensa hautajaisseremoniankun aika sille olisi kypsä. Phobos ja hänen miehensä opastivat etsijöitä parhaansa mukaan opastaakseen heidät alueille joissa he olivat kohdanneet Diamien kanssa, tai joista he olivat saaneet raportteja vihollisten toiminnasta, vain menettääkseen yhteyden raportin tehneisiin tovereihinsa.
Phoboksen ja Roninin välinen kanssakäyminen keskeytyi, kun he huomasivat valkoisiin pukeutuneen vanhuksen lähestyvän. Sonaro oli taittanut viikatteensa jälleen kävelykepikseen, nilkuttaen nyt kohti Phobosta, viiksien peittämä lämmin hymy maitokahvinruskeilla kasvoillaan. Hän näytti todella raihnaiselta, ei ollenkaan siltä hirviöltä joksi hän oli muuttunut taistelukentällä. Kukapa olisi uskonut että tuon hauraan, tukevan, lempeän pinnan alla piili noinkin pelottavat taistelutaidot, sekä kyky käyttää niitä tappavan tehokkaasti?

"Hyvä nähdä sinut elossa, Phobos." Sonaro tervehti saapuessaan lähietäisyydelle.
"Kaiketi minun pitäisi sanoa sinusta samaa." Phobos tokaisi happamana.
"Toivon ettet ota väliintuloamme mitenkään henkilökohtaisesti." Sonaro jatkoi, yhä hymyillen. "Meillä oli täysin omat motiivimme tulla tänne. Emme tarkoittaneet sekaantua teidän toimintaanne millään lailla."
"En voi väittää etteikö teistä olisi ollut apua. Tapahtumat olisivat varmasti menneet monilla tapaa toisin ilman YPP:n sekaantumista." Phobos myönsi.
"Sitä varten me olemme olemassa." Sonaro virnisti tyytyväisenä. "YPP auttaa niitä jotka apua tarvitsevat."
"Jos niin sanot." Phobos sivuutti kommentin.
"Ymmärtänet kuitenkin että Ocamarin hautarauhan rikkominen on vakava asia, ja meidän YPP:ssa on toimittava tilanteen vaatimalla tavalla." Sonaro alkoi pohjustaa, vakavoituen huomattavasti. "Siksipä meillä ei ole vaihtoehtoa kuin ottaa joku teistä selviytyjistä huostaamme kuultavaksi kaikesta tästä mitä täällä on tapahtunut."
"Laitan Rhettin lähettämään teille raporttini tehtävämme kulusta. Meillä ei ole aikaa millekään ylimääräisille hyväntahdon vierailuille." Phobos vastasi vastahakoisesti. "Teille tämä kaikki saattaa olla pelkkä irtotehtävä muiden joukossa, mutta meille tämä on jatkuvaa taistelua kotiemme ja maailmamme puolesta."
"Minä toistan: meillä ei ole vaihtoehtoa." Sonaro vastasi. "On teidän oman etunne mukaista tehdä yhteistyötä. Olen varma että motiivinne rikkomukseen olivat puhtaat, mutta tarvitsemme siitä virallisen selvityksen, tai joudumme kohtelemaan tätä vakavana rikoksena, sekä teidän että Diamien osalta."

Phobos huokaisi syvään, luoden sitten katsauksen tovereihinsa, jotka olivat kokoontuneet yksi toisensa jälkeen kuulemaan Sonaron puhetta. Ja yksi toisensa jälkeen he viestivät sanattomin katsein, että kuka vain olisi valmis lähtemään YPP:hen kersanttinsa sijasta, jotta tämä voisi palata päämajaan jatkamaan taistelua. Phobos kuitenkin tiesi, että ryhmänjohtajana vastuu olisi hänen, ja hän myös kantaisi sen. Niinpä hän lupasi lähteä Sonaron matkaan. Hänellä ei toki ollut aikomustakaan lähteä ennen kuin etsintäpartio palaisi takaisin, mikä sopi Sonarolle mainiosti. Hänellä oli muutenkin vielä yksi käsiteltävä asia hoidettavanaan. Niinpä YPP:n johtaja jättikin Phoboksen omaan rauhaansa, suunnaten kulkunsa seuraavaksi kohti Amarantia ja Razeria, jotka seisoivat etäämmällä Hydruslaisista, mukanaan hahmo jonka näkeminen sai pienen ovelan hymyn leviämään Sonaron kasvoille. Ohittaessaan joukon eliittimetsästäjiään hän viittoi paria heistä liittymään seuraansa, kahden tummanpuhuvan hahmon siirtyessä kulkemaan hänen takanaan kumminkin puolin. Metsästäjät näkivät Sonaron saapuvan jo hyvän matkan päästä, tervehtien tätä kuten metsästäjien tapoihin kuului. Zenith sen sijaan tyytyi katsomaan sivusta, mittaillen Sonaroa ja tämän saattajia katseellaan.

"Hyvää työtä, pojat." Sonaro kehui kaksikkoa hyväntuulisella virneellä varustettuna. "Phobos Wayn lisäksi onnistuitte kaivamaan esiin melkoisen salajuonen."
"Pelottavaa kuinka Diamit ovat onnistuneet tekemään jotain tällaista aivan Arcanan valvovien silmien alla." Amarant tuumi.
"Ennemmin tai myöhemmin salaisuudet tulevat päivänvaloon, halusi tai ei." Sonaro vastasi, luoden sitten merkitsevän katseen suoraan Zenithiin. "Kuten myös kauan kadoksissa olleet asiat."

Zenith tyytyi virnistelemään Sonarolle, joka nyökkäsi mukanaan tulleita eliittimetsästäjiä siirtymään Tabooralaisen vierelle. Amarant ja Razer katsoivat hämmentyneinä kuinka eliittimetsästäjät tarttuivat Zenithiin ja painoivat tämän voimalla maahan, pidellen kumpaakin tämän käsistä kurissa jottei tämä voisi nousta ylös. Sonaro kumartui miehen vierelle.

"Pitkästä aikaa." Sonaro virnisti.
"Ja minä kun toivoin että seuraava tapaamisemme olisi ollut hautajaisissasi." Zenith kähisi. "Sinusta on tullut todella vanha."
"Kukaan ei pääse ikäänsä karkuun...Zenith." Sonaro tokaisi, epäröiden hetken ennen kuin kutsui vankiaan nimeltä. "Tosin kuullessani Indigolta sinun olevan täällä, tunsin nuortuvani ainakin parilla vuosikymmenellä. Olinkin toivonut meidän voivan saattaa asiamme päätökseen ennen kun toinen meistä siirtyy ajasta ikuisuuteen."
"Halusitko itse toimia pyövelinäni?" Zenith morkkasi.
"En sinne päinkään." Sonaro naurahti. "Sinussa on paljon enemmän arvoa elävänä. Toistaiseksi ainakin."

Tämän sanottuaan Sonaro nousi taas seisomaan, huikaten jollekin aluksensa suunnalla, että heidän tulisi valmistella syväjäädytyslaitteisto rahdin kuljetusta varten. Zenithia paikoillaan pitäneet eliittimetsästäjät nostivat miehen käsistä tiukasti kiinni pidellen takaisin jaloilleen ja lähtivät retuuttamaan tätä kohti alusta, Sonaron katsellessa tutkivasti miehen perään. Amarant ja Razer puolestaan katselivat Sonaroa, kumpikin miettien mistä kummasta tässä mahtoi olla kyse, mutta heidän pohdintansa jäivät ainakin toistaiseksi vastauksetta.

"Kertokaahan..." Sonaro sanoi yllättäen, puhutellen alaisiaan. "En näe Indigoa tai Salemia missään. Tiedättekö kenties missä he ovat?"

Joitakin hetkiä aiemmin Salem ja Harom olivat käyneet varsin yksipuolisen taistelun. Nenilleen saanut Harom ei ollut säästellyt iskujaan päästessään jälleen käsiksi nuoreen Azmealaiseen, joka makasi nyt hangessa verissäpäin ja kauttaaltaan piestynä. Harom oli suunnannut iskunsa jokaiseen ihmiskehon heikkoon pisteeseen, eikä todellakaan ollut säästellyt voimankäytössä näyttäessään kadetille paikkansa. Salem oli kuitenkin jääräpäinen, pakottaen itsensä takaisin jaloilleen kivuistaan huolimatta, valmiina yrittämään vielä kerran saada edes yksi lisäisku uppoamaan Haromin läpäisemättömän puolustuksen ohi. Hänen energiamiekkansa oli lentänyt taistelun tiimellyksessä kauas miehen ulottumattomiin, törröttäen nyt terä hankeen pureutuneena Haromin aluksen vieressä. Myös Shinea oli ottanut osumaa exältään yrittäessään auttaa Salemia, mutta kahden vastustajan torjuminen ei ollut Haromille temppu eikä mikään. Hän oli heistä selkeästi se, jolla oli eniten kokemusta takanaan, eikä hän antanut sen jäädä epäselväksi kellekään. Harom iski Shinean voimalla sivuun, lennättäen naisen kasvot edellä hankeen. Shinea jäi makaamaan niille sijoilleen, eikä Harom ollut varma oliko tämä menettänyt tajuntansa iskun voimasta. Tätä hänellä ei kuitenkaan ollut kauaakaan aikaa miettiä, sillä kääntyessään kohti jaloilleen päässyttä Salemia, kohtasi hän katseellaan pistoolin piipun. Salemin käsi tärisi hänen tähdätessään miestä suoraan kohti kasvoja, hengityksen tihetessä sydämenlyöntien mukana. Hän tekisi sen. Hän vetäisi liipaisinta ja päättäisi tuon miehen päivät. Se oli heidän paras mahdollisuutensa. Heidän ainoa mahdollisuutensa. Huutaen ilmoille Salem puristi silmänsä kiinni ja laukaisi aseensa. Ase piti tyhjän klikkauksen. Salemin oli täytynyt käyttää lippaansa loppuun yrittäessään pitää kiituripartion poissa kimpustaan. Hänelle ei ollut tullut mieleenkään varmistaa lippaan tilaa rientäessään Shinean avuksi. Haromille tilanne sopi täydellisesti. Hyytävä hymy palasi miehen huulille. Salem kavahti miehen alkaessa lähestyä, silmissään palo joka oli korventaa nuoren Azmealaisen niille sijoilleen.

"HAROM!" Shinean ääni pysäytti petollisen Hydruslaisen sijoilleen.

Harom tuijotti Shineaa julmilla silmillään. Nainen piteli jälleen hänen asettaan, tähdäten häntä jo toistamiseen tämän päivän aikana. Tällä kertaa Haromilla ei tosin ollut Salemia ihmiskilpenään, joten hänen oli pakko suhtautua asiaan sen vaatimalla vakavuudella. Hän kohotti kätensä antautumisen merkiksi, rikkomatta syntynyttä katsekontaktia hänen ja Shinean välillä. Salemista Harom ei ollut huolissaan. Jos tuo kadetinperkele yrittäisikään tulla hänen lähelleen, saisi tämä katua sitä karvaasti.

"Pistä ase pois, Shinea." Harom sanoi sovittelevasti, laskien hitaasti veitsensä maahan, Shinean seuratessa miehen jokaista liikettä sormi liipaisimella. "Et halua tehdä mitään mitä tulet vielä katumaan."
"Katumaan?!" Shinea huudahti, tuntien kuinka silmitön raivo suorastaan vavisutti hänen kehoaan. Oli tuolla miehellä otsaa. "Hieman liian myöhäistä sille. Kadun elämässäni monia asioita, mutta harvaa niistä yhtä paljon kuin sitä että koskaan kutsuin sinut osaksi sitä."
"Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettet tarkoita tuota." Harom jatkoi. "Ensitapaamisestamme lähtien välillämme on ollut jotain erityistä. Jotain vetovoimaa jota ei voi järjellä selittää. Ja sinä tiedät sen. Siitä hetkestä tiesimme varmasti molemmat että päätymisemme yhteen olisi vain ajan kysymys."

Shinea ei vastannut, keskittyi vain kuuntelemaan. Harom oli toki oikeassa. Heidän ensitapaamisensa yhteisen ystävän tuparibileissä oli jättänyt Shineaan tietynlaisen jäljen, joka sai hänen ajatuksensa palaamaan tuohon mieheen kerta toisensa jälkeen. Asiaa eivät auttaneet heidän myöhemmät kohtaamisensakaan, sillä mitä enemmän Shinea päätyi viettämään aikaa Haromin kanssa, sitä vakuuttuneemmaksi hän oli tullut että he todella kuuluisivat yhteen. Mutta tuolloin hän ei ollut tiennyt millainen Harom oli pohjimmiltaan, ja vaikka siitä olikin ajoittain varoitusmerkkejä ilmassa, oli Shinea sivuuttanut ne kaikki, kunnes oli ollut liian myöhäistä perääntyä. Haromin takia Shinea oli katkaissut välinsä omaan veljeensä, kieltäytyen uskomasta tämän yrittäneen vain avata hänen silmänsä Haromin todelliselle luonnolle. Ja se oli ollut vasta alkua. Shinea oli kääntänyt selkänsä myös isälleen, sekä parhaalle ystävälleen. Hän oli jäänyt yksin tuon miehen kanssa, joka oli tuolloin tuntunut ainoalta turvalliselta asialta hänen koko elämässään, ainoalta pysyvältä elementiltä, jota ilman hänelle ei jäisi mitään.

"Sinulla oli aina lahja puhua ja pyöritellä asiat parhain päin." Shinea vastasi.
"Kaikki sanani ja tekoni ovat tulleet yksinomaan rakkaudesta. Rakastin sinua kaikesta tekemästäsi huolimatta...ja rakastan yhä." Harom vetosi Shineaan. "Ja tiedän että syvällä sisimmässäsi sinä ymmärrät sen, sillä sinäkin rakastat minua."
"Sinulla on pelottava tyyli osoittaa rakkauttasi." Shinea sanoi hiljaa, hänen kätensä vapisten hieman.
"Oletko jättänyt minulle vaihtoehtoja?" Harom tokaisi, hänen äänensä muuttuessa syyttäväksi. "Sinun oli aina pakko päästä olemaan huomion keskipisteenä, teitpä mitä tahansa. Yritin pitää sinut turvassa niin kehoasi himoavilta psykopaateilta, korruptoituneilta kansanmiehiltämme kuin Diameiltakin, jotka eivät olisi epäröineet hetkeäkään käyttää sinua aseena isääsi vastaan. Jos olisit vain pysynyt luonani, eläisimme nyt hyvää elämää Hydruksella. Sinun ei tarvitsisi pakoilla jossain Arcanan syvimmässä persereiässä, peläten että joku tappaa sinut sillä hetkellä kun uskallat edes hetkeksi ummistaa silmäsi. Mutta sinä lähdit. Et tajuakaan kuinka monet yöt olen valvonut miettiessäni missä olet tai oletko kunnossa."

Shinean poskella vieri yksinäinen kyynel. Ei suinkaan Haromin puolesta, vaan puhtaasti tämän sanojen tuomien muisojen johdosta. Hän oli kuullut samat valheet niin monta kertaa aiemmin, langennut niihin useammin kuin tohti edes myöntää. Hän tiesi kokemuksesta niiden kätkevän taakseen pelkkää petosta ja kipua.

"Kun kuulin sinun saapuneen Ocamarille, kaikki pelkoni kaikkosivat. Kutsuin sinut vieraakseni vakuuttaakseni sinut puhtaista tarkoitusperistäni, mutta vastasit eleeseeni aggressiolla ja loukkauksilla." Harom jatkoi. "Yritit jopa tappaa minut, vaikka kaikki mitä halusin oli saattaa sinut turvaan tältä roudan raiskaamalta pallolta."
"Lopeta...älä sano enää mitään." Shinea kähähti hiljaa.
"Tiedät että tarkoitan joka sanaa..." Harom maanitteli.
"LOPETA!" Shinea parkaisi. "Puhut kuin olisit joku suurikin sankari joka on tehnyt kaiken vain minun edestäni. Mutta minä en pyytänyt tätä. Minä en ole pyytänyt mitään tästä. En suojeluasi Diameilta tai Ocamarilta, enkä mielipuolisia eleitäsi voittaa minut puolellesi. Tekosi ovat aivan liian kamalia jotta voisin ikinä hyväksyä niitä. Se mitä teit Hydrukselle...mitä teit minulle. Tavat joilla satutit ja kontrolloit minua kerta toisensa jälkeen..."

Salem seurasi kiihtyvää keskustelua huuli pyöreänä, miettien kuinka kukaan oli koskaan voinut edes keksiä tuollaisia sanoja joilla nämä kaksi Hydruslaista tuntuivat sulavasti keskustelevan. Äänten sävystä Salemin onnistui kuitenkin päättelemään tarpeeksi ymmärtääkseen Haromin yrittävän vedota Shineaan, jolla puolestaan tuntui olevan vaikeuksia käsitellä miehen sanomaa.
Samassa kaukaa aiemmin kuultujen laukausten suunnalta kantautui voimakas räjähdys, jonka pakkanen kantoi mukanaan heidän luokseen. Ääni oli niin massiivinen, että se tuntui aiheuttavan lumivyöryjä kaikkialla minne se vain kantoi.

"Mitä tuo oli?" Shinea kysyi Salemilta.
"En tiedä. Ehkä veljesi miehineen onnistui tuhoamaan Solarin?" Salem vastasi epävarmasti.

Haromin ilme venähti. Jos hän olisi voinut muuttua enää yhtään kalpeammaksi, nyt olisi ollut se hetki. He olivat epäonnistuneet. Kallisarvoinen Solari oli poissa. Harom ei uskaltanut edes ajatella mitä se saattaisi tarkoittaa hänen hyvinvointinsa puolesta. Ehkä hänen olisi vain parasta antautua ja antaa Shinean ja tuon Azmealaisen rääpäleen viedä hänet. YPP tai erikoisjoukot, kumpikaan vaihtoehto tuskin olisi pahempi kuin se mikä häntä odottaisi jos Diamit saisivat hänet käsiinsä. Ajatus kuitenkin haihtui nopeasti Haromin mielestä. Hän ei ollut vielä pelannut kaikkia korttejaan. Huomatessaan Shinean huomion hetkellisen herpaantumisen, Harom heittäytyi maahan, poimien taisteluveitsensä taas haltuunsa. Shinean ja Salemin huomatessa Haromin liikkuneen oli tämä jo heittänyt veitsen kohti Shineaa. Aseen terä iskeytyi kiinni naisen pitelemään pistooliin, tehden sen käyttökelvottomaksi. Harom oli jo tekemässä seuraavaa siirtoaan, kun Salem tuhosi hänen suunnitelmansa hyökkäämällä suoraan miestä kohti, tarraten tähän kiinni estääkseen tätä käymästä Shineaan käsiksi.

"Vitun rääpäle!" Harom karjaisi ja iski Salemia rintakehään niin kovaa kuin vain saattoi, puskien tämän sitten Shineaa päin. Horjahtaessaan taaksepäin Salemin onnistui repiä Haromin takki, jolloin takin taskun sisus valahti pitkin hankea.

Shinea koppasi vaistomaisesti Salemin syliinsä estääkseen tätä kaatumasta. Salem piteli rintaansa vaikean näköisenä, mutta kampesi itsensä silti jaloilleen Shinean otteesta, pahoitellen henkensä alta. Mutta tuskin kaksikko oli ennättänyt erkaantumaan toisistaan, kun Salemin kasvot alkoivat menettää väriä ja miehen askel horjua.

"M-minulla on vähän hutera olo..." Salem sanoi vaimeasti, hänen puheensa alkaen sammaltaa.

Näillä sanoilla Azmealainen kaatui kasvot edellä hangelle, jääden kouristelemaan paikoilleen kammottavan näköisesti, valahtaen sitten täysin veltoksi. Shinea tajusi nopeasti mikä Salemiin oli mennyt, olihan itsekin kärsinyt noista oireista vielä muutamaa tuntia aiemmin. Celleenin myrkkyä. Sillä paskiaisella oli ollut toinen annos hihassaan hätätilanteita varten. Mutta tässä oli myös jotain erilaista. Salemin ilme ei ollut vain turta, vaan se oli jähmettynyt puhtaan tuskan ja raastavan kivun irvistykseen. Haromin sanat palasivat Shinean mieleen...niin kauan kun et tunne kipua, ei tappavasta annostuksesta ole huolta. Salemin tapauksessa kaiketi täytyi olla jo pahasti huolissaan, päätellen oireiden laadusta. Mies nimittäin alkoi ynistä tuskasta, hampaat kiristyen niin tiukasti yhteen että ne olivat haljeta.
Harom katseli aikaansaannostaan kieron tyytyväisenä hymyillen. Hän oli varma annostuksen olevan tappava tuonkokoiseen Azmealaiseen pistettynä. Hänen ei enää tarvitsisi huolehtia mistään muusta kuin Shineasta, sekä siitä että pääsisi mahdollisimman kauas, mahdollisimman nopeasti. Kaikessa tässä vastoinkäymisten vyyhdissä oli ollut yksi asia, joka oli käynyt täysin Haromin eduksi. Tuo metsästäjä oli tietämättään tarjoillut hänelle pakokeinon lumikiiturin muodossa. Hänen täytyisi vain taltuttaa Shinea ja kaikki olisi taas hyvin...tai niin hän ajatteli, kunnes näki taivaanrannassa kuusi Hydruslaista taistelualusta, jotka lentelivät tutkailemassa lähitienoota, todennäköisesti jäljittämässä heitä. Alukset lähestyivät uhkaavan nopeasti, vetäen Haromille tiukan aikarajan, mikäli hän halusi pelastaa oman perseensä. Hän voisi riskeerata kaiken ja yrittää ottaa vastaan räpiköivä Shinea mukaansa, mutta kannattaisiko se todella?

"Nauttikaa vain viimeisistä yhteisistä hetkistänne..." Harom sanoi Salemin vierellä polvistuneelle Shinealle, ottaen muutaman peruuttavan askeleen kohti lumikiituria. "Etsin sinut vielä käsiini, vaikka minun täytyisi matkustaa kartoittamattomaan avaruuteen perässäsi."

Shinea ei ennättänyt sanoa sanaakaan, kun Harom jo käätyi kannoillaan ja juoksi kohti lumikiituria. Vain parissa hetkessä kiituri oli liikkeellä ja tiessään, Haromin kadotessa näkyvistä lumiseen valkeuteen. Shinea tarttui Salemiin ja piti tämän lähellään. Myrkky tämän kehossa tuntui vain kiristävän otettaan, ja kauhukseen Shinea sai katsoa kuinka nuoren Azmealaisen silmät alkoivat menettää elämän pilkahdustaan.

"Salem! Pysy tolkuissasi!" Shinea komensi. "En jumalauta ota henkeäsi omantunnon taakoikseni! Ryhdistäydy, metsästäjä!"

Shinea huusi ja komensi Salemille, kun ei tiennyt mitä muutakaan voisi tehdä. Motivaattoriksi tarkoitetut puheet kuitenkin kaikuivat kuuroille korville Salemin alkaessa hiljalleen menettää otettaan ympäröivästä maailmasta ja vaipumaan pimeyteen. Edes kylmä ei enää tuntunut hänen kehollaan, ei vaikka heidän vierelleen laskeutuvien alusten moottorit puhalsivatkin lunta ja jäähilettä heidän ylleen. Salem sulki silmänsä, eikä tiedostanut sen jälkeen enää mitään.
Roninin miehet saapuivat Shinean luokse, vaatien tätä tunnistautumaan. Saavutettuaan kaksikon miehet erottivat heidät, kantaen yksissä tuumin Salemin mukanaan tuomalle miehistönkuljetusalukselle. Voimattomana tilannetta vierestä seurannut Shinea saattoi vain toivoa parasta ja seurata näiden Hydruslaisten ohjeita. Sotilaat suorittivat nopean tarkastuksen Haromin alukseen ja sen lähimaastoon, poimien mukaansa muutamia esineitä sieltä täältä, mukaan lukien Salemin energiamiekan, sekä Haromin revenneen taskun sisällön joka lojui unohdettuna hangen pinnalla. Näihin tavaroihin lukeutuivat muun muassa rasia, joka sisälsi kolme pientä pullollista sinertävää nestettä, sekä haaleansininen, rosopintainen kivi.

"Okei. Viekää Way ja Dogrenn pikaisesti hoitopisteelle." yksi sotilaista kehotti toista. "Menemme edeltä varmistamaan kaupungin tilan ja etsimään Ferroksen ja Lis Marinan."

Alusten tiet erkanivat, rahtialuksen kuljettaessa kovia kokeneet Shinean ja Salemin takaisin Fahrenheitin suuntaan, taistelualusten suunnatessa puolestaan kohti kaupunkia, jonne Gemini ja Indigo olivat jääneet pitämään silmällä Starria ja Cassieta. Vaikka Shinea osasikin kertoa Salemin tilaan johtaneet tekijät, ei kellään kuljetusaluksen väestä ollut mahdollisuutta tehdä juuri mitään miehen hyväksi.
Lähistöllä, aivan partioivien alusten näkökentän tuntumassa liikkui vielä yksi, tunnistamattomaksi naamioitu alus, jonka matkustamon ikkunassa paistoivat punatukkaisen miehen kasvot. Mies seurasi Hydruslaisten liikkeitä tarkalla katseella. Hän tiesi Solarin olevan menetetty, heidän joukkonsa joko vangituiksi tai tuhotuiksi ja yhteyshenkilönsä vaiennetuiksi. Heillä ei olisi enää mitään tekoa tällä planeetalla. Lyhyellä komennolla mies käski pilotin poistumaan turvallisen etäisyyden päähän, jotta he voisivat poistua planeetan ilmakehästä tulematta huomatuiksi.

To be Continued...