2019 Il Ultimo Silenzio

[Friikka]

Tämä stoori perustuu findie-elokuvien parhaimmistoon, joka on Team Splattensteinin tuotantoa vuodelta 2004.


Yö, aika jolloin valon lapset hakeutuvat suojaan pimeyden kauhuilta, vetävät peiton korville, nukahtavat rukoillen heräävänsä näkemään seuraavan aamun sarastuksen.
Maailma on muuttunut. Se on karu ja ruma, uudelleensyntynyt. Ihmiskunta, tai se mitä on jäljellä, heillä on uusi hallitus ja uudet, tiukemmat lait, mutta joita harva edes noudattaa.
Näillä kaduilla, romahtaneiden rakennusten lomassa, kulkevat satunnaiset ja uhkarohkeat yön kulkijat.
Heitä vetää puoleensa paikan ainoa baari, jossa ei ole valoisaa sen enempää, kun ulkona.
Yksi tällaisia välttävä, on nyt uskaltanut lähteä liikkeelle pimeän tullen. Määrätietoisesti askeleet käy kohti määränpäätä aistit valppaina, jännittyneenä ja valmiina puolustautumaan, tai pakenemaan.
Astellen sisään rakennukseen musiikki iskee vastaan pauhaten ja tupakan, tai jokin toinen, voimakkaasti tuoksuva savu vain lisää ankeaa tunnelmaa tässä Helvetin Loukussa, miten sopikin, nimisessä baarissa.
Päästyään sisään ja ohi portsarin tiukan katseen nainen suuntaa kohti baaritiskiä. Täällä on tarpeeksi hämärää että hän voi uskaltaa laskea hupun kasvoilta. Täällä ei välitetä siitä kuka on, vaan että olet maksava asiakas.
Nainen, Nimli antaa katseen kiertää ympäristöä ja etsii sitten pöydän nurkasta josta tarkkailla rauhassa.
Hän on pitkästä aikaa uskaltanut lähteä kaupunkiin, sen ihmisten joukkoon ja yö on siihen parasta aikaa liikkua varjojen suojissa. Hän ei odota, vaikka toivoo, että eräs myös saapuisi tähän hämärään ja savusta tunkkaisen baariin. Sen takia Nimli on lähtenyt liikkeelle, tähän kurjaan, kaikkien yhteiskunnan ulkopuolisten paikkaan. Naisena ja yksin, tässä on aina riskinsä uskaltaa liikkua yön saapuessa.
Kun hän näki miehen ensimmäistä kertaa heräsi uteliaisuus ja hän alkoi varovaisesti kysellä, kuka tämä on. Palkkiometsästäjä, ja huhujen mukaan alansa paras. Vasemman silmänsä menettänyt ja mykkä, siitä varmaan nimikin, Silence. Mustiin pukeutunut mies oli pelottava näky öisellä kadulla.
Lopulta Nimli rohkeni lähteä seuraamaan, vaikka tiesi kuulemastaan, sen olevan uhkarohkeaa hengellä leikkimistä. Varjostaminen ja askeleensa pitäminen mahdollisimman vaimeana oli äärimmäisen varovaista. Ja muutaman kerran Silence pysähtyi kuuntelemaan. Nimli uskalsi hädintuskin hengittää ja oli varma, että hänen sydämensä syke kaikui kadulla Silencin kuuluviin.
Lopulta hän päätti keskeyttää varjostamisen, lähti eri suuntaan ja pois kaupungista.
Sitä hän nyt muisteli tässä hämärässä ja savuisessa baarissa ja joi hajamielisenä, maistamatta edes juomaansa.
Tähän lämpimän vuodenaikaan hän päätyi läheiseen metsään, sinne harvoin eksyi ketään kaupungista ja sai olla rauhassa.
Metsään verrattuna, hämärässä sisätilassa olo oli paljon turvatompi. Täällä uhkaavista tilanteista pääsi parhaiten keskustelemalla, sillä aseet oli pakko jättää narikkaan. Jos nosti nyrkit pystyyn. Lensi ulos.
Laki oli muuttunut ja unohdettu, tai ei niistä enää välitetty ja asiat kulki oman käden oikeudella, silti suurin osa ihmisistä kunnioitti baarin sääntöä, kunhan sai ryypätä. Ei edes ydinsota saanut vähentämään alkoholin käyttöä, päinvastoin, siihen oli helpointa vajota, humalaan ja unohtaa hetkeksi, mitä tapahtui kymmenen vuotta sitten.
Mikä ikinä oli heidät, harvat ihmiset saanut selviytymään ydinpommien räjähdettyä, saattoi olla jumalien outoa huumorintajua. Varsinkin, kun suurin osa eli periaatteella ”pelasta vain itsesi.” Hyvyydellä ei ydintuhon jälkeisen aikakaudella pitkään selvinnyt.
Se, miten Nimli oli selvinnyt tähän asti johtui siitä ettei hänellä ei enää muita syitä elää sen jälkeen kun... Kuolema ei enää pelottanut mutta hänellä oli tavoite, joka tavallaan piti elossa. Määränpää joka antaisi ehkä rauhan ja tuska sisimmässä hellittäisi kun oikeus olisi toteutunut.
Ensimmäisen juoman loputtua hän tilasi vielä toisen, ei koskaan uskaltanut juoda enempää. Kaikkia teitä ulos kaupungista ei vartioitu niin tarkasti mutta ei kannattanut ottaa riskiä törmätä vartijoihin siinä tilassa kun näkökentässä puunrungot kaksinkertaistui ja askel horjui.

Kymmenen vuotta oli kulunut siitä kun ydintuho tappoi lähes koko ihmiskunnan ja huhu kertoi, että NCO niminen terroristi-järjestön olisi teon takana. Heistä oli luvattu iso palkkio, elävänä, tai kuolleena.Mutta nämä olivat kadonneet, kukaan ei tiennyt minne.
Nimlin kiinnostus heräsi, kuultuaan parhaimmasta palkkionmetsästäjästä, josta hän ottaisi selvää.
Kerran seuratessaan turvallisen välimatkan päästä, puun oksien lomassa piilossa, selvisi huhujen olevan totta. Aivan yksin, Silence ampui aseistautuneen joukon. Luoti, toisensa jälkeen kaatoi jokaisen aukiolla, jonne Nimlin katse puun oksien piilosta katseli, ennen kuin edes ehtivät tajuta, mikä, tai kuka heihin iski.
Hiljainen ja tehokas tappaja, sellainen oli Silence, palkkionmetsästäjä.
Sivusta katsojana oli Nimlille mieleen painuva ja sen vuoksi hän oli alkanut tarkkailla Silencia jos joku, niin hänen uskoisi löytävän NCO:n jäsenet.
Laskeutuessa alas maankamaralle ja istumaan puun juurelle runkoon nojaten hän sytytti tupakan ja pohti ensimmäisiä henkosia poltellessa, miten edetä suunnitelmassaan.
Ne Silencen tappama miesjoukko. Nimlin uskallettua mennä aukiolle yksin, uteliaisuus vei voiton.
Hän katseli kuolleiden määrää, verta oli maassa punaisia lammikoita ruumiiden vieressä.
Miten lähestyä henkilökohtaisesti Silencia, ja miten esittäisi kysymyksensä.
Kontaktin ottaminen mieheen olisi samalla riski, jos tämä tunnistaisi Nimlin.
Hänellä ei ollut silloin vaihtoehtoja mutta palkkionmetsästäjä tuskin kuuntelisi. Suoritti vain tehtävän sille joka maksoi suuremman palkkiosumman.
Helvetin Loukkoon alkoi saapua yhä enemmän porukkaa pian olisi hyvä hetki lähteä kiinnittämättä kenenkään huomiota.
Toinen juoma oli parin huikan jälkeen juotu eikä Silencea näkynyt tänä yönä, ehkä parempi lähteä ajoissa takaisin metsään, omaan leiripaikkaansa, joka väliaikaiseksi kodiksi sattui kelpaamaan. Sitten kun talven tulo alkaisi taas muistuttamaan liian kylmistä öistä selviytyä ulkona. Valitettavasti silloin pitäisi palata kaupunkiin.
Onneksi kesä oli vasta alussa ja syksyyn vielä pitkä aika murehtia.
Baarista ulos astuessa Nimli veti syvään henkeen yön viileyttä. Vaikka hän poltti tupakkaa, sisätilan savuja sieti vain tiettyyn pisteeseen asti. Tuntui hyvältä olla ulkona ilman ahdistavia seiniä.
Askeleet kaiku vaimeasti hänen kävellessään rauhallisesti mutta samalla valppaana kuulosteli ympäristön muita mahdollisia ääniä. Kadut pysyi hiljaisina.
Silloin hän huomasi tumman hahmonpiirteet edempänä. Vaistoonsa luottaen Nimli pujahti nopeasti lähimmän rakennuksen ovesta sisään, varovasti kurkisti ollakseen varma että tunnisti vastaantulijan.
Se oli kuin olikin hän, Silence kulkien nopein askelin ohi piilossa olevan Nimlin.
Toivoen, ettei tämä ollut häntä huomannut Nimli asteli takaisin ulos kadulle, mutta pysytellen varjoissa näkyviltä.
Silence jatkoi kulkuaan.
Sama jännitys iski jälleen tätä uteliaana seuratessa.
Ottaisiko riskin ja kohtaisi miehen, kävi miten kävi?

Silence tunsi, että häntä tarkkailtiin, joku seurasi häntä. Sen kuuli askeleista, mutta kun vilkaisi taakse, ehti tämä joku piiloutua öisen katujen varjoihin.
Hänellä oli kyllä aavistus siitä, kuka se saattoi olla. Oli seurannut useana yönä, joskus myös päiväsaikaan, mutta koskaan ei uskaltanut tulla lähemmäksi ja kohdata kasvokkain. Mitä se odotti?
Kenties se oli palkattu vakoilemaan, ennenkuin saisi tappokäskyn. Kyllä Silence palkkionmetsästäjänä tiesi, että aiheutti kateutta taidoilla, joista maineensa oli saanut.Yleensä hänet ymmärrettiin jättää rauhaan, niiden liian uteliaiden ruumis määrä oli riittävä todiste pysyä poissa Silencen tieltä.
Kilpailu oli kova palkkiorahoista metsästäjien keskuudessa, mutta hän ei siitä välittänyt. Oli vain yksi päämäärä ja sitä ei kukaan tulisi estämään, ei edes tämä mitätön, varjostaja.
Silence nopeutti askeleita ja heti tilaisuuden tullen piiloutui, kun varjostajan keskittyminen herpaantui.
Nyt oli aika ottaa selvää tuosta hiiviskelevästä amatööristä.
Hämmästykseksi hän tunnisti hippailijan, vaikka huppu peitti tämän kasvot. Silence oli silloin tällöin poikkennut Helvetin Loukkoon ja nähnyt tuon saman hupun laskeutuessa paljastaen tämän olevan nuori nainen.
Helvetin Loukko oli puolueeton paikka jonne kerääntyi lainsuojattomatkin, koska jokaiselle asiakkaalle annettiin yksityisyyden rauha olla. Ei ihme, jos tämä sama nainen viihtyi sellaisessa paikassa.
Mutta tämä oli aina yksin, vaikka baariin saattoi saapua jengiläisiä niin nainen ei näyttänyt kuuluvan mihinkään sellaisista. Koskaan ei nähty puhuvan kenellekään.
Miksi sitten varjostus? Naisen kulkiessa ohi Silence lähti tätä kohti äänettömin askelein, samalla vetäen esiin aseen.

Ajatuksiinsa vaipuneelta Nimliltä meni hetki tajuta Silencen kadonneen. Hän pysähtyi kuuntelemaan mutta kadut pysyivät vaiti. Ei tässä vaiheessa auttanut enempää murehtia, mitäs oli niin ajatuksissaan ollut.
Pitäisi pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa, eli kulkeutua metsän suojiin rauniokaduilta.
Suunta kohti kaupungin rajaa ja ehkä, kun olisi saanut nukuttua yön yli, voisi huomenna olla uusia ajatuksia.
Kumpa se olisi yhtä helppoa kuin käsitellä menneisyyttä.
Kyynel pyrki silmäkulmaan mutta Nimli pyyhki sen takin hihaan.
Mies oli mennyttä eikä tulisi takaisin, vaikka kuinka surisi joka yö itsensä uneen.

Kaikki kävi nopeasti jostain ilmestyi käsi kiskaisten lujalla otteella, paiskasi seinää vasten.
Takaraivoa jyskytti kipu ja nähdessään aseen osoittavan häntä Nimli tajusi kuka edessään seisoi uhkaavana.
Nuo kasvot ja vasemman silmän peittävä silmälappu.
”Silence..”
Mies kiskaisi hupun naisen kasvoilta ja näytti, ikäänkuin olisi tunnistanut hänet.
Enempää ei Nimlin suusta päässyt hän vain näki nuo synkän katseen kasvot, tunteettomat.
Ikuiselta tuntuvan hiljaisuuden he kaksi vain tuijottivat toisiaan ja Nimlin sydän hakkasi mutta hän ei antaisi periksi pelolle. Eikä varsinkaan halunnut näyttää sitä Silencille. Joten, hän veti syvään henkeä ja keräsi rohkeutensa.
”Se olet tosiaan sinä."
Mies vain nyökkäsi mykkänä. Katse oli vihainen ja kysyvä.
Nimli ei tiennyt mitä sanoa eikä palkkiometsästäjä jäänyt odottamaan vastausta, vaan lähti kovakouraisesti kiinni pitäen retuuttamaan ja osoitti aseella, että huonosti kävisi jos yrittäisi jotain.
Hän päätti totella ja pysyä hiljaa. Kaikki oli käynyt niin nopeasti ja Silencin vihaiset kasvot pelästytti niin että unohti siinä samassa minkä vuoksi oli seurannut miestä.

[Friikka]

Silence johdatti heidät rakennukselle joka oli luultavasti entinen poliisi-asema, tai mitä väliä sillä enää edes oli.
Heidän astuessa sisään kuului naurua, ja kopsahduksia, kun biljardipallot kieri pelipöydällä.
”Kato, Silence...”
Puhe vaikeni nähdessään sisään astuneen kaksikon. Nimli näki miehen, jolla oli poliisin koppalakki ja jonka vatsa pursui vyötäsiltä, sekä toisen miehen pitkässä nahkatakissa, piteli biljardimailaa. Molemmat katselivat kysyvästi mutta Silence vain nyökkäsi ja retuutti Nimlin käytävän päässä kaukaisimman huoneen ovesta sisälle.
Huone toimitti jotain toimiston, työhuoneen virkaa. Hyllyillä tosin tavarat oli sekavassa järjestyksessä että siisteys olisi tuskin tärkeiden asioiden kärkisijalla.
Nimli oli yhtä hiljainen kuin hänet huoneeseen aseella uhaten johdattava seuransa. Hermostutti ja suuta kuivasi, nyt kelpaisi savuke, jos toinenkin.
Silence pyöräytti hänet selin ja otti vyötäisiltä kääntöveitsen jonka kahva oli hopeaa. Pyöräytti takaisin näkemään kasvokkain piteli Nimlin arvokkainta esinettä, viittoen olisiko aseita vielä lisää.
Ei auttanut muuta kuin totella ja kumartua vetämään esiin molempiin maihareihin kätkemänsä veitset.
”Enempää en kanna mukanani."
Silence nyökkäsi laittamaan nekin pöydälle. Tuskin hän Nimliä uskoi, joten nainen varoi tekemästä äkkinäisiä liikkeitä.
Samassa ovelle koputettiin ja katsettaan Nimlistä irrottamatta Silence perääntyi ovelle aukaisemaan sen lukosta päästi sisään ne kaksi samaa miestä, jotka he olivat ohittaneet biljardipöydän äärestä.
”Mitä tämä tarkoittaa Silence? Harvoin tänne raahaat naisia.”
Kysyi tämä koppa-lakkinen. Huomasi pöydällä olevat aseet, vilkaisi Nimliä, sitten Silencia ja taas Nimliä astellen sitten pöytää kohti.
Se riitti Nimlille. ”Näpit irti niistä, tai olet vainaa!”
Koppalakki ei ehtinyt hipaista kuullessaan huutavan vastalauseen.
Silence, joka oli keskittynyt tarkkailemaan otti ja istutti Nimlin tuoliin lukiten ranteet käsirautoihin.
”Hei, mitä sinä...?”
Jännitys oli poissa ja suuttumus tilalla ja nyt häntä painettiin olkapäistä lujasti pysymään aloillaan.
”Vahdi sinä tuota sillä välin kun puhun Silencille, ” koppa-lakkinen osoitti Nimliä sille pitkässä takissa olevalle, ennen kun poistui huoneesta Silencen kanssa.
Nimli istui hiljaa vilkaisematta häntä vahtimaan jääneeseen, tuijottaen kengänkärkiä ja kirosi mielessään että oli antanut ajatusten viedä hetkeksi huomion varjostamisessa.

Hiljaisuus kesti niin kauan että tuolilla paikallaan istuminen alkoi olla jo puutuneen tylsää. Oli toisenlaista saada nojata puunrunkoon ja vetää syvään henkeä metsän rauhallisessa, kun tässä käsistään sidottuna. Ei hän ollut edes uhannut Silencia mutta ei sitä koskaan tiedä miten suhtautuu kaikenlaisiin hiippailijoihin. Ja tässä sitä oltiin, ja vain sen takia, että oli uskonut aseensa, hopeakahvasen veitsen takavarikoiduksi ja oli ollut valmis estämään sen parhainta palkkionmetsästäjää vastustamalla.
Lopulta ovi aukesi ja Silence asteli sisään huoneeseen koppalakkisen kanssa..
”Jätä meidät, me jäämme Silencin kanssa puhuttelemaan tätä... tuskin hänestä on vaaraa, että tarvitsisimme apua.”
Mies pitkässä takissa poistui huoneesta sulkien oven perässään jättäen kolmikon selvittämään asiansa.
Koppalakkisen hengitys haisi, kun tämä tunki kasvot liki Nimliä.
”Kuka olet?”
”Nimli.”
”Olen Gas Chamber ja tämä tässä on Silence mutta hänet sinä taidat jo tietääkin. Kysymys kuuluukin, miksi olet seurannut Silencia? Kenen käskystä?”
”Kukaan ei ole käskenyt.”
”Ja huviksesiko muka sitten varjostit häntä?”
Gas osoitti Silencia, joka vain tuijotti vihaisen näköisenä.
Kahlittuja ranteita särki ja tupakanhimo vain pahensi tätä piinaa, oli vielä hetki maltettava. Hän ei halunnut näyttää miten tuskaa tekisi kertoa menneestä saadakseen säälipisteitä, vain osan totuudesta, vaikka tuskin uskoisivat. Nimli veti syvään henkeä.
”Haluan löytää NCO:n."
Gas Chamber pudisteli päätään ja vilkaisi Silenciin joka on puristanut kätensä nyrkkiin.
”Taas yksi lisää joka elää vielä menneisyydessä.”
Menneisyydessä? Mitä Gas oikein tarkoitti? Nimli katsoi kumpaakin hämillään.
Silence katsoi vihaisesti Gasia mutta tämä ei tuntunut pelkäävän vihasta uhkuvia kasvoja.
Silencin kasvot uhkui vihaa mutta jotenkin, Nimlistä tuntui että se oli vain naamio, joka peitti todelliset tunteet, aivan kuten hän yritti näyttää rohkeammalta miltä tilanne todellisuudessa tuntui.
Sen Nimli myös pisti merkille, kun Gas vain huitaisi ilmaa kädellä, kuin keskustelu olisi ollut maailman tylsin. Ja mitä tuli Gasin ruumiinrakenteeseen, josta saattoi kuka tahansa päätellä, että huoleton, helppo oli tämän elämän filosofia.
”Niin on moni sanonut jahdaten niitä palkkion toivossa, koska uskovat olevan ydintuhon takana.
Ja sinäkö, uskot löytäväsi ne?”
”En minä mutta Silence kyllä.”
Miesten ilme ei värähtänyt mutta silmissä näki hämmästystä ja Nimli jatkoi.
”Seurasin sinua nähdäkseni kuinka hyvä todella olet ja huhut piti paikkansa. Minulla ei vain ole tarpeeksi credittejä maksamaan suurta palkkiota.
Mutta nyt, jos sallitte ajattelin polttaa yhden savukkeen.”
Kuului vaimea kilahdus ja miesten suut loksahti yht’aikaa auki nähdessään kun Nimli venytteli ärsyttävästi vapautuneita käsiään.
”Mitä helvettiä...?”
Nimli raapaisi tulitikun ja otti kunnon henkoset.
”Kannattaisi ehkä tarkastaa perusteellisemmin ettei edes hakaneuloja löydy. Vaati aikansa harjoitella kahlekuningas temput.”
Silence oli jo valmiina osoittamaan aseella tätä tyynesti polttavaa ja joka oli noin vain viskannut käsiraudat lattialle miehen jalkojen juureen.
”Pahoitteluni, hyvät herrat. Halusin kunnioittaa ja olla luottamuksen arvoinen mutta en voinut heti näyttää tätä temppua. Jos nyt sallitte että poistun. Ja ottaisin takaisin nuo veitset myös?”
Savukkeen lattialle tumpaten Nimli nousi seisomaan ja Silence hyökkäsi nopeasti mutta nainen oli valmiina ja tarttui asetta pitelevään käteen, kuului pamaus ja katosta tipahti laastipölyä heidän niskaansa.
”Olisit varovaisempi ladatun aseesi kanssa.”
Hän oli joskus tapellut aseistettua vastaan eikä pelännyt edes Silencin kaltaista, vaikka pian oli kuristusotteessa ja toinen käsi kivuliaasti selän taakse taivutettuna.
”Olet uhkarohkea, ja typerä, kun et näytä pelkäävän kuolemaa. Ollaksesi nainen.”
Gas tunki kasvot lähes liki.
”Koska, minulla ei ole enää... mitään...menetettävää.”
Silencin kuristusotteessa oli hankala saada henkeä ja kohta olisi taju pois.
Tajuten kuitenkin sen verran ja hellitti otetta tämä antoi Nimlille tilaisuuden vetää henkeä. Hetken päästä valopilkut lopettivat tanssin silmissä. Se ei silti saanut sammumaan taistelun tahtoa ja Gasin kommentti hänen naisellisuudesta kirvoitti vastaväitteen.
”Ja sukupuolella ei sitäpaitsi, ole tässä mitään väliä. Aikaa kuluu vuosituhannet ja vieläkin löytyy noin vähä älyisiä matchoilijoita, jotka eivät ole, liian ylpeinä, vaivautuneet opiskelemaan biologiaa.”
Yllättäen Gas Chamber purskahti nauruun. Mies yritti hillitä itsensä taipuen kaksinkerroin naurun vain yltyessä. Lopulta hän rauhoittui, yskien kokosi itsensä.
”Silence, vie hänet selliin. Emme taida saada nyt enempää irti tietoa, jos yön yli rauhoittuisi.”
Vielä hieman hapen puutteesta askeleiden ottaminen heikotti ja kaihoten Nimli vilkaisi, kenties viimeistä kertaa, rakkaita aseitaan pöydällä, ennenkuin antoi Silencin pakottaa poistumaan huoneesta käytävälle.

[Friikka]

Silence tönäisi liiankin kovakouraisesti Nimlin selliin ja paukautti käytävä kaikuen kalterioven kiinni.
Siinä sitä oltiin taas, eikä pidemmälle päästy. Oma vikansa kun piti soittaa suutaan ja heittäytyä feministiksi. Mutta rajansa kaikella!
Mitä he aikoisivat tehdä hänelle? Varmasti joku tunnistaisi tuntomerkit jotka täsmäisi hänestä tehdyn etsintä-kuulutuksen kanssa. Kaikki hänen mitättömän pienistä säästöistä ei riittäisi maksamaan vapaaksi. Se oli sitten tässä, pakenemisen ja piileskelyn loppu.
Onneksi Silence ei takavarikoinut tupakkaa ja vaikka sellin katossa ei näkynyt palohälytintä, oli parasta kuitenkin sauhutella ikkunan ääressä.
Tupakansavu leijaili ilmaan ja tuhka varisi. Kertakäyttöistä nautintoa ja ydinpommin kaltaista vaarallista syöpään altistavaa, mutta hermoja rauhoittava tapa.
Nyt ei saanut antaa periksi, vaikka pelko loihti mielikuvia orjaksi myymisestä. Sen ne varmasti tekisivät, tai muuta nöyryyttävää, joille täältä hänet luovutettaisiin palkkiota vastaan takaisin sinne, jota oli paennut vuosia.
Katse kiersi selliä. Ei täältä pääsisi pois. Ikkuna josta tupakansavu haihtui ulos, oli vain kapea, rotan kokoisille sopiva. Pitäisi vain levätä ja murehtia vasta kun olisi saanut nukuttua pahimman jännityksen pois.
Hän uneksi menneisyydestä. Näki kasvot, jotka luuli jo unohtuneen, niin selvästi erotti kaikki piirteet, hymykuopat ja lempeästi katsovat silmät.
Sellaisena hän halusi muistaa ikuisesti.
Hän heräsi siihen kun joku kolisteli kalteria. Uni kestänyt vain hetken ja oli niin, todentuntuinen, että silmiä pyyhkiessä tunsi kyynelten kosteutta kädellään.
Käytävän hennossa valaistuksessa kalterien toiselta puolen, selliin tuijotti Silence, yksin. Kädessään kynä ja paperia, johon kirjoitti jotain ja ojensi sitten luettavaksi.
”Miksi itket?”
Nimli luki tekstin ja katsoi mitä Silence ajoi takaa, ehkä tämä yritti harhauttaa ja esitti mukamas huolestunutta, mukavaa kaveria.
Nimli pyyhkäisi silmiä ja yritti näyttää ettei pelännyt.
”En mitään. sillä ei ole enää mitään väliä.”
Kynä kulki uudelleen paperilla.
”Tarkoitukseni ei ollut udella, mutta onko totta se, mitä puhuit NCO:ta?”
Okei, selvästi tässä olitiin hyvä-kyttä-paha-kyttä esityksen roolia vetämässä. Nimlin oli nyt punnittava vaihtoehdot, luottaisiko tähän synkän olemuksen, mykkään ja puolisokeaan? Hän päätti myöntyä, mutta varovasti.
”Tietenkin. Haluan niiden joutuvan kärsimään mutta yksin en siihen pysty ja... taidan tarvita apua."
Tämän myöntäminen ääneen oli hankalaa.
”Kuten jo mainitsin ei ole kuitenkaan varaa palkata sinua”
Silence näytti miettivän hetken, kun taas kirjoitti paperille.
”Koska et suostu kertomaan enempää on vaikea tietää onko sinuun luottamista. Tapasi varjostaa, silloinkin sieltä puunoksalta.”
Nimlin silmät suureni hämmästyksestä lukiessaan tekstin, vilkaisi Silencia, sitten jatkoi lukemista.
”Niin, tiedän kyllä että tarkkailit minua jo silloin. Pidin sinua harmittomana ja odotin aikani mitä tulisi tapahtumaan.”
”En tee kenellekään hommia. Ainoa asia mistä tienaan, ne vähäisetkin roponi, niin riistan metsästyksellä.”
Ja nyt hänen olisi tehtävä se pahin, eli anella. Jälleen syvä hengenveto.
” Kuule, Silence. Jos päästät minut lähtemään, aseiden kanssa, niin lupaan pysyä poissa tieltäsi. Oli virhe kulkea kintereilläsi mutta minulla oli siihen syyni. Ja olin utelias.”
”Gas näyttää olevan oikeassa. Et pelkää kuolemaa.”
”Miksi pelätä, koska ei ole enää mitään ja... ei enää..."
Vähällä ääni oli särkyä ja kädet olisi halunneet koskettaa kaulaketjua paidan alta mutta vaivoin sai hillittyä itsensä ja vaihtaa puheen aihetta.
”Näin sinun puristavan kädet nyrkkiin kun mainitsin NCO:n ja luulen, että tunnemme samoin. ”
Silencin käsi kurotti tarttuen Nimlin huppariin. Naisen kasvot kosketti kalterien kylmää metallia ja Silence tuijotti yhdellä, ainoalla silmällään vihaisena.
Nyt taisi mennä liian pitkälle ja liian henkilökohtaiseksi.
Silence irrotti kuitenkin otteensa ja pisti lehtiön takin taskuun. Avasi sellin oven viittasi seuraamaan perässä.Hetken Nimli tuijotti ihmeissään mutta mies ei näyttänyt uhkaavalta, vaikka hetki sitten oli käynyt vihaisesti käsiksi hänen sanoistaan. Johdattaen ulko-ovelle Silence ojensi Nimlille tämän veitset.
”Jos olet koskaan rakastanut ketään niin paljon, että se sattuu ja olisit valmis tekemään kaiken sen eteen, vaikka myymään sielun paholaiselle. Silloin tiedät miksi haluan löytää NCO:n."
Sanomatta enempää Nimli juoksi pois taakseen katsomatta, jos niin olisi tehnyt hän olisi nähnyt Silencen hymyilevän.

”Päästit sen sitten menemään.” Gas oli ehtinyt nähdä Nimlin juoksevan öiselle kadulle mutta ei Silencin hymilyä.
”Kun et vain joutuisi katumaan. Harmiton suunsoittaja, mutta jotain tuttua siinä oli.”
Silence vilkaisi kerran vielä kauas juoksevaa naista ja mietti, tulisiko sittenkin vielä hänet näkemään.
Tottakai Silence muisti etsintä-kuullutuksen, jonka tuntomerkit vastasi Nimliä.
Aluksi varjostaminen oli suututtanut ja Silence harkitsi jopa tappaa nainen siihen paikkaan, kadulle.
Mutta kun hän katsoi tämän silmiin ja yllättyi näkemästään, mitä ne heijasti.
Selvästi tämä oli aluksi pelännyt Silencin yllätettyä hänet öisellä kadulla aseella osoittaen, mutta lopulta osoittautui sisukkaaksi tapaukseksi. Tuosta vain vapautunut käsiraudoista ja pistänyt tyynesti tupakaksi. Kieltämättä sellaista rohkeutta oli ihailtava.
”Jos olet koskaan rakastanut niin paljon, että se sattuu..” Oli Nimli sanonut, mutta entä Silence?
Ydinsodan myötä näytti myös rakkaus kuolleen miljoonien ihmishenkien mukana, haudattuna mullan alla. Kaikki mitä hän muisti menneestä oli NCO. Hänelle oli jäänyt tuskan myötä vain halu kostaa ja saada se päätökseen. Mutta nyt sisimmän patoon oli tullut murtuma.
Nimlin kaltaista ei Silence muistanut oliko koskaan tavannut tässä uudessa, karujen olosuhteiden maailmassa. Pelkoa, uhmaa ja pieni pilkahdus myös rakkautta.
Joten, hänestä tuntui, että nainen oli päästettävä menemään. Edes palkkiosumma ei ollut sen arvoinen.
Se oli mitätön pyyntö ja syytekin tuntui olevan tuulesta temmattu. Ei tämä nainen voinut olla, kuin vähintään varastelija. Epäilyksen myötä Silence oli päätynyt päästämään tämän vapaaksi.
Hän palasi sisälle ja suuntasi toimiston virkaa edustavaan huoneeseen alkaen selata läpi etsintä-kuulutuksia. Lopulta löysikin etsimänsä.
Papereista ei paljon selvinnyt, muuta kuin nimetön ilmianto ja lista pidätyksen syistä, summa oli, kuten Silence muistikin, yhtä mitätön, kuin syytteet.
Joku vaati Nimliä tilille, ehkä maksamattomia velkoja mutta se tässä olikin hämärää, tai sitten naisella oli hyvät näyttelijän lahjat ja esitti viatonta. Niin tai näin, Silencen omatuntoa ei soimannut tekonsa.
Hän pisti paperit takin taskuun ja poistui toimistosta kuullessaan Gasin huutavan häntä.

Koko matkan metsään juosten Nimli ajatteli lupausta ja päätti olla sen arvoinen Silencille. Olihan tämä päästänyt hänet vapaaksi
Tuntui hyvältä juosta, jälkeenpäin jäseniä särkisi mutta sillä ei nyt ollut väliä.
Saapuen tutulle paikalle jonne hän oli kyhännyt pienen laavun, se oli hänen kotinsa, meren rannalla jonka tuoksun tuuli kantoi ja jota hän nyt hengitti syvään. Täällä hän todella tunsi olevansa vapaa ja turvassa, sillä harvat eksyivät näin kauas kaupungista. Keräten kasan puunoksia Nimli kumartui sytyttämään nuotion.
Myöhemmin, siinä istuessa nuotion liekkien loisteessa, Nimlin poltellessa tupakkaa hän katseli vuoroin yön taivaan tähtiä, vuoroin nuotion liekkeihin ja mietti, muisteli kokemaansa Silencen kohtaamisesta.
Hänen oli onnistunut osua sanoillaan herkkään kohtaan palkkiometsästäjää, koska oli reagoinut nopeasti ja tarttui vihaisena hänen hupparistaan. Mitä NCO oli tehnyt Silencille, vielä pahempaa kenties? Tuskin he enää kohtaisivat ja yrittäisivät udella toistensa elämästä.
Ja silti, tämä oli päästänyt lopulta Nimlin lähtemään vapaana, jopa palauttanut takavarikoidut veitset.
Tai sitten palkkionmetsästäjä oli antanut vain tämän ainoan kerran tilaisuuden ja seuraavalla kerralla haalisi palkkiorahat Nimlin kiinniottamisesta, jos he kohtaisivat. Tuskin Silence välitti kenestäkään, kuten kaikki muutkin, ydinsodasta selviytyneet
Hän oli menettänyt sen yhden ainoan, niin tämän nukkuessa pois, myös Nimlin rakkaus ja luottamus vaipui untenmaille.
Sormet hakeutui kaulaketjulle johon oli pujotettu sormuspari, niitä hän sormeili ajatuksissaan kunnes nukahti. Silmät suljettua hän uneksi taas niistä kasvoista. Ne eivät ikinä kadonneet, vaan olivat siinä, elävät, niinkuin silloin, kauan sitten..

Aamun koitteessa auringonsäteiden häikäisy herätti hänet, nuotiosta ei näkynyt enää edes hiillosta. Jäseniä ei särkenyt niin paljon kuin odotti, nuotio oli pitänyt hänet riittävän lämpinä, ehkä tästä päivästä voisi tulla hyvä. Rannassa hän huuhtoi kasvot kylmällä vedellä, häivytti viimeisetkin unen rippeet pois.
Nimli otti esiin itsetehdyn jousen ja nuolikotelon vielä mukaan, suuntasi kauemmas leiripaikasta, toivoen saavansa pyydystettyä edes pari rusakkoa, toisen myisi kaupungissa ja taas säästöä kertyisi.
Sieltä tänne, ihmisasutusta hän oli päätynyt pakoon. Ilman kaupungin mukavuuksia oppi elämään. Metsästyskin otti aikansa opetella mutta se ei ollut vieläkään helppoa, tappaa ja Nimli oli vakaasti päättänyt pysyä tuliaseista erossa. Ne muistuttivat liikaa teoista, joihin hänet oli pakotettu.
Sitäpaitsi, riista oli helpompi saada kiinni ilman hiljaisuutta rikkovia laukauksia..
Tosin, kaupungissa olisi turvallisempaa kulkea jos omistaisi aseen.
Liikaa jälleen muistot häiritsi keskittymistä ympäristöön. Silmät kiinni, kiinnitä huomio ainoastaan siihen mitä kuulisi. Jossain rasahti, Nimli jännitti jousen ja odotti kärsivällisesti, hiljaa..

Päivän edetessä iltaa kohti Nimli palasi metsältä tyytyväinen saaliinsa, kaksi rusakkoa, ja yksi fasaani, jonka paistaisi nuotiolla ennen kaupunkiin lähtöä. Takaisin tultuaan voisi kalastaa.
Linnusta riitti syömistä, tuskin kaupungissa siitä maksettiin yhtä paljon kun kahdesta rusakosta.
Tämä oli selviytymistä toisen hengellä. Kannibaaleista liikkui huhuja syrjäseuduilla. Koskaan ei tiennyt mihin voi törmätä ydintuhon jälkeisessä maassa.
Mielikuvat ihmisistä syömässä toisiaan Nimli alkoi kyniä linnusta höyheniä.
Taivaalla näkyi harmaita pilviä kertyvän, kun hän sai lopulta fasaanin syötyä ja alkoi tehdä lähtöä kaupunkiin.
Ei auttanut, saalis säkkiin ja säkki olalle lähteä matkaan.
Säkki haisi vähän, kokemus oli opettanut laskemaan veret, ottaen senkin talteen. Kaikesta syötäväksi kelpaavasta maksettiin ja Nimlille jokainen lantti oli tarpeen. Aina syksyn tullen hän lykkäsi mahdollisimman kauan kaupunkiin palaamista talven ajaksi, silloin piti tyytyä halvimpaan majoitukseen mitä rahoilla sai, mutta kesäksi hän palasi aina tänne, syrjempään ihmisasutuksesta.
Onneksi sade oli pientä tihkua. Hupulla peittäen kasvonsa hän kulki välillä ajatuksiin vaipuen, välillä kuunteli ympäristöä. Jossain ammuskeltaisiin.
Nimli poikkesi polulta puiden suojaan lähestyi paikkaa josta uskoi kuuluneen laukaukset.
Aukealla, joka oli täynnä pois heitettyjä romua, näki kahden miehen taistelevan ja toinen oli Silence kun katsoi tarkemmin, näki myös maassa makaavat ruumiit. Kumpi miehistä oli nämä tappanut?
Taistelu päättyi Silencen voittoon tämän vääntäessä niskat toiselta. Vastustajan ruumis valahti maahan velttona ja elottomana ja silloin Nimli tunnisti hänet, sama mies kävi laitonta asekauppaa ja oli etsintäkuulutettu Hoffman.
Tätä kaikkea hän katseli ihaillen ja samalla perääntyi mahdollisimman huomaamatta.
Kauan ei hän kulkenut yksin kun jo huomasi tutun hahmon nojaamassa puunrunkoon.
”Sinä huomasit minut taas?”
Silence nyökkäsi mutta näytti tyyneltä, taistossa tuli varmasti purettua tarpeeksi ylimääräisiä paineita.
”Ei ollut tarkoitus vakoilla, satuin vain kuulemaan laukaukset. Koskaan ei voi tietää minkälaista porukkaa täällä kuljeksii."
Nimli käveli Silencen ohi osoittaen ettei välittäisi, jatkaen matkaansa kohti kaupunkia.
Pian kuitenkin kuului juoksuaskeleet selän takaa.
Silence hidasti kävelyvauhtiin vierelle ja kohautti olkapäitä kysyvästi.
”Voidaan kulkea yhtä matkaa kaupunkiin mutta, en ala rupattelemaan turhanpäiväisiä siitä miten ilmoja on pidellyt.”
Silence yskäisi kääntäen kasvot pois näkyvistä mutta virnettä ei pystynyt peittämään.
Nimli jatkoi hymyillen. ”Silti, vesisateessa on jotain kaunista.”
Kulkeminen sujui tunnelman pysyessä hiljaisena. Nimlillä ei ollut enempää sanottavaa, tai ehkä oli mutta hän ei tiennyt miten muotoilla lauseensa. Hän oli luvannut pysytellä kaukana tästä ja jatkaa itse epätoivoiselta vaikuttavaa NCO:n etsintää mutta nyt Silence olikin lyöttäytynyt hänen seuraansa.
Kaupungin rajalle saavuttuaan Nimli vilkaisi vielä seuralaistaan, heilutti hyvästiksi ja erkani omaan suuntaansa.

[Friikka]

Sillä hetkellä Silence toivoi, että hänellä olisi puhekyky. Olisi voinut sanoa jotain naiselle ennenkuin tämä käänsi selkänsä ja yhteinen matka jatkui eri suuntiin. Ei edes keksinyt mitä olisi paperille kirjoittanut.
Päästettyään naisen vapaaksi Gasilla oli ollut Silencille tehtävä. Etsiä aseita sisseille kauppaava Hoffman, elävänä tai kuolleena ja palkkiosumma olisi suuri.
Taistelu auttoi unohtamaan viimeöisen, kunnes Silence huomasi saman silmäparin seuraavan kauempaa puiden kätköistä. Oliko vain onnekas sattuma heidän törmätä toistamiseen?
Toisin kuin se jota Nimlin löytämisestä tarjottiin. Tällä kertaa Silence ei välittänyt rahoista.
Tämä oli varmaan ensimmäinen joka oli suhtautunut Silenciin aidon ystävällisesti, eikä pelkurimaisen miellistellyt. Kuten eräät jaksoivat kohdatessaan Silencin.
Naisia kiehtoi miehen salaperäisyys ja moni oli yrittänyt lähestyä, kunnes tajusivat. Että oli vain ajanhaaskausta saada kiinnittää miehen huomio, joka vain katsoi yhdellä, ainoalla silmillään, johonkin kaukaisuuteen, eikä välittänyt mistään, tai kenestäkään ympärillään ja niin hänet annettiin olla yksin.
Mutta Nimli ei ollut yrittänyt mitään sellaista. Naisen silmistä näkyi surua, jonka yritti piilottaa vihan ja aggression taakse, mutta Silencia sellainen ei onnistunut hämään ja se sai aikaan, myös ristiriitaisia, tukahdettuja ja unohtuneita tunteita.
Laukku aseita painoi mutta ei niin paljon kuin miehen mielen raskas taakka.
Haavat umpeni arviksi, samoin tunteet armosta, hyvyydestä. Kaikkeen kipuun tottui.
Nytkin yhteenotto Hoffmania vastaan oli maksanut pari mustelmaa lisää ja nyrkiniskusta hän oli saanut haavan huuleensa. Veren maistaen Silence räkäisi hyytyvän veriklimpin jatkaen palkkionmetsästäjien päämajalle. Aseet olivat vanhoja mutta varmasti joku saisi niistä toimintakuntoisia ja se olisi Gasille vain hyvä lisä palkkiorahojen kera.
Sade jatkui eikä Silence välittänyt kastumisesta, vaan jatkoi matkaansa kun Nimli katosi kaupungin rajalla, raunioituneiden rakennusten kaduille.

Valtavassa halli-rakennuksessa oli kaikenlaista myyntikelpoista, josta nyt vain sattui olemaan tarvetta, tölkkiruokia, bensaa...
Nimli kulki lukuisten kojujen ohitse, lähestyen tuttua kauppiasta jolle ojensi tiskillä rusakot ja niistä valuttamansa veren.
Sovitun summan saatuaan riistasta hän poistui hallista suuntanaan kaupungin rajaa, takaisin metsään. Illan pimeys oli jo laskeutumassa, antaen turvallisen tunteen pysyä varjojen suojissa virkavallalta. Tai keneltä tahansa joka voisi tunnistaa Nimlin kasvot hupun suojasta huolimatta. Hän oli luvannut pysyä kaukana palkkionmetsästäjästä mutta mitä vielä, tämä oli jopa kulkenut osan matkaa kaupunkiin, miksi? Salaperäisyys verhosi jättäen miehestä entistä enemmän kysymyksiä.
No, ainakaan ei ollut käyttäytynyt uhkaavasti, joka olisi merkinnyt naisen kiinniottoa, tai ilmiantamista. Hiljaisuus kaduilla keskeytyi. Jostain kuului vihaisen sävyistä puhetta. Varovasti Nimli kiersi kulman taakse ja lähestyi kuunnellen äänen kohdetta. Nopeasti hän piiloutui roskisten taakse, kun näki kolme miestä, kaksi tavallisen näköistä ja yksi joka oli hienossa, kalliin näköisessä puvussa ojensi kirjekuoren toiselle näistä taviksista.
”...jos voit toimittaa sen Locolle, NCO:n tukikohtaan.”
Kaikkea Nimli ei ehtinyt kuulla mutta näki miten pukumies tappoi toisen miehistä, eikä toinen reagoinut siihen mitenkään, vaan poistui paikalta muina miehinä.

Silence oli saanut suojelutehtävän saattaa eräs, luultavasti korkea-arvoinen mies, Joutomaan halki ja tehtävän mies saapui toimistoon, Silence tunnisti miehen, joka kuului NCO:n joukkoihin, tarkemmin sanottuna toinen niitä johtavista. Funny-Boy, kalliin hienossa puvussa oli ilmestynyt palkkionmetsästäjien päämajaan pyytämään heidän palveluksia suojelua johtavaan tehtävään.
Koston aika oli koittanut. Hän muisti sillä hetkellä tarkasti kaiken mitä tapahtui 10 vuotta sitten.
Se päivä toistui Silencin unissa, joka kerta hän yritti estää ydinohjuksien laukaisun, keskus ei vastannut, radioyhteys katkesi sillä kriittisellä hetkellä jolloin hän löysi NCO:n päämajan. Vartija, jota ei ollut huomannut. Hän oli yrittänyt puhua järkeä mutta hävisi ylivoiman edessä. ja hänet paiskattiin lattialle, josta seurasi useita potkuja kehon joka kohtaan. Vielä kerran hän yritti vedota näihin mielipuoliin ja heidän sairaaseen uskoonsa mutta sanoilla ei ollut mitään virkaa. Ne kiduttivat häntä, johtajansa Loco iski veitsen Silencen vasempaan silmään ja siinä hänen ollessa verta vuotavana, tuskissaan kuuli vain vahingoniloisen naurun.
Loco iski vielä ruuvimeisselin kurkkuun, väänsi sitä haavassa, vieden Silencin puhekyvyn.
Uni päättyi aina siihen kuullessaan Funny-Boyn sanat.
”Tässä on sulle luoti, päätä päiväsi.”
Luoti, joka viskattiin hänelle, poltteli taskun pohjalla muistona tuosta päivästä, jolloin Silence uskoi tekevänsä kuolemaa. Menetetyn silmän tai kaulan kivuilla ei ollut enää eroa kun hän viimeisillä voimillaan yritti raahautua eteenpäin. Etsien suojaa, tai paikkaa jossa saisi kuolla rauhassa. Mutta ihme, tai kohtalo, puuttui peliin ja hän selvisi.
Gas yritti monta kertaa puhua unohtamaan menneisyyden ja elämään tässä päivässä.
”Tämä ei ole mikään 90-luku enää, mutta silti elämästä voi nauttia!"
Mutta ei Silence, hän oli liian levoton, tuska ja rauhattomuus eivät loppuisi, ennenkuin...
Gas se oli ottanut Silencin työntekijäksi ja tarjosi palkkionmetsästyksen työtä ja lopulta antoi myös saarnaamisen olla. Ei se hyödyttänyt ja koska Silence toi palkkiorahat se riitti ja miellytti Gasia.
Nyt kuitenkin tilanteeseen oli tullut muutos, joka tulisi muuttamaan kaiken.
Funny-Boy oli astellut sisään ovesta palkkionmetsästäjien päämajaan, sama mies joka viskasi luodin oli nyt saatettava määränpäähän, joka oli varmasti NCO:n tukikohta ja sieltä Silence löytäisi myös toiset, mm:ssa niiden johtajan, Locon.
Mutta ei Silence, hän oli liian levoton, tuska ja rauhattomuus eivät loppuisi, ennenkuin...
Gas se oli ottanut Silencin työntekijäksi ja tarjosi palkkionmetsästyksen työtä ja lopulta antoi myös saarnaamisen olla. Ei se hyödyttänyt ja koska Silence toi palkkiorahat se riitti ja miellytti Gasia.
Nyt kuitenkin tilanteeseen oli tullut muutos, joka tulisi muuttamaan kaiken.
Funny-Boy oli astellut sisään ovesta palkkionmetsästäjien päämajaan, sama mies joka viskasi luodin oli nyt saatettava määränpäähän, joka oli varmasti NCO:n tukikohta ja sieltä Silence löytäisi myös toiset, mm:ssa niiden johtajan, Locon.
Silencin onneksi, Funny-Boy ei edes tunnistanut, kymmenen vuoden jälkeen, kuka hänen mykkä opastaja oli.
Matkaan lähdettäisiin heti tänä iltana ja se kuljettaisiin jalan. Kaikilla teillä olisi poliisit partioimassa ja koska Funny-Boy oli etsintäkuulutettu matka kaupungin rajan yli kohti joutomaata oli tehtävä salassa
Silence oli kulki kohti syrjäistä katua, jossa oli määrä tavata Funny-Boy. Sitten hän huomasikin, ettei ollut yksin. Joku tarkkaili varjojen kätköistä.
Nimli oli piilossa ja katsoi siihen suuntaan missä Funny-Boy jo oli ja joka puhui kiivaan ääneen jollekin toiselle.
Silence jäi myös odottamaan mitä tapahtuisi.

Tuo mies hienossa puvussa oli NCO:n mies. Nimli oli kuullut sanat ”viesti...NCO:n tukikohta..”
Kaksi miestä joista toinen otti viestin vastaan, mutta toinen, tämän kaveri, tai serkuksi Nimli kuuli kutsuttavan, saikin typerästä vitsailustaan nyrkiniskun kasvoihin ja kuuli miten isku mursi kallon mieheltä.
Pukumies vielä kirosi viestinviejälle ettei saisi mokata hommaansa ja mies poistui paikalta, vähät välittämästä kuolleesta kaverista.
Kylmä ja tunteeton, juuri sellaiseksi Nimli oli kuvitellutkin NCO:n jäsenet. Tämä olisi ainoa tilaisuutensa löytää terroristit jos nyt lähtisi pukumiestä seuraamaan ja Nimli valmistautui lähtemään tämän perään.
Mutta se, mitä hän näki seuraavaksi, hämmästytti entisestään. Silence asteli paikalle ja lähti johdattamaan pukumiestä paikalta ympäristöä tarkkaillen.
Miksi Silence oli tuon miehen seurassa ja tiesikö hän pukumiehen olevan NCO:sta?
Nimli tajusi, että tulisi ottamaan nyt hengenvaarallisen riskin.
”Anna anteeksi Silence, että petin lupauksen.”
Miehet lähestyivät rajaa, olivatko he poistumassa kaupungista?
Nimlin ihmeeksi Silence ja pukumies pääsivät vartijoiden ohitse, luultavasti maksamalla nämä hiljaisiksi ja Nimlin matka päättyisi tähän, ellei sitten.. Hän kiersi mahdollisimman kaukaa ja etsi raja-aidan läheltä puun kiiveten oksalle joka ylsi aidan yli. Alastulo oli riskialtista näin pimeällä ja oli vain onnea, ettei osunut maahan pudotessa kiviin.
Hän ei ollut käynyt koskaan näin kaukana. Miehet suuntasivat kohti seutuja, joissa eli sissi-ryhmittymä ja kenties jotain vielä pahempaa.
Silence ja pukumies olivat pysähtyneet nuotion äärelle. Nimli ei kuullut mitä pukumies kiivaasti puhui. Nyt pitäisi odottaa, ehkä tilaisuus tulisi kun miehet nukkuisivat.
Mutta nämä eivät jääneet lepäämään, vaan lähtivät samantien liikkeelle jatkamaan matkaa.
Tulisi vaatimaan veronsa voimille pysyä vauhdissa mukana.
Sitten Nimli huomasi puun jonka runkoon oli kaiverrettu jotain. Se oli s-kirjain. ”Silence..”
Kaiverrus tuntui koskettaessa tuoreelta ja puun juurelta löytyi taiteltu paperi.
Se oli viesti Silencilta, joka oli tietysti huomannut naisen seuraavan heitä ja silti, tuntui arvostavan Nimlin tavoitetta kostaa. Vaikka häntä sattuisi väsyttämään ja pitäisi levätä. Niin Silencin kaivertamat s-kirjaimet auttaisi seuraamaan perässä. Ruokaakin oli mukana niukasti mutta hän kestäisi myös nälän. Viesti antoi voimaa Nimlin aloittaessa matkan kohti Joutomaata.

Silence oli kuunnellut kaupungin rajan ylitettyään kuuluisiko hälytystä.
Luultavasti Nimli oli päässyt vartijoiden ohi huomaamatta.
Sisimmässä vaivasi kysymys, että miksi hän antoi naisen seurata, vaikka olisi voinut ilmiantaa vartijoille. Jos nainen halusi seurata Joutomaan halki uskoen selviytyvänsä siitä, niin mitä Silence sille sitten voisi?
Hetkeksi he pysähtyivät mutta vain käyden läpi suunnitelmaa siitä mihin matka johtaisi. Funny-Boy oli toimittanut Gasille eri kartan huijatakseen, joka kävi Silencin arvailuun, ettei määränpäästä saisi kukaan tietää. Luultavasti myös Silencen ei kuuluisi tietää ja lähempänä NCO:n tukikohtaa hänet vaiennettaisiin, eikä kukaan saisi tietää terroristien sijaintia.
Nuotion ääressä Funnyboy teki myös selväksi, että matka jatkuisi ja heti, kun tämän katse vältti, Silence kirjoitti Nimlille jättäen viestin jonka varmasti huomaisi.

”Tiedän, että seuraat minua ja arvaan syyn. Mies on NCO:sta mutta ei aavista sitä, että tunnistan hänet. Tehtäväni on saattaa Funny-Boy Joutomaan halki ja olen varma, että määränpää on NCO:n tukikohta.
En voi pyytää vaikka toivon, ettet seuraisi. Teet silti mitä haluat, lupauksesta huolimatta.
Vannon sinulle, saat kostosi.
Varo kuitenkin sissi-ryhmittymää. Täällä ei tunneta ihmisarvon oikeuksia. Ja on muutakin, mitä toivottavasti et tule kohtaamaan.
Terveisin: S.

P.S. Jätän kuitenkin jälkeen merkkejä, jotta et eksyisi."

[Friikka]

Funny-Boy, se oli siis pukumiehen nimi jonka Silence mainitsi viestissä.
Nimli löysi sopivin välimatkoin merkit seuraten niitä omaan rauhalliseen tahtiinsa.
Toisena yönä iski väsymys ja univelka alkoi vaatia veronsa. Tahdonvoima ei riittänyt ja askel horjuen hän lopulta kaatui uupuneena maahan. Oli pakko antaa periksi ja nukahtaa.
Aamulla herättyään Nimli söi vähästä eväistään ja matka jatkui, olo oli levon ansiosta keskittynyt.
Kaiverrus, toisensa jälkeen löytyi. Matkasta tulisi pitkä ja voimia koetteleva. Ajatellen mitä kaikkea voisi toteuttaa rakkaansa puolesta piti liikkeellä, määränpään lähestyessä hitaan varmasti.
Ellei Silence ehtisi ennen sitä. Kävellen oli parempi, kuin maantiellä, joita tarkkailtiin mutta hitaampaa.
Seuraavan S kaiverruksen vierellä oli pääkalloa esittävä kuvio ja kaartuva nuoli, varoitus, pitäisi kiertää.
Puiden lomasta näkyi aukea, ehkä merkit kertoivat sen kiertämisestä, sitten hän haistoi sen. Kuin mädäntyneen lihan löyhkä, leijui jostain ja se tuli tuulen kuljettamana juuri samalta aukealta.
Tahtomatta tietää hajun lähdettä piti kiertää pysyen tuulen alapuolella.
Jostain kuului laahustavia askeleita. Nopeasti Nimli piiloutui pensaiden lomaan, jääden odottamaan. Ohi kulki hitaasti, raskain askelin ihminen joka haisi ja iho oli harmahtava ja sairaan näköinen.
Vaatteet sen yllä, olivat tummien läikkien sotkemat, verta! Tyhjin silmin tämä kulki ohi Nimlin piilopaikan. Mikä ikinä tuota ihmistä vaivasi, juuri siitä Silence oli varoittanut.
Odottaen vielä hetken Nimli astui esiin, kuulosteli, mutta ketään ei näkynyt. Varovaisin, hiljaisin askelin ja valppaana kuuntelemaan mahdollisen uhan hän jatkoi matkaa. Ne harmaat kasvot ja haju olivat yhä niin tarkasti mielessä että puistatti mutta pian onneksi ilma alkoi olla jonkin matkaa kuljettua raikkaampaa hengittää.

Päästyään turvallisesti pois tuosta löyhkäävästä paikasta Nimli saapui koskea kiertävälle polulle merkkejä seuratessa, kun jostain kuului laukauksia ja huutoa.
Kyllä, siellä näkyi olevan joukko miehiä Silencin ja Funny-Boyn kimpussa. Jos Silence ei näyttäisi selviävän Nimlin olisi mentävä apuun ja silloin hän myös paljastuisi. Mutta maine parhaimpana palkkiometsästäjänä ei ollut pelkkää huhua ja sen sai taas todistaa katsoessa kauempaa.
Selän takaa kuului kuitenkin askelia pehmeän maan tömähtäessä. Ennen kun Nimli ehti edes ottaa veitseään esiin ja kirota ettei varonut, hän tuijotti aseella osoittavaa maskiin naamioitunutta miestä.
”Mikä se täältä löytyy? Etkö tiedä, että tämä on kiellettyä aluetta?”
Mies vihelsi ja paikalle saapui pari maskimiestä lisää.
”Viekää tämä tunkeilija Johtajan luo. Hän saa päättää mitä sille tehdään. Jätetäänkö henkiin...”
Maskin takaa Nimlin ei tarvinnut arvailla ilkeää virnistystä kun hän lähti miesten johdattamana päämajaan.
Nämä miehet olivat tietenkin Silencin mainitsemasta sissi-ryhmästä, jota olisi pitänyt varoa.
Rakennukseen saavuttuaan heidän askeleet kävi maan alle johtavia portaita, jota soihtujen ja kynttilöiden liekit valaisivat.
Nimliä mittaili katseellaan mies joka näytti olevan joukon johtaja.
”Löysimme tämän kulkemasta alueellamme.” Sanoi Nimliä kiinni pitelevä sotilas.
”Hyvää työtä. Kuka olet ja miksi kuljet meidän alueellamme?”
”Olen vain ohikulku matkalla.”
”Minne olet sitten matkalla?”
”Se.. on henkilökohtaista.”
”Tiedätkö mitä siitä seuraa niille jotka tunkeutuvat alueellemme ilman lupaa? Vaihtoehdot ovat pienet, jos haluaa säilyä hengissä. Yksi on kaupankäynti jolla voit maksaa itsesi vapaaksi.”
Sissi- johtaja oli ottanut Nimlin hopea kahvaisen kääntöveitsen ja katseli sitä arvioiden.
”Tämä esimerkiksi, olisi hieno lisä kokoelmaani ja olisit vapaa jatkamaan matkaasi. Mitä sanot?”
”Se ei ole kaupan..”
Nopeus yllätti heidät. Ensimmäinen sotilas vieressä sai teräskärjestä polvitaipeen alapuolelle kivuliaan potkaisun, samoin seuraava, joka yritti pidellä Nimliä aloillaan.
Sissejä oli kuitenkin enemmistö vastaan. Pian Nimli saatiin taltutettua, mutta raivoissaan yritti yhä rimpuilla vapaaksi.
”Olisit vain suostunut antamaan veitsen,” sissi-johtaja kohotti terän Nimlin silmien eteen.
”Se olisi ollut pieni uhraus vapaudesta. Valitettavasti minun on nyt päätettävä...”
Mutta kesken lauseen huoneeseen asteli sotilas.
”Anteeksi pomo, mutta saimme vieraan joka vaatii tavata sinut.”
Sissi-johtaja pisti taivutti veitsen takaisin kahvan suojiin. Nyökkäsi viestin tuojalle ottavansa vieraan vastaan, sitten osoitti Nimliä.
”Saat odottaa vielä hetken. Miehet, te kaksi.” Hän osoitti Nimliä kiinni piteleviä. ”Pitäkää tuo syrjemmässä ja hiljaa.”
Nimli paiskattiin lattialle, huoneen nurkkaukseen odottamaan. Sotilaat osoittivat aseillaan vartioiden tarkkaan. Nimli pohti sitä toista, piilottamaansa veistä ja miten sen saisi otettua esille sotilaiden huomaamatta, ellei edes hetkeksi saisi niiden katsetta muualle. Hän ei antaisi niiden ottaa hopeakahvaista veistä näin helpolla, edes henkensä uhalla.
Ajatukset paeta herpaantui huomatessa vieraan, joka asteli huoneeseen olikin Silence.
Hän oli yksin, Funny-Boyta ei näkynyt missään. Ja kuitenkin, näytti olevan hyvissä väleissä sissi-johtajan kanssa. Mies puhui ystävällisempään äänensävyyn nyt Silencille ja tämä ojensi jotain takin taskusta saaden aikaan riemuhuutoja. Tietysti mies tunsi seudun ja käymällä kauppaa sai kulkea Sissi-ryhmittymän mailla.
Silence vilkaisi ympärilleen ja huomasi Nimlin. Sissi-johtaja tarkkaili Silencia mutta tämä piti pokkansa.
”Mieheni löysivät tuon alueeltamme kulkemassa ilman lupaa. Ei suostunut käymään kauppaa kanssani, joten.. Arvaat mitä päätän sellaisten kohdalla.”
Silence nyökkäsi ymmärtävästi pitäen yhä ilmeensä joka ei kertonut, että tunnisti Nimlin.
Nyt hänen pitäisi toimia, paitsi päästäkseen jatkamaan matkaa Funny-Boyn kanssa, myös vapauttaa Nimli.
Mutta sissi-johtajalla oli jotain näytettävää ja he poistuivat ulos loput miehistä seuraten, paitsi ne kaksi jotka jäivät vahtimaan Nimliä.
”Mitä johtajanne tarkoitti, kun en suostunut kaupankäyntiin?” Hän yritti kysyä sotilailta mutta sai vastaukseksi vain tylyn katseen.
Ulkoa kuului voimakas pamaus, sotilaat eivät näyttäneet siitä välittävän. Hetken hiljaisuuden jälkeen kuului huuto käskevän tappamaan joku. Nimli kuuli sen olevan Silence. Lisää huutoa, räjähdyksiä jonka tunsi maan vavahtaessa.
Mitä ulkona tapahtui? Nimli alkoi huolestua kun viimeisen pamauksen jälkeen laskeutui hiljaisuus. Ei kai vain..?
Oven suunnasta kuului lähestyvät askeleet nyt sotilaatkin olivat varuillaan hetkessä laskeutuneesta hiljaisuudesta ja suuntasivat aseensa tulijaa kohti odottaen.
Hämärässä ei erottanut kuka se oli, kuului vain kaksi laukausta ja Nimliä vartioineet kaatuivat kuolleina lattialle. Ja tutut kasvot erottuivat hämärässä.
”Kiitos, olen jo toistamiseen sinulle vastapalveluksen velkaa.”
Silence ojensi Nimlin hopeakahvaisen veitsen takaisin, sitten kirjoitti nopeasti paperille.
Funny-boy on toisessa huoneessa vangittuna. Vihellän merkiksi kun poistumme ja odotat hetken, lähdet vasta sitten ulos täältä.
Nimli nyökkäsi ymmärtäen ja katsoi Silencin poistuessa huoneesta. Olisi pitänyt sanoa enemmän, kun vielä oli tilaisuus, mutta ei pystynyt.
Kuultuaan vihellyksen hän noudatti neuvoa odottaen vielä hetken, ennenkuin lähtisi pois tästä paikasta jatkaen Silencin seuraamista. Vielä ovella hän kääntyi ja silmäili huonetta, löysi sitten seinälle asetetun kokoelman ja erityisesti jalkajousen. Sellaisesta oli saanut tähän asti vain haaveilla, olisi tuhlausta jättää ase tähän, nyt hylättyyn, kuolleiden sissi-ryhmän seuraksi.
Vielä täysi nuolikotelo mukanaan Nimli poistui rakennuksen hämärästä ulkoilman häikäisevään valoon.
Ulkona hän näki kaikkien sissi-ryhmän miesten saaneen surmansa, myös johtajan, mitä ruumiista enää oli jäljellä.
”Kiitos vain tästä." Nimli tokaisi polkien maassa tuijottavan silmämunan.
Silencen jättämät merkit löydettyään hän lähti jatkamaan matkaa.
Miten kauan oli kuljettu ja kuinka pitkä olisi vielä edessä?

[Friikka]

Aurinko oli jo laskemassa ja pimeässä ja tuntemattomassa metsässä mielikuvitus loi varjoille pelottavia hahmoja mutta periksi hän ei antaisi. Ajatus määränpäästä ja mielikuvat menneisyydestä antoivat rohkeutta jatkaa eteenpäin. Nimli saattoi kuvitella miten ampuisi nuolen kaikkien niiden kusipäiden kalloon, kaikki he, jotka veivät häneltä syyn elää onnellisena. Ei palkkio houkuttanut NCO.sta. Ne rahat saisi Silence pitää itsellään Nimli ei niistä välittänyt.
”Rakas, anna minulle voimia ja rohkeutta saada tämä päätökseen.” Hän rukoili, kun hiljaisuus alkoi olla sietämätöntä.
Yö tuntui kestävän ikuisuuden. Pian kuitenkin jostain puiden lomasta saattoi nähdä aamun sarastavan ja saattoi hetkeksi pysähtyä katselemaan tätä kaunista ja tervetullutta näkymää.

Matkaa oli kestänyt jo neljättä päivää. Vatsa kurisi nälkää niukan ravinnonsaannin takia mutta Nimli hiljensi sen juomalla kylmää vettä.
Auringon sijainnista päätellen oli keski-päivä. Nimli kuuli jonkun huutavan, sitten, ilkikurista naurua.
Siellä oli Silence ja Funny-Boy, jotka tuijottivat edessä olevaa karmeaa näkyä. Se oli seipääseen isketty, verinen miehen pää. Nimli kuuli Funny-Boyn vain tokaisevan itsevarmana, ettei NCO siedä pettureita, tarkoittaen tuolla irtileikatulla päällä. Funny-Boy asteli Silencin taakse kuiskasi jotain korvaan, ennenkuin nappasi tämän aseen nauraen.
Ei, näin ei tämä saisi nyt päättyä. Nimli viritti jousen ja oli jo tähtäämässä kun jostain kuului rasahdus ja rusakko pinkoi muutaman metrin päästä hänestä.
Funny-Boyn katse ehti herpaantua vain parin sekunnin mutta se onneksi riitti Silencille huitasemaan aseen pois ja lyömään maahan.
Turhaan tämä yritti anella ensin armoa, sitten hiljeni ja katsoi nyt ihmeissään ja järkyttyneenä Silencia joka piteli jotain pientä esinettä toisessa kädessä ja sitten, irrotti silmälapun, vasemman silmän päältä peittämästä. Silloin Funny-Boy lopulta tajusi ja muisti kuka tämä mykkä ja puolisokea mies oli. Pidellen kädessään luotia ja näytti, mitä silmälappu peitti. Kymmenen vuoden arpia.
”Sinä... olet kuollut. NCO:lta ei jää kukaan henkiin.” Funny-Boy sylki verta. ”Me tapoimme sut.”
Nyt Nimli tiesi, mistä tässä oli kyse. NCO oli yrittänyt tappaa Silencin.
Vaikka Funny-Boy oli selkeästi alakynnessä, niin silti hän yritti nousta ylös nauraen ilkeästi, kunnes Silence löi tajuttomaksi.
Silencin tuijottaessa maassa makaavaa vihansa kohdetta Nimli rohkaistui astumaan esiin. Silence kääntyi askelten äänen suuntaan aseella osoittaen, kunnes tunnisti naisen.
”NCO yritti tappaa sinut."
Silence osoitti silmälappua ja kaulaansa.
”He tekivät tämän sinulle.”
Silence tarttui Funny-Boyta kainaloista ja Nimli jaloista.

Pian he saapuivat metsän reunaan ja näkivät edessään valtavan rakennuksen.
Laskettuaan Funny-Boyn maahan Nimli katsoi kysyvästi Silenciin, palkkiometsästäjä pudisti päätään.
”Mutta minulla on yhtä paljon oikeus kostaa NCO:lle. Et edes tiedä paljonko niitä tuolla on. Tarvitset apuani ja minä...”
Mutta Silence oli jo tehnyt päätöksensä. Sen ainoan hetken Nimli halusi osoittaa nuolenkärjen Silencia kohti ja uhkailla ottamaan naisen mukaansa.
Silence kumartui ravistelemaan Funny-Boyn hereille.
”Mitä helv...?” Pääsi mieheltä kunnes tajusi tuijottaen aseella osoittavaa Silencia.
Kiskaisten Funny-Boyn jaloilleen, tämä huomasi nyt Nimlin.
”Ja kuka helvetissä sinä olet?”
Nimli kohotti käsijousen.
”Sinä ja terroristi-joukkosi riistitte minulta vuosia sitten kaiken, jonka vuoksi elin!”
”Se kaikki tapahtui jumalamme tahdosta." Funny-Boy vastasi kylmän välipitämättömästi, suupielessään verta, jonka haavan oli saanut Silencin potkun osumasta. ”Jumalamme vaati uhrilahjan ja se oli jokaisen vääräuskoisen kohtalo, valitettavaa toki, jotkut jäi henkiin."
Kyyneleet valui pitkin Nimlin kasvoja. Hän halusi nähdä nuolen lävistävän, kohottaessaan jousiaseen ja tähdäten miestä, niin kauan odottamansa koston kohteen. Funny-Boy oli selvästi peloissaan. Ei tiennyt kumpi näistä kahdesta oli se pahempi.
Eikä Silence yrittänyt estää Nimliä osoittamasta nuolelkärjellä vapisevaa NCO:n kusipäätä. Ei hän tiennyt, pitäisikö yrittää. Aika tuntui pysähtyvän hetkeen jossa katsottaisiin kuolemaa silmästä silmään. Silence otti riskin ja antaisi naisen päättää mitä haluaisi kostonaikeessa. Mutta Nimlin vilkaistessa palkkionmetsästäjää, hän tuli toisiin ajatuksiin, huokaisi raskaasti ja lopulta laski aseensa. Funny-Boy sulki silmänsä ja huokaisi helpotuksesta. Uskoi voivansa vielä kääntää Silencin pään ympäri ja lahjoa säästämään henkensä.
Nimli tuijotti vuoroin Funny-Boyta, ja vuoroin Silencia. Punniten mielessään ja kamppaillen tunteidensa kanssa päätti lopulta.
”Olen sinulle yhä velkaa. Kaksi kertaa olet jo pelastanut henkeni. Niin kauan, kuin olenkin tätä odottanut niin maksan aina velkani. Pistä tuo” hän osoitti Funny-Boyta, sitten rakennusta. ”..ja ne kaikki kärsimään.”
Hän katseli, kun Silence lähti Funny-Boyta retuuttaen, kohti NCO:n tukikohtaa ja istahti puunrunkoa vasten selkänsä nojaten, kasvot kohti NCO:n tukikohtaa ja päätti rauhoittaa hermojaan pistämällä tupakaksi.
Hän jäisi odottamaan ja katsomaan toivoen Silencin onnistuvan.
Ei mennyt kauan kun kuului laukauksia ja sitten hälytyssireeni alkoi soida, taas laukauksia.
Mitä kauemmin aikaa kului, sen varmempi Nimli saattoi olla Silencin selvitymisestä.
Mutta yht’äkkiä kaikki hiljeni ja hälytyssireeni vaikeni. Oliko Silence, ei kai hän vain..?
Nimli nousi seisomaan ja katseli valtavaa rakennusta, NCO:n tukikohtaa, miettien mihin pitäisi seuraavaksi ryhtyä, päättäen lopulta odottaa yöhön asti.

Aurinko laski lopulta tuoden yön pimeyden ja varjot, joiden turvin lähestyä rakennusta.
Vartijoita oli vain muutama, joiden näkemättä Nimli lopulta pääsi rakennuksen katolle vieville tikkaille aloittaen kiipeämisen ylös.
Varovasti kurkistaen katon reunan yli ja varmisti ettei siellä ollut ketään Nimli sai hetkeksi hengähtää, siellä korkealla puhaltavassa viileässä tuulessa.
Etsien katolta sisälle vievää ovea lopulta sellainen löytyi ja jonka lukko oli enää pelkkä tumma metallin pala, luultavasti aseella ammuttu. Silence oli varmasti kulkenut tätä kautta.
Varovasti Nimli avasi oven ja astui sisään.
Rakennus vaikutti alkuun autiolta hiljaisuudessa Nimli varoi etteivät hänen askeleensa kaikuneet käytävällä.
Joku oli tulossa. Nopeasti Nimli piiloutui käytävällä olevan laatikkokasan taakse odottamaan tulijaa.
Ohi kulki kaksi NCO:n univormuun pukeutunutta.
Tässä oli hänen tilaisuutensa.
Varoen askelien kuulemista hän lähestyi miehiä. Toinen sai tuntea veitsen viiltävän kivun kun punainen veri valui miehen pitäessä kättä kaulalla, yrittäen tyrehdyttää vuotoa, lopulta kaatui lattialle hidasta kuolemaa tehden.
Toinen ehti kääntyä katsomaan ennenkuin Nimli oli napannut tappamaltaan mieheltä aseen laukaisten muutaman kerran.
Vilkaistessa NCO miehiä, huomasi toisen vielä elävän. Nimli kumartui miestä kohti osoittaen aseella.
”Voin päästää sinut kärsimyksistä, jos kerrot missä Silence on?”
Mies yski verta ja näytti ensin aikovansa toivottaa Nimli helvettiin mutta yllättäen kertoikin.
”Pohjakerroksessa mutta sinuna alkaisin rukoilla jumalaa ennenkuin on liian myöhäistä.”
”Miten niin liian myöhäistä?”
Mutta miehen silmien valkuaiset kääntyivät ja rintakehä laski viimeisen hengenvedon jälkeen.
Nimli tuijotti asetta kädessään, kumartui ottamaan myös toisen miehen aseen. Hän ei ollut koskaan ennen välittänyt tuliaseista mutta nyt tilanne oli toinen.
Hän jatkoi kulkua käytävää pitkin löytäen lopulta hissin. Vetäen syvään henkeä, astui sisään ja painoi nappia ja hissi lähti laskeutumaan kohti pohjakerrosta. Hissin vaimeassa hurinassa Nimli tunsi jännityksen sykkeen. Mitä alhaalla odotti ei ollut aavistustakaan ja se mitä oli saanut kuulla, hänen olevan luultavasti myöhässä sai pelkäämään pahinta.
Lopulta hissi pysähtyi avaten ovet pohjakerrokseen. Nimli oli valmiina tähdäten aseella mutta pohjakerroksessa oli hiljaista. Hitaasti ja valppaana Nimli astui ulos hissistä käytävälle näki kaksi kuollutta NCO:n univormussa, joka merkitsi yhtä asiaa, Silence olisi täällä.
Hän päätti lähteä etsimään Silencea hissistä oikealle käytävää pitkin löysi rikotun hyllyn palasia mutta edelleen ei tullut ketään vastaan tässä hiljaisuudessa. Missä kaikki olivat ja missä oli Silence?
Nimli piteli aseesta tiukasti kiinni. Oli hän toki ennenkin ampunut tuliaseilla mutta alkoi sitten inhota niiden tappavaa tehoa, lopulta päättäen pysyä kaukana sellaisesta.
Edessäpäin vasemmalle kaartuvan käytävän suunnalta kuului askelia Nimli pysähtyi ja odotti. Asetta pitelevä käsi tärisi ja vain vaivoin sai pysymään vakaana.
Askelien ääni lähestyi, jännitys tiivistyi.
Oli vähällä että Nimli että painoi liipasinta, onneksi hän ei tehnyt sitä, kun huomasi tulijan tutun kasvot ja toisen silmän peittävän silmälapun.
”Silence..”
Mies oli yhtä yllättynyt nähdessään Nimlin pitelevän asetta ja tähdäten häntä kohti.
Huokaisten helpotuksesta hän laski asetta pitelevä käden alas, ojensi sen Silencille.
”Ota tämä. En ole hyvä näiden kanssa ja inhoan käsitellä niitä.”
Varovasti Silence otti vastaan ojennetun aseen Nimlin kädestä, joka oli taas alkanut täristä. Kun ase oli piilossa katseilta Silencin takin taskussa Nimli tunsi pikku hiljaa rentoutuvan, jännitys oli ollut liikaa. Katsoen Silencia huomasi tämän olevan tyyni, kuin synkät pilvet olisi väistyneet lopulta vihan kasvoilta.
”Onko se.. Sinä...Onko se lopultakin ohi?”
Silence virnisti ja nyökkäsi myöntävästi. Nimli heittäytyi vasten Silencia kietoen kädet miehen ympäri, tunsi kyynelien tulevan eikä yrittänyt estää niitä, eikä hävennyt. Tunsi vain suurta helpotusta kaiken sen kymmenen vuoden jälkeen, lopultakin kaikki oli ohi.
”Kiitos,” hän kuiskasi Silencin korvaan.
Ja Silence antoi naisen itkeä vuosien tuskan kietoen varovasti kädet tämän ympärille. Hän antoi Nimlin itkeä, heillä ei ollut mihinkään kiire.

Lopulta Nimli rauhoittui ja huokaisi syvään, kohottamalla katseen Silenciin.
”Haluan nähdä ne.”
Silence johdatti Nimlin ovelle, jonka suuaukolta odotti näkymä kuolleita ruumiita, ympärillään verilammikoita. Silence osoitti jotain, mikä oli joskus ollut ihminen, mutta nyt vain kasa verisiä vaatteita.
Näky oli kammottava mutta Nimli oli nyt liian turta voimaan pahoin.
”Hänkö oli johtaja?”
Silence nyökkäsi myöntävästi, se riitti Nimlille.
Siellä haisi kuolemalta. Mitään sanomatta lähti käytävää pitkin kulkemaan, täällä ei ollut enää mitään ja hän halusi ulos, pois koko paikasta.
Hissin huristessa ylös, maanpinnalle Nimli oli hiljaa ja piti katseensa maassa. Tuntui tyhjältä ja kuitenkin, taakan poistuttua harteilta, olo on helpompi vuosiin.

Ulkona rakennuksen ahdistavasta tunnelmasta Nimli tunsi jälleen sen vapauden tunteen vetäen syvään raikasta ilmaa silmät kiinni ja avattuaan näki auringonnousun ensisäteet puiden takaa. Sisällä, maan alla, ajankulua ei huomannut ja luonnonvalo kertoi heidän olleen yön yli liikkeessä, lepäämättä.
Sen tajuaminen sai haukottelemaan univelasta. Hän yrittää lähteä liikkeelle, kauas NCO:n tukikohdasta, jalan nostaminen oli raskas joka askeleella eikä halunnut antaa periksi ja sisukkaan hitaasti pakotti itsensä liikkumaan eteenpäin. Neljän päivän kävelymatka, vähällä ravinnolla ja unella alkoi vaatia veronsa.
Silencin seurasi sinnikästä, mutta huteria askeleita naisen kulkiessa hitaasti eteenpäin ei menisi kauan, että tämä kaatuisi uuvuksissa. Ei auttanut kun mennä ja kaapata syliin, eikä Nimli jaksanut pistää vastaan.
Silence kantoi hänet kauas metsään näkemästä tukikohtaa, lopulta löytäen kallion ja sitä ympäröivien puiden antaessa suojaisan piilon mahdollisilta ohikulkijoilta.
Hän laski naisen maahan tämä oli nukahtanut matkan aikana ja saisi rauhassa levätä pois jännityksen kokemansa jälkeen, myös antaen itselleen luvan sulkea silmänsä ja antoi unen tulla.

Hän oli meren rannalla, jonka hiekka oli pehmeää paljaiden jalkojen alla. Yllään valkoinen mekko, se sama jonka oli pukenut päivänä jolloin tunsi olevansa maailman onnellisin. Suojelevat kädet kietoutui vyötärön ympäri hän tiesi kenen ne olivat.
”Odotitko minua kauankin?”
”En. Täällä ajalla ei ole väliä.”
Ääni oli miehen, vain ainoastaan yksi kuulosti sellaiselta ja se sai jälleen Nimlin kyyneliin.
”Minun on niin ikävä sinua.”
”Ja minun sinua, rakas.”
”Tämä on oltava unta. Enkä halua ikinä herätä.”
”Mutta heräät kuitenkin, sinun on pakko.”
Nimli kääntyy katsomaan miestä ja näkee kasvot, terveet ja elävät. Eivät sairauden kuihtuneet ja kalpeat, vaan iho oli lämmin niitä koskiessa. Hänen teki niin kipeää katsoa, että itketti.
Mies kohottaa käden ja pyyhkii kyyneleet Nimlin kasvoilta.
”Älä itke. Minulla on täällä kaikki hyvin ja pyydän, että jatkat elämääsi ja annat itsellesi anteeksi. Me näemme vielä, kun sen aika koittaa. Siihen asti, haluan, että lupaat minulle, annat elämän viedä eteenpäin ja teet sen ilman menneisyyden surun taakkaa.”
Mies suutelee Nimliä ja halaa lujasti.
”Lupaa minulle.”

Nimli heräsi ja huomasi, että oli nukkunut koko päivän, koska hämärä on jo laskeutumassa. Silence oli jo hereillä ja sytyttänyt nuotion. Liekkien loimua katsellen hän näyttää ajatuksiin vaipuneelta mutta nosti katseensa huomatessaan Nimlin nousevan makuulta istumaan lähemmäs lämmittävää nuotiota.
”Nukuitko sinä ollenkaan?”
Silence nyökkäsi ja tuijotti taas nuotion liekkejä.
Nimli avasi pienen reppunsa kaivaen esiin kuivattua ja suolaista lihaa ojentaen siitäkin vähästä, myös Silencille. Hiljaa he söivät ja ainoa ääni oli nuotion räiskyvä tuli.
Nimli muisteli näkemäänsä unta. Miten tästä eteenpäin elämä jatkuisi, ainoa tavoite oli ollut kostaa NCO:lle ja maailma saisi huokaista helpotuksesta terroristiuhan jälkeen, mutta vielä oli paljon tehtävää. Palaisiko hän takaisin metsään, jossa tunsi olevansa turvassa, vai yrittäisikö elää kaupungissa? Paitsi, ettei tuosta vain pystynyt jättämään metsää missä oli tottunut elämään.
”Silence?” Mies katseli ainoalla silmällään naista, eikä näyttänyt ainakaan vihaiselta, joten Nimli rohkaisi itsensä.
”En tiedä miten tästä eteenpäin teen, kun olemme takaisin kaupungissa. Haluaisin kertoa sinulle jotain.
Ydiniskun jälkeen mieheni sairastui säteilystä. Tiesin, että hän ei tulisi selviytymään.”
Nimli otti kaulaketjun esiin. Hetken hän katseli sormuksia, sitten otti ketjun pois kaulalta ja ojensi Silencille.
Silence katseli kahta kaunista, sormusta molempien sisäpuolella oli kaiverrettu nimet ja päivämäärä. Antaessa ne takaisin hän katsoi kysyvästi Nimliä.
”Aivan, nimi ei täsmää. Sen jälkeen kun hän oli...mennyt, annoin toisten käyttää lempinimeä, jolla mieheni minua joskus kutsui, nimbly (eng. notkea ). Koska vaikeina hetkinä osasin etsiä elämän hyvät puolet, taipuen ottamaan vastaan mitä sai. Kuitenkin kestäen kaiken.”
Nimli hymyili muistolleen haikeana ja sytytti käärityn sätkän jatkaen.
”Mutta kuten piti kertoa. Se oli vaikeaa aikaa. Katsella miten toinen teki hidasta kuolemaa.
Tein kaikkeni helpottaakseni hänen tuskaansa. Sen vuoksi, jouduin suorittamaan kaikenlaisia, pieniä palveluksia saadakseni mieheni tuskia helpottavia kipulääkkeitä. Olin kokematon ja pelkäsin kiinni joutumista, mutta jatkoin, kun elämä sitten pakeni miehestäni ja halusin lopettaa hommat, jengin johtaja ei tietenkään aikonut päästää minua lähtemään ja kostoksi antoi minut ilmi. Pakenin metsään ja kävin kaupungissa vain harvoin siltä varalta, jos joku sattumalta tunnistaisi.”
Nimli lopulta vaikeni. Hän ei uskaltanut kertoa enempää, jotkut asiat oli liian arkoja sanoa ääneen.
Silence ymmärsi. Nainen oli tehnyt kaiken rakkaansa vuoksi, vaikka sen hintana oli teot, joita uusi hallitus yritti kitkeä, tai liian pahoja kertoa.
Hän oli aavistanut oikein, että nainen oli vain pikkurikollinen ei sen vaarallisempi.

He jatkoivat matkaa takaisin kaupunkiin jättäen taakseen hiljaisen rakennuksen, NCO:n tukikohdan ajattelematta sen kohtaloa, sillä kaikki, jotka jäivät henkiin, olivat paenneet. Silence ja Nimli eivät uhranneet ajatusta paikalle, koska se oli nyt ohi ja uusi aika ja toivo paremmasta heräisi ihmisten keskuudessa saadessaan tietää terroristien suunnitelma toisesta ydinsodasta oli saatu estettyä.
Mitä tämä jälkeen tapahtuisi he eivät sitä nyt ajatelleet.