Silent Planet: Final Round

[Salem]

YPP:n suurikokoinen alus kohosi ilmaan, jättäen valkean Ocamarin taakseen ja suunnaten kurssin takaisin Applecoreen. Pian ilmatilan jätettyään alus kiihdytti voimakkaasti, siirtyen matkaamaan täydellä nopeudellaan. Ocamarin pakkaset alkoivat jo nyt vaikuttaa pelkältä muistolta, vaikkakin planeetan tapahtumat olivat jättäneet lähtemättömät jälkensä heihin, jotka olivat olleet tarpeeksi onnekkaita palaamaan kotiin elossa. Ennen matkan alkua kukin selviytyjä oli ohjattu heille määrättyihin henkilökohtaisiin hytteihinsä, joista heillä ei ollut lupaa poistua ennen YPP:n saavuttamista. Sonaro oli perustellut ratkaisua sanomalla, että heistä kukin oli ollut pitkään altistuneena Tabooralaisen läsnäololle, ja sen myötä mahdollisesti myös virukselle, joka oli romauttanut ennen niin mahtavan kansan Arcanan valta-asemasta sukupuuttoon. Koska viruksen ominaisuuksia muissa kansoissa ei juuri tunnettu, ei tartuntoja voinut sulkea pois ilman tarkempia testejä, eikä kukaan aluksella ollut valmis riskeeraamaan laajempaa tartuntaa.
Phobos istui hyttinsä vuoteella selkä seinään nojaten, seuraten pienestä ikkunastaan kuinka alati loittoneva jäämaailma kutistui kiihtyvää vauhtia, kunnes hukkui ympäröivien tähtien sekaan ja katosi kokonaan näkyvistä. Kasvoillaan mies puki väsynyttä ilmettä. Hän oli käynyt läpi paljon, menettänyt enemmän kuin oli ollut kohtuullista odottaa...ja nyt YPP odotti hänen vielä venyttävän sietokykyään entisestään heidän takiaan, viivyttäen samalla kaikkea sitä oleellista työtä, joka häntä odottaisi erikoisjoukkojen päämajassa. Hänen täytyisi tehdä raportti majuri Rhett Sinethille, jossa joutuisi käymään läpi jokaisen tuskaisan yksityiskohdan heidän operaatiostaan. Kaatuneiden sotilaiden nimilista oli pitkä, ja sen riveillä oli lukuisia tuttuja nimiä, myös yksi hänen lähimmistä, pitkäaikaisimmista tovereistaan. Erida ja Phobos olivat aina tulleet erinomaisesti toimeen keskenään, ja pelkkä ajatus siitä, että tämä oli nyt poissa, sattui enemmän kuin yksikään kersantin saama fyysinen vamma. Phoboksen ainoiksi lohdunaiheiksi tällä synkällä hetkellä jäivät uutiset Geminin ja Shinean löytymisestä, kolhittuina mutta elossa kumpikin. Shinea oli jossakin tämän aluksen uumenissa, todennäköisesti Phoboksen tavoin karanteenissa. Gemini puolestaan oli jo varmasti matkalla erikoisjoukkojen päämajaan. Hänen tiiminsä hyvinvointi huoletti toki Phobosta, mutta hän tiesi erikoisjoukkojen lääkintäväen ammattitaitoiseksi, sekä miehensä sitkeiksi. He olivat selvinneet kaikista vastoinkäymisistä huolimatta pois Ocamarilta. Olisi sulaa hulluutta edes kuvitella, että he suostuisivat antamaan periksi vammoilleen enää tässä vaiheessa. Jääräpäisiä simpanoita joka ikinen heistä, eikä Phobos itse ollut sen parempi. Mitä taas tuli heidän petturikaksikkoonsa, olivat uutiset olleet vähemmän tervetulleita. Cassiopeia oli löytynyt Geminin viereltä, luovuttaen itsensä erikoisjoukkojen haltuun vailla vastarintaa, mutta Starr, se mies jonka Phobos olisi ennemmin haaviinsa halunnut, oli kadonnut jäljettömiin. Phobos ei ollut unohtanut mitä Starr oli sanonut Chimeroksen tapauksesta. Hänestä tuntui kuin itse kohtalo ivaisi häntä, heilutteli syöttiä hänen nenänsä edessä, vain kiskoakseen sen taas pois juuri kun hän oli tarttumaisillaan siihen. Kuinka Phobos olikaan toivonut voivansa puristaa jokaisen tiedonpisaran kaksinaamaisesta alaisestaan. Mutta menetetyssä mahdollisuudessa oli turha rypeä. Hänen täytyisi suunnata tuo sama puristusvoima Cassiopeiaan ja Xiraneen, jotka olivat selvästi komentoketjun alemmasta päästä, mutta silti siihen kytköksissä. Kuka tietää, kenties jommalta kummalta irtoaisi jokin arvokas tiedonmuru, jotain joka tuntui itsessään mitättömältä, mutta riittäisi täydentämään kokonaiskuvaa, jota Phobos oli hiljalleen kasaillut kokoon Chimeroksen tragediasta asti. Mutta sitä Phobos saisi odottaa vielä hetken pidempään. Juuri nyt hänen täytyisi keskittyä tähän hetkeen, tähän hiljaisuuteen Ocamarin ja YPP:n välimatkan aikana. Hytin lämpö sai Phoboksen raukeaksi pakkasessa kärvistelyn jälkeen, hänen silmäluomensa tuntuen painavan tonnin kumpikin. YPP:n väki ei ehkä edustanut Phoboksen mieleisimpiä matkakumppaneita, mutta ainakin mies koki voivansa luottaa heihin, edes sen verran että uskaltautui laskemaan suojaustaan hieman. Phobos antoi itselleen luvan nuukahtaa keveään vulpianuneen, jota hänen kehonsa oli epätoivoisesti jo kaivannutkin.
Razer istui yksinään hänelle osoitetussa hytissään, keinutellen vääntynyttä sahamiekkaansa pöydällään. Etsintäpartio oli tuonut miekan takaisin tehtaalta, muttei naista jolle Razer sen oli uskonut. He olivat olleet hyvin vähäsanaisia, mainiten vain tutkivansa tilannetta tarkemmin ennen kuin voisivat antaa kattavaa selontekoa siitä, mitä ikinä tehtaalla oli tapahtunut. Indigosta ei ollut mainintaakaan. Razer yritti löytää tälle järkeenkäypää selitystä, siinä kuitenkaan onnistumatta, tarkastelipa asiaa kuinka päin hyvänsä. Mietteisiinsä uppoutuneena, toinen toistaan monimutkaisempia vaihtoehtoja puntaroidessaan Razer kuljetteli sormiaan sahamiekkansa kylkeä vasten. Hän havahtui äkisti aatoksistaan tuntiessaan sormissaan jotakin normaalista poikkeavaa, pienen taipuvan kulman joka pilkotti aseen kahvan ja terän väliin jäävän koneiston luukun alta. Kulmiaan kohottaen Razer avasi luukun, joka vapautti sisältään sinne taitellun paperin. Avatessaan sen Razer huomasi katselevansa piirrosta kauniista naishahmosta, jonka kehoa koristivat lukuisat taiteelliset tatuoinnit, ja jonka hameen rypyt muodostivat jo itsessään omanlaisensa taideteoksen. Razer tunsi tuon taidetyylin hyvin. Indigo oli sen raapustanut, ja jostain syystä jättänyt Razerin löydettäväksi, kenties siltä varalta ettei voisi palata takaisin hänen kanssaan. Mutta mitä ihmettä Indigo oli yrittänyt hänelle tällä kuvalla viestiä?
Sonaro Dogrenn istui komentajan tuolissaan, hänkin Razerin lailla mietteisiinsä vajonneena, mietteisiin jotka niin ikään koskivat Indigoa. Hän puolestaan oli saanut käsiinsä aivan toisenlaisen viestin kuin nuori Artemire, paljon pahaenteisemmän. Indigon rikkinäinen hengitysmaski oli laskettuna legendan istuimen käsinojalle. Sen enempää ei naisesta oltu löydetty. Merkit viittasivat siihen että nainen oli jäänyt vihollisen haaviin, mutta tämän olinpaikkaakin suurempi kysymys kuului, kuka oli tämä vihollinen. Myös tästä oli löytynyt omat merkkinsä. Sonaro tutkaili tarkoin kuvaa kangaskappaleesta, joka oli löydetty lojumasta Aqualidin maskin viereltä. Kangaspala kantoi kuvaa suuresta kilvestä, miekka pystyssä takanaan, ja kyljessään uljas Basior, suurikokoinen susieläin, ulvoen kohti taivaita. Tämä oli epäilemättä Diamien imperiumin vaakuna. Sonaro tiesi, että kullakin kuvan elementillä oli vastineensa tosielämässä. Vaakunan kilpi ja miekka edustivat kahta keisarin uskollisinta alamaista, toinen suojaten hallitsijaa, toinen sivaltaen maahan tämän viholliset. Basior puolestaan edusti itseään keisaria, laumansa johtajaa. Kuvassa kuitenkin oli jotakin, joka poikkesi tavanomaisesta tulkinnasta imperiumin vaakunasta, yksityiskohta joka käänsi koko kuvan päälaelleen. Vaakunan kilpeä halkoivat kolmen pitkän raatelukynnen jäljet, jotka ikään kuin repivät kilven halki, arpeuttaen sen kylkeen kuvastetun basiorin, ikään kuin kiistäen kaiken sen mitä vaakuna alkuperäisesti edusti. Mikä tämän kuvan merkitys sitten oli, ja miksi se oli löytynyt Ocamarilta?
Cassie ja Gemini matkustivat Hydruslaisessa kuljetusaluksessa, toinen tiimitovereidensa ympäröimänä, toinen kahlittuna ja suljettuna rahtiosastolle. Samalla kun Gemini sai nauttia tovereidensa välittömästä vinoilusta ja piikittelystä, Cassie oli aivan yksin, vain ajatuksensa seuranaan. Nainen mietti kaikkea mitä oli tapahtunut, niin Ocamarilla kuin ennen sitäkin, valmistaen itseään henkisesti sille mikä ikinä häntä päämajassa odottaisikaan. Hän oli valmis ottamaan tuomionsa vastaan sellaisena kuin se annettaisiin, mutta samalla hän toivoi saavansa ainakin hetken lisäaikaa, sen verran että saisi vielä tavata isänsä, edes kerran. Sitä enempää ei Cassie enää tulevaisuudeltaan odottanut. Mutta kiitos Indigon yllättävän katoamisen, jopa se tuntui taas pelkältä kaukaiselta haaveelta.
Samaan aikaan kun muut osapuolet olivat jo jättämässä Ocamaria taakseen, yksi hahmo pysyi visusti aloillaan, sulkeutuneena maanalaiseen muonavarastoon, halkoen parhaansa mukaan jäätyneitä säilykkeitä ravinnokseen. Haromin tuntema tuska oli tällä hetkellä monenkirjava. Hän tunsi fyysistä kipua haavoittuneessa käsivarressaan, lamauttavaa tunteiden kipuilua tulleensa rakastamansa naisen hylkäämäksi, sekä viiltävää kipua ylpeydessään tiedostaessaan, että pelkkä huora, yhdessä metsästäjäkadetin kanssa, oli onnistunut vesittämään hänen suunnitelmansa. Myös pelko kummitteli miehen mielessä, sillä hän tiesi etteivät hänet tänne komentaneet tahot ilahtuisi Solarin tuhosta. Mutta Haromilla oli suunnitelma. Hänellä oli aina suunnitelma. Piilotettuna hänen celleeninmyrkkyä jakavan rannekkeessaan olleeseen pieneen piilolokeroon lepäsi hänen pääsylippunsa takaisin huipulle, datasiru jonka hän oli ottanut haltuunsa tehtaalta Solarin valmistuttua kuljetuskelpoiseksi. Juuri nyt tuo siru oli ainoa olemassaoleva kaavio Solarin rakentamista varten, ja Harom tiesi tarkalleen kuinka arvokas se oli. Nyt hänen täytyisi vain pitää matalaa profiilia, antaa pölyn laskeutua ennen kuin etsisi keinon paeta tältä jääpallolta.

Chapter 26. Zenith (1/2)

Pieni talo mäen päällä hiekkatien päässä. Kirkkaan sininen taivas ja suloisen lämmin auringonpaiste kasvoilla. Salem hymyili leveästi heittäytyessään selälleen tuon tien varrelle, maaten huolettomana kuin lapsi, kädet ja jalat suoristettuina. Luihin ja ytimiin yltänyt kylmä oli väistynyt, tehden tietä autuaan lämpimälle tunteelle, joka sai Salemin virkoamaan aivan uuteen eloon, valmiina saavuttamaan kaiken mitä vain keksisi tavoitellakaan. Hetken aikaa nautittuaan Salem suorastaan loikkasi ylös maasta, aloittaen itsevarman askelluksen kohti tuota taloa, hymyillen leveästi saavuttaessaan sen kuistin, kuullessaan sisältä kantautuvan puheensorinan. Hän tunsi kummatkin äänet, ja niiden kuuleminen oli kuin musiikkia nuorukaisen korville. Kotoisa tunne oli kuin lämmin huopa hänen harteillaan hänen kurottaessaan kohti ovea, valmistautuen avaamaan sen. Mutta sillä hetkellä kun hän kosketti oven pintaa, hänet täytti jokin aivan toisenlainen tunne, tunne siitä ettei hänen pitäisi katsoa sisäpuolelle, että hänen olisi paras vain pitää ovi suljettuna, häipyä matkoihinsa ja unohtaa tämä paikka loppuiäksi. Salemin käsi tärisi hänen mielensä taistellessa siitä, mitä seuraavaksi tehdä. Lämpimät, tutut äänet jatkoivat keskusteluaan, tuskaisen lähellä häntä, erotettuina hänestä vain tuolla yhdellä ovella. Ne kutsuivat häntä kotiin, kuulostaen siltä kuin kaipaisivat häntä yhtä paljon kuin hän oli kaivannut niitäkin...ja silti, jostakin selittämättömästä syystä, Salem oli kauhuissaan ajatellessaan mitä näkisi, jos nyt avaisi oven. Naisääni kutsui häntä uudelleen, jämäkkänä ja vaativana, mutta samalla lämpöisenä, juuri sellaisena kuin rakkaan äidin ääni nyt yleensä ymmärrettiin. Pian siihen yhtyi myös isän ääni, voimakas ja turvallinen, kuten isäkin oli aina ollut. Kaipuu vanhempien luo sokaisi Salemin kaikille hänen takaraivossaan jyskyttäville varoituksille, ja syvään henkäisten hän työnsikin oven tieltään, valmiina kohtaamaan elämänsä tärkeimmät ihmiset uudelleen. Sillä hetkellä kun ovi raottui auki, kaikki lämpö ja valo katosi hänen ympäriltään. Aurinko lakkasi paistamasta, lämmin tuuli puhaltamasta, ja valo tuntui valuvan pois kuin vesi viemäriin, näennäisesti hänen kotitalonsa nielemänä. Salemin ylittäessä kynnyksen kaikki oli pimeyden peitossa, tunkkaisen ja raudansekaisen katkun leijuessa ilmassa, saaden nuorenmiehen voimaan pahoin, muttei läheskään yhtä pahasti kuin näkymä, joka hänen silmiensä eteen oli avautunut. Salem tuijotti kauhuissaan kahta eteisessä makaavaa hahmoa, verissään ja viilleltyinä, tuupertuneina toistensa vierelle, kuin suojellen toisiaan hyökkääjältä joka tämän oli näille kahdelle tehnyt. Itse huone oli synkkä, mutta silti Salem tunnisti veren sen nähdessään. Lattia, seinät ja katto olivat täysin sen peitossa. Salem tuijotti kahden liikkumattoman ruumiin ilmeettömiä kasvoja, jotka kummatkin katsoivat häntä takaisin, loputon tyhjyys silmissään.

"Elvytysprosessi suoritettu onnistuneesti...aloitan kehon puhdistusprosessin." Salem kuuli irtonaisen, vääristyneen ja metallisen äänen lausuvan, kumisevan ympärillään kuin olisi kaikunut jostakin häntä ympäröivän todellisuuden ulkopuolelta.

Salemin jalat kävelivät vastentahtoisesti kohti eteisestä yläkertaan johtavia portaita, seinien sykkiessä hänen sydämenlyöntiensä tahtiin, vaikuttaen siltä kuin antaisvat periksi millä hetkellä hyvänsä. Salem ei tiennyt miksi suuntasi kulkunsa yläkertaan. Se tapahtui täysin vastoin hänen tahtoaan. Sen verran hän oli ensimmäisestä kodistaan onnistunut mielessään säilyttämään, että tiesi portaiden toisesta päästä löytyvän vain makuuhuoneet, niin vanhempien kuin omansakin. Niitä kohti nuoren Azmealaisen matka nyt kävikin, jokainen askel edellistä painavampi. Ja jokaisella askeleella kasvoi myös ahdistava tunne miehen rinnassa. Katsoessaan ylös sai Salem huomata, että portaiden yläpääty oli kuin musta aukko, ilmeinen lähde kaiken valon nielleelle voimalle. Salemin hengitys oli raskasta, ja sitä säestivät ympäriltä kantautuvat koneiden äänet, jotka mieli yhdisti hengityskoneen puhinaan. Salem ei vain tuntenut pulssiaan, hän kuuli sen, hiljaiset piippaukset korvissaan, joiden tahti kiihtyi sitä mukaa mitä edemmäs hän portaita kapusi, kohti tuota tyhjää mustuutta. Ympäröivästä valottomuudesta kantautuvat äkilliset, epämääräiset kuiskaukset saivat Salemin katsomaan ympärilleen, vain huomatakseen kauhukseen kuinka hänet olivat ympäröineet joukko irtokasvoja, joiden kermanvalkeat ja rosoreunaiset muodot valuivat esiin hiilenmustista seinistä. Kasvot väreilivät epäluonnollisesti leijuessaan hiljalleen hänen ympärillään, tuijottivat häntä pelkkä mustuus tyhjänä ammottavissa silmäkuopissaan, suu vääntyneenä äänettömään huutoon, veri valuen noroina niiden kermanvalkealla iholla. Dress-up-murhien uhrit olivat palanneet kummittelemaan Salemille, tuoden mukanaan sen saman pistävän mullan ja sammaleen katkun, jonka hän oli tuntenut kulkiessaan Driftmanin kartanon salakäytävässä, ennen kuin oli löytänyt sen kammottavan huoneen, jossa perheen sisäkkö oli itsensä naamioinut murhaamiensa tyttöjen kaltaiseksi. Kasvot pyörivät hiljaista, aavemaista piiriä miehen ympärillä, kuiskien yhtä ja samaa sanaa, joka oli nyt muuttunut paljon selkeämmäksi.

"Murhaaja, murhaaja, murhaaja." kasvot hokivat.

Salem halusi sanoa jotain, puolustautua noiden syyttävien äänien hyökkäystä vastaan, mutta hänen leukansa oli lukittunut täysin, aivan kuin hänen hampaansa olisivat liimautuneet yhteen. Hän ei saanut suustaan muuta kuin epämääräistä yninään, ja mitä enemmän hän yritti, sitä tiukemmin hänen leukansa puristui umpeen, kipuillen leukaperissä ja tuoden suuhun veren rautaisen maun. Lamautuneena Salem joutui seuraamaan vierestä, kuinka nuo irtokasvot, yksi toisensa jälkeen, roihahtivat liekkeihin ja paloivat hiljalleen pois, aivan kuten Driftmanin kartanokin oli palanut hänen tehtävänsä saavutettu päätöksensä.

"Kouristuksia! Hänet pitää rauhoittaa välittömästi." vääristynyt ääni kähisi jälleen, yhä irtonaisena kaikesta muusta, yhä vailla lähdettä.

Ocamarin pureva tuuli tuntui jälleen Salemin keholla hänen seistessään jähmettyneenä portaikon puolivälissä. Se puhalsi suoraan häntä vasten, jokainen tuiverrus tuntuen raipaniskulta paljasta ihoa vasten. Samassa Salem tunsi painon selkäänsä vasten, aivan kuin jokin olisi nojannut häneen. Mutta toisin kuin toisen ihmisen keho, joka toi mukanaan lämmön tunteen, tämä paino toi vain lisää kylmyyttä, purevampaa kuin jää, sellaista joka jätti jopa Ocamarin tuulet varjoonsa. Salem tunsi kuinka kaksi uloketta alkoi hiljalleen luikerrella hänen kehollaan, toinen kietoutuen hänen etupuolelleen olan yli, toinen vastakkaisen puolen kyljeltä. Nämä ulokkeet hakeutuivat määrätietoisesti hänen rintakehälleen, kunnes yhdistyivät tarkalleen kohtaan josta hänen sydämensä oli hakkaamassa tietään läpi, pulssin kohotessa hetki hetkeltä kiivaammaksi. Salem katsoi alaspäin, nähden rintaansa vasten puristuneet kämmenet, sekä harmaat käsivarret jotka vetivät hänen selässään tuntunutta painoa vain tiukemmin häntä vasten. Jokin tuijotti häntä aivan hänen kasvojensa vierellä. Salem tunsi tuon lävistävän katseen, sekä kylmän hengityksen poskellaan. Hän tunsi pakottavaa tarvetta kääntää päätään nähdäkseen kyylääjänsä, mutta samalla pohjatonta pelkoa siitä mitä hänen silmänsä kohtaisivat, jos hän antaisi sen tapahtua. Salem oli tehnyt jo kertaalleen virheen antaessaan uteliaisuutensa ja toiveikkuutensa viedä voiton, kun oli päättänyt avata kotitalonsa oven, joten nyt hän teki tietoisen päätöksen olla katsomatta. Hän silti tunsi sen. Tuon syyttävän katseen, jolla hänen tappamansa Diami oli häntä katsonut kaatuessaan elottomana hangelle. Salem tiesi ettei halunnut nähdä sitä samaa ilmettä enää koskaan uudelleen.

"Et ole yhtään heitä parempi..." Diamisotilaan aave kuiskutti Salemin korvaan, puristaen tiukemmin kiinni nuorukaisen rintakehään, upottaen sormensa hänen lihaansa, kyntensä hänen hulluna takovaan sydämeensä.

Musta aukko portaiden yläpäässä alkoi väristä, luoden vääristyneitä välähdyksiä kauheista asioista Salemin silmien nähtäville. Driftmanin sisäkkö Fanna seisoi hetken hänen edessään, puristaen Alissa Tabiserin irtokasvoja omiaan vasten, tukien niitä käsillään paikoilleen, samalla kun se sairas paskiainen, Leopold Driftman, seisoi naisen takana, kädet himokkaasti kourien sisäkön kehoa, tämän itkiessä verisiä kyyneliä karmean naamionsa takaa. Fannaa ja Driftmania seurasivat Diamit, jotka kantoivat kasvoillaan puhtaimman ilon ja riemun ilmeitä, vaikka heidän pakkasvarustuksensa, kuin myös kasvonsa, olivat kostutettuina heidän uhriensa verellä. Hahmojen silmät kirjaimellisesti roihusivat kuin helvetin liekit heidän nauraessaan ja ulvoessaan uhriensa kohtaloa, uhrien jotka pukivat Salemin itse tappaman Diamin ilmeitä kasvoillaan, kaikki tuijottaen suoraan Salemiin. Kuvajainen muuttui vielä kerran, tällä kertaa ottaen Harom Tenweran muodon, joka tuijotti Salemiin kylmällä katseella, hänen mustat silmänsä tuntuen nielevän hänen sielunsa. Juuri tuo julma katse oli pukenut Haromia tämän iskiessä myrkyllisen pistimensä Salemiin, saaden nuorukaisen tuupertumaan hankeen. Salem puristi silmänsä umpeen. Hän ei halunnut nähdä enempää. Tämä kaikki oli hänelle aivan liikaa. Mutta vaikka hän ei nähnytkään sitä muotoa jonka musta aukko seuraavaksi otti, kuuli hän yhtä selkäänsä takertuneen Diamin sanat: et ole yhtään heitä parempi.

"Myrkky on poistunut hänen elimistöstään. Hänen pitäisi selvitä tästä." vääristynyt ääni totesi, hukuttaen Diamin syyttelyt alleen, ja sen myötä myös hyytävä ote Salemin kehosta alkoi vihdoin hellittää otettaan, painostava tunne joka koko valottoman talon oli vallannut tasaantuen ja vapauttaen Salemin jäsenet jälleen, antaen hänelle vapauden liikkua.

Salem avasi silmänsä, huomaten kotinsa muuttuneen. Se ei enää ollut tuo valoton helvetinloukko jossa hän hetki sitten oli seissyt. Nyt se oli epätarkka, utuinen ja hailakka, kuin kangastus Azmean erämailla. Ainoa asia, joka yhä yhdisti tämän version talosta aiempaan painajaistaloon, oli tuo musta aukko, joka edelleen väreili ja sykähteli portaiden päässä. Silmiään siristäessään Salem oli näkevinään jotakin tuon pimeän portaalin sisällä, humanoidin hahmon, joka tuijotti portaiden kaiteen välistä alas eteiseen, kohti myttyä jollaiseksi Salemin vanhemmat olivat lattialle tuupertuneet. Hoippuen ja haparoiden Salem yritti liikkua kohti tuota hahmoa, pyrkien näkemään mikä se oli, ja miksi se oli tuon iljettävästi muljuavan mustan aukon nielemänä, mutta hänen kehonsa reagoi yritykseen voimakkaasti, repivän kivun ja poltteen levitessä joka soluun, hänen päänsä tuntuen siltä kuin se olisi valmis repeämään liitoksistaan. Salem tunsi putoavansa, epävarmana siitä olivatko portaat hänen allaan kadonneet, vai oliko hän itse heittäytynyt kaiteen yli välttääkseen hahmon läsnäolosta aiheutuneen tuskan. Yhtä kaikki, hän mätkähti voimakkaasti alakerran lattialle, aivan vanhempiensa ruumiiden vierelle. Välittömästi hänet valtasi tunne, että joku tuijotti häntä, joku joka ei todellakaan aikonut hänelle mitään hyvää. Kohottaessaan katseensa vanhempiensa ylitse hän näki utuisen olennon, hirviön vailla muotoa. Se tuijotti häntä, alkaen sitten hiljalleen lipua häntä kohti. Pakokauhu valtasi Salemin. Mies pyristeli ylös lattialta niin nopeasti kuin kykeni, suunnaten hädissään kohti ulko-ovea. Hirviö hänen takanaan nopeutti kulkuaan, alkaen samalla levitä ja niellä koko asuntoa sisäänsä, vyöryen kohti Salemia kuin Azmean tappavat hiekkamyrskyt. Salemin saavuttaessa ulko-oven hirviö oli jo talon kokoinen, sen lukemattomat ulokkeet luikerrellen kohti uhriaan, aikeinaan tarttua häneen ja vetää hänet takaisin talon uumeniin, niellä hänet ja kadottaa hänet ikuisesti painajaisiinsa. Salemin onnistui taistella ovi auki ja heittäytyä ulos, vain tunteakseen putoavansa tyhjyyteen, joka vallitsi talon ulkopuolella. Salem tunsi pudotuksen vatsanpohjassaan, katsoen kammolla alapuolellaan avautuvaa pohjatonta tyhjyyttä, joka veti häntä auttamattomasti puoleensa, kotitalon jäädessä nopeasti taakse ja kadotessa näköpiiristä, vieden mukanaan kaikki ne lämpimät ja iloiset muistikuvat, jotka Salem siihen oli koskaan liittänyt.

Salem säpsähti hereille, putoamisen tunne edelleen vahvasti läsnä. Raskaasti hengittäen hän katseli ympäristöään, aluksi täydellisen ulalla siitä missä oli. Pimeys oli vaihtunut valoon, joka tuntui sokaisevan Salemin, kunnes tämän silmät alkoivat hiljalleen tottua kirkkauteen. Hetki hetkeltä näkökykynsä palautuessa hän alkoi muodostaa käsitystä ympäröivästä todellisuudestaan, tunnistaen olevansa peiteltynä potilaille tarkoitettuun sänkyyn, sidottuna koneisiin, jotka tarkkailivat hänen terveydentilaansa. YPP:n sairastupa. He olivat siis palanneet kotiin. Huojentuneena Salem valahti veltoksi sängyn pohjalla, tajuamatta edes suoda ajatusta sille miksi ylipäänsä siinä makasi, ainakaan aivan välittömästi. Hiljalleen Ocamarin viimeisimmät tapahtumat alkoivat kuitenkin palata hänen mieleensä, mukaan lukien kohtaaminen Haromin kanssa, sekä sen synkeä päätös. Nopeasti hän käänsi päätään sivuilleen, vain todetakseen ympäröivät vuoteet tyhjiksi. Ainakaan hänen matkakumppaninsa eivät olleet päätyneet tänne hänen kanssaan. Hän saattoi vain toivoa, että heidänkin oli onnistunut päästä pois Ocamarilta. Erinäiset kauhuskenaariot olivat jo valmiina laukkaamaan Salemin mielessä, kun hän yllättäen kuuli naisäänen puhuttelevan häntä, ja tuo ääni oli tällä hetkellä kaikki mitä hän tarvitsi löytääkseen edes osittaisen mielenrauhan.

"Hei." iloinen, joskin hieman väsyneenoloinen naisääni tervehti, saaden Salemin kääntämään katseensa sairashuoneensa ovelle, jonka vierelle asetellulla tuolilla istui tuttu hahmo.
"Hei." Salem vastasi kurkku karheana, hymyillen helpotuksesta nähdessään Shinean, joka oli kääritty paikoittain siteisiin, mutta vaikutti kuitenkin voivan olosuhteisiin nähden hyvin.
"Mikä on olo?" Shinea kysyi, nousten tuoliltaan ja kävellen Salemin vuoteen vierelle.
"Kuin olisin ottanut kymmenen erän nyrkkeilymatsin alusmurskaimen kanssa." Salem veisteli. Hänen kehonsa kipunoi kauttaaltaan, eikä lihaksissa ollut voimia nimeksikään verrattuna normaaliin.
"Ihan ymmärrettävää. Olet ollut kryounessa siitä asti kun poistuimme Ocamarilta." Shinea sanoi. "Sonaro halusi hoidattaa sinut YPP:ssa, jotta saisit varmasti parasta mahdollista hoitoa. Jäädyttämisesi oli ainoa tapa estää myrkkyä tekemästä tuhojaan elimistössäsi."
"Ilmankos paikat ovatkin vähän jäykkänä." Salem virnisti pienesti, mutta tämäkin ele sai aikaan kipunointia miehen kasvoilla. "Entä muut?"
"Älä turhaan huolehdi." Shinea vakuutteli. "Amarant on täysin turvassa. Hän on tosin ollut paljon omissa oloissaan. Sanoi että hänellä on asioita, jotka vaativat selvittelyä, sekä yksi helvetinmoinen raportti kirjoitettavanaan."
"Virkainto kuten aina." Salem hymähti.
"Razerista ja Indigosta en osaa juurikaan sanoa. Razer ei kamalasti jaa omia mietteitään tai tekemisiään, ja Indigo on kuulemma Hydruksen erikoisjoukkojen luona."
"Erikoisjoukkojen? Miksi?" Salem hämmästyi.
"Indigo ilmeisesti lupautui menemään YPP:n edustajana erikoisjoukkojen luokse, kaiketi raportoidakseen heille metsästäjien osuutta Ocamarin tapahtumissa. Vähän kuten Phobos saapui tänne tekemään samaa erikoisjoukkojen puolesta." Shinea summasi. "Tai niin Amarant minulle muotoili sen, mitä Remzar oli hänelle ja Razerille kertonut palattuamme."

Salem nyökkäsi vaitonaisena. Ainakin kukin heistä oli päässyt pois välittömän vaaran tieltä. Shinean mukaan oli kulunut jo viikko siitä, kun he olivat lähteneet paluumatkalle Ocamarilta. Alkuun heidät oltiin eristetty karanteeniin, olivathan he olleet kontaktissa Tabooralaisen kanssa, joka saattoi kantaa edelleen kansansa tappanutta virusta elimistössään. YPP:ssa oltiin kuitenkin todettu nopeasti, ettei kukaan heistä ollut altistunut virukselle, ja terveystarkastuksen jälkeen karanteeni olikin rauennut. Zenithia ei Shinea ollut nähnyt, mutta oli kuullut tämänkin päätyneen YPP:hen.

"Joko olet päässyt puhumaan veljesi kanssa?" Salem kysyi lopulta.
"En vielä." Shinea pudisti päätään. "Hänet vietiin erilleen meistä muista heti saavuttuamme."
"Ainakin hän on elossa." Salem lohdutti.
"Niinpä. Ja ainakin toistaiseksi myös turvassa." Shinea hymyili pienesti. "Tehtävä suoritettu, vai mitä?"
"Niin kai." Salem naurahti kuivasti. Hän olisi suonut tehtävän sujuneen huomattavasti paremmin, mutta lopputulosta ei käynyt kiistäminen, ja kaiketi se oli kaikki millä oli väliä.
"Minun on hyvin hankala pukea sanoiksi sitä, kuinka kiitollinen olen teille." Shinea jatkoi. "Autoitte minua saamaan veljeni takaisin, ja sen lisäksi sinä riskeerasit kaiken pelastaaksesi henkeni Haromilta. Pelkkä kiitos on aivan liian keveä ilmaus sille, mitä oikeasti haluaisin sanoa..."
"Ei sinun tarvitse sanoa mitään." Salem keskeytti.

Naisen sanat eivät ehkä olleet tarpeen, mutta ne nostattivat Salemin mielialaa suuresti, ja sallipa nuorukainen itselleen pienen itsetyytyväisyyden pilkahduksenkin. Kiitos ei kuitenkaan ollut se syy joka oli Salemin tälle alalle ajanut. Ensisijaisesti hän oli halunnut kyetä auttamaan apua tarvitsevia, ja toisin kuin dress-up-murhien kohdalla, jolloin hän oli ollut liian myöhässä auttaakseen Traversalaisperheitä jotka olivat menettäneet tyttärensä, nyt hän koki vihdoin saavuttaneensa tavoitteensa...yhtä pientä yksityiskohtaa lukuun ottamatta.

"Sitä paitsi, minusta tuntuu että minä olin lopulta se pelastettava osapuoli." Salem jatkoi nolona naurahtaen. "Muistaakseni käskit minua ryhdistäytymään, koska et halunnut ottaa kuolemaani omalletunnollesi."
"Paniikki saattoi puhua puolestani." Shinea virnisti pienesti. "Olin jo täysin vakuuttunut että joutuisin raahaamaan velttoa persettäsi halki lumierämaan, elleivät erikoisjoukot olisi tulleet paikalle kuin tilauksesta."
"Pelastajasta tuli pelastettava. Ei mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan." Salem hymyili nolosti.
"Mies joka pelastaa neidon hädästä ilman lisätwistiä on klisee." Shinea huomautti. "Sitä paitsi, eikö lopputulos ole kuitenkin pääasia?"

Shinealla oli erinomainen pointti. Ei ollut väliä mitä oli tapahtunut, vain se merkitsi että he olivat nyt täällä, ainakin suhteellisen kunnossa ja turvassa. Keskustelun lomassa Salemin katse kääntyi hänen sänkynsä vierellä olleelle pöydälle, jolle oli aseteltu siistiin riviin toivotuskortteja. Kokoelman suuruudessa ei ollut hurraamista, mutta Salem oli hyvillään tästäkin vähästä. Shinea ojensi kortit miehelle, joka alkoi uteliaana käymään niitä läpi. Yhden kortin hän tunnisti jo lukemattakin. Sen lapsekkaalla tyylillä piirretty kuva esitti kolaroitua alusta kuljettajineen, sekä kahta mekaanikon asuun pukeutunutta hahmoa, jotka olivat kasanneet aluksen rikki hajonneen kuljettajan uudelleen pultein ja mutterein, vailla minkäänlaista käsitystä ihmisen anatomiasta. Lopputulos olikin varsin humoristinen, mekaanikkojen raapiessa hämmentyneinä päitään kokoon kursimansa luonnonoikun vierellä. "Pidä itsesi kasassa" luki kortin sisäpuolella, ja allekirjoitus varmisti sen minkä Salem oli jo osannut päätelläkin. Keiran kauniisti kirjailtu nimi sai nuorukaisen hymyilemään, eikä se jäänyt Shinealta huomaamatta. Naisella ei ollut aavistustakaan kuka tämä Keira oli, mutta ilmeisesti joku jonka toivotusta Salem piti suuressa arvossa. Toinen kortti kuvasti hyvinkin söpöä hiekkahaita, jonka otsaan oli lätkäisty laastari. Tämä yksinkertainen kortti kantoi Sonaron nimeä. Seuraava oli Shinealta itseltään, joka kantoi kannessaan söpöä pientä giga-ursan pentua, joka sairasti vuoteessaan. Kortin sisään oli kirjoitettu värikkäin sanamuodoin kiitokset kaikesta siitä, mitä Salem oli Shinean hyväksi tehnyt sinä lyhyenä aikana, jonka he olivat tunteneet. Salem katsahti Shineaan, joka vastasi pienellä olankohautuksella. Ilmeisesti kiittäminen kirjallisesti oli hivenen sanojen löytämistä helpompaa. Neljäs kortti oli Amarantin järjestämä yhteispanostus, johon hän oli kerännyt mahdollisimman monen YPP:n metsästäjän ja kadetin allekirjoitukset, ja joka kantoi kannessaan kuvaa mehujäätikusta, joka tärisi kylmäänsä, ja puhekuplansa perusteella kaipasi lämpimiä ajatuksia voidakseen paremmin. Viimeisen kortin kannessa oli puolestaan iso kuppi höyryävää juomaa, tavanomainen "parane pian"-teksti, sekä öljyinen sormenjälki, joka oli peruja kortin antajalta itseltään. Salem avasi kortin, yllättyen silminnähden. Korttiin oli rustattu pieni runonvärssy, uskomattoman kauniilla ja tyylitellyllä käsialalla kirjoitettuna, ja samoilla tarkoin harkituilla kädenliikkeillä oli kirjailtu myös kortin antajan nimi: Pace, YPP:n aseseppä, tuo suurikokoinen mies joka ei puhunut juuri koskaan, ja puhuessaankin hyvin vaivalloisesti. Moni piti Pacea hyvin vähäpätöisenä ja merkityksettömänä osana YPP:n koneistoa, kohdellen tätä huonosti ja puhuen tälle törkeästi, mutta Salem oli aina kohdellut miestä kunnioituksella, ja tätä korttia pidellessään nuorimies tunsi erityisen vahvasti, kuinka paljon Pace näitä vähän vaativia eleitä arvostikaan. Salem kurotti pöytää kohti laittaakseen kortit takaisin paikoilleen, mutta yllättävä, terävä kipu kyljessä sai hänen kehonsa vavahtamaan, otteen kirpoamaan korteista, jotka putosivat lattialle.

"Oletko kunnossa?!" Shinea säikähti.
"E-ei tässä mitään. Kroppa taitaa olla vielä vähän kohmeessa." Salem mutisi, painellen kylkeään kohdasta johon kipu oli juuri iskenyt. Se oli edelleen hellä kosketukselle. "Kaiketi vain kryounen haittavaikutuksia."
"Siinä tapauksessa teemme niin, että minä lähden häiritsemästä sinua, ja sinä pysyt visusti sängyn pohjalla, kunnes olet täysin toipunut." Shinea vannotti, kumartuen poimimaan Salemin saamat kortit, asetellen ne takaisin pöydälle. "Viivyn vielä isäni kämpillä, ainakin kunnes saan jutella Phoboksen kanssa. Tulen käymään pian uudelleen, ellei sinua kotiuteta ennen sitä."
"Kuulostaa hyvältä." Salem nyökkäsi, asettuen jälleen makuulle vuoteellaan.
"Pyydän lähtiessäni hoitajaa katsomaan että sinulla on kaikki tarvittava." Shinea huikkasi vielä ennen lähtöään, Salemin vastatessa pelkällä mutinalla.


Huoneen ovi sulkeutui. Hiljaisuus laskeutui jälleen Salemin ylle kuin näkymätön huopa. Nuorukainen makasi vuoteellaan vaitonaisena, vakavana, sulatellen kaikkea kuulemaansa. Ei kuitenkaan kestänyt kauaakaan, kun Shinean sulkema ovi avautui uudelleen, tällä kertaa väistyäkseen sisään astelevan hoitajan tieltä. Hoitaja ilmoitti tulleensa tekemään pikaisen tarkastuksen Salemin kunnosta, ennen kuin tämän annettaisiin taas nukahtaa, ihan vain varmistaakseen ettei mikään sisäelimissä tai aivoissa ollut mennyt pieleen kryounen vaikutuksesta. Mahdollisuus tällaisiin vakavampiin sivuvaikutuksiin oli ajan saatossa ja teknologian kehittyessä käynyt pieneksi, mutta varman päälle pelaaminen oli silti käytäntö josta näissä asioissa harvemmin tingittiin. Onneksi Salemin ei tarvinnut kuin lojua vuoteessaan. Hänen ympärillään olleet laitteet antoivat hoitajalle lähes kaiken tiedon mitä tämä tarvitsi, ja loput täydentyivät vuoteeseen itseensä sisäänrakennetun kuvauslaitteen kautta, joka skannasi Salemin kehon päästä varpaisiin, antaen kirjallisen raportin havainnoistaan hoitajan tulkittavaksi. Kaikki tuntui olevan kunnossa, joten hoitaja antoi miehelle unta edistävää lääkettä, toivotti kauniita unia, ja poistui yhtä rutiininomaisin elkein kuin oli tullutkin. Salem tuhahti hiljaa. Kauniita unia oli hoitaja toivottanut...Salemin ajatukset palasivat väistämättä painajaiseen, joka häntä oli aiemmin vainonnut. Se oli ollut vain unta, mutta silti sen oli onnistunut jättää häneen uskomattoman ahdistuksentunteen, selittämättömän pelon joka tökki hänen aivojaan, roikkuen visusti tajunnan reunamilla, kuin vaanien mahdollisuutta palautua mieleen kaikessa kauheudessaan. Hiljaa huokaisten nuorukainen käpertyi peittoonsa, puristaen silmänsä tiukasti umpeen, rukoillen hiljaa että hänen leponsa olisi hieman aiempaa rauhallisempaa.

Zenith istui pienen huoneen perimmäisessä nurkassa, hänkin Salemin lailla yhä toipuen kryounen jälkioireista, joskin huomattavan erilaisessa ympäristössä. Hänen sellinsä oli epämukava, kolkon steriili, eivätkä sen valkeat seinät ainakaan auttaneet häntä unohtamaan kaikkea sitä sokeaa valkoista jota hän oli ollut pakotettu tuijottamaan Ocamarin retkensä aikana. Hän oli tosin olettanut, ettei hänen kehonsa kuluttaisi energiaa aivan yhtä räväkästi täällä YPP:n vankiosastolla kuin Ocamarilla, kiitos toimivan lämmityksen, mutta siitäkin huolimatta Zenith tunsi olonsa alati heikoksi. Hän oli myös saanut todeta, ettei voinut käyttää kykyjään tässä tilassa. Millä noituudella tällainen säilytyskoppi sitten toimi, sitä ei Zenith tiennyt, mutta hän oli kyllä protestoinut asiaa kääntämällä vuoteensa kyljelleen ja tukkimalla wc-pönttönsä yrittämällä vetää peittonsa siitä alas. Kun kumpikaan näistä eleistä ei ollut onnistunut kiinnittämään kenenkään huomiota, oli Zenithin ajanviettotavat käyneet vähäisiksi, mikä oli saanut hänet alkujaankin hukkumaan omiin mietteisiinsä tällä tavoin. Mutta ne mietteet olivat vaarallinen paikka eksyä.

"En ymmärrä sinua, Dawna!" Zenith kuuli nuoren miehenalun äänen korvissaan, kuin olisi vasta eilen päästänyt nämä kotokielensä sanat huuliltaan. "Diamit ovat ehkä poissa tällä erää, mutta se ei tarkoita etteivätkö he palaisi Arcanaan, kunhan ovat nuolleet haavansa."
"Sitten me vain karkotamme heidät uudelleen, niin monesti kuin on tarve." Zenith muisti Dawna-nimisen naisen vastauksen, tyyntä ja tietävää äänensävyä myöten.
"Ja entä jos he kääntävät huomionsa ensi kerralla Tabooraan? Voisimmeko todella vastustaa heitä yksin?" Zenith oli inttänyt. "Arcanan asekehittelyrajoitteet pidättelevät teknologiaamme jo nyt. Selkämme kääntäminen yhteiselle puolustuslinjalle rauhan aikaan ei palvele meitä kriisin syntyessä. Päinvastoin jäämme vain varmemmin omillemme."
"Sinä siis olisit ennemmin lähtenyt mukaan tähän...miksi he sitä kutsuivat...? YPP-hankkeeseen?" Dawnan kärkevä vastaus oli kuulunut.
"Eikö se sinusta kuulosta tukemisen arvoiselta idealta?" Zenith kysyi.
"Oikein toteutettuna siinä ei ole mitään vikaa." Dawna perusteli. "En vain luota sen Azmealaisen motiivien olevan täysin puhtaat."

Zenith havahtui muistelmistaan. Dawnan sanat olivat kirpaisseet häntä jälleen kerran, kuten ne tekivät joka kerran kun hän tätä keskustelua ajautui muistelemaan. Eivätkä ne kerrat olleet harvoja. Itse asiassa päivääkään miehen elämästä ei ollut kulunut, etteikö hän edes jollain tasolla kävisi tätä samaa väittelyä läpi, muistaen Dawnan äänenpainon ja oman puheensa sävyt täydellisesti. Hän muisti heitä ympäröineen valaistuksen, huoneen lämmön ja tuoksun, aivan kaiken pienintä yksityiskohtaa myöden. Ja nämä muistot sattuivat, pahemmin kuin yksikään kuviteltavissa oleva fyysinen vamma.

"Anna tulla vain. Sano että olit oikeassa." Zenith alkoi kuiskia hiljaa.

Zenith puhutteli ääntä, joka aika-ajoin ilmaantui hänen alitajuntaansa jakelemaan mielipiteitään, ohjastamaan hänen moraalista kompassiaan ratkaisevilla hetkillä, kuten vaikkapa Ocamarilla, kun Zenith oli päätynyt auttamaan Hydruslaisia tuhoamaan Solarin. Ääni kuitenkin pysyi vaiti.

"Sinä tykkäät neuvoa ja puuttua asioihini aina kun sitä ei kaivata. Mikset kerrankin tekisi sitä kun siitä olisi hyötyä?" Zenith jatkoi.

Ääni ei vieläkään vastannut, ja sen poissaolo sai Zenithin tuntemaan olonsa ontoksi ja yksinäiseksi. Mies käpertyi tiukemmin nurkkaansa, hengittäen pinnallisesti, padoten sisältään ulos pyrkivää surua ja epätoivoa parhaansa mukaan.

"Pyydän, Dawna...sano jotain. Ihan mitä vain." Zenith kuiski murtuvalla äänellä. "Lohduta minua kuten ennen vanhaan. Tarvitsen sinua."

Zenithin vetoomus jäi kuitenkin ilman vastakaikua. Hän istui nurkassaan hyvän tovin, yrittäen parhaansa mukaan sopeutua hiljaisuuteen ympärillään, siihen lohduttomaan yksinäisyyden tuntuun joka häntä riipi. Vasta kuullessaan ääniä sellinsä ulkopuolella kulkevasta käytävästä onnistui miehen kasata itsensä ja vetää kasvonsa jälleen peruslukemille. Hän tuijotti punertavana hohkavan, sellin oven virkaa toimittavan suojakentän läpi käytävään, johon pian ilmestyi Azmealaisen miehen hahmo. Sonaro Dogrenn kohtasi Zenithin katseen, hymyillen pienesti muhkeiden viiksiensä alta. Zenith vastasi hymyyn, joskin hänen virneestään puuttui kaikki ilo ja riemu jota sillä tavanomaisesti indigoitiin. Se oli teennäisin, pinnallisin hymy, jonka Sonaro oli koskaan nähnyt, ja sitä rajaa ei ollut helppoa ylittää.

"Olet näemmä hereillä. Hyvä niin." Sonaro hymyili, silmäillen sitten Zenithin sellinsä sisustuksella ilmaistua kannanottoa. "Etkö ala olla jo hivenen liian vanha tällaiseen kiukutteluun?"
"Jollainhan sitä aikaa pitää tappaa." Zenith tyytyi toteamaan. "Antaisit minulle edes conquer-laudan tai korttipakan, niin ongelma hoituisi sillä."
"Katson mitä voin tehdä." Sonaro lupasi, ilmeenkään värähtämättä.

Zenith hyppäsi ketterästi jaloilleen, laahusti sellinsä halki ja nojasi kätensä ovenpieleen, jääden tuijottamaan Sonaroa suojakentän läpi, niin läheltä kuin uskaltautui tuota väreilevää energiaseinää vain lähestyä. Sonaro tunsi arvostelevan katseen vaeltavan olemuksensa päästä varpaisiin, antamatta tämän kuitenkaan hetkauttaa itseään. Sen sijaan hän kurotti kätensä seinällä olleelle ohjauspaneelille, sammuttaen Zenithia sitovan suojakilven heidän väliltään, astuen muina miehinä sisään miehen selliin. Zenith loi pikaisesti mielessään pakosuunnitelman, kuinka hän tyrmäisi tuon vanhuksen yhdellä nopealla liikkeellä ja pinkoisi matkoihinsa, nyt kun oviaukko ammotti avoimena. Sonaro oli kuitenkin iästään ja koostaan huolimatta nopea liikkeissään, ja vaikka Zenithin onnistuisikin päästä tämän ohi, niin mitä sitten? Hän oli YPP:n sydämessä, metsästäjien ja kadettien piirittämänä. Kuka tietää, ehkä koko vankiosasto oli viritetty toimimaan sillä samalla periaatteella, joka imi Zenithin energiaa tälläkin hetkellä, tehden hänestä hampaattoman vulpian vastapuolensa edessä. Mikäli Zenith mieli vapauteen, olisi hänen keksittävä jotain aivan muuta.

"Saatamme molemmat olla jo vanhoja, mutta väittäisin että toinen meistä on vanhennut toista arvokkaammin." Zenith piikitteli Sonaron astuessa peremmälle, samalla sulkiessaan myös oven suojakilven, vangiten itsensä Zenithin seuraksi tämän selliin. "Sinä olet päästänyt itsesi rupsahtamaan pahemman kerran."
"Ikä ja virantoimituksessa saadut kolhut ovat vieneet veronsa, ystäväiseni. Sen lisäksi YPP on pitänyt minut sidottuna työpöytääni jo pitkän aikaa, mikä ei ole hyvä yhdistelmä taloudenhoitajani herkkupöytien kanssa. " Sonaro myönsi, taputellen vatsaansa. "Se nainen hemmottelee minut piloille."
"Kiva kuulla että elämässäsi on kaikki kivasti ja ruusuisesti." Zenith tuhahti. "Vaikuttaa tosin siltä, että legendan maineessa paistattelu on tehnyt sinusta ylimielisen. Vai luuletko etten voisi katkaista niskaasi kuin tikkua, nyt kun seisot edessäni vailla puolustuskeinoa?"
"Minun asemassani ei luulla, vaan tiedetään." Sonaro myhäili, koputtaen kävelykepillään lattiaa. "Tämä selli on suunniteltu vartavasten Tabooralaisia silmälläpitäen. Katto, seinät ja lattia ovat kaikki valmistettu materiaalista joka mitätöi rodullenne ominaiset taikatemput, tehden teistä heikkoja ja helposti käsiteltäviä."
"Taisi olla kovassa käytössä operaatio Supernovan aikoihin, vai kuinka?" Zenith kähähti, silminnähden täynnä uutta inhoa selliään kohtaan.

Sonaro ei vastannut Zenithin kysymykseen. Sen sijaan hän heilautti kävelykeppinsä sulavasti miehen kaulalle, käynnistäen siinä piilleen energiaviikatteen terän, jonka hohde värjäsi Zenithin kasvot punaiseksi, kuumotellen aivan hänen poskensa vierellä.

"Ihan vain jos satuit miettimään, niin minulle kyseinen teknologia ei tuota minkäänlaisia esteitä." Sonaro tokaisi. "Miten päin vain tahdoitkaan asiaa katsella, olet täysin armoillani, joten pyydän, ihan oman etusi vuoksi, pysy ruodussa."

Zenithin suupielet nytkähtivät pieneen virneeseen. Juuri tämän puolen Sonarosta hän muisti, ei tuota kilttiä ukkoa joka puhui pehmoisia ja eli kaikkien kohteliaisuusetikettien mukaisesti. Sonaro oli aina valmis kaikkeen, jopa häikäilemättömään julmuuteen, jos se oli tarpeellista tavoitteen saavuttamiseksi. Hän ei ehkä ollut se pahin Azmealainen jonka Zenith tiesi, mutta oli hänelläkin synkkä puolensa.

"Golgotha, Seiram, Razerath, Mordar, Rundaar...koodinimet, joita Hydruksen vapaussodassa menestyneet joukot käyttivät viestinnässään toisensa tunnistaakseen. Kukin niistä lienee palanut pysyvästi siinä sodassa taistelleiden mieliin." Sonaro kertoi, pidellen viikatteensa terää visusti Zenithin kaulan lähettyvillä. "Näiden lisäksi oli kuitenkin vielä yksi koodinimi, jota Tabooralta tulleet vahvistukset käyttivät. Muistuttaisitko minua, mikä se oli?"
"...Zenith." Tabooralainen kähähti.
"Olen utelias. Mikä kumma sinut riivasi esittelemään itsesi tuolla koodinimellä YPP:n metsästäjille? Sinun on täytynyt tietää, että se herättäisi huomiomme välittömästi." Sonaro kysyi.
"Nimenomaan. Halusin teidän huomionne. Sekä sinun, Karmin että Remzarin." Tabooralainen virnisti ivallisesti. "Halusin teidän tietävän että olen yhä täällä. Että Arcanassa on vielä ainakin yksi Tabooralainen. Ja ennen kaikkea halusin teidän tietävän, että se olen juuri minä."
"Viestisi tuli perille, ystävä." Sonaro hymähti. "Mitä nyt olisi tarkoitus tapahtua?"
"Siinäpä se...minun ei katsos ollut tarkoitus jäädä kiinni." Tabooralainen naurahti hieman nolona, laukaisten tilanteen jännitettä hieman.
"Ainakin osaat myöntää tappiosi." Sonaro myhäili, laskien viikatteensa. "Siinä suhteessa poikkeat sisarestasi huomattavan paljon."

Tabooralaisen mysteerimiehen teki mieli väittää vastaan. Häntä ei suinkaan oltu lyöty, ei lähimainkaan. Mutka suunnitelmissa ei suinkaan tarkoittanut automaattista tappiota. Miehen teki myös mieli tehdä jotain kamalaa Sonarolle, joka oli kehdannut mainita hänen siskonsa likaisilla äänihuulillaan, mutta se ei nyt palvelisi hänen tarkoituksiaan, joten hän hillitsi itsensä.
Sonaro käänsi äkisti katseensa sellin käytävään, johon oli ilmestynyt kaksi uutta hahmoa, toinen vankiosaston vartija valkeanharmaassa univormussaan, toinen puolestaan joku joka käänsi ulkonäöllään katseita minne vain meni. Hahmo oli sonnustautunut mustaan, kaapumaiseen takkiin, tummiin housuihin ja teräväkärkisiin saappaisiin, joiden kannoissa oli pienet korot. Käsissään hahmolla oli samaa värimaailmaa mukailevat hanskat, joiden sormenpäät olivat metalliset. Päässään hahmolla oli takkiin kuuluva huppu, ja kasvoillaan heijastavapintainen metallimaski, jonka syvien silmäkuoppien sisältä loisti kirkkaansininen kajo, ja jonka silmiinpistävin piirre oli pitkä, korppimainen nokka, jonka sivuilla olleet venttiilit päästivät ajoittain ulos ilmanpuuskahduksen. Korpinnaamioinen hahmo sammutti sellin suojakentän, viittoen Sonarolle jotakin.

"Tulet pysymään tässä sellissä, kunnes päätämme toisin. Toivon ettet tee itsestäsi numeroa vierailusi aikana." Sonaro jatkoi, Tabooralaisen ollessa haluton avaamaan enää suutaan. Sonaro kääntyikin käytävässä odottavan korpin suuntaan. "Tohtori Raven, olet vapaa ottamaan mitä ikinä näytteitä hänestä haluatkaan."
"Saanen tulokset valmiiksi huomiseksi." Raveniksi kutsuttu hahmo lupasi, hänen äänensä muokkautuen vääristyneen kaikuvaksi ja metalliseksi maskin toimesta. Edes puheen perusteella oli mahdotonta tietää varmaksi, oliko hahmo mies, nainen, vai jotain ihan muuta. "Ai niin...sain ilmoituksen että Salem on herännyt tovi sitten horroksestaan. Mikä puolestaan tarkoittaa, että sinulla on töitä tehtävänä huomista silmällä pitäen."
"Tiedän. Yö taitaa venähtää taas pitkäksi." Sonaro huokaisi astellessaan käytävään, Ravenin puolestaan astuessa hänen ohitseen selliin. Vielä ennen lähtöään Sonaro kuitenkin kääntyi Tabooralaisen vankinsa puoleen. "Pyydän, yritä edes käyttäytyä arvosi mukaisesti, Soles."

Tabooralainen tuhahti kuullessaan oikean nimensä lausuttavan Sonaron toimesta. Hän katsoi tappavalla katseella Sonaron perään, välittämättä seuraansa jääneestä tohtorista pätkääkään, ainakaan ennen kuin tämä alkoi hiljalleen kaivaa esiin instrumenttejaan, jotka muistuttivat enemmän kidutusvälineitä menneiltä vuosisadoilta, kuin oikeita lääkärintarvikkeita. Soles katsahti tohtorin hohtaviin silmiin, ja vaikka sitä olikin mahdotonta nähdä tuon maskin läpi, saattoi hän vannoa korpin hymyilevän tämän ilmoittaessa, ettei seuraava toimenpide tuntuisi kovinkaan miellyttävältä.

[Salem]

Chapter 26. Zenith (2/2)

Sonaro nojaili kävelykeppiinsä hissin kuljettaessa hänet kerrokseen, jossa hänen ja Remzarin toimisto sijaitsi. Kello oli jo paljon, mutta työtä oli vielä paljon tehtävänä. Hissin saavuttaessa määränpäänsä Sonaro sysäsi itsensä liikkeelle. Hänen polviaan särki, mikä teki kävelystä aavistuksen hankalampaa kuin Sonaro olisi toivonut. Kätketyn aseen lisäksi kävelykeppi saikin toteuttaa oikeaa tarkoitustaan miehen nojatessa kulkunsa osittain sen varaan. Käytävää halkoessaan Sonaro loi pikaisen silmäyksen tuttuihin tauluihin matkansa varrella, sekä niiden kuvastamiin muotokuviin itsestään, Remzar Artemiresta ja Karm Waysta, YPP:n isistä, jotka kolmestaan olivat rakentaneet firmasta sen mitä se nyt oli. Tuohon aikaan he olivat olleet vielä nuoria ja täynnä toivoa. Sonaro saattoi tuntea nuoremman itsensä tuijottavan häntä halveksuen, kuin pettyneenä siitä vanhasta pierusta joksi tämä oli vanhennut. Toimiston oven avautuessa Sonaro kohtasi häntä kohti katsahtaneen Remzarin katseen, joka istui pöytänsä äärellä, lukien jotakin virallisenoloisesti kirjoitettua paperia. Dokumenttien ja lomakkeiden seurana hänen työpöydällään oli myös juomalasi, sekä avattu pullo liqrusta, tummansävyistä alkoholijuomaa.

"Yhä työn touhussa?" Sonaro hymähti, nilkutellen kohti omaa työpöytäänsä.
"Saimme yhteydenoton Hydruksen erikoisjoukoilta. Muuan Rhett Sineth kiittää YPP:ta avusta Ocamarin tilanteen ratkaisussa." Remzar mutisi paperia hypistellessään. "Hän ehdottaa informaationvaihtoa vastineeksi Phobos Wayn vapauttamisesta, epävirallisesti tietenkin, jotta YPP voisi vastakin pitää puolueetonta kantaa Hydruksen ja Diamien välisissä konflikteissa."
"Phobokseen liittyvät asiat ovat sinun heiniäsi. Teet kuten parhaaksi katsot." Sonaro vastasi, kaivaen työpöytänsä laatikosta purkillisen pillereitä. "Onko imperiumi ottanut jo yhteyttä?"
"Keisari on halukas istumaan kanssamme neuvottelupöytään. Virallinen kanta on, ettei imperiumilla ole mitään käsitystä Ocamarilla toimineista tahoista." Remzar ilmoitti, kulauttaen huikan lasistaan. "He olivat myös hyvin kiinnostuneita siitä riekaleesta, josta kerroit."

Sonaro nyökkäsi vastaukseksi, nilkuttaen Remzarin pöydän äärelle, ottaen kyselemättä itselleenkin juomalasin ja kaataen sen pohjalle lorauksen liqrusta. Yhdellä hörpyllä mies joi lasin tyhjäksi, huuhtoen nappaamansa pillerit kurkustaan alas, kurottaen sitten täyttämään lasiaan uudelleen.

"Alkoholi ja lääkkeet eivät ole hyvä yhdistelmä." Remzar huomautti.
"Tähän särkyyn se on ainoa tehokas hoitomenetelmä." Sonaro murahti.
"Oliko pakko alkaa hillumaan Ocamarilla?" Remzar vinoili. "Käyttäytyisit ikäsi ja arvosi mukaan. Sinulla on nyt väkeä hoitamaan likaiset työt puolestasi."
"Totta. Mutta joskus on hauskaa verestää vanhoja muistoja ja liata omatkin kätensä." Sonaro virnisti viiksiensä takaa.
"Ocamarista puheen ollen, Amarant luovutti raporttinsa aiemmin." Remzar tokaisi, liu'uttaen Amarantilta saamansa raportin pöytänsä pintaa pitkin kohti Sonaroa, joka poimi sen selattavakseen. "Nuoren Salemin osuus tässä kertomuksessa ei suoranaisesti vakuuta minua."
"Shinea Wayn kertoma taas puhuu hänen puolestaan." Sonaro vastasi.
"Siitäkin huolimatta kysymys säilyy: luottaisitko sinä yhtäkään oikeasti tärkeää tehtävää Salemin harteille?" Remzar vastusteli.
"Ei häntä olla heti nostamassakaan eliittimetsästäjä-ohjelmaamme." Sonaro tuhahti. "Tämän tehtävän myötä hän saavutti tärkeän virstanpylvään, ja haasteista huolimatta onnistui lopulta toimimaan kuten metsästäjältä odotetaan. Eikä myöskään pidä unohtaa onnistuneesti hoidettua tehtävää Traversalla."
"Kaivat vain omaa hautaasi tällä..." Remzar pyöritti päätään. "Tee kuten haluat, niin kauan kun vain varmistat ettet hautaa mukanasi koko YPP:ta."
"Älä sinä sillä päätäsi vaivaa." Sonaro vähätteli, kaksikon ottaessa yhtäaikaiset kulaukset juomalaseistaan. "Entäpä Razer? Kuinka hän mahtoi ottaa uutiset Indigosta?"
"Annoin heidän ymmärtää, että Indigo on Hydruslaisten luona." Remzar totesi vailla minkäänlaista tunteenhivettä.
"Se valhe ei tule kestämään tarkempaa tarkastelua." Sonaro hymähti.
"Kertoisitko sitten ennemmin totuuden? Että YPP ei tiedä missä yksi heidän lupaavimmista metsästäjistään on?" Remzar murahti. "Parempi olla vetämättä vakavia johtopäätöksiä, ennen kuin saamme varmuuden hänen kohtalostaan."
"Jos en tietäisi paremmin, luulisin sinun toimivan isänvaiston varassa." Sonaro kiusasi. "Onko sittenkin niin, että Remzar Artemirella on kuin onkin pehmeä kohta panssarissaan?"
"Olen vain käytännöllinen." Remzar puuskahti, sivuuttaen moiset vihjailut. "Razerin tuntien hän repisi pelihousunsa ja lähtisi haastamaan riitaa Diamien kanssa, jos olisi edes epäilys että he ovat tehneet Indigolle jotakin. Paljoon olen valmis sen pojan suhteen, mutten siihen että hän aloittaa avoimen sodan imperiumin ja Arcanan välille toimimalla tunnekuohun vallassa."

Sonaro myönsi näkevänsä logiikan Remzarin toimissa, vaikkei pitänytkään ajatuksesta, että joutuivat valehtelemaan asiasta tällä tavoin. Ocamarilta löydetty hengitysmaski ei kertonut kovinkaan valoisaa tarinaa Indigon tilasta, mutta toisaalta naisesta ei oltu löydetty mitään muuta, ei ruumista, verta, eikä minkäänlaisia viitteitä siitä että tälle oltaisiin tehty pahempaa väkivaltaa. Oli aivan yhtälailla mahdollista, että Indigo oli joutunut hylkäämään vioittuneen hengitysmaskin paetessaan hyökkääjiään, kuin että olisi jäänyt näiden vangiksi. Molemmat vaihtoehdot toki vetivät aivan omanlaisensa aikarajan sille, missä kunnossa Indigo löydettäisiin. Etsinnät olivat edelleen käynnissä Ocamarin päässä, ja asiaan tartuttaisiin varmasti myös palaverissa keisari Xenor Diamoksen kanssa. Juuri nyt sen spekulointi ei auttaisi ketään, joten kumpikin YPP:n johtaja päätti antaa asialle osoitettujen tahojen tehdä mitä tehtävissä oli, ja keskittyä ennemmin akuutimpiin tehtäviinsä. Yöstä oli tulossa pitkä.

Starr raotti silmiään, ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan. Hänen viimeinen selkeä muistikuvansa oli toistanut itseään hänen unissaan lukemattomia kertoja. Phobos Way pistämässä häntä celleeninmyrkkypiikillä oli polttanut itsensä pysyvästi miehen mieleen, ja jokainen eri variaatio tuosta samasta tapahtumasta oli tuntunut kuin henkilökohtaiselta hyökkäykseltä Starrin egoa vastaan. Muistikuvat tuon häpeällisen tilanteen jälkeen olivat olleet pelkkää sumua. Hänellä oli joitakin utuisia mielikuvia ympärillään häärineistä hahmoista, jotka olivat kerta toisensa jälkeen pistäneet häneen jotakin, joka oli vaivuttanut hänet takaisin rauhattomiin uniinsa.
Tuntiessaan olonsa edes hivenen tasautuneeksi, Starr alkoi tarkkailla ympäristöään, huomaten istuvansa alastomana jossakin pimeässä, laajassa huoneessa, jossa ei ollut kalusteita ollenkaan. Seinät olivat ankeanväristä kiveä, ja hieman kauempana jatkuvassa käytävässä näkyi rautaisia kalteriovia, jotka olivat kuitenkin ajan saatossa ruostuneet umpeen. Äkkiseltään miehellä ei ollut aavistustakaan missä oli. Ei ainakaan Ocamarilla, sen verran hän osasi päätellä. Kenties Phobos ja kumppanit olivat raahanneet hänet jonnekin hänelle tuntemattomaksi jääneisiin erikoisjoukkojen tiloihin, jossa voisivat kuulustella häntä rauhassa, vailla pelkoa siitä että Starr voisi hyödyntää tuttua ympäristöä pakoyrityksissään? Jostain syystä tämäkään ei kuitenkaan vaikuttanut todennäköiseltä. Tässä paikassa oli jotain mikä ei sopinut kuvaan...jotakin paljon pahaenteisempää.
Starr köhäisi voimakkaasti, kolkko kaiku vastaten samalla mitalla kaikkialta ympärillään. Miehen suussa maistui jokin jota pystyi vain kuvailla perseeksi, hänen kielensä oli kuiva ja rosoinen, tarttuen poskiin ja kitalakeen. Starr tunsi voimakkaan, kylmän puristuksen ranteissaan, ja suunnatessaan katseensa käsiinsä hän sai huomata olevansa kahlittuna. Paksut raudat hänen ranteissaan olivat aivan liian kireällä, rikkoen hänen ihoaan joka liikkeestä. Näihin rautoihin oli puolestaan kytkettynä myös paksu vaijeri, joka roikkui velttona ilmassa miehen vierellä. Tämän lisäksi kylmä puri hänen ihoaan myös hänen allaan, sillä lattia tuntui olevan metallia. Nopeasti Starr totesi sen olevan suurikokoinen luukku, joka johti kuka ties mihin.

"M-missä..." Starr kähisi, ääni tuskin kuuluvilla kuivalta kurkultaan.

Miehen sanat pysähtyivät kuin seinään hänen kuullessaan askelia, jotka lähestyivät häntä selvästi korkeammasta asemasta. Luodessaan katsauksen ylöspäin Starr huomasi huoneessa olevan toisenkin kerroksen, jonka parvella kulki punahiuksinen hahmo, kädessään kirja, joka näytti Starrin silmään etäisesti tutulta jostakin vuosien takaa. Mutta kirjan alkuperä oli tällä hetkellä hänen pienin murheensa, sillä vaikka hän ei sitä suoriltaan tunnistanutkaan, sitä pitelevän miehen hän tunnisti liiankin hyvin, ja se sai veren hyytymään hänen suonissaan. Kirjaa lukeva hahmo alkoi puhua, lausuen ääneen lukemiensa sivujen sisällön, puhuen sulavaa ja elegantisti korostuvaa Hydruksen kieltä.

"Eräänä päivänä avaruuden pimeissä syövereissä syttyi uusi tähti, joka valaisi lähitienoonsa kultaisella valollaan. Tähti paistatteli aikansa muiden lomassa, katsellen väistyvän pimeyden alta esiin tulleita naapureitaan. Sitten se tutkail itseään, kultaista pukuaan ja sädehtivää loistettaan, todeten olevansa upea. Upeampi kuin naapurinsa. Ehkäpä hienoin tähti koko avaruudessa? Se katseli ohitseen leijailevia avaruuden kappaleita, pikkuruisia pyrstötähtiä, onnettomia asteroideja, verraten niitä hohtoonsa. Mitätöntä avaruusroskaa! Ei mitään läheskään tähden itsensä kaltaista." mies alkoi lukea, jokainen hänen sanasa kuin puukonisku kauhusta kangistuneen Starrin sydämeen. "Tähti kasvoi ajan saatossa, ylpistyen entisestään. Mitä nuo muut olivatkaan sen rinnalla? Eivät mitään! Vain hän oli kirkkain, kaunein ja lumoavin, ihailtu kautta galaksin. Tokihan sen muutkin näkivät."

Starr yritti pakottaa itseään jaloilleen, mutta hänen lihaksistonsa oli voimaton tukemaan hänen elopainoaan. Kaikki mitä hän saattoi tehdä oli ryömiä kylmällä, likaisella lattialla. Kirjaa lukenut hahmo loi hyytävän katseen maassa rämpivään Starriin, hymy leviten suupieliinsä. Missä olivatkaan Starrin itsevarmuus ja ylpeys nyt?

"Aikojen myötä tähden käytös kiinnitti galaksin henkien huomion. Yksi niistä, kyllästyneenä tähden mahtailuun, lähestyi ylpeää tähteä, puhutellen sitä tavalla johon tiesi nokkavan tähden vastaavan." mies jatkoi lukemistaan, muuntaen äänensä teatraalisemmaksi eläytyäkseen lukemiinsa repliikkeihin. "Olen galaksin henki, vanha kuin aika ja avaruus, lausui henki. Saavuin pitkän matkan päästä katsomaan mikä on tuo valo, joka ulottuu halki koko galaksin, saavuttaen sen perimmäisenkin nurkan. Näiden sanojen myötä tähti tunsi itsensä entistä tärkeämmäksi, entistä upeammaksi. Jopa galaksin henget olivat haltioissaan hänen loistostaan. Tosiaan, hänen täytyi olla erityisin tähti koko universumissa."

Starr kähähti äänekkäästi, hänen säälittävä pakoyrityksensä tullessa tiensä päähän kahleidensa vaijerin kiristyessä. Kirja kädessään kulkenut hahmo astui verkkaisin askelein seinustalla olleen vinssin äärelle, vääntäen siihen liitettyä vipua, jolloin vinssi alkoi kelata Starrin vaijeria kireämmälle, raahaten miesparkaa maata pitkin takaisin laajan huoneen keskustaan, miehen yrittäessä vähäisillä voimillaan vastustella.

"Haluaisitko nähdä paremmin muut tähdet, oi sinä tähdistä upein, maanitteli henki. Voisit näyttää niille kuinka kaunis ja mahtava sinä olet." mies luki edelleen, hänen sanansa kaikuen huoneen halki. "Ylpeä tähti oli haltioissaan! Mitään se ei rakastanut niin paljoa, kuin paistatella muiden ihailussa! Hymyillen viekas henki hälvensi kaiken avaruussumun tähden ympäriltä. Ylpeä tähti katseli innoissaan ympärilleen, loistaen voimiensa takaa, kuin pukien päälleen parastaan tehdäkseen selväksi, ettei kukaan ollut sen vertainen."

Starrin suusta karkasi karhea huuto vaijerin kelatessa hänet väkisin jaloilleen, nostaen hänet ilmaan ranteistaan roikkuen. Verivanat valuivat hänen ranteistaan pitkin hänen käsivarsiaan kahleiden kiristyessä sietämättömän tiukalle.

"Mutta suuri oli sen yllätys, ja sitä suurempi sen pettymys sen joutuessa tajuamaan, ettei ollut mitenkään erityisempi kuin muut. Sen ympärillä oli miljoonittain samanlaisia tähtiä, tuhansittain sitä upeampia avaruudenkappaleita. Tähti näki mahtavat planeetat, jotka tukivat pinnallaan lukemattoman määrän elämänmuotoja, kukin erityinen omalla tavallaan, kukin tärkeä osa elämän kiertokulkua. Se näki asteroidivyöt ja massiiviset pyrstötähdet, avaruuden matkalaiset jotka olivat olleet kauan ennen tähteä, ja tulisivat olemaan vielä kauan sen loiston sammuttua. Sen katse kohtasi kokonaiset tähtimuodostelmat, jotka loistivat yhteistuumin, välittämättä siitä kuka oli kirkkain tai kaunein, kukin keskittyen omaan osaansa taivaalla. Ja se näki auringon, itseään paljon suuremman ja vanhemman veljensä, joka roihusi kuumana ja kirkkaana, kantaen harteillaan kokonaista aurinkokuntaa, tekemättä itsestään minkäänlaista numeroa..." hahmo luki edelleen, osoittamatta pienintäkään myötätuntoa Starrin tuskaisille äänille.
"R-Ridley...! Lopeta..." Starr kähähti hampaidensa välistä.

Starrin nousu pysähtyi kuin seinään punahiuksisen hahmon sammuttaessa vinssin nopealla, väkivaltaisella kädenliikkeellä, aivan kuin tämä olisi suuttunut siitä kuinka hänen leikkikalunaan roikkuva ja rimpuileva Starr oli kehdannut keskeyttää hänet. Starr kiikkui edestakaisin ilmassa, ja miehestä tuntui että hänen kätensä olivat irtoamaisillaan sijoiltaan.

"Yleisössä hiljaa." punapäinen hahmo sanoi hyytävästi, tuijottaen hetken tuskaansa puhisevaa Starria.

Starr teki silminnähden kaikkensa pysyäkseen mahdollisimman hiljaa, jottei suututtaisi vangitsijaansa yhtään enempää. Niin paljon hän tuota hahmoa pelkäsi, että oli valmis nielemään kivun, nöyryytyksen ja kaikki halut vedota tai rukoilla henkensä puolesta. Samalla hän huomasi, ettei hahmo ollut aivan yksin. Tämän kintereillä liikkui toinen, huomattavasti vähemmän inhimillinen hahmo. Hydra! Sinivihreä, noin polven korkuinen, kolmipäinen hydra. Starrin henki salpautui hänen näkemänsä hiljalleen upotessa tajuntaansa. Hydrat olivat Hydurksen nimikkoeläimiä, petoja joita pelättiin ja kunnioitettiin, ja vain hyvin harvoin kesytettiin. Sellaisen pitäminen lemmikkinä oli ääriimäisen harvinaista, eikä missään nimessä suositeltua. Mutta siinä se nyt oli, nuori keisarihydra, hiljalleen seuraillen tuota punapäistä hahmoa, kaikkien kolmen päänsä ahnaat silmät nauliutuneina Starriin, joka epäilemättä näytti sen silmissä ilmassa roikotetulta makupalalta, sihisten hiljaa, suupielet kuolaa tihkuen.
Tyytyväisenä laskeutuneeseen hiljaisuuteen, punapäinen mies jatkoi ääneen lukemista.

"Häpeillen tähti katsoi ivallisesti nauravaan galaksin henkeen, kuin anellen tätä peittämään itsensä muiden katseilta. Näetkö, ylimielinen tähti? Et ole yhtään sen parempi tai erityisempi kuin muut. Olet vain pieni täplä yön mustalla tapetilla, tuskin edes ajatuksen arvoinen." lukija piti pienen tauon sanat lausuttuaan, katsoen syvälle Starrin silmiin, virnistäen.

Starr veti syvään henkeä, tietäen hyvin mitä mies ajoi takaa. Hän oli myös tunnistanut tämän tarinan, jota mies hänelle luki. Kyseessä oli vanha Hydruslainen lastensatu, jonka tarkoitus oli opettaa kuulijoilleen nöyryyttä ja toisten kunnioitusta, ohjeistaa näitä olemaan ajattelemasta itsestään liikoja ja varoittaa näitä ylpistymästä liiaksi. Juuri nyt Starr tunnisti itsensä tuoksi ylpeäksi tähdeksi, joka oli joutunut kasvotusten galaksin henkensä kanssa. Mutta hän myös tiesi, ettei tämä henki ollut läheskään yhtä armollinen kuin se, joka tähteä tarinassa rankaisi.

"...mutta loistaessasi rinnakkain veljiesi ja siskojesi kanssa olet tärkeä osa kuviota, jonka mukaan planeettojen asukit ovat suunnistaneet ikuisuuksien ajan. Jokaisella on osansa universumin suunnitelmassa, mutta yksikään ei ole toista parempi omillaan. Ei planeetta ilman elämää, ei aurinko ilman aurinkokuntaa, eikä tähti ilman lukemattomia sisaruksiaan." punapäinen mies lausui tarinan viimeiset sanat, paukauttaen kirjan kuuluvasti kiinni, huokaisten. Äkisti sulkeutuvan kirjan ääni kiinnitti myös miehen jaloissa liikkuneen hydran huomion, sen katsoessa kahdella päällään omistajaansa, kolmannen kuikuillen edelleen Starria. "Kaikkea sitä koulussa teille Hydruslaisille opetetaankin. En ole vähään aikaan kohdannut yhtä köykäistä ja typerää tarinan opetusta."

Starr puri hammastaan, muttei vihasta, vaan silkasta pelosta. Hän ei halunnut antaa vangitsijansa nähdä, että hänen hampaansa olivat lyömässä hallitsemattomasti loukkua. Hänen kehonsa tärinä tosin kertoi omaa kieltään. Hahmo katsoi Starriin jälleen, virnuillen pelottavasti.

"Henki oli tosin oikeassa yhdessä asiassa. Itsestään liikoja luulevat tähdet ovat yleensä niitä kaikista mitättömimpiä, tuskin ajatuksen arvoisia. Vähän kuten sinä, Staboradent."

Ehkä ensi kertaa elämässään Starr ei tuntenut halua korjata nimensä väärin lausunutta henkilöä, vaan keskittyi pelolla kuuntelemaan mitä tällä olisi vielä sanottavanaan.

"Tiedätkö, olen nyt viikon verran miettinyt, mitä sinun kanssasi tehtäisiin. Mieli olisi tehnyt jättää sinut pakastumaan keskelle Ocamarin lumierämaata, mutta se olisi ollut sekä antikliimaktista, että hätiköityä." hahmo jatkoi puhettaan. "Minä olen pohjimmiltani hyvin anteeksiantava ja ymmärtävä sielu. Tiedäthän sen, etkö vain? Siksipä päätin antaa sinun, ihan omin sanoin, selittää minulle kaiken. Missä meni vikaan?"
"Ne olivat ne perkeleen metsästäjät!" Starr kähähti välittömästi. "Ilman YPP:ta kaikki olisi sujunut kuin tanssi."
"Niinkö?" hahmo hymähti, silittäen kädellään vierellään sähisevän hydran johtavaa päätä. "Miksi nämä metsästäjät, kaksi keskenkasvuista Azmealaista hiekkarottaa, osoittautuivat sinulle niin ylitsepääsemättömäksi esteeksi?"
"Koska Izarus..." Starr alkoi kääntää syytä toisaalle.
"Minä kerron sinulle miksi." hahmo keskeytti. "Sinulla oli liian kova kiire näyttää, että kykenet siihen mitä olit luvannut. Sinä lupasit minulle, että pystyt komentamaan omaa joukkoasi. Että toimittaisit minulle Phobos Wayn, ja eliminoisit hänen piskuisen, uskollisen vulpiapesueensa. Että voisin luottaa sinuun."

Starr tuskasteli kuullessaan hahmon puhuvan, tutisten koko kehollaan silkasta pelosta. Hänen aivonsa kävivät ylikierroksilla hänen pohtiessaan tekosyitä joihin nojata, tietäen kuitenkin syvällä sisimmässään, ettei niitä ollut.

"Minä luotin sinuun, vasten kaikkia vaistojani. Ja mihin se meidät saattoi? Solari on tuhottu. Izarus, yksi huippusotilaistamme, on poistettu pelistä, kenties lopullisesti. Erikoisjoukot ovat perseessämme kahta hanakammin, ja tällä kertaa YPP:n metsästäjien tukemana...ja kaiken tämän päälle menetimme myös Cassiopeian, joka oli laillasi täydellisessä asemassa pitämään meitä ajan tasalla Phobos Wayn toimista. Nyt se nainen on vihollisemme hallussa, levittämässä näille meidän asioitamme...ja kaiken takana seisot sinä."
"H-Harom pudotti pallon. Hän alkoi juosta sen Wayn lutkan perässä..." Starr yritti edelleen kiemurrella itseään ulos tilanteesta.
"Tenwera saa kyllä lämpimät kiitokseni osastaan tässä fiaskossa...jahka löydän hänet." hahmo ilmoitti määrätietoisesti. "Mutta koska hän ei tällä hetkellä ole saatavilla, joudun purkamaan turhautuneisuuteni johonkin muuhun, ja sinä olet erinomainen kohde ottamaan vastaan hänenkin osansa."
"Ridley, pyydän...anna minulle mahdollisuus hyvittää tämä."

Punapäinen hahmo vaikeni hetkeksi, kuin miettien vaihtoehtoja jotka hänelle olivat tarjolla. Myös Starr vaikeni, pitäen Ridleyksi kutsumansa hahmon hiljaisuutta hyvänä merkkinä, välttäen kaikin voimin sohimasta pistiäispesää yhtään enempää, ettei vain menettäisi mahdollisuuttaan päästä ulos tästä tilanteesta.

"Hyvä on." Ridley sanoi lopulta. "Sinä tiedät säännöt. Osoita minulle olevasi yhä hyödyllinen, ja saat pitää henkiriepusi."
"Kiitos! Teen ihan mitä vain!" Starr parahti, helpotuksen aalto pyyhkäisten hänen ylitseen.
"Datasiru, joka sisältää kaiken Solaria koskevan datan." Ridley tokaisi kylmästi. "Anna se minulle, ja pääset nuolemaan haavojasi. Kutsun paikalle jopa lääkärin paikkaamaan vammasi."
"D-datasiru?" Starr hengähti, helpotus kadoten hänestä yhdessä silmänräpäyksessä, korvautuen kylmällä, ontolla kauhulla, joka repi hänen toivonsa riekaleiksi.
"...kuten arvelinkin. Sinulla ei ole aavistustakaan missä se on." Ridley huokaisi pettyneenä.
"Tenwera! Sen täytyy olla hänellä! Hän oli hyvin tarkka siitä, että kaikki tiedot talletettiin sirulle." Starr huudahti.
"Ymmärrän." Ridley vastasi vaimeasti.

Samassa Ridley käynnisti vinssin vieressä olleen mekanismin, jonka seurauksena huoneen täytti raskas, kovaääninen ja ruosteinen natina. Starr katsahti äänen suuntaan, huomaten että metallilattia hänen allaan alkoi avautua, paljastaen altaan syvennyksen, jonka pohja oli hiekkaa, ja seinät liian korkeat jotta sieltä pystyisi kiipeämään omin voimin ylös. Vielä pahempaa, kyseisen montun pohjalla odotti lauma pieniä hydria, väriltään hailakanvihreitä. Nämä olivat tuskin keskivertosotilaan saapasta, tai rusakkolintua isompia otuksia, ja palvelivat Hydruksella lähinnä lihakarjan roolia, mutta oikeissa olosuhteissa pieninkin hydra oli vaarallinen. Pienet hydrat sähisivät äänekkäästi, näykkien ilmaa lukuisilla suillaan, tuijottaen Starria, joka tunsi kauhukseen vinssin käynnistyvän uudelleen, tällä kertaa kelaten häntä hiljalleen alaspäin, kohti alhaalla odottavaa pikkupetojen laumaa.

"SEIS! Odota nyt helvetti!" Starr parkaisi. "Osoitan sinulle arvoni. Anna vain uusi tilaisuus!"
"Sinun arvosi meille oli sinun lahjoissasi pitää itsesi näkymättömissä, soluttautua vihollislinjojen taakse ilman, että kukaan kiinnittää huomiota. Nyt vihollinen kuitenkin tietää oikean karvasi, tuntee kasvosi ja toimitapasi. Mitä hyötyä on soluttautujasta joka ei kykene enää täyttämään ainoaa tehtäväänsä?" Ridley tylytti. "Kuten tähti teidän satukirjassanne, sinäkin olet vain yksi mitätön pilkahdus joka luuli itsestään liikoja. Mutta sinä olet vain sinä, oman itsesi summa...eikä se ole tarpeeksi."
"Lopeta, Ridley!" Starr parkui, kyyneleet kostuttaen hänen kasvojaan. Kuinka hänen mahtaileva roolinsa olikaan karissut, paljastaen altaan pelkän pelokkaan, itkuisen, ylpeytensä nielleen ja alleen laskeneen surkimuksen. Ridleyta kuvotti katsoakin miestä kohti.
"Yhden asian myönnän. Sinä saat osoittaa arvosi." Ridley sanoi, virnistäen pelottavasti. "Saat syöttää lemmikkini. Jopa sinä sovellut siihen."

Ensimmäinen lukuisista hydrista loikkasi ilmaan, upottaen neulahampaansa Starrin jalkaterään. Starr päästi suustaan voimakkaan, käheän parkaisun pienen otuksen jäädessä roikkumaan hänen jalkaansa, sen lukuisten päiden seuratessa ensimmäisen esimerkkiä ja tarratessa kiinni mihin nyt vain ylsivätkään. Hitaasti mutta varmasti Starr laskeutui alemmas, jolloin muutkin lauman jäsenet ottivat osaa niille tarjottuun juhla-ateriaan, repien Starrin jalkoja hiljalleen pieniksi kappaleiksi, jotka katosivat nopeasti niiden ahnaisiin suihin. Ridley katseli sivusta kuinka nämä pienet petoeläimet juhlivat ateriansa äärellä, kuorruttaen itsensä Starrin verellä, muuntaen niiden sävyn vihreästä punaiseksi. Ridleyn vieressä seissyt hydra katsoi ahnaasti muiden herkuttelua, ottaen muutaman askeleen kohti yläparven reunaa, aikeenaan kavuta alas ja liittyä muiden seuraan, mutta Ridley komensi hydran ruotuun yhdellä kieltävällä äännähdyksellä.

"Ei sinulle, Lisma. Saat tästä vatsavaivoja." Ridley soimasi lemmikkiään, joka tiesi paremmin kuin uhmata omistajansa käskyä.

Samassa viestin Ridleyn sinisen, pitkähelmaisen takin taskussa alkoi hälyttää, saaden miehen tuhahtamaan turhautuneesti ennen kuin kaivoi laitteen esiin, tarkastaen olisiko tuleva puhelu tarpeeksi tärkeä, jotta sen antaisi häiritä viihdyttäväksi yltyvää kidutus-show'ta. Ilmeisesti asia oli näin, sillä Ridley käänsi selkänsä areenaa kohti, kohottaen viestimen korvalleen.

"Tohtori Eloy. Olenkin odotellut soittoasi." Ridley vastasi, äänensä mairea, vaikka taustalla kaikuivatkin Starrin tuskaisat huudot.
"Halusin vain ilmoittaa, että Izaruksen tila on alkanut viimein vakautua. Operaatio oli rankka, mutta hän tulee selviämään." väsynyt, iän karheuttama miesääni puhui puhelun toisessa päässä.
"Hyvä. Oletan että suoritit lisäykset joita ehdotin." Ridley hymähti.
"Kyllä. Ne tosin saattavat vaatia vielä testausta ja hienosäätöä. En ole suoranaisesti ennen tehnyt vastaavaa." tohtori Eloy vastasi. "Proteesioperaatiosta toipuminen tulee kuitenkin olemaan pitkä prosessi. Hän tuskin on valmis kentälle vielä aikoihin."
"Se ei ole sinun huolesi. Riittää että kursit hänet kasaan. Minä pidän huolen hänen toimeksiannoistaan." Ridleyn vastaus oli selkeä.

Eloy alkoi väittää vastaan, tai ainakin Ridley oletti niin. Totta puhuen tätä oli hankala kuulla Starrin huutojen yli. Kun kävi ilmeiseksi, ettei Eloykaan kuullut Ridleyn sanoja selvästi, tuhahti tämä punapäinen mies turhautuneesti, kääntyen vinssin puoleen ja vapauttaen Starria kannattelevan vaijerin, jolloin mies putosi tömähtäen allaan parveilevien hydrien keskelle, pakottaen nämä hajaantumaan, jotteivät jäisi miehen alle.

"Anteeksi kamalasti, Styfarapant! Muut asiat vaativat huomiotani, joten meidän on jätettävä palautekeskustelumme lyhyeksi." Ridley huikkasi Starrille, suunnaten sitten kohti parven päässä ollutta ovea, kadoten rakennuksen uumeniin jatkaessaan keskusteluaan Eloyn kanssa.

Starr nousi istumaan, jalat täysin revittyinä reisiinsä asti. Pienet hydrat olivat selvinneet miehen pudotusta seuranneesta säikähdyksestään, parveillen jälleen hänen ympärillään, sähisten ahnaasti lähestyessään hetki hetkeltä, varovaisen hitaasti mutta varmasti. Kompuroiden Starr perääntyi lähestyviä hydria, yrittäen epätoivoisesti huitoa näitä etäämmälle kahleisiinsa sidotulla vaijerilla, saaden nämä vain kavahtamaan hetkellisesti. Ahnaat, ärsytetyt hydrat loikkasivat yksi toisensa jälkeen haavoittuneen uhrinsa kimppuun, repien tätä nyt mistä ikinä vain keksivätkään napata kiinni. Starr kaatui selälleen hydralauman painon alla, räpiköiden ja parkuen, mutta turhaan. Laumalla oli yliote, ja jokainen vastusteleva ele vain yllytti niitä entisestään. Yllättäen ilmoille kuitenkin kajahti voimakkaampi karjaisu, joka pakotti pikkuhydrat perääntymään, jättäen veren peittämän Starrin haukkomaan henkeä hiekkapohjaiselle areenalle. Starr kohotti vaivalloisesti katseensa kohti sinivihreää keisarihydraa, joka omistajansa lähdettyä oli kuin olikin livahtanut alas areenalle, lähestyen nyt avutonta saalista, muiden hydrien tietäen pysyä poissa isompansa tieltä, etteivät itse päätyisi ruokalistalle. Starr tuijotti ainoalla jäljellä olevalla silmällään tuota petoeläintä, kohdaten sen julman saalistajan katseen. Vuolaasti kuolaten hydran päät taipuivat Starrin yläpuolelle, paljastaen hampaansa ja sähisten pelottavasti, kuin pitkittäen saaliinsa odotusta, kunnes lopulta iskivät synkronoidulla liikkeellä kiinni, kukin eri puolille Starrin kehoa, vaientaen Starrin huudot lopullisesti.
Jossakin saman rakennuksen uumenissa, kahlittuna niin ikään ranteistaan kattoon, roikkui väsynyt ja pahoinpidelty Aqualidi, joka sai kuunnella Starrin kaukaisia tuskanhuutoja, kunnes ne lopulta, pieneltä ikuisuudelta tuntuneen ajan päätteeksi, laantuivat. Indigon kasvot olivat veren ja mustelmien peittämät, hänen silmänsä pysyen vain vaivoin avoinna. Naisen hengitys rohisi, kiitos tälle sopimattoman ilmanlaadun. Huone, johon nainen oli vangittu, oli sokaisevan valkoinen, huomattavasti uudempaa tekoa kuin se jossa Starr oli joutunut kohtaamaan loppunsa. Seinät hohkasivat lämpöä, mutta nainen tiesi kokemuksesta, että ne kykenivät myös muuttamaan huoneen hyiseksi pakastearkuksi, mikäli hänen vangitsijansa niin halusi. Hän tiesi, sillä oli joutunut kärsimään tästä vaihtelevasta lämpötilasta jo viikon verran. Se psykoottinen, punapäinen paskiainen oli ottanut kaiken irti hänen rääkkäämisestään, ja tuntui tuntevan kaikki Aqualidien heikkoudet, käyttäen niitä häntä vastaan pelottavan määrätietoisesti ja häikäilemättömästi. Indigo oli odottanut, että tuo mies olisi kuulustellut häntä, vaatinut saada tietää jotakin YPP:sta ja näiden osallisuudesta Ocamarin tapahtumiin, halunnut tietää edes jotain joka olisi tehnyt hänen kiduttamisestaan jollain lailla ymmärrettävää, mutta tämä ei selvästi tuntunut olevan miehen tavoitteena. Vaikutti vahvasti siltä, että kidutus oli itsessään miehen ainoa tarkoitusperä. Starrin huutojen vaiettua Indigo painoi silmänsä umpeen. Hän ei aikoisi antaa rääkkääjälleen sitä iloa, että huutaisi tämän käsittelyssä kuten Starr. Tapahtui mitä tahansa, hän ei aikoisi näyttää tuolle psykopaatille hiventäkään heikkoutta. Syvällä sisimmässään Indigo kuitenkin mietti, kuinka kauan jaksaisi pitää uhmamieltään yllä, ja lausui hiljaisen rukouksen Whamsalle, kansansa jumalolennolle.

Amarant asteli sairasosaston käytävää pitkin kohti Salemin huonetta, kantaen mukanaan kansiota, joka sisälsi muutaman paperiarkin. Yö oli ollut pitkä, mutta lopulta luvan saatuaan hän oli ottanut välittömästi suunnakseen YPP:n sairasosaston. Saapuessaan Salemin huoneeseen hän totesi miehen vuoteen tyhjäksi. Kylpyhuoneen suunnalta kantautuva laskevan veden ääni kuitenkin teki tämän paikallistamisesta helppoa. Amarant istuutui vaitonaisena vierailijoille tarkoitetulle tuolille, odotellen tyynenä kunnes suihkun ääni lakkasi, ja sen korvasi hiljainen hyräily. Salem kuului lauleskelevan jotakin lukuisista suosikkikappaleistaan, autuaan tietämättömänä ettei suinkaan ollut yksin. Pienen hetken kuluttua Salem astuikin esiin kylpyhuoneen ovensuusta, kietoutuneena pelkkään valkeaan pyyhkeeseen, kylpytohvelit jalassaan, tukka kuin pomminpurkajalla ja imitoiden äänellään jotakin jonka saattoi tulkita kitarasooloksi.

"Sinä se olet hyvällä tuulella heti aamusta." Amarant lausui, virnistellen huvittuneesti.
"Herranvittu!" Salem parkaisi Amarantin äänen tullessa kuin tyhjästä, pudottaen pyyhkeensä ja liki liukastuen kylpytohveleissaan. "Jumalauta, Amarant! Mitä sinä täällä hiippailet?"
"Eikö ole tavanmukaista käydä tervehtimässä sairastavaa työpariaan?" Amarant jatkoi, valiten katsoa lattiaan sillä välin kun Salem verhosi itsensä uudelleen pyyhkeellään.
"Sori." Salem mumisi, nolostellen tajutessaan että Amarant oli saattanut olla kuuntelemassa hänen touhujaan jo ties kuinka kauan.
"Shinea kertoi mitä Tenweran kanssa tapahtui." Amarant siirsi aiheen toisaalle. "Olen vaikuttunut."
"Älä suotta. Otin kunnolla turpiin." Salem vastasi, pukien itselleen vaatteita, jotka oli varannut itselleen valmiiksi sängylle. Hän ei tiennyt tarkkaan, kuka ne oli hänelle hänen pitkien nokostensa aikana tuonut, mutta omien vaatteiden pitäminen sai hänet tuntemaan olonsa edes hivenen normaalimmaksi.
"Ja silti olet siinä." Amarant huomautti. "Erikoisjoukotkin olivat vaikuttuneita kuullessaan mitä tapahtui. Titanos jopa lähetti sinulle terveisiä."
"Ai?" Salem kohotti kulmaansa odottavasti.
"Hän sanoi että odotti sinun palaavan ruumissäkissä siisteihin siivuihin pilkottuna. Toisin sanoen ylitit hänen odotuksensa moninkertaisesti." Amarant toisti Titanoksen viestin suurin piirtein sanatarkasti, huvittuen Salemin happamasta ilmeestä. "Hänen mittapuullaan se kaiketi oli lämmin kohteliaisuus."
"Todella lämmittäviä sanoja." Salem mutisi, mutta tiesi kyllä ottaa nuo sanat positiivisen kautta. Titanos oli juro sotilas, eikä häneltä voinut odottaa kovinkaan suuria, mitä kehuihin tulee.
"Yhtä kaikki, hallitseva käsitys oli että teit hyvää työtä Tenweran suhteen, ainakin kaltaiseksesi räkänokaksi. Pääasiahan on, että pidit sanasi. Shinea oli vastuullasi, ja kannoit vastuusi kuin metsästäjä." Amarant summasi, avaten sitten mukanaan kantamansa kansion, poimien sen sisältä siististi taitellun paperipalan. "Mistä pääsemmekin seuraavaan asiaan. Tämä on sinulle."

Salem katsoi Amarantiin kysyvästi, suunnaten sitten kaiken huomionsa paperiin, jota mies hänelle oli ojentamassa. Tarttuessaan siihen Salem tunsi, että paperi oli huomattavasti tavanomaista hienompaa laatua. Asia varmistui entisestään hänen avatessaan tuon yksisivuisen dokumentin, ihaillen kullanhohtoisia koristekuvioita, jotka koristivat sen reunoja. Ylälaidassa oli jo tutuksi käynyt YPP:n logo, ja sama logo toistui itse tekstin taustalla, hyvin hailakan harmaana ja himmeänä, mutta kuitenkin erotettavissa. Salemin kädet tärisivät hänen silmäillessään konekirjoitettua tekstiä, joka lyhytsanaisesti julisti, että tällä päivämäärällä kadetti Salem S. Dogrenn katsotaan soveltuvaksi YPP:n palvelukseen, ja tälle tultaisiin myöntämään metsästäjän virkanimi, sekä kaikki tittelin tuomat etuudet ja velvollisuudet. Dokumentti oli allekirjoitettu vaadittujen kahden johtoportaan edustajan toimesta, ja se kirsikkana kakun päällä komeili myös YPP:n sinetti.

"Sinä teit sen, Salem. Onneksi olkoon." Amarant hymyili tietävästi.
"Jos tämä on jotain pilaa..." Salem sopersi, tietämättä miten päin olla.
"Edes minä en ole noin julma käytännön pilojen suhteen." Amarant rauhoitteli. "Sonaro itse antoi tuon minulle toimitettavaksi. Hän olisi tehnyt sen itse, muttei kiireiltään ennättänyt."
"Koska saan virkakorttini?" Salem innostui, silmät loistaen uutta puhtia.
"Kunhan nyt ensin vapaudut täältä. Muista, että olet edelleen toipilaana." Amarant toppuutteli. "Se oli toinen asia, jonka Sonaro käski minun välittää sinulle. Olet sairaslomalla, kunnes tohtori Raven katsoo sinun olevan täysin toipunut Ocamarin koettelemuksesta."
"Mutta voin jo ihan hyvin." Salem vastusteli.
"Uskallatko uhmata tohtori Ravenia ja hänen arviointikykyään?" Amarant kysyi viekkaasti hymyillen. "Minä en uskalla."

Totta puhuen Salemilla ei ollut juurikaan kokemusta tästä tohtori Ravenista, ei siis henkilökohtaista sellaista. Huhupuheita hän oli toki kuullut siitä asti, kun oli ensi kertaa YPP:n tiloihin majoittunut. Tarinat kertoivat lintunaamaisesta tohtorista, joka sai puhdasta nautintoa potilaidensa silpomisesta, joka teki turhia, kivuliaita kokeita terveillä metsästäjillä, ties mitä tarkoitusperiä varten, ja joka kulki käsi kädessä kuoleman kanssa, ohjastaen tämän potilaidensa vuoteen vierelle niittämään haluamansa. Huhupuheita kaikki tyynni. Pelkkiä metsästäjien satuja joilla peloteltiin kadetteja. Ei YPP pitäisi sellaista ihmistä palkkalistoillaan. Eihän? Siis, jos kyseessä edes oli ihminen. Edes tästä ei YPP:n käytävillä tai Applecoren kaduilla oltu saatu täyttä yhteisymmärrystä.

"On myös toinenkin syy, mikset pääse virantoimitukseen heti." Amarant rikkoi Salemin kauhuisat muistelot tuosta nokkavasta tohtorista. "Sinun aluksesi on tällä hetkellä vasta matkalla takaisin YPP:hen. Se rotisko ei suostunut starttaamaan löydettäessä."
"Pakkanen on kaiketi tehnyt tehtävänsä..." Salem vähätteli.
"Uskotko tuohon enää itsekään? Pakkanen on korkeintaan ollut viimeinen niitti aluksesi arkkuun." Amarant huokaisi. "Keiralla tulee olemaan kädet täynnä sen koslan korjaamisessa, taas kerran. Ja se tulee kustantamaan sievoisia summia, taas kerran."
"Onko Keira täällä?" Salem kysyi, siirtäen aiheen pois koslastaan, jonka tiesi olevan yksi lentävä katastrofi, huutavasta turvavyöhälyttimestä oikuttelevaan plasmansyöttöön ja omapäiseen lämmitysjärjestelmään.
"On. Hän näki kovasti vaivaa haaliakseen kasaan osia, jotka käyvät koslaasi. Sinuna osoittaisin kiitollisuutta, kunhan hän seuraavan kerran pistää päänsä esiin alusvarikolta." Amarant ohjeisti.

Salem nyökkäsi, hypäten sitten takaisin vuoteelleen, kasvoillaan harmistunut ilme.

"Jos nyt kerran joudun jäämään tänne, niin voin ainakin tehdä oloni kerralla mukavaksi." Salem pohti, katsahtaen sitten Amarantiin. "Voisitko noutaa kämpästäni parit sarjakuvat, ehkä jonkun pelikoneenkin?"
"Itse asiassa minulla on sinulle jotain vähän hyödyllisempää, millä tappaa aikaasi." Amarant tokaisi, kavaen kansiostaan vielä toisenkin paperiarkin. "Sillä välin kun sinä vetelit sikeitä, minä olen tehnyt vähän tutkimuksia. Suoraan sanoen olen hieman pettynyt, että annoin tämän livahtaa ohitseni..."

Salem katsoi Amarantiin kummissaan, kun mies nousi ojentamaan hänelle paperiarkin, tulosteen valokuvasta, jossa poseerasi joukko kaikenkirjavia hahmoja. Salem silmäili kuvaa tarkoin. Se oli sotilaskuva, otettu ilmeisesti jonkin merkittävän tapahtuman päätteeksi. Jokainen kuvassa olleista sotilaista näytti ryvettyneiltä, ja heidän kasvoillaan olleista ilmeistä oli nähtävillä väsymys, mutta myös helpotus. Amarant tiesi kertoa, että kuva oli peruja Hydruksen vapaussodan päättymistä seuranneelta päivältä. Salem tunnisti kolme hahmoa välittömästi. Oli hämmentävää nähdä Sonaro noin nuorena, aikaan kauan ennen jopa sitä kun hänen toimistoonsa johtavalla käytävällä roikkunut muotokuva oli maalattu. Mies näytti hymyilevän leveästi kameraa kohti, mutta hänen silmistään näki, että hymy oli pinnallinen. Sodan kauhut olivat lasittaneet tuon katseen. Hänen vieressään seisseen hahmon terävästä nenästä ja ylväästä olemuksesta ei myöskään voinut erehtyä. Remzar ei näyttänyt aivan niin takakireältä kuin nykyisin, mutta jo nyt tästä oli ollut havaittavissa sitä tiettyä Artemiren suvulle luontaista asennetta, jos sitä nyt nätisti halusi ilmaista. Salem henkilökohtaisesti olisi kutsunut sitä vain kusipäisyydeksi. Kolmannet tutut kasvot kuuluivat Karm Waylle, tämäkin huomattavasti nuorempi kuin mihin Salem oli tottunut. Toisin kuin joukon Azmealaiset vahvistukset, Karm ei vaikuttanut olevan järin kiinnostunut poseeraamaan kuvassa. Tämän vierellä puolestaan seisoi hahmo, joka toi Salemille assosiaatioita Phobokseen. Jos Salem ei olisi tiennyt paremmin, olisi hän väittänyt Phoboksen hypänneen aikakoneeseen ja tunkeneen itsensä tähän historialliseen otokseen. Amarant tiesi valaista asiaa sen verran, että kyseessä oli Karm Wayn veli, Damian Way, joka oli ollut alkujaan mukana perustamassa YPP:ta, mutta menehtynyt ennen kuin oli saanut nähdä työn kantavan hedelmää. Tänäkin päivänä Damian Waylle oli omistettu muistomerkki Applecoren keskustassa, aukiolla joka niin ikään oli nimetty miehen mukaan. Tässä vaiheessa Salemille oli selvää, että kuvan hahmot olivat kukin vapaussodan legendoja, näitä myyttisiä miehiä ja naisia joita mies itse oli vasta äskettäin kuullut olleen useampi kuin kolme hänen tuntemaansa. Seuraavaksi Salem katsahti kolmatta Hydruslaista tässä kokoonpanossa. Päätellen siitä mitä Cassie oli sanonut, ja yhdistäen muutamia kasvonpiirteitä tuohon naiseen, onnistui Salem tulkitsemaan, että kyseessä oli Caine Eloy, Cassien kadonnut isä.

"Mitä tekemistä tällä kuvalla on minkään kanssa?" Salem kysyi epäilevästi.
"Et siis vielä bongannut sitä." Amarant hymähti. "Katso tarkemmin."

Salem ei tiennyt mitä tarkalleen oli etsimässä. Hän tunnisti kolme muuta rotua tästä kuvasta, näistä ensimmäisenä Ocamarin, jonka hän tunnisti puhtaasti sen jäätyneen ruumiin perusteella, johon he olivat Ocamarilla törmänneet. Kolmisormisista käsistä, kapeasta pään rakenteesta ja normaalia suuremmista silmistä oli vaikea erehtyä. Amarant antoi hahmolle myös nimen: Yama LaCrima, Ocamarien legenda. Oli hyvin ilmeistä, että Yama oli vuosikymmeniä myöhemmin joutunut kohtaamaan vanhan vihollisensa, Diamit, uudemman kerran, ja tällä kertaa nämä olivat kostaneet legendalle Hydruksella kokemansa nöyryytyksen. Se ajatus teki tuon veikeästi pienellä suullaan hymyilevän hahmon katsomisesta aavemaisen, mutta samalla surullisen kokemuksen. Seuraava hahmo oli Artasialainen, sen Salem tunnisti, kiitos erään samaa rotua edustaneen taksikuskin, jonka kanssa hänellä oli ollut omat käsikärhämänsä aiemmin. Tämä nuori nainen oli sotilaallisen särmä, järkkymätön kuin kivimuuri, ja sai muut legendat ympärillään vaikuttamaan rupusakilta. Shiro Rescorla oli ollut hänen nimensä. Hän oli yhdessä lojaalin miehistönsä kanssa, vasten Artasian virallista kantaa, ottanut osaa Hydruksen vapaussotaan, menestyen esimerkillisesti, ja tienaten itselleen legendan arvonimen. Siinä olikin sitten kaikki, mitä naisesta tiedettiin. Hän oli kadonnut kaikkien tutkalta pian kotimaailmaansa palattuaan, eikä hänestä oltu kuultu kuin huhuja sen koomin. Jotkut huhut kertoivat Shiron paenneen legendan mainettaan toiseen aurinkokuntaan, jatkaen palveluksiaan Artasian armeijalle sieltä käsin, toiset taas puhuivat tämän tulleen karkotetuksi, palkkiona käskyjen uhmaamisesta. Kuinka ikinä asia olikaan, oli enemmän kuin todennäköistä, että Shiro oli jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen, sillä Artasialaiset elivät, ainakin Azmealaisesta vinkkelistä, huomattavasti lyhyemmän elämän.
Lopulta Salemin katse osui kahteen viimeiseen hahmoon, ja vaikka ensimmäisessä, kauniissa violettihiuksisessa naisessa, ei sikäli ollut mitään erityisen merkittävää, poislukien se fakta että kyseessä oli Tabooralainen, tämän vieressä ollut hahmo sai Salemin leuan loksahtamaan.

"Mitä helvettiä...?" Salem hengähti.

Hahmo oli polvistunut yhden polven varaan, katsellen tuimalla ilmeellä suoraan kuvaajaa päin. Lumenkalpea iho, sinertävä tukka, sirppikuun muotoinen arpi silmäkulmassaan, sekä kasvonpiirteet jotka olivat liiankin tutut vastikään koetun Ocamarin matkan tuoksinasta. Se oli Zenith, tai kuten Amarant tätä kutsui: Soles Twilecia, yhdessä vanhemman sisarensa, Dawna Twilecian kanssa.

"S-se tyyppi on vapaussodan legenda?" Salem kakoi suustaan.


To be Continued...

[Salem]

Chapter 27. The Mark of Hunter

Soles Twilecia, Hydruksen vapaussodan Tabooralainen legenda. Kukapa olisi uskonut että se epäilyttävä, ympäripyöreitä puhuva ja ainakin ulkonäöllisesti ikäistään nuorempaa muistuttava mies jonka he olivat mukaansa poimineet Ocamarin pakkasista, oli kerran ollut yksi Arcanan juhlituista merkkihenkilöistä, sankari sankareiden keskuudessa. Salemin oli hankala uskoa sitä vieläkään, vaikka hän pitelikin konkreettista todistusaineistoa käsissään. Entä mitä tämä tarkoitti kaiken sen muun yhteydessä, mitä he Zenithista, tai siis oikealta nimeltään Solesista, tiesivät? Salem kertasi asioita yhdessä työparinsa kanssa. Soles oli myöntänyt olleensa se taho, joka oli myynyt Azmean pankkiryöstökoplalle heidän käyttämänsä, selvästi siviilien saavuttamattomissa olleet aseet ja työkalut, jotka mahdollistivat heidän rikosaaltonsa. Hän oli myös maininnut, pariinkin otteeseen, kuinka hänen ja Sonaron välillä oli pahaa verta. Tämän yksityiskohdan Amarant kykeni varmistamaan, ainakin pohjaten siihen lyhyeen kanssakäymiseen, jonka oli Solesin ja Sonaron välillä aiemmin todistanut. Kyse ei todellakaan ollut kahden ystävän, tai edes kahden taistelutoverin välisestä jälleennäkemisestä, vaan heidän välisensä jännite oli veitsellä leikattavissa. Entä mitä sitten pitäisi ajatella Solesin sanoista tästä Ocamarien piilottamasta Tabooralaissiirtokunnasta, jotka olivat auttaneet Ocamareja rakentamaan Solarit, joilla vastustaa mailleen tunkeutuneita Diameja? Kysymykset kasautuivat kasautumistaan, ja Salemin päässä ne muistuttivat jo usealle umpisolmulle vedettyä lankarerää.

"Äläkä unohda polttavinta vihjettämme." Amarant huomautti, seuraten vierestä kuinka Salem kirjasi listaamiaan asioita ylös paperille.
"Operaatio Supernova..." Salem mietti, lisäten merkinnän paperiinsa ja ympyröiden sen erityistärkeäksi, olettaen sen olevan ratkaiseva pala tässä kuviossa. "Hän käski kysyä Sonarolta siitä."
"Eikä vain Sonarolta, vaan myös Remzarilta ja Karmilta. Hän myös oletti että metsästäjinä tietäisimme jo mistä on kyse." Amarant lisäsi. "Ja koska hän puhui suuremmista voimista, on helppo olettaa että Arcanan suurneuvosto on jollain tapaa sekaantunut tähän kaikkeen."

Salem pyöritteli kynää mietteliäänä, kerraten hissukseen mitä oli Arcanan suurneuvostosta jo lapsesta pitäen oppinut. Sikäli kun hän muisti, oli suurneuvosto yksi Arcanan vanhimmista yhä toimivista tahoista, peruja ajoilta jolloin aurinkokunnan kansat tulivat tietoisiksi toisistaan ja aloittivat yhteisen kommunikointinsa. Tabooralaiset, Hydruslaiset ja Artasialaiset, Arcanan kehittyneimmät ja kunnioitetuimmat kansat, muodostivat ensimmäisen neuvoston, tavoitteenaan laatia koko aurinkokuntaa koskeva rauhan ja kaupan sopimus, jolla pyrittiin purkamaan rotujen välille kertynyttä jännitettä, vähentämään tiettyjen kansojen militaristista läsnäoloa Arcanan puolueettomilla alueilla, sekä takaamaan kullekin kansalle puolueeton ja kunnioittava kohtelu. Kyseinen sopimus oli yhä edelleen voimassa, ja piti yllä puitteita joiden rajoissa kansat yhä vieläkin toimivat. Ajan saatossa myös Ocamar ja Traversa liittyivät neuvostoon parantaakseen omien kansojensa asemaa, ja heitä seurasivat myöhemmin kehityksessä standardien tasalle kavunneet Azmea ja Valean Aqualidit, sekä viimeisimpänä Basamia, kiistanalaisin lisäys neuvoston riveissä, ja ainoa jonka liittymisoikeudesta aiheutunutta kiistaa täytyi purkaa neuvostonjäsenten äänestyksellä. Tuolloin Basamian päätösvalta neuvostossa oli hyväksynnästä huolimattakin ollut vähäistä, mutta heidän vaikutuksensa oli kasvanut niin Tabooralaisten kuin Ocamarienkin kadottua kuvioista.

"Jos Zenith tosiaan tarkoitti suurneuvostoa, ottaa koko tämä juttu huomattavasti suuremmat mittasuhteet." Salem pohti, katsoen sitten Amarantiin toiveikkaana. "Löytyikö arkistoista mitään?"
"Supernova-hakusanalla ei löytynyt edes niitä arkisempia tietoja, mitä löytyy jokaisesta astrologian kirjasta. Itse asiassa tuntui, kuin koko sana olisi tarkoituksellisesti putsattu pois muistista." Hydruslainen päätteli.
"Vaikuttaa siltä että Zenith osui naulan kantaan olettaessaan jonkun lakaisseen asioita maton alle." Salem mutisi mietteliäänä. "Meidän on kyseltävä asiasta suoraan lähteestä, jos mielimme päästä eteenpäin."
"Tarkoitat Sonaroa ja Remzaria." Amarant tokaisi. "Henkilökohtaisesti laittaisin panokseni Karmiin, jos vain tietäisimme hänen olinpaikkansa."
"Auttaisikohan Shinea meitä sen suhteen...?" Salem esitti, mutta epäili ehdotustaan heti sen sanottuaan. Hän ei tahtoisi sotkea Shineaa enää mihinkään ylimääräiseen, ei Ocamarin vastoinkäymisten jälkeen.
"Tiedätkö mitä?" Amarant virnisti, saaden Salemin kohottamaan katseensa. "Sinä vaikutat jo nyt ihan pesunkestävältä metsästäjältä työn touhussa. Kuka olisi uskonut, että sinuta löytyy tämäkin puoli."
"No siis, minussahan on puolia kuin 20-sivuisessa nopassa." Salem virnisti, selvästi hyvillään Amarantin huomiosta. "Saat yllättyä suhteeni vielä monta kertaa."
"Toivottavasti positiivisessa mielessä." Amarant huomautti pienesti hymyillen, joskin hän aavisti jo ennalta, etteivät kaikki Salemin tuomat yllätykset olisi suinkaan hyviä.

Oveen koputettiin, mikä sai Salemin keräämään muistiinpanonsa sängyltään ja nostamaan ne sivuun. Oven avautuessa kummankin miehen ilme tiukkeni, Amarant jäykistyi kuin olisi niellyt rautakangen, ja Salemin hampaat alkoivat lyödä loukkua. Ravenin korolliset saappaat kopisivat huoneen lattiaa vasten tämän astellessa määrätietoisesti peremmälle, kanniskellen kädessään kansiota, jonka kannessa oli Salemin nimi. Maskin venttiilit sihahtivat, saaden Salemin säpsähtämään. Raven oli paljon pelottavampi kuin mitä huhut olivat hänestä antaneet ymmärtää.
Raven pysyi vaiti, pysähtyen hääräämään Salemin vuoteen äärelle, ilmeisesti ottaen ylös mittaustuloksia joita sänky potilaastaan oli kerännyt, vertaillen niitä kansion sisältöön.

"Vasta herännyt ja nyt jo työn touhussa, herra Dogrenn?" Ravenin määrittelemätön ääni kysyi, kohottamatta katsettaan kansiostaan. Silti tämän oli onnistunut pistää merkille Salemin muistiinpanot, ja arvaamaan niiden luonteen.
"N-niin...no, piti minun jotain tekemistä keksiä." Salem änkytti, kauhuissaan jo pelkästään Ravenin äänestä.
"On vastuutonta patistaa työpariaan tehtävien pariin tämän ollessa sairastuvalla." Raven totesi, tällä kertaa suunnaten sanansa Amarantille.
"Pahoittelen tahdittomuuttani!" Amarant älähti, pelokkaampana kuin mitä Salem oli tätä koskaan nähnyt.

Ravenin katse ei näyttänyt liikkuvan mihinkään kansiostaan, ja silti kumpikin mies oli aivan varma että tämä pyöritteli silmiään maskinsa takana. Mitään tämä ei sanonut vähään aikaan, mistä johtuen Amarant uskalsi jo hengittää aavistuksen vapaammin, mutta Salemin oloa tohtorin hiljaisuus vain pelotti entisestään. Oliko hänen tuloksissaan jotakin vialla? Oliko hänestä tullut työkyvytön juuri kun hänen tavoitteensa oli hänen käsissään? MItä tuo korppikotka noin tarkkaan syynäsi? Miksei tämä sanonut mitään?

"Öm, tuotanoin..." Salem uskaltautui sanomaan.
"Onko sinulla kipuja?" Raven keskeytti.
"E-ei. Ei enää." Salem vastasi häkeltyneenä.
"Kohmeinen olo? Hengitys- tai ruoansulatusvaikeuksia? Huimausta? Huminaa korvissa? Näköharhoja? Ihon merkittävää kuivumista?"
"Ei mitään näistä." Salem vastasi, vaikka Ravenin konekivääritahdilla tuleva tentti olikin aiheuttaa hänelle kaiken edellämainituista, ja pari vielä mainitsematontakin oiretta.
"Sitten olet vapaa lähtemään." Raven töksäytti, naamionsa venttiilit sihahtaen, sulkien kansion niin että sen kannet napsahtivat kuuluvasti. "Joudut ottamaan muutaman päivän rauhallisemmin, jotta voimme seurata mahdollisia jälkioireita. Saat kuitenkin itse sopia Sonaron kanssa käytännön järjestelyistä, mitä tulee työtehtäviisi."

Raven poimi kaapunsa alta viestimen, johon naputteli jotakin nopeasti, kehottaen sitten Salemia noutamaan lääkityksensä sairastuvan aulan tiskiltä. Lääkitystä tulisi seurata seuraavan kahden vuorokauden ajan. Ja sitten, miltei yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin, oli korppikasvoinen lääkäri tiessään, jättäen jälkeensä vastaavanlaisen hiljaisuuden joka vallitsi Azmealaisessa kaupungissa aina hiekkamyrskyn väistyttyä, juuri ennen kuin ihmiset tulivat jälleen esiin suojistaan kartoittaakseen ja korjatakseen myrskytuhoja. Salem ja Amarant katsoivat toisiaan, kuin odottaen sanoisiko toinen jotain laukaistakseen jännitteen.

"Taisit päästä pahasta." Amarant lausui lopulta. Se sai kelvata.

Salemilta vei hetken toipua järkytyksestä, jonka tuo pelottava lääkäri oli aiheuttanut pelkällä läsnäolollaan. Tämän seistessä hänen vuoteensa vieressä hän oli tuntenut olonsa sairaammaksi kuin kertaakaan heräämisensä jälkeen. Kaiketi se oli pelon aiheuttama sivuoire, eikä niinkään hoidosta tai toipumisprosessista johtunut jälkivaikutus. Kasattuaan itsensä mies suorastaan loikkasi ylös vuoteestaan. Hän ei malttanut odottaa pääsevänsä pois sairastuvalta, takaisin omaan kämppäänsä YPP:n majoitusosastolla, tuttuun ja turvalliseen pesäkoloonsa, jonne yksikään nokkava korppi ei pääsisi häntä pelottelemaan. Hän pakkasi vähäiset tavaransa, saamansa toivotuskortit ja muistiinpanonsa, Amarantin auttaessa varmistamalla ettei mitään jäisi jälkeen. Yksissä tuumin he kiiruhtivat askeleensa ulos huoneesta ja käytävää pitkin kohti aulan tiskiä, jonka takana ollut huomattavasti Ravenia miellyttävämmänoloinen sairaanhoitaja antoi Salemille tälle määrätyt lääkkeet. Kolme pilleriä päivässä seuraavan kahden vuorokauden ajan. Ohjeissa sanottiin ettei kuurin aikana saisi ohjastaa alusta, tai edes pinnalla kulkevaa kiituria. Ei mikään suuri rajoite tällä hetkellä, ottaen huomioon että Salemin alus oli vasta kotimatkalla, ja vaati ties millaista huoltoa lentääkseen jälleen.

"Mitä ajattelit tehdä nyt, kun olet taas vapaalla jalalla?" Amarant kysyi, puhuen kuin Salem olisi juuri vapautunut vankisellistä. Hän ei ollut täysin väärässä.
"Ensiksi vien kamppeeni kotiin. Sen jälkeen selvitän löytyykö jääkaapistani muuta kuin valo." Salem mietti. Hänellä oli nälkä kuin gigaursalla.
"Säästä näivettyneet eineksesi toiseen kertaan." Amarant kehotti. "Tavataan puolen tunnin päästä Applecoren puiston liepeillä ja etsitään kaupungin paras grilli. Minä maksan viulut."
"Oletko saanut, kun olet noin hyvällä tuulella?" Salem virnuili.
"Herrasmies ei kerro." Amarant virnisti takaisin.

Salem nauroi, naljaillen toverinsa venyttävän herrasmiehen käsitettä kutsumalla itseään sellaiseksi. Pienen sanailun jälkeen kaksikko lähti eri teilleen, Amarant Applecoren suuntaan, Salem majoitustiloihin. Samalla hän voisi katsoa saapuneen postin. Hän odotti muutamaa uutta sarjakuva-albumia saapuvaksi, ja toivoi voivansa viettää rauhaisan illan niiden parissa. Hänen takaraivossaan jyskytti toki ajatus, että hänen tulisi vielä yrittää oikoa Soles Twileciaan liittyviä johtolankoja. Sonaroa hän ei uskaltaisi puhuttaa asiasta, ei ainakaan vielä. Hän ei riskeeraisi ylennystään pelkästään sen vuoksi, että pieni ääni hänen päässään kehotti tonkimaan ikivanhaa ja jo käsiteltyä tapausta pintaa syvemmältä.

Ilta alkoi hiljalleen hiipiessä Applecoreen, minkä merkiksi aseman vuorokausirytmiä ylläpitävät valot alkoivat himmetä, tehden tietä tähtitaivaalle joka näkyi monin paikoin sisään asemaa suojaavan kupolin läpi. Shinea oli viettänyt koko päivän neljän seinän sisässä isänsä vanhassa huoneessa. Hän oli ottanut pitkän, kuuman kylvyn, josta oli muotoutunut Ocamarin reissun jälkeen tietynlainen pyhä rituaali, ihan vain jotta planeetan hyytävät pakkaset voisivat haihtua naisen muistoista lopullisesti. Jos se hänestä oli kiinni, ei hän haluaisi enää koskaan vilkaistakaan Ocamaria päin. Vedessä lilluminen teki toki hyvää myös Shinean paranemaan päin olleille ruhjeille. Ammeesta noustessa hänen ihonsa oli aina kuin kuiva rupale, mutta hän ei antanut sen häiritä pätkääkään, vaan kääri itsensä YPP:n pehmoiseen kylpytakkiin, joka oli aivan liian iso hänelle. Hetken kuivateltuaan Shinea painoi peräseinässä ollutta katkaisinta, joka avasi seinän ja toi esiin suurikokoisen, arviolta viiden hengen vailla tungosta nukuttavan vuoteen. Shinea hengähti syvään ja heittäytyi selälleen vuoteen suloisen silkkiselle päiväpeitteelle, patjan hyväillessä ja tukiessa hänen muotojaan täydellisesti.
Päivänsä huoneen ulkopuolella Shinea oli viettänyt lähinnä ympäristöönsä tutustumalla, tunnustellen mille alueille hänet laskettaisiin ilman henkilökorttia, ja missä siivessä oli mitäkin metsästäjille tarjottuja palveluita. Applecoreen hän ei ollut toistaiseksi uskaltautunut, arvellen herättävänsä liiaksi ei-toivottua huomiota. Sikäli kun kukaan hänen tilaamastaan sopimuksesta ulkopuolinen tiesi, oli hän pelkkä Ren Mendes, tavallinen Hydruslaispakolainen. Mitä vähemmän hänen tätä tekaistua henkilöllisyyttä tarvitsi kellekään toitottaa tai todistaa, sen parempi. Oli jokseenkin uuvuttavaa pitää kieli alati keskellä suuta ja varoa jokaista tekoaan ja sanomistaan, ettei kukaan vain saisi tietää liikaa. Toki Shinea oli tottunut tähän Hydrukselta evakkoon lähtönsä jälkeen, mutta ei se siitä silti helppoa tehnyt. Ainoa henkilö, jonka kanssa Shinea koki voivansa olla edes suhteellisen oma itsensä, oli ollut Salem, tämäkin vain siksi koska nuorukainen vaikutti liian yksinkertaiselta ollakseen petollinen. Monen muun tapauksessa Shinea olisi epäillyt tätä kulissiksi, mutta jokin Salemissa sai hänet uskomaan, että mies oli juuri niin töhö kuin mitä antoi ymmärtääkin. Sympaattinen tavallaan, mutta ei ollenkaan sitä mitä Shinea oli odottanut YPP:n metsästäjältä. Ja silti tämä oli täyttänyt Shinean vaatimukset pilkulleen, vaikka ehkä pienen mutkan kautta. Shinealle lopputulos oli tärkein, olipa tyyli mikä tahansa. Häntä hieman harmitti, ettei ollut tänään ennättänyt tavata Salemia sairastuvalla, kuten oli luvannut, mutta toisaalta oli kiva kuulla että mies oli saanut terveen paperit ja tullut vapautetuksi. Ehkä hän vielä ennättäisi törmäämään nuorukaiseen ennen paluutaan Traversalle. Kukaan ei ollut suoranaisesti käskenyt häntä lähtemään isänsä työasumuksesta, ja vaikka YPP:n laskuun majoittuminen, päivittäiset kuumat kylvyt, jumalainen makuusija, vaivaton matka kanttiiniin syömään laadukasta ruokaa, sekä kestotilaus sivistyneen galaksin suosituimpaan kuvatun materiaalin suoratoistopalvelu OmniVidsiin olivatkin luksusta verrattuna Traversan pakolaisleiriin, ei Shinealla ollut aikomustakaan pitkittää vierailuaan loputtomiin. Itse asiassa hän olisi ollut valmis lähtemään vaikka heti, ellei Phobos olisi edelleen vangittuna YPP:n sellissä. Shinea ei ymmärtänyt logiikkaa veljensä vangitsemisen takana, eikä liioin sitä että asioiden selvittäminen vei näin kauan. Se oli turhauttavaa, pelottavaakin. Informaatiopimento oli omiaan luomaan kauhuskenaarioita.
Shinea ummisti silmänsä hetkeksi, yrittäen karistaa ajatukset mielestään. Kaikki mitä hän onnistui saavuttamaan oli vain lisää pelkoa ja stressiä. Hän oli ollut matkallaan jo pitkään. Kuinkahan hänen isänsä pärjäsi ilman häntä? Hän ei ollut tohtinut edes soittaa tälle ja ilmoittaa Phoboksen löytyneen. Jos YPP kykeni jäljittämään Phoboksen Ocamarilta asti laitteistoineen, ei näille olisi mikään homma jäljittää hänen puheluaan isälleen. Vaikka isä olikin sanonut että Remzar ja Sonaro olivat luotettavimmat miehet Arcanassa, ei Shinea halunnut ottaa riskiä, edes sitä pienintäkään, että nämä yrittäisivät selvittää isän olinpaikan. Tämän lisäksi Shinea sai kovia tunnontuskia siitä, kuinka itse nautti YPP:n ylellisyydestä, vaikka isä kärvisteli pakolaisleirillä, eläen niukasti ja karuissa oloissa. Eikä vain isä, vaan kaikki muutkin leirin asukkaat, jotka olivat tarpeeksi onnekkaita välttämään Diamien tähtäimen paetessaan kotimaailmastaan.
Shinea avasi silmänsä kuullessaan koputuksen oveltaan. Samassa hän tunsi jännittävänsä itsensä täyteen toimintavalmiuteen. Varovasti hän nousi vuoteelta ja asteli huoneen poikki ovelle, tarkastaen oven vieressä olleesta näytöstä ovisilmän virkaa toimittavan kameran näkökentän. Hän ei tiennyt mitä ajatella siitä, että Sonaro Dogrenn seisoi hänen ovensa takana, eikä kyennyt lukemaan juuri mitään tämän kasvojen ilmeestä. Mies oli kuin tyhjä paperi. Shinea veti henkeä, rauhoitellen itseään ennen kuin avasi oven juuri niin raolleen, että pystyi kohtaamaan Sonaron kasvot, muttei niin auki että sisään voisi vain marssia kuten halusi.

"Iltoja, Shinea." Sonaro toivotti kohteliaasti.
"Hei." Shinea vastasi lyhyesti.
"Anteeksi että pöllähdin paikalle aivan yllättäen. Halusin vain tulla kyselemään vointiasi." Sonaro puhui, aavistus nolostusta äänessään huomatessaan Shinean yllä pelkän kylpytakin. "Toivottavasti en tullut pahaan aikaan."
"Ihan yhtä hyvä hetki tämä on kuin mikä tahansa muukin." Shinea kohautti olkiaan. "Mistä moinen kiinnostus vointiini?"
"Majoittuessasi YPP:ssa olet vieraamme, ja vieraidemme hyvinvointi on ensisijaisen tärkeää." Sonaro mainosti, hymyillen ensin, mutta vakavoituen sitten jatkaessaan. "Vakavasti puhuen, vammasi Ocamarin tapauksen jäljiltä eivät olleet mitättömät. Jos jotakin odottamattomia oireita on ilmennyt, on äärimmäisen tärkeää että ilmoitat niistä, jotta voimme järjestää sinulle hoitoa."
"Arvostan huolenpitoasi, mutta pärjään kyllä. Pahimmat kivut ja säryt ovat jo alkaneet väistyä." Shinea vastasi, joskaan hänen sanansa eivät pitäneet täysin paikkaansa. Aluksen kolarointi ei ollut mikään pikkujuttu, ja Celleenin myrkyn jälkivaikutuksia saattoi hän vain arvailla ja pelätä. "Arvelin että tulet häätämään minut pois isän huoneesta, nyt kun sopimuksemme on täytetty."
"Enhän suinkaan." Sonaro sanoi välittömästi. "Oletan että odotat saavasi tavata veljesi ennen lähtöäsi. Olettehan olleet pitkän aikaa erossa."
"Oikein oletettu." Shinea totesi, ääni hieman vaativammaksi muuttuen. "Onko sille joku syy, että hän istuu edelleen vangittuna sellissänne?"
"En voi puhua firman asioista. Tiedät sen kyllä." Sonaro kiersi kysymyksen.
"Et tietenkään." Shinea puuskahti. Tämä sääntö oli enemmän kuin tuttu hänen lapsuudestaan, vastaus jokaiseen isän työtä koskevaan kysymykseen. "Osaatko edes sanoa millaisella aikataululla hänet vapautetaan?"
"Ikävä myöntää, että en. Se on täysin Remzarin harteilla." Sonaro totesi. Shinea mutisi turhautuneena jotakin vastaukseksi, jolloin Sonaro veti kasvoilleen maireimman, hurmaavimman vanhan miehen hymynsä. "Voin yrittää jouduttaa asiaa hieman. En takaa mitään, mutta yleensä Remzar ei asetu poikkiteloin jos minä häntä hoputan."
"...arvostaisin sitä." Shinea sanoi vaimeasti, nyökäten. Tämän parempaa lupausta hän tuskin voisi odottaa.
"En häiritse sinua tämän enempää." Sonaro tokaisi. "Hyvää yötä, nuori Way."

Sonaro astui kauemmas ovesta, suunnaten sitten ontuvat askeleensa käytävän toiseen päähän, kohti omaa asumustaan. Shinea kurkisti hieman pidemmälle ovensuusta, tutkaillen Sonaron hankalaa kulkua, jonka tämä nojasi vahvasti keppinsä varaan. Shinea oli kuullut Sonaron roolista Ocamarin tilanteen purkautumisessa, tämän epänormaalin nopeista liikkeistä ja brutaalista tavasta jolla tämä oli niittänyt Diamisotilaita kuin viljaa. Hän ymmärsi että juuri tuo taistelu oli ottanut veronsa miehen kunnosta. Kyvykäs taistelija tai ei, edes kuuluisa Sonaro Dogrenn ei näemmä päässyt ikäänsä pakoon.
Shinea palasi huoneeseensa, lukiten oven jälleen perässään. Hän heittäytyi uudelleen sängylle, tällä kertaa avaten TV:n ja käynnistäen OmniVidsin saadakseen aivoilleen turruttavaa puuhaa, samalla kun odotteli Sonaron pitävän sanansa.

Aamun sarastaessa Salem ja Amarant odottivat YPP:n johtajien toimiston edessä lupaa astua peremmälle. Salemin oli hankala pysyä paikoillaan. Hän oli hermostunut, mutta samalla myös hyvin innoissaan ravatessaan käytävää ristiin rastiin, milloin tutkaillen käytävän varrelle ripustettuja maalauksia YPP:n johtajakolmikosta, milloin suoristaen käytävän varrella olleita tuoleja, milloin istuen sellaisella, milloin räpeltäen nurkassa olleen birccapalmun lehtiä.

"Anna sen kasviparan olla. Tapat sen vielä." Amarant komensi, istuen itse tyynenä tuolillaan.
"Sori." Salem säpsähti, vetäytyen kauemmas kasvista. "En vain malta pysyä paikallani. Jännittää."
"Enpä olisi ikinä arvannut..." Amarant hymähti sarkastisesti.
"Mikä hitto heillä kestää?" Salem mutisi, suoristellen hermostuneesti takkinsa hihoja. "Ovatkohan tulleet katuman päälle?"
"Kai ymmärrät, että heillä on paljon muitakin asioita hoidettavanaan, kuin yhden kadetin ylentäminen metsästäjäksi?" Amarant huomautti kuivasti.

Salem ymmärsi kyllä, mutta ei se auttanut hillitsemään hänen jännitystään. Ja ymmärrettävästä paikasta se jännitys tulikin. Olihan tämä päivä juuri se, johon Salemin haaveet ja tavoitteet kulminoituivat, päivä jonka eteen hän oli tehnyt paljon töitä. Tehtyjen töiden tyylipuhtaus oli jokseenkin kyseenalaista aika ajoin, jos asian kauniisti halusi ilmaista, mutta tällä hetkellä se tuntui Salemista vain kaukaiselta murheelta, jota ei ollut syytä ruokkia huolehtimalla. Jopa Remzar Artemire oli vihdoin taipunut ja hyväksynyt Salemin yhdeksi firman täysverisistä metsästäjistä, joskin varmasti Sonaron vahvasti voitelemana. Salem oli saattanut valvoa koko yön ajatellen tätä hetkeä, onnistumatta keskittymään muistiinpanoihinsa sen enempää kuin uusiin sarjakuviinsakaan, mutta väsymys oli viimeisenä hänen mielessään hänen odotellessaan pääsyä toimistoon. Lopulta toimiston ovi avautui ja Sonaro ilmestyi käytävän puolelle, Amarantin noustessa tavanomaisen särmästi asentoon, Salemin seuratessa parhaansa mukaan esimerkkiä. Nyt jos koskaan kannatti särmäillä ihan viimeisen päälle, hän ajatteli.

"Tulkaa sisään." Sonaro kehotti, kadoten takaisin toimiston puolelle, jättäen kuitenkin oven auki käytävässä odottelevalle kaksikolle.

Remzar oli seisomassa Sonaron työpöydän takana. Hän kohotti katseensa Amarantiin ja Salemiin, silmissään tavanomaisen pistävä katse, kasvonsa epäilevään nyrpistykseen vääntyneinä. Salem tunsi kuinka mies arvioi häntä päästä varpaisiin, samalla tavoin kuin silloin kun hän oli ensimmäistä kertaa hakeutunut kadetiksi ja tullut kaksikon haastattelemaksi. Tällä kertaa miehen katseesta kuitenkin puuttui se tuomitseva sävy, joka siinä oli ollut jokaisen tehtävän jälkeen, johon Salem oli ottanut osaa. Ilmeisesti miehellä ei ollut tällä kertaa mitään erityistä nokankoputtamista, tai vaikka olisikin, ei tällä ollut mitään tahtoa avata sanaista arkkuaan asiaa käsitelläkseen. Salem seurasi Amarantin esimerkkiä tämän asettuessa seisomaan Sonaron pöydän edustalle, vanhan Azmealaisen puolestaan istuutuessa työtuolilleen. Salem tunsi kuinka hänen sydämensä oli takoa ulos rinnastaan, ja miehen täytyi muistuttaa itseään vetämään välistä henkeäkin, ettei vain pyörtyisi näille sijoilleen. Johtajakaksikko katseli miehiä hetken aikaa, jonka jälkeen Sonaro kirjoitti jotakin pöydällään olleelle paperille, Remzarin seuratessa esimerkkiä. Kumpikaan ei sanonut hyvään toviin sanaakaan. Salem olisi halunnut rikkoa hiljaisuuden, muttei uskaltanut. Hän vain odotti.

"Voitte istua." Sonaro sanoi lopulta, viittoen kaksikkoa työpöytänsä edessä olleiden tuolien puoleen. miesten painaessa puuta Sonaro ojensi pientä, sievästi punottua koria heitä kohti. "Saako olla lusikkaleivät tilaisuutta juhlistamaan?"

Salem ja Amarant katsahtivat toisiinsa kummissaan. Heistä kumpikaan ei ollut osannut odottaa mitään kestitystä johtoportaan puolesta. Varovaisin elkein kumpikin poimi korista yhden lusikkaleivän, haukaten niistä palaset liki samanaikaisesti. Välittömästi Salemin suussa tuntui alkaneen jonkinlaiset pirskeet hänen makunystyröidensä tanssien hitaita kututansseja keskenään tuon lievästi sanottuna herkullisen leivonnaisen inspiroimina. Salem ei ollut välttämättä makeiden ruokien suurin ystävä, mutta tästä lusikkaleivästä hän oli suorastaan lumoutunut sen liki sulaessa hänen suussaan. Ennen kuin Salem ehti huomatakaan, oli keksi jo kadonnut hänen hyppysistään, jättäen jälkeensä paitsi suun vallanneen makeuden, myös pakottavan himon saada lisää. Amarant oli niin ikään mussuttanut omansa, muttei antanut minkäänlaisia indigaatioita siitä että olisi nauttinut lusikkaleivästään aivan yhtä paljon kuin toverinsa.

"Kas niin." Sonaro tokaisi ja liu'utti pöydällään olleen paperin Salemin eteen. "Tämä on nyt pelkkää kuittausta vaille. Allekirjoittamalla tämän sitoudut palvelemaan YPP:ta sen metsästäjänä, sekä toimimaan firmamme käskyjen ja sääntöjen mukaisesti. Vastavuoroisesti firma myöntää sinulle lukuisia etuuksia, järjestää sinulle perustason asumuksen ja maksaa palkkaa tekemistäsi töistä. Yksityiskohdat on listattu kääntösivuilla, mikäli haluat perehtyä niihin."
"Olen tehnyt kotiläksyni. Tiedän kyllä mitä sopimus kattaa." Salem vakuutti, eikä aikaillut enää hetkeäkään kirjoittaessaan nimensä sille osoitetulle katkoviivalle.
"Amarant, voisitko laittaa vielä nimesi todistajan kohdalle?" Sonaro pyysi.

Amarant teki työtä käskettyä, samalla kun Sonaro kaivoi työpöytänsä laatikosta esiin Salemille jo valmiiksi painetun virkakortin, esineen jota Salem tuijotti haltioituneena. Tuo kortti symboloi kaikkea sitä mihin hän oli nämä vuodet pyrkinytkin, minkä vuoksi oli vuodattanut verta, hikeä ja kyyneliä, uurastanut kuin elukka, ja vihdoin se oli konkreettisesti hänen silmiensä edessä. Hänet valtasi epätodellinen tunne hänen ottaessaan korttinsa ensi kertaa käsiinsä, katsellessaan sitä ja tunnustellessaan sen kohokirjoitusta sormiensa alla. Remzar otti vuoronsa äänessä, painottaen kuinka tärkeää uskollisuus ja sääntöjen noudattaminen oli metsästäjille, ja yhtälailla tärkeää oli myös edustavuus muissa maailmoissa liikkuessa. YPP:n ulkopuolella Salem olisi firman kasvot, ja hänen odotettiin käyttäytyvän sen mukaisesti. Salem kuunteli miehen puheita vain puolella korvalla, nyökytellen aina kun se tuntui tilanteeseen sopivalta.

"Sitten käytännön asioihin..." Sonaro sanoi heti kun sai Remzarilta suunvuoron. "Raven luovutti meille lausuntonsa fyysisestä kunnostasi. Haluaisin nyt kuulla oman näkemyksesi olostasi."
"Tunnen kyllä voivani jatkaa töitä ihan normaaliin tapaan." Salem sanoi hetken mietittyään, pyöritellen korttiaan sormiensa välissä, löytäneenä jälleen nuorekkaan itsevarmuutensa, nyt kun hänen ylennyksensä oli kerran jo virallinen.
"Metsästäjänä sinun normaalisi ei ole enää entisensä." Remzar ehätti huomauttamaan. "Tulet jatkossa saamaan entistä vaativampia tehtäviä, eikä meillä ei ole varaa antaa sinun pilata mainettamme sillä että lähdet kentälle puolikuntoisena. Sinun on paras olla varma toimintakunnostasi, ennen kuin hyväksyt ensimmäistäkään toimeksiantoa."
"Pyysin jo Ravenia laatimaan joukon kuntoutusharjoituksia, jotka suorittamalla testataan kehosi toimintakykyä. Hänen suosituksensa oli tarkkailla suorituksiasi alustavasti viikon verran, ja mikäli täytät tavoitteet siinä ajassa, olet vapaa palaamaan töihin." Sonaro ilmoitti, katsahtaen sitten Amarantiin. "Voinen luottaa siihen, että varmistat hänen suorittavan ohjelman loppuun ja arvioit hänen tuloksensa?"
"Tietenkin." Amarant nyökkäsi.
"Hyvä." Sonaro nyökkäsi tyytyväisenä. "Onko kummallakaan mitään kysyttävää?"
"...yksi asia, Sir." Amarant sanoi hieman normaalia varovaisemmin. "Saisinko toisen lusikkaleivän?"

Salemin ja Sonaron kasvoille piirtyi yllättynyt ilme, ja jopa Remzar kohotti kulmiaan kuullessaan tämän mihinkään mitenkään liittymättömän kysymyksen tulevan muutoin niin särmän Amarantin suusta. Sonaro naurahti keveästi alkujärkytyksen väistyttyä, ojentaen korin Amarantia kohti. Salem ei aikaillut pyytäessään päästä osille setänsä anteliaisuudesta, ja lopulta Sonaro joutui luopumaan koko korista antaakseen kaksikon tyynnyttää lusikkaleipien herättämän makeanhimonsa. Mutta ei Sonaro taistelutta luovuttanut, otti hän sentään itselleenkin nopeasti kolme lusikkaleipää, ennen kuin toiset söivät kaikki.

"Grissworthin täti on ylittänyt itsensä näillä lusikkaleivillä." Salem kiitteli ääneen Sonarolle tämän sisäkön leipomistaitoja. "Luopuisikohan hän reseptistä?"
"Eivät nuo ole Grissworthin leipomia." Sonaro hymähti. "Saimme ne lahjoituksena."
"Keneltä?" Amarant uteli.
"Siltä, kuka ikinä meille antoikaan vinkin Ocamarin oikeasta tilanteesta." Sonaro tunnusti.
"Onko meillä käsitystä kuka voisi olla kyseessä?" Amarant jatkoi uteluaan.
"Asiaa tutkitaan." Sonaro tyytyi vastaamaan, mussuttaen nyt itsekin yhtä pelastamistaan lusikkaleivistä.
"Jos kellään ei ole mitään asiaan liittyvää mielen päällä, Salem voi poistua omiin toimiinsa." Remzar keskeytti, pihistäen itselleen toisen Sonaron jäljellä olevista lusikkaleivistä, toverinsa mulkaistessa tätä pahasti asian huomattuaan. "Amarant jää vielä hetkeksi. Meillä on toiseen aiheeseen liittyvää puhuttavaa."

Salem loi Amarantiin kysyvän katseen, mutta tämä vain viittilöi pariaan tekemään kuten oli käsketty. Salemilla ei ollut aavistustakaan mihin Amarantin yksityispuhuttelu liittyi, mutta arveli työparinsa kertovan sen kyllä myöhemmin. Hänen mielessään kävi myös ottaa puheeksi operaatio Supernova, mutta ajatus kiisi ohi nopeasti. Sonaron ja Remzarin katseet olivat nauliintuneet häneen, kuin arvioiden kuinka monta sekuntia Salemilta menisi kadota heidän näköpiiristään. Niinpä Salem piti suunsa supussa ja poistui toimistosta, kiittäen ovensuulta käsin vielä kumpaakin johtajaa saamastaan kunniasta. Sonaro kehotti Salemia käymään visiitillä YPP:n asepajalla, mieluiten mahdollisimman pian. Hän ei selittänyt sen tarkemmin, mutta Salem oletti asian liittyvän hänen Ocamarilla kovia kokeneeseen varustukseensa. Pistoolinsahan hän oli jo menettänyt jäämetsän liepeillä, joten todennäköisesti edessä olisi uuden kuittaus, pahimmassa tapauksessa menetetyn korvaaminen. Salem kammoksui ajatella mitä uudet laserpistoolit mahtoivat kustantaa.

"Sitten onkin sinun vuorosi, Amarant." Sonaro tokaisi ympäripyöreästi Salemin poistuttua, odottaen hetken jotta voisi varmistua nuorukaisen olevan kuuloetäisyyden ulottumattomissa.
"Nyt kun olet pitänyt osasi sopimuksesta ja varmistanut, että nuori Dogrenn saa tarvitsemansa valmiudet toimia metsästäjänämme, on aika keskustella omasta tulevaisuudestasi." Remzar jatkoi tyytyväisenä.
"Olemme tehneet jo valmisteluja ottaaksemme sinut osaksi eliittimetsästäjäohjelmaamme. Mikäli edelleen näet tulevaisuutesi yhtenä YPP:n eliitistä, olemme valmiita viemään asian eteenpäin." Sonaro jatkoi.
"...YPP on minulle kaikki kaikessa. En osaa kuvitella itselleni eliittimetsästäjää parempaa tulevaisuutta." Amarant sanoi, harkittuaan vaihtoehtojaan vain hetken.
"Erinomaista." Remzar virnisti.

Jos tämä tapaaminen oli ollut Salemille jännittävä, sitä se oli ehdottomasti ollut myös Amarantille. Salemin pyrkiessä metsästäjäksi oli Amarant pitänyt tämän etujen ohella silmällä myös omia uramahdollisuuksiaan, tavoitteenaan voittaa YPP:n johtajien suosio ja hyväksyntä eliittimetsästäjäohjelmaan. Eliittimetsästäjän työ oli vaativampaa kuin tavallisen metsästäjän, mutta samalla se oli suurin mahdollinen kunnia, minkä palkkionmetsästäjät saattoivat YPP:ssa saada. Amarant oli valmis siihen koko kehollaan ja sielullaan. YPP oli hänen uusi mahdollisuutensa elämässä, jossa oli joskus tuntenut heittäneensä jo kaiken menemään. YPP oli kuin kohtalon vastaus kaikkeen siihen kohtuuttomaan kärsimykseen ja katumukseen, jota hän oli saanut kohdata kotimaailmassaan Hydruksella, tasoitus joka piti karman vaakakupit tasapainossa.

"Jos sopii kysyä...miten tämä vaikuttaa minun ja Salemin työparijärjestelyyn?" Amarant kysyi tunnustelevasti.
"Jatkat vielä toistaiseksi hänen parinaan, kunnes tilalle löytyy joku toinen." Sonaro vastasi. "Joutunet tosin aika-ajoin suorittamaan soolotehtäviä yhteisten tehtävienne ohella, muttet saa laiminlyödä kumpaakaan toimenkuvaasi, mikäli mielit päästä osaksi eliittiä."
"Teen sen mitä täytyy." Amarant vakuutti.
"Tiedämme että teet. Emme odota sinulta yhtään sen vähempää." Remzar nyökkäsi. "Palaamme asiaan kunhan palveluksesi tulevat ajankohtaiseksi. Nyt voit poistua."

Amarant nuosi tuoliltaan, ja ennätti jo ottaa muutaman askeleen kohti toimiston ovea, kun Sonaron ääni pysäytti hänet.

"Vielä yksi juttu..." Sonaro ehätti huomauttamaan. "Mitä tulee Salemiin, lienee parasta ettet puhu asiasta vielä hänelle. Emmehän halua sekoittaa hänen pakkaansa heti ylennyksen jälkeen."
"Ihan kuten sanotte." Amarant tokaisi, ymmärtäväisenä, joskaan ei järin tyytyväisenä.

Hissin saavuttaessa määränpäänsä, ilmoittaessaan asiasta kimeällä kilahduksella, Salem nytkäytti itsensä liikkeelle, astuen huonosti valaistun asepajan puolelle. Ilmassa leijui tuttu tunkkainen, metallinen ja öljyinen tuoksu. Tiskin luokse saapuessaan Salem sai huomata, ettei suinkaan ollut ainoa asiakas hakemassa aseseppä Pacen palveluita. Razer nojasi käsiään tiskiin, kasvoillaan kylmän lukukelvoton ilme, silmissään sama terävä katse kuin isällään, joka kohdistui tällä hetkellä täysin Paceen. Salem huokaisi pienesti. Hän tiesi kuinka ahdistavalta tuollainen tuijotus tuntui. Razer ei irrottanut katsettaan edes siinä vaiheessa, kun Salem astui hänen näköpiiriinsä, asettuen tiskin äärelle odottamaan vuoroaan.

"Sinäkin selvisit näemmä kotiin yhtenä palana." Salem yritti rikkoa jäätä.
"Vauhtia, köntys!" Razer huudahti tiskin yli hyllyjen välissä kulkevalle Pacelle, sivuuttaen täysin Salemin sanat, kohdellen tätä kuin ilmaa.
"I h a n...h e t k i...v i e l ä..." kuului Pacen karhean jykevä, silti tavanomaiseen nähden hyvin alistunut vastaus.
"Minulla on parempaakin tekemistä kuin nysvätä täällä YPP:n persereiässä kaltaisesi puoliälyisen suoponon kanssa." Razer soimasi.
"HEI!" Salem puuttui Razerin puheeseen, korostaen huutoaan vielä iskemällä nyrkkinsä tiskiin. "Onko kunnioitus, tai edes ihmisarvon mukainen kohtelu, liikaa vaadittu?"
"Kysyikö joku sinulta jotain, Dogrenn?" Razer tuhahti, vihdoin sentään tiedostaen Salemin läsnäolon.
"Ylimielinen asenteesi vituttaa." Salem kähähti. "Siitä asti kun ylenit metsästäjäksi ennen minua, olet hinkannut saavutuksiasi vasten kasvojani, mutta näyttää siltä ettet edes hallitse perustason käytösetikettiä, jonka luulisi olevan hyvin oleellinen osa ei vain metsästäjien työtä, vaan myös normaalia kanssakäymistä."
"Ä l k ä ä...r i i d e l k ö." Pacen ääni pyysi hyllyväliköstä, hahmon itsensä pysytellen edelleen näkymättömissä.
"Sinä olet viimeinen ihminen paasaamaan minulle metsästäjän työstä ja sen vaatimuksista, kadetti." Razer sivuutti niin Pacen sanat kuin Salemin kritiikin, päättäen ennemmin loukata kanssa-Azmealaistaan aiheella jonka tiesi tämän kipupisteeksi...tai niin hän ainakin luuli.
"Ikävä puhkaista kuplasi, mulkku, mutta tästä pitäen joudut kohtelemaan minua tasavertaisena metsästäjänä." Salem virnisti vahingoniloisesti, näyttäen Razerille virkakorttiaan.

Razer vaikeni hetkeksi, tarkastellen korttia huolella, ihan kuin arvioiden oliko Salem saanut sen muropaketista, piirtänyt itse, tulostanut tai varastanut. Aidolta se kuitenkin näytti. Salem nautti nähdessään happaman ilmeen Razerin naamalla, mutta ilme viipyi siinä vain hetken, kunnes väistyi tutun, ivallisen ja ylimielisen virneen tieltä, jonka Salem oli nähnyt noilla kasvoilla lukuisat kerrat aiemminkin.

"Vai vielä tasavertaisena?" Razer tuhahti, katsoen Salemia kuin nilviäistä. "Älä loukkaa minua, Dogrenn. Saatamme molemmat olla nyt metsästäjiä, mutta me emme ole tasavertaisia. Emme nyt, emme ikinä."

Pace saapui vihdoin hyllyjen välistä, kantaen mukanaan KRI-pistoolia, sekä Razerin sahamiekkaa, jonka terän tämä oli oikonut. Razer nappasi pistoolin nopeasti haltuunsa, Pacen selittäessä verkkaisesti, kuinka oli joutunut kasaamaan aseen uudelleen pajalta löytyneistä varaosista. Sahamiekasta hän mainitsi pyrkineensä toteuttamaan Razerin toiveen sen keventämisestä, mutta eron olevan kuitenkin pieni edelliseen verrattuna.

"Saa luvan kelvata." Razer mutisi, kääntyen kannoillaan ja suunnaten kohti hissiä, kiittämättä edes Pacea tehdystä työstä. Ennen lähtöään mies kuitenkin vielä pysähtyi, kurkkasi Salemia olkansa yli, ja lausui tälle viimeiset sanat hyvästiksi.

"Indigo olisi raahannut Tenweran itkien ja potkien mukanaan, kun taas sinä päästit hänet menemään." Razer tokaisi kylmästi. "Sinun olisi pitänyt jäädä tehtaalle hänen sijastaan."

Salem ei vastannut mitään, katsoi vain kuinka Razer katosi hissin vietäväksi. Hän ei halunnut myöntää että Razerin sanat olivat sattuneet, mutta se näkyi hänen ilmeestään.

"Ä l ä...v ä l i t ä...h ä n e s t ä." Pace sanoi rohisevalla äänellä.
"Paskiainen kuvittelee olevansa jotain suurta vain koska on Artemire." Salem tuhahti, kääntyen sitten Pacen puoleen. "Jonkun pitäisi romauttaa hänen pilvilinnansa ja näyttää että hän on ihan kuten me muutkin."

Pace tyytyi nyökkäämään, osoittaen sitten suurella sormellaan korttia, jota Salem edelleen piti kädessään. Salem oli enemmän kuin ylpeä voidessaan esitellä kortin Pacelle, jonka jykeville kasvoille levisi massiivinen hymy. Jätti kurotti valtavan kätensä tiskin yli, taputtaen Salemia olalle voimakkaasti, valiten jälleen antaa tekojensa puhua sanojensa edestä. Salemista tuntui kuin hänen olkapäänsä olisi ollut valmis pettämään taputusten alla, mutta hän pakotti kasvonsa kiitolliseen hymyyn, vaikka niiden teki mieli vääntyä kivusta tämän lempeän pahoinpitelyn alla. Onnittelujen jälkeen Pace alkoi kasata tiskille Salemin tavaroita, jotka Amarant oli tuonut asepajalle huollettavaksi miehen ollessa toipumassa sairastuvalla. Pistoolia ei tavaroiden joukossa ollut, vaikka Salem oli arvellutkin saavansa korvaavan kappaleen menetetyn tilalle. Sen sijaan Pace nosti tiskin alta tumman, puisen laatikon, jonka kanteen oli kirjailtu kauniisti Salemin nimi.

"L a h j a...S o n a r o l t a..." Pace selitti, työntäen laatikon Salemin eteen.

Salem avasi laatikon kullanhohtoisen salvan, raottaen kantta varovasti. Sisältä paljastui kaksi tyylikästä käsiasetta, mallennettu tilaustyönä muistuttamaan Terran villinlännen revolvereja, juuri sellaisia joita Salemin sarjakuvien sivuilla seikkailevat asesankarit käyttivät. Aseiden kahvoihin oli kaiverrettu Salemin nimikirjaimet kultaisin kirjaimin, tehden selväksi että nämä olivat nimenomaan häntä varten tehty. Salem poimi toisen revolverin käteensä, tarkastellen sitä mielenkiinnolla. Yksityiskohtiin oli todella panostettu. Isoin ero alkuperäisiin verrattuna oli, ettei ammusrulla kattanut vain kuutta laukausta, vaan toimi eräänlaisena akkuna, joka Pacen sanojen mukaan kattoi noin 20 laukausta. Ja kuin kirsikkana kakun päällä oli Pacella vielä tarjota Salemille asevyö, jossa oli kotelo kummallekin revolverille, sekin mittatilaustyönä valmistettu juuri nuorta Dogrennia silmällä pitäen. Aseiden lisäksi laatikosta löytyi myös Sonaron kirjoittama saatekirje, jossa tämä kertoi sen mitä ei ehkä johtajan asemassa ollut voinut ääneen sanoa, sen mitä ylpeä setä ja huoltaja lausuisi valmistujaisten kunniaksi. Sonaron lempeä puoli tuli selvästi esiin hänen sanavalinnoissaan. Setä oli todella panostanut tätä lahjaa varten, ja oli vilpittömän ylpeä Salemin saavutuksesta. Ja juuri siksi Salemista tuntuikin niin pahalta laittaa revolveri takaisin laatikkoon ja työntää lahja takaisin Pacelle.

"En voi ottaa tätä vastaan." Salem sanoi harmissaan, saaden Pacelta kummastuneen katseen. "Tiedän että olette molemmat nähneet paljon vaivaa, mutta minusta tuntuu etteivät aseet ole minun juttuni."

Pace pyöritti päätään, palauttaen laatikon takaisin Salemille. Vaivalloisesti hän selitti, että metsästäjän tuli kantaa virka-asettaan aina, käyttipä sitä tai ei. Tämä oli väistämätön paha, josta metsästäjä ei voinut kieltäytyä sen enempää kuin sotilaskaan. Pace kuitenkin huomautti, että Salem tunsi selvästi aseen tuoman vastuun, ja siksi hän saattoi luovuttaa kättensä luomat tappovälineet paremmalla omallatunnolla juuri Salemille, kuin monelle muulle metsästäjälle, jotka suurimmalla todennäköisyydellä vain etsivät tekosyitä käyttää uusia lelujaan. Hieman vastahakoisesti Salem puki asevyön ylleen, painaen revolverinsa niille tehtyihin koteloihin. Hän ei kiistänyt etteivätkö ne näyttäisi tyylikkäiltä, ja varmaan vieläkin tyylikkäämmiltä yhdessä hattunsa ja takkinsa kanssa, jotka olivat vielä matkalla YPP:hen hänen aluksensa mukana. Salem vietti vielä hyvän tovin Pacen seurassa, kunnes lopulta oli aika palata kotiin.
Sulkeutuessaan asuntonsa rauhaan Salem riisui asevyön välittömästi yltään, heitti sen sohvansa selkänojalle ja rojahti itse sohvalle makaamaan. Hetken kattoa tuijoteltuaan hän tunnusteli selkänojaa käsillään, löytäen toisen revolverinsa sormillaan. Hän veti sen pois kotelostaan ja tuijotti sitä pitkän tovin. Se tuntui vähintään yhtä raskaalta kuin pistooli, jolla hän oli sen Diamisotilaan tappanut. Rakenteeltaan ase oli kevyempi, mutta Salem tiesi painon tulevan aseen mukanaan tuomasta vastuusta, mahdollisuudesta ja vallasta riistää toisen henki ihan tuosta vain. Se oli jotain mitä Salem ei ollut pyytänyt pyrkiessään metsästäjäksi. Mutta jos tämä ylimääräinen paino oli edellytys hänen uralleen, hän kantaisi sen.

To be Continued...

[Salem]

Hiljaisuus oli laskeutunut pelkän pöytälampun valaisemaan metsästäjän asuntoon. Lampun valokeila syrjäytti muutoin asunnossa vallitsevan pimeyden sekaisen työpöydän yltä, saaden hämärän värähtelemään ja kohoamaan entistä vaativampana vetämänsä rajan laitamilla. Varjoja takaisin tuijottivat yksiulotteiset kasvot taitellulla, hieman jo rypistyneellä paperilla. Kauniin naishahmon silmät olivat suuntautuneet suoraan kuvan katsojaan päin tämän poseeratessa näyttävine tatuointeineen, hulmuavine hameineen ja tuuheine hiuksineen kuin supermalli kameralle. Paperin vieressä lojui ranneke, jonka kylkeen oli kaiverrettu kuvioita, muinaista Valean kieltä jota kukaan ei luonnostaan enää käyttänyt, ja joka jatkoi olemassaoloaan puhtaasti menneiden aikojen reliikeissä sekä tutkijoiden muistiinpanoissa.
Asunnon ovi avautui, pakottaen hämärän tekemään tilaa käytävästä sisään puskeneelle valolle, sekä hahmolle joka astui kynnyksen yli matalaan majaansa, uupuneiden askelten laahustaessa kohti olohuoneen virkaa toimittavaa tilaa. Razerin askeleet veivät hänet kohti keittokomeroa, jonka perällä olleesta jääkaapista hän nappasi itselleen pullon santamarjoista puristettua mehua, sekä toisen pullon, joka sisälsi kirkasta, etiketistään päätellen hyvinkin voimakasta alkoholia. Tottunein elkein Razer sekoitti pieneen lasiin itselleen juoman näistä kahdesta elementistä, siirtyen sitten lasi kourassaan valaistun työpöydän äärelle. Hän hörppäsi juomaansa ja naputti sormeaan pöydän pintaan, jalkansa keinutellen tahattomasti työpöydän alla ollutta roskakoria, katse naulittuna piirrosnaisen silmiin, kuin olisi tämän kaunottaren lumouksen alla. Lumous kuitenkin rikkoutui kun miehen keinuttama roskakori kaatui kolahtaen kyljelleen, levittäen sisältönsä pitkin pöydänalusta. Hiljaa noituen Razer kumartui siivoamaan sotkuaan. Mutta siltikään hän ei saanut tuota kuvaa mielestään. Miksi Indigo oli piirtänyt sen? Epäilemättä kuva kätki sisäänsä enemmän kuin ensi silmäyksellä olisi selvää, mutta mistä moinen salamyhkäisyyden tarve oli tullut? Entä oliko sillä tekemistä sen kanssa, että Indigo oli nyt kateissa? Virallisen tiedon mukaan nainen oli viety erikoisjoukkojen tykö tekemään tiliä Ocamarin tapahtumista ja YPP:n roolista niissä, mutta Razerista selitys oli hutera. Kaikki nämä kysymykset ja epäselvyydet saivat miehen pahalle tuulelle, liki räjähtämispisteeseen. Turhautuneesti puuskahtaen mies kampesi itsensä jälleen lattialta tuolilleen, kumoten loput juomalasinsa sisällöstä yhdellä kulauksella, antaen sen polttavan kitkeryyden rankaista suutaan, kieltään ja kurkkuaan. Hänen mielensä oli ehkä nyt umpikujassa, mutta hänellä oli kova pää, jolla murtaa eteensä noussut seinä, kun sitä vasten vain hakkasi tarpeeksi.

Chapter 28. One Night In Applecore (1/2)

Valvottu yö oli selvästi tehnyt tehtävänsä, ja nyt kun ylennystäkään ei enää tarvinnut jännittää, olivat Salemin silmät painuneet väkisin, täysin huomaamatta umpeen. Kauaa mies ei kuitenkaan ehtinyt torkkua, kun ovisummerin repivä ääni hätkähdytti hänet hereille, saaden hänet miltei putoamaan sohvaltaan lattialle. Hetken aikaa mies raapi päätään, hapuillen katseellaan ympäristöään kuin ihmetellen missä edes oli. Päiväunilla oli paha tapa pistää pää täydellisen sekaisin. Summerin parkaistessa uudelleen oli Salem jo onnistunut palaamaan näihin maailmoihin, ja rasittuneesti huokaisten hän pakotti itsensä jalkeille mennäkseen katsomaan kuka hänen ovisummeriaan rääkkäsi. Nopeasti ja huolimattomasti Salem pyyhkäisi hiuksiaan, jottei näyttäisi epäonniselta pomminpurkajalta avatessaan ovea. Yhtä huolimaton oli myös hänen ensiaskeleensa, joka oli johtaa kompastumiseen miehen astuessa jonkin kovan ja liikkuvaisen päälle. Hänen onnistui kuitenkin tukea itsensä läheiseen pöytään ja saavuttaa tasapainonsa, ennen kuin olisi rojahtanut lattialle kuin säkillinen puuperunoita. Hän vilkaisi taakseen nähdäkseen mikä hänet oli miltei kaatanut, tunnistaen esineen lahjaksi saamakseen revolveriksi, joka lepäsi lattialla sohvan vierellä. Hän oli kaiketi nukahtanut ase kädessään, ja onnistunut pudottamaan sen lattialle. Nyt hän saattoi vain kiittää luojia siitä, ettei hänen ollut onnistunut laukaista asetta astuttuaan sen päälle. Laukaus asumatiloissa ei todellakaan ollu pieni juttu, eikä sellainen huomio ollut jotain mitä Salem itselleen halusi, varsinkaan heti ylennyksen jälkeen. Salem poimi aseen nopeasti lattialta ja asetti sen pöydälle joka hänen kaatumisensa oli katkaissut, kiiruhtaen askelensa sitten ovelle, jottei summerin tarvitsisi hälyttää enää kolmatta kertaa. Salemin ontuva, äkillinen herätys oli pukenut happaman ilmeen miehen kasvoille, mutta ovimonitorin kuvan vilkaisu riitti pyyhkimään närkästyksen täydellisesti pois, ja avatessaan ovensa Salem oli jo saanut pienen hymynpilkahduksen huulilleen.

"Pitikö pistää pornot piiloon ennen kuin suvaitsit tulla avaamaan?" töksäytti tuttu naisääni sillä sekunnilla, kun Salem onnistui luomaan katsekontaktin tulijan kanssa. "Ihan suotta. En minä tuomitse."

Oven takana seissyt naishahmo oli Keira Astrael, hienovarainen kuin Azmean hiekkamyrsky ja siveäpuheinen kuin avaruuspiraatti, mutta ennen kaikkea Salemin läheisin ystävä, yhdessä Amarantin ohella. Nainen astui kynnyksen yli peremmälle ennen kuin Salem ennätti tätä sisään kutsumaankaan, tietäen sanomattakin olevansa aina tervetullut vieras ystävänsä kämpillä. Salem katsoi naisen määrätietoista askellusta sulkiessaan ovensa, Keiran suunnatessa kohti olohuonetta, mukanaan YPP:n aluspajan logolla kirjailtu kassi. Kassin sisältö herätti välittömästi Salemin mielenkiinnon, mutta hän hillitsi halunsa udella enempää, ainakin näin aluksi, seuraten Keiran kannoilla selvästi piristynein askelin. Keira pudotti kantamuksensa Salemin sohvan vierelle, heittäytyi istumaan ja risti jalkansa toisen päälle, levittäen kätensä selkänojalle, tehden olonsa kotoisaksi. Valloittavan hymyn lisäksi nainen puki yllään metsästäjän saappaita, jotka oli särmätty huolellisesti hänen väljien, tummanvihreiden reisitaskuhousujensa lahkeiden kanssa, sekä mustan, todennäköisesti hihattoman paitansa päälle vedettyä hailakanruskeaa, vähän kulahtanutta ja muutamaa numeroa liian isoa Traversan ilmavoimien kangastakkia. Käsissään nainen piti tummia kynsikkäitä, joiden kämmenselässä oli valkoinen timanttikuvio. Keiran viininpunaiset hiukset, joissa oli aavistus purppuraa seassa, oli tuttuun tapaan sidottu poninhännälle, mikä puolestaan paljasti muutoin niiden alle jäävät, Traversalaisille tavanomaiset suippomalliset korvat. Keiran iho oli niin ikään rodulleen luonnollisesti kermanvalkea, ja hänen katseensa lävistävän terävä, mutta samalla lämmin.

"Jos en tietäisi paremmin, luulisin että yrität vältellä minua." Keira puhui virne suupielessään. "Emme ole kerenneet jutustella pieneen ikuisuuteen."
"Viimeksi ennen kuin lähdimme Amarantin kanssa Azmealle ratkomaan niitä pankkiryöstöjä." Salem täydensi. "Ja syytön minä siihen olen, että itse huitelet ympäri aurinkokuntaa aina kotiin palatessani."
"Usko pois, ne ovat reissuja jotka olisin mieluusti jättänyt tekemättä. Jos vain tietäisit millaista paperisotapaskaa olen käynyt läpi muutaman vitun pultin ja mutterin takia..." Keira huokaisi. "Tosin, ei se ole tainnut helppoa sinullakaan olla. Kävin vilkaisemassa sinua kun olit sairastuvalla, mutta olit vielä liian jäässä reagoimaan mihinkään."
"Sain kuitenkin korttisi." Salem vastasi, nostaen Keiran jättämän toivotuskortin pöydältä.
"Toivon mukaan Raven sai kursittua sinut kunnolla kasaan." Keira totesi, viitaten kortin töhöileviin mekaanikkoihin, sekä näiden kasaamaan kolariuhriin.
"Sain pari viikkoa saikkua ennen kuin pääsen kiinni oikeisiin töihin, joten on aikaa testata mitä kroppa kestää." Salem kohautti olkiaan laittaessaan kortin takaisin pöydälleen ja suunnatessaan kohti keittokomeroaan. "Otatko juotavaa?"
"Ei sinulla kumminkaan ole jääkaapissa kuin valo." Keira kuittasi välittömästi.
"...on minulla vettä." Salem huikkasi hetken kolisteltuaan.
"Hanatavaraa vai jotain hyvääkin vuosikertaa?" Keira naurahti.
"Hanasta se tulee, mutta vuosikerta voi olla mitä tahansa nykyhetken ja firman perustamisen välillä." Salemin vastaus kuului.

Samalla kun Salem touhusi keittokomerossaan, Keira antoi katseensa vaeltaa huoneen kotoisan sekaisessa sisustuksessa, jonka takana oli selvästi henkilö jolla ei ollut minkäänlaista silmää tyylille, mutta sitäkin enemmän persoonallisuudelle. Keira oli itse täysin samanlainen, joten häneltä Salem ei tulisi koskaan kuulemaan kritiikkiä mauttomista huonekaluista tai esille asetelluista fanitavarasta tai keräilyesineistä. Sitten nainen kiinnitti katseensa sohvan selkänojalla lepäävään asevyöhön, sekä sen kotelossa olleeseen revolveriin. Varovasti hän poimi aseen kotelostaan, katseensa tunnistaen toisen samanlaisen lepäämässä vastapäisellä pöydällä. Hetken aikaa hän tutkaili revolveria uteliaana, huomauttaen samalla Salemille ettei tuliaseita saanut tuoda asuinhuoneistoihin, vaan ne kuului lukita asuinkäytävien varrella olleisiin lokeroihin. Tiesihän Salem sen, mutta hänellä oli ollut paljon mielensä päällä palatessaan asunnolleen, paljon sellaistakin joka pyöri hänen saamansa lahjan ympärillä. Kaipa hän oli halunnut tulla sinuiksi revolverien kanssa kaiken sen jälkeen, mitä Ocamarilla oli tapahtunut. Mies kuitenkin lupasi livauttaa aseet lokeroonsa ensitilassa, jottei suurempia ongelmia koituisi.

"Hei! Onko tuo uusi Crimson West?" Keira huudahti yllättäen, hänen katseensa osuessa sarjakuvalehteen, joka lojui Salemin tietokonepöydällä.
"Joo. Se saapui ollessamme Ocamarilla." Salemin ääni vastasi keittokomeron puolelta.
"Saanko lainata?" Keira kysyi.
"Eikö sinulla ole pari edellistäkin yhä lainassa?" Salem huomautti.
"Ai hitto, niinpä onkin." Keira muisti. "Kiepataan myöhemmin kämpilläni hakemassa ne."

Crimson West oli Terralainen sarjakuva, jota Salem oli keräillyt jo jonkin aikaa. Sarja kertoi lainsuojattomasta nimeltä Jericho West, joka kulki preerioilla metsästämässä mitä ihmeellisimpiä otuksia, sellaisia joiden Salem oli tutkimustensa perusteella todennut olevan fiktiivisiä, muinaisiin taruihin perustuvia hirviöitä. Sarjakuva oli yksi niistä lukuisista, jotka olivat ruokkineet Salemin romantisoitua kuvaa cowboy-hahmoista ja villin lännen palkkionmetsästäjistä. Myös Keira oli tykästynyt lehtiin luettuaan niitä Salemin luona, ja lainasi niitä luettavakseen säännöllisin väliajoin.
Hetken kuluttua Salem palasi taas näköpiiriin kahden vesilasillisen kanssa, joihin hän oli yrittänyt luoda hienon juoman illuusiota lisäämällä jääkuutioita ja leikkaamalla niiden reunoille siivut limuunaa, joka toi juomaan niin näköä kuin myös hivenen kirpeyttä. Omasta lasistaan hän oli tosin jättänyt jääpalat pois. Ojennettuaan vieraalleen lasin mies istuutui tämän viereen sohvalle. Keiran kehon lämpö hänen vierellään tuntui miellyttävältä. Ehkä hän oli yhä hieman kohmeessa jäisen unensa jäljiltä?

"Ai niin...minä sitten ylenin ihan virallisesti metsästäjäksi." Salem puhkesi puheeseen.
"Usko pois, olen kuullut." Keira naurahti pienesti. "Ja niin on varmaan koko YPP. Olet yksi päivän polttavia puheenaiheita."
"Ai? Uskallanko kysyä mikä on vallitseva mielipide?" Salem mietti juomalasi huulillaan, limuunan kirpeyden pistellessä huuliaan.
"Noin 60 prosenttia väestä kaivaa tällä hetkellä kuvettaan sille kymmenelle prosentille jotka löivät vetoa sinun puolestasi, ja loput 30 ovat ulalla että kuka vittu sinä edes olet ja miksi pitäisi välittää." Keira summasi. "Periaatteen vuoksi en lyö kavereiden asioista vetoa, mutta sinun kohdallasi olisi pitänyt tehdä poikkeus. Olisin nyt rikas tyttö."

Salem ei kommentoinut asiaa. Olihan hän tiennyt olevansa vitsailujen kohteena epäonnisten tehtäviensä ja sähläysherkkyytensä vuoksi, mutta tieto siitä että ihmiset oikeasti löivät vetoa hänen kustannuksellaan oli pysäyttävä, masentavakin.

"Et ole muuten ainoastaan YPP:n pääpuheenaiheena. Onnistuit taannoin tekemään itsellesi melkoisesti nimeä myös Traversalla." Keira jatkoi puhettaan. "Kotopuolessa pitävät sinua ihan sankarina."
"Vaikea uskoa, ottaen huomioon kuinka ynseästi paikallinen virkavalta meihin suhtautui." Salem mietti ääneen.
"On totta että ylemmistö näkee asiat hieman toisin. Sinuna en odottaisi mitään suuren profiilin keikkoja Traversan suunnalta vähään aikaan." Keira myönteli. "Mutta mielestäni on plussaa, että todistit heille ettei oikeutta voi ostaa rahalla. Älä siis häpeä sitä jos muutama korruptoitunut mulkku vetää kalsarinsa solmuun tekojesi tähden."

Salem nyökkäsi, muttei kommentoinut asiaa sen enempää. Dressup-murhien muisto vainosi häntä edelleen, mutta sentään hän sai lohtua siitä, että hänen teoillaan oli ollut merkitystä, ja että niitä arvostettiin niiden keskuudessa, joiden mielipiteillä hän koki olevan väliä.
Keira katsoi Salemin pohtivaa ilmettä, kulautti vesilasillisensa yhdellä hujauksella, läimäyttäen miestä sitten toverillisesti olalle saadakseen tämän jakamattoman huomion ja nousi rivakasti jalkeille. Salem oli läikyttää oman vetensä lattialle läimäyksen voimasta, ja vielä toistamiseen Keiran kiskoessa hänetkin ylös sohvalta. Keira oli selvästi saanut jotain päähänsä. Ja kun Keira sai jotain päähänsä, hän ei hellittänyt ennen kuin saisi mitä halusi.

"Ei me helvetti soikoon tähän tyydytä. Olet jumalauta metsästäjä, Traversalaisten sankari ja Ocamarin valloittaja. Saavutit sen mitä halusitkin. Ei sitä juhlisteta parilla lasilla kierrätettyä kusivettä." Keira alkoi yllyttää. "Sinä. Minä. Gronnelin baari. Nyt."
"Nyt heti vai?" Salem sai hölmisteltyä.
"Juuri nyt. Mennään ja juhlitaan kunnolla, juodaan nupit turvoksiin, nolataan itsemme kännipäissämme ja vedetään turpaan jokaista jolle se on ongelma." Keira jatkoi innostamista. "Kai muistat, että Gronnelin baarissa metsästäjät saavat alennusta, ja vasta virkaan astuneet metsästäjät juovat polkuhintaan? Ja jos ei ole tarpeeksi houkutteleva tarjous, niin Keiran paras kaveri juo juhlan kunniaksi luotolla."
"No...mitä tuohon voi vastaan väittää?" Salem naurahti. "Mutta ensi kerralla minä tarjoan."
"Ei sinulla ole varaa minun juomiani kustantaa, ellet sitten ajatellut ryöstää setääsi." Keira virnisti, ja vaikka hänen sanansa olivat tarkoitettu vitsiksi, ei Salemille tuottanut ongelmaa uskoa niiden tosiperäisyyttä. "Älä nyt siitä huoli vaan pistä itsesi lähtökuntoon.
"Saan kai ennen sitä käydä suihkussa?" Salem pyysi.
"Pikaisesti. Minulla on jo jano." Keira lupasi, näyttäen yllättäen siltä kuin olisi juuri muistanut jotain. Hän kumartui Salemin ohi sohvan vierelle ja poimi kantamansa kassin, ojentaen sen ystävälleen. "Ai niin, aluksesi palasi tänään varikolle. Arvelin että haluat sinne jättämäsi kamat takaisin. Pitäähän sinun näyttää omalta itseltäsi omissa juhlissasi."

Salem otti kassin vastaan ja kurkkasi sisään, tunnistaen oman ruskean nahkatakkinsa, sekä vanhan tutun cowboy-hattunsa, jotka tosiaan olivat jääneet hänen koslansa kyytiin hänen vaihdettuaan vaatetuksensa Ocamarin pakkasiin sopivammaksi. Salem otti kassin mukaansa suunnatessaan kohti kylpyhuonettaan, kuullen Keiran huikkaavan peräänsä, josko mies haluaisi myös Amarantin mukaan juhlimaan. Tottakai hän halusi. Amarant oli Keiran ohella niitä harvoja, jotka olivat seisseet hänen tukenaan kun muut käänsivät selkänsä. Sillä välin kun Salem hivuttautui suihkuun lämpimän veden alle, Keira otti asiakseen soittaa Amarantille, ei niinkään kutsuakseen, vaan käskeäkseen tämän tapaamaan heidät YPP:n pihamaalla. Vastaväitteitä ei hyväksyttäisi, eikä niitä juuri tullutkaan. Myös Amarant koki irrotteluillan enemmän kuin tervetulleeksi, ja Keiran kuvaama illan ohjelma, Salemille louskuttavien turpasaunoja myöden, vastasi hyvinkin vahvasti sitä mitä mies itsekin olisi ehdottanut. Kun Salem oli saanut kuivattua itsensä, puki hän ylleen puhtaat vaatteet, ja eteiseen astuessaan veti niskaansa vanhan tutun takkinsa, painaen hattunsa päähänsä. Keira marssi tyytyväinen ilme kasvoillaan ulko-ovelle, ojentaen Salemin asevyön omistajalleen jotta tämä muistaisi viedä sen lokeroonsa, kääntäen samalla kiusallaan miehen hatun vinoon. Yhdessä kaksikko poistui asunnosta, jonka valot sammuivat itsestään, hiljaisuuden laskeutuessa pehmeän pimeyden ylle.

Shinea oli löytänyt itsensä seisomasta suurikokoisen mekaanisen oven edestä. Hän oli seuraillut seinillä olleita tienviittoja halki YPP:n mutkikkaiden käytävien, vihdoin saavuttaen sen mitä oli näinä vapaina päivinään etsinytkin. Se oli YPP:n arkisto, tila jonne metsästäjien raportit, tiedemiesten tutkimustulokset, sairaskertomukset, sopimukset ja kesken jääneiden tehtävien tutkintamateriaalit varastoitiin. Shinea silmäili jämerää ovea hetken aikaa, todeten sen lukituksi. Ei sikäli yllättävää, mutta yhtä kaikki harmillista. Shinealla oli syynsä päästä käsiksi arkiston holveihin, mutta sisään päästäkseen hän tarvitsi metsästäjän virkakortin, jotain mitä hänellä ei ollut, ja jollaista tuskin kukaan oli valmis hänelle lainaamaan. Virkakortti oli metsästäjäkohtainen, ja melkoinen ylpeyden aihe jokaiselle joka sellaisen oli ansainnut. Ilman sitä kaikki arkistoihin suljettu tieto olisi Shinean tavoittamattomissa. Hänen ei auttanut kuin jättää arkisto rauhaan ja jatkaa matkaansa, todennäköisesti luikkiakseen takaisin isänsä virka-asuntoon jatkaakseen loputtomalta tuntuvaa odotustaan Phoboksen vapautuksen toivossa. Saapuessaan eteisaulaan nainen kuuli yllättäen tutun äänen puhuvan, huomattavan pirteään ja hyväntuuliseen sävyyn. Ja eipä aikaa ennättänyt kulua paria silmänräpäystä pidempää, kun äänen omistaja jo astuikin näköpiiriin, mukanaan Traversalaisnainen jota Shinea ei tuntenut. Shinean ensireaktio olisi ollut mennä tervehtimään Salemia, mutta tämän seuralainen piti naisen varuillaan. Hän päätti jättää tervehdykset sikseen ja pujahtaa vähin äänin hissiin, mutta Salem pilasi hänen suunnitelmansa tulemalla suoraan hänen suuntaansa, tunnistaen hänet välittömästi.

"Siinähän sinä olet." Salem huikkasi iloisesti, saaden Shinean hengähtämään hampaidensa välistä ja pakottamaan hymyn kasvoilleen, ennen kuin kääntyi miehen suuntaan.
"Ai, hei Salem. Näytät voivan hyvin." Shinea tervehti, katsahtaen varautuneesti Traversalaisnaiseen, joka mittaili häntä terävällä katseellaan.
"Parempaan päin." Salem nyökkäsi, pistäen merkille naisten jakamat keskinäiset katseet. "Tosiaan...tämä tässä on Keira. Hän on hyvä ystäväni."
"Ja tämä on arvatenkin se salaperäinen Hydruslaisnainen joka on juoksuttanut suosikkipoikiani pitkin poikin aurinkokuntaa." Keira tokaisi, ojentaen kätensä kohti Shineaa, joka osasi aluksi vain tuijottaa ojennettua kättä. "Keira Astrael."
"Ren Mendes." Shinea esitteli itsensä piilonimellään, tarttuen lopulta Keiran käteen. Hän oli kireä kuin viulunkieli.

Shinea vilkaisi Salemin kasvoja kätellessään Keiraa. Näytti siltä kuin mies olisi vasta nyt muistanut, että Shinean henkilöllisyys oli tarkoitus pitää salassa. Oli onni että Shinea oli saanut esitellä itse itsensä, muutoin hänen oikea nimensä olisi varmasti joka metsästäjän huulilla, eikä huhumyllyä voisi silloin enää pysäyttää.

"Toivottavasti Salemista ja Ammysta ei ole ollut ihan kamalasti vaivaa. Heillä kun on tapana sotkeutua vaikka ja mihin." Keira yritti laukaista jännitystä.
"Ei ollenkaan. He täyttivät odotukseni oikein hyvin." Shinea vastasi ympäripyöreästi. "On pitkälti heidän ansiotaan, että sain matkaltani juuri sen mitä halusinkin."
"Hyöty oli molemminpuolinen." Salem ehätti sanomaan, esitellen innosta soikeana tuoretta metsästäjäkorttiaan edessään seisseille naisille.

Keira kuului sanovan jotakin vastineeksi Salemin väliintulolle, kaiketi liittyen tämän halukkuuteen vilautella korttiaan kuin suurtakin nähtävyyttä. Keiran sanat kaikuivat kuitenkin tyhjinä Shinean korviin, eikä tämä edes tiedostanut niiden sisältöä, vain sen että ne oli lausuttu. Siinä se nyt oli. Metsästäjän virkakortti. Se yksi asia jota hän oli juuri ollut vailla. Naisen silmät olivat suorastaan syttyneet hänen nähdessään sen edessään. Kenties, jos hän oikein nätisti pyytäisi, Salem saattaisi olla juurikin niin ystävällinen, tai juuri niin taivuteltavissa, että tämä lainaisi korttiaan Shinealle, tarjoten tälle pääsyn arkistoihin hakemaan haluamansa.

"Katsokin että pidät sen tallessa, kun sen nyt kerran sait." Keira paimensi. "Minun tuskin tarvitsee muistuttaa kuinka paljon vastuuta tuo läpyskä tuo mukanaan. Sitä ei jätetä lojumaan mihin sattuu, tai lainailla kelle tahansa."

No, se siitä ideasta. Vaikka Salemin saisikin puhuttua pökerryksiin juuri niin sopivasti, että tämä luottaisi korttinsa Shinean haltuun, ei tämä Keira varmasti katsoisi tilannetta tuppisuuna. Shinean pitäisi keksiä jotain muuta.

"Onko sinulla kiire?" Salem kysyi, kääntyen Shinean puoleen. "Olemme menossa juhlistamaan ylennystäni. Haluaisitko tulla mukaan?"
"Enpä oikein tiedä..." Shinea vastasi epäröiden, vilkaisten Keiraan arvioidakseen mitä tämä oli ajatuksesta mieltä. "Minusta tuntuu että olisin vain tiellä."
"Et sinä minun tielläni olisi, jos sitä pelkäät." Keira kohautti olkiaan, antaen Shinealle pienen hyväksyvän hymyn. "Poimitaan vain ensin Ammy mukaan pääporteilta ja lampsitaan sitten Gronnelin baariin."

Shinea muisti toki Gronnelin baarin, jossa oli yhdessä Amarantin ja Salemin kanssa käynyt jo kertaalleen tappamassa aikaa siivousdroidien työstäessä isänsä huonetta asumiskelpoiseksi. Mieleen tuosta käynnistä olivat parhaiten jääneet metsästäjien määrä asiakaskunnassa, uhkapelit joita pelattiin vailla häpeän ja salailun häivääkään, sekä yksi hyvin äksy, barbaarin charmin omannut Artasialainen, joka oli ollut Salemin iholla joistakin saatavistaan, mutta joka oli hoiperrellut matkoihinsa ennen kuin oli ennättänyt pilata heidän iltaansa. Kenties samaan kapakkaan uskaltautuminen uudelleen ei olisi ihan niin suuri askel pois mukavuusalueelta, sillä viime kerrallakaan häneen ei kukaan jaksanut kiinnittää suurempaa huomiota. Niinpä, vain pienen hetken harkittuaan, Shinea hyväksyi tarjouksen, liittyen kaksikon seuraan. Mitäpä muuta hänellä olisi tehtävänään odotellessaan Phoboksen vapautumista? Ja sitä paitsi, myötämielisesti mukana roikkuminen saattoi vielä tarjota Shinealle mahdollisuuden päästä käsiksi YPP:n arkistoihin, jos hän onnistuisi pelaamaan korttinsa oikein.
Amarantin liityttyä seurueeseen joukkio oli suunnannut suorinta tietä Gronnelin baariin. Paikka oli hiljaisempi kuin edellisellä kerralla, mikä sopi tälle neljän koplalle mainiosti. Ainakin he ennättäisivät valitsemaan itselleen mieleisen pöydän ennen kuin niistä joutuisi kinastelemaan. Keira ja Amarant lupautuivat hakemaan ensimmäiset juomat tiskiltä, jättäen Shinean ja Salemin kahden pöydän ääreen paikkaa pitämään. Kaksikko piti yllä kevyttä keskustelua, ja saipa Shinea mahdollisuuden udella hieman lisää Keirastakin. Salem kertoi heidän tavanneen hänen aluksensa korjaustöiden merkeissä, Keiran ollessa ainoa mekaanikko joka oli suostunut edes yrittämään hänen koslansa elvyttämistä, muiden ristiessä sen menetetyksi tapaukseksi. Shinea ymmärsi kyllä miksi, olihan hän itsekin saanut kurkata aluksen koneistoa. Viritelmät joita konepellin alla oli tehty olivat kekseliäitä, normaalista poikkeavia mutta toimivia, mikä osaltaan kertoi paljon Keiran ammattitaidosta. Totuus kuitenkin oli etteivät nämäkään viritykset olleet ihmeparannus masiinalle joka oli alkujaankin näin tietämättömyyttään laiminlyöty, mutta sen Shinea jätti sanomatta.

"Tapasimme alukseni oikuttelun vuoksi liki viikoittain, ja siitä sitten pikkuhiljaa tutustuimme ja löysimme yhteisen sävelen töidemme ulkopuoleltakin." Salem selitti, pieni hymy suupielissään. "Jotain hyvää siitäkin koslasta on siis koitunut."
"Jotkut mekaanikot nauttivat saadessaan haastaa itsensä toivottomalta vaikuttavien projektien parissa." Shinea tokaisi keveästi naurahtaen, valottamatta enempää oliko tarkoittanut projektilla Salemia itseään vai tämän alusta.
"Niinpä kai." Salem kohautti olkiaan.

Hetken kuluttua Keira ja Amarant liittyivät takaisin seurueeseen, kummankin kantaessa mukanaan tilattuja juomia, bournia Amarantille, Terralaista viskiä Salemille, Traversalaista graliaa Keiralle, sekä Shinealle Azmealaista keidasviiniä. Nainen olisi mieluummin ottanut lasillisen kotimaailmansa tuontiviiniä, mutta kyseinen vaihtoehto oli taannoin poistettu valikoimasta saatavuusongelmien vuoksi, ymmärrettävistä syistä.
Keskustelu nelikon välillä soljui alkujännitteistä huolimatta rattoisasti. Jos jotakin, Salem ja hänen ystävänsä osasivat tehdä Shinean olon tervetulleeksi heidän pieneen piiriinsä. Keskustelun aikana Shinea osoitti kiinnostusta erityisesti Keiran mekaanikkouraan YPP:ssa, Salemin ensin mainittua kuinka Hydruslainen oli korjannut hänen aluksensa vian heidän ollessaan palaamassa kotiin Traversan reissultaan. Kävi ilmi, että Keira oli metsästäjä siinä missä muutkin, mutta erikoistunut mekaanikon töihin. Tämä tarkoitti sitä, että hänet lähetettiin kentälle perinteisten metsästäjien tueksi, kun työhön kuului jotakin teknisempää osaamista vaativaa, mutta työnkuva ei silti rajoittanut hänen oikeuksiaan kentällä. Keira itse vaikutti innostuvan kuullessaan tämän salaperäisen Ren Mendesin olevan niin ikään kyvykäs mekaanikko, mikä tarjosi heille paljon yhteistä keskusteltavaa.
Samassa joukkion keskustelu katkesi kuin seinään, kun paikalle lipui yllättäen odottamaton vieras, joka parkkeerasi itsensä aivan heidän pöytänsä vierelle. Shinean silmät laajenivat hänen katseensa osuessa tuohon päärynänmuotoiseen hahmoon, jonka täysin kalju ja kiiltäväpintainen ruho lojui laiskasti levitoivan istuimen päällä. Otus tuki itseään istuimellaan suurilla äyriäismäisillä jaloillaan, joita oli kaikkiaan neljä, mutta tällä kyseisellä yksilöllä näistä yksi oli pelkkä tynkä, mikä selitti levitoivan istuimen tarpeen. Otus katseli pöytäseuruetta neljällä purppuraisella, heijastavalla silmällään, nojaten toisen muuhun kehonrakenteeseen nähden ylipitkistä käsistään pöytää vasten, pidellen toisessa jotakin.

"Mitenkäs täällä jaksellaan?" Basamialainen otus kysyi ääni rapeasti rohisten, puhuen hyvin karkeasti korostettua yleiskieltä.
"Hei, Gronnel." Amarant tervehti, kavahtamatta pätkääkään otuksen ulkomuotoa. "Kaikki on aivan hyvin."
"Erinomaista. Haluan ehdottomasti vakiasiakkaideni viihtyvän." Gronnel-nimellä kutsuttu Basamialainen kähisi, valuttaen katseensa Amarantista Salemiin ja Keiraan, päätyen lopulta tuijottamaan suoraan kohti Shineaa. "Tätä neitokaista en tosin ole ennen nähnytkään. Uusi metsästäjä vai?"
"Pelkästään vierailulla." Shinea tokaisi lyhyesti, tuijottaen Gronnelia suoraan silmiin, tai niiden keskelle, kuten häntä oli tämän kyseisen rodun kanssa opetettu toimimaan.
"Aivan, aivan..." Gronnel nyökytti. "Minä olen Gronnel, tämän vaatimattoman kuppilan omistaja. Olen otettu että siunaat meitä läsnäolollasi visiittisi aikana, neiti..."
"Ren." Shinea sanoi, osoittamatta juurikaan mielenkiintoa kommunikoida Gronnelin kanssa, olipa tämä millä asialla tahansa.
"Ren. Lyhyt ja ytimekäs. Pidän siitä." Gronnel korisi, ojentaen sitten toisessa kädessään pitämänsä pullon pöytään. "Tietooni saatettiin että olit halukas tilaamaan Hydruslaista viiniä, jota meillä ei tällä hetkellä ole baarimme varastossa. Koska nyt satuin olemaan itse paikalla, ajattelin tarjota pullollisen henkilökohtaisista varastoistani , ihan vain ettei asiasta jäisi huonoa mieltä kellekään."

Shinea katsoi pöytään asetettua pulloa hölmistyneenä. Se oli kallis pullo, sellainen jollaisia kumottiin vain merkkitapahtumissa tai erittäin tärkeinä päivinä, monin verroin hienompaa kuin mitä hän oli tilannut. Mutta olipa juoma kuinka hienoa ja hintavaa tahansa, ei Shinean tehnyt mieli hyväksyä yhtikäs mitään Basamialaiselta. Hänellä oli omat kokemuksensa rodun edustajista, eivätkä ne olleet positiivisia. Mikään ei heidän kanssaan ollut ilmaista, tai tullut ilman seurauksia. Basamian kulttuuri oli omistautunut täydellisesti kaupankäynnille, ja kauppatavaraksi sopi kaikki laillinen ja laiton, arvotavara tai informaatio, riippumatta siitä mistä tavara oli peräisin, tai ketä informaatio saattaisi vahingoittaa. Informaationkeruu oli yksi Basamialaisten mielipuuhista, ja juuri siitä Shinea arveli nytkin olevan kyse. Uusi Hydruslainen tällaisina aikoina oli varmasti omiaan herättämään Basamialaisen bisnesvaiston. Parempi siis pitää vastaukset lyhyinä ja välttää lupaamasta tai hyväksymästä mitään, mitä tämä Gronnel ehdotti.

"Kiitos, mutten voi ottaa tätä vastaan." Shinea kieltäytyi.
"Tiedän kyllä mitä kuvittelet. Pelkosi on turhaa." Gronnel vakuutteli. "Luovun tästä täysin ilman taka-ajatuksia."
"Vaikka arvostankin elettä, haluan maksaa juomistani kuten kaikki muutkin." Shinea väitti edelleen vastaan.
"Ah, ylpeä Hydruslainen. Eipä siinä mitään." Gronnel virnuili, kääntyen sitten muun seurueen puoleen. "Jos se yhtään helpottaa tunnontuskaasi, tarjoan pullon nuoren Dogrennin ylennyksen juhlistamiseen. Tätä päivää olemme kaikki odottaneet jo kauan."
"No se ratkaisi sen pulman." Amarant töksäytti ja nappasi pullon käteensä, alkaen innokkaasti avata sitä. "Ylpeytensä kullakin, mutta itse en sylje ilmaista alkoholia kohti."
"Komppaan." Keira ilmoitti oman kantansa.
"Kiitos, Gronnel." Salem kiitti kohteliaasti.
"Pääasia että vakiasiakkaani viihtyvät. En aio häiritä iltaanne enempää. Nauttikaa, juokaa, tanssikaa. Gronnel tarjoaa teille kaiken mitä voitte kuvitellakaan haluavanne." Basamialainen ilmoitti, hänen toivotuksensa lispahtaen jo mainospuheen puolelle. Gronnel katsahti vielä kertaalleen Shineaan ennen lähtöään, virnistäen tälle leveästi. "Oli mukava tavata, neiti Ren."

Shinea katsoi sanattomana päärynänmuotoisen figuurin lipuvan levitoivalla istuimellaan poispäin, vilkaisten sitten pöytäseuruettaan, jotka olivat jo saaneet pullon auki. Salem oli vuorostaan suunnannut baaritiskille pyytämään heille puhtaita laseja viiniä varten, joten Shinea sai tuoda kummastuksensa ilmi Amarantille ja Keiralle, kysyen kuinka nämä uskalsivat luottaa Basamialaiseen noin sinisilmäisesti, tai kuinka Applecore edes hyväksyi kyseisen rodun edustajan näin lähelle YPP:ta ja sen metsästäjiä, jotka olisivat potentiaalisia kohteita vuotamaan arkaluontoistakin informaatiota Gronnelin kaupattavaksi, varsinkin kun alkoholilla oli vaikutusta asiaan. Kävi ilmi, että Gronnel oli aikoinaan pudonnut oman kansansa suosiosta, syistä joita kukaan ei oikein tiennyt. Siitä merkiksi tältä oli kuitenkin katkottu yksi neljästä jalastaan, mikä merkitsi ettei yksikään Basamialainen, tai näiden bisneskumppani, suostunut käymään kauppaa tämän kanssa. YPP:n johto oli kuitenkin nähnyt arvon Gronnelin tiedonkeruutaidoiossa, ja suonut tälle luvan pyörittää baaritoimintaansa Applecoressa, jopa tietyin etuoikeuksin. Vastineeksi Gronnel pyöritti omaa informaationvälitystoimintaansa YPP:n hyväksi, välittäen näille uutisia Arcanan alamaailmasta, jos sellaista sattui joitakin lähteitä myöten saamaan. Gronnel oli tarpeeksi viisas olemaan purematta kättä joka tälle oli nykyisen ylellisyytensä suonut, ylellisyyden jolla ostettiin kalliita Hydruslaisviinejä ja ties mitä muuta mistä metsästäjät saattoivat vain uneksia.

[Salem]

Chapter 28. One Night In Applecore (2/2)

Välikohtaus Gronnelin kanssa oli saanut Shinean varpailleen, mutta sekin ehätti vaipua unohduksiin juotujen juomien alkaessa vaikuttaa. Shinea piti huolta siitä että vireystaso pysyi kuitenkin hyväksyttävän rajoissa, ettei vahingossakaan lipsauttaisi mitään mitä ei tarkoittanut. Niinpä hän joikin hitaasti ja harkitusti, tyytyen pääosin seuraamaan muiden riemua ja reagoimaan kun tarve vaati. Ennen pitkää hän löysikin itsensä Salemin rinnalta pyöreän pöydän ympäriltä kannustamassa Keiraa, joka oli ottanut osaa kädenvääntökisaan muutaman muun metsästäjän kanssa. Keiran rautainen ote tuntui kyykyttävän useammankin fyysisesti vahvemmalta ja uhkaavammalta vaikuttaneen työtoverin ulos kisasta, naisen itsensä vaikuttaen siltä kuin se olisi ollut helppoa kuin hengittäminen, juoden voittojensa välissä kuin sieni, mutta näyttämättä juurikaan humaltumisen merkkejä. Shinea tiesi Keiran kumoaman gralian todella voimakasmakuiseksi juomaksi, ja siltikin nainen kittasi lasin toisensa jälkeen kuin olisi vettä juonut. Hän saattoi vain kiittää onneaan ettei itse joutunut tarjoamaan noita juomia, vaan sen tekivät naiselle hävinneet osapuolet. Lopulta Keiraa vastapäätä istuutui mies, josta näki jo päällepäin tietynlainen ylpeys ja kusipäisyys. Tämä melkoisen hyvässä tikissä ollut mies kantoi kehossaan vastaavia kuvioita kuin Keira, viitaten tämän Traversalaiseen syntyperään, mutta hailakanvioletti iho ja pikimustat silmät puolestaan kertoivat Hydruslaisesta perimästä. Kaiketi tämä oli puolirotuinen, ainakin jostain kohtaa sukupuutaan. Mies ojensi kätensä pöydälle, Keiran tarratessa siihen, ja vain hetkeä myöhemmin kaksikko kävi jo täyttä voimien mittelöä. Mies osoittautui selvästi tiukimmaksi vastukseksi koko illan aikana, ja Keira saikin tehdä töitä voimiensa takaa pitääkseen itsensä mukana pelissä.

"Joko luovutat, Astrael?" mies nokitteli. "En haluaisi murtaa noin sievää kättä, riippumatta siitä millainen narttu sen jatkeena on."
"Voi Norrigan, sinä se et ole nähnytkään millainen narttu osaan olla kun haluan." Keira kuittasi.
"Älä sano ettenkö varoittanut." Norrigan puuskahti, näyttäen siltä kuin vasta nyt alkaisi vääntää tosissaan.

Keiran ilme kääntyi tuskaiseksi jonkin naksahtaessa kovalla äänellä hänen olkapäänsä seudulla. Ääni ei jäänyt kuulematta keltään pöydän ympärillä, eikä varsinkaan Norriganilta, joka puki kasvoilleen varsin tyytyväisen virnistyksen. Olkapäästä kuulunutta naksahdusta oli seurannut hiljainen nitinä, joka ei ehkä merkinnyt mitään heidän yleisölleen, mutta joka pauhasi Keiran omissa korvissa inhottavasti, huutaen ja varoittaen siitä ettei hänen kätensä jaksaisi tätä rääkkiä enää pitkään. Sentti sentiltä Keiran käsi alkoi lähestyä pöydän pintaa, Norriganin jo maistaessa voiton. Joku voisi ihmetellä, miksi pelkistä juomista käyty kisa oli näille kahdelle niin tärkeä, että sen vuoksi kannatti riskeerata terveytensä, mutta kyse ei ollut vedosta tai sen panoksista. Norrigan oli ylpeä metsästäjä, eikä halunnut hävitä mekaanikolle, eikä varsinkaan naispuoliselle sellaiselle. Keira puolestaan kavahti ajatustakin siitä, että olisi osaltaan pönkittämässä tuon pöyhkeän miehen egoa. Mutta vaikka Keira kuinka taisteli ja rimpuili, ei hän onnistunut kääntämään tilannetta edukseen.
Samassa väkijoukon läpi lipunut hahmo, kuka lienee olikaan, sattui töytäisemään pöydän vierellä seissyttä Salemia, joka johti siihen että nuori metsästäjä päätyi läikyttämään juomansa. Ja mihin onni soikaan läikkyneiden pisaroiden päätyvän? Norriganin takille tietenkin, mikä sai puolirotuisen metsästäjän huomion herpaantumaan kädenvääntökisastaan. Keira huomasi tilaisuutensa tulleen, vääntäen kaikkien voimiensa takaa, iskien Norriganin käden voimalla pöytää vasten ja perääntyen välittömästi taaemmas tuoleineen, pidellen väännössä vioittunutta kättään, liikutellen sormiaan niiden toimintaa tunnustellen. Norrigan tuijotti Keiraa sanoinkuvailemattomalla ilmeellä, aivan kuin nainen olisi juuri haavoittanut hänen kunniaansa verisimmällä mahdollisella tavalla.

"Kusettava akka!" Norrigan kähähti, mulkaisten sitten murhaavasti Salemia, joka näytti kalpenevan silmissä. "Te suunnittelitte tämän!"
"Älähän nyt viitsi, Nor. Vahinkohan tuo oli." joku ympärillä katselleista torppasi Norriganin väitteen.
"Juu, tottahan me tämä suunniteltiin jo hyvissä ajoin ennen kun saavuimme paikalle." Keira kiusasi, härkkien tietoisesti pistiäispesää. "Koko tämän illan agendamme pohjautui puhtaasti siihen, että satut hilaamaan perseesi tänne, ja jollain ihmeen onnenkantamoisella päädyt vielä vääntämään kättä kanssani. Ja kaikki vain että saisin sinut tarjoamaan itselleni uuden drinkin."

Norrigan nousi tuolilta kuin tykin suusta ammuttuna, kasvoillaan hyvin uhkaava ilme. Keira nousi niin ikään seisomaan, valmistaen itsensä siihen mitä ikinä seuraisikaan. Pöydän ympärillä ollut yleisö oli kuitenkin nopeasti tilanteen tasalla, kukin heistä tehden kaikkensa purkaakseen tilannetta mahdollisimman rauhanomaisesti. Shinea seurasi tilanteen kehitystä jännittyneenä kuin viulunkieli.

"Ei kai isolla miehellä mennyt tunteisiin hävitä tällaiselle hennolle pikkutytölle?" Keira nälvi entisestään.
"Ei. Rehdin tappion voin vielä hyväksyä..." Norrigan totesi, suunnaten sitten myrskyisän katseensa Salemiin. "...mutta vilppi on jotain mitä en sulata, oli kyse sitten vain kädenväännöstä, tai uralla etenemisestä."
"Kummassakaan tapauksessa ei ole tapahtunut vilppiä." Keira yritti purkaa tilannetta, ja ennen kaikkea saada miehen huomion jälleen itseensä.
"Ainakin toinen näistä on helposti paikattu." Norrigan tuhahti. "Otetaan revanssi. Häviäjä tarjoaa voittajalle loppuillan juomat."
"Niin paljon kuin mieleni tekisikin nöyryyttää sinua uudemman kerran, satuit juuri rikkomaan paremman käteni." Keira huomautti.
"Eiköhän se riitä että molemmat lähdette nyt eri teille. Turha alkaa tapella yhden kädenvääntökisan takia." Salem yritti toppuutella.
"Etkö ole jo nolannut itsesi tarpeeksi perusteellisesti, Dogrenn?" Norrigan kysyi, vilkaisemattakaan enää Salemiin, aivan kuin tämän näkeminen kuvottaisi häntä. "Hipsihän jo setäsi helmoihin. Aikuiset juttelevat nyt."
"Salem, osaan kyllä taistella omat taisteluni." Keira tyynnytteli Salemia, joka näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa muutaman valikoidun sanan tälle töykeälle puolirotuiselle metsästäjälle.
"En tajua kuinka kehtaat näyttää naamaasi tuon häpeätahran seurassa vapaaehtoisesti, Astrael." Norrigan motkotti. "Hän tuhraa saamattomuudellaan koko YPP:n maineen."
"Ja silti hän on monin verroin sinua edustavampi." Keira sivalsi takaisin.
"Sonaron lellipentu hän on." Norrigan kivahti. "Pelkkä orpo paska joka elää säälistä, kuten kaikki kaltaisensa. Kyllä me kaikki tiedämme millä meriiteillä hän on metsästäjäksi itsensä kiemurrellut."
"...mieti tarkkaan seuraavia sanojasi, Norrigan." Keira varoitti. Hän ei voinut uskoa että oli juuri kuullut Norriganin sanovan noin.
"Jos tässä universumissa olisi yhtään oikeutta, olisi Sonaro sulkenut hänet johonkin perätuppulan orpokotiin muiden kaltaistensa epätoivottujen otusten kanssa, eikä raahannut tänne muiden jalkoihin pyörimään."

Keiran kattila kiehahti yli. Nainen potkaisi kädenvääntöpöydän kumoon hänen ja Norriganin välistä, saaden ympärillä hääräävät sivustaseuraajat kavahtamaan kauemmas. Salem yritti tuhraan rauhoitella tilannetta, pyytäen Keiraa rauhoittumaan, mutta nainen ei reagoinut mitenkään, vaan harppasi välimatkan hänen ja Norriganin välillä umpeen, puristaen ehjemmän kätensä nyrkiksi, valmiina iskemään sen tuon puolirotuisen paskiaisen leukaan.

"KEIRA!" kuului terävä komento, joka vaiensi kaikki asianosaiset ja puolet muustakin baarin väestä.

Keira tunsi käden puristuvan ranteensa ympärille, ja katsahtaessaan rinnalleen tunnisti tutut, punaiset kasvot vierellään. Keiran perääntyessä Amarant tarttui kumoon potkittuun pöytään, nostaen sen vaivattomasti taas jaloilleen. Hänen eleensä olivat hyvin tyynet ja arkiset, aivan kuin tämä ei olisi edes ensimmäinen kerta kun hän joutui siivoamaan tovereidensa jälkiä. Edes Norrigan ei tohtinut sanoa mitään Amarantin touhutessa, vaan seurasi tarkalla katseella tämän tekemisiä. Shinea oli niin ikään tuppisuuna, odottaen sydän takoen mihin suuntaan tilanne kehittyisi, varmana siitä että Gronnel tulisi vielä potkimaan koko lössin pihalle aiheuttamansa mekkalan johdosta.

"Sitä ei tarvitse kääntää selkäänsä kuin kusella käydäkseen, ja heti te saatte täyden sotatilan käyntiin. Luulin että tulimme pitämään hauskaa." Amarant torui Keiraa, luoden sitten katsauksen tämän loukkaantuneeseen käteen, ennen kuin kääntyi Shinean puoleen. "Ren, voisinko pyytää sinua auttamaan Keiraa kätensä kanssa? Näyttää siltä ettei hän ole taaskaan tajunnut omia rajojaan."
"K-kyllä kai. Jos minusta vain on apua." Shinea nyökkäsi hyväksyvästi. Hän tiesi kyllä asian jos toisenkin ensiavusta, mutta ihmetteli silti miksi juuri hänet oli valittu tätä tehtävää täyttämään.
"Okei...sori." Keira mutisi happamasti, vinkaten sitten Shineaa seuraamaan perästään, kaksikon suunnatessa kohti naisten vessaa, jossa saisivat olla paremmassa rauhassa.
"Ja Norrigan...sinun lienee paras lähteä kotiin. Alkoholi tekee sinusta vain entistä äksymmän." Amarant ohjeisti.
"Kuka vittu sinä olet minua paimentamaan?" Norrigan puuskahti uhmakkaasti.
"Tee nyt vain kuten sanon. Muussa tapauksessa olen pakotettu raportoimaan tästä Sonarolle ja Remzarille. He tuskin ilahtuvat kuullessaan, että heidän eliittiiehdokkaansa käyttäytyy tällä tavoin julkisella paikalla." Amarant totesi, antamatta äänensävynsä kärjistyä hetkeksikään. Silmissään hänellä sen sijaan oli niin myrkyllinen katse, ettei edes Norrigan tohtinut alkaa vastaväitteisiin.

Amarant tuntui tietävän juuri ne oikeat narut joista vedellä Norriganin suhteen. Norrigan oli hänen laillaan osoittanut jo pitkään kiinnostusta ottaa osaa YPP:n eliittimetsästäjäohjelmaan, mutta vielä toistaiseksi tältä puuttui ratkaiseva sulka hatustaan, joka tekisi johtoportaaseen tarvittavan vaikutuksen heidän ottaakseen hänen osallisuutensa vakavaan harkintaan. Tällaiset välikohtaukset olivat jotain mitä Norrigan ei todellakaan kaivannut kontolleen, ja Amarant tiesi sen. Joten niin Norrigan lähti, pahoitellen vielä mennessään synnyttämäänsä hämminkiä. Salemille hän ei tosin tällaista pahoittelua tarjonnut, vaan ohitti miehen sanaakaan sanomatta. Salem ei ollut yllättynyt, sillä tiesi Norriganin pahasta verestä häntä kohtaan.

"Sori tästä, Ammy..." Salem sanoi harmistuneena, tuntien syyllisyyttä tilanteen eskaloitumisesta.
"Tule, mennään takaisin istumaan." Amarant tyytyi vastaamaan, taputtaen työpariaan olalle lähtiessään kulkemaan takaisin heidän omaan pöytäänsä, Salemin jolkotellessa hänen kannoilleen.

Shinean ja Keiran saapuivat naisten vessaan, lukiten oven perästään. Kumpikaan ei ollut sanonut sanaakaan sitten lähdettyään pois tilanteesta Norriganin kanssa, ja se teki Shinean olosta hieman varautuneen. Keira oli kuitenkin silminnähden jo rauhoittunut, mikä oli hyvä merkki. Nainen avasi pesualtaan hanan ja huuhtoi kasvojaan kylmällä vedellä, ennen kuin kaivoi taskustaan pienen metallisen rasian, asettaen sen altaan reunalle. Shinea oli hieman yllättynyt nähdessään rasian paljastavan sisältään pieniä, tarkkaan työhön suunniteltuja työkaluja.

"Sori että joudut näkemään tämän vaivan. Tämä on huomattavasti helpompaa jonkun toisen kanssa, enkä luota Salemin tai Ammyn osaavan käsitellä näitä välineitä oikein." Keira pahoitteli. "Sano sitten jos tämä menee liian vaivaannuttavaksi."
"...mitä me tarkalleen ottaen olemme tekemässä?" Shinea kysyi hämmentyneenä.

Jos Shinea oli hämmentynyt Keiran hoitovälineistä, lisäsi tätä hämmennystä entisestään se että Keira alkoi riisua itseään, ollen hyvin nopeasti yläosattomissa pikimustia, kuvio-ompeleisia rintaliivejään lukuun ottamatta, joista hän tyytyi laskemaan vain vioittuneen kätensä puoleisen olkaimen. Nainen hylkäsi vaatteensa pienelle pöytätasolle altaan vierellä ja nojasi sitten kätensä altaan reunaan. Hän poimi metallirasiastaan pienen kynää muistuttavan välineen, jonka päähän syttyi valo, ojensi sen olkansa yli Shinealle, kehottaen tätä painamaan valon hänen olkapäälleen. Varmuuden vuoksi Keira osoitti sormellaan tarkan kohdan johon valo painaa, ja mistä sitä liu'uttaa hitaasti eteenpäin. Shinea seurasi ohjeita pilkuntarkasti, todeten välineen päässä olleen valon leikkaavan viillon naisen ihoon, joka paljasti altaan veren ja lihaksen sijaan metallisen pinnan, Shinean suureksi yllätykseksi.

"Näetkö siellä pienen loven?" Keira kysyi, Shinean paikallistaessa sen minkä kuvitteli olevan Keiran tarkoittama kohta. "Ota rasiasta vier-kolmonen ja yhdistä se kakkospäähän. Sen pitäisi sopia loven sisään."
"Oookei..." Shinea nyökytti ääni epävarmuutta hohkaen tavoitellessaan rasiasta ohjeistettuja välineitä, liittäen ne yhteen ja testaten niiden yhteensopivuutta Keiran metallisen olkapään kanssa.

Shinealla saattoi olla kokemusta ensiavusta, kuin myös mekaanikon töistä ja työkaluista, mutta tällainen oli aivan uusi aluevaltaus. Keira huomasi tämän selvästi Shinean jännittyneestä olemuksesta, tehden parhaansa opastaakseen jokaista naisen liikettä ja työprosessia askel askeleelta kohti haluttua lopputulosta. Välillä vaihdettiin työvälineitä, kun edellinen oli joko täyttänyt tarkoituksensa tai osoittautunut väärän kokoiseksi haluttuun tehtävään.

"Kuka se puolirotuinen mulkku oli?" Shinea kysyi, tarkoituksenaan saada ajatuksiaan muualle stressaavasta prosessista.
"Norrigan Specter. Yksi lukuisista YPP:n kusipäistä joille maine ja kunnioitus on itse työtä tärkeämpää." Keira totesi, purren hammasta Shinean joutuessa vääntämään osaa hänen olkapäässään.
"Se on ihmeellistä, miten tuollaisia kyrpiä löytyy joka kansan keskuudesta, ja joka puolelta universumia." Shinea sanoi, hölläten vääntöään hieman. "Hänellä tuntui olevan melkoinen patouma Salemia kohtaan."
"Hän on katkera. Hän tykkää uhriutua, koska kokee puolirotuisena tulevansa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti. Samalla hänen silmissään Salem saa ilmaispääsyn kaikkeen, koska on sukua Sonarolle." Keira selitti. "Se ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta se on monesti se mielikuva jonka sukuyhteydet johtoportaaseen tuovat mukanaan."
"Mikään ei silti oikeuta tuollaista paskanjauhantaa, kun on kyse toisen perheasioista." Shinea puuskahti turhautuneena, mutta hänen äänensä vaimeni hänen jatkaessaan. "...en itse asiassa tiennyt että Salem on orpo. Enkä erityisemmin olisi välittänyt saada tietää siitä tällä tavalla."

Keira oli hiljaa hetken, miettien. Shinea ei oikein tiennyt mitä tuosta hiljaisuudesta ajatella, ennen kuin nainen avasi jälleen suunsa.

"Tämä ei nyt suoranaisesti ole salaisuus, joten Salem tuskin pahastuu jos kerron sinulle. Ehkä se auttaa sinua ymmärtämään häntä hieman paremmin..." Keira rikkoi hiljaisuuden. "Salemin vanhemmat murhattiin hänen silmiensä edessä hänen ollessa vasta lapsi."

Shinea ei rehellisesti tiennyt mitä vastata tuohon. Ajatus tuntui kaamealta, ja samalla siinä oli jotakin johon hän osasi samaistua, joka herätti aivan uudenlaista myötätuntoa Salemia kohtaan. Muistot äidin murhasta pistivät jälleen päätään esiin hänen mielensä sopukoissa. Joku oli tietoisesti, tarkoituksellisesti vienyt hänen äitinsä häneltä, ja vaikka vuodet olivatkin vierineet tuon jälkeen, eivät ne olleet onnistuneet parantamaan selvittämättömäksi jääneen tapauksen aiheuttamia haavoja. Shineaa puistatti edes ajatella millaista olisi ollut joutua todistamaan tilannetta vierestä, kykenemättömänä tekemään mitään auttaakseen. Keira jatkoi kertomustaan, kertoen kuinka Salem oli menettänyt kaikki konkreettiset muistonsa varhaislapsuudestaan. Hänen mielensä noilta ajoilta oli kuin tyhjä paperi. Lääkärinlausunnot olivat antaneet ymmärtää, että kyseessä oli nuorukaisen mielen suojamekanismi, joka esti tätä muistamasta kauheuksia joita oli joutunut todistamaan. Samalla se oli kuitenkin vaatinut veronsa ja vienyt pojan toimintakyvyn, pakottaen tämän opettelemaan elämän perusasioita aivan uudelleen myöhemmällä iällä kuin niitä normaalisti opeteltaisiin. Jokin niinkin yksinkertainen asia kuin kengännauhojen solmiminen oli ollut työn ja tuskan takana. Mutta Sonaro Dogrenn, heidän järkkymätön johtohahmonsa, oli auttanut Salemin sen kaiken läpi. Mies oli ottanut veljenpoikansa asumaan kartanoonsa, kouluttanut ja kasvattanut kuin omaansa, ja tehnyt kaikkensa edesauttaakseen pojan kuntoutumista. Kaikki tämä selitti osaltaan Salemin hieman kömpelön olemuksen, hänen suhtautumisensa aseisiin ja kuolemaan, jopa muiden harhaluulot Salemista Sonaron lellipentuna.

"Salem on joutunut läpikäymään ikäänsä nähden kohtuuttoman paljon vastoinkäymisiä." Keira harmitteli. "On jo korkea aika että hän saa jotain takaisin. Karman laki, kuten Ammy sanoisi. Toivon todella, ettei kukaan aiheuttaisi hänelle tietoisesti lisää harmeja tai päänvaivaa."

Shinean ja Keiran katseet kohtasivat heidän kummankin katsoessa heijastusta peilistä. Shinea toivoi, ettei hänen rinnassaan tuntemansa pisto ollut välittynyt ilmeisen tarkkanäköiselle Keiralle. Naisen sanat olivat yhtä hyvin voineet olla suunnattu suoraan hänelle, mutta siitäkin huolimatta tämä oli välttänyt syyttämästä häntä mistään. Kenties Keira ei sittenkään tiennyt mitä Shinea tavoitteli. Ehkä se oli vain Shinean oma huono omatunto joka uskotteli niin.

"Salemiin ja hänen päänvaivoihinsa liittyen..." Keira jatkoi, hänen ilmeensä keventyen yllättäen. "Oletan sinulla olleen näppisi pelissä siinä, että hänen aluksensa hyytyi Traversalla."
"Mistä niin päättelet?" Shinea kysyi, myöntämättä tai kiistämättä mitään.
"Tunnen sen koslan läpikotaisin, jokaista pulttia ja sulaketta myöten. Huomasin heti että joku muu kuin minä oli kopeloinut sen koneistoa." Keira perusteli epäilystään. "Alukseen tehdyt viritykset ovat täysin omaa käsialaani, joten kukaan ulkopuolinen ei voi vain tulla ja korjata niin suurta vikaa parissa hassussa minuutissa, ellei ole itse vastuussa siitä."
"Taisin jäädä kiinni." Shinea tunnusti. "Tarkoitukseni ei ollut sotkea heidän asioitaan. Tilanne vain pakotti minut hyödyntämään sitä mitä oli tarjolla, jotta pääsisin YPP:hen ja tapaamaan Sonaroa ja Remzaria."
"Nokkela likka sinä ainakin olet." Keira virnisti, mutta virne muuttui irvistykseksi Shinean työn lomassa. Kivun lievitettyä nainen jatkoi. "YPP:ssa olisi tarvetta kyvykkäille mekaanikoille, jos uramahdollisuus vain sattuisi kiinnostamaan. Ainakaan ei tarvitsisi sabotoida metsästäjien aluksia joka kerran kun tulee tarvetta päästä Applecoreen tai YPP:hen."
"Pidetään mielessä." Shinea tokaisi, uskaltautuen naurahtamaan itsekin. Tällä erää hänen lupauksensa tosin oli tarjottu puhtaasti muodollisesta kohteliaisuudesta.

Lopulta Keiran olkapää päästi ilmoille uuden voimakkaan napsahduksen, kuin raskas lukko joka vääntyi väsyneenä auki oikean avaimen edessä. Välittömästi Keira kokeili puristaa kättään nyrkkiin, ja tyytyväinen hymy levisi hänen huulilleen. Shinea oli tehnyt hänelle suuren palveluksen. Seuraavaksi oli aika kursia metallia peitellyt tekonahka umpeen, mikä tapahtui polttamalla se kiinni samalla tavoin kuin se oli avattukin. Kun työ oli tehty, saattoi Keira jälleen vetää vaatteet ylleen ja kääntyä kasvotusten Shineaa kohti.

"Kiitos. Sinusta oli iso apu." Keira kiitteli sujauttaessaan rasian takaisin taskuunsa.
"En edes arvannut että sinulla on mekaaninen proteesi." Shinea tunnusti. "Sitä ei todellakaan erota päällepäin."
"Yllättyisit jos tietäisit mikä kaikki minussa on varaosista kasattua." Keira hymyili. "Totta puhuen en voisi edes kävellä ilman mekaanisia proteeseja."
"Ovatko ne kaikki peruja YPP:n toimeksiannoista?" Shinea rohkeni utelemaan. "Siinä tapauksessa taidan jättää työtarjouksesi kernaasti väliin."
"Ei ei. Ne ovat paljon vanhempia." Keira tokaisi. "Olin vasta kakara kun jouduin Traversan sisällissodan jalkoihin, lukuisten muiden kohtalotovereiden ohella. Proteesini ovat pysyvä muisto niistä ajoista."

Shinea nyökkäsi ymmärtävästi, päättäen olla kyselemättä enempää asiasta. Hän aisti kuitenkin, että totuus oli paljon moniulotteisempi, kuin mitä Keira oli lyhykäisyydessään kertonut, mutta eipä se hänelle kuulunut. Keiran kehotuksesta kaksikko poistui vihdoin vessasta, huomaten sen edustalle muodostuneen jo melkoisen jonon. He kuitenkin sivuuttivat äkäiset, jalat ristissä odotelleet juhlijat sen enempää välittämättä, suunnaten takaisin kohti pöytää, jonka äärellä Salem ja Amarant yhä istuivat.

"Kaikki hyvin?" Salem kysyi Keiran nähdessää, naisen istuessa hänen vierelleen.
"Mainiosti." Keira vastasi virnistäen. "Jano minulle tosin tuli."
"Sinä se olet yksi pesusieni alkoholin kanssa." Amarant hekotteli. "Ilmankos sinulla ei olekaan vientiä. Kukaan ei uskalla edes tarjoutua maksamaan sitä määrää mitä juot."
"Kukaan ei vain tajua hyvän päälle." Keira vastasi itsevarmasti, kopaten käsivartensa Salemin kaulalle ja vetäen tämän itseään vasten, katsekontakti edelleen Amarantissa. "Te sentään rakastatte minua."

Shinea pisti merkille, kuinka nolostuneeksi Salem oli mennyt Keiran sanojen ja toimien yhteisvaikutuksesta. Samalla hän alkoi yhdistellä mielessään viivoja jokaisen hymyilevän katseen ja Keiraa koskevan lämpimän sanan välillä, joita Salem oli viljellyt pitkin iltaa. Joko hän halusi nähdä asioita siellä missä niitä ei ollut, tai sitten Salem oli hyvin läpinäkyvä siitä kuinka paljon todella pitikään Keirasta. Shineasta se oli suloista, joskin hieman imelää.
Baarissa soiva musiikki vaihtui, ja ilmoille kajahti hyvin menevä listahittibiisi, joka houkutteli väkeä tanssilattialle. Musiikin innoittamana Keira kääntyi Salemin puoleen.

"Hei Salem, haluatko tanssia?" Keira ehdotti.
"Ei kiitos. Jätän väliin." Salem tokaisi ja otti hörpyn tuoreesta viskilasillisestaan.
"Tulisit nyt." Keira yllytti. "Ammy ei kuitenkaan tule."
"Siinä sinä olet ihan oikeassa." Amarant nyökkäsi.
"Entäs sinä, Ren?" Keira katsahti seuraavaksi Shineaan. "Haluatko lähteä valloittamaan tanssilattiaa?"
"Ei minustakaan taida olla seuraksi." Shinea vastasi.

Totuuden nimissä Shinean olisi tehnyt mieli vastata myöntävästi. Hän oli tanssinut paljon ennenkin, ihan työkseenkin. Tanssi oli hänelle kuin sielunruokaa, ja edellisestä kerrasta oli kohtuuttoman kauan. Hän suorastaan paloi halusta paitsi valloittaa koko tanssilattia, myös kietoa itsensä tangon ympärille ja esitellä kaikkia kykyjään. Tilanteensa muistaen hän ei kuitenkaan halunnut kiinnittää itseensä yhtään enempää huomiota, joten hän nieli kaipuunsa, tyytyen istua nököttämään omalla tuolillaan.

"Jos tanssimaan haluat, saat mennä yksin." Amarant tokaisi kuivasti. "Vai yritätkö saada Salemin katkomaan koipensa ja päätymään takaisin Ravenin hoiviin?"
"Haluaisin huomauttaa, että olen harjoitellut tanssimista jonkin verran. En voi sanoa olevani erityisen hyvä, ja viime kerrastakin on aikaa, mutta kuitenkin." Salem haastoi Amarantin sanat.
"Missä välissä sinä olet muka tanssia harjoitellut?" Amarant hölmistyi, samoin Keira. Myös Shinean mielenkiinto heräsi.
"...Azmealla." Salem myönsi vaimeasti. "Sonaron puutarhuri opetti."

Kukaan ei tohtinut sanoa mitään. Toki saattoi olla mahdollista että kyseinen puutarhuri oli lahjakas tanssija, mutta Salemin sanat eivät siltikään riittäneet valamaan uskoa hänen väitteisiinsä.

"Tiedättekö mitä?" Salem rikkoi seurueen hiljaisuuden, kulauttaen viskinsä alas ja kopauttaen lasin pöytään. "Siirrytään sanoista tekoihin. Keira, mennään."
"Jei!" Keira hihkaisi, tyytyväisenä että joku oli halukas lähtemään hänen kanssaan.
"Tästä tulee joko todella hienoa, tai helvetin tuskallista." Amarant mietti puoliääneen, nojaten tuolissaan mukavammin nähdäkseen kuinka Salemin demonstraatio sujuisi.

Salem ja Keira seisoivat tanssilattialla vastakkain käsivarren mitan päässä toisistaan. Keira oli ensimmäisenä rytmin vietävänä, aloittaen pehmeästi ja tunnustelevasti, kuin kannustaen Salemia mukaan. Salem epäröi vielä hetken, katsahtaen takaisin pöydän suuntaan, jossa Amarant istua röhnötti tuolillaan kädet puuskassa, Shinean puolestaan viittoen kädellään kannustavasti. Salem hengähti syvään, ravisteli käsiään ja jalkojaan, ja alkoi tanssia. Nähdessään partnerinsa liikkeet oli Keira unohtaa liikkua ollenkaan, ja sama äkillinen pysähdys oli nähtävissä myös välittömässä läheisyydessä tanssivissa ihmisissä, jotka yksi toisensa jälkeen kääntyivät katsomaan Salemin tanssia. Amarant ei ollut uskoa silmiään, tuijottaen räpäyttämättä Salemin sulavaa, itsevarmaa liikehdintää, joka viesti kaikille että hän omisti tanssilattian, ja muut olivat vain vierailevia tähtiä hänen tontillaan. Myös Shinea katsoi ihaillen Salemin liikehdintää, ja halu liittyä seuraan alkoi jälleen puskea pintaan. Kuka ikinä Sonaron puutarhuri olikaan, oli tämä kouluttanut Salemin esimerkillisesti tanssin saloihin. Salemin jalat liikkuivat niin taiturimaisesti ja sulavasti, että niitä oli vaikea edes erottaa toisistaan, ja samaan aikaan mies sai liikehdintänsä vaikuttamaan kuin ei joutuisi näkemään lainkaan vaivaa sen eteen. Keira, itsekin ainakin jokseenkin kokenut tanssija, yritti parhaansa mukaan pysytellä nuoren Azmealaisen tahdissa, mutta heistä kahdesta hän oli se joka näytti täydeltä amatööriltä. Salemin hatunlierin varjostamia kasvoja puki voitokas virne. Hän tiesi kuinka hyvä oli, ja nautti saadessaan demonstroida taitojaan.

"Missä tämä Salem on oikein piilotellut?" Keira kysyi liikkuessaan aivan lähelle hattupäistä metsästäjänalkua.
"Tämä on totta puhuen räikeästi mukavuusalueeni ulkopuolella." Salem vastasi. "En ole tottunut esiintymään ihmisten edessä."
"Kai tajuat, että tulet tästä eteenpäin tekemään tätä kanssani joka helvetin kerta, kun tulemme istumaan iltaa?" Keira huomautti.
"Eikö minulta kysytä?" Salem virnisti.
"Saathan sinä ilmaista mielipiteesi, mutta varaudu siihen että se jää huomiotta." Keira vastasi omalla virneellään, asettaen kätensä Salemin hartioille, miehen arastellessa hieman asettaessaan omansa naisen lanteille.

Kappaleen vaihtuessa Salem ja Keira päättivät jatkaa tanssimistaan, erkaantuen jälleen toisistaan, mukauttaen liikkeensä musiikin rytmiin. He olivat ennättäneet keräämään itselleen jo pienimuotoisen yleisön. Muut tanssilattialle tulleet olivat tehneet reippaasti tilaa Salemille ja Keiralle, moni pysytellen tarkoituksella hieman syrjemmällä, sillä tiesivät oman keikarointinsa näyttävän lähinnä nololta vetkuttelulta Salemin rinnalla. Musiikin tunnelmaan kuuluen myös valaistus oli muuttunut tunnelmallisemmaksi. Salem kohtasi Keiran terävän katseen, tämän viekkaan hymyn jota valaistus oli kuin luotu korostamaan. Hetki oli maaginen.

"Tuo jätkä se ei sitten ikinä lakkaa yllättämästä." Amarant naurahti päätään raapien.
"Siltä näyttää." Shinea myötäili, mutta hänen huomionsa oli jo ennättänyt siirtyä toisaalle tanssilattian tapahtumista.

Se oli aivan siinä, käden ulottuvilla. Salem oli jättänyt takkinsa tuolinsa selkänojalle, ja sen myötä hylännyt jälkeensä myös metsästäjän virkakorttinsa. Tämän parempaa tilaisuutta Shinea tuskin saisikaan. Keiran sanat kaikuivat hänen mielessään hänen kiistellessä itsensä kanssa vielä viimeisen kerran, olisiko tarpeeksi röyhkeä hyväksikäyttämään Salemin luottamusta. Tarkoitus pyhittää keinot, hän ajatteli, valuttaen kättään hitaasti kohti takin taskua tunnustellakseen missä kortti tarkalleen oli. Hänen sormensa koskivat jo kortin pintaa, kun hän joutui perääntymään Amarantin kääntyessä pöytään päin poimiakseen lasinsa suureen kouraansa. Kun Amarant oli taas palannut seuraamaan Salemin tekemisiä, teki Shinea siirtonsa, napaten virkakortin tottunein, ketterin liikkein, sujauttaen sen taskuunsa ennen kuin kukaan tajusikaan asiaa. Hän yritti olla mahdollisimman luontevasti Salemin ja Keiran palatessa pöydän ääreen. Kukaan ei tuntunut huomaavan mitään. Nyt hänen täytyi vain odottaa sopivaa hetkeä päättää ilta omalta osaltaan, ja loppu kävisi kuin tanssi. Iltaa istuttiin vielä joku tovi, jona aikana kukin heistä alkoi osoittaa vahvoja humaltumisen ja väsymyksen merkkejä. Viimein Shinea koki olevan sopiva aika ilmoittaa toisille palaavansa Karmin asunnolle. Muutkin olivat yhtä mieltä siitä, että heidän juhlintansa oli ollut jo tarpeeksi tapahtumarikasta, ja niinpä he poistuivat yhtä matkaa. Shinea kulki koko matkan YPP:hen kuin tulisilla hiilillä, peläten Salemin hoksaavan koska tahansa puuttuvan virkakorttinsa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, suureksi osaksi kiitos Keiran, joka piti miehen huomion itsessään puhumalla tälle jotakin jostain sarjakuvista ja niiden noutamisesta. Humalatilalla oli varmasti myös oma osuutensa asiassa. Kun he olivat saapuneet YPP:n eteishalliin, hyvästeli Shinea seuralaisensa, kavuten hissiin ja nousten kohti johtajien kerrosta. Hän puristi Salemin virkakorttia kämmenensä sisällä taskussaan. Mitä nopeammin hän käyttäisi sitä, sen varmemmin hän pääsisi kortista eroon, välttäen sen varastamisesta koituvat seuraukset. Itsekin melkoisesti juoneena Shinea kuitenkin päätti nukkua päänsä selväksi, ennen kuin menisi penkomaan YPP:n arkistoja. Hän olisi liikkeellä varhain, etsisi tarvitsemansa, ja palauttaisi kortin Salemille sujauttamalla sen löytötavaralaatikkoon. Hissin saapuessa oikeaan kerrokseen Shinea nytkäytti itsensä liikkeelle, sulki itsensä isänsä asuntoon niin nopeasti kuin vain kykeni, heittäytyen sen suurelle sängylle, jonka pehmeys hyväili hänen joka soluaan. Laiskoin elkein hänen oli onnistunut riisua ulkovaatteensa yltään, ennen kuin oli vaipunut uneen.

Keira ja Salem kulkivat käytävää pitkin kohti naisen asuntoa, höpötellen väsynein äänin kaikesta mitä ilta oli pitänyt sisällään, ja vähän muustakin. Amarant oli jo suunnannut omalle asunnolleen, joten he taittoivat matkaa kaksin. Kuten oli jo aiemmin sovittu, oli Keira halunnut Salemin tulevan hakemaan lainaamansa Crimson West-sarjakuvat hänen kämpiltään. Oven saavuttaessaan Keira nojasi selkänsä sitä vasten, katsoen Salemiin tutkailevasti.

"Sanohan...mitä mieltä sinä olet siitä Renistä?" Keira kysyi yllättäen.
"Miten niin?" Salem kummastui.
"Hän vaikuttaa mukavalta tytöltä. Sellaiselta jonka perässä miehet juoksevat lakkaamatta." Keira jatkoi, sammaltaen puhettaan hieman. "Mietin vain, onko hän sinunkin tyyppiäsi."
"Mistä tämä nyt oikein tulee?" Salem kysyi vastakysymyksen. "Et kai mieti sitä mitä Ammy sanoi aiemmin, ettei sinulla ole vientiä?"
"Vitut." Keira kiisti jyrkästi puuskahtaen. "En edes itsekään tiedä mitä puhun. Olen kännissä, ookoo?"
"Ookoo?" Salem mutisi kulmiaan kohottaen.
"Unohda että sanoin mitään." Keira komensi, avaten asuntonsa oven. "Sisälle siitä. Haen ne sinun lehtesi."

Salem astui Keiran asunnon eteiseen, jääden odottelemaan naista, joka kuului temuavan jotakin makuuhuoneessaan. Hetken päästä Keira astui taas näkyviin, vaihtaneena ylleen hieman kotoisampaa vaatetusta, pidellen käsissään kahta siististi säilytettyä sarjakuvalehteä. Salem otti lehdet vastaan, mittaillen naista nyt vuorostaan katseellaan.

"Mitä?" Keira kysyi huomatessaan katseen.
"Halusin vain sanoa...kiitos."
"Mistä?"
"Että raahasit minut Gronnelille. Minulla oli hauskaa." Salem yritti pukea sanoiksi sen mitä ajatteli.
"Ainahan meillä." Keira mutisi, läpsäisten sitten Salemia rinnukselle. "Painuhan nyt helvettiin siitä, että pääsen suihkuun ja nukkumaan."
"Öitä sitten vain." Salem sanoi hymynkare huulillaan, poistuen asunnosta ja suunnaten kohti omaansa.

Keira odotti ovensa sulkeutuvan, ennen kuin suuntasi askeleensa kohti kylpyhuonettaan. Humalatilaansa nähden ketterästi hän riisui itsensä lopuistakin vaatteistaan ja astui suihkun alle, antaen lämpimän veden virrata pitkin runkoaan. Nainen sulki silmänsä, käyden mielessään läpi asioita joita tänään oli tapahtunut, sekä puheita joita oli puhuttu.

"En haluaisi murtaa noin sievää kättä, riippumatta siitä millainen narttu sen jatkeena on."
"Yllättyisit jos tietäisit mikä kaikki minussa on varaosista kasattua."
"...orpokotiin muiden kaltaistensa epätoivottujen otusten kanssa..."

Keira toisti sanoja mielessään, katsoen sitten kättä joka vastikään oli korjattu. Samoin hän tunsi sykkeen muista proteeseistaan, selkärangastaan, oikean kätensä kolmesta sormesta ja ranteesta, sekä vasemman jalkansa polvesta. Hän saattoi puhua niistä kuin ne eivät olisi mitään, käyttäytyä muutoinkin kuin mikään ei hetkauttaisi häntä, mutta näinä hiljaisina hetkinä omissa oloissaan hän tunsi niiden taakan, sekä oman epävarmuutensa, oman heikkoutensa.

"Ilmankos sinulla ei olekaan vientiä."


To be Continued...

[Salem]

Chapter 29. Brother's Promise (1/2)

YPP:n eliittimetsästäjät olivat erottaneet Wayn sisarukset toisistaan lähes välittömästi heidän saavuttuaan Applecoreen. Samalla kun Shinea oli ohjattu sairastuvalle tarkastettavaksi, oli Phobos kiikutettu syvälle firman tilojen uumeniin, vailla mahdollisuutta vaihtaa sanaakaan siskonsa kanssa. Hänet oli ohjattu siistiytymään pitkäksi ja rankaksi venähtäneen tehtävän jäljiltä, saatteena lupaukset että hänelle valmisteltaisiin majoitusjärjestely toimien aikana. Luvattu majoituskohde ei tosin ollut ihan sitä, mitä ensin saattaisi olettaa. Phobos ei ollut löytänyt tarpeeksi värikkäitä sanoja yleiskielestä tai kotokielestään kuvailemaan tuntemuksiaan, jotka hänen sisällään velloivat hänen löytäessään itsensä seisomasta itselleen omistetun pienen sellin kynnykseltä. Epämukavan oloiselle vuoteelle hänelle oli kasattu iljettävä, tummuneen keltainen vangin puku, ainoa vaatekerta joka miehelle oli tarjottu vierailunsa ajaksi. Häntä saatelleet vartijat olivat vakuuttaneet järjestelyn olevan vain tilapäinen, ja että Remzar Artemire järjestäisi miehelle aikaa pikapuoliin, jotta he voisivat istua alas ja käydä Ocamarin tapahtumat ja niihin johtaneet tekijät läpi vaihe vaiheelta. Tuosta lupauksesta oli nyt kulunut viikko, eikä Phobos ollut saanut nähdä vilaustakaan toisesta elävästä olennosta tuona aikana. Hän oli ollut täydessä eristyksessä kaikista ja kaikesta, syystä jonka hän itse arveli liittyvän hänen mielensä murtamiseen. Miksi Remzar katsoi moisen aiheelliseksi olikin sitten täysin arvailujen varassa. Phobos itse veikkasi että silkkaa kusipäisyyttään. Eipä sillä, hänen nykyinen majoitusjärjestelynsä oli toki huomattava parannus Starrin ja Haromin järjestämään hyhmäiseen varastokoppiin verrattuna, mikä teki siitä vasta toiseksi vastenmielisimmän yösijan jossa Phobos oli aikaansa viettänyt viime aikoina. Täällä sentään sai ruokaa. Tai, jos sitä ruoaksi halusi kutsua. Annokset jaettiin kahdesti päivässä, ja koostuivat pääosin mauttomasta, hajuttomasta ja värittömästä mössöstä, jonka koostumus vastasi jotain hyytelön ja vellin välimaastosta. Ruoka tarjoiltiin jakeludroidien toimesta, jotka eivät reagoineet puheeseen tai liikkeeseen millään tavoin, kulkivat vain niille ohjelmoitua rataa, toimittivat mitä olivat tuomassa ja poistuivat edellisen ruoka-ajan astiat mukanaan. Phobos oli aikansa kuluksi yrittänyt testata koneiden kykyä reagoida eri ärsykkeisiin, välillä jättäen petivaatteensa myttynä niiden kulkureitille, välillä huutaen ja meuhkaten niille, kerran jopa yrittäen koskettaa niitä. Sitä hän sai katua, sillä välittömästi kone antoi hänelle jonkinlaisen shokin, joka sai hänen kätensä kipunoimaan, ja tuntumaan siltä kuin se olisi ollut tulessa. Tunne oli laantunut muutaman tunnin jälkeen, mutta se oli riittänyt opettamaan Phoboksen pitämään näppinsä erossa droideista.
Ajan valuessa tuskaisen hitaasti eteenpäin ja päivien sulautuessa tasaiseksi, virikkeettömäksi puuroksi Phoboksesta oli alkanut tuntua, kuin sellin seinät alkaisivat kaatuilla niskaan. Kaikessa siinä hiljaisuudessa ja eristyksessä hän oli auttamattoman yksin ajatustensa kanssa. Hiljaisuus antoi liikaa aikaa ajatella kaikkia tehtyjä virheitä, ohitettuja varomerkkejä Starrin ja Cassiopeian petollisista toimista, Haromia, Solaria, käskyjä koskien hänen palauttamistaan elossa...miljoonat eri ajatuslangat kietoutuivat yhdeksi massiiviseksi umpisolmuksi hänen päässään, eikä niistä tuntunut saavan otetta. Kunpa vain Gemini olisi täällä jakamassa tämän kurjuuden hänen kanssaan. Gemin kanssa hän olisi voinut vain heitellä ajatuksia ilmoille, antaa ystävänsä napata niistä kopin ja tarjota omaa näkökantaansa selvittämään sotkua. Sitä paitsi, Gemin kanssa Phobos ei tuntisi oloaan ihan niin yksinäiseksi vihaamansa YPP:n edessä, niin...voimattomaksi.
Uusi päivä, Phobos oli jo seonnut laskuissa siitä monesko, oli jo reippaasti yli puolessa, kun hän vihdoin näki jonkun saapuvan sellinsä ovelle. Hän seurasi hahmon liikkeitä tarkkaan, tämän mustavalkoiseen univormuun sonnustautuneen Hydruslaisen vartijan puolestaan tehden kaikkensa välttääkseen suoraa katsekontaktia.

"Herra Artemire on nyt valmis vastaanottamaan teidät." vartija ilmoitti.
"Nytkö jo?" Phobos irvaili noustessaan istumaan vuoteellaan. "Eihän tässä kerennyt edes taloksi asettua."
"Sinuna pitäisin kiirettä ja siistiytyisin ennen tapaamista." vartija sivuutti miehen sanat, laskien lattialle kasan viikattuja vaatteita.
"Olen ihan valmis näinkin." Phobos tokaisi itsevarmasti.

Vartija kohotti kulmiaan epäuskoisena. Oliko Phobos tosissaan? Kersantti ei suoranaisesti erottunut edukseen kesyttömän, viikon kasvaneen partansa ja takkutukkansa kanssa, puhumattakaan tämän luontaisen myskisestä aromista. Phobos tiesi sen kyllä, mutta hän aikoi vakaasti antaa Remzarin niittää juuri sitä mitä oli kylvänytkin. Silkasta uteliaisuudesta Phobos suostui katsomaan läpi vartijan tuomat vaatteet, jotka levitettyinä osoittautuivat YPP:n kadettien harjoitusunivormuiksi, joita nämä käyttivät koulutuksensa varhaisissa vaiheissa.

"Ei vitussa..." Phobos hörähti, potkaisten vaatenipun nurkkaan. Hän olisi ennemmin alasti kuin pistäisi tuota univormua ylleen. Jopa YPP:n haiseva vankihaalari kelpasi paremmin.

Vartija ei takertunut asiaan enempää, vaan antoi miehen pitää päänsä, joskin hänen ollessaan Phoboksen asemassa hän itse olisi tehnyt kaikkensa erottuakseen YPP:n johtajan eduksi. Mutta juuri se olikin heidän suurin eronsa. Vain toinen heistä välitti pätkääkään siitä, mitä Remzar Artemire ajatteli.
Kun kävi selväksi, että Phobos oli niin valmis tapaamiseensa kuin halusi olla, saattoi vartija hänet ulos sellistään, ohjastaen miehen selliosaston päässä odottavaan hissiin. Hissin edustalla oli toimipiste valvojalle, jonka työnkuva oli varmistaa jokaisen hissiin menevän ja sieltä tulevan henkilöllisyys ja kulkulupa, samoin kuin valvoa selliosaston tapahtumia lukuisten kameroiden ja kuuntelulaitteiden kautta. Valvoja loi tuiman katseen niin Phobokseen kuin tämän saattajaan, kritisoiden äänekkäästi Phoboksen valintaa olla siistiytymättä heidän johtajaansa varten, painottaen vartijan velvollisuutta pakottaa vangit tottelemaan käskyjä. Hydruslaista vartijaa eivät valvojan kommentit juuri liikuttaneet, ja Phobosta ne lähinnä huvittivat. Phobos ei ollut vapaaehtoisesti osana näitä pippaloita, jotka Artemire hänelle oli järjestänyt. Miksi hän siis olisi vaivautunut laittautumaan? Saatuaan saarnansa loppuun valvoja avasi hissin ovet, myöntäen kaksikolle pääsyn rakennuksen ylempiin kerroksiin. Hissimatka oli piinallisen pitkä, ja vartijan ilmeestä näki että pienessä tilassa Phoboksen katku kävi ikävästi tämän sieraimiin, mutta sanallakaan mies ei asiasta valittanut.

"Kersantti Way..." vartija sanoi epäröivästi, rikkoen hissin huminaa lukuun ottamatta vallinneen hiljaisuuden. "Olen saanut käsityksen, ettette juuri piittaa meistä YPP:lle työskentelevistä Hydruslaisista."
"En piittaa YPP:sta tai sen palkollisista." Phobos korjasi. "Sillä että oletteko Hydrukselta, Artasialta vai mistälie, ei ole asian kanssa mitään tekoa."
"En tiedä piittaatteko sen enempää siitä mitä ajattelemme, mutta haluan sanoa tämän silläkin uhalla että se on teille vain sanahelinää." vartija pohjusti. "Haluan teidän tietävän, että minä, kuten muutkin YPP:n Hydruslaiset metsästäjistä muuhun henkilökuntaan, arvostamme sitä mitä teette kotimaailmamme puolesta."
"Niinkö?" Phobos vastasi lyhyesti. Hän ei ollut odottanut kuulevansa tällaista kannanottoa, varsinkaan tässä tilanteessa.
"Me emme YPP:n edustajina voi ottaa osaa taisteluun. Olemme vannoutuneet puolueettomuuteen uravalintaamme tehdessämme, emmekä voi sitä rikkoa kiskomatta koko YPP:ta mukanamme. Mutta se ei tarkoita ettemmekö välittäisi siitä mitä kodillemme tapahtuu." vartija jatkoi. "Jos vain on jotain mitä voin tehdä rikkomatta valaani..."
"Mikä on nimesi?" Phobos keskeytti.
"...Forte." vartija vastasi, häkeltyneenä yllättävästä kysymyksestä.
"No, Forte. Ensinnäkin voisit lopettaa teitittelyt ja titteleiden kylvämisen. Se on vaivaannuttavaa." Phobos kehotti.
"Jos niin sanot." Forte nyökkäsi, äänestään selvästi kuultavissa etteivät sinunkaupat tuntuneet tästä kovinkaan luontevilta. "Pahoitteluni. Ehkä ylitin joitain rajoja kysymällä tällaista. On vain niin turhauttavaa seurata sivusta, kuinka kotiamme revitään kappaleiksi. Tuntuu kuin kaikki olisivat jo menettäneet uskonsa vapaaseen Hydrukseen, kiitos muun Arcanan linjausten ja Diamien musertavan voiman. Haluaisin vain tehdä edes jotakin, osoittaa että ainakin joku uskoo yhä."

Phobos kuunteli Forten avautumista, ilme vakavoituneena, mutta vailla sanoja joilla avata ajatuksiaan kuulemastaan. Forte otti Phoboksen vaitonaisuuden merkkinä siitä, että hänen sanansa olivat merkityksettömiä, olivatpa ne kuinka vilpittömästi tahansa lausuttu. Niinpä tämäkin tyytyi sulkemaan suunsa ja keskittymään toimeksiantoonsa. Ajoitus oli hyvä, sillä hissi saavutti jo määränpäänsä, välttäen liian pitkän kiusallisen hiljaisuuden laskeutumasta tätä lyhyttä sananvaihtoa kiusallisemmaksi tekemään. Forte nyökkäsi Phobosta astumaan hissistä, jonka ovien toisella puolen avautui näkymä mielikuvituksettoman steriiliin käytävään, jonka varrella oli yhtä lailla mielikuvituksettoman steriilejä ovia, toimistotiloja kaikesta päätellen. Aivan käytävän perällä oli kuulusteluhuoneeksi merkitty tila, ja juuri sen äärelle heidän matkansa tuntui päättyvän. Saavutettuaan huoneen oven Forte ohjeisti Phobosta astumaan sisään, todeten odottavansa itse oven tällä puolen. Kommentti ei tuntunut Phoboksesta uhkaukselta, jonka oli tarkoitus saada hänet pysymään kuosissa, ennemminkin siltä kuin mies olisi todennut olevansa hengessä mukana, jos Phobos sattui henkistä tukea vain tarvitsemaan. Ei hän sitä toki tarvinnut, mutta ihan kiva ele silti.
Astuessaan peremmälle Phoboksen näkökenttään avautui suhteellisen mauttoman näköinen huone, jonka keskellä oli tyylikäs, kenties jopa hieman pröystäilevä pöytä, jonka kumminkin puolin tarkoin aseteltuina oli kaksi huomattavan mukavanoloista tuolia, epäilemättä mittanauhan tarkkuudella juuri oikein ja symmetrisesti aseteltuina. Lattiaa halkova punainen matto hyppäsi huoneen muutoin mustavalkeasta ilmeestä silmille kuin ketsuppitahra juhlapaidalla...tai veritahra valkeasta pakkasvarustuksesta, kuten Phobos sen ensimmäisenä yhdisti mielessään. Huoneessa oli myös liki koko seinän kattava ikkuna, joka avasi näköalan YPP:n sisäpihalle, toimien samalla omanlaisenaan valonlähteenä, tehden kattolamput tällä hetkellä tarpeettomiksi. Ikkunan äärellä puolestaan oli huoneen selvästi sietämättömin puoli, itse isokenkäinen, terävänenäinen YPP:n johtaja, joka virnuili ärsyttävän hyväntuulisesti Phoboksen rähjäytyneelle olemukselle, tehden kenties tahallisen surkeaa työtä piilottaessaan tyytyväistä hymyään kädessään pitelemänsä teekuppinsa taakse.

"Phobos Way...kuinka isäsi häpeäisikään jos näkisi sinut nyt." Remzar virnuili.
"Hassua." Phobos sanoi ja veti kasvoilleen uhmakkaan virneen. "Juuri noita sanoja ajattelin pohtiessani mitä mieltä hän olisi jos näkisi YPP:n nyt."

Remzar ei antanut hymynsä järkkyä, mutta tämä oli pahasti väärässä jos luuli ettei Phobos ollut huomannut pientä nykäystä tämän silmäkulmassa. Se taas paransi Phoboksen omaa oloa välittömästi. Vielä enemmän Phoboksen mieli keveni hänen nähdessään viikon muhineen myskinsä saavuttavan Remzarin sieraimet. Jos hänen sanansa eivät tuota hymyä pyyhkineet, hänen villimiehen katkunsa onnistui sitäkin paremmin.
Kaksikko kävi istumaan pöydän äärellä olleille tuoleille. Ne olivat vielä mukavammat istua kuin miltä näyttivät. Remzar yritti piilottaa nyrpistetyn nenänsä teekuppinsa taakse. Phobos oli äärimmäisen hyvillään saamastaan sanattomasta reaktiosta, ehkä enemmän kuin olisi pitänyt näin lapsekkaasta stuntista, jonka ainoa tarkoitus oli ärsyttää vastapeluriaan. Toisaalta se vain todisti hänelle, kuinka etääntynyt Remzar todella oli niistä ajoista, kun oli vielä yksi sotilas muiden joukossa, leiriytyneenä keskelle ei mitään vailla mahdollisuutta nykytasonsa hygienisyyteen. Remzarista oli tullut yhtä liljanpuhtoinen kuin tämä huone. Sääli ettei se puhtoisuus kuitenkaan yltänyt miehen tapoihin tai luonteeseen asti, molemmat kun haisivat pahemmalta kuin Phobos. Aistiterrorismista huolimatta Remzar oli vakaumuksellisesti päättänyt pitkittää jokaista sekuntia jonka sai Phobosta pidätellä, sallien viipyvän hiljaisuuden laskeutua huoneen ylle heidän istuuduttuaan, antaen sen rikkoutua vain lusikkansa kilistessä keveästi teekuppiaan vasten. Jopa hänen siemauksensa olivat viipyileviä ja suurpiirteisiä, kuin teatteriesityksessä konsanaan. Remzarin täytyi tietää kuinka paljon tällainen ajanhukka ärsytti Phobosta, ja yritti ottaa siitä tiedosta kaiken irti. Kun pohjattomalta tuntunut teekuppi oli viimein tyhjä, hylkäsi Remzar sen pöydänsyrjälle.

"Olen kovin pahoillani, että jouduin lykkäämään tapaamistamme näin pitkälle." Remzar aloitti vihdoin. "Minulla on yksinkertaisesti ollut niin paljon tärkeämpää tekemistä, etten edes muistanut koko olemassaoloasi, ennen kuin Sonaro siitä muistutti."
"Et kai vain ole tulossa seniiliksi, Remzar?" Phobos tarttui välittömästi vastapuolensa sanoihin. "Eläköityminen on varmasti pelottavaa, mutta vaatii omanlaistaan viisautta tietää milloin se on paitsi oman, myös kaikkien muiden edun mukaista."
"Kyllä minulla vielä virtaa riittää käsitellä aurinkokuntamme kriisejä...sekä nenille hyppiviä nulikoita." Remzar tokaisi.
"Jos nyt kerran olen niin unohdettava ja mitätön osa työtäsi, miksi ylipäänsä vaivauduit pitämään minua täällä?" Phobos huomautti. "Minulla olisi parempaakin tekemistä kuin testinukkua ankeiden sellienne muhkuraisia vuoteita."
"Ilmeisestikään suihkussa käyminen ei ole yksi niistä tärkeistä tehtävistäsi..." Remzar näpäytti. "Olet täällä, koska meillä on vastuu kääntää jokainen kivi Ocamarin tapahtumien osalta, eikä vain luottaa metsästäjiemme näkökantaan asiasta. Haluamme mahdollisimman kattavan näkymän kokonaiskuvasta. Tämä on linjaus jota Arcanan suurneuvosto painottaa, ja tätä me noudatamme, riippumatta mitä mieltä kumpikaan meistä tämän tarpeellisuudesta on."
"Mielenkiintoista, että erikoisjoukkojen tulkintaa pidetään ylipäänsä minkään arvoisina." Phobos totesi kuivasti.
"Tämä on tilaisuutesi saada äänenne kuuluviin, joten sinun on parasta olla haaskaamatta sitä." Remzar huomautti ja nojasi kätensä pöytään, ristien ne kasvojensa eteen, tuijottaen tiukasti Phobokseen. "Joten kerrohan kaikki ihan alusta alkaen, ja yksityiskohtia peittelemättä. Olen pelkkänä korvana."

Phobos ei nähnyt syytä olla kertomatta faktoja, ainakaan niitä joiden tiesi tulleen ilmi paikalla olleiden metsästäjien raporteista. Hän yritti parhaansa mukaan myös pohjustaa tapahtumia ennen erikoisjoukkojen ja YPP:n metsästäjien kohtaamista, pyrkien kuitenkin olemaan mahdollisimman suurpiirteinen sanomisissaan, jottei paljastaisi erikoisjoukkojen sisäpiiritietoja henkilölle, johon ei todellakaan luottanut.

Yö oli hujahtanut ohi kuin siivillä, eikä Shinea voinut sanoa tuntevansa itseään kovinkaan levänneeksi ryömiessään ylös huoneensa sängyltä. Hänen suunsa oli rutikuiva ja päätä jomotti. Ehkä hän oli sittenkin ottanut hieman liikaa, vaikka olikin ennakkoon päättänyt olla maltillinen juomiensa kanssa. Saatuaan akuuteimmat aamutoimet hoidettua hän alkoi jo kuitenkin tuntea olonsa hieman paremmaksi, joten oli aika suunnata huomio siihen oleelliseen, Salemin virkakorttiin, joka lepäsi hänen takkinsa taskussa. Olisi vain ajan kysymys, ennen kuin tuore metsästäjä tajuaisi kortin kadonneeksi, joten Shinean oli oltava ripeä toimissaan. Nainen kurkisti vaatekaappiin, tietäen sen sisältävän ainakin yhden puhtaan vaatekerran, jonka firma oli hänelle varannut. Lähemmällä tarkastelulla se osoittautui YPP:n kadeteille tarkoitetuksi univormuksi. Shinea ei erityisesti innostunut kadettina poseeraamisesta, mutta ymmärsi kuitenkin ettei YPP ollut mikään vaatetusliike, ja jo se että he olivat nähneet vaivaa tarjota hänelle yhtään mitään omien Traversalta mukanaan tuomien rytkyjen, sekä Indigon lainaaman pakkasvarustuksen ohelle, oli kiitoksen arvoinen ele sekin. Sitä paitsi kadetin univormu helpottaisi hänen omaa liikkumistaan YPP:n käytävillä, ja mahdollisimman vähän silmään pistävä tyyli oli juuri sitä mitä nainen tarvitsikin juuri nyt. Ripeästi Shinea veti vaatteet ylleen. Puku oli hänen kokoaan, mutta ylle puettuna hieman tukala, ihan kuin se olisi suunniteltu ylläpitämään kadeteilta odotettua ryhtiä, mukavuudesta viis. Shineasta tuntui kuin olisi nakki joustamattomassa kuoressa. Vatsassa mouruavalla näläntunteella saattoi kuitenkin olla jotain tekoa mielikuvan kanssa. Saatuaan puvun ylleen hän varasi vielä pienen hetken peilatakseen itseään kylpyhuoneen peilistä, ihan kuin arvioiden miltä näyttäisi, jos olisi yksi YPP:n kadeteista. Ei paha, hän ajatteli, mutta sysäsi ulkonäköseikat nopeasti mielestään. Jokainen tuhlattu sekunti vaarantaisi hänen tavoitteensa.
Shinean askeleet olivat ripeät, mutta kuitenkin sen verran hillityt ettei hänen kiireensä kiinnittäisi epätoivottua huomiota. Hänellä oli myös kosolti onnea, etteivät Sonaro tai Remzar onnistuneet sattumaan hänen tielleen hänen poistuessaan johtajien kerroksesta. Noista miehistä kumpikaan tuskin olisi laskenut häntä ohitseen sanaakaan sanomatta. Shinea jäljitti omia edellispäiväisiä askeliaan suunnistaessaan YPP:n sokkeloisilla käytävillä, kunnes viimein löysi itsensä jälleen tuijottamasta arkistohuoneen massiivista ovea. Tällä kertaa hän oli kuitenkin paremmin varustautunut kuin edellisellä yrittämällään. Hänen kätensä pursiti Salemin virkakorttia kuumeisesti, ja mielessään Shinea kävi vielä viimeisen kamppailun omatuntonsa kanssa, ennen kuin hän kohotti kortin sille omistettuun lukijaan. Lukija piti hyväksyvän piippauksen, ja raskas mekaaninen ovi avautui pienesti sihahtaen, nopeammin ja vaivattomammin kuin mitä Shinea oli odottanut sen koon ja rakenteen perusteella.
Arkistohuone oli hämyinen ja hiljainen, jollain lailla luotaantyöntävä ilmapiiriltään. Huone oli laaja, mutta jakautui hieman etäämmällä kapeisiin käytäviin, joita kutakin reunustivat suurikokoiset hyllyt ja arkistokaapit. Itse käytävät näyttivät jatkuvan loputtomiin. Tiettyjen välimatkojen välein hyllyväleihin oli asennettu tietopäätteet, joiden avulla haluttu materiaali olisi helpommin paikallistettavissa tästä sankasta informaation valtamerestä. Päätteitä käytettiin myös lukemaan arkistoista löytyviä muistisiruja, joille kaikki tämä informaatio oli pakattuna. Ja aivan kuten ovi, myös nämä tietopäätteet vaativat kirjautumista metsästäjän virkakortilla, epäilemättä jotta jälkikäteen olisi mahdollista selvittää, kuka mitäkin tietoa oli milloinkin hakenut ja tutkinut. Shinea koki uuden kolauksen omassatunnossaan. Salem saattaisi joutua todella pahaan pulaan hänen toimiensa seurauksena. Hän lohduttautui ajattelemalla, että hänen halajamansa informaatio ei käsitellyt firman suuria salaisuuksia tai Arcanan turvallisuuden kannalta herkkää aihepiiriä. Hänen täytyisi vain pitää määränpää mielessään ja välttää minkään ylimääräisen hakemista, vaikka tilaisuus tunnetusti tekikin varkaan. Se vei tovin, mutta Shinean onnistui lopulta päästä kärryille arkiston käyttöliittymästä, ja ennen pitkää hän saikin eteensä luettelon selosteista, raporteista ja pöytäkirjoista, jotka lähimmin vastasivat hänen etsimäänsä. Listaa läpikäydessään hän paikallisti juuri sen oikean kohteen, lähtien etsimään haluamaansa tietopäätteen ilmoittamasta hyllyvälistä. Palkkiokseen tästä aarrejahdista Shinea sai pieneen lasiputkiloon sinetöidyn datasirun, joka oli nimetty hyvin monimutkaisella koodilla. Koodi ei sellaisenaan kertonut hänelle yhtään mitään sirun sisällöstä. Ilmeisestikin se oli suunniteltu vain arkiston tietopäätteiden tunnistettavaksi. Shinea kiiruhti lähimmän päätteen luokse, sujauttaen datasirun sen sisään. Kone luki ensin sirun koodin, tunnistaen sen osaksi omaa systeemiään, alkaen sitten hiljalleen rakentaa sirun sisältämiä tietoja, jotka nekin oli säilötty pelkkinä hajanaisina koodinpätkinä, jotka vain nämä päätteet osasivat kasata taas yhteen. YPP:n arkistot pitivät sisällään monenlaista tietoa, joten oli vain järkevää suojata ne tavoin joiden murtamiseen joku ulkopuolinen voisi potentiaalisesti upottaa koko ikänsä. Kuka tahansa voisi sujauttaa sirun jos toisenkin taskuunsa, mutta saadakseen niistä mitään hyötyä irti olisi varkaan vietävä myös yksi tietopäätteistä, mikä olisikin jo ihan oma hommansa.
Tiedostojen uudelleenkasaus vei jopa sitä varten suunnitellulta ohjelmalta oman aikansa, joka tuntui Shineasta yhdeltä eliniältä. Katse liimautuneena päätteen ruutuun hän naputti sormiaan hermostuneesti laitteen kylkeen, tuskallisen tietoisena jokaisesta kuluvasta sekunnista, kyeten vain seuraamaan ruudulla vilisevän prosessipalkin liikkeitä, sydän takoen kasautuvasta jännityksestä.

"Sinulta puuttuu hattu." kuului yllättävä naisääni rikkovan arkiston hiljaisuutta, saaden Shinean liki hyppäämään nahoistaan. Kääntyessään ympäri Hydruslainen kohtasi Traversalaisen terävän, syyttävän katseen. "Kokosi puolesta saattaisit vielä mennä Salemista, mutta ilman hattua et hämää ketään."
"Keira...?" Shinea sai kakaistua käheästä kurkustaan.
"Arvelinkin että löytäisin sinut täältä." Keira tokaisi kädet puuskassa, kasvoillaan hyvin vakava ilme, ja vakavuus säteili yhtä lailla hänen äänensävyynsä. "Kuulin käytävillä puheita, että joku uusi Hydruslainen oli notkunut arkiston luona eilen. Ei vaatinut paljoakaan päättelykykyä arvaamaan kenestä oli kyse."
"Tiedän että tämä näyttää pahalta, mutta tämä ei ole sitä miltä näyttää." Shinea yritti puolustautua, ja vaikka hän tiesi puolustuksensa olevan se kaikista kliseisin ja tyhjin, ei hänellä ollut muutakaan.
"Miltä tämä sitten mielestäsi näyttää?" Keira kysyi, ojentaen kätensä napatakseen Salemin virkakortin Shinean kädestä.
"No...pahalta. Että varastaisin jotakin YPP:lta." Shinea vastasi.
"Sittenhän tämä on juuri sitä miltä näyttääkin." Keira huomautti vihaisena. "Etkä varastanut vain YPP:lta. Varastit metsästäjältä joka on raatanut perseensä verille tämän perhanan läpyskän takia. Ja ennen kaikkea metsästäjältä joka luotti sinuun."

Shinea katsoi sanattomana kengänkärkiinsä. Hän tiesi kyllä että oli tehnyt väärin Salemia kohtaan. Hän ei tarvinnut Keiraa vääntämään sitä rautalangasta.

"Aiotko pidättää minut?" Shinea kysyi hiljaa.
"Ihan ensin saat selittää tekosi." Keira tokaisi. "Mikä helvetti on saanut Karm Wayn tyttären vajoamaan näin alas?"

Shinea säpsähti, katsoen suoraan Keiran tuimiin silmiin, ilmeestään selkeästi säteillen hämmennys. Hän ei ollut odottanut Keiran näkevän roolinsa läpi, eikä liioin sitä että Karmin nimi painoi jotakin Keiran vaakakupissa. Keira ei vaikuttanut sellaiselta tyypiltä, joka mielistelisi jokaista Wayn suvun vesaa, tai ketään muutakaan, ihan vain sukujuurten pohjalta.

"Eipä sitä kai auta kierrelläkään." Shinea sanoi hiljaa, katsoen jälleen poispäin. "Salemko kertoi?"
"Salem ei sanonut mitään. Tiesin siitä hetkestä kun näin sinut ensi kertaa." Keira tokaisi tylysti. "Mutta sillä ei ole nyt väliä. Saat luvan kertoa, millaiseen kuseen olet Salemin sotkenut, ja miksi."

Shinea oli avaamassa suutaan vastatakseen, kun pääte hänen takanaan ilmoitti äänimerkillä, että oli saanut kasattua datasirun sisällön. Keira ei aikaillut harpatessaan Shinean vierelle ja katsoessaan päätteen ruutuun selvittääkseen, millaisia salaisuuksia nainen oli vakoilemassa. Kenties todisteet puhuisivat selvemmin kuin mikään, mitä Shinea voisi sanoa. Vastaus ei kuitenkaan ollut ihan sitä, mitä Traversalainen oli odottanut. Hänen eteensä avautui Hydruslaisen kuvalla varustettu YPP:n metsästäjän profiili, jossa listattiin tämän tietoja aina rodusta ja fyysisistä mittasuhteista henkilökohtaisiin potilaskertomuksiin, rikkeisiin, saavutuksiin, osoitteeseen ja lähiomaisiin, sekä viimeisimpänä kaikista ruumiinavaustietoihin.

"Theon Metor?" Keira luki ääneen nimen, jonka alle nämä kaikki eri tiedot oli listattuna.
"Olen pahoillani. Minulla ei ollut muita vaihtoehtoja." Shinea pahoitteli nöyränä. "Minun oli saatava tietää..."

Keira katsahti Shineaan uudemman kerran, yrittäen edelleen pitää tuimaa olemustaan yllä, mutta Shinean surkea ilme teki siitä haastavaa. Keiralla oli myös välittömästi syntynyt aavistus siitä, mitä oli meneillään, ja se teki vihoittelusta entistä vaikeampaa.
Theon Metor oli ollut YPP:n metsästäjä, ei mikään merkittävä tekijä tai suurin menestyjä, mutta ahkera ja osaava työmyyrä silti, sellainen joka kantoi oman painonsa ja suoritti tehtävänsä kunnialla ja moraalien puitteissa. Se mikä Theonista oli tehnyt mieleenpainuvan paikallisten metsästäjien piireissä oli tämän komea ulkonäkö, ja eritoten tietynlainen yhdennäköisyys johtaja Karm Wayn kanssa. Applecoressa olikin liikkunut jokunen sinnikäs tornari aiheeseen liittyen, osa arvellen miehen olevan Karm Wayn lehtolapsi, osa päätellen tämän olevan salanimellä työskentelevä Phobos Way, osa jopa puhuen tämän olevan legendaarisen uhkapeluri Damian Wayn, Karmin edesmenneen veljen, salattu lapsi tai lapsenlapsi. Mukaan oli mahtunut myös foliohattuiluteorioita Karmin kloonista, mutta ne olivat vain viattomia vitsejä joille vähän villimmätkin teoreetikot naureskelivat tuoppiensa ääressä. Theon oli omalta osaltaan ollut täysin neutraali huhujen suhteen, tuskin edes noteerasi niitä, joten hänestä ei oltu saatu irti mitään asioita varmistavaa tai kumoavaa. Theonin kuoltua virantoimituksessa teoriat olivat tyrehtyneet, sillä kuolleen miehen taustojen arvuuttelu nähtiin epäkunnioittavana ja merkityksettömänä. Ja nyt, kaiken tämän ajan jälkeen, kaikista universumin ihmisistä juuri Shinea Way oli jäänyt verekseltään kiinni tonkimasta Theonin tietoja.

"Hän oli kuin olikin Way, eikö niin?" Keira kysyi hiljaa.
"Velipuoleni." Shinea tunnusti hiljaa. Mitäpä asian piilottelu enää auttaisi?

Shinea katsoi kostunein silmin ruudulla häntä takaisin tuijottavan Hydruslaisen kuvaa. Theonin katseen kohtaaminen teki kipeää, samoin tuo pieni itsevarma virne, joka tämän huulille oli piirtynyt kuvanottohetkellä. Theon todella näytti siltä kuin koko maailma olisi hänen käsissään, upea ura edessä ja rajattomat mahdollisuudet vain pienen kurotuksen päässä. Kuinka hirvittävällä tavalla raastoikaan tietää, ettei mikään tuosta tullut käymään toteen.

"Olen pahoillani." Keira sanoi, hänen äänensä menettäneenä sivaltavimman teränsä.
"Emme olleet kovin läheisiä. Emme ennättäneet olla. Pitkään aikaan en edes tiennyt hänen olemassaolostaan." Shinea myönsi. "Meidän oli tarkoitus korjata asia ja ottaa kiinni menetettyä aikaa. Mutta sitten Diamit hyökkäsivät..."

Keira katsoi vain Shineaan, kuunnellen tämän puhuvan velipuolestaan ja niistä vähistä hetkistä joita he olivat yhdessä ennättäneet viettää. Shinea ei edes tiennyt mikä pakko sai hänet purkamaan sydäntään Keiralle, naiselle jota tuskin tunsi. Jollain tapaa hän vaistosi, että Keira ymmärtäisi hänen ahdinkoaan, ymmärtäisi tuskan hänen sisällään. Ennen kaikkea, Shineasta tuntui kuin olisi romahtanut sisälleen padotun painon alla, ellei olisi purkanut sitä jollekulle. Keira kuunteli kaiken mitä Shinealla oli kerrottavanaan, ja mitä enemmän hän kuuli, sitä heikommaksi hänen vihansa ja pettymyksensä Shinean toimia kohtaan laantui. Olisihan toki voinut olla, että Shinea keksi nyyhkytarinansa silmänlumeeksi, mutta Keira vaistosi sanojen takana piilevän kivun ja surun takana myös puhtaan vilpittömyyden.

"Kun kuulimme Theonin kuolleen, isä meni suunniltaan huolesta Phoboksen hyvinvoinnista. Hän oli varma, että jotain hirvittävää tapahtuisi, ellemme löytäisi häntä välittömästi." Shinea selitti. "Siksi hakeuduin Salemin ja Amarantin seuraan. Halusin ensikädessä löytää Phoboksen, mutta myös saada edes jotain tietoa siitä, mitä Theonille oli tapahtunut. Halusin selvittää, mikä Theonin kohtalossa viittaisi siihen uhkaan, joka sai isän niin pahasti tolaltaan."
"Mitä sinä tarkalleen toivot löytäväsi?" Keira kysyi lopulta.
"Tiedän kun näen sen." Shinea vastasi ympäripyöreästi. "Saanko? Lupaan olla järjestämättä enempää vaikeuksia."
"Jos sinua ei haittaa, että vahdin tekemisiäsi vierestä." Keira lupasi.

Shinea siirtyi lähemmäksi päätteen ruutua, alkaen käydä läpi Theonin tietoja, tämän menneitä tehtäviä ja tunnettua lähipiiriä, etsien katseellaan edes jotakin mistä saada vihiä. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Lopulta jäljellä oli vain yksi paikka, josta etsiä. Shinea tunsi pulssinsa kiihtyvän hänen kätensä leijaillessa epäröivästi ruumiinavauspöytäkirjaan johtavan tiedoston päällä. Hän tiesi ettei tulisi pitämään siitä, mitä ikinä näkisikään. Pahimmassa tapauksessa tuon tiedoston sisältö pilaisi ikuisesti hänen muistikuvansa siitä, millainen hänen velipuolensa oli ollut, korvaten sen sillä mitä tästä olikaan jäljellä kuolemansa ja ruumiinavauksen jäljiltä. Silläkin uhalla Shinea painoi tiedoston auki, purskahtaen itkuun välittömästi ruudulle aukeavan kuvan johdosta, eikä näky ollut paljonkaan helpompaa sulateltavaa Keirallekaan. Alkushokista selvittyään Shinean onnistui kuitenkin koota itsensä jälleen, ainakin sen verran että kykeni tutkailemaan pöytäkirjaa, ja sen oheen liitettyjä kuvia hieman tarkemmin. Mustelmia, polttojälkiä ja syviä viiltohaavoja pitkin koko kehoa, runnotut kasvot jotka muistuttivat vain etäisesti sitä miestä joka profiilin pääsivulla huolettomana virnisteli, pettäneitä sisäelimiä ja murskattuja luita. Tohtori Ravenin kirjoittamat havainnot vainajan kunnosta vain pahensivat kuvan jo valmiiksi tuomaa järkytystä. Theonin kuolema oli ollut julma, väkivaltainen, tuskaisa ja tarpeettomasti pitkitetty. Joku oli selvästikin omistanut aikaa ja vaivaa tehdessään tämän. Mitä tuli syylliseen tai motiiveihin tämän järjettömän teurastuksen takana, siitä eivät sirun tiedot maininneet sanallakaan.

"Pärjäätkö?" Keira kysyi Shinean sulkiessa tiedoston. Shinea vastasi keveällä nyökkäyksellä, pyyhkien kyyneliä silmistään. "Löysitkö etsimäsi?"
"Luulen niin." Shinea myönsi pienesti. "Minun täytyy saada puhua Phobokselle. Sen jälkeen kärsin rangaistukseni mukisematta."
"Hänen pitäisi yhä olla Applecoressa, joten se tuskin muodostuu ongelmaksi." Keira sanoi, muttei osannut kommentoida asiaa sen kummemmin. "Mitä tulee rangaistukseesi...luulen että pääsemme jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen, josta ei tarvitse nostaa mitään numeroa."

Keiran sanat eivät olleet rekisteröityä Shinean tajuntaan. Tultuaan yllätetyksi Shinea oli ollut varma, että Keira pieksisi hänet siniseksi, ennen kuin raahaisi hänet hiuksista retuuttaen lähimpään vankiselliin. Hän ei voinut uskoa, että nyt tuo nainen, jota hän oli koko tämän ajan pitänyt jyrkkänä ja kovapintaisena, yhtäkkiä antoikin hänen päästä kuin vulpia veräjästä, vaikka kaiken oikeudenmukaisuuden mukaan hänen tulisi joutua lukkojen taakse.

"Miksi?" Shinea summasi hämmennyksensä yhteen sanaan.
"Älä käsitä väärin. En hyväksy sitä mitä teit. Käytit Salemin luottamusta röyhkeästi hyväksesi, ja olisit voinut saattaa hänet todella pahoihin ongelmiin." Keira läksytti, mutta pehmensi sitten sävyään. "Pääset kuitenkin vähällä tällä erää, koska motiivisi olivat vilpittömät, eikä mitään vahinkoa sattunut."
"...miksi olet minulle näin ystävällinen?" Shinea kysyi epäluuloisesti. "Koska olen Karm Wayn tytär?"
"Saatan olla monesta kohtaa metallia ja johtoa, mutta en minäkään sydämetön ole." Keira vastasi. "Mutta älä luule hetkeäkään että nöyristelen Wayn nimen edessä. Saat olla varma että hyvität tämän Salemille."
"Mitä sitten ajattelit?" Shinea kummasteli.
"Salemin alus on melko rajussa kunnossa Ocamar-reissun jäljiltä. Sen kunnostaminen on minun hommaani." Keira pohjusti. "Uskoakseni osoitit kuitenkin Traversalla, että osaat käsitellä sitä koslaa. Saat siis luvan auttaa minua kunnostustöissä. Samalla tulet auttaneeksi Salemia, ilman että hän edes tajuaa sitä."
"Ja siinäkö kaikki? Sitten olemme sujut?" Shinea varmisti.
"Sillä ainakin tukit minun turpani." Keira lupasi. "Olosuhteet huomioon ottaen ymmärrän, jos et ole heti hyppäämässä jakarin varteen, joten..."
"Lähdetään saman tien." Shinea keskeytti. "Mitä nopeammin saan muuta ajateltavaa, sen parempi."

Keira ei väittänyt vastaan. Hän kuitenkin komensi Shineaa palauttamaan Theonia koskevan muistisirun takaisin oikealle paikalleen, jonka jälkeen he varmistivat että arkistohuone jäi mahdollisimman koskemattoman näköiseksi. Seuraavaksi kaksikko suuntasi kohti alusvarikkoa.

Kuulustelut tuntuivat venyvän loputtomiin. Phoboksesta tuntui kuin hän olisi tuhlannut jo pienen eliniän Remzarin turhiin kysymyksiin, jotka ajoivat vain entisestään heidän keskusteluaan kiertämään katkeamatonta kehää. Remzar kuunteli tarkoin joka vastausta, käänteli ja väänteli niitä milloin mihinkin näkökulmiin sopiviksi, tehden merkintöjä papereihinsa ja esittäen tarkentavan kysymyksen aina kun koki sen aiheelliseksi, mikä tuntui olevan aivan liiankin usen. Välillä hän oli kysellyt asioita jotka väistämättäkin tiesi metsästäjäin raporteista, todennäköisesti yrityksenä testata oliko Phobos rehellinen ja kertoisi asiat kuten ne olivat tapahtuneet. Läpi oli käyty myös Hydruslaisten törkeä hautarauhan rikkominen Ocamarille astuessaan, jota Remzar oli luonnehtinut varsin ikäväksi tavaksi murentaa Arcanan kansojen sympatia erikoisjoukkoja ja näiden vastarintakampanjaa kohtaan. Phobos oli puolustanut heidän toimiaan vankasti pienempänä pahana verrattuna siihen, mitä olisi seurannut jos Diamit olisivat saaneet kasattua Solarinsa ja vapauttaneet sen tuhovoiman vastustajiensa niskaan, aloittaen Hydruksen vastarinnasta, siirtyen sitten muun Arcanan suuntaan, näiden epätoivoisesti tuudittautuessa harhaiseen ajatukseen ettei Hydruksen ja Diamien konflikti koskettaisi heitä. Hieman yllättäen Remzar oli ilmoittanut haluavansa mielellään pitää Solarin olemassaolon poissa julkisuudesta, ja näin ollen olevansa valmis katsomaan erikoisjoukkojen rikkeen läpi sormiensa. Mies perusteli kantaansa halulla olla lietsomatta paniikkia kertomalla tarinoita maailmanlopun tuhokoneista, mutta myös pyrkimyksellä olla sottaamatta eläessään niin kunnioitettujen Ocamarien nimeä paljastamalla heidän olleen se taho, joka oli alkujaan rikkonut Arcanan asekehittelysopimuksia. Phobos oli joutunut tekemään töitä ollakseen hörähtämättä nauruun, kun Remzar oli kertonut haluttomuudestaan puhua pahaa edesmenneistä. Mutta vaikka Remzarin tarjous olikin varteenotettava, ainakin Hydruslaisten maineen kannalta, tarkoittaisi se myös vaikenemista Diamien osuudesta tähän kaikkeen, mikä taas ei ollut ollenkaan Phoboksen mieleen. Remzar vaikutti olevan kannassaan kuitenkin järkkymätön, ja sanoipa erikoisjoukkojen edustaja julkisesti mitä tahansa, surullinen totuus oli että Remzarin sana painoi monin verroin enemmän.
Vihdoin vaikutti siltä, että Remzar oli saanut puristettua tilanteesta irti kaiken tarvitsemansa, tai sitten tilanteen pitkittämisestä oli hävinnyt huumoriarvo jota tämä oli etsinyt. Nokkava YPP:n johtaja katsoi pitkään ja mietteliäänä merkintöjään, kunnes huokaisi turhautuneena, nousi tuoliltaan ja asteli huoneen ison ikkunan äärelle, katsellen alas pihamaalle. Hänen kätensä olivat taivutettuina hänen selkänsä taakse, miehen itsensä seistessä ikäisekseen varsin ryhdikkäänä, arvovaltaisuutta huokuen, ainakin niiden silmissä joilla oli rahtunenkaan arvostusta tuota tyyppiä kohtaan. Phoboksen silmissä Remzar näytti vain iän runnomalta tikalta, joka yritti parhaansa mukaan esittää hienointa soidintanssiaan elääkseen ajan nielemää nuoruuttaan.

"Vaikka jättäisimmekin huomiotta erikoisjoukkojenne ilmeisimmät rikokset Ocamarilla, on tämä pieni soolostunttinne onnistunut sotkemaan YPP:n, ja mahdollisesti koko Arcanan, melkoiseen kuumiin vesiin. Suurneuvosto on linjannut Arcanan pysyttelevän puolueettomana Hydruksen ja imperiumin välienselvittelyssä. Tämä päätös kattaa luonnollisesti myös YPP:n metsästäjät. Vastineeksi Diamien imperiumi on sitoutunut hyökkäämättömyyssopimukseen, joka takaa Arcanan koskemattomuuden, mikäli vain kunnioitamme omaa osuuttamme. Hydrus on hinta, jonka maksamme aurinkokuntamme rauhasta. Ja niin katkera hinta kuin se onkin maksaa, on se olosuhteiden valossa välttämätön menetys laajemman turvallisuuden kannalta." Remzar selosti, luoden sitten tuiman katseen Phobokseen. "Kiitos teidän, joudun nyt selittämään imperiumin kanslerille syyn sille, miksi metsästäjämme avasivat tulen heidän kansaansa vastaan, ja vieläpä erikoisjoukkojenne rinnalla taistellen. Selitykseni uskottavuudesta riippuu se, onko käsissämme maailmojen sota."
"Jos sinussa olisi rahtuakaan jäljellä sitä kunniaa, joka sinulla joskus oli taistellessasi Hydruksen vapaudesta, käskisit imperiumin suksia vittuun Arcanasta." Phobos vastasi.
"Kyse ei ole kunniasta, vaan realiteeteista." Remzar vastasi napakasti, katsoen Phobokseen olkansa yli. "Arcana ei ole kykenevä kannattelemaan täysimittaista maailmojen sotaa imperiumia vastaan. Ei varsinkaan nyt, kun se on menettänyt yhden kolmesta suuresta sotavoimastaan Hydruksen myötä. Traversanko tulisi kantaa Hydruksenkin osa? He toipuvat vieläkin sisällissotiensa jälkiseurauksista. Tai ehkä Artasian? He ovat polttaneet planeettansa varoja molemmista päistä, ja ovat taloudellisesti kykenemättömiä kantamaan vastuuta kokonaisesta aurinkokunnasta. Muut kansat eivät yksinkertaisesti ole kykeneviä tuomaan uskottavaa sotilallista vastusta imperiumille."
"Kuulostaa lähinnä pelkurin tekosyiltä. Legendan statuksesi on lienee sinulle pelkkä egonrunkkausta. Olet pelkkä mielistelijä joka nylkyttää arvovaltaisempiensa kinttua kuin kiimainen vulpia ja rukoilee heitä vakuuttelemaan että olet yhä hyvä poika."

Remzar iski nyrkkinsä voimakkaasti pöytään. Phobos istui tyynesti tuolillaan, ilmeenkään värähtämättä, vaikka todellisuudessa vaati työtä ja tuskaa pidätellä naurua hänen nähdessään vastapuolensa myrskynmerkkiä muistuttavan ilmeen. Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. Remzar käytti tuon hetken kootakseen itsensä ja nielläkseen karvaalta maistuvan raivonsa, ilmeisesti myös kehittäen mielessään täydellisen vastineen, sillä kun hän seuraavan kerran puhui, oli hän taas tyyni, ja itse asiassa pelottavalla tavalla hyväntuulinen.

"Taisin juuri keksiä tyydyttävän tien ulos ongelamstamme." Remzar myhäili. "Tietänet että sisaresi Shinea on viettänyt jonkin aikaa luonamme. Se oli hän joka värväsi YPP:n jäljittämään sinut, johdattaen metsästäjämme Ocamarille ja Diamien tulilinjalle. Ehkäpä voin vierittää syyn hänen niskoilleen, sanoa että kaikki oli laskelmoitu ennakkoon Wayn sisarusten, Sinethin ja erikoisjoukkojen toimesta, jotta YPP saataisiin sotkettua mukaan teidän pikku sotaleikkeihinne. Ehkä te halusitte tarkoituksella lietsoa sodan liekkejä Arcanan ja Diamien välillä saadaksenne suurneuvostolta haluamanne tuen, kun tilanne räjähtää käsiin."
"Naurettavaa. Erikoisjoukot eivät alennu noin vastenmielisiin keinoihin." Phobos kiisti rauhallisesti, mutta loi sitten murhaavan katseen nokkavaan Remzariin, nousten seisomaan tämän edessä. Jos katse voisi murhata, olisi Remzar kaatunut niille sijoilleen. "Tehdään kuitenkin yksi asia äärimmäisen selväksi: Shineaa sinä et sotke tähän asiaan enää yhtään syvemmälle."
"Siinä tapauksessa ehdotan että hellität tuota asennettasi hieman ja tajuat asemasi, kersantti." Remzar totesi, alleviivaten painokkaasti Phoboksen sotilasarvoa, aivan kuin se olisi tämän sanomisissa se kipupiste, jolla Hydruslaiseen vaikuttaa. "Minulla on kaikki työkalut tehdä erikoisjoukoistanne yleisen vihan ja halveksunnan kohteita Arcanassa. Voin halutessani satuttaa sinua myös henkilökohtaisesti tavoilla, joihin edes Diamit eivät ole kyenneet. Joten ole hyvä ja istu alas."

Phoboksen sisällä kiehui, mutta hän pyrki pitämään kasvonsa peruslukemilla. Alhainen hydra, hän ajatteli tuijottaessaan Remzaria tämän järkkymättömiin silmiin, jotka selvästi tutkailivat häntä heikkouden merkkejä etsien. Phobos oli valmis hyppäämään pää edellä kaikkeen siihen paskaan mitä Remzar kykenisikään häntä kohti heittämään, mutta Shineaa hän ei tohtinut vaarantaa. Tietämättään hänen sisarensa oli tarjonnut Remzarille sen yhden aseen, jolla häneen oli tehoa. Niinpä Phobos istuutui takaisin tuolille, jääden hiljaa odottamaan mitä Remzar sanoisi seuraavaksi.

"Niin vaikea kuin sinun ehkä on sitä uskoa, olen teidän puolellanne." Remzar totesi, esittäen sovittelevaa osapuolta.
"Olet oikeassa. Sitä on vaikea uskoa." Phobos tuhahti.
"Jos se mieltäsi keventää, en aio mainita sisartasi Diameille." Remzar lupasi, alkaen sitten kaivaa jotakin muistiinpanojensa seasta, asettaen Phoboksen eteen paperiarkin, jonka keskelle oli kopioitu kuva. "Vastineeksi pyydän vain, että erikoisjoukot antavat YPP:lle kaiken mahdollisen tiedon tähän liittyen."

Phobos katsoi kuvaa mietteliäänä. Se kuvasti vaakunaa, joka koostui miekasta ja kilvestä, joka kantoi kyljessään taivaisiin ulvovaa basioria. Jokainen vaakunan elementeistä oli kuitenkin turmeltu suurten kynsien jättämillä arvilla. Diamien imperiumin vaakuna oli toki Phobokselle tuttu, mutta nuo kynnenjäljet tekivät kuvasta erikoisen, kyseenalaistaen vaakunan alkuperäistä merkitystä.

"Mikä tuo on?" Phobos kysyi kuivasti.
"Toivoin että sinä osaisit valottaa asiaa." Remzar vastasi. "Tuo vaakuna löytyi Ocamarilta, ilmeisesti revenneenä Diamisotilaan univormusta. Tässä vaiheessa voimme vain vannoa varmaksi, ettei se ole imperiumin oma merkki."
"Ikävä kyllä en ole koskaan aiemmin nähnyt tuota. En Ocamarilla, enkä sen ulkopuolella." Phobos pyöritti päätään.
"Majuri Sineth vakuutti täysin samaa. Mikä taas johtaa uskomaan että Ocamarilla kohtaamanne Diamit ovat jokin ennen kohtaamaton Diamiryhmittymä, joiden motiivit ovat täysi mysteeri." Remzar järkeili. "He ovat se taho joka yritti luoda Solarin, ja heidän liikkeistään meidän kaikkien, ei vain erikoisjoukkojen, tulisi olla huolissamme."

Phobos kohautti olkiaan, muttei käynyt myöntämään tai kieltämään Remzarin päätelmää. Hän itse ei uskonut siihen pätkääkään. Sekä Starr että Harom olivat nimenomaan sanoneet toimivansa imperiumin ohjeiden mukaisesti, ja varsinkaan Starrilla ei voitonriemuissaan olisi ollut mitään syytä valehdella asiasta. Tuo vaakuna oli kieltämättä mielenkiintoinen mysteeri, ehdottomasti jotakin jonka varalta pitää silmänsä auki, muttei poistanut sitä seikkaa että imperiumi oli kaulaansa myöden sotkeutunut Ocamarin tapahtumiin.

"Olemmeko saavuttaneet yhteisymmärryksen?" Remzar patisti Phobosta. "Vaikenen teitä syyllistävistä tekijöistä, ja te raportoitte YPP:lle kaiken tästä salaperäisestä ryhmittymästä."
"Vaikuttaa siltä, ettei vaihtoehtoja juuri ole." Phobos mutisi, ottaen paperiarkin pöydältä ja taitellen sen pienempään kokoon.
"Hyvä on. Emmeköhän ole käyneet kaiken tarpeellisen läpi." Remzar nyökytti tyytyväisenä, nojaten kätensä kuulustelupöytään ja nousten verkkaisesti seisomaan.
"Jos tämä nyt kerran vihdoin oli tässä, oletan että olen vapaa lähtemään. Luulen että olemme molemmat yhtä mieltä siitä, että mitä nopeammin poistun Applecoresta, sitä onnellisemmiksi tulemme."
"Hyvin totta." Remzar myönsi. "Vartijat palauttavat takavarikoidun omaisuutesi poistuessasi. Edustajamme kuljettaa sinut lähimmälle alusasemalle, mutta sen jälkeen olet täysin omillasi, mitä kyyteihin tulee."
"Sopii mainiosti." Phobos sanoi ja suuntasi huoneen ovelle, kääntyen vielä Remzarin suuntaan. "Kiittäisin majoituksesta, mutta lähimmän räkälän roskasäiliökin saisi paremmat arvostelut majoituskohteena kuin teidän selliosastonne."
"Ilmoitan Gronnelille, että varaa sinulle makuupaikan seuraavalle käynnillesi." Remzar myhäili. "Nyt, ole hyvä ja painu vittuun kaupungistani."

Phobos ei olisi tarvinnut erillistä kehotusta. Hän astui takaisin käytävään, jolla häntä saatellut Forte odotti edelleen. Mennessään hän kuitenkin kuuli sivukorvalla, kuinka Remzar komensi jonkun lähettämään siivousdroidin puhdistamaan kokoustilan perinpohjaisesti. Tämä sai Phoboksen nyrpeän ilmeen hieman kirkastumaan. Kiusa se oli pienikin kiusa.
Forte kehotti Phobosta seuraamaan perästään, johdattaen tämän jälleen kohti hissiä, jolla olivat saapuneetkin.

"Fortehan se oli?" Phobos rikkoi hiljaisuuden hissin laskeutuessa alas heidän seuraavaan määränpäähänsä. "Vieläkö olisi saumaa sitä siistiytymistä varten?"
"Luullakseni vartijain pesutuvalla ei tällä hetkellä ole ketään." Forte vastasi hetken pohdittuaan.
"Hienoa." Phobos virnisti. "En halua kerätä turhaa huomiota osakseni haisemalla kuin pummi."
"Paitsi Sir. Artemiren edessä?" Forte lisäsi huvittuneena.
"Sainpahan nähdä kuinka ruttuun hänen terävä nokkansa kykenee taittumaan." Phobos hymyili.

Forte naurahti Phoboksen kommentille, jonka jälkeen kaksikko vaipui jälleen keskinäiseen hiljaisuuteen. Hissin saavutettua määränpäänsä he suuntasivat kohti vartijain pesutupaa. Kuten Forte oli arvellutkin, pesutupa oli tyhjillään, joten hän ohjeisti Phobosta toimimaan ripeästi, samalla kun hän itse seisoisi vahdissa ovella. Vangin rytkyt olivat liimautuneet Phoboksen ihoon pitkällisen käytön seurauksena, ja tuntuivat niljakkailta riisua. Mies hylkäsi ne mytyksi penkille, vilahtaen nopeasti suihkutilan puolelle. Hyvin pian hän tunsi jo lämpimän veden hivelevän kehoaan, sulkien silmänsä ja antaen itselleen luvan nauttia suihkun rauhoittavasta, puhdistavasta vaikutuksesta. Vesi hyväili hänen edelleen särkeviä jäseniään ja vammojaan, joita hän kantoi muistona Ocamarin matkasta, tuoden edes hetkittäistä lievitystä hänen kipuihinsa. Vesi saattoi huuhtoa fyysisen lian pois, mutta Hän ei tiennyt kummasta oli tuntenut olonsa likaisemmaksi, viikon suljetussa kopissa muhimisesta vaiko Remzarin tapaamisesta, mutta yhtä lailla lika alkoi karista hänen keholtaan.
Peseydyttyään Phobos kietoi itsensä Forten häntä varten varaamaan pyyhkeeseen, kuivaten itsensä huolellisesti. Sillä välin Forte teki kaikkensa haaliakseen kersantille kasaan vaatekerran, joka herättäisi vähemmän huomiota kuin haisevat vanginvaatteet. Etsintöjen tuloksena Phobos sai päällepantavakseen tumman t-paidan, jonka hihassa oli pieni valkoinen YPP:n logo, sekä tummat, hieman väljät farkkuhousut. Paita oli aavistuksen liian tiukka, saaden hänet näyttämään joltain salimakelta läpi pullistelevine lihaksineen. Hän yritti taittaa hihan onemalogoa piiloon, mutta taitos ei tahtonut pysyä kovinkaan kauaa. Ehkä hän kuitenkin pystyisi elämään asian kanssa. Aina se kadetin univormun voitti. Sitä hän ei suostuisi pukemaan niin kauan kun vain hengissä oli. Phoboksen saatua solmittua Forten hänelle lahjoittamien ylimääräisten lenkkitossujen nauhat, vartija saatteli kersantin kiemuraisia käytäviä pitkin heidän seuraavaan kohteeseensa, huoneeseen, jonka seinustaa peittivät lukuisat pienet lokerot. Lokeroiden edustalle oli aseteltu tiski, jonka takana istua röhnötti elämäänsä kyllästyneen näköinen vartija, jonka alakuloinen katse tapasi Phoboksen ja Forten välittömästi näiden astuessa kynnyksen yli. Forte ilmoitti vartijalle tulleensa noutamaan Phobos Wayn omaisuuden, ja sanaakaan sanomatta tämä pirteyden perikuva rullasi tuolillaan kohti lokeroita, avaten ulkomuistin pohjalta niistä yhden, tuoden sen sisällön tiskille. Tavaraa ei ollut paljon, vain lompakko, jossa Phobos säilöi varalta käteistä rahaa säädylliseen ylläpitoon, sekä viestin. Phobos laski nopeasti lompakkoon säilömänsä rahasumman, varmistaen ettei kukaan ollut varastanut killinkiäkään. Pieneksi yllätyksekseen hän sai huomata, että summa tosiaan täsmäsi. Viestin puolestaan vilkutti lukuisten vastaamattomien viestien ja puheluiden merkiksi. Ainakin hän tiesi mihin kuluttaisi lentomatkansa Applecoresta lähimmälle alusasemalle.
Forte huikkasi Phobosta seuraamaan edelleen, johdattaen tämän aina YPP:n eteisaulaan asti, kertoen matkalla yksityiskohtia lähtöjärjestelyistä. Phoboksen tulisi ilmoittautua parin tunnin kuluttua Applecoren F-sektorin kuljetusfirman edustalle, jossa häntä odottaisi hänelle määrätty kuljettaja. Hänen muu omaisuutensa, pakkasvarustuksensa ja häneltä takavarikoidut aseet ja varusteet, olisivat tuolloin jo lastattuna aluksen kyytiin, ja hän saisi ne takaisin määränpään saavutettuaan.

"Luulenpa että siinä oli kaikki." Forte totesi eteisaulan avautuessa heidän edessään.
"Hyvä. Olen tuhlannut jo aivan liikaa aikaa tähän pelleilyyn." Phobos mutisi, katse toiveikkaasti pääoviin suunnattuna.
"Toivotan onnea tuleviin taisteluihin." Forte sanoi, ja oli jo suuntaamassa poispäin, kun kuuli Phoboksen lausuvan nimensä.
"Forte." Phobos sanoi, vetäen kasvoilleen vakuuttavimman ilmeensä jonka vain osasi, sellaisen jonka turvin saataisiin Azmealainenkin ostamaan säkillinen hiekkaa. "Me uskomme yhä vapaaseen Hydrukseen. Mitä ikinä tuleekaan tapahtumaan, me varmistamme että jokaisella Hydruslaisella, YPP:ssa tai missä tahansa, on vielä kotimaailma johon palata."

Forte hymyili pienesti. Muita sanoja hän ei tarvinnut vakuuttuakseen siitä, että Hydrus oli hyvissä käsissä. Vartija katosi jälleen YPP:n käytäväsokkelon uumeniin, jättäen Phoboksen eteisaulaan, vapaana poistumaan minne mielikin odottelemaan kuljetustaan. Phobos ei tuhlannut enää yhtäkään ylimääräistä sekuntia YPP:n tiloissa. Hän kiisi pihamaalle ennätysvauhdilla, kiirehdityt askeleensa suunnaten kohti pihaportteja, joiden takaa avautui tie Applecoreen. Kulkiessaan hän näppäili viestintään, ei käydäkseen läpi hänelle jätettyjä yhteydenottoja, vaan kirjoittaen viestiä sisarelleen, toivoen ensi kertaa elämässään tämän olevan niin ikään Applecoressa. Heidän täytyi saada tavata ennen hänen lähtöään. Alkuun hän oli ajatellut vain soittaa, mutta arveli viestin olevan varmempi vaihtoehto. Eihän hän tiennyt ollenkaan, millaisessa tilanteessa Shinea juuri tällä hetkellä oli, ja olisiko heidän turvallista puhua ääneen. Hän pysähtyi porttien edustalle odottamaan vastausta, naputellen viestintä sormiensa päillä jännittyneenä. Sekunnit tuntuivat kuolettavan pitkiltä. Huojentunut hymy levisi hänen huulilleen vastauksen saapuessa. Pikaluettuaan sisarensa vastauksen hän alkoi jälleen kirjoittaa, sopien tämän kanssa heille kummallekin sopivan tapaamispaikan.

[Salem]

Chapter 29. Brother's Promise (2/2)

Keira oli saatellut Shinean suorinta mahdollista tietä YPP:n alusvarikolle, esitellen ensitöikseen sen perustavanlaatuisemmat piirteet, osoittaen työkalujen sijainnit, pukuhuoneen ja osavaraston. Suuremmista laitteista, kuten aluksensiirtimistä ja voimatyökaluista Shinea ei juuri vinkkejä tarvinnut, sillä vastaavanlaiset vempeleet olivat hänelle tuttuja jo entuudestaan. Keira ei kysellyt enempää. Shinea voisi osoittaa kykynsä tekemisillään työhistoriansa sijaan. Keira osoitti Shinealle työvaatevaraston, josta tämä saisi valita itselleen soivat vermeet. Kadetin univormua ei sopinut sentään sotkea alusöljyyn. Samalla kun Shinea vaihtoi vaatteita, Keira käytti aluksensiirrintä kuljettaakseen Salemin kolhiutuneen aluksen tukitelineelle, josta sitä oli helpompi liikutella ja käännellä, nostaa ja laskea aina tarpeen mukaan. Shinea astui Keiran seuraan juuri parahiksi, kun nainen avasi koneiston luukun.

"Se perkeleen plasmanjakaja taas..." Keira noitui itsekseen, läimäyttäen kämmenellään aluksen kylkeä, joka päästi ilmoille kolkon kumahduksen.
"Sano vain, mistä voin aloittaa." Shinea kehotti, Keiran nostaessa tupakan huulilleen ja sytyttäessä sen.
"Mene vaikka alkuun tarkastamaan peräsin, ettei se ole jumissa. Sen jälkeen käymme propulsiokoneiston ja virransyötön läpi osa osalta." Keira opasti, kunnes kumarsi itsensä vyötäröä myöten aluksen uumeniin, sytyttäen korvansa ympärille kiinnitetyn pienen valon nähdäkseen paremmin.
"Iso remontti." Shinea tokaisi.
"Tämä kosla ei muita remontteja tunnekaan." Keira vastasi, ähisten puhuessaan nykiessään punaisena paistavan plasmanjakajan lukuisia putkia irti koneistosta.

Shinea kävi käsiksi työhön, todeten nopeasti peräsimen kääntyvän hyvin jäykästi. Tämä tosiaan vaikutti todella isolta työmaalta. Mutta Shinea ei aikonut valittaa sanallakaan. Itsepä oli itsensä tähän monttuun kaivanut. Sitä paitsi, tekemällä työtä jota varten oli kouluttautunut, hän sai tuntea olonsa hyödylliseksi, ja samalla myös ajatella jotakin muuta kuin Theon-veljen runneltuja kasvoja, Haromia ja Ocamaria, tai isäänsä, joka yhä tälläkin hetkellä odotti häntä Traversalla, yksin ja varmasti huolesta väärällään. Turvallisuussyistä hän ei uskaltanut ottaa isään yhteyttä, sillä oli vannonut pitävänsä tämän olinpaikan kaikilta salassa, eikä tiennyt millaisia seurantalaitteita YPP saattaisi ulkopuoliseen viestintään hyödyntää. Jo se että YPP sai jäljitettyä Phoboksen Ocamarille, planeetalle Arcanan ulkolaidalla, kertoi omaa kertomaansa siitä, ettei firman informaationkeruukykyjä ollut syytä aliarvioida. Toinen asia, jonka Shinea oli jo aliarvioinut, oli Applecoren ihmisten kyky nähdä asioita. He olivat ilmeisesti huhunneet Theonin sukukytköksistä Karmiin, ja hänellä oli myös hiipivä tunne että hänen Ren Mendesin roolinsakin oli hiljalleen murenemassa.

"Saanko kysyä jotain?" Shinea huikkasi työnsä lomasta, saaden pelkän myöntävän hymähdyksen vastauksekseen. "Mistä tiesit kuka olen, jos Salem ei kerran kertonut mitään?"

Keira jatkoi aluksen kimpussa nikkarointia, jättäen Shinean kysymyksen roikkumaan ilmaan, kiroillen Traversan kielellä henkensä alta plasmanjakajan kiinnitysten tehdessä kaikkensa vastustellakseen joutumasta osaksi Salemin koslan rakenteita, aivan kuin tuo eloton objektikin tietäisi päiviensä olevan luetut, jos joutuisi kontaktiin juuri tämän aluksen kanssa. Shinea ei inttänyt enempää, vaan jatkoi omia korjaustöitään sen enempää puhumatta. Vasta kun plasmanjakaja istui viimein paikoilleen, sen vastarinta murrettuna ja kukin sen putkista tiukasti kiinnitettynä niille kuuluville paikoilleen, Keira vetäytyi ulos aluksen sisuksista, pyyhki hikeä otsaltaan ja laski tupakan huuliltaan vastatakseen.

"Karmin takia." Keira tokaisi. "Hänellä oli tapana kantaa mukanaan kuvaa perheestään joka paikkaan, planeetalta ja aurinkokunnasta toiseen, ihan kuin se olisi ollut hänelle suurikin aarre."
"Niinkö?" Shinea yllättyi. Tämä oli aivan uutta tietoa hänelle.
"Vuodet ovat ehkä vierineet, mutta eivät ne sinua kohtaan niin julmia ole olleet, ettetkö olisi vielä täysin tunnistettavissa." Keira lisäsi istuutuessaan lattialle, ripotellen tupakkansa tuhkaa sille varattuun lasipurkkiin työkalulaatikon vierellä. Toki hän olisi voinut mainita jotain Shinyn kasvojen arvesta, mutta katsoi parhaaksi pitää suunsa.
"Hän ei ole koskaan kotona vaikuttanut sellaiselta, että tekisi meistä ulkomaailmassa suurta numeroa." Shinea mietti. "Phobokselta jos kysytään, hän käänsi meille selkänsä ja valitsi työnsä meidän sijasta."
"Sitten veljesi on väärässä. Ei hän teitä mitenkään mainostanut ympäriinsä, mutta asian tullessa puheeksi hänen juttunsa kiihtyivät nopeasti nollasta sataan, minkä jälkeen häntä oli vaikeaa saada enää hiljenemään." Keira virnisti, käyden läpi mielessään tilanteita joissa oli saanut kuunnella Karmin puheita Wayn perheestä kyllästymiseen asti. "Minulle hän ainakin osoitti pelkkää ylpeyttä teitä kohtaan, vaikka katuikin sitä että oli mielestään tehnyt kanssanne virheitä."

Shinea sulatteli hetken kuulemaansa. Oli totta, että Karm oli hänen lapsuudessaan ollut huomattavasti enemmän töissä kuin kotona, ja Phoboksen puheista hän oli oppinut että hän oli se, joka oli päässyt helpommalla. Työ YPP:ssa oli ehkä tehnyt heistä vauraan perheen, mahdollistanut heidän elämisensä ja kasvamisensa suuressa sukukartanossa, mutta samaan aikaan se oli myös riistänyt heiltä isän lämmön ja miehen roolimallin. Karm oli jäänyt paitsi lukemattomista perhetapahtumista ja lapsuuden merkkipaaluista. Phoboksesta se oli tehnyt äärimmäisen katkeran isäänsä kohtaan, eivätkä näiden välit olleet koskaan tervehtyneet, päinvastoin iän myötä he olivat tuntuneet repeytyvän aina vain enemmän erilleen. Shinea oli onnistunut säilyttämään isäänsä paremmat välit, ainakin hänen lapsuudessaan Karm oli yrittänyt olla enemmän läsnä, mutta aivan liian vähän siihen nähden mitä hän olisi toivonut ja tarvinnut. Nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, oli katkeransuloista kuulla, että Karm oli pitänyt heidät alati ajatuksissaan, vaikka YPP olikin jakanut heidät erilleen.

"Kuulostat siltä, kuin sinulla olisi ollut tuttavalliset välit häneen." Shinea sanoi lopulta.
"Hän on sankarini." Keira töksäytti, samalla kun haki työkalujensa seasta sopivankokoista jakoavainta. "Ennen kun tapasin hänet, olin pelkkä huonoille poluille eksynyt kakara. Hän toi minut Applecoreen ja ohjasi tekemään työtä jota rakastan. Hän antoi minulle uuden, paremman alun, jollaista tuskin olisin Traversalla saanut."

Uusi, parempi alku. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun YPP:sta ja Applecoresta käytettiin näitä sanoja. Keira ainakin tuntui uskovan niihin, samoin Salem ja Amarant. Shineaakin ajatus moisista lupauksista kieltämättä houkutti. Myös hänellä oli asioita, jotka hän halusi jättää taakseen. Keira jatkoi puhettaan, kertoen tarinoita Karmista ja tämän kanssa koetuista hetkistä. Jokaisen sanan takaa huokui ihailu ja kunnioitus. Se taas lämmitti Shinean mieltä. Hänen isänsä oli paiskinut töitä, perheensä kustannuksella tietty, mutta samalla varmistaen että Keiran kaltaisilla ihmisillä asiat muuttuisivat edes hieman paremmaksi. Kaksikko jatkoi aluksen korjausta, tunnelman selvästi muuttuneena vapautuneemmaksi heidän välillään. Karm toimi kuin yhdistävänä siltana näille kahdelle, aiheena josta kummallakin oli jotain uutta kerrottavaa toiselle. Ennen kuin he huomasivatkaan, oli keskustelu rönsyillyt jo heidän kummankin arvostamasta miehestä heihin itseensä. Shinea, jolla nykypäivinä oli harvoin mahdollisuutta tukeutua kehenkään rehellisesti, koki nopeasti voivansa olla täysin oma itsensä Keiran seurassa, ja Keirasta niin ikään tuntui ettei hänenkään tarvinnut juuri sanojaan varoa. Karmin jälkeen seuraava ilmeinen yhdistävä aihe oli löytynyt heidän kiinnostuksestaan mekaanikon töihin. Shinea paljasti saaneensa kipinän alaan jo hyvin nuorena, kertoen tarinan Phoboksen lahjaksi saamasta, yksityiskohtaisesta taistelualuksen pienoismallista, jonka hän oli veljensä silmän välttäessä keksinyt purkaa osiin nähdäkseen, millainen miehistö alusta ohjasti. Miehistöä Shinea ei ollut löytänyt, eikä liioin ollut osannut kasata alustakaan uudelleen, mikä oli johtanut paniikkiin ja vuodatettuihin kyyneliin. Kaikeksi onneksi hänen vaarinsa oli tullut hätiin, vieden tytön verstaalleen ja opastanut kuinka puretut asiat saatiin kasattua jälleen yhteen, pala palalta, logiikkaa ja tarkkaavaisuutta käyttäen. Sikäli kun Shinea tiesi, ei Phobos ollut edes tajunnut mitään tapahtuneen, mutta hän itse oli suuresti innostunut selvittämään miten asiat toimivat, mistä ne koostuivat ja miten ne purettiin ja kasattiin uudelleen. Ajan myötä tämä oli välittynyt hänen intohimoonsa mekaanikkona. Keira puolestaan kertoi oman intonsa alaa kohtaan heränneen väistämättäkin ottoperheensä vaikutuksesta. Hänen isänsä oli yleismekaanikko, joka korjasi kaikkea pienelektroniikasta aluksiin, ja monesti Keira oli saanut olla tämän apulaisena ja ylimääräisinä käsinä. Perheen äiti puolestaan keskittyi mekaanisten proteesien korjauksiin, ja tämä kyky oli osoittanut hyödyllisyytensä Keiralle jo ihan omasta takaakin. Hän oli halunnut oppia huoltamaan itse omat proteesinsa, jotta voisi säästää aikaa, rahaa ja muiden vaivaa. Ottoperheeseen kuului myös yksi biologinen lapsi, poika joka oli Keiraa jokusen vuoden vanhempi, ilmeisesti hyvin taitava mekaanikko hänkin, pystyen taikomaan monimutkaisia laitteita hukkaesineistä kuin sormia napsauttaen. "Hullu nero" olivat sanat, joita Keira tarkalleen käytti, sillä veljellä oli omat oikkunsa, jotka saivat hänet varmasti monien silmissä vaikuttamaan oudolta.
Mitä enemmän kaksikko puhui, sitä vapautuneempia heistä tuli. Ennen pitkää oli jo kuin he olisivat tunteneet toisensa vuosien takaa. Keskustelun lomassa aika tuntui kuluvan kuin siivillä, ja työ, joka olisi yhdeltä ihmiseltä vaatinut parin päivän ponnistelut, alkoi valmistua ihan silmissä.

"Starttaa!" Keira huikkasi aluksen katolta, sulkien sinne sijoitetun paneelin kannen.

Shinea istui aluksen ohjaamossa, ja käskyn kuultuaan väänsi virran päälle, herätellen aluksen moottoria horroksestaan. Alus tärisi uhkaavasti, mutta moottori tuntui toimivan odotetusti. Ohjauspaneelin valot näyttivät juuri siltä kuin pitikin, ja kaikesta päätellen alus oli jälleen täysin käyttövalmis ja odotti vain viimeistä komentoaan noustakseen ilmaan. Shinea katkaisi virran ja asteli aluksen uloskäynnille, kurkaten katolla seisseeseen Keiraan.

"Sehän kehrää kuin catronai." Shinea luonnehti.
"Astmainen catronai jolla on kilo karvaa kurkussa, mutta pääasia että kehrää." Keira vastasi ja kapusi alas aluksen katolta. "Kiitos. Sinusta oli iso apu."
"Niin palkitsevaa kuin kärsivän koneen korjaaminen onkin, oli tässä silti paljon vaivaa yhden aluksen vuoksi." Shinea mietti, nojaten selkänsä aluksen kylkeen.
"Äläs nyt. Tämä alus on iso syy siihen, että minä ja Salem ystävystyimme." Keira paljasti. "Olin silloin, ja tiettävästi olen edelleen ainoa mekaanikko koko YPP:ssa, joka tuon koslan saa ilmaan. Niin kauan kun hän sitä lentää, hän on jumissa kanssani."
"Tuo on tavallaan aika söpöä." Shinea hymyili pienesti.
"Siitä en tiedä. Helvetisti se ainakin vaatii omistautumista." Keira naurahti kuivasti. "Asiaa auttaisi jos firmassa olisi edes yksi toinen, joka osaisi kosketella tuon pulttikasan napukoita juuri oikealla tavalla. Tällä hetkellä ainoa potentiaalinen vaihtoehto taidat olla sinä. Taidoillesi olisi käyttöä, jos vain kiinnostaa."
"Taisitkin mainita tästä eilen jotain." Shinea muisti. "En ole vielä ennättänyt miettiä mitään tulevaa siirtoani sen tarkemmin. En edes tiedä, mitä työnkuva YPP:ssa sisältäisi."
"Aikalailla sitä mitä teit juuri nytkin. YPP:n mekaanikot saavat pääsääntöisesti myös kenttäkoulutuksen oman alansa erikoistumisen lisäksi, sillä meidän odotetaan toimivan metsästäjien tukena tehtävien aikana, jos niin vaaditaan." Keira kertoi. "En aio painostaa sinua. Teet omat valintasi omaan tahtiisi."

Shinea nyökkäsi. Hän valehtelisi jos väittäisi etteikö Keira olisi antanut hänelle ajatuksen aihetta. Hän toisti mielessään mantraa, jonka oli kuullut jo niin monesti: uusi, parempi alku. Se oli jotain mitä hän tarvitsi, mutta olisiko se juuri YPP joka sen hänelle tarjoaisi? Entä isä, joka odotti häntä Traversalla? Eihän hän voisi jättää isäänsä. Kenttätyö toisi myös omat riskinsä mukanaan. Sitten taas, YPP itsessään toisi tiettyä turvaa, sillä yksikään Diami ei varmasti tulisi häntä noutamaan YPP:sta. Ehkä jos hänen onnistuisi suostutella isä tulemaan mukaan? Remzar ja Sonaro tarjoaisivat varmasti entiselle kollegalleen turvapaikan Applecoresta...
Shinean ajatus katkesi viestimen yllättävään piippaukseen. Hän vilkaisi sitä nopeasti, vain huomatakseen saapuneen viestin tulleen Phobokselta. Hänen ilmeensä kirkastui välittömästi, eikä se jäänyt suinkaan Keiralta huomiotta.

"Hyviä uutisia?" Keira tiedusteli.
"Phobos ilmoitti olevansa lähdössä, ja haluaa tavata." Shinea ilmoitti, mutta katsahti sitten Keiraa kysyvästi. "Olemmeko jo valmiita aluksen kanssa?"
"Minulla on vielä muutama lisäosa jotka odottavat asentamista..." Keira aloitti, venytellen jäseniään ennen kuin virnisti Shinealle. "Emmeköhän me ole sujut Salemin kortin osilta. Saan loput hoidettua oikein hyvin itsekin."
"Kiitos." Shinea hymyili aurinkoisesti. "Mitä ajattelit kertoa Salemille?"
"Keksin kyllä jotain." Keira lupasi.

Shinea vaihtoi mekaanikon haalarit nopeasti kadetin laina-asuunsa, pinkoen minkä jaloistaan pääsi kohti eteishallia, viestitellen kuumeisesti veljelleen matkallaan. Hänen lähdettyään Keira viimeisteli urakkansa Salemin aluksen kanssa, ennen kuin ohjasi sen taas aluksensiirtimellä oikealle paikalleen odottamaan Salemin seuraavaa lentoa. Tottunein elkein hän siisti varikon perussiistiin kuntoon, kunnes poistui itsekin. Salemin virkakortti taskussaan hän kulki kohti kotiaan, vain huomatakseen Salemin ja Amarantin ovensa takana.

"Eikö tuvan ämmä tullut avaamaan?" Keira kysyi askeltaessaan kädet takkinsa taskuihin upotettuna ystäviensä seuraan.
"Missä sinä olet luurannut?" Amarant kysyi takaisin.
"Töissä. Pahoittelen, jos elannonhankinnastani on koitunut sinulle vaivaa." Keira vinoili. "Onko jokin hullusti?"
"M-mi...mi..." Salemin ääni väpätti. "Minun virkakorttini..."
"Kakista ulos nyt vain." Keira kehotti.
"V-virkakorttini on hukassa." Salem myönsi nöyränä.

Keira katsoi Salemia säälivästi. Poikaparka oli kauhuissaan siitä, miten Keira reagoisi hänen huolimattomuuteensa. Kuka ties millainen läksytys Salemia oli kohdannut jo Amarantin taholta. Keira tunsi pienen piston sydämessään, että oli joutunut pitämään Salemin pimennossa asiasta koko päivän. Kaikkien osapuolten kannalta oli kuitenkin parempi näin.

"Tiedän." Keira myönsi. "Löysin sen kämppäni lattialta kun lähdin alusvarikolle."
"Oikeasti?" Salem näytti siltä kuin tonni kiviä olisi pudonnut hänen hartioiltaan.
"Ole hyvä." Keira hymyili maireasti, ojentaen kortin taskustaan oikealle omistajalleen.
"Voisin vaikka suudella sinua!" Salem ilmoitti helpottuneena.
"Pelkkä kiitos riittää." Keira myhäili, taputtaen Salemia olalle.
"Mikset ilmoittanut tästä aiemmin, jos kerran löysit kortin jo aikaa sitten?" Amarant huomautti. Hän ei ollut ihan yhtä hymyileväinen kuin muut.
"Viestimeni simahti. Olin unohtanut ladata sen yöllä." Keira valehteli. "Arvelin että ennätän käydä tekemässä tarvittavat korjaukset Salemin koslaan, ennen kuin edes huomaatte sen puuttuvan."
"Normaalisti se varmaan olisi pitänytkin paikkansa, mutta Salem tässä valitsi juuri tämän päivän mennäkseen kokeilemaan kortin tarjoamia valtuuksia selliosastolle." Amarant selitti.

Kävi ilmi, että Salem oli pian juhlaillan jälkeisestä aamusta toettuaan, ja tanssisession aiheuttamasta häpeästä toivuttuaan, takertunut jälleen Solesin hänelle jättämään mysteeriin. Kiitos Amarantin, Salemilla oli hukkapaloja sieltä täältä, mutta hän tarvitsi jotain jolla alkaa sitoa niitä yhteen. Hän oli toivonut, että pelkästään tämän henkilöllisyyden avulla hän olisi voinut lypsää Solesista jotain uutta informaatiota, mutta valvoja ei ollut laskenut häntä lähelle ensimmäistäkään selliä ilman virkakorttiaan. Mikään määrä vakuuttelua ei ollut kääntänyt valvojan päätä, eikä Salem ollut onnistunut löytämään korttia kotoaankaan, vaikka oli kääntänyt kämppänsä ylösalaisin sitä etsiessään, Amarantin avustaessa hakemalla korttia Gronnelin baarista.

"Miten kortti ylipäänsä päätyi kämpillesi?" Amarant kysyi Keiralta, kasvoillaan hyvin vihjailevan viekas ilme. "Tapahtuiko eilen kenties jotain?"
"Ota pää perseestäsi, Ammy." Keira tyrmäsi Amarantin vihjailut alkuunsa. "En vehtaa työporukan kanssa. Se vain myrkyttäisi ilmapiiriä turhalla draamalla."
"Kävin vain noutamassa Keiran lainaamat sarjikset." Salem täsmensi, ottamatta sen enempää kantaa Keiran vakaumukseen tai jyrkkään äänensävyyn.
"Kunhan kysäisin. Teidän asiannehan se on, tapahtui jotain tai ei." Amarant rauhoitteli tilannetta. "Tuo teidän äkillinen puolustuskantanne tosin kertoo ihan omaa tarinaansa."
"Annoimme Applecoren juoruämmille ja hölöukoille ihan tarpeeksi puhuttavaa Gronnelin tanssilattialla. Turha ruokkia huhuja yhtään enempää." Keira painotti kantaansa. "Ja kuten sanoit, se on ihan meidän asiamme. Eikö, Salem?"

Keira kiepautti kätensä jälleen Salemin olalle ja veti tämän rinnalleen. Salem mutisi jotakin myöntävää, tai ainakin jotain jonka saattoi käsittää myöntäväksi. Samalla hän tietoisesti varmisti, ettei metsästäjän kortti vahingossakaan pudonnut uudelleen hänen taskustaan. Kerran säikäytys oli tehnyt hänestä vainoharhaisen. Keira puolestaan oli vain tyytyväinen, että tilanne oli näin helposti paikattu.

"Mitäs sanotte, pojat, jos lähdetään kaupungille syömään?" Keira vaihtoi aihetta. "Vai vieläkö ajattelitte yrittää sen vangin jututtamista?"
"Sitä tuskin tulee tapahtumaan. Yritimme jo minun kortillani, enkä edes minä päässyt tapaamaan sitä Tabooralaista mulkkua." Amarant totesi.
"Miksi? Eikö hän ole teidän vankinne?" Keira hölmistyi.
"Hänet on rekisteröity erikoistapaukseksi." Amarant pohjusti. "Vain johtoportaan jäsenet, tai heidän erikseen valtuuttamat henkilöt, saavat tavata hänet."

Salem saattoi Keiran nopeasti kärryille siitä, mitä hän ja Amarant olivat punoneet yhteen palaamisensa jälkeen. Keiralla ei ollut sen enempää aavistusta kuin heilläkään, mikä operaatio Supernova olisi voinut olla. Eniten häntä yllätti, ettei edes YPP:n arkisto ollut tarjonnut asiasta vastauksia. Hän olisi voinut uskoa kyseessä olevan inhimillisen virheen, jos se olisi ollut Salem, joka ensi kertaa harjoitteli arkiston käyttöä, mutta Amarant oli jo sen verran kokenut konkari, että olisi varmasti löytänyt vastauksen, jos se vain arkistojen uumenissa oli tallennettuna. Joko Soles oli puhunut täysin tyhjää, tai sitten joku yritti lakaista jotain maton alle.

"Vaikuttaa siltä, että olette päätyneet umpikujaan." Keira totesi lannistavasti.
"On minulla vielä yksi idea." Salem sanoi, katsahtaen sitten Amarantiin. "Se voi olla hakuammuntaa, mutta se on ainoa linkkimme Solesiin, johon voimme päästä käsiksi."
"Valaise toki." Amarant kehotti.
"Se pankkiryöstökopla, jonka pysäytimme Azmealla. Soles sanoi käyneensä kauppaa heidän kanssaan." Salem huomautti. "Ehkä jos pääsemme jututtamaan vangittuja jäseniä, voimme saada edes jotakin jonka turvin liikkua eteenpäin."
"Olet oikeassa. Tuo on täyttä hakuammuntaa." Amarant tuhahti, mutta kuulosti siltä kuin tunnustaisi Salemin idean ainoaksi potentiaaliseksi vaihtoehdoksi. "Palaamme siis Azmealle, kunhan sairaslomasi päättyy?"
"Ei. Palaamme heti ensitilassa." Salem sanoi päättäväisesti.
"Voin jättää kuulustelupyynnön paikalliselle virkavallalle. Loppu riippuu siitä kuinka nopeasti he hyväksyvät pyyntömme." Amarant lupasi. "Mutta muista, että olet edelleen saikulla. Ei mitään päättömiä tempauksia, jotka saisivat sinut tai YPP:n huonoon valoon."
"Juujuu juujuu." Salem sivuutti Amarantin holhouksen, kääntyen sitten Keiran puoleen. "Kuinka nopeasti uskot saavasi alukseni lentokuntoon?"
"Se on jo." Keira virnisti. "Asensin jopa pari tilaamaani osaa, jotka puristavat lisätehoja moottoristasi. Sen pitäisi kulkea nyt nopeammin."
"Tai hajota liitoksistaan liian kovien vaatimusten alla." Amarant totesi happamasti.
"Vähän luottoa, Ammy. Tiedän mitä teen." Keira sanoi, kiepahtaen sitten miesten väliin, heittäen kätensä heidän olalleen ja retuuttaen heitä käytävää pitkin kohti eteisaulaa. Salemin olalle hänen kätensä kietoutui kuin se olisi luonnostaan siihen kuulunutkin, mutta Amarantin pituuden vuoksi hänen täytyi jo kurottaa yltääkseen. "Mutta nyt, työt pois mielestä. Minulla on kiljuva nälkä."

Iltaruska oli vallannut Applecoren tekotaivaan, kun Shinea nousi taksin kyydistä pienen kahvilan edustalla. Phobos oli viimeisimmässä viestissään ehdottanut tapaamista Applecoren pääkadun kulmilla olleessa kahvilassa. Koko ajomatkan YPP:n edustalta Shinea oli jännittänyt tulevaa tapaamista. Mitä hän sanoisi Phobokselle? Mitä Phobos sanoisi hänelle? Moittisiko tämä häntä siitä, kuinka oli saattanut itsensä vaaraan Ocamarilla? Tai siitä että oli sotkenut YPP:n erikoisjoukkojen asioihin? Shinea tiesi myös hyvin, että edessä olisi rankka keskustelu hänen tänään oppimistaan asioista. Häntä sattui ajatella Theonia, ja pelotti voisiko pitää itsensä kasassa lausuessaan mielessään pyörivät sanat ääneen. Mielessä pyöri myös miljoona muuta asiaa, joita pitäisi sanoa ja haluttaisi käydä läpi, mutta ne kaikki sekoittuivat yhdeksi ajatuslankojen sekamelskaksi, kietoutuen umpisolmuksi jota olisi mahdoton avata näin pienellä varoajalla.
Maksettuaan kuskille Shinea otti muutaman varovaisen askeleen kohti kahvilaa, sulkien kokonaan pois kuskin yksityisen mutta äänekkään valitukset siitä, kuinka joutuisi vaihtamaan maksuksi saamansa Hydruslaiset hilut yleisvaluuttaan. Terassin suunnalla Shinea huomasi tutunnäköisen hahmon, joka istui yksinään pöytänsä ääressä, kädessään kahvikuppi ja edessään lautanen, jolla lepäsi puoliksi syöty täytepatonki. Shinea nielaisi jännityksensä ja otti ensimmäiset askeleensa kohti hahmoa.
Phobos oli saapunut kahvilaan etsiessään itselleen sopivaa paikkaa, jossa tankata energiavarojaan ennen matkaansa erikoisjoukkojen päämajaan. Hän oli silminnähden uupuneen oloinen, mutta se ei estänyt hänen silmiään suorastaan syttymästä hänen tunnistaessaan lähestyvän Shinean. Nopeasti, hieman kömpelöstikin, hän nousi tuoliltaan, jääden odottamaan naisen tulevan lähemmäs. Shinea ei ennättänyt saada sanaa suustaan, kun Phobos jo veti tämän itseään vasten, puristaen lämpimään syleilyyn. Ja samassa sulivat kaikki Shineaa kahlinneet pelot ja epäilykset. Heillä oli kaikki hyvin. Nämä kaksi Wayn kakaraa olivat kulkeneet pitkän ja rankan matkan, nyt turhilta tuntuneiden riitojen ja Arcanaa ravisuttavien olosuhteiden revittyä heidät erilleen, jättäen heidän väliinsä ammottavan kuilun, mutta viimein he olivat yhdessä jälleen.

"Näytät ihan YPP:n kadetilta." Phobos sanoi irrotettuaan otteensa, luoden tarkemman silmäyksen Shineaan.
"Ei sinulla ole varaa arvostella, kun itse näytät firman turvamieheltä." Shinea huomautti.
"Tuntuu kuin Applecore olisi yökännyt brändinsä niskaamme, halusimme tai emme." Phobos naurahti kuivasti, istuutuen alas paikalleen. "Haluatko jotain? Voin maksaa."

Shinea tilasi itselleen kupin teetä, sekä samanlaisen patongin kuin Phoboksella. Odotellessaan kaksikko alkoi keskustelunsa hyvin keveästi, käyden läpi heidän kulunutta viikkoaan YPP:ssa. Shineaa järkytti kuulla millaista kohtelua Phobos oli osakseen saanut, ja vaikutti siltä, että ilman hänen juttutuokiotaan Sonaron kanssa, Phobos olisi edelleen Remzarin piinattavana sellissään. Phobos oli puolestaan välittömästi epäluuloinen paapomisesta, jonka Shinea oli saanut osakseen saavuttuaan Applecoreen. Hän ei uskonut että Sonaro ja Remzar olisivat antaneet naiselle heidän isänsä asumuksen käyttöön ilman taka-ajatuksia. Shinea vakuutti kuitenkin olleensa huolellinen tekemisissään ja sanomisissaan, mikä sai Phoboksen huolenaiheet tyyntymään edes hivenen verran.

"Tässä tulee ihan vanhat hyvät ajat mieleen." Shinea sanoi istuutuessaan pöydän ääreen, viitaten kahvilan terassin rauhaisaan tunnelmaan. Wayn sisarukset olivat monesti istuneet yhdessä tällaisissa kuppiloissa maailmaa parantamassa, silloin joskus kotona Hydruksella. Siitä tuntui olevan aikaa jo pieni elinikä.
"Sääli, ettemme päässeet tekemään tätä mihinkään vanhoista vakipaikoistamme." Phobos hymähti, keinutellen kahvikuppia kädessään.
"Niinpä." Shinea nyökkäsi vaitonaisesti.

Tarjoilija toi Shinean tilauksen, naisen kiittäessä kohteliaasti, Phoboksen puolestaan kaivaessaan lompakostaan maksun, sekä vähän ylimääräistä varmasti huonopalkkaiselle tarjoilijalle. Kun tarjoilija oli taas mennyt menojaan, Phobos uskalsi avata keskustelun jälleen, vakavoituen huomattavasti aiemmasta. Hän halusi tietää päivästä, jolloin Diamit olivat hyökänneet. He kävivät läpi pääpiirteet siitä miten Shinea ja Karm olivat paenneet ja kenen kanssa, asioita joita olivat nähneet ja kokeneet matkallaan turvapaikkaansa. Shinea kertoi heidän lyöttäytyneen yhteen hänen opiskeluaikaisen tuttavansa ja tämän sisaren kanssa, ja kuinka he yhteisvoimin olivat onnistuneet haalimaan kasaan tarpeeksi muonaa, vaursteita ja polttoainetta pärjätäkseen pakonsa kriittisimpien hetkien yli. Shinea joutui myös välittämään Phobokselle surullisen uutisen heidän perheensä kahdesta lemmikkicatronaista, Ruasta ja N'Idasta. Nämä uljaat kissaeläimet olivat olleet iso osa heidän elämäänsä aina lapsesta pitäen, valvoen heidän turvallisuuttaan ja pitäen heille seuraa yksinäisinä aikoina. Sodan syttyessä ja helvetin päästessä irti olivat molemmat valinneet puolustaa perhettään jahtaajiltaan kaikella catronain voimalla ja raivolla, todennäköiseen kuolemaansa asti. Shinean oli mahdoton olla varma catronaiden kohtalosta, mutta todennäköisyydet puhuivat kaikkia toiveajatteluja vastaan. Catronaiden jättäminen jälkeen oli ollut sydämenmurskaavaa, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Päästyään pois kriittisimmältä vaara-alueelta oli heidän pakonsa sujunut vaille suurempia vastoinkäymisiä, ja heidän oli jopa onnistunut löytää muitakin Hydruslaisia, jotka olivat onnistuneet välttämään kuoleman tuona hirvittävänä päivänä, muodostaen nyt pienen pakolaisyhteisön joka tuki toinen toisiaan näinä vaikeina aikoina. Phobos ei halunnut kuulla sanaakaan siitä, missä tämä pakolaisyhteisö oikein piti majaansa, sillä pelko siitä että joku kuuntelisi heidän keskustelujaan tälläkin hetkellä oli vahvasti läsnä. Hänelle riitti tieto, että Shinea ja Karm olivat kuin olivatkin löytäneet paikan, jossa he olisivat toistaiseksi turvassa, ja vielä omiensa keskuudessa.

"Ja kaiken tuon jälkeen sinä sitten päätit ottaa ja heittää itsesi suoraan vihollisen tulilinjaan, ihan vaan koska velipoika on liian kiireinen vastaamaan viestimeen..." Phobos huokaisi päätään pyöritellen. "Kuulostaa ihan siltä mitä sinulta sopi odottaakin."
"Enhän minä tiennyt Diameista mitään lähtiessäni Salemin ja Amarantin matkaan. Halusimme vain löytää sinut." Shinea perusteli.
"Kaikki mitä teen nykyisin liittyy tavalla tai toisella Diameihin." Phobos huomautti.
"Se oli kuitenkin riski, joka minun piti ottaa...kaiken huomioon ottaen." Shinea tokaisi epämääräisesti, vetäytyen huomattavan synkeäksi.
"Kaiken?" Phobos toisti.
"Tälle ei varmaan ole olemassakaan oikeita sanoja, joten sanon sen vain ihan suoraan..." Shinea sanoi kireästi, selvästi herkistyen. "Theon on kuollut."
"Kuinka?" Phobos kähähti, hänen ilmeensä kiristyneenä.
"Väkivaltaisesti. Rumasti." Shinea sanoi hiljaa.

Phobos nyökkäsi pienesti. Hän ei voinut väittää, etteikö olisi kuvitellut tällaista skenaariota pahimmissa painajaisissaan. Tämä vain ruokki ennestään hänen uskoaan siitä, että joku oli ottanut hänen perheensä tähtäimeensä, motiiveilla jotka hänelle itselleen eivät vielä olleet selvät. Chimeroksen tapaus, jossa miehistönkuljetusalus oli pudonnut taivaalta, oli ollut kaiken alkusoittoa. Phoboksen oli ollut tarkoitus olla tuon aluksen kyydissä, mutta hänet oli viime hetkellä siirretty toisiin tehtäviin. Sen jälkeen uudet ja taas uudet sattumat ja epäilyttävät tapahtumat olivat vain kasautuneet, kulminoituen Ocamariin. Phobos kuitenkin pahoin pelkäsi, että Ocamar oli yhä kaukana viimeisestä näytöksestä.

"Phobos..." Shinea sanoi hiljaa, ääni väristen. "Minä näin Theonin ruumiinavauspöytäkirjan. Hänen vammansa ovat kuin isän."
"Oletko varma?" Phobos kysyi.
"Ne eivät ole vain samanlaisia. Ne ovat identtisiä." Shinea epäröi hetken, kasaten itseään ennen kuin rohkaistui jatkamaan. "Olivatko äidinkin...?"
"Sintti." Phobos keskeytti välittömästi. Shinea katsoi veljeään hetken, uskoen saaneen vastauksensa nähdessään katseen, jota Phobos puki. Se oli sekoitus pelkoa, vihaa, surua ja toivotonta epävarmuutta.
"Minua pelottaa." Shinea tunnusti, pukien sanoiksi sen, mitä Phobos ei suostuisi myöntämään. "Mitä hittoa on oikein tekeillä? Kuka tästä on vastuussa?"
"En tiedä. Mutta aion kaivaa totuuden selville." Phobos vannoi. "Joukkojeni, äidin, Theonin ja Karmin puolesta."

Shinea halusi uskoa Phobosta. Samalla nuo sanat kuitenkin tarkoittivat, että Phobos lähtisi jälleen pois, takaisin vaaran tielle, takaisin siihen samaan tähtäimeen joka oli vienyt heiltä äidin, velipuolen, ja heidän isältään terveyden. Sitä Shinea ei halunnut, mutta samalla hän tunsi veljensä jo niin hyvin, että hänen olisi turha pyytää tätä palaamaan kanssaan Karmin luokse ja piiloutumaan. Phobos ei koskaan antaisi vihollisilleen sitä mielihyvää, että luikkisi näiltä pakoon ja piiloutuisi maanrakoon.

"Minun on mentävä." Phobos sanoi vastahakoisesti, vilkaistuaan kelloaan. "Rhett on joutunut odottamaan paluutani jo aivan liian kauan, kiitos Remzarin."
"Hänkin siis porskuttaa yhä eteenpäin..." Shinea hymähti.
"Sinethit ovat tuhoutumattomia. Kyllä sinä sen tiedät." Phobos vakuutti.
"Riya vielä enemmän kuin Rhett." Shinea myönteli.

Phobos ei sanonut mitään, nyökkäsi vain. Shinea oli kuitenkin huomannut veljensä muuttuneen olemuksen Riyan mainitessaan, ja se sai hänet ajatuksensa välittömästi laukkaamaan kohti pahinta skenaariota. Riya, sekä hänen vanhempi veljensä Rhett, olivat olleet Wayn perheen ystäviä koko heidän elinikänsä, ja myöhemmin he olivat näytelleet varsinkin Phoboksen elämässä huomattavasti isompaakin roolia. Rhett toimi Phoboksen esimiehenä ja mentorina, kun taas Riya...no, Shinea ei ollut aivan varma miten Phoboksen ja Riyan suhdetta kuvailla, muutoin kuin lämpimäksi. Hänen teki mieli kysyä Riyan tilanteesta, muttei tohtinut.

"Hänen pitäisi olla turvassa." Phobos sanoi, vastaten kysymykseen jota ei esitetty.
"...hyvä." Shinea tyytyi sanomaan. "Oletko nyt palaamassa Hydrukselle?"
"En tiedä. Otan yhteyttä Rhettiin ja pyydän jatko-ohjeita, jahka pääsen pois Applecoresta." Phobos totesi. "Miksi kysyt?"
"Haluaisin pyytää sinulta palvelusta."

Shinea painoi kätensä taskuunsa, Phoboksen katsoessa siskoaan uteliaana. Uteliaisuus kuitenkin haihtui Shinean asettaessa jotakin pöydälle ja paljastaen sen kämmenensä alta. Phobos tunsi sisällään kokonaisen kirjon tuntemuksia, kukin toinen toistaan vaikeampi pukea sanoiksi. Mies tuijotti kiveä, jonka vierellä Shinean käsi lepäsi.

"Äidin muistokivi..." Phobos sanoi hiljaa.
"Harom vei sen sukualttarilta. Sanoi tehneensä sen palveluksena minulle." Shinea sanoi.
"Se sairas paskiainen." Phobos kähisi. "Aina kun kuvittelen nähneeni pohjan sille miten alas hän kykenee alentumaan, hän löytää keinon yllättää."
"Ironisesti hänen tekonsa päätyi pelastamaan sen Diameilta." Shinea huomautti, katsoen sitten veljeään silmiin. "Ottaisitko hänet mukaasi? Ehkä sitten kun valtaatte Hydruksen takaisin, voit palata kotiin ja palauttaa äidin takaisin sinne minne hän kuuluu."

Phobos ojensi kätensä kohti tuota kiveä, joka oli kaikki mitä heillä oli enää jäljellä Elara Waysta, äidistä joka oli aina ollut heille läsnä, silloinkin kun Karm ei ollut. Hän tiesi kuinka tärkeä kiven kohtalo Shinealle oli. Niin se oli hänellekin. Elaran jäänteiden varastaminen heidän kotikartanonsa sukualttarilta oli julma ja epäkunnioittava teko, ja vielä pahemmaksi häväistyksen teki, että syyllinen oli ollut nimenomaan Harom, mies joka tiesi kiven ja sukualttarin merkityksen, osaten samaistua niiden tärkeyteen paljon henkilökohtaisemmin kuin yksikään Diami. Harom oli tiennyt tarkalleen mitä teki kajotessaan heidän alttariinsa. Kiven palauttaminen oikealle paikalleen olisi vähintä, mitä sisarukset voisivat tehdä korvatakseen äidille kaiken sen, mitä tämä oli heidän eteensä tehnyt. Tästäkin huolimatta Phobos pudisti päätään, tarttuen sen sijaan Shinean käteen, kietoen tämän sormet helläksi nyrkiksi kiven päälle.

"Pidä sinä hänet turvassa." Phobos pyysi. "Jos...kun saamme kotimme takaisin, tulen hakemaan teidät, ja palautamme äidin paikalleen yhdessä. Sinä, minä...ja Karm."

Shinea kuunteli Phoboksen sanoja, haluten uskoa niihin. Vaikka tuo päivä olikin yhä kaukana, tahtoi hän elää nähdäkseen sen tulevan toteen. Se olisi vain oikeutta, kaiken sen jälkeen mitä kohtalo oli heidät pistänyt kokemaan.
Phobos heitti hyvästinsä Shinealle, astellen kadunvarteen viittomaan itselleen taksia, joka veisi hänet F-sektorille, josta hänen olisi pian määrä jatkaa matkaansa pois Applecoresta. Sitä hetkeä hän oli odottanut pitkään ja hartaasti. Taksi saapuikin pian, mutta kavutessaan sisään Phobos muisti jotakin, kääntyen vielä kertaalleen Shinean puoleen.

"Ren!" Phobos huikkasi, käyttäen kaiken varuilta siskostaan tämän valenimeä. "Jos satut näkemään sitä Dogrennin rääpälettä..."
"Niin?"
"Sano hänelle että..." Phobos mietti, kuinka ilmaista miten kiitollinen oli Salemille. Olihan nuorukainen ollut avainasemassa pelastamassa Shineaa Haromin kynsistä. "Sano että hän on väärällä alalla. Hän on liian puhdas pyörimään YPP:ssa."
"Välitän viestin." Shinea naurahti pienesti, vilkuttaen veljelleen kädellään. "Sano itse Rhettille, että laskee Indigon palaamaan. Hänen työkaverinsa kaipaavat häntä jo."

Phobos huikkasi kädellään hyvästiksi, istuutuen taksin kyytiin. Vain muutamassa silmänräpäyksessä kauan kadoksissa ollut veli oli tiessään, jättäen Shinean yksin terassipöytäänsä istumaan. Applecoren iltaruska värjäsi hänet oranssin punaan, keinotuulen hyväillessä hänen hiuksiaan.

To be Continued...

[Salem]

Chapter 30. Those Who Fight For Hydrus (1/2)

Typhon-5, Hydruksen erikoisjoukkojen liikkuva tukikohta, oli vaikuttava näky, riippumatta kuinka monesti sen läsnäoloa saikaan todistaa. Taisteluun ja miehistön majoitukseen varusteltu alus saattoi tarvittaessa kuljettaa sisällään kokonaista armeijaa kalustoineen päivineen, sen sensorit ja suojakilvet edustaessa markkinoiden kärkeä. Se ei ollut suurikokoisin lajinsa edustaja, mutta kehuskeli nopeudellaan ja ketteryydellään, kyeten vikkeliin pako- ja eksytysmanöövereihin, omaten myös kehityksen kärkeä edustavat häirintälaitteet, joilla sokaista jahtaajiensa jäljitysjärjestelmät. Erikoisjoukot käyttivät tätä alusta kohtaamispaikkanaan kriisiaikoina, kun tavanomaiset, oman planeetan pinnalla sijaitsevat päämajat olivat syystä tai toisesta saavuttamattomissa, tai vaihtoehtoisesti uhattuna joko ulkoisen tai sisäisen vaaran vuoksi. Diamien hyökättyä Hydrukselle aluksen rooli oli korostunut huomattavasti.
Typhon-5:n sensorit ilmoittivat aluksen lipuvan määrätietoisesti kohti Molterraa, Arcanan hiljaista magmaplaneettaa. Kellään ei ollut asiaa Molterran pinnalle, sillä planeetta oli sijainniltaan aivan liian lähellä aurinkoa voidakseen tukea elämää, eikä alueella näin ollen ollut yleisesti liikennettä. Edes Diamit eivät lähettäneet sota-aluksiaan näille tienoille, keskittäen ennemmin voimavaransa Hydruksen ympäristöön ja naapurialueille. Autio avaruus teki tästä ihanteellisen kohtaamispaikan niille, jotka halusivat välttää ylimääräistä huomiota. Jokainen alueelle saapuva ulkopuolinen alus olisi helppo havaita hyvissä ajoin, mikä jouduttaisi entisestään tarvittavia pakotoimenpiteitä. Juuri nyt alus ilmoitti yhden ulkopuolisen ajoneuvon lähestyvän sijaintiaan, ja vaikka tätä kyseistä tulijaa osattiinkin jo odottaa, varauduttiin sen saapumiseen silti asiaankuuluvalla varovaisuudella.
Typhon 5:n oleskelutiloissa käytiin tahtojen taistoa. Crus näpytti peliohjaimen näppäimiä sormet sauhuten, tehden kaikkensa ohittaakseen Virgon ohjastaman virtuaalisen rakettikiiturin tähtien läpi kulkevalla futuristissävytteisellä kilparadalla. Kaksikko oli kerännyt ympärilleen melkoisen yleisön, ja heistä lähtevä melu oli asianmukainen kunkin huutaessa ja kannustaessa omaa suosikkiaan tiukan ajokilpailun viimeisen kierroksen pyörähtäessä käyntiin. Virgo ei antanut tiukan haasteen vavisuttaa johtoasemaansa, eikä liioin välittänyt ympärillään kaikuvista psyykkaavista huudoista. Hän oli "zonella", kuten hän asiaa kuvasi, ja kaikki mitä hänen aistinsa rekisteröivät olivat rata, sekä kiituri jota hän ohjasti. Vauhdin huuma oli humalluttava, vaikka kyseessä olikin vain videopeli.

"Voitteko vittu pitää pienempää melua?! Edes simpanalauma kiima-aikaan ei pidä tuollaista möykkää!" Titanos karjaisi jostain taaempaa, kääntäen huomionsa takaisin conquer-peliin, jota pelasi Serpethia vastaan, yhtälailla keränneenä pienen sivustakatsojien lauman ympärilleen.
"Lausuttu kuin aikamme suurimman runoilijan suusta." Serpeth kommentoi Titanoksen sanavalintoja.
"Eihän täällä kuulisi omia ajatuksiaan, ellei noita välillä ojentaisi." Titanos tokaisi, vieden kätensä kipeän olkapäänsä päälle. Tarkka-ampujan jättämä muisto Ocamarin reissulta oli paikattu onnistuneesti, mutta kipua se aiheutti edelleen, ja tekisi niin vielä hamaan tulevaisuuteen.

Väenpaljouden seassa istui myös Gemini, joka jutteli niitä näitä Dracon ja parin toisen tutun sotilaan kanssa. Koko Ocamarilta hengissä selvinnyt joukkio oli kokoontunut Typhonin kyytiin, kukin vaihtelevassa kunnossa, mutta huomattavasti parempivointisina kuin jääplaneetalta poistuessaan. Vammojensa vuoksi heidät oli toistaiseksi vapautettu palveluksesta, mikä oli puolestaan tehnyt heistä tavanomaisen näyn Typhonin oleskelutiloissa, jossa he tappoivat aikaa, odottaen kersantti Wayn paluuta. Ennen tätä vapaa-ajan yltäkylläisyyttä heistä kukin oli käynyt läpi perusteellisen hoitoprosessin, sekä lukuisia kuulusteluja heidän raportoidessaan tapahtumien kulusta esimiehilleen. Heidän onnekseen nämä kuulustelut olivat sujuneet paljon mielekkäämmissä merkeissä kuin Phoboksen tapauksessa.

"Jumalauta!" Crus huusi hänen ohjastamansa kiiturin syöksyessä loppumetreillä yli radan reunojen, varmistaen hänen tappionsa.
"Ja näin se menee!" Virgo riemuitsi maaliviivan ohitettuaan, nakaten ohjaimensa pöydälle. "Hallitseva mestari ottaa jälleen paikkansa palkintopallin huipulla!"
"Hyvin ajettu, Virgo." Gemini kehui kauempaa.

Yleisön joukossa alkoi käteinen vaihtaa omistajaa. Katsojat olivat luoneet tilanteeseen lisäjännitystä lyömällä kisaajista vetoa pienillä rahapanoksilla. Crus itsekin joutui vain katsomaan, kuinka Virgo korjasi talteen heidän itse panokseksi asettamansa voittopotin.

"Älä ota liian raskaasti, Crus." vähäsanainen Serpeth tokaisi pelilaudan ääreltä, odottaen Titanoksen seuraavaa siirtoa, joka oli viivästynyt ympäröivän mekkalan vuoksi, miehen itsensä manaten asiaa henkensä alta.
"Huuhtoisin tappion karvaan maun alas sillä moottoriöljyllä, jota tällä aluksenrotjakkeella kehdataan kahviksi kutsua, mutta Virgo tyhjensi juuri taskuni." Crus marmatti.
"Jos olet oikein kiltisti, ne moottoriöljyt juodaan minun piikkiini." Virgo ilmoitti, käärien osan voitoistaan taskuunsa, heilutellen loppuja ilmassa kuin houkuttimena. "Uskaltaako vielä joku haastaa mestarin?"
"Toki, jos vain mestarille ei ole ongelma hypätä oikean kiiturin ohjaksiin." tuttu ääni leikkasi läpi oleskelutilan, kääntäen jakamattoman huomion huoneen oviaukolle.
"Kessu!" kuului riemastunut huudahdus useammastakin suusta yhdenaikaisesti, kun Phobos asteli väkijoukon sekaan, kuljettaen katsettaan huoneen laidasta laitaan, kohdaten tuttujen taistelutovereiden huojentuneet kasvot näiden iloitessa hänen paluustaan.

Phobos pysähtyi Geminin vierelle, vaihtaen katseita vanhan ystävänsä kanssa. Gemini nyökkäsi toverilleen pienesti, toivottaen Phoboksen sanattomasti tervetulleeksi.

"Mikä hitto sinua pidätteli?" Gemini kysyi.
"Oli vähän lomarästejä. Minua suositeltiin liki aseella uhaten pitämään ne pois." Phobos virnuili pinnallisesti, yrittäen pitää yllä kulissia normaalista itsestään, vaikka kulissin takana hänen aivonsa kävivät ylikierroksilla kaikesta tapahtuneesta, sekä kaikesta mitä hän oli oppinut Applecoren reissullaan. "Lomakohde oli kyllä harvinaisen perseestä. En suosittele."
"Kai jätit asiaankuuluvasti palautetta?" Crus kysäisi vuorostaan.
"Ihan johtoportaaseen asti." Phobos nyökytti, ammentaen henkistä voimaa muistikuvastaan Remzarin ruttuun vääntyneestä nyrpistyksestä.

Phobos sai osakseen välittömän kysymysryöpyn viimeisen viikon tapahtumista, samalla kuullen myös korvansa punaisiksi kaikesta siitä, mitä hänen tiiminsä oli läpikäynyt tuona samana aikana. Phobos itse ei halunnut avata kokemuksiaan kovinkaan yksityiskohtaisesti, eikä varsinkaan aikonut paljastaa asioita joita oli kuullut, eikä liioin henkilöitä joita oli tavannut, varsinkaan Shineaa. Sen sijaan hän käytti tilanteen hyväkseen tarkkaillakseen ympäröivää väkijoukkoa, pannen merkille jokaiset kasvot, jokaiset ilmeet ja niiden muutokset hänen tarjotessaan ympäripyöreät vastauksensa kysymyksille joilla häntä pommitettiin. Hän ei halunnut ajatella pahaa näistä ihmisistä hänen ympärillään, mutta Starrin ja Cassien tapaus oli opettanut hänelle kipeämmän kautta, ettei kyse ollut siitä, mitä hän halusi ajatella, vaan todellisesta uhasta, joka oli luikerrellut vaarallisen lähelle hänen omaa lähipiiriään, mahdollisesti myrkyttäen ennen niin lojaalit sotilaat häntä ja heidän asiaansa vastaan.

"Kersantti Phobos Way! Ilmoittautukaa viipymättä komentajan toimistoon!"

Komento kaikui selvänä ja vaativana, Phoboksen makuun aivan liian virallisena Typhonin jokaiseen huoneeseen ja jokaisen käytävän varrella, varmistaen että asianomainen kersantti kuulisi käskyn, riippumatta siitä mihin oli alukseen noustuaan suunnannut kulkunsa. Phobos pyöritti päätään, harmitellen ääneen kuinka häntä edelleen juoksutettiin kuin hihnassa, vaikka hän oli nyt omiensa parissa. Tietenkin tämä oli vain lumetta. Hän oli enemmän kuin tyytyväinen, että jatkuva kyselytulva oli katkaistu, ja hän pääsisi käymään asioita halki henkilön kanssa, johon uskoi voivansa yhä luottaa. Hän huikkasi väkijoukolle hyvästit, palaten takaisin käytävään josta oli tullutkin, askeltaen väsynein askelin eteenpäin, katse maassa ja kädet taskuihinsa upotettuina.

"Phobos." kuului ääni hänen takaansa, saaden miehen pysähtymään, muttei tekemään elettäkään kääntääkseen huomiotaan peräänsä tulleen Geminin suuntaan. "Tapahtuiko Applecoressa jotain?"
"Mistä niin päättelet?" Phobos vastasi kysymykseen kysymyksellä.
"Tunnen sinut, ja näen milloin salailet asioita." Gemini perusteli. "Jokin jäytää mieltäsi."
"Kuvittelet vain. Kaikki on aivan hyvin." Phobos valehteli.
"Kai ymmärrät, että ajat itsesi hulluuteen, jos vain haudot kaikkea oman pääsi sisällä?" Gemini intti.
"Gem, pyydän. Minulla on kalenterissani jo aivan tarpeeksi monta ristikuulustelua. En tarvitse sellaista sinulta. "Phobos tiuskaisi, karkeammin kuin oli tarkoittanut. Hän huokaisi syvään, katuen välittömästi sanojensa painoa. Hiljainen hetki venyi nopeasti kiusalliseksi. "...mitään ei ole tapahtunut. Olen vain tosi väsynyt."
"Hyvä on." Gemini nyökkäsi, ottaen selvästi takapakkia tilanteesta, haluamatta hiostaa ystäväänsä. Phoboksen sanat olivat kuitenkin antaneet rivien välistä hänelle vastauksen, jollaista hän ei ollut toivonut saavansa: tämä ei luottanut häneen. "Kunhan muistat, etteivät yhden ihmisen voimat riitä kannattelemaan koko maailmaa, eikä niiden tarvitsekaan. Isoama Sirel tapasi sanoa niin."

Phobos seisoi hiljaa paikallaan, kuunnellen kuinka Geminin askeleet alkoivat loitota hänen luotaan, vaieten lopulta. Tilanne oli selvästi jättänyt molemmille kitkerä maun, sellaisen joka kertoi että asiat olisi voinut ilmaista paremminkin. Phobos oli kuullut katkeran pettymyksen Geminin äänessä tämän lähtiessä. Gemini tunsi hänet liiankin hyvin, tiesi milloin jokin riivasi häntä, ja hyvänä ystävänä oli välittömästi tarjoutumassa ottamaan osansa Phoboksen taakoista kannettavakseen. Gemini selvästi eli juuri isoama Sirelin, Ferroksen perheen kiistattoman matriarkan, elämänoppien mukaisesti. Vaikka tuo pehmoursa sotilaan vaatteissa varmasti ymmärsi syyt Phoboksen vastahakoisuuden takana, loukkasi tällainen luottamuspulan osoittaminen väistämättäkin, varsinkin heidän historiansa huomioon ottaen. Tottakai Phobos olisi halunnut kertoa Geminille aivan kaiken Theonin julmasta kohtalosta, Shinean kanssa käydystä keskustelusta ja tämän nykyisestä voinnista ja olinpaikasta, Remzarin kanssa käydystä sananvaihdosta, vaakunasta jonka tuo terävänokkainen YPP-johtaja oli hänelle antanut...mutta hän ei vain voinut, ja siitä hän tunsi syyllisyyttä. Hän kuitenkin tiesi, etteivät asiat voisi jatkua näin pitkään. Jos hänen täytyi kurkkia jatkuvasti olkansa yli jopa oman tiiminsä jäseniä, ei hän voisi jatkaa työskentelyä näiden ihmisten kanssa. Tavalla tai toisella hänen täytyisi selvittää, millä puolella kukakin hänen tiimissään oli. Phobos tuhahti kulkiessaan käytävää eteenpäin. Vaikka Starrin juonet olivatkin romahtaneet tämän omaan niskaan, oli miehen tekojen vaikutus edelleen läsnä heidän keskuudessaan, kenties jopa tehnyt peruuttamatonta tuhoa heidän yhteishengelleen.
Lopun matkastaan Phobos kulki kuin sumussa, vatvoen yhä uudelleen ja uudelleen täysin samoja, rinkiä juoksevia ajatuspolkuja, yrittäen rakentaa edes jonkinlaista yhtenäistä kuvaa kaikista irtopaloista, joita heidän jalkoihinsa oli niin vihollisen, lähipiirin kuin YPP:n puolesta heitetty. Se vain tuntui siltä kuin yrittäisi liimailla mosaiikin paloja yhteen vailla käsitystäkään siitä, mitä lopputuloksen pitäisi olla. Eikä Phobos ollut löytänyt vastausta näille pohdinnoilleen vielä sittenkään, kun hän jo löysi itsensä seisomassa oven edestä, jonka vieressä ollut pieni kyltti ilmoitti kyseessä olevan komentajan huone, jota kulloinkin Typhonin johtoon asettunut upseeri käytti komentokeskuksenaan. Phobos koputti oveen puhdittomasti, astuen peremmälle saatuaan huoneen omistajalta siihen luvan.

Rhett Sineth kohotti katseensa sisään laahustavaan Phobokseen, kasvoillaan vakava ilme, silmiensä alla silmäpussit jotka vetivät vertoja jopa Phoboksen vastaaville, saattaen jopa lyödä ne. Toisaalta, Phobos kantoi omiaan arvokkaammin, sillä Rhettin haaleamman sininen iho antoi omansa ilmi hieman paremmin. Tämä vaalea pigmentti sinisen seassa oli peruja Hydruksen pohjolan maaperään istutetuista sukujuurista, mikä puolestaan oli jotain, joka oli tehnyt sekä Rhettistä, että tämän huomattavasti nuoremmasta sisarestaan, Riyasta, melkoisia silmätikkuja nuorempina vuosinaan, tietyllä tapaa edelleenkin. Hydruksen vapaussodan aikoihin juuri pohjoisen asukkaat olivat erityisesti tukeneet Diamien kampanjaa omaa kotimaailmaansa vastaan. Sinethin suku oli noihin aikoihin ollut vahvasti näkyvillä heidän asettuessa hyökkääjien puolelle, tahraten jälkeläistensä maineen petollisilla teoillaan. Tuolloinen sota oli päättynyt jo vuosikymmeniä sitten, ja aika oli tehnyt tehtävänsä parantaessaan haavoja ja paikatessaan edellisten sukupolvien polttamia siltoja, mutta muistoja ne eivät olleet täysin onnistuneet tappamaan. Monien ennakkoluulot olivat pinttyneet tiukkaan, eivätkä kaikki todellakaan olleet häpeilleet tuodessaan niitä julki. Rhettille itselleen hänen perimänsä oli ollut taakkana koko hänen ikänsä, ja valtava hidaste hänen tehdessään uraa Hydruksen armeijassa, mutta niin vain hänen oli onnistunut kavuta tiensä majurin asemaan asti, ei suhteilla tai kulisseissa kättä lyömällä solmituilla sopimuksilla, vaan puhtaasti omilla ansioillaan, joita hanakamminkin vastaan hangottelevien nappiherrojen oli kerta toisensa jälkeen mahdotonta kiistää. Ja niin ironista kuin se olikin, Diamien paluu ja Hydruksen petollisten osapuolten takinkääntö olivat vain korostaneet osaltaan Rhettin väsymätöntä ponnistelua oman kotimaailmansa hyväksi. Vaikka hänen pohjolan verensä herätti edelleen joitakin soraääniä, olivat hänen tekonsa ja johtokykynsä puhuneet hänen puolelleen vankan kannattajajoukon.

"Istu." Rhett kehotti, osoittaen pöytänsä toisella puolella ollutta tuolia.
"Älä ota tätä väärällä tavalla, mutta näyät siltä kuin catronai olisi yökännyt sinut olohuoneen matolle." Phobos totesi retkahtaessaan istumaan.
"Ja sinä siltä että päädyit sille samalle matolle, mutta toisesta päästä." Rhett vastasi samalla mitalla. Kumpikaan näistä miehistä ei ollut parhaissa sielun ja ruumiin voimissaan, ja kumpikin tiesi sen kyllä. "Rankka viikko?"
"Kuten aina." Phobos huokaisi. "Aina vain enemmän syytä hoitaa nämä muodollisuudet nopeasti pois alta."

Rhettilla ei ollut vastaväitteitä Phoboksen toteamukseen. Muiden selviytyjien kertoman pohjalta hän oli jo saanut melko hyvän käsityksen siitä, mitä Ocamarilla oli tapahtunut. Kaikki mitä hän enää tarvitsi oli itse ryhmänjohtajan lausunto, joka samalla valottaisi Phoboksen kohtaamisia vangitsijoidensa kanssa. Toisin kuin Remzarin piinapenkissä, nyt Phobos oli täysin avoin, kertoen kaiken mitä vain kykeni muistamaan ja katsoi vähänkään oleelliseksi. Toisin kuin Remzariin, Rhettiin hän luotti täydellisesti. Itse asiassa tällä hetkellä Rhett saattoi hyvinkin olla ainoa ihminen, johon hän koki luottavansa.
Pääsääntöisesti kertomus ei tuonut mukanaan suuria yllätyksiä. Zenith noustessa keskustelun aiheeksi Phobos tarjosi majurille teoriansa tämän todellisesta henkilöllisyydestä, ja nopealla kuvavertailulla hänen epäilyksensä osoittautuivat aivan oikeiksi. Rhettilla oli tarjota vielä lisätukeakin Phoboksen väitteelle, kertoen ettei hän ollut ainoa, joka miehen oli tunnistanut, vaan vastaavia lausuntoja oli tullut useammaltakin Ocamarin selviytyjältä. Phobos itse oli viettänyt koko uransa Karmin ja tämän taistelutovereiden maineen varjossa, joten ei liene yllättävää, että legendojen kasvot olivat syöpyneet hänen mieleensä. Totta puhuen hän oli yllättynyt, ettei Shinea ollut tunnistanut Solesia, mutta arveli ettei aihe ollut hänen sisarelleen aivan yhtä läheinen, eikä kasvot siksi olleet jääneet mieleen. Ja vaikka Soles oli ollut edelleen ikäänsä nähden luonnottoman säilynyt, oli aika silti tehnyt tehtävänsä muokatessaan tämän ulkonäköä yli 80 vuotta sitten otetun kuuluisan legendojen ryhmäkuvan jälkeen.
Yksi Phoboksen tarjoama informaationjyvänen loisti kuitenkin selvästi ylitse muiden, selvemmin kuin Ocamarilla kohdattu Tabooralainen. Vihollisen ohjeet raahata hänet takaisin elossa olivat samaan aikaan sekä hämmentäviä että huolestuttavia, ja niiden tarkoitusperää saattoi tällä hetkellä vain arvailla.

"Sitten on vielä tämä..." Phobos asetti pöydälle taskussaan rypistyneen, taitellun paperin, jonka Rhett avasi kulmiaan kurtistaen, vain todetakseen sen olevan kopio salaperäisestä Diamivaakunasta. Hänen ilmeensä kertoi, ettei hän nähnyt kuvaa ensimmäistä kertaa. "Remzar järkeili sen todistavan, etteivät Ocamarilla toimineet Diamit olleet osa imperiumia."
"YPP:sta otettiinkin meihin jo yhteyttä tästä. En voi sanoa, että vaakuna vastaisi yhtäkään tuntemistamme Diamiryhmittymistä." Rhett pohti, vilkaisten paperin yli Phobokseen kuullakseen tämän mielipidettä.

Jotta voisi ymmärtää Diameja, täytyi tietää heidän rotunsa historiaa. Diamit olivat äärimmäisen vanha vaeltajarotu, rotu joka oli ollut matkan päällä niin kauan, ettei edes heillä itsellään ollut käsitystä siitä, mistä aurinkokunnasta ja miltä planeetalta heidän juurensa olivat lähtöisin. Aikojen saatossa, loputonta matkaa universumissa matkatessaan, Diamien välille oli alkanut syntyä erimielisyyksiä, jotka lopulta repivät rodun edustajat osiin, ryhmittymiin jotka kukin noudattivat omia oppejaan, omia tapojaan ja omia periaatteitaan. Yksi vanhimmista, ja varsinkin Arcanan näkökulmasta tunnetuimmista, oli tietysti Diamien imperiumi, jota Diamoksen hallitsijaperhe oli johtanut sukupolvien ajan. Diamoksen suvun huhuttiin polveutuvan suoraan rodun ammoin palvomasta jumalolennosta, mikä oikeutti heille järkkymättömän vallan muiden rodun edustajien yli. Imperiumin lisäksi tunnettiin myös alkujumaliaan palvovat lahkolaiset, joiden jumalaista sanaa levitettiin miekoin ja soihduin, piraatit ja orjuuttajat, valloitettujen kansojen kanssa risteytyneet sekaveriset, joita Diamien itsensäkin keskuudessa halveksuttiin, sekä Diamien tasavalta, jonka arveltiin olevan korruptoitunein näistä kaikista. Ja vaikka tässä oli vain muutama esimerkki tunnetuista Diamiryhmittymistä, vastasivat ne vain murto-osaa siitä, miten monessa eri muodossaan Diameja saattoi kohdata aavaa avaruutta matkatessaan. Yksi asia näitä kaikkia kuitenkin kiistattomasti yhdisti: kukin ryhmittymä koki olevansa ylempänä muita rotuja, oikeutettuja alistamaan muut tahtoonsa ja hallitsemaan näitä rautanyrkillä. Väkivalta ja ylemmyydentunne lienee koodattu heidän geeneihinsä jo alkueliöistä pitäen. Symbolit olivat vahvoja välineitä näille ryhmittymille, auttaen heitä merkitsemään oman reviirinsä, jotta kilpailijat tietäisivät pysyä etäällä, mutta samalla myös herättämään niin pelkoa kuin kunnioitustakin heidän vastustajissaan, sekä oikeamielisen ylpeyttä jokaisessa, joka symbolia kantoi. Vaakuna, jota Rhett ja Phobos nyt tutkailivat, oli oletettavasti yksi tällainen symboli, mutta sellainen jota he eivät olleet koskaan aiemmin kohdanneet. Ja juuri tämä seikka sai heidät molemmat hämilleen. Vaakuna oli kuin palapelin palanen, joka oli eksynyt väärään laatikkoon, sotkien täysin sitä salaliittojen ja juonittelujen värittämää kokonaisuutta, jota Rhett ja Phobos olivat niin kauan yrittäneet pala palalta kasata. Se oli selkeästi herjaava ja alentava imperiumia kohtaan, mikä sekin oli jo poikkeuksellista, sillä siinä missä ryhmittymät yleensä toivat symboleillaan esiin aivan omaa identiteettiään, oli tämä lähtökohtaisesti suunniteltu yksinomaan keisarin valtaa kyseenalaistamaan, kuin kääntöpuoleksi imperiumin symboliikkaa. Polttava kysymys olikin: mitä se oli tehnyt Ocamarilla? Phobos ei ollut sitä kellään nähnyt, kukaan muukaan ei ollut sitä maininnut, eikä kukaan planeetalla kohdatuista Diameista ollut puhunut mistään muusta kuin imperiumin tai sen keisarin käskyjen toteuttamisesta, eivätkä olleet Harom tai Starrkaan.

"Mikä sinun oma kantasi on tähän?" Rhett kysyi.
"Meitä yritetään johtaa harhaan." Phobos sanoi epäröimättä. "Diamit ovat kylväneet tuon löydettäväksemme. En usko hetkeäkään, etteikö imperiumi olisi kaulaansa myöden sotkeutunut tähän."
"Olet luultavasti oikeassa. Mutta en usko että se on koko totuus." Rhett tuumi. "Eikö olisi ollut helpompi syyttää tunnettua ryhmittymää, sen sijaan että menisivät näin pitkälle polkeakseen oman tunnuksensa lokaan?"
"Se tuntuu kieltämättä oudolta." Phobos myönsi. "Ainahan voi olla, että saamme kuulusteluissa puristettua jotain uutta irti tämän avulla."
"En laskisi sen varaan. Cassiopeia on kaiken perusteella pidetty hyvin vahvasti pimennossa kaikesta, saaden ohjeensa suoraan Starr välikätenään. Xiranen kuulustelut ovat puolestaan kiertäneet kehää koko tämän ajan. Hän sylkee pelkkiä herjoja ja perättömiä uhkauksia, välttäen vastaamasta kunnolla mihinkään. Hän yrittää selvästi provosoida minua Riyaa aseenaan käyttäen, kertoen kauheuksista joita he sisarelleni ovat tehneet." Rhett summasi, ja vaikka mies piti kasvonsa peruslukemilla, oli tämän äänessä havaittavissa pieni halveksunnan ja inhon vire hänen puhuessaan Xiranesta.
"Hän yritti samaa minuun Ocamarilla." Phobos tunnusti. "Sinuna jättäisin sen omaan arvoonsa. Hän ei tiedä Riyasta mitään."
"Miten voit olla varma?" Rhett kysyi.
"Jos Riya todella olisi Diamien hallussa, olisin saanut kuulla siitä ensimmäisenä Haromilta, tai viimeistään Starrilta. Kumpikaan ei olisi malttanut olla käyttämättä sitä aseenaan meitä vastaan, eikä varsinkaan asemassa jossa kuvittelivat olevansa lopullisesti niskan päällä." Phobos perusteli. Vastaus tuntui tyydyttävän Rhettia. "Onko kukaan muu yrittänyt puhuttaa häntä?"
"Olemme edenneet toivomallasi tavalla. Vain minä olen ollut heihin kontaktissa sen jälkeen, kun he saapuivat."
"Hyvä." Phobos nyökkäsi hyväksyvästi. Ainakaan kukaan epäluotettava ei ollut päässyt sotkemaan pakkaa entisestään. "Entä Harom? Sano että saitte hänet jäjitettyä."

Rhettin ilme kertoi, että nyt oli se hetki, jolloin kaikki lähtisi taas menemään pikajunalla helvettiin. Haromista ei oltu nähty jälkeäkään, mutta heillä oli syytä epäillä tämän livahtaneen heidän ulottuviltaan. Kaksi Ocamarille jääneen tiimin jäsentä oli löydetty kuolleena, yllätettyinä heidän ollessaan etsimässä kaatuneita erikoisjoukon jäseniä palautettavaksi Hydrukselle. Lähistöltä oli löytynyt Ocamarin sodan aikainen maanalainen väestönsuoja, josta oltiin onnistuttu havaitsemaan hiljattain jätettyjä käytön merkkejä. Toerian mukaan Harom oli piiloutunut suojan uumeniin, odottaen sopivaa hetkeä iskeä pahaa-aavistamattomien sotilaiden kimppuun varastaakseen näiden kuljetusaluksen, johon he olivat löytämänsä kaatuneet lastanneet. Alus oli ollut avaruuskelpoinen, ja sen jäljitysmekanismi oli sammutettu alueella, josta tapetut sotilaat ja väestönsuoja oli löydetty. Kaikki viittasi vahvasti siihen, että Harom oli käyttänyt alusta paetakseen Ocamarilta, mutta mahdotonta oli sanoa, oliko mies luikkinut takaisin uusien herrojensa suojiin, vai nuoliko nyt haavojaan jossainpäin Arcanaa, piilotellen kummaltakin konfliktin osapuolelta, peläten epäonnistumisensa seurauksia.

"Tämän täytyy olla jokin jumaltason rangaistus, jota minut on pistetty kärsimään." Phobos tuskasteli kuullessaan Rhettin kertomuksen. "Juuri kun uskalsin toivoa saavani otteen jostain konkreettisesta, se valuu hukkaan sormieni välistä."
"Muista kuitenkin, että se mitä teitte Ocamarilla oli melkoinen voitto erikoisjoukoille, ja kipeä isku vihollisellemme." Rhett huomautti. "Siinä on jotain mistä olla ylpeä."
"Se voitto tuli kovan hintalapun kanssa." Phobos sanoi vaitonaisesti.
"Niin. Menetimme monta hyvää sotilasta. Erida heistä lienee sinulle se kaikista henkilökohtaisin." Rhett myönteli.
"Yksikin sotilas, joka kuoli Starrin ja Cassiopeian toimien seurauksena, oli aivan liikaa. Eikä se ole edes ainoa vahinko, jota he onnistuivat aiheuttamaan." Phobos tunnusti. "Minusta tuntuu, kuin en voisi luottaa enää kehenkään. Näen petosta ja salajuonia joka suunnassa. Ärähdin jopa Geminille, kun hän yritti udella asioitani."
"Gemini on viimeinen henkilö joka sinut pettäisi. Tiedät sen paremmin kuin kukaan." Rhett huomautti, tietäen varsin hyvin kuinka vahvan siteen Phobos toverinsa kanssa jakoi.
"Kyse ei ole pelkästään luottamuksesta." Phobos pyöritti päätään, katse alas painuneena. Se oli harvinainen tilanne, mutta juuri nyt hän näytti lyödyltä vulpialta. "Starr soluttautui tiimiini tuodakseen vihollisen lähelle minua. Kaikki muut ympärilläni olivat uhrattavissa, jotta joku, kuka lie, pääsisi käsiksi minuun. Minusta tuntuu, että kaikki lähelläni kärsivät, eikä minulla ole mitään käsitystä minkä vuoksi, saati aseita joilla estää sitä tapahtumasta."
"Se on tie jonka sotilas valitsee." Rhett huomautti. "Et voi kantaa vastuuta siitä, että vihollinen haluaa vastustajansa hengiltä."
"Entä jos kyseessä on joku, joka ei ole edes osa tätä koko konfliktia?" Phobos kysyi, hänen äänensä tihkuen katkeruutta.

Phoboksen mieli oli palannut Shinean kanssa käytyyn keskusteluun, ja tarkemmin juuri Theonin kohtaloon. Theon ei ollut millään tapaa osana Hydruksen ja Diamien välistä sotaa. Puolueettomuusvalan vannoneena hänen olisi pitänyt olla täysin ulkopuolinen tekijä, mutta aivan jokainen yksityiskohta viittasi siihen, että hänet oltiin kiskottu tähän kaikkeen siitä piittaamatta, ihan vain koska hän sattui jakamaan verisiteen Wayn suvun kanssa. Se oli viesti heidän viholliseltaan, ja tapa jolla Shinea oli vihjannut teon tapahtuneen oli todiste siitä. Rhett ei voinut kuin välittää osanottonsa Phobokselle tämän velipuolen menetyksestä. Hän oli kuullut alaisensa keskustelevan Theonista jokusen kerran, tietäen olevansa yksi ainoista ihmisistä joille Phobos olisi ylipäänsä tohtinut asiaa mainita. Kuullessaan yhtäläisyyksistä Theonin, Karmin sekä Elara Wayn saamissa vammoissa, tunnisti Rhett itsekin Phoboksen huolet aiheelliseksi, ja teon indigaatiot hälyttäviksi.

"Mitä aiot tehdä asian suhteen?" Rhett kysyi lopulta.
"...en tiedä." Phobos vastasi hiljaa. "En halua, että saan seuraavaksi kuulla Shinean, tai Riyan tai jonkun muun läheiseni kokeneen saman."
"Joten mitä? Jätätkö tiimisi? Pakkaat kamppeet, huikkaat hyvästit kaikille ja kaikelle ja muutat eräjormaksi Valean vuoristoon, kauas kaikista ja kaikesta?" Rhett kysyi, katse tiukasti Phoboksessa. "Se ei ole sinun tyyliäsi."
"Ei minulla ole halua, tai edes mahdollisuutta perääntyä. Äiti, Karm ja Theon...he kaikki ansaitsevat oikeutta. Jos minä en sitä heille hae, niin kuka sitten?" Phobos vastasi. "Olen vain turhautunut jahtaamaan omaa häntääni, samalla kun joku kulisseissa nauraa kustannuksellani ja satuttaa läheisiäni."
"Kunhan muistat, ettet tee sitä yksin. Sinulla on ympärilläsi väkeä, joka ei epäröi asettaa itseään tulilinjaan auttaakseen sinua." Rhett painotti. "Mitä tulee mahdollisiin selkäänpuukottajiin riveissämme, niin on hyvä muistaa että petolliset ihmiset ovat opportunisteja, ja loppupeleissä lojaaleja vain itselleen. Paineen kertyessä he yrittävät väistämättä pelastaa oman nahkansa ennen mitään muuta. Kasaamalla tarpeeksi painetta löydämme varmasti keinot eritellä takinkääntäjät niistä, joihin voimme todella luottaa. Kuka tietää, ehkä siten löydämme myös jonkun, joka osaa tuoda meille ratkaisevan vihjeen koko tämän sotkun setvimiseksi."
"Optimismisuutesi on kadehdittavaa." Phobos virnisti ilottomasti. "Kunpa vain itse kykenisin näkemään tilanteemme yhtä positiivisessa valossa."

Puheen lomassa Phobos pisti merkille pienen punotun korin, joka sisälsi lusikkaleipiä. Nyt kun sen huomasi, kori pisti silmään kuin tikku sormessa. Rhett ei yleisesti ottaen ollut sellainen tyyppi, joka piti pikkumakeaa aina käden ulottuvilla, eikä varsinkaan mitään mikä tuli noin söpössä pienessä korissa. Rhett pisti merkille Phoboksen katseen, tarjoten koria keskemmälle pöytää. Phobos poimi yhden, ihan vain kohteliaisuudesta kun kerran tarjottiin, haukaten pienen palan suuhunsa. Se oli kuin olisi puraissut kiinteää kimpaletta makeinta nostalgiaa, tuoden mieleen lapsuuden kesät Hydruksella, sokeroitu pinta karhea kuin hiekkatie jolla Phobos oli paljain jaloin juossut. Keksin lempeys toi hyvin kotoisan olon, muistuttaen äidin lämpimästä hymystä ja halauksesta, täytteen makeuden ollen kuin ensisuudelma Riyan ja Phoboksen välillä...

"...onhan näissä viehätyksensä." Phobos analysoi lusikkaleipää, haukaten uudelleen.
"Pienet terveiset taholta, joka informoi meitä Solarista." Rhett hymyili tietävästi. "Tämä kori tuli viestin kylkiäisenä, jossa informaatiolähteemme pahoitteli kokemiamme menetyksiä, mutta onnitteli Solarin onnistuneesta tuhoamisesta."
"Onko meillä käsitystä siitä, minkä alueen tiedustelulle saamme kiitoksemme ohjata näistä tiedonjyvistä, joita meille on vuodettu?" Phobos kysyi, ottaen toisen lusikkaleivän kuin huomaamattaan.
"Tieto ei ollut omiemme lähettämää." Rhett paljasti. "Meillä on ystävä vihollisen linjojen takana."

Siinä samassa lusikkaleivän maku muuttui Phoboksen suussa karvaaksi ja kitkeräksi, sokeriset kiteet pistellen hänen kieltään huolestuttavasti, kurkkuun asti levinnyt maku kuin myrkkyä joka nyt pysäyttämättömästi hyökkäsi hänen kehoaan vastaan. Phobos alkoi hakea katseellaan Rhettin roskakoria, välttämättä puraisemasta enää kertaakaan.

"Sinä ylidramatisoit." Rhett moitti Phoboksen sylkäistessä keksin suustaan, hänen kroppansa kieltäytyen pitämästä sitä sisällään enää hetkeäkään. "Ne on testattu ja todettu vaarattomiksi. En ole niin typerä, että pistäisin suoriltaan suuhuni kaikkea, mitä minulle lähetetään hyväntahdon varjolla."
"Mitä helvettiä, Rhett?! Lähetit meidät Ocamarille ulkopuolisen vinkin pohjalta!" Phobos tulistui, mutta Rhett pysyi edelleen tyynenä, antaen kersantin päästää ensireaktionsa ulos, ennen kuin edes vaivautuisi kommentoimaan.
"Alkuperäinen vihje saattoi tulla vihollisen puolelta, mutta oma tiedustelumme varmisti sen paikkansapitävyyden, ennen kuin edes aloimme laatia operaatio Frostbitea." Rhett totesi. "Tietysti meidän oli otettava huomioon, että kyseessä saattaisi olla ansa, mutta kaikki tiedustelumme saama info osoitti että vinkki oli paikkansapitävä, ja nimenomaan tarkoitettu vahingoittamaan Diamien hanketta."
"Ja sinä uskot yhä siihen? Kaiken jälkeen mitä Ocamarilla tapahtui?" Phobos tiukkasi, saaden nyökkäyksen vastauksekseen.
"Tämä samainen tietolähde otti uudelleen yhteyttä teidän jo ollessanne siellä. Hän kertoi YPP:n sotkeutuneen operaatioon, sinun vangitsemisestasi, sekä kaikista tappioista joita petolliset tahot meidän riveissämme olivat aiheuttaneet, ja kehotti meitä pikaiseen väliintuloon." Rhett valotti asiaa. "Sonaro Dogrenn muuten kertoi, että YPP sai vastaavanlaisen viestin, kehottaen heitä saapumaan metsästäjiensä avuksi. Ilman tietolähdettämme olisitte tuskin selvinneet Diamien vastarinnasta."

Phobos ei tiennyt miten kuulemaansa piti reagoida. Hän luotti Rhettiin sekä tämän arvostelukykyyn, mutta tieto ulkopuolisesta informantista oli jotakin joka haastoi sen luoton äärimmilleen. Jos tämä kuitenkin oli totta, oli se potentiaalisesti väkevä ase heidän taistelussaan Diameja vastaan. Sellaisia aseita ei voinut vain sivuuttaa. Vastavuoroisesti liika luottamus tähän ulkopuoliseen tietoon voisi koitua kalliiksi, joten heidän täytyisi edetä varoen.

"Onko sinulla aavistustakaan, millaisesta lähteestä puhumme?" Phobos tyytyi kysymään.
"Lähtökohtaisesti arvelisin kyseessä olevan joku Hydruslainen, joka on tullut katumanpäälle puollettuaan Diamien valtaushanketta. Sitten taas, Solarin kaltainen informaatio tuskin on ihan kenen tahansa saatavilla, mikä kielisi siitä, että informanttmme on syvällä Diamien verkostossa, kenties jopa korkeassa asemassa oleva upseeri." Rhett järkeili.
"Ja nämä lusikkaleivät?" Phobos huomautti, keikuttaen pientä koria sormellaan. "Mikä niiden rooli tässä on?"
"Viesti on aina piilotettuna niiden sekaan." Rhett totesi. "Ja ennen kuin mietit, myös YPP sai vastaavanlaisen lahjan viestinsä kylkiäisenä. Näin erikoislaatuinen käyntikortti ei jätä paljoakaan varaa epäilyille, etteikö tietolähde olisi yksi ja sama taho."

Rhettin viestin helähti soimaan, keskeyttäen miesten spekulaatiot heidän salaperäisestä hyväntekijästään. Rhettin ilme vakavoitui entisestään hänen keksutellessaan hetken toisessa päässä olleen tahon kanssa. Tällä välin Phobos, kiusausta viimeiseen asti vältellen, poimi itselleen vielä yhden lusikkaleivän. Mitäpä haittaa siitä olisi, sen lisäksi että niihin tuntui jäävän koukkuun.

"Minun täytyy pidätellä sinua vielä hetken verran." Rhett ilmoitti Phobokselle viestinyhteyden katkaistuaan. "Osa Hydruksen alueen vastarintajohtajista on juuri saapumassa alukselle, ja he käskivät minun kutsua sinutkin osaksi neuvonpitoa."
"Miksi?" Phobos kysyi epäilevästi.
"Eivät sanoneet. En halua lähteä spekuloimaan heidän motiivejaan, mutta lienee turvallista sanoa, että Solarilla on jotain tekoa asian kanssa." Rhett totesi ja nousi pöytänsä takaa, viittoen Phobosta seuraamaan suunnatessaan ovelle. "Tule. He ovat juuri laskeutuneet alusvarikolle."

Phobos seurasi Rhettin vanavedessä, siirtyen nopeasti kulkemaan esimiehensä rinnalle heidän suunnatessaan kohti alusvarikkoa. Tunnelma oli hiljainen ja odottava, mutta ei siksi ettäkö Phobos olisi jännittänyt näiden auktoriteettihahmojen kohtaamista. Sellaista kunnioitusta hänellä ei ollut koskaan löytynyt arvonimiä tai ansiomerkkejä kohtaan. Enemmänkin hän laati päässään uutta suunnitelmaa siitä, mitä kertoisi ja miten, aivan kuten oli joutunut tekemään Remzarin kanssakin. Hän ei tuntenut näitä johtohahmoja, eikä luottanut näihin kuten luotti Rhettiin. Siksi sanojen kanssa täytyi olla varovainen, ettei tiettyjä yksityiskohtia vietäisi pois kontekstista. Matkan aikana Rhett ottikin asian puheeksi, todeten varsinkin Diamien Phobosta koskeneiden käskyjen olevan asia, josta tuskin kannatti puhua, varsinkin Starrin ja Cassiopeian toimien jälkimainingeissa. Phoboksen ihmepelastumiset virantoimituksessa olivat herättäneet jos jonkinlaista pahantahtoista huhuilua ennenkin, eikä näitä väitteitä todellakaan tulisi ruokkia yhtään enempää aikana, jolloin luottamus halki erikoisjoukkojen oli muutenkin kortilla. Oli hyvä, että kaksikko saattoi olla asiasta yksimielisiä.

Ensimmäinen varikolle saapunut miehistönkuljetusalus oli koruton ja sanalla sanoen surkea näky. Se oli selvästi ollut toiminnan keskiössä kuluneiden kuukausien aikana, mutta ilmeisesti koettu tarpeeksi luotettavaksi, jotta sen oli uskottu kantavan erikoisjoukkojen upseerin Typhonille. Everstiluutnantti Kurow oli vielä asemaansa nähden nuori, vaikka työnsä paineet olivatkin lisänneet ikävuosia hänen turkooseille kasvoilleen. Kurow katseli väsynein silmin ympäristöään silmälasiensa nelikulmaisten linssien läpi, kohdaten etäämmällä seisseen Rhettin katseen, nähden majurin vetävän kätensä lippaan, toisin kuin tämän vierellä seissyt kersantti. Kurow hymähti ilottomasti. Hänen ei tarvinnut arvailla Phoboksen henkilöllisyyttä, sillä tämän maine kulki tämän edellä heidän piireissään. Everstiluutnantin perästä aluksen kyydistä Typhonille nousivat myös tätä saattamaan lähteneet sotilaat, aluksen pilotti, sekä mekaanikko, joka kulki mukana pitämässä huolta aluksen toimivuudesta matkan aikana.
Toinen alus oli ensimmäistä huomattavasti edustavampi ja arvokkuutta alleviivaavampi. Tämä alus tuskin oli nähnyt ensimmäistäkään taistelua, eikä varmasti käyttöä noin muutoinkaan ennen Diamien tuloa. Tämän aluksen kyydistä nousi prikaatinkenraali Ogen, kasvoiltaan jykevä ja oranssi kuin ilta-auringossa kylpevä rantakallio. Hänen perusilmeensä kertoi, että hän tunsi itsensä juuri niin merkittäväksi ja arvovaltaiseksi kuin mitä hänen menopelinsä, tai merkit hänen univormussaan, antoivat ymmärtääkin. Myös hän oli tuonut omaa väkeä mukanaan, ja nämä kokoontuivat ennalta sovittuun muodostelmaan upseerin edeltä, revitellen järjestelmällisyydellään kuin se olisi jotakin jota tuli ihailla. Phobosta tuollainen toikkarointi vain ärsytti.
Kolmas alus, tämä niin ikäänm kolhuilla, mutta paremmassa kuosissa kuin Kurow'n menopeli, toi mukanaan kaksi upseeria. Toinen heistä oli eversti Kobalt, jonka ulkonäköä monesti verrattiin meren vaahtopäisiin kuohuihin hänen aaltoilevan, vitivalkoisen hiustyylinsä ja merenvihreän ihonsa vuoksi, sekä kapteenin, jonka Phobos tunsi henkilökohtaisesti. Tai no, tunteminen oli ehkä huono sana kuvaamaan heidän kahden kanssakäymistään. Tämä kyseinen kapteeni oli ollut törmäyskurssilla Phoboksen kanssa aiemminkin, muun muassa niskoittelusta käskyjä vastaan sekä auktoriteetin halventamisen tiimoilta. Tilanteen todellinen laita riippui kuitenkin vahvasti siitä, mistä kulmasta sitä tarkasteli. Siinä missä tämä kapteeni näki uppiniskaisen kersantin kyseenalaistamassa esimiehiään, Phobos oli nänhnyt kentällä taistelleiden sotilaiden henget monin verroin etikettiä arvokkaammiksi, ja toiminut sen mukaan. Hän ei tiennyt, mille kannalle tämä eversti Kobalt heittäytyisi heidän tapaamisensa aikana, mutta pelkäsi pahinta tämän valitseman matkaseuran perusteella.
Myös viimeinen saapunut alus, tämä hyvin huomiota herättämätön ja tavanomainen, toi mukanaan kaksi korkea-arvoista vierasta saattueineen. Ensimmäisenä ulos astui hyvin tavanomaisen oloinen majuri, Raldo nimeltään, kuten Rhett tiesi kertoa. Phoboksella oli kiusaava mielikuva siitä, että olisi joskus osallistunut tämän miehen vetämiin sotaharjoituksiin, mutta tarkempaa mielikuvaa hänellä ei ollut, mikä osaltaan kieli siitä kuinka kehnosti mieleenpainuva mies tämä todella oli ollut. Raldon perästä esiin ilmestynyt hahmo sen sijaan pisti silmään välittömästi. Eversti Juno Rosea oli hänen nimensä. Sana "kaunis" oli erinomainen kuvaamaan tämän miehen olemusta. Hänen harmahtavan pinkit, olkapäille asti yltäneet hiukset saivat roikkua vapaana, niiden latvat taipuen ylöspäin kuin eksoottisen kukan terälehdet, kalpeansinisen ihon vain korostaessa niiden sävyä entisestään. Siron femiiniset kasvonpiirteet ja puolustuksen sulattava, silti tarvittaessa auktoriteettia uhkuva katse miehen hiilenmustissa silmissä olivat varmasti kerran jos toisenkin saaneet nuoret Hydruslaiset varusmiehet kyseenalaistamaan seksuaalista suuntautumistaan.

"Rhettie!" Rosea huikkasi iloisen tuttavallisesti, kaikki hänen sotilasetikettinsä ja arvonsa tuoma ylemmyys tiessään hänen astellessa rivakasti Rhettin ja Phoboksen suuntaan, muiden katsoessa hänen peräänsä vaihtelevan paheksuvasti.
"Näytte voivan hyvin, eversti." Rhett tervehti, huomattavasti vähemmän innostuneena everstin käyttämästä lempinimestä.
"Aina yhtä muodollinen." Rosea hymyili lämpimästi, vilkaisten sitten toistaiseksi vaiti pysyneeseen Phobokseen. "Ja tämän täytyy olla ihmesotilaamme, jota kuolemakaan ei uskalla niittää."
"Phobos Way, sir." Phobos esitteli itsensä, pitäytyen mahdollisimman kohteliaana, katsomatta kuitenkaan tarpeettomaksi alkaa mielistellä tätä upseeria turhalla pokkuroinnilla. "Pelkään pahoin että ylimyytte mainettani. Ei minussa ole mitään ihmeellistä."
"Älä suotta ole vaatimaton, kersantti Way." Rosea kiisti, taputtaen Phobosta olalle kuin vanhaa tuttua. Phobos ei antanut ilmeensäkään värähtää. "Maineesi kulkee pitkälti edelläsi. Tekosi kentällä ovat ruokkineet joukkojemme taistelutahtoa ja saaneet vihollisemme vapisemaan saappaissaan pelkän nimesi kuullessaan."

Phobos tunsi olonsa vaivaantuneeksi Rosean sanoita. Onnekseen hänen ei tarvinnut sanoa mitään. Rhett teki sen hänen puolestaan, kiinnittäen tämän eksentrisen everstin huomion aivan toisaalle. Kaksikolla oli selvästi jonkinasteista historiaa keskenään, niin eriskummallisen parivajakon kuin he muodostivatkin. Rhett oli hyvin vakavamielinen ja topakka, kun taas Rosea, ainakin ensituntumaltaan, oli ladattu positiivisella energialla, joka ikään kuin pursui yli hänen olemuksestaan. Phobokselle Rosea oli ennestään tuttu vain kuulopuheiden perusteella, sillä myös hänen edeltään kulki varsin vankka maine. Rosea oli ollut mukana monessa varsin nimekkäässä sotilasoperaatiossa lukuisten palvelusvuosiensa aikana, ja saanut kiitosta niin esimiehiltään, lukuisilta poliittisilta tahoilta, kuin medialtakin. Mutta nyt kun Phobos sai viimein tavata tämän paljon puhutun miehen, ei tämä vastannut ollenkaan hänen mielikuviaan. Kuivan, tapoihinsa ja etiketteihinsä kangistuneen mutrunaaman sijaan Rosea oli hilpeä, varsinainen sosiaalinen perhonen, jolle ei selvästikään tuottanut ongelmaa poiketa normista, vaikka se joitakin kulmia saattoikin nostaa, kuten heitä kauempaa katselleista upseereista saattoi selvästi nähdä.

"Jos arvon herrat ovat valmiita, suvaitsisitteko seurata meitä kokoushuoneeseen? Meillä on paljon puhuttavaa." prikaatinkenraali Ogen saapui ilmoittamaan, äänensä kuiva ja karhea kuin hiekkapaperi, kuvastaen epäilemättä hyvin myös hänen luonnettaan.

Upseerijoukkio lähti kulkemaan syvemmälle Typhonin uumeniin, alusvarikon henkilökunnan keskittyessä tarkastamaan saapuneita aluksia paitsi vikojen, myös niihin kuulumattomien laitteiden varalta. Upseereita saattaneet sotilaat puolestaan liittyivät Typhonilla palvelleiden sotilaiden seuraan, ja vaikka heidät otettiinkin avoimin mielin vastaan, varautuneet katseet sinkoilivat osapuolilta toisille, kielien siitä ettei juuri kukaan luottanut muihin kuin omaan lähipiiriinsä. Diamien hyökkäys, ja sitä tukeneet petollisten Hydruslaisten teot, olivat tehneet vahinkoa myös näiden sotilaiden luottamukselle.
Phobos katsoi kuin vaiston varassa alusvarikon ylemmälle kerrokselle, kohti siltaa joka kulki tilan yli. Hänen simpanalaumansa oli asettunut riviin sillan kaiteen edustalle, ja olivat seuranneet tulijoita suurella mielenkiinnolla. Virgo vilkutti Phobokselle huolettomasti kersantin katseen kääntyessä, muidenkin innokkaampien elehtien hänelle kuka milläkin tavoin. Titanos ja Serpeth, kuten odottaa saattoikin, pysyivät kuitenkin tavanomaisen hillittyinä, mutta tällä kertaa samoin teki myös Gemini, joka tyytyi vain tuijottamaan Phobosta kohti, antamatta esille minkäänlaista vihjettä siitä, mitä hänen päässään liikkui. Phobos ei tohtinut edes kohdata toverinsa katsetta, katuen edelleen sananvaihtoa heidän välillään. Hän käänsikin huomionsa menosuuntaansa, seuraten Roseaa ja Rhettia edessään avautuvaan pitkään käytävään, kadoten tiiminsä näköpiiristä.

"Mistähän tuossa on kyse?" Crus pohti, tietäen ettei upseerikerhon jäsenystö välttämättä ollut Phoboksen suurimpia faneja, eivätkä nämä yleensä edes asioineet tämän kanssa, ellei siihen liittynyt jonkinlaista kurinpalautusta tai puhuttelua. "Meinaavatkohan he hyllyttää hänet jälleen?"
"Samoilla vauhdeilla voisivat viiltää omat ranteensa auki." Draco huomautti. "Ihan kuin meillä olisi kessun veroisia sotilaita hyllytettäväksi asti."
"Olen huolissani hänestä." Gemini totesi. "Starrin temput Ocamarilla tappoivat hänen luottamuksensa meihin."
"Voiko häntä syyttää?" Crus sanoi. "Sinä ja Starr olette olleet meistä pisimpään hänen kelkassaan. Te kaksi olisitte kaiketi olleet viimeisiä, joilta hän olisi osannut odottaa puukkoa selkäänsä."
"Niin tai näin, luottamus on elinehto meidän hommissamme. Jos hän ei voi luottaa henkeään oman tiiminsä käsiin, voiko hän enää toimia kanssamme?" Titanos puuttui puheeseen, maalaillen sanoillaan piruja seinille. "Kuka tietää, ehkä hän joutuu väistymään ryhmänjohtajan roolista..."
"Voisi melkein luulla että aistit sauman kolistella sarvia alfauroksen paikasta hänen kanssaan, kun noin puhut." Virgo yritti keventää Titanoksen synkistämää tunnelmaa.
"Tiedät varsin hyvin mitä tarkoitan." Titanos kivahti.
"Kävi niin tai näin, hän ei ole luovuttamassa. Tämä kaikki on hänelle liian henkilökohtaista." Gemini puhui jälleen. "Pelkään vain että hän murenee tämän kaiken paineen alla, jos hän ei anna meidän olla taustatukenaan."

Kaikki olivat yhtä mieltä Geminin arvion kanssa, mutta samoin he joutuivat olemaan myös yhtä mieltä siitä, ettei heillä ollut aseita tehdä asian eteen yhtään mitään. He saattoivat vain katsoa mihin suuntaan tilanne kehittyisi, ja odottaa että Phobos joko löytäisi luottamuksensa niihin jotka tätä vilpittömästi tukivat, tai vapauttaisi heidät komennostaan.
Saapuneita upseereita pällistelemään tullut väkijoukko alkoi hiljalleen hälvetä, ja pian paikalle jäi vain joukko mekaanikkoja, sekä muutama aluksia vartioimaan jäänyt sotilas. Eräs heistä seurasi tutkivalla katseella mekaanikkojen menoa, mittaillen kutakin näistä arvioivalla katseellaan, ihan kuin etsien jonkinlaisia tunnusmerkkejä erottaakseen yhden monien joukosta. Ennen pitkää hänen katseensa tapasi yhtä lailla arvioivasti aluksia partioineisiin sotilaisiin suhtautuneen mekaanikon. Katseiden kohdattua mekaanikko alkoi lähestyä, kantaen mukanaan työkalupakkia, kummankaan irrottamatta katsettaan toisesta. Oli kuin he olisivat tienneet toisistaan entuudestaan, vaikkeivät olleet koskaan edes tavanneet. Mekaanikko kiiruhti askeliaan välittömästi saatuaan sotilaalta tietävän nyökkäyksen, suunnaten vaivihkaa yhden saapuneen aluksen sisäpuolelle, sotilaan jäädessä valvomaan tämän työrauhaa.

[Salem]

Chapter 30. Those Who Fight For Hydrus (2/2)

Phobos istui hänelle osoitetulla paikallaan, osaamatta tai juuri haluamatta ottaa osaa upseerien neuvonpitoon, kuunnellen kuitenkin näiden kertomuksia sitäkin tarkemmin. Kurow, joka vastasi Hydruksen eteläisen alueen puolustuksesta, kertoi synkkää tarinaa Diamien etenemisestä heidän reviirillään. Kaupunki toisensa jälkeen oli joutunut alistumaan valloittajan edessä, ja vaikka sotilaat taistelivatkin urheasti, ei heidän kalustonsa voinut vastata mitenkään imperiumin mech-joukkojen armottomaan hyökkäykseen. Rosea puolestaan kertoi läntisen Hydruksen linjojen pitävän vielä toistaiseksi, ja taisipa majuri Raldokin siihen väliin jotain tarkempaa analyysia tarjota, mutta vain muutamaa minuuttia myöhemmin Phobos, kuten varmasti kaikki muutkin huoneessa, olivat jo unohtaneet että mies oli koskaan äänessä ollutkaan. Eversti Kobalt, sekä se tyhjäntekevä kapteeni jonka nimeä Phobos ei ollut koskaan vaivautunut opettelemaan, puhuivat vuorostaan idän alueesta, jonka tarina oli hyvin samanlainen kuin etelänkin. Phoboksen sydäntä särki kuulla näiden miesten puhuvan Eastiasta, kaupungista jossa hän oli jakanut kodin yhdessä Riyan kanssa. Kaupunki oli menetetty nopeasti hyökkäyksen alkuaikoina, ja alueella käydyt kiivaat taistelut olivat raporttien mukaan romuttaneet sen liki alkuperustuksiinsa. Viimeisenä äänessä oli prikaatinkenraali itse. Ogen ei kursaillut kehuessaan tilannettaan pohjolan suunnalla, eikä liioin säästellyt sanojaan kuvaillessaan Diamien ja petollisten Hydruslaisten vahvaa painostusta juuri tuolta kyseiseltä rintamalta. Kuvailuja mahtipontisempia olivat vain voitokkaat kertomukset hänen omista joukoistaan, jotka olivat tehneet näiden edellä mainittujen tahojen yritykset tyhjiksi kerta toisensa jälkeen. Mitä tuli planeetan sydämeen ja pääkaupunkiin, Karnassokseen, sen kohtaloa eivät voineet edes Ogenin itseriittoiset puheet värittää paremmaksi. Karnassos oli täysin Diamien vallassa, ja toimi nyt imperiumin valtaistuimena, josta käsin itse keisari Xenor Prudens Diamos valvoi valloitusta lentävän palatsinsa suojista. Hydruksen joukot oli puskettu kauas Karnassoksesta ja sen lähialueilta, siviilien jäädessä joko tuhojen jalkoihin, paetessa massoina rauhallisemmille alueille, tai kaatuessa sotilaiden rinnalla yrittäessään puolustaa kotejaan. Osa väestöstä oli myös orjuutettu työvoimaksi valloittajien puolelle, ja elivät nyt kurjissa oloissa vihollisen valvovan silmän alla.
Seuraavaksi käsiteltiin erikoisjoukkojen tiedustelun saamaa informaatiota. Toistaiseksi Arcanan raja-alueilla oli ollut rauhallista, eikä akuuttia uhkaa naapuriaurinkokunnista siirrettävistä Diamivoimista ollut havaittavissa. Poikkeavan maininnan sai kuitenkin huhu, jonka mukaan itse keisarin miekka, Zangrai Crestin, olisi valmistelemassa saapumistaan Hydrukselle, motiiveilla joiden tässä vaiheessa saattoi vain arvailla liittyvän valloitusretken seuraavaan vaiheeseen. Keisarin miekka, Phobos mietti hiljaa. Juuri tätähän erikoisjoukot olivat vielä kaivanneet. Keisarin miekka oli yksi kunnioitetuimmista arvoista, joita Diamien imperiumissa tunnettiin, ja maineeltaan sen tunsivat kaikki imperiumin viholliset. Valtaan nouseva Diamien hallitsija osoitti tuon kyseisen arvonimen vain yhdelle luotetuimmista alamaisistaan, ja tämä kantaisi titteliään aina kuolemaansa asti, tai sitten niin kauan kunnes uusi keisari nousisi valtaistuimelle. Keisarin miekka oli johtaja, jonka tehtävä oli saattaa Diamiarmeija taisteluihin, välittää hallitsijansa sanaa vastusteleville kansoille ja toimia tämän säilänä siellä minne keisari ei itse yltänyt sivaltamaan. Kuka ikinä tuon tittelin saikaan kantaakseen oli varmasti todistanut itsensä ylivertaiseksi sotilaaksi ja taktikoksi, sellaiseksi jolle ei epäilty antaa sananvaltaa jota vain aniharva keisarin lisäksi kykeni kumoamaan. Aiempien tiedustelutietojen mukaan tämä Zangrai Crestin, keisarin miekka, oli ollut virantoimituksessa Arcanan ulkopuolella stabiloimassa jo aiemmin vallattujen alueiden tilannetta. Jos tämä todella oli saapumassa Hydrukselle, oli se vihje Diamien halusta kiihdyttää valtausoperaatiotaan, mikä tiesi entistä kovempia aikoja erikoisjoukoille.

"Näiden huolestuttavien uutisten valossa haluankin seuraavaksi nostaa esille Ocamarilla vastikään suoritetun operaatio Frostbiten." ynseä kapteeni ehdotti, luoden samalla tuomitsevan katseen Phobokseen, joka ei kuitenkaan näyttänyt siitä juuri välittävän. "Ja erityisesti haluaisin tuoda esiin kersantti Phobos Wayn epäilyttävät, harkitsemattomat, jopa tuhoisat toimet operaation aikana."
"Hänhän antaa tulla täydeltä laidalta." Phobos hymähti hiljaa, lähinnä itselleen, mutta sen verran kuuluvasti että vieressä istunut Rhett joutui huomauttamaan asiasta terävällä sihahduksella.
"Majuri Sineth, olette ilmeisesti saaneet selonteon Frostbiten yksityiskohdista. Teittekö itse vastaavanlaisia havaintoja raportteja käsitellessänne?" eversti Kobalt kysyi, mittaillen Rhettia ja Phobosta katseellaan hyvin tarkasti.
"En ollenkaan, sir." Rhett vastasi epäröimättä. "Kersantti Way toimi käskyjen puitteissa, saattoi tehtävän haluttuun lopputulokseen, ja onnistui olosuhteista huolimatta palaamaan hengissä kertomaan tapahtuneesta."
"Kersantti Wayn ihmepelastumisista tuskin kukaan meistä on tässä vaiheessa enää yllättynyt." kusipäinen kapteeni ehätti arvostelemaan. "Älkää unohtako, mitä olemme aiemmin puhuneet muun muassa Chimeroksen tapauksesta, tai Asrainin operaatiosta. Kerta on onnea, toinen vielä sattumaa, mutta tässä vaiheessa Wayn tuuri uhmaa jo kaikkia todennäköisyyksiä. Sitä minä taas kutsun epäilyttäväksi."
"Kutsut epäilyttäväksi sitä, ettei sotilas halua kuolla virantoimituksessa?" Rosea kiilasi väliin. "Koska mahdoit itse viimeksi seistä vihollisen tulilinjassa? Saattaisit yllättyä huomatessasi, että selviytymisvaisto ei ole sellainen supervoima, jollaiseksi sitä juuri maalaat."
"Pidä kielesi kurissa, Rosea! Emme kaipaa piikitteleviä sivukommentteja." Ogen ärähti, nyökäten sitten kapteenin suuntaan, antaen tälle luvan jatkaa. Ei jäänyt juurikaan epäselväksi, kumman puoleen Ogen mahtoi kallistua, eikä tämä edes häpeillyt läpinäkyvyyttään.
"Kuten olin sanomassa, epäilyksiäni ruokkii entisestään Frostbiten aikana ilmi tulleet tiedot, että Phoboksen lähipiirissä on jo pitkän aikaa toiminut useampi Diamimyönteinen sotilas. En voi uskoa mahdolliseksi, että kersantti on ollut täysin tietämätön alaistensa luonteesta kaiken tämän aikaa." kapteeni jatkoi papatustaan. "Ehdotankin, että kersantti pidätetään virastaan ja vangitaan, kunnes saamme varmuudella selville, kenen puolella hän todella on."

Tässä vaiheessa pari muutakin upseeria otti asiakseen puhua. Raldon sanat kaikuivat kuuroille korville, varsinkin Ogenin heti tämän perään tuoman näkökulman varastaessa kaiken huomion. Prikaatinkenraali nimittäin vaati saada tietää, miksi Phobos oli valinnut tuhota Solarin, vaikka Diamien akuutti uhka Ocamarilla olikin jo eliminoitu, ja Solari vain odottanut ottajaansa. Ogen meni jopa niinkin pitkälle, että vihjasi kyseessä olleen mahdollinen viimehetken ratkaisu, jolla petollinen Phobos saattoi estää Hydrusta saamasta vihollisen asetta, ja sen myötä etulyöntiasemaa. Phobos mietti hetken, mistä Ogen oli tietonsa haalinut, mutta järkeili luutnantti Roninin ja tämän miesten laatimien raporttien näiden suorittamastaan avustusoperaatiosta Ocamarilla näytelleen jonkinlaista roolia asiassa. Ronin oli ainoa, jonka kanssa Phobos oli keskustellut Solarin säästämiseen tai tuhoamiseen liittyneestä moraalisesta dilemmasta. Tarjotessaan vastaustaan saamiinsa kysymyksiin Phobos aloitti ensin Starrista, luonnehtien tätä tämän erinomaisten soluttautujanlahjojen kautta, kertoen kyseessä olevan vain yksi esimerkki hänen tiiminsä ammattitaidosta, niin hyvässä, kuin Starrin tapauksessa pahassakin. Cassiopeian tapauksesta hän ei kokenut nykyisillä tiedoillaan kertoa paljoakaan, mutta mahdollisuuden tullen perehtyisi naisen toimiin ja motiiveihin perinpohjaisesti, ja palaisi mielellään asiaan tämän jälkeen. Mitä taas tuli Solariin, Phobos myönsi tiiminsä tuhonneen sen täysin käskyjen mukaisesti, kiistäen edes viihdyttäneensä ajatusta siitä, että erikoisjoukot tarvitsisivat moista tuhokonetta, tai mitään muutakaan Diamien halpamaista, koko Arcanan kattavia asekehittelysopimuksia rikkovaa teknologiaa puolustaakseen kotimaailmaansa.

"Kuinka ylimielinen vastaus." kapteeni moitti.
"Jos hän seuraa käskyjä, hän on ylimielinen. Jos hän selviää hengissä, hän on epäilyttävä. Mitä hänen sitten tarkalleen odotetaan tekevän?" Rosea ehätti jälleen puolustelemaan.
"Varoitin jo kerran, Rosea." Ogen jyrähti.
"Olen samaa mieltä Rosean kanssa. En näe mitään pohjaa näillä syytöksillä." Kurow puhkesi vuorostaan puheeseen. "Sanokaa toki jos lasieni linssit ovat liian suttuiset tulkitsemaan pikkupränttiä, mutta minusta tehtävänanto nimenomaan käskee tuhoamaan Solarin, ja juuri niin on toimittu. En ymmärrä mikä tässä on ongelma."
"Ongelma, everstiluutnantti Kurow, on varmasti meidän kaikkien nähtävillä Hydruksen pinnalla." Ogen jylähti. "Kansalaisiamme tapetaan, systemaattisesti ja vailla armoa. Solari olisi voinut helposti ratkaista tilanteen eduksemme. Ottaen huomioon Waylle ja hänen tiimilleen tarjoutuneen mahdollisuuden saada se haltuunsa, oli sen tuhoaminen sulaa hulluutta."
"Etkö juuri mainostanut, kuinka pohjoisen miehistösi on niin ylivertainen, että hoitaa meidän muidenkin puolustuksen? Mihin sinä siinä yhtälössä Solaria edes kaipaisit?" Rosea näpäytti. Tällä kertaa häntä ei vaimennettu. Myös Raldo käytti puheenvuoron, jota kukaan ei minuuttia myöhemmin edes muistanut.
"Saattaisin ymmärtää pointtianne paremmin, jos kyseessä ei olisi laiton ase, jollaista ei pitäisi olla edes olemassa. Hydruksen ei tule alentua Diamien tasolle, ja olen iloinen huomatessani että nuori Way ymmärtää sen, vieläpä paremmin kuin jokunen muu tässä huoneessa." Kobalt puhui vuorostaan.
"Jos vihollisemme ei noudata sääntöjä, miksi meidän pitäisi?" Ogen murahti.
"Tuo on vaarallinen ajatusmalli, Ogen. Varsinkin noin korkea-arvoiselta upseerilta." Kurow soimasi. "Mitä enemmän taivutamme sääntöjä, sitä joustavammiksi ne myös jäävät. Ennen pitkää se olemme me, jotka jäädytämme epämieluisten kansojen kotiplaneetat vuosisadoiksi eteenpäin, kuten he tekivät Ocamarille. Haluaisitko tosiaan, että Hydrus seuraa kehityksessään Diamien raivaamaa polkua?"
"Toisin kuin Ogen, Diamit olivat tarpeeksi fiksuja jättämään jäädytysaseen käytön yhteen kertaan." Rosea provosoi tietoisesti. "Rakas prikaatinkenraalimme jäädyttäisi kaiketi koko galaksin koska osa väestöstä ei jaa hänen mielipiteitään."
"Minä vannon, Rosea, että leikkaan kielesi jos et hillitse sitä!" Ogen tulistui.

Keskustelu alkoi muodostua upseerien sanaharkaksi, johon Phoboksella ei ollut aikomustakaan ottaa osaa, eikä niin halunnut tehdä myöskään Rhett. He olivat vain hyvillään, että enemmistö tuntui tukevan Phobosta tässä Solari-asiassa. Ennen pitkää tilanne kuitenkin tyyntyi Ogenin valitessa olla painottamatta omaa kantaansa enää yhtään enempää, kusipäisen kapteenin uskaltamatta heittää enempää vettä myllyyn. Sen sijaan tämä nosti jälleen keskustelun keskiöön luottamuspulan Phoboksen ja tämän miehistön ympärillä. Tässä asiassa tultiin tulokseen, että kukin ryhmän jäsenistä pidätettäisiin kenttähommista, kunnes heidän koko urahistoriansa haravoitaisiin pienintäkin yksityiskohtaa myöten, tarkoituksena etsiä yhteyksiä tunnettujen petollisten tahojen kanssa. Tämän parempaan he eivät tällä haavaa pystyisi. Phobosta turhautti ajatus tyhjäntoimituksesta tällaisena aikana, mutta toisaalta, jos sillä tavoin saataisiin muutama nappiherra pois hänen niskastaan, olisi se pienen turhautumisen arvoista.
Neuvonpito jatkui vielä pitkään senkin jälkeen, kun Phobosta koskeneet asiat oli saatu käsiteltyä, mutta lopulta jokainen pöydälle nostettu asia tuntui löytävän ratkaisun, tai ainakin hyväksyttävän yhteisymmärryksen. Se ei silti tarkoittanut sitä, etteikö käsiteltäviä aiheita vielä jäänyt odottamaan vuoroaan, mutta kukin upseeri tuntui olevan yksimielinen siitä, että näiden pariin palattaisiin seuraavana aamuna. Rhett kutsui paikalle pienen saattueen, jonka tehtävänä oli näyttää upseereille tie heille varattuihin majoitustiloihin, luvaten miehistönsä järjestävän näille mitä vain nämä tarvitsivatkaan. Kun kaikki muut olivat lähteneet, poistuivat myäs Rhett ja Phobos kokoustilasta, purkaen kokouksen tapahtumia keskenään. Tilanne oli ollut tiukka, mutta oli huojentavaa tietää kuinka moni lopulta näki asiat heidän kannaltaan suotuisassa valossa.

"Oletko sinut sen kanssa, ettet pääse kentälle vähään aikaan?" Rhett tunnusteli toverinsa mielialaa kuulluista päätöksistä.
"Heillä tuntuu olevan pakottava tarve pitää minut hihnassaan." Phobos tokaisi kuivasti.
"Kaikesta huolimatta pääsit vähällä. He olisivat voineet pistää teidät kaikki tutkintavankeuteen selvityksen ajaksi." Rhett huomautti.
"Tiedän." Phobos puuskahti. "No, saanpahan ainakin aikaa tehdä omia tutkimuksiani päämajasta käsin...vaikka tilanteen huomioon ottaen se kaiketi tarkoittaa, että sinä pääset valvomaan jokaista liikettäni, etten vain vahingossakaan tee mitään epäilyttävää."
"Kaikella todennäköisyydellä." Rhett nyökytti. "Mitä aiot tehdä nyt?"
"Eikö se ole ilmiselvää? Haluan kuulustella Xiranea ja Cassiopeiaa mahdollisimman pian." Phobos vastasi kaksikon astuessa hissiin, joka veisi heidät aluksen ylemmälle tasolle.
"Voin järjestää asian huomenna." Rhett lupasi, mutta tämä ei tyydyttänyt Phobosta.
"En saa mielenrauhaa ellen hoida tätä heti." Phobos sanoi, katsoen vaativasti Rhettiin päin.

Rhett yritti esittää vastaväitteensä, mutta Phobos ei antanut periksi. Pienen sanallisen kädenväännön jälkeen majuri myöntyi, luvaten vastahakoisesti järjestää asian. Rhett puhui viestimeensä hetken, ilmoittaen vankiosastolle, että näiden tulisi varautua heidän saapumiseensa. Vaikka Phobosta keiltämättä kiehtoi kuulla myös mitä Cassiella olisi sanottavanaan, oli Xirane heittämällä hänen prioriteettilistansa kärjessä.

Xirane istui sellinsä vuoteella ärsyttävän tyynenä. Laikukkaan Diamin kasvoilla oli pieni ylimielinen virne tämän tuijottaessa kohti sellinsä ovea, odottaen kenet erikoisjoukot lähettäisivät häntä kuulustelemaan tällä kertaa. Toistaiseksi hän oli saanut olla puhekontaktissa vain majuri Sinethin kanssa, muiden välttäessä kommunikoimasta hänen kanssaan millään tavoin. Hän tiesi kyllä, mitä tällainen tarkoitti. Erikoisjoukot eivät luottaneet omaan väkeensä uskoakseen häntä kellekään muulle. Se puolestaan sai Xiranen erityisen hyvälle tuulelle. Vielä enemmän häntä ilahdutti, kun kaikista ihmisistä juuri Phobos Way astui hänen selliinsä, kasvoillaan uupunut mutta tiukka ilme, silmät tuijottaen vaativina kohti Xiranea. Ovi suljettiin kersantin perästä, mutta selliä kuvaava kamera varmisti, ettei kaksikko ollut täysin kahden. Epäilemättä Rhett seurasi kameran kuvaa, valmiina takertumaan heidän jokaiseen sanaansa ja eleeseensä, valmiina aktivoimaan Xiranen kaulaan ripustetun lamautuspannan, mikäli hän yrittäisikään kajota Phobokseen. Pannan tarjoama shokki veisi jalat alta vaikka Xirane olisi neljä kertaa kokoistaan suurempi. Pannan ja Rhettin valvovien silmien lisäksi sellin ulkopuolella olleessa käytävässä lienee valmiudessa vartijoita, jotka toimisivat viimekäden puolustuksena, jos Xirane keksisi yrittää jotain.

"Saiko majuri Sineth minusta viimein tarpeekseen?" Xirane vinoili, vilkaisten nurkkaan jossa tiesi kameran olevan. "En ole yllättynyt, että hän lähettää uskollisen sylivulpiansa asialle perästään."
"Tulin ihan oma-aloitteisesti." Phobos sanoi, yhtä tuimasti kuin hänen ilmeensä antoi odottaakin.
"Anna kun arvaan...haluat tietää majurin sisaresta?" Xirane hyppäsi välittömästi tietämänsä kipupisteen kimppuun. "Haluatko kuulla, kuinka vangitsimme hänet? Kuinka hän räpiköi ja riuhtoi kuin kala verkossa? Kuinka hän uikutti sinua apuun kun raahasimme hänet hiuksista retuuttaen aluksemme kyytiin? Kuinka..."
"Tuo ei tehoa minuun." Phobos keskeytti, ja Xiranen pettymykseksi hänen äänestään uupui kaikki se viha ja epätoivo, jota tämä oli toivonut herättävänsä Hydruslaisen kersantin sisimmässä. Noin neutraalista sävystä oli hankala repiä voitonriemua. "Ikävä tuottaa sinulle pettymys, mutta tiedän varmaksi, ettet ole ollut lähelläkään Riya Sinethia, joten on parempi että lakkaat fantasioimasta siitä että sinulla olisi minkäänlaista vipuvartta keskustelussamme."

Tietenkään Phobos ei voinut olla täydellisen varma Riyan nykyisestä olinpaikasta tai olosuhteista, mutta hän uskoi siihen mitä sanoi, ja ensisijaisen tärkeää oli saada myös Xirane uskomaan. Xiranen ärtynyt ilme kertoi omaa tarinaansa siitä, kuinka hyvin Phoboksen yritykset olivat yleisöönsä uponneet.

"Haluan tietää kaiken minua koskeneista käskyistänne." Phobos vaati. "Miksi minun vangitsemiseni oli niin ensiarvoisen tärkeää, vaikka koko muu tiimi oli uhrattavissa? Kuka tuon käskyn teille antoi?"
"Minä olen pelkkä kersantti. Luuletko, että minulle kerrotaan yksityiskohtia?" Xirane puuskahti ivallisesti.
"En minäkään ole kersanttia kummempi, ja tiedän kaikenlaista erikoisjoukkojen sisäisistä toiminnoista. Ryhmänjohtajana kersantin on tärkeää tietää operaatioiden tarkoitusperät, jotta tehtävän onnistumiselle osaa asettaa sille kuuluvan painoarvon." Phobos torppasi Xiranen tekosyyn. "Sitä paitsi, arvostani huolimatta minä tunnun olevan hyvinkin tärkeä jollekin teidän riveissänne."
"Oletko ehkä tullut ajatelleeksi, että kyseessä on suvun tuoma rasite?" Xirane vinoili.
"Se on käynyt mielessä." Phobos myönsi.
"Kansamme riveissä on lukuisia tahoja, jotka haluavat kuopata Wayn suvun vapaussodan vuoksi. Toisin kuin te Arcanassa, me emme erityisemmin juhli sukuasi sankareina, emmekä todellakaan legendoina." Xirane kertoi.
"Eikö juuri silloin pitäisi olettaa, että haluatte päästää minusta ilmat pihalle ilman sen kummempia mutkia?" Phobos huomautti.

Xirane pysyi vaiti. Hän ei tiennyt mitä Phoboksen johtopäätökseen pitäisi vastata, odotti vain minkä pointin tämä yrittäisi aiheesta esittää.

"Sitäkin te tosin olette jo kertaalleen yrittäneet. Neljä ja puoli vuotta sitten joku iski miehistönkuljetusalukseen, jossa minun oli tarkoitus olla tiimini kanssa. Tuossa samaisessa rytäkässä sama taho murhasi äitini, haavoittaen isääni peruuttamattomasti." Phobos summasi Xiranelle Chimeroksen tapauksen. "Oli vain sattuman kauppaa, etten ollut tuolloin aluksen kyydissä. Henkeni säästyi aivan viimehetken muutoksen vuoksi."
"Kuinka surullista." Xirane puuskahti. "Miten tämä nyyhkytarina liittyy mihinkään?"
"Starr antoi minulle enemmän kuin tarpeeksi syytä epäillä, että sama taho joka antoi teille käskynne Ocamarilla, on myös ollut Chimeroksen tapauksen takana. Itse asiassa juuri tuo sama taho on maalittanut perhettäni koko tämän ajan." Phobos vastasi, pysytellen edelleen tyynenä, vaikka se tiukkaa tekikin. Hän oli oikeilla raiteilla, hän tiesi sen.
"Starr? Harhaanjohtaminen on hänen leipätyötään. Miksi uskoisit mitään mitä hän sanoo?" Xirane väitteli.
"Koska Starrin kaltaiset petolliset ihmiset ovat opportunisteja. He ovat lojaaleja vain itselleen, ja yrittävät paineen alla pelastaa oman nahkansa." Phobos vastasi, lainaten Rhettin aiempia sanoja.

Keskustelua kameran välityksellä seurannut majuri hymähti puolihuvittuneena huomatessaan, että jokin hänen sanomisistaan oli tosiaan tarttunut Phoboksen mieleen. Rhett itse oli tarttunut jokaiseen lausuttuun sanaan keskustelun aikana, arvioiden sananpainoja ja erityisesti Xiranen kehonkieltä. Hän oli huomannut Xiranen elehtivän pienesti, kuitenkin siten että Phoboksen sanojen vaikutukset olivat selvästi nähtävillä. Xirane ei selvästikään halunnut vastata tähän aiheeseen, muttei vain yhteistyöhaluttomuuden vuoksi. Siinä oli takana jotain muutakin, jotain joka sai Diamikersantin tuntemaan olonsa hyvin epämukavaksi.

"Ottaen huomioon, että minut nimenomaan yritettiin murhata miehistöni mukana Chimeroksen iskussa, voinen olettaa että syyllisen motiivit ovat muuttuneet ajan saatossa. Tai ehkä minä olen vain välikappale, ja keskeinen kohde onkin joku muu...kuten Karm?" Phobos arvuutteli.
"Jos kerran olet varma, että käskynantajamme on myös syyllinen Chimeroksen tapahtumiin, miksi puhut siitä minulle?" Xirane kierteli. "Karm oli paikalla. Kysy häneltä."
"Olen kysynyt jo. Nyt haluan kuulla sinun versiosi." Phobos vastasi hetkeäkään epäröimättä.

Rhett virnisti huomatessaan Xiranen ilmeen muuttuvan tämän kuullessa Phoboksen sanat. Yksinkertaiset taktiikat toimivat monesti parhaiten. Antamalla ymmärtää tietävänsä enemmän kuin kertoi Phobos oli saanut ajettua Xiranen tiukemmin nurkkaan, luoden tilanteen jossa Xirane saattaisi hyvinkin möläyttää jotain tärkeää ohi suunsa. Ainakin ilmeestä oli pääteltävissä, että Xirane oli niellyt syötin.

"On vielä jotain muutakin." "Tekijä vahingoitti äitiäni ja Karmia tavalla joka on hyvin omalaatuinen ja helposti erotettavissa. Myös Theon kuoli taannoin vastaavanlaisiin vammoihin." Phobos jatkoi, valiten sanansa huolellisesti. "On varmasti ollut tyydyttävää päästä käsiksi johonkuhun, joka jakaa niin vahvan yhdennäköisyyden minun ja Karmin kanssa..."
"Varmasti." Xirane naurahti. "Ja jos äpäräveljesi naama oli edes lähelläkään omaasi, olisin voinut jopa maksaa saadakseni lyödä sen ruttuun, edes yhden kerran."
"En muista sanoneeni Theonin olleen minulle mitään sukua." Phobos virnisti, sivuuttaen vastapuolensa provokaatioyritykset. Hän oli saanut Xiranen lipsahtamaan.
"Mitä selität? Itse puhuit Theon Waysta." Xirane kiisti, mutta tunsi yllättäen kylmän hien nousevan otsalleen.
"Se olisi ollut outoa, ottaen huomioon että hänen sukunimensä on Metor." Phobos sanoi. "Theonin olemassaolo ei todellakaan ollut yleistä tietoa, ei YPP:ssa, ei Hydruksella, ei koko Arcanassa, eikä varmasti Arcanan ulkopuolella. Se että tiedät hänestä viittaa myös siihen, että tiedät kuka hänen kuolemansa takana on...ja se, pilkkunaama, viittaa puolestaan siihen, että tiedät kuka on myös Chimeroksen takana."

Phoboksen sanoja seurannut hiljaisuus oli piinallinen. Vaikutti siltä, että he olivat viimein löytäneet etsimänsä, ja voisivat vihdoin avata mysteerin joka oli heidän harteillaan painanut kaikki nämä vuodet. Phobos tunsi tietynlaista kiitollisuutta Theonille, joka juuri haudan takaa oli auttanut häntä kampittamaan Xiranen. Sekä Phobos, että keskustelua seurannut Rhett, pidättivät henkeään kuullakseen mitä Xirane seuraavaksi sanoisi.

"Jos luulet tämän olevan se hetki, jolloin vuodatan sinulle kaikki yksityiskohdat, olet sekaisin päästäsi." Xirane sanoi lopulta. Hänen laskelmoiva olemuksensa oli muuttunut huomattavasti uhmakkaammaksi.
"Sinun lienee hyvä tajuta yksi juttu, laikkunaama. Kaiken tämän aikaa olen tivannut näitä asioita lukemattomista lähteistä, metsästänyt johtolankoja ja todisteita, mitä tahansa konkreettista jolla päästä lähemmäksi totuutta. Ja kerta toisensa jälkeen olen saanut todeta kuulustelujen johtavan umpikujaan, lähteiden kadonneen ja todisteiden tulleen haudatuiksi. Nyt tiedän sinulla olevan hallussasi haluamani vastaukset, ja voit olla varma että saan ne sinusta ulos, tavalla tai toisella." Phoboksenkin ääni oli nyt kaikkea muuta kuin tyyni. Nyt se oli uhkaava, painostava, pelottavampi kuin mitä kukaan läsnäolijoista oli sitä kuullut.
"Ole hyvä ja yritä." Xirane totesi, kaikesta huolimatta haastaen Phoboksen uhman. "Mikään mitä kuvittelet voivasi tehdä minulle ei vedä vertoja sille, mitä tapahtuu jos puhun ohi suuni. Yhtä hyvin voit vain ampua minut tähän paikkaan."
"Älä yllytä. Voit vaikka saada haluamasi." Phobos murahti.
"Kuin myös sinä. Ja silloin toivot ettet olisi koskaan syntynytkään. Samoin siskosi, ja joka ikinen josta te olette koskaan välittäneet...te ette voi piiloutua häneltä. Tavalla tai toisella hän löytää teidät! Te kaikki saatte kokea pohjattoman epätoivon, ja te jokainen tulette itkemään ja rukoilemaan kuoleman vapautusta ennen kuin se on ohi!" Xirane huusi kuin riivattuna, kaikki hänen normaali tyyneys tiessään.

Xirane oli siinä silmänräpäyksessä jalkeilla, hyökäten Phobosta kohti hullun katse silmissään. Hän ojensi kätensä kohti Phoboksen kasvoja, ilmeisesti aikeenaan iskeä suoraan tämän silmiin. Rhett toimi nopeasti, käynnistäen Diamin kaulassa olleen pannan, vain saadakseen huomata ettei panta reagoinut. Salamana Rhett ehätti hälyttämään sellien ulkopuolella odotelleet vartijat avuksi, arvaamatta että Xiranen harkittu hyökkäys oli tuomittu epäonnistumaan, oli tämän panta toiminut tai ei. Phobos reagoi nopeasti kuin catronai, napaten kiinni Xiraneen ja kaataen tämän räväkällä hydeiraliikkeellä vasten lattiaa, pidellen tätä paikallaan kunnes Rhettin paikalle hälyttämät vartijat saapuivat hätiin.

"Puhu tai katkaisen niskasi!" Phobos kähisi, vääntäen Xiranea vasten lattiaa, kohdistaen painetta miehen niskaan, suostumatta irtautumaan vangista vaikka vartijat niin käskivätkin.
"T-tee se! Anna mennä!" Xirane yllytti.
"Kersantti Way, päästäkää vanki!" vartijat yrittivät vedota Phobokseen, mutta turhaan.
"Phobos!" sellin ovelle saapunut Rhett karjaisi, ja vasta tämän ääni riitti rikkomaan Phoboksen raivon ja turhautuneisuuden transsin, saaden hänet vihdoin löysäämään otettaan.

Yksi vartijoista auttoi Phoboksen jalkeille, toisen puolestaan tarraten Xiraneen ja kahliten tämän tiukasti. Vartija totesi Xiranen lamautuspannan vastaanottimen hajonneeksi, mikä selitti sen toimimattomuuden. Jollain ilveellä Xiranen oli hitaasti ja kärsivällisesti onnistunut paljastaa vastaanotin pannan pinnan alta, rikkoen sen täysin huomaamatta kaikkien valvovien silmien alla.
Xirane kahlittiin vuoteensa päätyyn, kunnes tälle haettaisiin uusi panta. Phobos ja Rhett poistuivat sellistä, majurin marssittaen kersantin pikavauhdilla pois koko selliosastolta.

"Mitä helvettiä tuo oli?" Rhett kysyi tuimasti.
"Se olisi voinut mennä vähän paremminkin..." Phobos myönsi, nojaten itsensä seinään. Hän näytti kärsivän, vaikkei Xirane ollutkaan onnistunut tekemään pienintäkään vahinkoa häneen. "Haluan vain puristaa hänen päänsä auki ja kaivaa tarvitsemani tiedot esiin!"
"Ymmärrän että olet turhautunut, mutta tällä tavoin et saavuta mitään." Rhett sanoi.

Phobos ei sanonut hetkeen mitään, yritti vain kasata itseään ja ajatuksiaan, sekä kaikkea sitä vähää mitä Xiranesta oli saanut väännettyä ulos. Hän toivoi Xiranen viimeisessä uhkauksessa olleen edes jokin tahaton tiedonjyvänen, jolla päästä eteenpäin, mutta jos sellainen oli olemassa, ei hän nyt sitä nähnyt. Yhden johtopäätöksen hän siitä kuitenkin kykeni tekemään, sen yhden joka oli tullut hyvinkin selkeäksi Xiranen sekoamisen seurauksena.

"Se laikukas paskiainen pelkää ihan oikeasti." Phobos sanoi hiljaa. "Hän oli valmis valitsemaan kuoleman puhumisen edestä."
"Voisin olettaa, että hänen hyökkäyksensä oli hänelle kuin itsemurhayritys. Hän varmasti uskoi vartijoiden ampuvan hänet, jos käy kimppuusi." Rhett mietti. "Aina vain enemmän syitä olla antamatta hänelle haluamaansa. Varmistan ettei hän kykene viemään yritystään loppuun omin päin."
"Sinuna katsoisin tarkkaan, kenet häntä laitat vahtimaan." Phobos mutisi. "Ei ole mahdollista, että hän olisi voinut rikkoa pantansa valvovien silmien alla. Joku on antanut hänelle tilaisuuden siihen."
"Asia lienee helppoa selvittää valvontakameran tallenteista. Joko näemme hänen rikkovan pantansa, tai kuvamateriaalissa on puutteita tai poikkeamia. Yhtä kaikki, voimme päätellä kuka tuona aikavälinä on ollut vahtivuorossa." Rhett totesi. "Mitä sinuun tulee, sinä painelet nyt lepotiloihin rauhoittumaan, etkä poistu sieltä ennen huomista."
"Ei. Haluan puhua Cassiopeialle." Phobos kieltäytyi.
"Meinaatko taittaa hänenkin niskansa, jos et saa haluamiasi vastauksia?" Rhett sivalsi. "Usko pois, minä ymmärrän että tämä on sinulle tärkeää, mutta sinua katsoisin hetken itseäsi. Olet pelkkä raunio. Ihan kuin olisit valvonut yhtä soittoa siitä asti kun laskeuduitte Ocamarille."

Asia ei ollut ihan noin, mutta käytännössä olisi voinut ollakin. Koko tänä aikana ei Phobos ollut kyennyt rauhalliseen uneen, ei Ocamarilla, ei sieltä palatessa, ei YPP:ssa eikä edes paluumatkallaan erikoisjoukkojen luokse. Pelkällä vulpianunella saattoi lykätä lepoa tiettyyn pisteeseen asti, mutta sitäkään ei voinut jatkaa ikuisesti. Rhett oli oikeassa siinä, ettei Phobos edes tunnistaisi itseään, jos nyt vilkaisisi peiliin. Normaaliolosuhteissa hän ei olisi napsahtanut Xiranelle kuten oli nyt tehnyt, eikä varsinkaan yrittänyt tappaa tätä vain saadakseen vastauksia. Se ei ollut hänen luonnossaan.

"Lupaan, että pääset kuulustelemaan Cassieta, mutta juuri nyt sinusta ei ole siihen." Rhett yritti vakuutella. "Väsymys ajaa harkitsemattomiin tekoihin, ja juuri nyt sellaisiin ei vain ole varaa. Mene lepotiloihin ja yritä nukkua. Tämä on suora käsky, sekä ystävänä että ylempänä upseerina."
"...hyvä on." oli kaikki mitä Phobos kykeni vastaamaan.

Rhett varmisti että Phobos suuntasi kulkunsa oikeaan suuntaan, kunnes jatkoi itse matkaansa. Lepo ei tekisi pahaa hänellekään, mutta Xiranen tilanne vaati välitöntä huomiota. Jos Phoboksen uumoilut olivat osuneet oikeaan, oli Typhonilla petturi, joka oli katsonut syrjään Xiranen rikkoessa pantansa, eikä sellaisen asian käsittelyä voinut lykätä. Eikä varsinkaan, kun alus kantoi mukanaan kourallista heidän vastarintansa avainhenkilöitä.

Typhonin käytävät olivat hiljenneet ylimääräisestä liikehdinnästä vapaalla olleiden sotilaiden vetäydyttyä lepotiloihinsa. Vain vartiovuoroissaan työskentelevien partioiden askeleet, sekä aluksen koneiston tyyni humina rikkoivat hiljaisuutta. Kukaan kierroksillaan olleista erikoisjoukon vartijoista ei edes ajatellut kahdesti yksinäisen hahmon kulkiessa heidän ohitseen, eivätkä vanhasta tottumuksesta edes vaivautuneet vetämään kättään lippaan, tietäen eleen olevan tälle kulkijalle täysin turhantekevä. Hahmo oli suunnannut määrätietoiset mutta verkkaiset askeleensa kohti aluksen selliosastoa. Kädet taskuihinsa haudattuna hahmo lähestyi osaston valvojan tiskiä, katseen hievahtamattakaan määränpäästään. Tiskin takana vahtivuoroaan toimittanut valvoja kohotti katseensa kuullessaan lähestyvät askeleet, ja tulijan huomatessaan laski lukemansa lehden pöydälle, antaen kaiken huomionsa tälle tulijalle.

"Kersantti Way? Voinko auttaa?" valvoja kysyi, hieman yllättyneenä nähdessään Phoboksen seisovan edessään tällä tavoin etukäteen ilmoittamatta.
"Haluan tavata Cassiopeia Eloyn." Phobos vastasi tyynen rauhallisesti.
"Cassien? Pelkäänpä että hän on tällä hetkellä lepäämässä." valvoja totesi. "Ehkä tämä olisi kaikille osapuolille parasta hoitaa aamulla."
"Tämä ei voi odottaa." Phobos intti vastaan. "On äärimmäisen tärkeää, että saan tavata hänet välittömästi. Majuri Sineth on varmasti yhtä mieltä, tosin en haluaisi olla se joka häiritsee häntä tähän aikaan."
"...hyvä on, jos se kerran on niin tärkeää." valvoja myöntyi vastahakoisesti, ojentaen Phobokselle avainkortin yhdestä tiskinsä lukuisista lokerosta. "Toiseksi viimeinen selli vasemmalla."

Phobos kiitti valvojaa, , odottaen että tämä avaisi selliosaston käytävää ja aulaa jakavan oven lukituksen. Hänen astuttuaan käytävään valvoja sulki oven hänen perästään, kirjaten muistiin ajan jolloin kersantti oli saapunut ja ketä tapaamaan. Hän katsoi vielä Phoboksen perään tämän jatkaessa kulkuaan määrätietoisesti kohti Cassien selliä, mutta palasi sitten uudelleen lukemansa lehden pariin.
Cassie makasi vuoteellaan sellinsä perällä, katsellen unettomana kattoon, miettien päässään kaikkea mitä oli tapahtunut, ja mitä pelkäsi vielä tulevan tapahtumaan hänen omien tekojensa seurauksena. Se mitä hän oli tehnyt oli anteeksiantamatonta, ja hän saattoi vain toivoa voivansa todistaa Starrin olleen käsi joka hänen toimiaan oli ohjannut, hänestä itsestään riippumatta. Tietenkään se ei palauttaisi Phoboksen luottamusta häneen, kuten ei varmasti muidenkaan tiimin jäsenten. Ne sillat hän oli luultavasti polttanut maan tasalle, vailla välineitä korjata niitä enää uudelleen. Se tuntui pahalta, kaiken sen jälkeen mitä tiimi oli hänen eteensä tehnyt. Gemini, Titanos, Crus, Serpeth, Virgo, Draco...Erida...Phoboskin oli kohdellut häntä vain ja ainoastaan kunnioituksella ja luottamuksella. Kuinka Starr, tiimin pitkäaikaisin jäsen Gemin ja Phoboksen ohella, kykeni elämään tekojensa kanssa, sitä Cassie ei tulisi ikinä ymmärtämään. Hän ei kuitenkaan antanut itsensä vaipua itsesääliin, sillä itsepä oli loppupeleissä kuoppansa kaivanut.
Cassie säpsähti kuullessaan sellinsä oven avautuvan, ja nähdessään Phoboksen astuvan sisään. Pala nousi hänen kurkkuunsa hänen kammetessa itsensä istumaan. Hän oli tiennyt tämän keskustelun olevan edessä, suunnitellut sen päässään tuhansia kertoja sen tuhansissa eri variaatioissaan, mutta nyt kun se oli käsillä, hänen päänsä löi täysin tyhjää.

"Kessu?" Cassie sai sanottua.
"Meidän täytyy puhua, Cassiopeia." Phobos sanoi, antamatta äänensä paljastaa minkäänlaisia tunteita.
"T-tietysti." Cassie nyökkäsi, irrottamatta katsettaan kersantista, joka kulki sellin seinänvierustaa, katsoen suoraan kameraan joka kuvasi huonetta korkealta takanurkasta käsin.
"Olemme kaikki äärimmäisen pettyneitä toimintaasi." Phobos totesi, kääntäen huomionsa kamerasta taas Cassieen. "Ei ole viisasta purra kättä joka sinua ruokkii."

Cassie ihmetteli Phoboksen sanavalintaa, kuin myös tämän lähestymistapaa koko keskustelua kohtaan. Hän oli odottanut jotakin paljon henkilökohtaisempaa, mutta Phobos puhui kuin olisi ollut vain puhemies erikoisjoukkojen korkeamman tahon puolesta, vailla hiventäkään tunnelatausta heidän yhteistä historiaansa kohtaan. Yrittiköhän kessu piilottaa oikean tuntemuksensa puhumalla noin suurpiirteisesti ja virallisesti?

"Tekojani ei voi perustella millään tyydyttävällä tavalla. Minulla oli syyni, mutten odota niiden keventävän kohteluani. Toimin väärin, ja myönnän sen." Cassie tunnusti. "Voin vain yrittää vakuuttaa, ettei minun ollut tarkoitus satuttaa ketään, vain luoda hämminkiä riviemme sisäpuolella."
"Motiivisi eivät kiinnosta minua." Phobos keskeytti tylysti. "Haluan että toistat minulle kaiken, mitä olet kertonut majuri Sinethille. Haluan tietää jokaisen nimen jonka olet hänelle paljastanut, jokaisen käskyn jonka sait tai kuulit mainittavan. Aivan kaiken."
"Viime päivät ovat olleet sekavia. En edes muista mitä kaikkea olen puhunut." Cassie myönsi nolona. "Rhett kyllä otti kaiken huolellisesti muistiin kuulustelupöytäkirjoihinsa. Olen varma että niiden avulla..."
"Haluan kuulla vastauksen juuri sinulta." Phobos tiukkasi.

Cassie pelästyi Phoboksen äänensävyä, ja ehkä ensi kertaa koko palvelusaikanaan tunsi olonsa uhatuksi kersantin seurassa. Hän nielaisi raskaan palan kurkustaan, hengitti syvään, alkaen sitten puhua parhaan muistinsa mukaan, kertoen kaiken tavasta jolla hänet värvättiin vihollisen puolelle, kuinka Starr, ja yksinomaan Starr, toimi hänen käskyjensä toimeksiantajana, hänen valvojanaan jonka tehtävä oli varmistaa, ettei hän uskaltaisi livetä ruodusta edes hetkeksi. Ainoat henkilöt Starrin lisäksi, jotka Cassie osasi nimetä, olivat Diami Izarus Tormentia, Hydruksen petturi Harom Tenwera, sekä joku nimetön toimija kaiken takana, jonka nimeä, rotua tai edes sukupuolta Cassie ei tiennyt, mutta mainitsi sekä Haromin että Starrin kuvailleen tätä täydeksi psykopaatiksi, puhuen tästä hyvin epäkunnioittavalta tuntuvaan, silti jollain tapaa pelokkaaseen, tai ainakin varautuneeseen sävyyn.

"Siinäkö tosiaan kaikki?" Phobos kysyi. Kertaakaan hän ei ollut irrottanut katsettaan Cassiesta tämän puhuessa.
"Pelkäänpä niin." Cassie nyökkäsi. "Toivoisin voivani valottaa asioita enemmän, mutta olin heille pelkkä työkalu erikoisjoukkoja, ja erityisesti sinua vastaan. Yksityiskohtia sinun pitää kysyä Starrilta."
"Hyvä. Sitten asiamme on käsitelty." Phobos tokaisi kylmästi.

Samassa Cassie horjahti taaksepäin tuntiessaan Phoboksen heittäytyvän koko painollaan kimppuunsa, kaatuen kovalle lattialle kivusta irvistäen, silmälasiensa pudotessa ja pirstoutuessa vierelleen. Phobos oli nopeasti hänen yläpuolellaan, kylmä katse silmissään ja kasvot pelottavan ilmeettöminä, tunteettomina. Väsymys ajaa harkitsemattomiin tekoihin, oli Rhett sanonut. Juuri nyt Phoboksen kätten liikkeet olivat kuitenkin erittäin harkitut niiden kietoutuessa määrätietoisesti Cassien kaulan ympärille, puristaen niin voimakkaasti että naisen henki salpautui, jättäen tämän kiemurtelemaan voimiensa takaa itseään isomman miehen alla.

To be Continued...

[Salem]

Typhonin valvontakeskuksen täytti tasainen humina ja näppäimistön naputus, lukuisten näyttöjen luodessa vihertävänhohtoista valoaan muutoin pimeydessä kylpevään huoneeseen. Majuri Rhett istui yhdellä valvontakeskuksen tuoleista, kammaten tuskastuttavasti läpi lukemattomia tunteja valvontamateriaalia, etsien niiden seasta kaikkea normaalista poikkeavaa toimintaa heidän vankinaan olleen Xiranen sellissä tai sen nauhoitteissa. Valvontakeskuksessa vuoroaan toimittaneet vartijat olivat saaneet vapautuksen tehtävästään, ja heidän tilalleen Rhett oli tuonut mukanaan omin käsin valitsemansa kaksikon, joihin koki voivansa luottaa näiden pitkän ja tahrattoman palveluhistorian pohjalta. Eihän se tietenkään ollut tae mistään, kuten Starrin ja Cassien tapaus oli vastikään osoittanut, mutta huonossa tilanteessa se oli ollut paras vaihtoehto. Toinen Rhettin valitsemista avustajista kuului rapistelevan eväitään samalla kun selasi läpi omia nauhoitteitaan, jalat laiskasti pöydälle nostettuina ja tuoli allaan natisten tämän keinuttaessa sitä edestakaisin. Toinen puolestaan naputteli kynsiään kameralaitteiston kontrollipöytää vasten, silmissään tyhjänoloinen katse lukemattomien tapahtumaköyhien hetkien lipuessa ruudulla.

"Mitä eväänä tälle illalle?" pöytää naputtava naissotilas kysyi monotonisella äänellä ruokiaan rapistelevalta toveriltaan.
"Grillattu hydranfileeleipä ja puuperunalohkoja." mies vastasi.
"Säilötty vai tuore filee?" nainen tiedusteli.
"Ihan kuin meidän palkoilla olisi enää varaa tuoreeseen." mies puuskahti. Diamien valloitussota oli nostanut Hydruslaistuotteiden hinnat kattoon, ja se tosiaan näkyi jokaisen niitä halajavan kukkarossa.
"Palkkanne ovat olosuhteisiimme nähden kohtuulliset." Rhett huomautti kuivasti kaksikon sanailun väliin, katseenkaan värähtämättä näytöiltä.
"Tiedän kyllä, majuri." mies sovitteli sanomisiaan, kääntyen takaisin naiskollegansa puoleen. "Haluatko jakaa?"
"Enpä tiedä...on täyttä uhkapeliä vääntääkö tölkkihydra vatsani umpisolmuun vai selviänkö vain makuhermojen raiskauksella." nainen pohti.
"Se on joko totuteltava siihen, oltava kokonaan ilman, tai lähdettävä kotimaailmaan pyydystämään omaa hydraa." eväsmies huomautti.

Metsästysretki Hydrukselle ei ollut realistinen vaihtoehto, ja oman temppunsa takana olisi myös vaihtaa koko iän hyväksi todettu ruokavalio puhtaasti ulkomaailman antimiin, joten nainen hyväksyi kiitollisena sen mitä tarjolla oli. Eväitään rapistellut sotilas lohkaisi suurikokoisen lepänsä kahtia, nojaten ojentamaan toisen puolikkaan toverinsa olan yli. Vastineeksi nainen lupasi tarjota kaljat seuraavilla vapailla, mikä sopi kummallekin osapuolelle ilmeisen mainiosti. Tämän jälkeen eväsmies kääntyi Rhettin puoleen, tiedustellen majurilta josko tämäkin haluaisi osille hänen eväistään, mutta tämä kieltäytyi tarjouksesta. Hiljaisuus laskeutui jälleen valvontakeskuksen ylle, ajan hidastuessa jälleen piinaavaksi mateluksi. Yllättäen hiljaisuus särkyi kuitenkin uudellen, tällä kertaa niin että Rhettkin siihen havahtui. Eväsleipä putosi pöydälle levähtäneeksi mytyksi eväsmiehen löytäessä ryhtinsä, suoristuen varmistamaan löydöstään yhdeltä lukuisista ruuduistaan.

"Siinä!" mies huudahti kuin voitonriemusta ratketen, toisten kääntäessä jakamattoman huomionsa häneen. Mies siirsi löydöksensä muita suuremmalle pääruudulle, toistaen sen kaikkien nähtäville.

Rhettin päätelmä oli osunut aivan oikeaan. Loputtomalta tuntuneen kuvamateriaalin joukossa oli pieni hetki, joka selvästi poikkesi muista, leikkaus joka olisi helppo vain ohittaa jos sitä ei varta vasten etsinyt. Xirane makoili koko tapahtuma-ajan sellinsä vuoteella, mutta hänen elkeensä ja asentonsa äkillinen muutos paljasti huijauksen. Vain silmänräpäyksessä Xiranen olemus oli muuttunut luontevasta löhöilystä selkeään yritykseen imitoida aiempaa asentoaan, hänen hahmonsa nytkähtäen luonnottoman oloisesti tuon hetken aikana. Eväsmies toi nauhan lisätiedot ruudulle, ja videon aikamerkinnät todistivat selkeän kuvauskatkoksen nauhoitteessa.

"Voiko kyseessä olla laitevika?" Rhett yritti varmistaa, että löydös todella oli sitä miltä näytti, eikä vain sattumaa.
"Siitä olisi jäänyt oma vikamerkintänsä valvontalokiin." eväsmies huomautti. "Kuvaus on tarkoituksella katkaistu noin kahden minuutin ajaksi, ja kaikki lokimerkinnät pyyhitty manuaalisesti pois."
"Kaksi minuuttia olisi ollut tarpeeksi pannan sabotointiin, jos Xiranella olisi vain ollut oikeat välineet." naissotilas pohti, osoittaen sitten ruutuun. "Katsokaa hänen patjaansa."

Xiranen sellivuoteen patjan asento näytti muuttuneen hieman katkoksen aikana, juuri sen verran että se oli huomattavissa. Epäilemättä Diamikersantti oli saanut ulkopuoliselta taholta jotakin pantansa purkua avittamaan. Vanginvartijoiden rutiineihin oli määritelty päivittäinen sellitarkastus, jonka aikana myös vuode tutkittiin mahdollisten piilotettujen esineiden varalta. Xiranen selliin tuo tarkastus oli tehty tuonakin aamuna, mikä oli omiaan rajaamaan aikaikkunaa sille, milloin tälle oli tarvitsemansa välineet luovutettu. Vartijoiden listaa läpikäydessä esiin pomppasi vain yksi sopiva nimi, joka olisi ollut aitioasemassa avittamaan heidän vankiaan, sotilas nimeltä Hucks, joka oli palvellut pitkän uran Hydruksen eteläisillä alueilla.

"Missä Hucks on juuri nyt?" Rhett kysyi naissotilaalta, joka oli alkanut selata Typhonin miehistölle osoitettua aikataulua.
"Hänen pitäisi olla lepotuvallaan. Hänellä on vartiovuoro parin tunnin kuluttua." nainen ilmoitti.
"Pienellä onnella saamme yllätettyä hänet punkastaan, ennen kuin hän edes tajuaa jääneensä kiinni." Rhett totesi, nostaen viestimen korvalleen ohjeistaakseen Hucksin sijaintia lähinnä olevia vartijoita toimimaan.
"Hei majuri...täällä pieni tilanne päällä." eväsmies huikkasi, osoittaen yhtä sivummalla loistaneista monitoreista, joka lähetti suoraa kuvaa Cassiopeian vankisellistä. Juuri nyt kameran kuvassa heitä katseli varsin tutut kasvot.
"Phobos?" Rhett lausui hämmentyneenä.

Rhettin tunnetila oli jokseenkin vaikea määrittää hänen nähdessään kersantti Wayn uhmaavan suoria käskyjään. Sen täytyi olla jotakin kiukun ja pettymyksen välimaastosta, mutta löytyi häneltä hiven ymmärrystäkin Phoboksen pakkomiellettä kohtaan. Hyvin nopeasti tuo tunne kuitenkin otti täysin uuden, kauhistuneen sävyn, Rhettin joutuessa omin silmin todistamaan kuinka hänen luotettu alaisensa yllättäen tarttui Cassien kurkkuun, kaataen tämän maahan ja kuristaen tätä voimiensa takaa. Rhett nosti viestimen jälleen korvalleen lausuakseen sanat, joita ei olisi koskaan osannut kuvitella lausuvansa:

"Pidättäkää Phobos Way"

Chapter 31. Enemy Within (1/2)

Kyyneleet virtasivat Cassien poskilla hänen laajenneiden silmiensä tuijottaessa ylleen kumartunutta hahmoa, jonka ilmeetön tuijotus vastasi takaisin. Poissa olivat kaikki tunteet ja inhimillisyys, jotka Cassie oli oppinut noista silmistä lukemaan. Nyt ne olivat kuin kaksi ammottavaa mustaa aukkoa, kuin itse kadotus joka hiljalleen nieli hänen elinvoimaansa, saaden hänen kehonsa valahtamaan voimattomaksi ja veltoksi. Tuo tyhjä mustuus pysyi vielä silloinkin, kun Phoboksen kasvot alkoivat vääristyä ja muuttua utuiseksi sinertäväksi sutuksi, joka sitoi noita kahta ammottavaa aukkoa yhteen edes etäisesti kasvoja muistuttavaksi hahmoksi naisen hiipuvassa näkökentässä. Näinkö hänen elämänsä päättyisi, hänen entisen esimiehensä, ihailemansa johtajan käsissä? Se ei ollut loppu jonka Cassie oli itselleen ennalta miettinyt. Se ei ollut sankarillinen kuolema taistelukentällä, eikä vanhan iän mukanaan tuoma loputon väsymys. Se oli koruton ja kylmä, pelottava ja tuskallinen, nöyryyttäväkin...ehkä siis juuri sellainen jonka hän tekojensa jälkeen ansaitsi. Hän oli pettänyt Phoboksen luottamuksen, ja sai nyt tehdä tiliä teoistaan. Voimiensa hiipuessa Cassie alkoi hiljalleen hyväksyä tilanteensa todellisuuden, kohtalon jota hänellä ei enää ollut rahkeita vastustella.

"Irti vangista, Way!" kuului komentava ääni sellin ovelta.

Selliosaston valvoja oli ilmaantunut sellin ovelle, tähdäten aseensa kamppailevaa kaksikkoa kohti, jyvä Phoboksen ohimolla. Tilanne oli miehelle hämmentävä, sillä vaikka hänen saamansa käskyt olivat olleet selkeät, ei niitä oltu perusteltu sen tarkemmin. Pidättäkää Phobos Way, oli majuri Sineth ohjeistanut. Valvoja ei ollut vielä sellin ovelle juostessaankaan osannut yhdistää, mikä tämän käskyn motiivi oli ollut, mutta kieltämättä sellissä avautunut näkymä oli varsin yksiselitteinen. Valvoja komensi Phobosta jo toistamiseen irrottamaan otteensa ja perääntymään, mutta sanoilla ei tuntunut olevan minkäänlaista vaikutusta. Oli kuin Cassien kuristaminen oli kaikki mistä Phobos juuri nyt välitti. Tilanne kuitenkin muuttui valvojan harpatessa heidän välimatkansa umpeen ja ojentaessa toisen kätensä tarttuakseen mieheen. Sillä hetkellä Phoboksen pää kääntyi reaktionomaisesti kohti valvojaa, miehen ilmeettömät silmät tuijottaen kammottavasti häntä häiritsemään tulleeseen tunkeilijaan. Salamana kersantti laski otteensa Cassien kurkulta, tarraten nyt puolestaan valvojaa kummastakin ranteesta, puristaen niin että miesparka saattoi kuulla luidensa napsahtelevan niiden antaessa periksi tuon puristusvoiman alla. Hänen onnistui laukaista aseensa, mutta vailla kunnollista kohdetta aseen ulos sylkemä energia-ammus vain porautui sellin seinään, laukauksen ääni jättäen kumean kaiun läsnäolijoiden korviin. Toista mahdollisuutta hän ei saanut, sillä Phoboksen puristus pakotti hänet vapauttamaan pistoolinsa otteestaan, jolloin se kolahti lattiaan, vierien kaikkien osapuolten ulottumattomiin.
Cassie haukkoi henkeään lattialla, kykenemättä hetkeen edes tajuamaan mitä oli meneillään. Vaikka hyökkääjä olikin päästänyt hänet otteestaan, tunsi hän edelleen puristuksen voiman kurkullaan. Kun hänen onnistui saavuttaa edes jonkinlainen ymmärrys ympäröivästä tilanteesta, pakotti nainen itsensä liikkeelle, ryömien kauemmas kamppailevasta kaksikosta itsesuojeluvaiston pakottamana reaktiona. Tilanne luisui täyteen kaaokseen viimeistään siinä vaiheessa, kun sellin ovelle ilmestyi joukko muitakin hälytyksen saaneita sotilaita, jotka olivat tulleet valvojan taustavoimiksi, alunperin vain varmistamaan että pidätysprosessi sujuisi vailla ongelmia. Tilanteen todellinen laita oli kuitenkin kaikkea muuta kuin ongelmaton. Nämä sotilaat huomatessaan Phobos, tai mikä ikinä Phoboksen kasvoja juuri pukikaan, avasi suunsa ammolleen, päästäen ilmoille vertahyytävän, korvia repivän voimakkaan äänen, joka oli kaukana mistään mitä luonnon luoma olento saisi aikaan, muistuttaen karkeaa, repivää karjuntaa, kuin kaksi raskasta metalliobjektia hankaisivat toisiaan vasten massiivisen puristusvoiman alla. Kessunkasvoinen hyökkääjä paiskasi valvojan syrjään kuin räsynuken, syöksyen suin päin ovea kohti ja sen tukkeena seisseitä järkyttyneitä sotilaita, näiden avatessa tulen.

Parhaista yrityksistään huolimatta, Phobos ei ollut saanut unenpäästä kiinni. Väsynyt hän oli, siitä asia ei todellakaan kiikastanut, mutta aivojaan mies ei vain saanut sammutettua. Kaikki viimeaikojen tapahtumat velloivat hänen päässään tyrskyävän meren lailla, eivätkä nuo aallokot suostuneet tyyntymään, käänsipä mies asentonsa mille kyljelle tahansa, laski vumpaita tai kuunteli aluksen koneiston tasaista, hiljaista huminaa. Lopulta hän oli päättänyt luovuttaa, poistua hänen yksityiseen käyttöönsä osoitetuista makuutiloista ja suunnata kohti B-selliosastoa. Ehkä hänen onnistuisi suostutella valvoja päästämään hänet jututtamaan Cassieta, edes pieneksi hetkeksi. Sanomistahan siitä tulisi, mutta se oli ainoa tapa jolla Phobos kuvitteli voivansa saada edes pienen siivun mielenrauhaa. Kuka tietää, ehkä Cassie piti hallussaan viimeistä puuttuvaa johtolankaa, joka sitoisi koko vyyhdin yhteen ja saisi sen käymään järkeen.
Ensimmäiseksi käytävälle astuessaan Phobos kiinnitti huomionsa etäällä juokseviin sotilaisiin, jotka näyttivät siltä kuin olisivat valmistautumassa taisteluun. Lukuisat skenaariot Diamien yllätyshyökkäyksestä tai petollisten erikoisjoukkojen jäsenten aluskaappauksesta heräsivät välittömästi, ja niiden myötä uupumus karisi miehen harteilta kuin tunkkainen viltti, adrenaliinin sytyttäessä hänen kehonsa juuri tarvittavalle liekille, jotta hän saattoi skarpata itsensä takaisin toimintavalmiuteen. Phobos ampaisi juoksuun, aikeenaan liittyä sotilaiden vahvuuteen ja saada jonkinlaisen selonteon vastustajasta, joka heitä odotti. Suuri oli kuitenkin Phoboksen yllätys, kun ensimmäiset sotilaat saavutettuaan häntä odottikin näköala näiden kiväärien piippuihin, yhden näistä kolmesta komentaessa häntä hyvin vaativasti nostamaan kätensä ilmaan.

"Phobos Way! Teidät on pidätetty!" korpraalin natsoilla varustettu sotilas ilmoitti.
"Mitä täällä tapahtuu? Kenen käskystä minut pidätetään, ja miksi?" Phobos vaati tietää. Hän oli täysin ulalla koko tilanteesta, ja hetken jo arveli nukahtaneensa sittenkin ja näkevänsä jotain tripahtavaa painajaista.
"Majuri Sinethin käskystä." korpraali vastasi asianmukaisesti. "Pyydän, ettette tee vastarintaa, kersantti."
"Rhettin? Mistä helvetistä hän minua syyttää?" Phobos jatkoi kyselyään, kykenemättä peittelemään kuulemansa aiheuttamaa järkytystä.
"Vehkeilystä erikoisjoukkoja ja Hydrusta vastaan, sekä Cassiopeia Eloyn murhanyrityksestä." kuului vastaus.
"Mitä...?" Phobos sai älähdettyä. Syytteet olivat hänelle täysin käsittämättömät. Äkkiä hänen painajaisteoriansa ei vaikuttanutkaan ihan niin hölmöltä kuin alkujaan oli tuntunut.

Tuskin Phobos oli saanut suunsa auki, kun jostain aluksen uumenista alkoivat kaikua huudot ja laukaukset. Hyvin pian käynnistyi myös koko aluksen kattava hälytys, punaisten valojen maalatessa käytävät ja huoneet tulisella hehkullaan, voimakkaan äänimerkin ulvoessa halki Typhonin. Nyt ei ollut kyse mistään harjoituksesta, sillä tuo hälytys oli omistettu yksinomaan äärimmäistä hätätilaa varten. Samassa Phobosta aseellaan sohivan miehen viestin heräsi eloon, paljastaen että viestintälinjat sotilaiden välillä kävivät jo kuumina.

"Tarvitsemme lääkintäapua selliosasto B:lle! Eloy ja neljä muuta loukkaantuneet, yksi hengenvaarallisesti. Epäilty paennut. Korpraali Burdon johtaa ajojahtia. Menetimme näköyhteyden länsikäytävässä." kuului ensimmäinen ilmoitus, joka maalasi alustavaa kuvaa tilanteesta paitsi Phobokselle, myös tätä pidättämässä olleelle kolmen koplalle.
"Korpraali Bliss kuittaa. Minulla on Way tähtäimessäni." viestintä kantanut sotilas vastasi, irrottamatta katsettaan edes räpäytyksen vertaa Phoboksesta.
"Epäilty ei ole Phobos Way. En tiedä mikä se on, mutta se ei ole Way." kuului Burdonin välitön vastaus.
"Voitko toistaa?" Bliss pyysi.
"Toistakaa edellinen!" jonkin toisen ryhmän edustaja vaati samalla linjalla, muutaman muun vielä osallistuessa varmistamaan että olivat kuulleet oikein. Ilmeisesti ilmoitus oli jotenkin yllättävä kaikille paitsi Phobokselle itselleen.
"Taisi sanoa, että teillä on väärä mies." Phobos huomautti, katsoen merkitsevästi korpraaliin ja tämän taustavoimina toimineisiin sotilaisiin.
"Turpa kiinni, Way!" Bliss komensi, mutta hänen äänestään puuttui kaikki auktoriteetti. Vaikutti siltä että tämä oli yhtä eksyksissä tilanteessa kuin Phobos itsekin.
"Kersantti Hover raportoi! Epäilty havaittu varusvaraston suunnalla. Miehittäkää kaikki ulospääsytiet, sulkekaa mikä suljettavissa on ja sinetöikää ilmanvaihtokanavat ja huoltokäytävät! Älkää jättäkö sille edes kullinmentävää reikää pakotieksi!" viestimestä kuului jälleen.
"Bliss..." yksi korpraalin takana seisseistä sotilaista vetosi toveriinsa. Tällä haavaa oli täysin selvää, ettei Phobos ollut heidän etsimänsä kohde.
"Vieläkö sinua pitää vakuutella, vai lasketko jo tuon aseesi?" Phobos kysyi Blissilta, pysyen edelleen tyynenä, vaikka mieli olisi tehnyt riuhtaista ase tuon jahkailevan korpraalin hyppysistä.

Vastahakoisesti Bliss laski aseensa, pahoitellen toimintaansa puolivillaisella anteeksipyynnöllä. Phobos ei paljoa pahoitteluista piitannut, vaan halusi sen sijasta täyden selonteon tilanteen kulusta. Blissin seurassa olleet sotilaat, Mercer ja Blight nimiltään, tekivät työtä käskettyä, antaen kersantille hyvin ympäripyöreän kuvan tilanteesta jossa heidät oltiin selliosastolle hälytetty, sekä Hucksin pidätysmääräyksestä, joka oli annettu yhdessä Phobosta koskeneiden käskyjen ohella.

"Tarvitsen apuanne." Phobos ilmoitti, tuskin ennättäneenä edes sulattaa sitä vähäistä informaatiota jonka oli saanut. "Varusvarasto ei ole kaukana. Voimme auttaa oikean syyllisen kiinniottamisessa, jos toimimme nopeasti."
"Anteeksi vain, Way, mutta sinä pysyt erossa tästä." Bliss ilmoitti happamasti. "Sinut mainittiin epäillyksi nimeltä. Emme todellakaan voi luottaa sinuun, sanoipa Burdon mitä tahansa."
"Ota pää pois perseestäsi. Kuinka olisin voinut olla selliosastolla ja varusvarastolla muiden jahdattavana, jos olen samaan aikaan tässä tuhlaamassa aikaa teidän kanssanne kinasteluun?" Phobos kivahti.
"Minä olen ainakin mukana." Mercer ilmoitti, sivuuttaen Blissin hangoittelun täysin.
"Samoin." yhtyi Blight toverinsa sanoihin, mutta tälle Phobos pudisti päätään, osoittaen tämän takin hihassa ollutta lääkintämiehen merkkiä.
"Eivätkö he tarvinneet lääkintäapua selliosastolla?" Phobos huomautti. "Sinusta on varmasti eniten apua siellä."
"Kuten sanotte, kersantti." Blight hyväksyi Phoboksen komennon mukisematta.
"Hyvä." Phobos nyökkäsi. "Onko kellään teistä joutavaa asetta? En mieluusti menisi taistelutilanteeseen pelkkien nyrkkien voimalla."

Mercer kaivoi nopeasti vyökotelostaan pistoolin, ojentaen sen Phobosta kohti. Bliss vastusteli ajatusta, edelleen takertuneena alkuperäisiin ohjeisiinsa. Phobos kehotti korpraalia kulkemaan takanaan, jotta voisi tarvittaessa ampua häntä selkään, jos hänen toimensa alkaisivat vaikuttaa epäilyttäviltä. Rajallisen miettimisajan puitteissa tämä tuntui olevan hyväksyttävä järjestely, ja aikaa enempää tuhlaamatta kukin heistä suuntasi juoksunsa sinne missä heitä tarvittiin, Blight kohti selliosastoa tekemään loukkaantuneiden eteen mitä tehtöävissä oli, Bliss, Mercer ja Phobos puolestaan varusvarastolle, suoraan gigaursan kitaan.


"Epäilty ei ole Phobos Way. En tiedä mikä se on, mutta se ei ole Way."
"Voitko toistaa?"
"Toistakaa edellinen!"
"Kersantti Hover raportoi! Epäilty havaittu varusvaraston suunnalla. Miehittäkää kaikki ulospääsytiet, sulkekaa mikä suljettavissa on ja sinetöikää ilmanvaihtokanavat ja huoltokäytävät! Älkää jättäkö sille edes kullinmentävää reikää pakotieksi!"

Rhett kuunteli tarkoin sotilaiden käymää viestintää, katse liikkuen rivakasti valvontakameran kuvasta toiseen. Majuri oli vähintäänkin yhtä hämillään tilanteesta kuin kaikki muutkin. Hänellä ei ollut aavistustakaan kuinka suhtautua siihen, ettei Cassiopeian kimppuun käynyt hahmo ollutkaan Phobos. Toki hän oli helpottunut ystävänsä puolesta, mutta samaan aikaan hän tunsi vatsanpohjassaan pahaenteisen tunteen. Jos se ei ollut Phobos, vaan jokin joka onnistui hämäämään jopa Rhettia ulkonäöllään, niin kuka tai mikä helvetti se sitten oli? Kameroiden kuvat eivät olleet onnistuneet kaappaamaan kuin vilahduksia ajojahdin kohteesta sen jälkeen, kun se oli kiiruhtanut pois selliosastolta, joten edes siihen ei Rhett voinut teorioitaan pohjata. Samaan aikaan Rhettilla oli kuitenkin toinenkin operaatio seurattavanaan, nimittäin Hucksin vangitseminen. Nyt kun täysimittainen hälytys oli annettu, olisi Hucks, sekä jokainen muukin potentiaalinen petturi Typhonilla, täydessä valmiustilassa toimimaan heitä vastaan. Tilanne oli vaarallinen. Vielä vaarallisemmaksi se kävi, kun yksi toisensa jälkeen aluksen kameroista alkoi sammua itsestään.

"Tuota...jokin hyökkäsi valvontajärjestelmäämme vastaan." Rhettin apuna edelleen häärivä mies ilmoitti, hänen rauhallinen eväshetkensä muuttuneena täysimittaiseksi puolustusoperaatioksi. "Kameramme ovat sokeina."
"Saatko sen korjattua?" Rhett kähähti. Hänen vatsanpohjansa tuntui siltä kuin jokin olisi mennyt juuri solmuun.
"Yritän paikallistaa ongelmaa, mutta tässä saattaa kestää..." mies totesi, häärien sormet sauhuten näppäimistön kimpussa, naispuolinen kollegansa tehden täysin samoin omalla päätteellään.

Kuin tässä kaikessa ei olisi vielä tarpeeksi, alkoi Rhettin viestin hälyttää. Vaikka hälytysääni ei poikennut mitenkään normaalista, kuulosti se jostain syystä juuri nyt pahaenteisemmältä kuin ennen. Rhett miltei jo aavisti, ettei tulevat uutiset olleet hyviä, liittyivätpä ne mihin tahansa. Hän sai varmistuksen epäilyilleen vastatessaan ja kuullessaan Hucksia noutamaan menneen ryhmän johtajan ilmoittavan, että Hucks oli kadonnut omille teilleen noin tunti sitten, eikä tämän liikkeistä ollut sen jälkeen tietoa. Rhett kirosi henkensä alta. Heillä oli vähintään kaksi vihamielistä toimijaa aluksellaan, ja heidän valvovat silmänsä olivat tuoreeltaan sokaistuja, mikä rajoitti heidän kykyään kartoittaa kokonaistilannettaan. Rhett veti syvään henkeä, miettien tilannetta loogisesti. Mikäli merkittävä osa heidän miehistöstään olisi kääntänyt takkinsa, käytäisiin käytävällä todennäköisesti jo taistelua Typhonin herruudesta. Koska tällaisesta ei ollut merkkejä, oli heillä kaiketi merkittävä ylivoima puolellaan. Nyt vain täytyisi suojata aluksen haavoittuvimmat alueet, sen komentosilta, koneisto, labra ja alusvarikko, sekä varmistaa sekä selliosaston että alukselle saapuneiden upseerien majoitustilojen turvallisuus. Aikailematta Rhett alkoi jakaa uusia ohjeita, tietoisena että osa niistä saattaisi kantautua ei-toivotuille korville, mutta pakon edessä ei muutakaan voinut.

Xirane nojaili sellinsä oveen. Hän vannoi kuulleensa normaalista poikkeavaa metakkaa toiselta puolelta. Kaksi liki peräkkäistä ääntä, jotka vaikuttivat kovin tutuilta, mutta oven läpi kuultuina tukahtuneemmilta kuin mihin kersantti oli tottunut. Olivatko ne laukauksia? Kahden äänen jälkeen oli ainakin tullut hyvin hiljaista, mikä taas täytti Xiranen mielen jännittyneestä odotuksesta. Seurasi joukko uusia ääniä jotka rikkoivat hiljaisuuden, tasatahtisia tömähdyksiä, jotka lähestyivät häntä. Joku oli juuri kävellyt hänen sellinsä ulkopuolelle. Oven avautuessa Xirane astui rivakasti kauemmas, turkoosi-ihoisen Hydruslaisen astuessa puolestaan peremmälle kiiruhdetuin askelin, kasvoillaan mustanpuhuva ilme, silmiensä murhanhimoinen katse kohdistettuna laikukkaaseen Diamiin. Totta puhuen jokainen Hydruslainen näytti Xiranen silmissä täysin samalta, joten hänen täytyi ihan rehellisesti tonkia hetken muistilokeroitaan osatakseen yhdistää tämän tulijan siihen vartijaan, joka oli antanut hänelle keinot ja mahdollisuuden sabotoida shokkipantansa. Hucks, jos hän ei vallan väärin muistanut.

"Sinä se vasta tempun teit..." Hucks kähähti tyytymättömästi. "Meillä oli suunnitelma, ja kuvittelin sinun osaavan seurata sitä."
"Meillä kummallakin oli toki suunnitelma. Omani vain poikkesi huomattavasti sinun versiostasi." Xirane virnisti hermostuneesti.

Hucks oli auttanut häntä pantansa sabotoinnissa, jotta heidän olisi helpompi paeta kun aika osoittautuisi sopivaksi. Xiranen hyökkäys Phobosta vastaan ei ollut kuulunut Hucksin suunnitelmaan. Diamikersantti oli tehnyt tuon päätöksen täysin omillaan, aikomuksenaan päättää päivänsä nopeasti vartijoiden laukauksiin, parhaassa tapauksessa ennättäen vieden Phoboksenkin mukanaan. Se oli hänen omassa päässään ollut hänen paras vaihtoehtonsa, sillä hän tiesi tarkalleen, mikä epäonnistumisen hinta oli, varsinkin tärkeän operaation mennessä reisilleen, ja Solari-operaatio oli ollut prioriteeteista korkein.

"Kiitos sinun, erikoisjoukot saivat syyn nuohota kameratallenteet suurennuslasin kanssa. On vain ajan kysymys, ennen kuin he hoksaavat minunkin osallisuuteni." Hucks tylytti.
"Mahtaa vituttaa." Xirane sivuutti Hydruslaisen valitukset. "Jos tulit noutamaan minua mukaasi, voit luovuttaa saman tien. En aio mennä mihinkään. Mitä ikinä sinä tai kukaan tällä aluksella kykeneekään minulle tekemään, se kalpenee sen rinnalla mikä odottaa jos palaan takaisin."
"Normaalisti ehkä niin, mutta vaikuttaa siltä että joku jossain pitää sinusta, eikä halua heittää sinua Hydran kitaan ihan vielä." Hucks puuskahti. "Minun käskettiin saattaa sinut alusvarikolle. Liittolaisemme on siellä parhaillaan valmistelemassa pakoalusta, varmistaen ettei sitä voida jäljittää. Saamme jatko-ohjeet, kunhan olemme selvillä vesillä."
"Ja entä jos kieltäydyn leikkimästä mukana?" Xirane tuhahti.
"Heittäisit hukkaan ainoan mahdollisuutesi kiivetä elossa ylös tästä kuopasta, jonka te Ocamarilla itsellenne kaivoitte." Hucks vastasi tylysti. "Minulle henkilökohtaisesti on se ja sama. Tehtäväni on varmistaa ettet puhu ohi suusi. Pelastamisesi hengissä on vain bonus, jota ilmankin voin elää. Sinä olet ainoa, jolla tässä on jotain hävittävää."

Samassa selliosastolle alkoi kantautua hälytyksen ääniä. Hucks tiesi sen merkitsevän, että suunnitelman toinen osuus oli käynnistynyt. Hälytys olisi ostanut heille hieman lisäaikaa, mutta tämä aikaikkuna sulkeutuisi nopeasti, joten heidän oli toimittava vailla viivytyksiä.

"Aika päättää, Xirane." Hucks hoputti. "Aluksessa on paikka sinullekin, muttemme jää odottamaan sinua."

Xirane harkitsi hetken aikaa siirtoaan. Hän myönsi että häntä pelotti, se oli vain luonnollista, sillä hän tiesi epäonnistumisen seuraukset. Saattoihan olla että Hucks vain valehteli saadakseen hänet mukaansa, mutta näkisikö kukaan, edes heidän sadistinen johtajansa, näin paljon vaivaa päästäkseen taittamaan hänen niskansa omin käsin? Eikö olisi ollut vain turvallisempaa käskeä Hucksin hoitaa asia nyt, kun siihen oli tilaisuus? Xirane ei suoranaisesti halunnut kuolla, se vain oli vielä hetki sitten tuntunut pienemmältä pahalta kahdesta tarjolla olleesta vaihtoehdosta. Hucksin sanat olivat kuitenkin saaneet sytytettyä pienen toivonkipinän kolmannesta vaihtoehdosta, sellaiseta joka ei päättyisi kersantin katkeraan kuolemaan, ja se houkutteli entistä enemmän. Ehkä hän oli hullu niellessään Hucksin sanat. Ehkä hän oli vain yöperhonen lentämässä kohti lepattavaa liekkiä...mutta hän päätti ottaa sen riskin.

"Tarvitsen aseen. Ihan vain jos tilanne eskaloituu." Xirane huomautti.
"Sinä vain ampuisit minua selkään heti tilaisuuden tullen." Hucks kieltäytyi, kohottaen oman aseensa Xiranen nähtäville. "Saat vain luottaa minun tähtäyskykyyni ja nopeaan liipaisinsormeeni."

Xirane ei luottanut kumpaankaan, mutta tyytyi nyökkäämään vastahakoisen hyväksynnän merkiksi, kehottaen Hucksia näyttämään tietä. Kaksikko alkoi taittaa matkaa kohti Typhonin alusvarikkoa, harpaten kevein askelin kahden Hucksin saapuessaan eliminoiman vanginvartijan ruumiiden yli, jatkaen matkaansa kohti alusvarikkoa.

Phobos, Mercer ja Bliss saapuivat varusvarikolle, tavoittaen siellä jo olleet korpraali Burdonin ja kersantti Hoverin sotilaat, jotka toivottivat tulijat tervetulleiksi Phobokselle jo tutuksi tulleella rituaalilla, joka pakotti hänet jälleen tuijottamaan Hydruslaisvalmisteisen kiväärin piipun huonompaa päätä. Toisin kuin Blissin, ei näiden sotilaiden kanssa tarvinnut kuitenkaan juuri neuvotella, vaan nämä osasivat todeta itsekin, ettei heidän jahtaamansa kohde ollut tulijoiden joukossa, kääntäen sen sijaan niin aseensa kuin huomionsakin toisaalle, kohti varusvaraston kattoa.

"Mikä tilanne?" Phobos kysyi vaimealla äänellä astuessaan kersantti Hoveriksi tunnistamansa sotilaan vierelle, jonka järkkymätön katse oli nauliutunut sotilaidensa tavoin kohti kattoa, hänen vitivalkoiset hiuksensa sekaiset ja osittain veren tuhrimat, kuten hänen kullanruskeat kasvonsakin. Veri ei kuitenkaan näyttänyt olevan hänen omaansa.
"Saimme sen eristettyä alueen ilmastointikanavaan." Hover vastasi, katseen hakiessa katonrajasta edes jonkinlaista ylimääräisen painon aiheuttamaa poikkeamaa, joka antaisi ilmi heidän kohteensa tarkan sijainnin. "Emme tosin ole varmoja sen tarkasta olinpaikasta, vain että se on jossain yläpuolellamme."

Phobos tunsi Hoverin ennestään, tietäen tämän varsin päteväksi työssään, mutta nyt tämän kullanruskeilla kasvoilla loisti ilme, jota sillä ei useasti nähnyt. Se oli ilme, joka kertoi ettei mies todellakaan ollut osannut aamulla herätessään varautua siihen, mitä ikinä olikaan tänään nähnyt, eivätkä hänen aivonsa olleet vielä onnistuneet myöskään prosessoimaan nähtyjä asioita käsiteltävään muotoon. Se oli pelon ja hämmennyksen ilme.

"Sinähän seurasit sitä tänne, eikö? Osaatko vähän valottaa minkä kanssa olemme tekemisissä?" Phobos tiedusteli, saaden Hoverin vihdoin katsomaan alas, suoraan häntä kohti hyvin merkitsevällä katseella.
"Toivoin että sinä osaisit itse vastata tuohon, Way." Hover murahti.
"Minä en tiedä tästä mitään, jos sitä vihjaat." Phobos puolustautui.
"En vihjaa mitään. Totean vain tosiasiat." Hover hymähti, palaten taas tarkkailemaan katonrajaa. "Aluksi kaikki luulivat jahtaavansa sinua, mukaan lukien majuri Sineth, jolta käsky alkujaan tuli. Jahdatuksi tullessaan tuo, mikä ikinä onkaan, paljasti kuitenkin oikean karvansa."
"Tarkoittaen mitä?" Phobos tiukkasi.
"Tapa jolla se liikkui...siinä ei ollut mitään inhimillistä." Hover vastasi, kuvaillen kuinka kohde oli kesken jahdin siirtynyt liikkumaan kaikilla neljällä raajallaan, kiipeillen seinillä kuin mikäkin hyönteinen, raajojen muljahdellessa tarpeen vaatiessa nivelkohdistaan tavoin joista moni saisi painajaisia. "Kolme alaisistani otti osumaa yrittäessään estää sen pakoa. Se on paitsi nopea, myös erittäin vahva ja vaarallinen."
"Onko meillä toimintasuunnitelmaa?" Phobos kysyi seuraavaksi.
"Haravoimme alueen ilmastointikanavat ja suljemme niitä yksi toisensa perään. Ajamme sen umpikujaan." Hover tokaisi. "Sen jälkeen voimme yrittää saada sen elävänä laskemalla ilmastointikanavan alas ja taltuttamalla sen ylivoimalla...tai sitten korvennamme sen kanavanpuhdistusprotokollalla."
"Jälkimmäinen kuulostaa hieman radikaalilta ratkaisulta." Phobos huomautti. Kyseinen protokolla oli suunniteltu polttamaan ilmanvaihtokanaviin eksyneet tukkeumat tuhkaksi, eikä sen käyttö aseena jotakin vastaan ollut sen pääsääntöinen, tai edes toivottava käyttötarkoitus.
"Ehkä. Mutta se on lopputulema johon kannattaa varautua." Hover totesi. "Vain parissa silmänräpäyksessä Hidan sai helvetinmoisen vamman rintakehäänsä, Seares puolestaan oli menettää kätensä, ja Bellows on onnekas jos hoitopuoli onnistuu kursimaan kasaan sen, mitä tuo otus jätti jäljelle hänen kasvoistaan. Toisin sanoen, sen hengissä nappaaminen voi käydä hyvin rumaksi hyvin nopeasti."

Phobos osasi samaistua Haverin perusteluun ja kunnioitti sitä. Hän tekisi kaikkensa napatakseen kohteen, mutta jakoi myös huolen ympärillään kokoontuneiden miesten ja naisten hyvinvoinnista. Jos kohde todella oli niin vaarallinen kuin Hover antoi ymmärtää, ei heillä ehkä olisi muuta vaihtoehtoa kuin eliminoida se. Jatkotoimien pohtiminen nyt oli kuitenkin vielä hieman ennenaikaista. Kohde oli saatava ensin kiinni, ja tässä operaatiossa Phobos oli enemmän kuin valmis auttamaan. Hover ohjeisti miehiä jakautumaan varusvaraston eri alueille tutkimaan jokainen ilmanvaihtokanavan pätkä, kulma ja koukero, ja käski näitä sulkemaan läpikäymänsä kanavanpätkät perästään, jottei kohde voisi paeta niihin. Ilmanvaihtokanavan sinetit olivat paksua terästä, eikä niitä saisi avattua kuin äärimmäistä voimaa käyttäen, mikä puolestaan olisi mahdotonta tehdä paljain käsiin, eikä varsinkaan heidän huomaamattaan.
Hitaasti mutta varmasti sotilaat alkoivat kulkea heille osoitettuja reittejään pitkin, jakautuen kolmen hengen ryhmiin. Phobos sai kumppaneikseen mukanaan tuomansa Blissin ja Mercerin, vaikka olikin nähnyt osan omasta väestään kokoontuneena alueelle hälytyksen seurauksena. Hän oli pistänyt merkille Geminin, joka epäröimättä oli ottanut komennon yhdessä puolikuntoisen Titanoksen kanssa hänen poissaollessaan, jakaen mukanaan tulleet toverinsa sopivankokoisiin ryhmiin ja ohjeistaen näitä kuin vanha konkari. Phobos tunsi hienoista ylpeyttä miehen valmiudesta kääntää esimiesrooli päälle kuin katkaisimesta naksauttaen, vaikka tämä olikin omasta mielestään liian pehmeä johtamaan. Mikä piti puolittain paikkansa. Olihan Gemini melkoinen pehmo, mutta vain tietyissä asioissa. Tuota pehmeämpää puolta toivat nytkin esille tämän yllä olleet vaatteet, jotka eivät ehkä olleet kaikkein arvovaltaa herättävimmät. Mies oli nimittäin pamahtanut paikalle pelkissä pinkeissä boxereissa, jotka vilisivät söpöjä giga-ursan kuvia, sekä perheeltään lahjaksi saamissaan villasukissa, joihin oli kudottu ällösöpöjä kuvia catronaista. Gemini ei ollut hälytyksen tullessa haaskannut aikaansa särmän vaatetuksen kanssa, vaan napannut mukaan vain kaikkein oleellisimman, oman aseensa, vaikka sitten tyylirikkeen uhalla. Tilanteen laadun huomioon ottaen kukaan tuskin välitti Geminin ulkoasusta, vaan keskittyivät olennaiseen.
Sotilaiden kulku oli liki äänetöntä, heidän askeleensa pehmeitä ja laskelmoituja kuin catronailla konsanaan. Kaikki pidättivät henkeään, korvat tarkkoina kohteensa mahdollisia ääniä varten, silmät hakien pienintäkin poikkeavaa liikettä ympäristöstään. Aika-ajoin jostakin ilmastointikanavan varrelta kuului laiska sihahdus, jota seurasi metallin hankaava ääni, viestien että jälleen yksi osa kanavasta oli varmistettu ja sinetöity, karsien alati heidän kohteensa pakoreittejä ja piilopaikkoja. Aina uuden kanavan ritilän saavutettuaan sotilaat pysäyttivät kulkunsa, yhden ryhmästään ottaessa tehtäväkseen sujauttaa varustukseen kuuluva minikamera ritilän reikään, kahden muun varmistaessa ettei mikään hyökkäisi suojattomaksi jäävän kuvaajan kimppuun. Kameran varmistaessa kanavanpätkän olevan tyhjänä, voitiin kanava sinetöidä ja jatkaa seuraavalle ritilälle. Minuutit tuntuivat venyvän piinallisiksi tunneiksi, ja mitä useampi sinetti sulkeutui, sitä piinaavammaksi odotus vain kävi.
Mercer pyöritti päätään laskiessaan pienen kameransa jälleen yhden ritilän välistä, viestien kumppaneilleen tämänkin kanavanosan olevan tyhjä. Phobos nyökkäsi hyväksyvästi, kurottautuen kanavan ohjauspaneelille näppäilläkseen sinetöintikomennon. Mercerin kääntyessä pakkaamaan kameraansa pois, Bliss asteli hieman etäämmälle, aikomuksenaan vilkaista heitä jossain vaiheessa väistämättä vastaan tulevan tiimin sijaintia. Bliss kohtasi katseellaan vastaan tulevat sotilaat, jotka viittoivat sanatta etsintöjensä tuottaneen täyden vesiperän. Sitten tilanne suistui kertaheitolla raiteiltaan. Ilmoille kajahti repivä ääni, kuin jokin olisi leikannut metallia, ja itse asiassa juuri niin oli tapahtunutkin. Ilmastointikanava Blissin yläpuolelta repesi kuin paperi, ja syntyneestä reiästä pudottautui alas jotakin, joka nopeasti tarttui Blissiin takaapäin, kietoen käsivartensa voimakkaasti tämän kaulan ympärille ja vetäen tämän ihmiskilvekseen, perääntyen kahden valtavan varustelaatikkopinon välissä kulkevaan käytävään. Syntynyt mekkala sai nopeasti muiden huomion, ja pian alue oli mustanaan erikoisjoukkojen väkeä, jotka tähtäsivät aseensa kohti tuskissaan kiemurtelevan Blissin takana ollutta hahmoa. Kaksi mustaa monttua tuijottivat suoraan häkeltyneiden sotilaiden suuntaan, kohdaten lopulta myös joukon kärjessä olleen Phoboksen silmästä silmään.

"Mikä vittu...?" Phobos sai hengähdettyä.

Oli kuin hän olisi tuijottanut peiliin, mutta samalla hän ymmärsi myös täysin, miksi Hover ja kumppanit olivat erottaneet hänet tästä tunkeilijasta. Elottomat, tunteettomat silmät poislukien, koko Phobos-kloonin rakenteessa oli jotakin häiritsevää ja väärää. Se oli muotoutunut epäluonnollisen näköiseksi pudottautuessaan alas normaalifysiikalleen liian pienestä ilmastointikanavan repeämästä, nivelten ja lihasten annettua periksi ja liu'uttua pois sijoiltaan, palautuen nyt hiljalleen sinne minne kuuluivatkin iljettävien rusahdusten saattelemana. Ja kuin siinä ei olisi ollut vielä tarpeeksi, paloivat tämän hahmon sormenpäät kirkasta valoa, tarkemmalla tarkastelulla paljastuen pieniksi skalpelia muistuttaviksi, sormensisäisiksi energiateriksi, jotka selittivät osaltaan hahmon kyvyn repiä metallia vaivattomasti. Näin aseistautuneena hahmon oli ollut helppo myös repiä eteensä tulleita sotilaita sairaalakuntoon pelkällä kädenheilautuksella, selittäen osaltaan Hoverin kertoman tovereidensa kohtalosta. Se mikä kuitenkin jäi vaille vastausta heidän tuijottaessaan tuota Phoboksen irvokasta kaksosta oli se kaikista ilmeisin kysymys: mikä helvetti tuo otus oli?

"Komentosilta varmistettu. Ohjaus ja aseistus lukittu vain teidän käyttöönne, majuri."
"Koneisto turvattu. Ei ilmeisiä vaurioita moottoreissa tai elintoimintoja ylläpitävässä laitteistossa. Sinetöimme alueen, kunnes tilanne on ohi."
"Labra eristetty ja henkilökunta turvattu. Vaaran taso toistaiseksi alhainen, mutta pidämme silmät auki."
"Kuitti." Rhett lausui lyhyesti vastaukseksi hänelle soljuneisiin raportteihin, joista kukin vuorollaan sai hänet hengittämään aavistuksen kevyemmin.
"Raportti upseerien majoitustiloilta. Alue turvattu. Emme ole kuitenkaan onnistuneet paikallistamaan eversti Roseaa, eversti Kobaltia tai majuri Raldoa, eikä heihin saa yhteyttä."
"Komento kaikille tiimeille! Pitäkää silmät auki everstien Rosean ja Kobaltin, sekä majuri Raldon varalta. Heidän turvallisuutensa tulee varmistaa kaikin keinoin." Rhett ilmoitti aikailematta, hänen viestinsä saavuttaen jokaisen sotilaan, jonka viestin oli sillä hetkellä päälle kytkettynä.
"Selliosasto A vaarantunut! Kaikkiaan neljä kaatunutta, ja Xirane on kadonnut sellistään. Oletettavasti tämä on Hucksin tekosia."
"Helvetti..." Rhett manasi henkensä alta. "Sinetöikää alusvarikko. Silmä tarkkana Hucksin ja Xiranen varalta. Käyttäkää tilanteen vaatimaa voimaa heidän taltuttamisekseen."
"Alusvarikko raportoi. Kaikki rauhallista. Aloitamme sinetöimään sisäänkäynt---"

Viimeinen raportti katkesi laukausten ääniin, yhteyden raportoijan viestimeen kadoten sitten kokonaan. Rhett teki kaikkensa saadakseen muodostettua uuden yhteyden alueella partioineisiin sotilaisiin, samalla vaatien koneiden ääressä kamerahäirintää vastaan kamppailevia tovereitaan muodostamaan näköyhteyttä alusvarikolle. Mutta aivan kuten muutkin kamerat, olivat alusvarikon valvovat silmät sokaistuina, jättäen heidät pimentoon siitä mitä siellä todella tapahtui. Raportin äkillinen katkeaminen, sekä sitä edeltäneet laukaukset, kertoivat kuitenkin omaa kieltään.

"Koodi punainen! Alusvarikko tarvitsee lisävoimia, niin paljon kuin voidaan irrottaa vaarantamatta muita alueita! Estäkää kaikkien alusten lähtö hinnalla millä hyvänsä!" Rhett ilmoitti tiukan komennon.

Xiranen ja Hucksin matka alusvarikolle oli taittunut yllättävän nopeasti ja vaivattomasti. Hucks tuntui tietävän tarkalleen mitä reittiä käyttää välttääkseen vartiota pitävät sotilaat, ja tiesipä myös mainita valvontakameroiden olevan toistaiseksi käyttökelvottomia. Hälytysääni kaikui käytävillä, rankaisten Xiranen kuuloelimiä terävällä ujelluksellaan. Sillä oli epäilemättä osansa siinä, miksi heidän matkansa oli taittunut niin kivuttomasti. Hucks arveli soluttautujan tehneen siirtonsa, mikä oli epäilemättä luonut hämminkiä aluksen miehistön keskuuteen, saaden nämä jahtaamaan omaa häntäänsä kuin päänsä kolhinut vulpia, vetäen huomion pois heidän paostaan. Parin täsmentävän kysymyksen jälkeen Xirane uskoi tietävänsä, mitä Hucks tällä soluttautujalla tarkoitti. Hän ei ollut törmännyt vastaavaan henkilökohtaisesti, mutta oli kuullut huhuja, jotka osuivat hyvinkin tarkasti yksiin Hucksin kertoman kanssa. Ilmeisesti soluttautujan tehtävä oli ollut eliminoida Cassiopeia rangaistuksena epäonnistumisestaan Ocamarilla, ja varmistaa että erikoisjoukot syyttäisivät Phobos Wayta teosta, ja pidättäisivät tämän potentiaalisena petturina. Pidätyksen jälkeen Phobos siirrettäisiin epäilemättä ennemmin tai myöhemmin pois Typhonilta varmempaan säilöön, mikä taas avasi imperiumin tukijoille tilaisuuden järjestää oma mies kuljetustiimiin, kaapata alus ja viedä Phobos mukanaan johtajiensa armoille, korjaten Ocamarilla sattuneet virheet. Xirane hymähti kuunnellessaan Hucksin pitkäpiimäistä selitystä heidän muka niin nerokkaasta suunnitelmastaan. Yksikään Diami tuskin oli yllättynyt, että tällaiseen varajuoneen oltiin päädytty, että imperiumin oli täytynyt lähettää soluttautuja siivoamaan Hydruslaisten jälkiä. Cassiopeia oli vain yksi pisara epäluotettavien Hydruslaisten joessa, yhtä kelvoton kuin Starodabant ja Tenwerakin. Hucks itsekään tuskin olisi poikkeus. Jos tälle vain annettaisiin tarpeeksi aikaa ja tilaisuuksia, löytäisi tämä epäilemättä keinon sotkea kaikki.
Kaksikko saavutti alusvarikon, ja peremmälle astuessaan heitä tervehti karmiva näky. Alueen vartijat makasivat lattialla verissään, kuka mihinkin asentoon lyyhistyneinä. Heidän vammansa olivat kohdistuneet pääasiallisesti heidän selkäpuolelleen ja takaraivoon, viestien raukkamaisesta yllätyshyökkäyksestä johon heillä ei ollut mahdollisuuttakaan ragoida ajoissa. Yksi vartijoista makasi verilammikossaan, käsi edelleen painettuna viestimensä päälle, jonka vihollispuolen laukaus oli lävistänyt siististi keskeltä, samalla lävistäen myös sotilaan koko pään korvasta korvaan, lasersäteen lopulta pysähdyttyä varikon seinään. Xirane katsahti alusten suuntaan, huomaten niiden lähettyvillä seisseen sotilaan, ja tämän seurassa tyynesti rahtilaatikon päällä istuneen, tupakkaa polttavan mekaanikon, kumpikin Hucksin tavoin Hydruksen pettureita, ja epäilemättä tämän verisen näyttämön arkkitehteja.

"Teilläpä kesti." mekaanikko murahti, ottaen henkoset tupakastaan, samalla kun hänen vieressään seissyt sotilas sitoi hänen vuotavaa päävammaansa, ainoaa merkkiä siitä että varikon vartijat olivat ennättäneet nostaa minkäänlaista vastarintaa heitä selkäänpuukottanutta kaksikkoa vastaan.
"Meillä oli...kielimuuri tehtävänannon ymmärtämisessä." Hucks tokaisi kuivasti, mulkaisten Xiraneen, kääntyen sitten taas mekaanikon puoleen. "Onko alus lähtövalmiina?"
"Miltei." mekaanikko tokaisi. "Elintoimintosysteemin kalibrointi on viimeistelyä vaille valmis."
"Emmekö voi lähteä ilman sitä?" Hucks patisti.
"Voimme, jos haluamme tukehtua heti avaruuteen päästyämme. Tai jäätyä, riippuen siitä pettääkö lämmitys vai hapenkierrätys ensin." mekaanikko murahti. "Sulkekaa ovi perästänne ja tuhotkaa sen aukaisumekanismi. Teimme jo saman kaikille muille sisäänkäynneille. Sen pitäisi ainakin hidastaa kaikkia häiriötekijöitä."

Hucks astui takaisin heidän käyttämänsä sisäänkäynnin suuntaan, valmistautuen sulkemaan paksun mekaanisen oven eristääkseen alusvarikon muusta aluksesta, kun samassa hänen näkökenttäänsä ilmestyi liikettä. Joukko sotilaita, liikkuen nopeasti mutta hallitussa muodostelmassa, kaarsi näkyviin käytävän toisessa päässä, aseensa valmiina avaamaan tulen tilanteen niin vaatiessa. Tulijat olivat selvästi huomanneet Hucksin ensin, ja tuskin tämä petollinen vanginvartija oli ennättänyt edes sisäistää näkemäänsä, kun hän sai jo ensimmäisen osuman, lasersäteen lävistäessä hänen reitensä ja pakottaen hänet kaatumaan hallitsemattomasti suorilta jaloiltaan kohti kylmää lattiaa. Hucks sai vielä kaksi lisäosumaa vain hengähdyksen kestäneen kaatumisensa aikana, toisen kylkeensä ja toisen vatsaansa, mutta kumahtaessaan maahan hänen onnistui kiepauttaa itsensä sivuun, pois tulijoiden tulilinjalta. Kiivaasti hengittäen, kipuaan irvistellen, Hucks nojasi itsensä aluksen seinään, kuullen tovereidensa juoksuaskeleiden kolisevan metallilattiaa vasten näiden varautuessa kohtaamiseen vastapuolensa kanssa.
Xirane ei ollut aikaillut, vaan suorastaan loikkasi rahtilaatikoiden suojaan. Aseettomana hänen oli turha haaveillakaan minkäänlaisen vastarinnan tekemisestä. Kaikki mitä hän nyt saattoi ajatella oli liki täydessä lähtövalmiudessa ollut alus, jonka lastiruuman luukku ammotti avoimena ja kutsuvana vain joidenkin metrien päässä. Myös mekaanikko näytti pyrkivän kohti tuota samaa avointa luukkua, tehden parhaansa vastatakseen erikoisjoukkojen tuleen, hänen sotilastoverinsa puolestaan pyrkiessä uhkarohkeasti Hucksin rinnalle, ensisijaisesti sulkeakseen varikon oven, mutta myös varmistaakseen ettei haavoittunut Hucks jäisi heidän vastustajansa käsiin. Sotilaan yritys jäi kuitenkin puolitiehen erikoisjoukkojen lasersäteiden lävistäessä tämän kehon lukuisista eri kohdista, saaden miehen kaatumaan surkeaksi, riekaleiksi revityksi mytyksi alusvarikon lattialle.

"Perkele..." mekaanikko noitui lastiruuman suuaukolta. Hänen ilmeensä kuitenkin kirkastui hänen huomatessaan, että kalibrointiohjelma oli tehnyt tehtävänsä, ja alus oli täydessä lähtökunnossa. Nopeasti hän käänsi huomionsa Xiraneen. "Vauhtia nyt!"

Xirane laukaisi itsensä liikkeelle kuin aseen piipusta, juosten rahtilaatikoiden ja aluksen välisen välimatkan umpeen kaikilla sielunsa ja ruumiinsa voimilla, heittäytyen sisään juuri parahiksi erikoisjoukkojen vyöryessä sisään. Aikailematta osa sotilaista tarttui haavoittuneeseen Hucksiin riisuakseen tämän aseistaan, muiden keskittyessä estämään pakoaluksen nousu. Mekaanikko ryntäsi Xiranen rinnalle, tuupaten aseensa tämän käsiin.

"Pidättele niitä minkä pystyt. Jos emme nouse ilmaan nyt, emme nouse koskaan." mekaanikko kähähti, kiiruhtaen sitten kohti aluksen ohjaamoa.

Xirane, viimein aseistettuna, kiirehti lastiruuman luukun luokse, ottaen turvaa aluksen seinämästä, ampuen kohti jokaista joka onnistui hivuttautumaan hänen näköpiiriinsä. Pelkkä pistooli oli laiha lohtu vastapuolen rynnäkkökivääreitä vastaan, mutta eipä sillä tätä tulitaistelua aiottukaan voittaa, vain pakottaa erikoisjoukot hidastamaan etenemistään juuri sen verran, etteivät nämä uskaltaisi vain rynnätä sisään. Hidasteenakin se palveli vain tiettyyn pisteeseen asti, ja alkoikin näyttää uhkaavasti siltä, että erikoisjoukkojen miesylivoima veisi siivet Xiranen ja mekaanikon pakohaaveilta. Juuri kun erikoisjoukot päättivät vain hylätä varovaisuuden ja rynnätä aluksen sisään, lastiruuman luukku alkoi sulkeutua, ja alus nytkähti ilmaan, kohoten jalkaisin edenneiden sotilaiden saavuttamattomiin. Luukun sulkeutuessa nämä saattoivat vain nähdä Xiranen laikukkaat, virnistelevät kasvot, Diamikersantin nauttiessa vahingoniloisena erikoisjoukkojen monenkirjavista vihan ja turhautuneisuuden ilmeistä. Viimeisenä oljenkortenaan erikoisjoukot yrittivät tulittaa aluksen moottoreita, mutta turhaan. He saattoivat vain seurata, kuinka pakoaluksen lähettämä signaali pakotti Typhonin alusvarikon portin auki. Alus ampaisi matkaan ennen kuin portti oli edes täysin avoimena, läpäissen suojakentän joka esti sisälläolijoita tempautumaan avaruuden tyhjiöön portin ollessa auki, kadoten nopeasti ulkona avautuneeseen hyytävään pimeyteen. Kaikki mitä erikoisjoukkojen väki saattoi tehdä oli niellä karvas tappionsa ja hyväksyä se tosiasia, että he olivat epäonnistuneet. Tunne oli käynyt aivan liian tutuksi monille näistä miehistä ja naisista kuluneen puolen vuoden aikana, mutta se ei tehnyt siitä vieläkään yhtään helpompaa.

"Sulkekaa portti." ryhmänjohtaja murahti turhautuneena, jolloin pari hänen mukanaan tulleista miehistä suuntasi kohti alusvarikon valvomokoppia, jonka kautta kontrolloitiin varikon keskeisiä toimintoja.

Ryhmänjohtaja katsahti halveksuvasti Hucksin, Xiranen ja heidän mekaanikkotoverinsa puolesta taistelleeseen sotilaaseen, joka makasi hengettömänä rahtilaatikoiden juuressa. Hän ei tuntenut tätä miestä, mutta toivoi taustojen selvittelyn tarjoavan edes jonkinasteista selkoa tämän liikkeistä, mahdollisesti myös muista petollisista osapuolista, jotka eivät vielä olleet heidän tiedossaan. Se oli hopeareunus tässä muutoin katastrofaaliseksi äityneessä tilanteessa. Hieman kuollutta sotilasta parempi uutinen oli Hucks, joka oli selvinnyt tulitaistelusta, vaikka näkyikin menettäneen tajuntansa. Se helpotti petturin siirtoa sairastuvalle, jossa tämän vammat paikattaisiin. Jahka tämä oltiin kursittu kasaan, tämä pistettäisiin kyllä puhumaan, tavalla tai toisella. Ryhmänjohtaja huokaisi syvään, tietäen tehtöväkseen ilmoittaa Rhettille heidän operaationsa tuloksesta.