YPP:n suurikokoinen alus kohosi ilmaan, jättäen valkean Ocamarin taakseen ja suunnaten kurssin takaisin Applecoreen. Pian ilmatilan jätettyään alus kiihdytti voimakkaasti, siirtyen matkaamaan täydellä nopeudellaan. Ocamarin pakkaset alkoivat jo nyt vaikuttaa pelkältä muistolta, vaikkakin planeetan tapahtumat olivat jättäneet lähtemättömät jälkensä heihin, jotka olivat olleet tarpeeksi onnekkaita palaamaan kotiin elossa. Ennen matkan alkua kukin selviytyjä oli ohjattu heille määrättyihin henkilökohtaisiin hytteihinsä, joista heillä ei ollut lupaa poistua ennen YPP:n saavuttamista. Sonaro oli perustellut ratkaisua sanomalla, että heistä kukin oli ollut pitkään altistuneena Tabooralaisen läsnäololle, ja sen myötä mahdollisesti myös virukselle, joka oli romauttanut ennen niin mahtavan kansan Arcanan valta-asemasta sukupuuttoon. Koska viruksen ominaisuuksia muissa kansoissa ei juuri tunnettu, ei tartuntoja voinut sulkea pois ilman tarkempia testejä, eikä kukaan aluksella ollut valmis riskeeraamaan laajempaa tartuntaa.
Phobos istui hyttinsä vuoteella selkä seinään nojaten, seuraten pienestä ikkunastaan kuinka alati loittoneva jäämaailma kutistui kiihtyvää vauhtia, kunnes hukkui ympäröivien tähtien sekaan ja katosi kokonaan näkyvistä. Kasvoillaan mies puki väsynyttä ilmettä. Hän oli käynyt läpi paljon, menettänyt enemmän kuin oli ollut kohtuullista odottaa...ja nyt YPP odotti hänen vielä venyttävän sietokykyään entisestään heidän takiaan, viivyttäen samalla kaikkea sitä oleellista työtä, joka häntä odottaisi erikoisjoukkojen päämajassa. Hänen täytyisi tehdä raportti majuri Rhett Sinethille, jossa joutuisi käymään läpi jokaisen tuskaisan yksityiskohdan heidän operaatiostaan. Kaatuneiden sotilaiden nimilista oli pitkä, ja sen riveillä oli lukuisia tuttuja nimiä, myös yksi hänen lähimmistä, pitkäaikaisimmista tovereistaan. Erida ja Phobos olivat aina tulleet erinomaisesti toimeen keskenään, ja pelkkä ajatus siitä, että tämä oli nyt poissa, sattui enemmän kuin yksikään kersantin saama fyysinen vamma. Phoboksen ainoiksi lohdunaiheiksi tällä synkällä hetkellä jäivät uutiset Geminin ja Shinean löytymisestä, kolhittuina mutta elossa kumpikin. Shinea oli jossakin tämän aluksen uumenissa, todennäköisesti Phoboksen tavoin karanteenissa. Gemini puolestaan oli jo varmasti matkalla erikoisjoukkojen päämajaan. Hänen tiiminsä hyvinvointi huoletti toki Phobosta, mutta hän tiesi erikoisjoukkojen lääkintäväen ammattitaitoiseksi, sekä miehensä sitkeiksi. He olivat selvinneet kaikista vastoinkäymisistä huolimatta pois Ocamarilta. Olisi sulaa hulluutta edes kuvitella, että he suostuisivat antamaan periksi vammoilleen enää tässä vaiheessa. Jääräpäisiä simpanoita joka ikinen heistä, eikä Phobos itse ollut sen parempi. Mitä taas tuli heidän petturikaksikkoonsa, olivat uutiset olleet vähemmän tervetulleita. Cassiopeia oli löytynyt Geminin viereltä, luovuttaen itsensä erikoisjoukkojen haltuun vailla vastarintaa, mutta Starr, se mies jonka Phobos olisi ennemmin haaviinsa halunnut, oli kadonnut jäljettömiin. Phobos ei ollut unohtanut mitä Starr oli sanonut Chimeroksen tapauksesta. Hänestä tuntui kuin itse kohtalo ivaisi häntä, heilutteli syöttiä hänen nenänsä edessä, vain kiskoakseen sen taas pois juuri kun hän oli tarttumaisillaan siihen. Kuinka Phobos olikaan toivonut voivansa puristaa jokaisen tiedonpisaran kaksinaamaisesta alaisestaan. Mutta menetetyssä mahdollisuudessa oli turha rypeä. Hänen täytyisi suunnata tuo sama puristusvoima Cassiopeiaan ja Xiraneen, jotka olivat selvästi komentoketjun alemmasta päästä, mutta silti siihen kytköksissä. Kuka tietää, kenties jommalta kummalta irtoaisi jokin arvokas tiedonmuru, jotain joka tuntui itsessään mitättömältä, mutta riittäisi täydentämään kokonaiskuvaa, jota Phobos oli hiljalleen kasaillut kokoon Chimeroksen tragediasta asti. Mutta sitä Phobos saisi odottaa vielä hetken pidempään. Juuri nyt hänen täytyisi keskittyä tähän hetkeen, tähän hiljaisuuteen Ocamarin ja YPP:n välimatkan aikana. Hytin lämpö sai Phoboksen raukeaksi pakkasessa kärvistelyn jälkeen, hänen silmäluomensa tuntuen painavan tonnin kumpikin. YPP:n väki ei ehkä edustanut Phoboksen mieleisimpiä matkakumppaneita, mutta ainakin mies koki voivansa luottaa heihin, edes sen verran että uskaltautui laskemaan suojaustaan hieman. Phobos antoi itselleen luvan nuukahtaa keveään vulpianuneen, jota hänen kehonsa oli epätoivoisesti jo kaivannutkin.
Razer istui yksinään hänelle osoitetussa hytissään, keinutellen vääntynyttä sahamiekkaansa pöydällään. Etsintäpartio oli tuonut miekan takaisin tehtaalta, muttei naista jolle Razer sen oli uskonut. He olivat olleet hyvin vähäsanaisia, mainiten vain tutkivansa tilannetta tarkemmin ennen kuin voisivat antaa kattavaa selontekoa siitä, mitä ikinä tehtaalla oli tapahtunut. Indigosta ei ollut mainintaakaan. Razer yritti löytää tälle järkeenkäypää selitystä, siinä kuitenkaan onnistumatta, tarkastelipa asiaa kuinka päin hyvänsä. Mietteisiinsä uppoutuneena, toinen toistaan monimutkaisempia vaihtoehtoja puntaroidessaan Razer kuljetteli sormiaan sahamiekkansa kylkeä vasten. Hän havahtui äkisti aatoksistaan tuntiessaan sormissaan jotakin normaalista poikkeavaa, pienen taipuvan kulman joka pilkotti aseen kahvan ja terän väliin jäävän koneiston luukun alta. Kulmiaan kohottaen Razer avasi luukun, joka vapautti sisältään sinne taitellun paperin. Avatessaan sen Razer huomasi katselevansa piirrosta kauniista naishahmosta, jonka kehoa koristivat lukuisat taiteelliset tatuoinnit, ja jonka hameen rypyt muodostivat jo itsessään omanlaisensa taideteoksen. Razer tunsi tuon taidetyylin hyvin. Indigo oli sen raapustanut, ja jostain syystä jättänyt Razerin löydettäväksi, kenties siltä varalta ettei voisi palata takaisin hänen kanssaan. Mutta mitä ihmettä Indigo oli yrittänyt hänelle tällä kuvalla viestiä?
Sonaro Dogrenn istui komentajan tuolissaan, hänkin Razerin lailla mietteisiinsä vajonneena, mietteisiin jotka niin ikään koskivat Indigoa. Hän puolestaan oli saanut käsiinsä aivan toisenlaisen viestin kuin nuori Artemire, paljon pahaenteisemmän. Indigon rikkinäinen hengitysmaski oli laskettuna legendan istuimen käsinojalle. Sen enempää ei naisesta oltu löydetty. Merkit viittasivat siihen että nainen oli jäänyt vihollisen haaviin, mutta tämän olinpaikkaakin suurempi kysymys kuului, kuka oli tämä vihollinen. Myös tästä oli löytynyt omat merkkinsä. Sonaro tutkaili tarkoin kuvaa kangaskappaleesta, joka oli löydetty lojumasta Aqualidin maskin viereltä. Kangaspala kantoi kuvaa suuresta kilvestä, miekka pystyssä takanaan, ja kyljessään uljas Basior, suurikokoinen susieläin, ulvoen kohti taivaita. Tämä oli epäilemättä Diamien imperiumin vaakuna. Sonaro tiesi, että kullakin kuvan elementillä oli vastineensa tosielämässä. Vaakunan kilpi ja miekka edustivat kahta keisarin uskollisinta alamaista, toinen suojaten hallitsijaa, toinen sivaltaen maahan tämän viholliset. Basior puolestaan edusti itseään keisaria, laumansa johtajaa. Kuvassa kuitenkin oli jotakin, joka poikkesi tavanomaisesta tulkinnasta imperiumin vaakunasta, yksityiskohta joka käänsi koko kuvan päälaelleen. Vaakunan kilpeä halkoivat kolmen pitkän raatelukynnen jäljet, jotka ikään kuin repivät kilven halki, arpeuttaen sen kylkeen kuvastetun basiorin, ikään kuin kiistäen kaiken sen mitä vaakuna alkuperäisesti edusti. Mikä tämän kuvan merkitys sitten oli, ja miksi se oli löytynyt Ocamarilta?
Cassie ja Gemini matkustivat Hydruslaisessa kuljetusaluksessa, toinen tiimitovereidensa ympäröimänä, toinen kahlittuna ja suljettuna rahtiosastolle. Samalla kun Gemini sai nauttia tovereidensa välittömästä vinoilusta ja piikittelystä, Cassie oli aivan yksin, vain ajatuksensa seuranaan. Nainen mietti kaikkea mitä oli tapahtunut, niin Ocamarilla kuin ennen sitäkin, valmistaen itseään henkisesti sille mikä ikinä häntä päämajassa odottaisikaan. Hän oli valmis ottamaan tuomionsa vastaan sellaisena kuin se annettaisiin, mutta samalla hän toivoi saavansa ainakin hetken lisäaikaa, sen verran että saisi vielä tavata isänsä, edes kerran. Sitä enempää ei Cassie enää tulevaisuudeltaan odottanut. Mutta kiitos Indigon yllättävän katoamisen, jopa se tuntui taas pelkältä kaukaiselta haaveelta.
Samaan aikaan kun muut osapuolet olivat jo jättämässä Ocamaria taakseen, yksi hahmo pysyi visusti aloillaan, sulkeutuneena maanalaiseen muonavarastoon, halkoen parhaansa mukaan jäätyneitä säilykkeitä ravinnokseen. Haromin tuntema tuska oli tällä hetkellä monenkirjava. Hän tunsi fyysistä kipua haavoittuneessa käsivarressaan, lamauttavaa tunteiden kipuilua tulleensa rakastamansa naisen hylkäämäksi, sekä viiltävää kipua ylpeydessään tiedostaessaan, että pelkkä huora, yhdessä metsästäjäkadetin kanssa, oli onnistunut vesittämään hänen suunnitelmansa. Myös pelko kummitteli miehen mielessä, sillä hän tiesi etteivät hänet tänne komentaneet tahot ilahtuisi Solarin tuhosta. Mutta Haromilla oli suunnitelma. Hänellä oli aina suunnitelma. Piilotettuna hänen celleeninmyrkkyä jakavan rannekkeessaan olleeseen pieneen piilolokeroon lepäsi hänen pääsylippunsa takaisin huipulle, datasiru jonka hän oli ottanut haltuunsa tehtaalta Solarin valmistuttua kuljetuskelpoiseksi. Juuri nyt tuo siru oli ainoa olemassaoleva kaavio Solarin rakentamista varten, ja Harom tiesi tarkalleen kuinka arvokas se oli. Nyt hänen täytyisi vain pitää matalaa profiilia, antaa pölyn laskeutua ennen kuin etsisi keinon paeta tältä jääpallolta.
Chapter 26. Zenith (1/2)
Pieni talo mäen päällä hiekkatien päässä. Kirkkaan sininen taivas ja suloisen lämmin auringonpaiste kasvoilla. Salem hymyili leveästi heittäytyessään selälleen tuon tien varrelle, maaten huolettomana kuin lapsi, kädet ja jalat suoristettuina. Luihin ja ytimiin yltänyt kylmä oli väistynyt, tehden tietä autuaan lämpimälle tunteelle, joka sai Salemin virkoamaan aivan uuteen eloon, valmiina saavuttamaan kaiken mitä vain keksisi tavoitellakaan. Hetken aikaa nautittuaan Salem suorastaan loikkasi ylös maasta, aloittaen itsevarman askelluksen kohti tuota taloa, hymyillen leveästi saavuttaessaan sen kuistin, kuullessaan sisältä kantautuvan puheensorinan. Hän tunsi kummatkin äänet, ja niiden kuuleminen oli kuin musiikkia nuorukaisen korville. Kotoisa tunne oli kuin lämmin huopa hänen harteillaan hänen kurottaessaan kohti ovea, valmistautuen avaamaan sen. Mutta sillä hetkellä kun hän kosketti oven pintaa, hänet täytti jokin aivan toisenlainen tunne, tunne siitä ettei hänen pitäisi katsoa sisäpuolelle, että hänen olisi paras vain pitää ovi suljettuna, häipyä matkoihinsa ja unohtaa tämä paikka loppuiäksi. Salemin käsi tärisi hänen mielensä taistellessa siitä, mitä seuraavaksi tehdä. Lämpimät, tutut äänet jatkoivat keskusteluaan, tuskaisen lähellä häntä, erotettuina hänestä vain tuolla yhdellä ovella. Ne kutsuivat häntä kotiin, kuulostaen siltä kuin kaipaisivat häntä yhtä paljon kuin hän oli kaivannut niitäkin...ja silti, jostakin selittämättömästä syystä, Salem oli kauhuissaan ajatellessaan mitä näkisi, jos nyt avaisi oven. Naisääni kutsui häntä uudelleen, jämäkkänä ja vaativana, mutta samalla lämpöisenä, juuri sellaisena kuin rakkaan äidin ääni nyt yleensä ymmärrettiin. Pian siihen yhtyi myös isän ääni, voimakas ja turvallinen, kuten isäkin oli aina ollut. Kaipuu vanhempien luo sokaisi Salemin kaikille hänen takaraivossaan jyskyttäville varoituksille, ja syvään henkäisten hän työnsikin oven tieltään, valmiina kohtaamaan elämänsä tärkeimmät ihmiset uudelleen. Sillä hetkellä kun ovi raottui auki, kaikki lämpö ja valo katosi hänen ympäriltään. Aurinko lakkasi paistamasta, lämmin tuuli puhaltamasta, ja valo tuntui valuvan pois kuin vesi viemäriin, näennäisesti hänen kotitalonsa nielemänä. Salemin ylittäessä kynnyksen kaikki oli pimeyden peitossa, tunkkaisen ja raudansekaisen katkun leijuessa ilmassa, saaden nuorenmiehen voimaan pahoin, muttei läheskään yhtä pahasti kuin näkymä, joka hänen silmiensä eteen oli avautunut. Salem tuijotti kauhuissaan kahta eteisessä makaavaa hahmoa, verissään ja viilleltyinä, tuupertuneina toistensa vierelle, kuin suojellen toisiaan hyökkääjältä joka tämän oli näille kahdelle tehnyt. Itse huone oli synkkä, mutta silti Salem tunnisti veren sen nähdessään. Lattia, seinät ja katto olivat täysin sen peitossa. Salem tuijotti kahden liikkumattoman ruumiin ilmeettömiä kasvoja, jotka kummatkin katsoivat häntä takaisin, loputon tyhjyys silmissään.
"Elvytysprosessi suoritettu onnistuneesti...aloitan kehon puhdistusprosessin." Salem kuuli irtonaisen, vääristyneen ja metallisen äänen lausuvan, kumisevan ympärillään kuin olisi kaikunut jostakin häntä ympäröivän todellisuuden ulkopuolelta.
Salemin jalat kävelivät vastentahtoisesti kohti eteisestä yläkertaan johtavia portaita, seinien sykkiessä hänen sydämenlyöntiensä tahtiin, vaikuttaen siltä kuin antaisvat periksi millä hetkellä hyvänsä. Salem ei tiennyt miksi suuntasi kulkunsa yläkertaan. Se tapahtui täysin vastoin hänen tahtoaan. Sen verran hän oli ensimmäisestä kodistaan onnistunut mielessään säilyttämään, että tiesi portaiden toisesta päästä löytyvän vain makuuhuoneet, niin vanhempien kuin omansakin. Niitä kohti nuoren Azmealaisen matka nyt kävikin, jokainen askel edellistä painavampi. Ja jokaisella askeleella kasvoi myös ahdistava tunne miehen rinnassa. Katsoessaan ylös sai Salem huomata, että portaiden yläpääty oli kuin musta aukko, ilmeinen lähde kaiken valon nielleelle voimalle. Salemin hengitys oli raskasta, ja sitä säestivät ympäriltä kantautuvat koneiden äänet, jotka mieli yhdisti hengityskoneen puhinaan. Salem ei vain tuntenut pulssiaan, hän kuuli sen, hiljaiset piippaukset korvissaan, joiden tahti kiihtyi sitä mukaa mitä edemmäs hän portaita kapusi, kohti tuota tyhjää mustuutta. Ympäröivästä valottomuudesta kantautuvat äkilliset, epämääräiset kuiskaukset saivat Salemin katsomaan ympärilleen, vain huomatakseen kauhukseen kuinka hänet olivat ympäröineet joukko irtokasvoja, joiden kermanvalkeat ja rosoreunaiset muodot valuivat esiin hiilenmustista seinistä. Kasvot väreilivät epäluonnollisesti leijuessaan hiljalleen hänen ympärillään, tuijottivat häntä pelkkä mustuus tyhjänä ammottavissa silmäkuopissaan, suu vääntyneenä äänettömään huutoon, veri valuen noroina niiden kermanvalkealla iholla. Dress-up-murhien uhrit olivat palanneet kummittelemaan Salemille, tuoden mukanaan sen saman pistävän mullan ja sammaleen katkun, jonka hän oli tuntenut kulkiessaan Driftmanin kartanon salakäytävässä, ennen kuin oli löytänyt sen kammottavan huoneen, jossa perheen sisäkkö oli itsensä naamioinut murhaamiensa tyttöjen kaltaiseksi. Kasvot pyörivät hiljaista, aavemaista piiriä miehen ympärillä, kuiskien yhtä ja samaa sanaa, joka oli nyt muuttunut paljon selkeämmäksi.
"Murhaaja, murhaaja, murhaaja." kasvot hokivat.
Salem halusi sanoa jotain, puolustautua noiden syyttävien äänien hyökkäystä vastaan, mutta hänen leukansa oli lukittunut täysin, aivan kuin hänen hampaansa olisivat liimautuneet yhteen. Hän ei saanut suustaan muuta kuin epämääräistä yninään, ja mitä enemmän hän yritti, sitä tiukemmin hänen leukansa puristui umpeen, kipuillen leukaperissä ja tuoden suuhun veren rautaisen maun. Lamautuneena Salem joutui seuraamaan vierestä, kuinka nuo irtokasvot, yksi toisensa jälkeen, roihahtivat liekkeihin ja paloivat hiljalleen pois, aivan kuten Driftmanin kartanokin oli palanut hänen tehtävänsä saavutettu päätöksensä.
"Kouristuksia! Hänet pitää rauhoittaa välittömästi." vääristynyt ääni kähisi jälleen, yhä irtonaisena kaikesta muusta, yhä vailla lähdettä.
Ocamarin pureva tuuli tuntui jälleen Salemin keholla hänen seistessään jähmettyneenä portaikon puolivälissä. Se puhalsi suoraan häntä vasten, jokainen tuiverrus tuntuen raipaniskulta paljasta ihoa vasten. Samassa Salem tunsi painon selkäänsä vasten, aivan kuin jokin olisi nojannut häneen. Mutta toisin kuin toisen ihmisen keho, joka toi mukanaan lämmön tunteen, tämä paino toi vain lisää kylmyyttä, purevampaa kuin jää, sellaista joka jätti jopa Ocamarin tuulet varjoonsa. Salem tunsi kuinka kaksi uloketta alkoi hiljalleen luikerrella hänen kehollaan, toinen kietoutuen hänen etupuolelleen olan yli, toinen vastakkaisen puolen kyljeltä. Nämä ulokkeet hakeutuivat määrätietoisesti hänen rintakehälleen, kunnes yhdistyivät tarkalleen kohtaan josta hänen sydämensä oli hakkaamassa tietään läpi, pulssin kohotessa hetki hetkeltä kiivaammaksi. Salem katsoi alaspäin, nähden rintaansa vasten puristuneet kämmenet, sekä harmaat käsivarret jotka vetivät hänen selässään tuntunutta painoa vain tiukemmin häntä vasten. Jokin tuijotti häntä aivan hänen kasvojensa vierellä. Salem tunsi tuon lävistävän katseen, sekä kylmän hengityksen poskellaan. Hän tunsi pakottavaa tarvetta kääntää päätään nähdäkseen kyylääjänsä, mutta samalla pohjatonta pelkoa siitä mitä hänen silmänsä kohtaisivat, jos hän antaisi sen tapahtua. Salem oli tehnyt jo kertaalleen virheen antaessaan uteliaisuutensa ja toiveikkuutensa viedä voiton, kun oli päättänyt avata kotitalonsa oven, joten nyt hän teki tietoisen päätöksen olla katsomatta. Hän silti tunsi sen. Tuon syyttävän katseen, jolla hänen tappamansa Diami oli häntä katsonut kaatuessaan elottomana hangelle. Salem tiesi ettei halunnut nähdä sitä samaa ilmettä enää koskaan uudelleen.
"Et ole yhtään heitä parempi..." Diamisotilaan aave kuiskutti Salemin korvaan, puristaen tiukemmin kiinni nuorukaisen rintakehään, upottaen sormensa hänen lihaansa, kyntensä hänen hulluna takovaan sydämeensä.
Musta aukko portaiden yläpäässä alkoi väristä, luoden vääristyneitä välähdyksiä kauheista asioista Salemin silmien nähtäville. Driftmanin sisäkkö Fanna seisoi hetken hänen edessään, puristaen Alissa Tabiserin irtokasvoja omiaan vasten, tukien niitä käsillään paikoilleen, samalla kun se sairas paskiainen, Leopold Driftman, seisoi naisen takana, kädet himokkaasti kourien sisäkön kehoa, tämän itkiessä verisiä kyyneliä karmean naamionsa takaa. Fannaa ja Driftmania seurasivat Diamit, jotka kantoivat kasvoillaan puhtaimman ilon ja riemun ilmeitä, vaikka heidän pakkasvarustuksensa, kuin myös kasvonsa, olivat kostutettuina heidän uhriensa verellä. Hahmojen silmät kirjaimellisesti roihusivat kuin helvetin liekit heidän nauraessaan ja ulvoessaan uhriensa kohtaloa, uhrien jotka pukivat Salemin itse tappaman Diamin ilmeitä kasvoillaan, kaikki tuijottaen suoraan Salemiin. Kuvajainen muuttui vielä kerran, tällä kertaa ottaen Harom Tenweran muodon, joka tuijotti Salemiin kylmällä katseella, hänen mustat silmänsä tuntuen nielevän hänen sielunsa. Juuri tuo julma katse oli pukenut Haromia tämän iskiessä myrkyllisen pistimensä Salemiin, saaden nuorukaisen tuupertumaan hankeen. Salem puristi silmänsä umpeen. Hän ei halunnut nähdä enempää. Tämä kaikki oli hänelle aivan liikaa. Mutta vaikka hän ei nähnytkään sitä muotoa jonka musta aukko seuraavaksi otti, kuuli hän yhtä selkäänsä takertuneen Diamin sanat: et ole yhtään heitä parempi.
"Myrkky on poistunut hänen elimistöstään. Hänen pitäisi selvitä tästä." vääristynyt ääni totesi, hukuttaen Diamin syyttelyt alleen, ja sen myötä myös hyytävä ote Salemin kehosta alkoi vihdoin hellittää otettaan, painostava tunne joka koko valottoman talon oli vallannut tasaantuen ja vapauttaen Salemin jäsenet jälleen, antaen hänelle vapauden liikkua.
Salem avasi silmänsä, huomaten kotinsa muuttuneen. Se ei enää ollut tuo valoton helvetinloukko jossa hän hetki sitten oli seissyt. Nyt se oli epätarkka, utuinen ja hailakka, kuin kangastus Azmean erämailla. Ainoa asia, joka yhä yhdisti tämän version talosta aiempaan painajaistaloon, oli tuo musta aukko, joka edelleen väreili ja sykähteli portaiden päässä. Silmiään siristäessään Salem oli näkevinään jotakin tuon pimeän portaalin sisällä, humanoidin hahmon, joka tuijotti portaiden kaiteen välistä alas eteiseen, kohti myttyä jollaiseksi Salemin vanhemmat olivat lattialle tuupertuneet. Hoippuen ja haparoiden Salem yritti liikkua kohti tuota hahmoa, pyrkien näkemään mikä se oli, ja miksi se oli tuon iljettävästi muljuavan mustan aukon nielemänä, mutta hänen kehonsa reagoi yritykseen voimakkaasti, repivän kivun ja poltteen levitessä joka soluun, hänen päänsä tuntuen siltä kuin se olisi valmis repeämään liitoksistaan. Salem tunsi putoavansa, epävarmana siitä olivatko portaat hänen allaan kadonneet, vai oliko hän itse heittäytynyt kaiteen yli välttääkseen hahmon läsnäolosta aiheutuneen tuskan. Yhtä kaikki, hän mätkähti voimakkaasti alakerran lattialle, aivan vanhempiensa ruumiiden vierelle. Välittömästi hänet valtasi tunne, että joku tuijotti häntä, joku joka ei todellakaan aikonut hänelle mitään hyvää. Kohottaessaan katseensa vanhempiensa ylitse hän näki utuisen olennon, hirviön vailla muotoa. Se tuijotti häntä, alkaen sitten hiljalleen lipua häntä kohti. Pakokauhu valtasi Salemin. Mies pyristeli ylös lattialta niin nopeasti kuin kykeni, suunnaten hädissään kohti ulko-ovea. Hirviö hänen takanaan nopeutti kulkuaan, alkaen samalla levitä ja niellä koko asuntoa sisäänsä, vyöryen kohti Salemia kuin Azmean tappavat hiekkamyrskyt. Salemin saavuttaessa ulko-oven hirviö oli jo talon kokoinen, sen lukemattomat ulokkeet luikerrellen kohti uhriaan, aikeinaan tarttua häneen ja vetää hänet takaisin talon uumeniin, niellä hänet ja kadottaa hänet ikuisesti painajaisiinsa. Salemin onnistui taistella ovi auki ja heittäytyä ulos, vain tunteakseen putoavansa tyhjyyteen, joka vallitsi talon ulkopuolella. Salem tunsi pudotuksen vatsanpohjassaan, katsoen kammolla alapuolellaan avautuvaa pohjatonta tyhjyyttä, joka veti häntä auttamattomasti puoleensa, kotitalon jäädessä nopeasti taakse ja kadotessa näköpiiristä, vieden mukanaan kaikki ne lämpimät ja iloiset muistikuvat, jotka Salem siihen oli koskaan liittänyt.
Salem säpsähti hereille, putoamisen tunne edelleen vahvasti läsnä. Raskaasti hengittäen hän katseli ympäristöään, aluksi täydellisen ulalla siitä missä oli. Pimeys oli vaihtunut valoon, joka tuntui sokaisevan Salemin, kunnes tämän silmät alkoivat hiljalleen tottua kirkkauteen. Hetki hetkeltä näkökykynsä palautuessa hän alkoi muodostaa käsitystä ympäröivästä todellisuudestaan, tunnistaen olevansa peiteltynä potilaille tarkoitettuun sänkyyn, sidottuna koneisiin, jotka tarkkailivat hänen terveydentilaansa. YPP:n sairastupa. He olivat siis palanneet kotiin. Huojentuneena Salem valahti veltoksi sängyn pohjalla, tajuamatta edes suoda ajatusta sille miksi ylipäänsä siinä makasi, ainakaan aivan välittömästi. Hiljalleen Ocamarin viimeisimmät tapahtumat alkoivat kuitenkin palata hänen mieleensä, mukaan lukien kohtaaminen Haromin kanssa, sekä sen synkeä päätös. Nopeasti hän käänsi päätään sivuilleen, vain todetakseen ympäröivät vuoteet tyhjiksi. Ainakaan hänen matkakumppaninsa eivät olleet päätyneet tänne hänen kanssaan. Hän saattoi vain toivoa, että heidänkin oli onnistunut päästä pois Ocamarilta. Erinäiset kauhuskenaariot olivat jo valmiina laukkaamaan Salemin mielessä, kun hän yllättäen kuuli naisäänen puhuttelevan häntä, ja tuo ääni oli tällä hetkellä kaikki mitä hän tarvitsi löytääkseen edes osittaisen mielenrauhan.
"Hei." iloinen, joskin hieman väsyneenoloinen naisääni tervehti, saaden Salemin kääntämään katseensa sairashuoneensa ovelle, jonka vierelle asetellulla tuolilla istui tuttu hahmo.
"Hei." Salem vastasi kurkku karheana, hymyillen helpotuksesta nähdessään Shinean, joka oli kääritty paikoittain siteisiin, mutta vaikutti kuitenkin voivan olosuhteisiin nähden hyvin.
"Mikä on olo?" Shinea kysyi, nousten tuoliltaan ja kävellen Salemin vuoteen vierelle.
"Kuin olisin ottanut kymmenen erän nyrkkeilymatsin alusmurskaimen kanssa." Salem veisteli. Hänen kehonsa kipunoi kauttaaltaan, eikä lihaksissa ollut voimia nimeksikään verrattuna normaaliin.
"Ihan ymmärrettävää. Olet ollut kryounessa siitä asti kun poistuimme Ocamarilta." Shinea sanoi. "Sonaro halusi hoidattaa sinut YPP:ssa, jotta saisit varmasti parasta mahdollista hoitoa. Jäädyttämisesi oli ainoa tapa estää myrkkyä tekemästä tuhojaan elimistössäsi."
"Ilmankos paikat ovatkin vähän jäykkänä." Salem virnisti pienesti, mutta tämäkin ele sai aikaan kipunointia miehen kasvoilla. "Entä muut?"
"Älä turhaan huolehdi." Shinea vakuutteli. "Amarant on täysin turvassa. Hän on tosin ollut paljon omissa oloissaan. Sanoi että hänellä on asioita, jotka vaativat selvittelyä, sekä yksi helvetinmoinen raportti kirjoitettavanaan."
"Virkainto kuten aina." Salem hymähti.
"Razerista ja Indigosta en osaa juurikaan sanoa. Razer ei kamalasti jaa omia mietteitään tai tekemisiään, ja Indigo on kuulemma Hydruksen erikoisjoukkojen luona."
"Erikoisjoukkojen? Miksi?" Salem hämmästyi.
"Indigo ilmeisesti lupautui menemään YPP:n edustajana erikoisjoukkojen luokse, kaiketi raportoidakseen heille metsästäjien osuutta Ocamarin tapahtumissa. Vähän kuten Phobos saapui tänne tekemään samaa erikoisjoukkojen puolesta." Shinea summasi. "Tai niin Amarant minulle muotoili sen, mitä Remzar oli hänelle ja Razerille kertonut palattuamme."
Salem nyökkäsi vaitonaisena. Ainakin kukin heistä oli päässyt pois välittömän vaaran tieltä. Shinean mukaan oli kulunut jo viikko siitä, kun he olivat lähteneet paluumatkalle Ocamarilta. Alkuun heidät oltiin eristetty karanteeniin, olivathan he olleet kontaktissa Tabooralaisen kanssa, joka saattoi kantaa edelleen kansansa tappanutta virusta elimistössään. YPP:ssa oltiin kuitenkin todettu nopeasti, ettei kukaan heistä ollut altistunut virukselle, ja terveystarkastuksen jälkeen karanteeni olikin rauennut. Zenithia ei Shinea ollut nähnyt, mutta oli kuullut tämänkin päätyneen YPP:hen.
"Joko olet päässyt puhumaan veljesi kanssa?" Salem kysyi lopulta.
"En vielä." Shinea pudisti päätään. "Hänet vietiin erilleen meistä muista heti saavuttuamme."
"Ainakin hän on elossa." Salem lohdutti.
"Niinpä. Ja ainakin toistaiseksi myös turvassa." Shinea hymyili pienesti. "Tehtävä suoritettu, vai mitä?"
"Niin kai." Salem naurahti kuivasti. Hän olisi suonut tehtävän sujuneen huomattavasti paremmin, mutta lopputulosta ei käynyt kiistäminen, ja kaiketi se oli kaikki millä oli väliä.
"Minun on hyvin hankala pukea sanoiksi sitä, kuinka kiitollinen olen teille." Shinea jatkoi. "Autoitte minua saamaan veljeni takaisin, ja sen lisäksi sinä riskeerasit kaiken pelastaaksesi henkeni Haromilta. Pelkkä kiitos on aivan liian keveä ilmaus sille, mitä oikeasti haluaisin sanoa..."
"Ei sinun tarvitse sanoa mitään." Salem keskeytti.
Naisen sanat eivät ehkä olleet tarpeen, mutta ne nostattivat Salemin mielialaa suuresti, ja sallipa nuorukainen itselleen pienen itsetyytyväisyyden pilkahduksenkin. Kiitos ei kuitenkaan ollut se syy joka oli Salemin tälle alalle ajanut. Ensisijaisesti hän oli halunnut kyetä auttamaan apua tarvitsevia, ja toisin kuin dress-up-murhien kohdalla, jolloin hän oli ollut liian myöhässä auttaakseen Traversalaisperheitä jotka olivat menettäneet tyttärensä, nyt hän koki vihdoin saavuttaneensa tavoitteensa...yhtä pientä yksityiskohtaa lukuun ottamatta.
"Sitä paitsi, minusta tuntuu että minä olin lopulta se pelastettava osapuoli." Salem jatkoi nolona naurahtaen. "Muistaakseni käskit minua ryhdistäytymään, koska et halunnut ottaa kuolemaani omalletunnollesi."
"Paniikki saattoi puhua puolestani." Shinea virnisti pienesti. "Olin jo täysin vakuuttunut että joutuisin raahaamaan velttoa persettäsi halki lumierämaan, elleivät erikoisjoukot olisi tulleet paikalle kuin tilauksesta."
"Pelastajasta tuli pelastettava. Ei mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan." Salem hymyili nolosti.
"Mies joka pelastaa neidon hädästä ilman lisätwistiä on klisee." Shinea huomautti. "Sitä paitsi, eikö lopputulos ole kuitenkin pääasia?"
Shinealla oli erinomainen pointti. Ei ollut väliä mitä oli tapahtunut, vain se merkitsi että he olivat nyt täällä, ainakin suhteellisen kunnossa ja turvassa. Keskustelun lomassa Salemin katse kääntyi hänen sänkynsä vierellä olleelle pöydälle, jolle oli aseteltu siistiin riviin toivotuskortteja. Kokoelman suuruudessa ei ollut hurraamista, mutta Salem oli hyvillään tästäkin vähästä. Shinea ojensi kortit miehelle, joka alkoi uteliaana käymään niitä läpi. Yhden kortin hän tunnisti jo lukemattakin. Sen lapsekkaalla tyylillä piirretty kuva esitti kolaroitua alusta kuljettajineen, sekä kahta mekaanikon asuun pukeutunutta hahmoa, jotka olivat kasanneet aluksen rikki hajonneen kuljettajan uudelleen pultein ja mutterein, vailla minkäänlaista käsitystä ihmisen anatomiasta. Lopputulos olikin varsin humoristinen, mekaanikkojen raapiessa hämmentyneinä päitään kokoon kursimansa luonnonoikun vierellä. "Pidä itsesi kasassa" luki kortin sisäpuolella, ja allekirjoitus varmisti sen minkä Salem oli jo osannut päätelläkin. Keiran kauniisti kirjailtu nimi sai nuorukaisen hymyilemään, eikä se jäänyt Shinealta huomaamatta. Naisella ei ollut aavistustakaan kuka tämä Keira oli, mutta ilmeisesti joku jonka toivotusta Salem piti suuressa arvossa. Toinen kortti kuvasti hyvinkin söpöä hiekkahaita, jonka otsaan oli lätkäisty laastari. Tämä yksinkertainen kortti kantoi Sonaron nimeä. Seuraava oli Shinealta itseltään, joka kantoi kannessaan söpöä pientä giga-ursan pentua, joka sairasti vuoteessaan. Kortin sisään oli kirjoitettu värikkäin sanamuodoin kiitokset kaikesta siitä, mitä Salem oli Shinean hyväksi tehnyt sinä lyhyenä aikana, jonka he olivat tunteneet. Salem katsahti Shineaan, joka vastasi pienellä olankohautuksella. Ilmeisesti kiittäminen kirjallisesti oli hivenen sanojen löytämistä helpompaa. Neljäs kortti oli Amarantin järjestämä yhteispanostus, johon hän oli kerännyt mahdollisimman monen YPP:n metsästäjän ja kadetin allekirjoitukset, ja joka kantoi kannessaan kuvaa mehujäätikusta, joka tärisi kylmäänsä, ja puhekuplansa perusteella kaipasi lämpimiä ajatuksia voidakseen paremmin. Viimeisen kortin kannessa oli puolestaan iso kuppi höyryävää juomaa, tavanomainen "parane pian"-teksti, sekä öljyinen sormenjälki, joka oli peruja kortin antajalta itseltään. Salem avasi kortin, yllättyen silminnähden. Korttiin oli rustattu pieni runonvärssy, uskomattoman kauniilla ja tyylitellyllä käsialalla kirjoitettuna, ja samoilla tarkoin harkituilla kädenliikkeillä oli kirjailtu myös kortin antajan nimi: Pace, YPP:n aseseppä, tuo suurikokoinen mies joka ei puhunut juuri koskaan, ja puhuessaankin hyvin vaivalloisesti. Moni piti Pacea hyvin vähäpätöisenä ja merkityksettömänä osana YPP:n koneistoa, kohdellen tätä huonosti ja puhuen tälle törkeästi, mutta Salem oli aina kohdellut miestä kunnioituksella, ja tätä korttia pidellessään nuorimies tunsi erityisen vahvasti, kuinka paljon Pace näitä vähän vaativia eleitä arvostikaan. Salem kurotti pöytää kohti laittaakseen kortit takaisin paikoilleen, mutta yllättävä, terävä kipu kyljessä sai hänen kehonsa vavahtamaan, otteen kirpoamaan korteista, jotka putosivat lattialle.
"Oletko kunnossa?!" Shinea säikähti.
"E-ei tässä mitään. Kroppa taitaa olla vielä vähän kohmeessa." Salem mutisi, painellen kylkeään kohdasta johon kipu oli juuri iskenyt. Se oli edelleen hellä kosketukselle. "Kaiketi vain kryounen haittavaikutuksia."
"Siinä tapauksessa teemme niin, että minä lähden häiritsemästä sinua, ja sinä pysyt visusti sängyn pohjalla, kunnes olet täysin toipunut." Shinea vannotti, kumartuen poimimaan Salemin saamat kortit, asetellen ne takaisin pöydälle. "Viivyn vielä isäni kämpillä, ainakin kunnes saan jutella Phoboksen kanssa. Tulen käymään pian uudelleen, ellei sinua kotiuteta ennen sitä."
"Kuulostaa hyvältä." Salem nyökkäsi, asettuen jälleen makuulle vuoteellaan.
"Pyydän lähtiessäni hoitajaa katsomaan että sinulla on kaikki tarvittava." Shinea huikkasi vielä ennen lähtöään, Salemin vastatessa pelkällä mutinalla.
Huoneen ovi sulkeutui. Hiljaisuus laskeutui jälleen Salemin ylle kuin näkymätön huopa. Nuorukainen makasi vuoteellaan vaitonaisena, vakavana, sulatellen kaikkea kuulemaansa. Ei kuitenkaan kestänyt kauaakaan, kun Shinean sulkema ovi avautui uudelleen, tällä kertaa väistyäkseen sisään astelevan hoitajan tieltä. Hoitaja ilmoitti tulleensa tekemään pikaisen tarkastuksen Salemin kunnosta, ennen kuin tämän annettaisiin taas nukahtaa, ihan vain varmistaakseen ettei mikään sisäelimissä tai aivoissa ollut mennyt pieleen kryounen vaikutuksesta. Mahdollisuus tällaisiin vakavampiin sivuvaikutuksiin oli ajan saatossa ja teknologian kehittyessä käynyt pieneksi, mutta varman päälle pelaaminen oli silti käytäntö josta näissä asioissa harvemmin tingittiin. Onneksi Salemin ei tarvinnut kuin lojua vuoteessaan. Hänen ympärillään olleet laitteet antoivat hoitajalle lähes kaiken tiedon mitä tämä tarvitsi, ja loput täydentyivät vuoteeseen itseensä sisäänrakennetun kuvauslaitteen kautta, joka skannasi Salemin kehon päästä varpaisiin, antaen kirjallisen raportin havainnoistaan hoitajan tulkittavaksi. Kaikki tuntui olevan kunnossa, joten hoitaja antoi miehelle unta edistävää lääkettä, toivotti kauniita unia, ja poistui yhtä rutiininomaisin elkein kuin oli tullutkin. Salem tuhahti hiljaa. Kauniita unia oli hoitaja toivottanut...Salemin ajatukset palasivat väistämättä painajaiseen, joka häntä oli aiemmin vainonnut. Se oli ollut vain unta, mutta silti sen oli onnistunut jättää häneen uskomattoman ahdistuksentunteen, selittämättömän pelon joka tökki hänen aivojaan, roikkuen visusti tajunnan reunamilla, kuin vaanien mahdollisuutta palautua mieleen kaikessa kauheudessaan. Hiljaa huokaisten nuorukainen käpertyi peittoonsa, puristaen silmänsä tiukasti umpeen, rukoillen hiljaa että hänen leponsa olisi hieman aiempaa rauhallisempaa.
Zenith istui pienen huoneen perimmäisessä nurkassa, hänkin Salemin lailla yhä toipuen kryounen jälkioireista, joskin huomattavan erilaisessa ympäristössä. Hänen sellinsä oli epämukava, kolkon steriili, eivätkä sen valkeat seinät ainakaan auttaneet häntä unohtamaan kaikkea sitä sokeaa valkoista jota hän oli ollut pakotettu tuijottamaan Ocamarin retkensä aikana. Hän oli tosin olettanut, ettei hänen kehonsa kuluttaisi energiaa aivan yhtä räväkästi täällä YPP:n vankiosastolla kuin Ocamarilla, kiitos toimivan lämmityksen, mutta siitäkin huolimatta Zenith tunsi olonsa alati heikoksi. Hän oli myös saanut todeta, ettei voinut käyttää kykyjään tässä tilassa. Millä noituudella tällainen säilytyskoppi sitten toimi, sitä ei Zenith tiennyt, mutta hän oli kyllä protestoinut asiaa kääntämällä vuoteensa kyljelleen ja tukkimalla wc-pönttönsä yrittämällä vetää peittonsa siitä alas. Kun kumpikaan näistä eleistä ei ollut onnistunut kiinnittämään kenenkään huomiota, oli Zenithin ajanviettotavat käyneet vähäisiksi, mikä oli saanut hänet alkujaankin hukkumaan omiin mietteisiinsä tällä tavoin. Mutta ne mietteet olivat vaarallinen paikka eksyä.
"En ymmärrä sinua, Dawna!" Zenith kuuli nuoren miehenalun äänen korvissaan, kuin olisi vasta eilen päästänyt nämä kotokielensä sanat huuliltaan. "Diamit ovat ehkä poissa tällä erää, mutta se ei tarkoita etteivätkö he palaisi Arcanaan, kunhan ovat nuolleet haavansa."
"Sitten me vain karkotamme heidät uudelleen, niin monesti kuin on tarve." Zenith muisti Dawna-nimisen naisen vastauksen, tyyntä ja tietävää äänensävyä myöten.
"Ja entä jos he kääntävät huomionsa ensi kerralla Tabooraan? Voisimmeko todella vastustaa heitä yksin?" Zenith oli inttänyt. "Arcanan asekehittelyrajoitteet pidättelevät teknologiaamme jo nyt. Selkämme kääntäminen yhteiselle puolustuslinjalle rauhan aikaan ei palvele meitä kriisin syntyessä. Päinvastoin jäämme vain varmemmin omillemme."
"Sinä siis olisit ennemmin lähtenyt mukaan tähän...miksi he sitä kutsuivat...? YPP-hankkeeseen?" Dawnan kärkevä vastaus oli kuulunut.
"Eikö se sinusta kuulosta tukemisen arvoiselta idealta?" Zenith kysyi.
"Oikein toteutettuna siinä ei ole mitään vikaa." Dawna perusteli. "En vain luota sen Azmealaisen motiivien olevan täysin puhtaat."
Zenith havahtui muistelmistaan. Dawnan sanat olivat kirpaisseet häntä jälleen kerran, kuten ne tekivät joka kerran kun hän tätä keskustelua ajautui muistelemaan. Eivätkä ne kerrat olleet harvoja. Itse asiassa päivääkään miehen elämästä ei ollut kulunut, etteikö hän edes jollain tasolla kävisi tätä samaa väittelyä läpi, muistaen Dawnan äänenpainon ja oman puheensa sävyt täydellisesti. Hän muisti heitä ympäröineen valaistuksen, huoneen lämmön ja tuoksun, aivan kaiken pienintä yksityiskohtaa myöden. Ja nämä muistot sattuivat, pahemmin kuin yksikään kuviteltavissa oleva fyysinen vamma.
"Anna tulla vain. Sano että olit oikeassa." Zenith alkoi kuiskia hiljaa.
Zenith puhutteli ääntä, joka aika-ajoin ilmaantui hänen alitajuntaansa jakelemaan mielipiteitään, ohjastamaan hänen moraalista kompassiaan ratkaisevilla hetkillä, kuten vaikkapa Ocamarilla, kun Zenith oli päätynyt auttamaan Hydruslaisia tuhoamaan Solarin. Ääni kuitenkin pysyi vaiti.
"Sinä tykkäät neuvoa ja puuttua asioihini aina kun sitä ei kaivata. Mikset kerrankin tekisi sitä kun siitä olisi hyötyä?" Zenith jatkoi.
Ääni ei vieläkään vastannut, ja sen poissaolo sai Zenithin tuntemaan olonsa ontoksi ja yksinäiseksi. Mies käpertyi tiukemmin nurkkaansa, hengittäen pinnallisesti, padoten sisältään ulos pyrkivää surua ja epätoivoa parhaansa mukaan.
"Pyydän, Dawna...sano jotain. Ihan mitä vain." Zenith kuiski murtuvalla äänellä. "Lohduta minua kuten ennen vanhaan. Tarvitsen sinua."
Zenithin vetoomus jäi kuitenkin ilman vastakaikua. Hän istui nurkassaan hyvän tovin, yrittäen parhaansa mukaan sopeutua hiljaisuuteen ympärillään, siihen lohduttomaan yksinäisyyden tuntuun joka häntä riipi. Vasta kuullessaan ääniä sellinsä ulkopuolella kulkevasta käytävästä onnistui miehen kasata itsensä ja vetää kasvonsa jälleen peruslukemille. Hän tuijotti punertavana hohkavan, sellin oven virkaa toimittavan suojakentän läpi käytävään, johon pian ilmestyi Azmealaisen miehen hahmo. Sonaro Dogrenn kohtasi Zenithin katseen, hymyillen pienesti muhkeiden viiksiensä alta. Zenith vastasi hymyyn, joskin hänen virneestään puuttui kaikki ilo ja riemu jota sillä tavanomaisesti indigoitiin. Se oli teennäisin, pinnallisin hymy, jonka Sonaro oli koskaan nähnyt, ja sitä rajaa ei ollut helppoa ylittää.
"Olet näemmä hereillä. Hyvä niin." Sonaro hymyili, silmäillen sitten Zenithin sellinsä sisustuksella ilmaistua kannanottoa. "Etkö ala olla jo hivenen liian vanha tällaiseen kiukutteluun?"
"Jollainhan sitä aikaa pitää tappaa." Zenith tyytyi toteamaan. "Antaisit minulle edes conquer-laudan tai korttipakan, niin ongelma hoituisi sillä."
"Katson mitä voin tehdä." Sonaro lupasi, ilmeenkään värähtämättä.
Zenith hyppäsi ketterästi jaloilleen, laahusti sellinsä halki ja nojasi kätensä ovenpieleen, jääden tuijottamaan Sonaroa suojakentän läpi, niin läheltä kuin uskaltautui tuota väreilevää energiaseinää vain lähestyä. Sonaro tunsi arvostelevan katseen vaeltavan olemuksensa päästä varpaisiin, antamatta tämän kuitenkaan hetkauttaa itseään. Sen sijaan hän kurotti kätensä seinällä olleelle ohjauspaneelille, sammuttaen Zenithia sitovan suojakilven heidän väliltään, astuen muina miehinä sisään miehen selliin. Zenith loi pikaisesti mielessään pakosuunnitelman, kuinka hän tyrmäisi tuon vanhuksen yhdellä nopealla liikkeellä ja pinkoisi matkoihinsa, nyt kun oviaukko ammotti avoimena. Sonaro oli kuitenkin iästään ja koostaan huolimatta nopea liikkeissään, ja vaikka Zenithin onnistuisikin päästä tämän ohi, niin mitä sitten? Hän oli YPP:n sydämessä, metsästäjien ja kadettien piirittämänä. Kuka tietää, ehkä koko vankiosasto oli viritetty toimimaan sillä samalla periaatteella, joka imi Zenithin energiaa tälläkin hetkellä, tehden hänestä hampaattoman vulpian vastapuolensa edessä. Mikäli Zenith mieli vapauteen, olisi hänen keksittävä jotain aivan muuta.
"Saatamme molemmat olla jo vanhoja, mutta väittäisin että toinen meistä on vanhennut toista arvokkaammin." Zenith piikitteli Sonaron astuessa peremmälle, samalla sulkiessaan myös oven suojakilven, vangiten itsensä Zenithin seuraksi tämän selliin. "Sinä olet päästänyt itsesi rupsahtamaan pahemman kerran."
"Ikä ja virantoimituksessa saadut kolhut ovat vieneet veronsa, ystäväiseni. Sen lisäksi YPP on pitänyt minut sidottuna työpöytääni jo pitkän aikaa, mikä ei ole hyvä yhdistelmä taloudenhoitajani herkkupöytien kanssa. " Sonaro myönsi, taputellen vatsaansa. "Se nainen hemmottelee minut piloille."
"Kiva kuulla että elämässäsi on kaikki kivasti ja ruusuisesti." Zenith tuhahti. "Vaikuttaa tosin siltä, että legendan maineessa paistattelu on tehnyt sinusta ylimielisen. Vai luuletko etten voisi katkaista niskaasi kuin tikkua, nyt kun seisot edessäni vailla puolustuskeinoa?"
"Minun asemassani ei luulla, vaan tiedetään." Sonaro myhäili, koputtaen kävelykepillään lattiaa. "Tämä selli on suunniteltu vartavasten Tabooralaisia silmälläpitäen. Katto, seinät ja lattia ovat kaikki valmistettu materiaalista joka mitätöi rodullenne ominaiset taikatemput, tehden teistä heikkoja ja helposti käsiteltäviä."
"Taisi olla kovassa käytössä operaatio Supernovan aikoihin, vai kuinka?" Zenith kähähti, silminnähden täynnä uutta inhoa selliään kohtaan.
Sonaro ei vastannut Zenithin kysymykseen. Sen sijaan hän heilautti kävelykeppinsä sulavasti miehen kaulalle, käynnistäen siinä piilleen energiaviikatteen terän, jonka hohde värjäsi Zenithin kasvot punaiseksi, kuumotellen aivan hänen poskensa vierellä.
"Ihan vain jos satuit miettimään, niin minulle kyseinen teknologia ei tuota minkäänlaisia esteitä." Sonaro tokaisi. "Miten päin vain tahdoitkaan asiaa katsella, olet täysin armoillani, joten pyydän, ihan oman etusi vuoksi, pysy ruodussa."
Zenithin suupielet nytkähtivät pieneen virneeseen. Juuri tämän puolen Sonarosta hän muisti, ei tuota kilttiä ukkoa joka puhui pehmoisia ja eli kaikkien kohteliaisuusetikettien mukaisesti. Sonaro oli aina valmis kaikkeen, jopa häikäilemättömään julmuuteen, jos se oli tarpeellista tavoitteen saavuttamiseksi. Hän ei ehkä ollut se pahin Azmealainen jonka Zenith tiesi, mutta oli hänelläkin synkkä puolensa.
"Golgotha, Seiram, Razerath, Mordar, Rundaar...koodinimet, joita Hydruksen vapaussodassa menestyneet joukot käyttivät viestinnässään toisensa tunnistaakseen. Kukin niistä lienee palanut pysyvästi siinä sodassa taistelleiden mieliin." Sonaro kertoi, pidellen viikatteensa terää visusti Zenithin kaulan lähettyvillä. "Näiden lisäksi oli kuitenkin vielä yksi koodinimi, jota Tabooralta tulleet vahvistukset käyttivät. Muistuttaisitko minua, mikä se oli?"
"...Zenith." Tabooralainen kähähti.
"Olen utelias. Mikä kumma sinut riivasi esittelemään itsesi tuolla koodinimellä YPP:n metsästäjille? Sinun on täytynyt tietää, että se herättäisi huomiomme välittömästi." Sonaro kysyi.
"Nimenomaan. Halusin teidän huomionne. Sekä sinun, Karmin että Remzarin." Tabooralainen virnisti ivallisesti. "Halusin teidän tietävän että olen yhä täällä. Että Arcanassa on vielä ainakin yksi Tabooralainen. Ja ennen kaikkea halusin teidän tietävän, että se olen juuri minä."
"Viestisi tuli perille, ystävä." Sonaro hymähti. "Mitä nyt olisi tarkoitus tapahtua?"
"Siinäpä se...minun ei katsos ollut tarkoitus jäädä kiinni." Tabooralainen naurahti hieman nolona, laukaisten tilanteen jännitettä hieman.
"Ainakin osaat myöntää tappiosi." Sonaro myhäili, laskien viikatteensa. "Siinä suhteessa poikkeat sisarestasi huomattavan paljon."
Tabooralaisen mysteerimiehen teki mieli väittää vastaan. Häntä ei suinkaan oltu lyöty, ei lähimainkaan. Mutka suunnitelmissa ei suinkaan tarkoittanut automaattista tappiota. Miehen teki myös mieli tehdä jotain kamalaa Sonarolle, joka oli kehdannut mainita hänen siskonsa likaisilla äänihuulillaan, mutta se ei nyt palvelisi hänen tarkoituksiaan, joten hän hillitsi itsensä.
Sonaro käänsi äkisti katseensa sellin käytävään, johon oli ilmestynyt kaksi uutta hahmoa, toinen vankiosaston vartija valkeanharmaassa univormussaan, toinen puolestaan joku joka käänsi ulkonäöllään katseita minne vain meni. Hahmo oli sonnustautunut mustaan, kaapumaiseen takkiin, tummiin housuihin ja teräväkärkisiin saappaisiin, joiden kannoissa oli pienet korot. Käsissään hahmolla oli samaa värimaailmaa mukailevat hanskat, joiden sormenpäät olivat metalliset. Päässään hahmolla oli takkiin kuuluva huppu, ja kasvoillaan heijastavapintainen metallimaski, jonka syvien silmäkuoppien sisältä loisti kirkkaansininen kajo, ja jonka silmiinpistävin piirre oli pitkä, korppimainen nokka, jonka sivuilla olleet venttiilit päästivät ajoittain ulos ilmanpuuskahduksen. Korpinnaamioinen hahmo sammutti sellin suojakentän, viittoen Sonarolle jotakin.
"Tulet pysymään tässä sellissä, kunnes päätämme toisin. Toivon ettet tee itsestäsi numeroa vierailusi aikana." Sonaro jatkoi, Tabooralaisen ollessa haluton avaamaan enää suutaan. Sonaro kääntyikin käytävässä odottavan korpin suuntaan. "Tohtori Raven, olet vapaa ottamaan mitä ikinä näytteitä hänestä haluatkaan."
"Saanen tulokset valmiiksi huomiseksi." Raveniksi kutsuttu hahmo lupasi, hänen äänensä muokkautuen vääristyneen kaikuvaksi ja metalliseksi maskin toimesta. Edes puheen perusteella oli mahdotonta tietää varmaksi, oliko hahmo mies, nainen, vai jotain ihan muuta. "Ai niin...sain ilmoituksen että Salem on herännyt tovi sitten horroksestaan. Mikä puolestaan tarkoittaa, että sinulla on töitä tehtävänä huomista silmällä pitäen."
"Tiedän. Yö taitaa venähtää taas pitkäksi." Sonaro huokaisi astellessaan käytävään, Ravenin puolestaan astuessa hänen ohitseen selliin. Vielä ennen lähtöään Sonaro kuitenkin kääntyi Tabooralaisen vankinsa puoleen. "Pyydän, yritä edes käyttäytyä arvosi mukaisesti, Soles."
Tabooralainen tuhahti kuullessaan oikean nimensä lausuttavan Sonaron toimesta. Hän katsoi tappavalla katseella Sonaron perään, välittämättä seuraansa jääneestä tohtorista pätkääkään, ainakaan ennen kuin tämä alkoi hiljalleen kaivaa esiin instrumenttejaan, jotka muistuttivat enemmän kidutusvälineitä menneiltä vuosisadoilta, kuin oikeita lääkärintarvikkeita. Soles katsahti tohtorin hohtaviin silmiin, ja vaikka sitä olikin mahdotonta nähdä tuon maskin läpi, saattoi hän vannoa korpin hymyilevän tämän ilmoittaessa, ettei seuraava toimenpide tuntuisi kovinkaan miellyttävältä.
