Lumen kaupunki

[Salem]

Ai jumankauta mitä herkkua oli tämä osa! Aivan mahtavaa lukea tätä taas pitkän odotuksen jäljiltä.
Domenin ja Nomanin välinen kemia on kyllä täyttä kultaa. Vaikka veljekset tuntuvat luonteeltaan olevankin vähän kuin aamurusko ja iltahämärä, vähän samaa mutta kuitenkin päinvastaisia, niin siltikin niistä välittyy hyvin se veljellinen asenne toista kohtaan, ja etenkin tuossa kriisikohdassa. Pakko myös ihailla Domenin sitkeyttä kun pystyy noinkin sulavasti käsittelemään Nomanin temperamenttia. Kaipa se elämä on siihenkin koulinut. Plus siitä pitää antaa propsit miten otit esille sellaisenkin asian mitä itse en ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, kuin aluksen energiajälki ja elossapitojärjestelmän kulutus. Pikkuasia, mutta tuo samalla tekstikokonaisuuteen omaa luonnollisuutta ja ns todentuntuisuutta.

Ehdottomasti tosin suosikkikohtani on tuo loppukappale, jossa kuvataan Nomanin kotikontuja. Tuommoinen rauhallinen lopetus toi mahtavan laskun muuten aika kaoottiseksi yltyneeseen osaan. MIelenkiinnolla odotan kyllä että saadaan lisäinfoa Mamma Tederichistä!

[Taker]

Ihmeiden aika ei ole ohi!

Osa.7

Noman hätkähti hereille ja ryhtyi välittömästi katselemaan ympärilleen. Pakokapselin kupoli oli törmäyksen voimasta hieman säröillyt. Muttei kuitenkaan rikkoutunut. Ulkomaailma taas pystyi kuvailemaan yhdellä sanalla. Luminen.
Pakokapseli oli Nomanin onneksi törmännyt paksuun lumipenkkaan, eikä vuoreen taikka mihinkään kivikkoon. Törmäys oli kuitenkin tarpeeksi raju. Kapselin instrumentit olivat vaurioituneet ja niistä puski palaneen käryä.
Noman vapautti kupolin lukituksen ja ryhtyi työntämään sitä auki. Kupolin päälle kasaantunut lumi kuitenkin teki tästä huomattavasti raskaamman. Asiaa ei helpottanut yhtään, että heti kun Noman oli saanut kupolia nostettua, kylmä tuuli puhalsi suoraan kapselin sisälle.
Kirosanojen säestyksellä, Noman sai vihdoinkin kupolin tarpeeksi auki, että hän pystyi kömpimään ulos kapselista.
Nopea vilkaisu ylös kertoi kaiken tarpeellisen. Pakokapseli oli aiheuttanut syvän kuopan törmättyään pehmeään lumeen, kunnes se oli pysähtynyt kallioon. Kuopasta poispääsy oli nyt kuitenkin toissijaista.
Noman ryhtyi etsimään pakokapselin varustelokeron, joka toivon mukaan oli täytetty varusteilla, joilla pärjäisi kylmissä oloissa.
Hetken kestäneen etsinnän jälkeen, Noman löysikin tuon kyseisen lokeron. Miehen unelmat lämpimistä vaatteista kuitenkin rikkoutuivat juomalasin tavoin välittömästi. Lokerossa oli pakkastakki ja -housut, mutta ne olivat vaurioituneet käyttökelvottomiksi. Sen sijaan, käsineet, huivi ja pipo olivat edelleen ehjinä. Lisäksi lokerossa oli myös kolme ”HELM”:iä (henkilökohtainen lämmitin). Nämä lämmittimet olivat pieniä muoviläpyskää, joiden sisällä oli vettä ja jotain erittäin vaikeasti lausuttavaa kemiallista ainetta. Ne kuitenkin toimivat. Kun läpyskä taitettiin, kemikaalit levittäytyivät veden joukkoon. Tällöin, kemikaalit alkoivat lämmittää vettä lähes kiehuvaksi ja ne myös pitäisivät veden lämpimänä useamman tunnin ajan. Pienestä koosta huolimatta, yksi läpyskä pystyi, hyvään paikkaan sijoitettuna, lämmittämään käyttäjää.
Noman käytti välittömästi yhden näistä läpysköistä ja laittoi sen takkinsa povitaskuun, sulkien vaatekappaleen sen jälkeen.
Noman odotti hetken aikaa, lopulta tuntien kuinka neste alkoi tehdä tehtävänsä ja ryhtyi lämmittämään hänen päällään ollutta takkia. Mies ryhtyi tämän jälkeen kaivelemaan pakokapsellissa muita olleita tavaroita. Nomanin onnesta kuitenkin kertoi se, että tavaroiden joukossa olleiden ruokien paketit olivat repeytyneet auki ja sisällöt levinneinä ympäri seiniä. Kolme termospulloa oli puolestaan säilyneet ehjinä ja niissä ollut vesi oli hyvässä turvassa.
Yhtäkkiä Nomanin käteen osui jotain metallista ja muodoltaan hyvinkin tuttua.
”Ase!”
Noman hihkaisi itsekseen ja ryhtyi kaivamaan tuota taivaan lahjaa, oikeaa jumalten työkalua. Ase oli AX-68 ”tulihärkä”. Revolveri, jonka sylinteriin mahtui kuusi luotia, sen kahvaan pystyi kiinnittämään kiväärintukin, joka teki aseesta pienoiskiväärin. Revolverin kaliiperi oli 10 millimetriä ja luoti poistui aseen piipusta, sähkövirtaa apunaan käyttäen, viidensadan metrin sekunttinopeudella.
Kaikki nämä varsin hienot ominaisuudet olivat todella hyödyllisiä. Mutta aseessa oli vielä yksi Nomanille täysin odottamaton ja ei toivottu ominaisuus. Mutkalle mennyt piippu.
Noman katsoi aseen piippua tyrmistyneenä. Samalla, kun hänen mielensä hiljalleen täyttyi kiukusta, asetta pidellyt käsi alkoi vaimeasti täristä.
”Pidä pyssysi, saatanan apina!”
Mies huusi, heittäen samalla kädessään olleen aseen ilmaan. Vauhtia ottaessaan, mies menetti tasapainonsa ja kaatui takanaan olleen pakokapselin ohjaamoon.
Noman mumisi hiljaa kirouksia ja katsoi taivaalta putoavaa lunta. Sankan pilvipeitteen lomasta, hän kuitenkin näki jonkinlaisen tulipallon syöksyvän planeettaa kohden.
Tämä näky sai Nomanin nousemaan ylös. Mies katsoi tarkkaan tuon tulipallon putoamisrataa ja sitä mukaan kun se katosi horisontin taa, Noman kiipesi kuopasta ylös.
Noman katsoi tarkkaavaisena, kun tuo tulipallo katosi kaukaisuudessa olleiden jäävuorien taakse. Noman ei voinut olla täysin varma, sillä tuulen ujellus häiritsi hänen kuuloaan, mutta mies olisi voinut vannoa kuulleensä jonkin tömähdyksen kaukaisuudesta.
'Se voisi olla meteori. Mutta se voisi myös olla joku, joka onnistu pääsemään turvaan. Ja jos laskeutuminen onnistui, niin hän on takuuvarmasti elossa'
Noman pähkäili ja laski katseensa kuopassa olleeseen pakokapseliin. Vaihtoehtoja oli kaksi, joista kumpikin voisi johtaa kuolemaan. Joko jäädä pakokapseliin ja kokea hidas jäätymiskuolema. Toisena vaihtoehtona oli lähteä vaeltamaan ja löytää joku hylätty rakennus ajoilta, jolloin planeetta oli yksi iso harjoituskenttä.
”Perkele”
Noman murahti ja painoi takkinsa tiukemmin kehoonsa kiinni, ryhtyen sen jälkeen tarpomaan kohti tuntematonta.

Noman ei osannut enää sanoa, kuinka kauan hän oli vaeltanut tässä ”saatanan lumessa”, kuten hän myöhemmin kuulusteluissa asian ilmaisi. Siitäkään mies ei päässyt varmuuteen, että kuinka kauas pakokapselista hän oli päässyt.
Toisinaan Noman pysähtyi paikoilleen ja tarkkaili ympäristöään. Koulutuslaitoksen rakennusten katoille oli asennettu kirkkaat valot, joiden tarkoituksena oli toimia pieninä majakkoina, jos joku eksyisi jäiseen joutomaahan. Nämä valot oli puolestaan yhdistetty useampaan pieneen tuulivoimalaan, joten niiden käyttöikää voisi luonnehtia iänikuiseksi.
Onni ei kuitenkaan ollut Nomanin myötä. Mitään valoja ei näkynyt.
Paakkuuntunut ja osittain jäätynyt lumi oli myös oma lukunsa Nomanin vaivalloisessa nykyhetkessä. Useaan otteeseen mies kompastui tuohon massaan ja kaatui kasvoilleen. Lopulta mies ei enää jaksanut nousta ylös, vaan vaivoin hän käänsi itsensä selälleen ja jäi katsomaan pilvistä ja lumen täyttämää taivasta.
'Jos ihan hetken vain.'
Hän ajatteli itselleen ja sulki silmänsä. Noman tiesi tarkalleen, että nyt ei saisi missään nimessä pysähtyä, saatikka jäädä makaamaan, vaan jatkaa itsepäisesti eteenpäin ja täten pitää ruumiinlämpö korkealla.
Nyt Noman ei kuitenkaan jaksanut enää nousta. Voimat olivat ehtyneet.
Yhtäkkiä tuulen ja tuiskun keskeltä kuului kovaääninen karjaisu. Tämä sai Nomanin välittömästi saamaan tarpeeksi energiaan nousemaan ylös ja keskittymään tarkemmin ympäristöönsä.
Tuo sama karjahdus kuului uudestaan, mutta tällä kertaa sitä seurasi paljon vaimeampi murina. Aivan kuin koiralla.
Noman laskeutui polvensa varaan ja ryhtyi katsomaan ympärilleen. Mies muisti, kuinka hänelle ja hänen tovereilleen vuosia sitten kerrottiin planeetan paikallisista asukeista, joita oli kohtalaisen monta. Mutta vain yksi niistä liikkui planeetan pinnalla. Tätä olentoa kutsuttiin vain ”karhuksi”, sillä kukaan itseään ”fiksuksi” tituleerannut henkilö ei ollut ikinä käynyt planeetalla ja antanut olennolle tieteellistä nimeä.
Tämä ”karhu” on todettu olevan korkeimmillaan yli kaksi metriä pitkä, arvioitu paino taas neljästäsadasta, aina jopa tonniin. ”Karhun” turkki taas oli lyhyt ja karkea, väritykseltään lumenvalkea, joten sillä oli täydellinen suojaväri maastoa ajatellen. Olento oli nelijalkainen, mutta se käveli pääasiassa takajaloillaan. Se laskeutui neljälle raajalleen vasta silloin kun se oli aikeissa rynnätä saaliinsa kimppuun. Muutoin, se käytti kauhankaltaisia etukäpäliään vain kun se tekisi itselleen pesäkolon tai kun se raatelisi saaliinsa pieniksi suupaloiksi.

Noman katseli tarkkaavaisena ympärilleen ja yritti nähdä edes vilahduksen tuosta kyseisestä olennosta. Murahdus kuului uudestaan. Tällä kertaa Noman myös näki mustan varjon lumen seassa. ”Karhu” näytti kiertävän uutta saalistaan, samalla tutkien sitä mielenkiintoisena.
Nomanilla puolestaan oli kaksi vaihtoehtoa. Jäädä paikoilleen ja yrittää saada ”Karhu” häipymään, tai sitten ottaa jalat alleen.
Nomanin päätös syntyi alle viidessä sekunnissa. Hän päästi vaimean huokaisun ja lähti juoksemaan kuin mikäkin pikajuoksija.
”Karhu” puolestaan päästi kovaäänisen karjaisun ja lähti ajamaan saalistaan takaa.
Nämä oli niitä hetkiä, kun Noman toivoi olevansa jollakin lämpimällä paratiisiplaneetalla lomalla, eikä missään helvetissä, jonka ainoa hyvä kuvaus olisi ”pakastin”.
Juoksunsa lomassa, Noman vilkaisi nopeasti taakseen vain todeten, että ”karhu” oli edelleen hänen kannoillaan ja äänistä päätellen, se oli todella äkäisellä tuulella. 'Kenties se haluaisi vain tutustua uuteen naapuriinsa?' Mies kysyi itseltään. Jokainen hyväkäytöksinen ihminen ainakin tutustuisi uuteen naapuriinsa. Paitsi hänen tapauksessa. Kun Noman oli muuttanut uuteen asuntoonsa, oli viereisen asunnon asukas tullut sanelemaan ”kirjoittamattomia sääntöjä” ja muita täysin naurettavia kieltoja. Noman, omalla ystävällisellä ja kiltillä luonteellaan, oli todennut sääntöjen olevan mahdottomia noudattaa. Todellisuudessa Noman oli käyttänyt ilmaisua ”haista vittu” ja sulkenut asuntonsa oven tavalla, joka rikkoi vähintään kahta naapurinsa sääntöä. Tämä sääntöjen ilmoitus kun oli tapahtunut yöllä, jota Noman ei osannut arvostaa lainkaan.
Nomanin muistelun katkaisi täysin uusi ääni ja tämä taas ei kuulostanut lainkaan eläimen päästämältä. Ennen kuin hän ehti sen kummemmin analysoida äänen lähdettä, lumi petti Nomanin jalkojen alta ja hän löysi itsensä putoamassa railoon.
”Voi saatana!”
Noman karjahti ilmaan samalla kun hänen kehonsa iskeytyi vaimeasti railon seinämiin. Noman ei kyennyt tarkalleen arvioimaan kuinka kauan pudotusta kesti, mutta se keskeytyi yhtäkkiä vapaapudotukseen.
Noman varautui joko erittäin kovaan kipuun kun hänen kehonsa lopulta iskeytyisi maahan tai jäähän, tai sitten nopeaan ja kivuttomaan kuolemaan.
Kumpaakaan ei tapahtunut. Sen sijaan, Noman iskeytyi suureen lumikasaan, joka ei ollut ehtinyt jäätyä. Noman puolestaan hautautui muutaman metrin tuohon lumikasaan, mutta välitön vaara oli ohi.
Noman kuuli vaimeasti, kuinka 'karhu' karjui vihaisena planeetan pinnalla ja yritti ilmeisesti saada itsensä mahtumaan tuosta samasta railosta, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Pian 'karhun' päästämät äänet kuitenkin haihtuivat olemattomiin.
Noman makasi hetken aikaa lumessa ja viimeinkin salli itsellensä pienen hengähdystauon, sillä jos hän jotain oli oppinut elämässään, niin pienen palan rauhaa ottaminen oli otettava kun siihen oli mahdollisuus.
Noman ei kuitenkaan ehtiny kauaa maata lumessa, sillä hän tunsi kuinka takin povitaskuun laitettu 'HELM' alkoi hiljalleen viilentyä. Lisäksi, ympärillä ollut lumi alkoi tuntua yhä enemmän ja enemmän epämukavalta.
Nomanilla kesti oma aikansa kaivaa itsensä ulos lumikasasta ja vuodelta tuntuneen uurastuksen jälkeen, oli hän uudestaan tukevalla pohjalla.
Mies katsoi ympärilleen ja totesi luolan olevan valtava. Ainakin kaksikymmentä metriä korkea. Ilman tuota lumikasaa, olisi Noman nyt hilloa tai hitaasti kuihtuva vihannes. Luolaan johti kaksi eri tunnelia, toisesta niistä hohti hyvin vaimeaa vihreää valoa, jota Noman ei ensisilmäyksellä huomannut.
Noman yritti herätellä harmaita aivosolujaan ja muistaa, että oliko planeetalla jotain mineraalia, joka hohkasi vihreää valoa. Todettuaan muistinsa huonoksi, päätti Noman astella hitaasti tuota tunnelia kohti. Suuaukolle päästyään, Noman veti uudestaan syvään henkeä ja antoi vuosia kestäneen sotilaskoulutuksen ottaa hallinnan. Tunnelin seiniä vasten painautuneena, Noman lähti hitaasti kulkemaan valoa kohden kuin mikäkin salainen agentti.
Hetkittäin Noman pysähtyi kuuntelemaan ympäristöään siltä varalta, että joku luolastoissa asuva olento olisi äkännyt hänen läsnäolonsa ja päättänyt tulla tekemään tuttavuutta.
Mitään eläimellistä ei kuitenkaan kuulunut, vaan mitä lähemmäs Noman pääsi tuota vihreää valoa, sitä selkeämmin mies kuuli vaimeaa, mekaanista, huminaa.
Pian se tuli näkyviin. Nomanin hämmästykseksi, kyseessä ei ollut mikään luonnollinen ilmiö, vaan artasialaisvalmisteinen plasmalyhty. Noman tiesi tämän mallin varsin hyvin, sillä se oli vakiovaruste sekä keisarillisessa armeijassa, että merijalkaväessä.
Noman katsoi hieman tuota lyhtyä ja lämmitti käsiään vaimeasti palavan plasmaliekin lähellä. Katsottuaan syvemmälle tunneliin, Noman näki lisää tuota samaa vihreää valoa, joten näitä lyhtyjä oli laitettu useampia tähän tunnelliin.
Noman myös tiesi, että näissä lyhdyissä ei ole suurta käyttöikää, joten ne on kytketty vähän aikaa sitten päälle. Tämän tajuttuaan, Noman päätti heittää varovaisuuden romukoppaan ja lähti juoksemaan eteenpäin.
Lyhtyjä oli useampia ja kaikki asetettu tasaisin väliajoin toisistaan, kuten merkkaamaan reittiä mitä niiden asettajat olivat kävelleet.
Nomanin rivakka kävelytahti vaihtui juoksuksi, jos tällä planeetalla oli eloonjääneitä, niin heidän yhteyteen pääseminen oli nyt hyvin tärkeää.
Luola teki käännöksen hänen edessään ja sulavasti Noman kääntyi sen mukana.
Nyt hän joutui pysähtymään.

Nomanin edessä avautui uusi luola, jonka pohja oli muutama metri alempana siitä missä mies nyt oli, ja nyt hän seisoi sen reunalla. Se ei kuitenkaan ollut syy hänen pysähtymiselle.
Luolan pohjalla oli useita ruumiita, joista osa oli ehtinyt katossa pudonneiden jäähippujen peitossa. Mutta siitä huolimatta, Noman näki kuinka näiden ruumiiden yksityiskohtia ja hän tunnistikin niiden päällä olleet haarniskat ja niiden värit.
”Vihertakkeja?”
Noman sanoi hiljaa itselleen ja alkoi hitaasti laskeutua luolan pohjalle, käyttäen seinämää apunaan.
Vihertakit, kuten Artasialaiset sotilaat heitä kutsuivat, olivat niinkutsuttuja ”Keisarillisia Paladiineja”, kyborgeja, joiden pääasiallisena tehtävänä oli turvata Keisarillisen suvun ja sen lähisukujen jäseniä. Vihertakit yleensä asetettiin turvaamaan jäljessä mainittuja, joten planeetalla oli joku aatelinen.
”Mutta ei Niraudilta.”
Noman totesi. Aavemiehistö tai ei, aatelisen tai hänen henkivartijoiden läsnäolo aluksella olisi ollut hyvinkin selvä. Nämä olivat siis olleet Hoodilla.
Päästyään luolan pohjalle, Noman ryhtyi kävelemään kaatuneitten kyborgien keskellä ja yritti saada edes jonkinlaista käsitystä siitä, että mitä oli tapahtunut.
Pian tämä kuitenkin osoittautui turhaksi tehtäväksi, osa kyborgeista olivat kuolleet räjähtäviin luoteihin, osa oli kirjaimellisesti lyöty jäiseen maahan ja osa taas revitty kappaleiksi, kirjaimellisesti jälleen kerran.
Noman katseli jälleen kerran ympärilleen. Vihertakkeja oli pilvin pimein kuolleina, mutta hyökkääjistä ei ollut mitään. Lisäksi, kun Noman alkoi tarkemmin tutkia kyborgeja, kaikkien aseet oli viety. Tämä oli sinällään outoa, sillä Paladiinien aseet olivat eri suojamekanismein lukittu omille käyttäjilleen, jotta kukaan ulkopuolinen ei pystyisi niitä käyttämään.
”Voi teitä romuja, jos jotain pystyisitte sanomaan.”
Noman sanoi hieman surumielisenä. Oli tiedetty salaisuus, että Paladiinit olivat vaikeasti tai kuolettavasti haavoittuneita sotilaita, joille annettiin mahdollisuus elää kyborgeina ja palvella keisarikuntaa.
”Ilmoittakaa itsenne....”
Noman kuuli hänen takaansa heikon, mekaanisen, äänen. Tämä sai miehen hyppäämään paikoillaan ja kääntymään äänen tulosuuntaan. Nomanilta kesti hetken tajuta, että yksi kyborgeista, joka istui toista kaltaistaan vasten oli edelleen elossa. Jos heidän tilaansa voisi elämäksi kutsua.
Noman katsoi tätä toiminnassa ollutta kyborgia. Sen jaloista ja oikeasta kädestä ei ollut mitään jäljellä. Lisäksi se nytkähteli mekaanisesti kun sen virtalähde tarjosi viimeisiä sähköpulsseja.
”Ilmoittakaa itsenne...”
Kyborgi sanoi uudestaan ja käänteli vaivalloisesti päätään, yrittäen paikallistaa Noman tämän päästämien äänien perusteella. Tällöin Noman ymmärsi, että raajavammojen lisäksi, kyborgi oli sokeutunut.
”Olen Noman Tederich sotalaiva Niraudilta. Me tulimme...avustamaan teitä. Mitä helvettiä täällä tapahtui?”
Noman viimeinkin vastasi kyborgille päästyään lähemmäs sitä. Kyborgi välittömästi siirsi kasvonsa tähän päin ja yritti nähdä jotain, mitä ei kyennyt enää näkemään.
”Väijytys...Useita kontakteja...Puolustautumien hankalaa...Jää häiritsi skannereita.”
Kyborgi vastasi vaikeasti, sen puhekyky alkoi hiljalleen pettää ja Nomanin esittämät kysymykset eivät ainakaan helpottaneet sen olemassaoloa.
”Minä tiedän mikä sinä olet. Te olette täällä suojelemassa jotain aatelista. Miksi hän tuli tänne?”
Noman vielä esitti kysymyksen, johon kyborgi ei vastannut, vaan sanoi.
”Esitä...Valtuudet...Salaista tietoa.”
”Ei mulla mitään semmosia ole...”
Noman murahti ja ryhtyi miettimään vastausta.
”Tederich, Noman. 715517/APL90. Luutnantti, Merijalkaväen viides rykmentti.”
Noman lopulta vastasi ja toivoi, että hänen vanhat valtuuskoodi oli edelleen voimassa. Toisaalta hän ei yhtään olisi yllättynyt, jos ne olisivatkin edelleen käytössä. Artasian merijalkaväen byrokratia oli, Nomanin omien sanojen mukaan, yhtä hidas kuin Brialainen etana.
”Koodit...Ei kelpaa...Salainen tieto.”
Kyborgi sanoi kuultuaan Nomanin antaman koodin.
”Helvetin rotisko, ymmärrä nyt, että sun virtalähde pettää hetkenä minä hyvänsä. Minä olin risteilijä Niraudin mukana, joka lähetettiin tänne ottamaan selvää, kun HML Hoodista ei kuulunut mitään. Me tiedämme, että alus joutui hyökkäyksen kohteeksi ja eloonjääneitä pääsi planeetalle. Niraud joutui miinakenttään ja on romuna myös. Joten voisitko olla ystävällinen ja kertoa, että mitä helvettiä te täällä teette?!”
Noman sanoi menetettyään viimeisetkin rippeet itsehillinnästään ja ehosti sanojaan heiluttelemalla käsiään, vaikka kyborgi ei kyennyt enää niitä näkemään.
”Tehtävä salainen...Läsnäolijat salaisia...”
Kyborgi sanoi vaivalloisesti ja oli jatkamassa, kunnes sen huulilta kuului korahdus ja se veltostui, eikä enää näyttänyt elonmerkkejä. Virtalähde oli pettänyt viimein.
Noman huokaisi turhautuneena ja katsoi uudelleen ympärilleen, toivoen, että toinen kyborgeista oli kuin ihmeen kaupalla saanut itsensä takaisin toimintaan. Toivo oli turha.
Noman puolestaan huomasi uuden uloskäynnin tästä luolasta ja lähti kävelemään sitä kohden, pitäen kuitenkin silmällään maata hyödyllisten esineitten toivossa. Niitä ei kuitenkaan ollut.
Noman pääsi luolan suulle ja totesi, että koko ryhmä oli lahdattu siihen paikkaan mihin he olivat kaatuneet, sillä plasmalyhtyjä ei ollut enempää.
Noman huokaisi ja otti askeleen pimeään luolaan.
Jälleen kerran hän joutui pysähtymään.

Noman tunsi kuinka jokin iskeytyi hänen otsaansa. Jokin pyöreä ja Nomanista tuntui, että se oli sylinterinen. Vaikka luola hänen edessään ei ollut valaistu kuin se mistä hän tuli, niin valoa oli silti sen verran, että Noman pystyi näkemään, että hänen edessään ei ollut mitään. Silti, jotain oli painettuna hänen otsaansa vasten ja jos Noman tiesi jotain vanhoista dekkarisarjoista, tuntui se esine aivan aseen piipulta.
”Sinä olet Niraudilta? Kylläpä kesti kauan lähettää apua.”
Noman kuuli miesäänen sanovan artasiaksi. Ääni ei ollut mekaaninen kuin kyborgeilla, mutta tukahdutettu, aivan kuin jotain oli laitettu suun eteen.
Noman ei sanonut mitään, vaan nosti kätensä ylös antautumisen merkkinä, aivan kuin hänelle oli opetettu vuosia sitten.
”Rauhoitu, en minä ole sinua tappamassa. Ainakaan vielä.”
Tuo miesääni sanoi, jota seurasi hiljalleen kohoava humiseva ääni. Noman näki, kuinka hänen edessään olleeseen tyhjyyteen alkoi muodostua jotain, mikä alkoi hiljalleen näyttää humanoidilta. Pian Noman pystyi muodostamaan yksityiskohtia. Hahmolla oli metallinharmaa kokovartalopuku, jonka rinnuksella ja kyljissä oli komposiittipanssaria. Nivelissä niinikään oli komposiittipanssaria, mutta aina kun tuo henkilö liikutti käsiään tai jalkojaan, niistä kuului vaimeaa mekaanista ääntä.
Henkilön kasvoja Noman ei nähnyt koko pään peittävän kypärän takaa. Kasvo-osassa, suun kohdalla oli selkeästi jonkinlainen happilaite tai suodatin vaarallista ympäristöä varten. Silmien suojana taas oli vihreällä taustalla ollut visiiri, jonka keskellä kulki valkoinen viiva, ja Noman pystyi vannomaan, että sen takana olleet silmät tarkkailivat häntä, vaikkei hän sitä itse pystynyt näkemään.
Otsaansa vasten työnnetyn esineen Noman pystyi viimein tunnistamaan erittäin tehokkaan kiikarikiväärin piipuksi, jonka luoti, tältä etäisyydeltä ammuttuna todennäköisesti putoaisi ainakin kilometrin päässä. Jos heidän ympärillä ei olisi jäätä tai kiveä tietenkin.
Henkilö nyökkäsi päätään ja viestitti, että Nomanin tulisi ryhtyä kävelemään taaksepäin, takaisin hänen selkänsä takana olleeseen luolaan.
Noman vilkaisi silmäkulmassaan ollutta kyborgia ja oli sanomassa jotain, kenties turhaa, vakuuttelua siitä, ettei hän ollut tämän kaiken takana.
”Minä tiedän. Lauma SXS7N -partiokoiria teki tämän.”
Mies sanoi yhtäkkiä, aivan kuin tämä olisi lukenut Nomanin ajatukset.
”Eli Teräsrakit. Ei aina tarvitse olla niin saamarin pilkuntarkka, samperin Aave.”
Noman selvensi lähinnä itselleen. Aaveen kuultuaan, tuo henkilö pysähtyi paikoilleen, samalla kääntäen päätänsä sivulle kuin utelias pentu.
SXS7N -mallin mekaaniset ”koirat” olivat Anoopilaisen teollisuusyhtiön vientituote, jota markkinoitiin halpana vaihtoehtona vaarallisten planeettojen kartoittamiseen tai leirien suojelemiseen tai tiedusteluun. Artasialaiset olivat harkinneet kyseisten koneiden ostoa, mutta perääntyivät kaupasta saatuaan tietää, että yksi näistä koneista oli seonnut ja tappanut kuuden hengen retkeilyryhmän. Nämä koirat eivät olleet mitään pieniä puudeleita, vaan niiden säkäkorkeus saattai olla jopa puolitoista metriä ja niiden leuka pystyi helposti murskaamaan pienikokoisia kiviä.
Nomanin kertaamisen keskeytti hänen edessään olleen henkilön vaimea nauru. Noman yrittikin päätellä, että aukoiko tämä hänelle päätään, vai oliko mies vahingossa astunut johonkin suolistokasaan.
Ennen kuin Noman ehti kysyä mitään, hänen edessään ollut henkilö poisti kiväärinsä Nomanin otsalta ja asetti sen lepäämään olkaansa vasten.

”Voit tulla ulos. Hän on harmiton.”
Nomanin edessä ollut mies sanoi, mutta se ei ollut hänelle tarkoitettu. Edessä olleesta luolasta kuului uusia ääniä ja pian esiin asteli paksuun toppatakkiin ja -housuihin pukeutunut henkilö, jolla oli huivi, laskettelulasit ja huppu pään suojana. Nähtyään Nomanin, tämä henkilö alkoi karsia suojapukeutumistaan laskemalla huppunsa, jonka alta paljastui pitkän, tummanruskeat hiukset. Huivi ja lasit poistuivat myös, joiden alta paljastuivat sirot naisen kasvot, jonka silmät vuoroin tarkkailivat Nomania ja panssaroitua henkilöä.
”Oletko varma?”
”Kohtalaisen. Hänellä ei ole asetta ja hän tietää kenen kanssaan on tekemisissä, joten ei hän tule tekemään mitään.”
Henkilö vastasi naisen kysymykseen ja vei toisen kätensä niskalleen ja painoi selvästi jotain. Välittömästi, tuo kypärä alkoi purkautua käyttäjänsä ympäriltä ja asettui pieninä osina tämän niskaan. Kypärän alta paljastui kaljuksi ajeltu miehen pää. Miehen kasvot olivat arpia täynnä, mutta niiden yhteydessä olleet rypyt kertoivat Nomanille, että mies oli vähintään 40 vuotias ja jäänsinisistä silmistä näkyi, että tämä oli nähnyt elämänsä aikana paljon.
”Entä keiden kanssa minulla on kunnia puhua? Ihan vain siksi, ettei minun tarvitse kutsua teitä kahta vähemmän mukavilla nimillä.”
Noman sanoi, joka sai hänen edessään olleiden henkilöiden kiinnostuksen käännettyä takaisin häneen.
”Rafie Duan.”
Mies vastasi ja Noman totesi tämän olevan joko huumorimiehiä tai tämä vittuili hänelle. Rafie Duan kun oli vanha artasialainen tarina miehestä, joka taisteli vesimyllyjä vastaan, luullen niitä hirviöiksi. Rafien vieressä ollut nainen taas katseli vuoroin Nomania ja Rafieta epävarman oloisena. Tämä antoi Nomanille mahdollisuuden tarkastella naisen ulkonäköä ja kaikesta päätellän, tämä ei ollut sotilas millään tasolla, kenties tiedemies. Nainen puri huultaan hermostuneena, kunnes lopulta sanoi vaimeasti.
”Brein an Hohendan.”
An Hohendan. Tuo nimi kuulosti tutulta Nomanin korvissa, mutta tuolla hetkellä kyennyt yhdistämään sitä mihinkään elintärkeään.
”Mä oon Noman. Olisiko arvovaltaisella väellä mitään tietoa siitä, että missä me ollaan ja miten täältä pääsisi pois?”
Noman esitteli itensä ja salli itselleen viimeinkin mahdollisuuden laskea kätensä alas takkinsa taskujen lämpöön. Rafie ei sanonut mitään, vaan otti muutaman askeleen pois Breinistä ja Nomanista, pysähtyi ja jäi paikoilleen seisomaan.
”Rafie sanoi, että olemme kolmen kilometrin päässä vanhalta parrakkirakennukselta. Pääsemme sinne näitä tunneleita pitkin. Mutta kuka tietää mitä siellä on...”
Brein selvensi lopulta kun kävi selväksi, että Rafie ei tulisi sanomaan yhtään mitään. Breinin äänestä selkeästi kuului epävarmuus ja ehkä jopa järkytys, joka ei ollut vielä ehtinyt laantua. Muutenkin, naisen olemus vaikutti siltä, että tämä ei halunnut olla tällä planeetalla. Siispä jotain yhteistä hänellä ja Nomanilla oli.
”Entä nämä?”
Noman kysyi ja näytti kädellään heidän ympärillä olleita kyborgeja. Brian avasi suunsa vastatakseen jotain, mutta sulki sen takaisin ja katsoi noita raatoja. 'Syyllisyyttä?' Noman mietti ja päätti olla painostamatta sen enempää. Jotenkin hän tiesi, että hänellä tulisi olemaan hyvin aikaa lisäkysymyksille.
”Ei onnistu, he eivät selviä kauaa lumessa.”
Rafie yhtäkkiä sanoi, aivan kuin olisi vastannut johonkin kysymykseen, jota kukaan ei ollut kysynyt.
”Rafie?”
Brein kysyi mieheltä, joka toi tämän takaisin pois ajatuksistaan. Mies katsoi naista ja Nomania hetken, kunnes painoi ranteessaan olleen matkatietokoneen näppäintä, jolloin kypärä muodostui uudestaan hänen päänsä ympärille.
”Lähdetään, meidän pitää päästä kunnolliseen suojaan.”
Rafie sanoi kylmänviileästi ja lähti rivakkaasti kävelemään kohti tunnelia, mihin Noman oli myös menossa. Brien taas vilkaisi Nomania, kunnes lähti juoksemaan Rafien perään, tämän talvisaappaiden nastapohjat pitäen omalaatuista, rahisevaa ääntä jokaisella askeleella.
”Helvetin erikoisjoukot.”
Noman mumisi itselleen ja vielä kerran katsoi ympärilleen. Vaihtoehdot olivat vähissä ja vaikka hän olikin toivonut ympärilleen seuralaisia, oli se ajatus ryhtynyt nälvimään häntä. Noman päättikin ottaa selvää aivojen toiminnasta joltain fiksulta ihmiseltä ja ymmärtää, että miksi ajatukset muuttuivat näin nopeasti. Tämän jälkeen, Noman lähti rivakkaasti kävelemään Rafien ja Brein perään.

Kolme kuukautta aiemmin

Taivas oli täysin pilvetön ja aurinko oli hiljalleen laskeutumassa horisotin taa, värjäten taivaan punertavaksi. Tämä ei kuitenkaan estänyt Nomania tekemästä sitä, mitä hänen äitinsä oli pyytänyt tekemään. Nimittäin hakkaamaan halkoja.
Noman veti syvään henkeä kunnes nosti kirveen päänsä ylle ja iski sen voimalla halkoon, joka meni siististi kahtia. Noman oli tyytyväinen tulokseen ja asetti uuden puupölkyn paikoilleen ja toisti äskeisen toimensa.
Noman oli nyt kuukauden ollut kotona ja käyttänyt sen ajan pääasiassa talon ja pihan kunnossapitoon. Seuraavaa vaihetta elämässään hän ei vielä pystynyt miettimään, johon hänen äitinsä oli suhtautunut hyvinkin ymmärtäväisesti. Kenties tämä näki pojassaan saman, mitä hän itse oli kokenut miehensä, poikiensa isän kuoltua matkustajaristeilijän räjähdyksessä.
Noman pyyhki hikeä pois otsaltaan ja laski kirveen maahan. Nyt oli hyvä ottaa tauko. Mies katsoi ympärilleen ja totesi iltapäivän saldon olleen hyvä. Hetkeen ei tarvitsisi kenenkään hakata halkoja. Vaistomaisesti Noman vei kätensä housujen taskulle, mutta muisti jättäneensä sytkärin ja savukkeet taloon sisälle. Hän nimittäin oli luvannut äidilleen hieman hellittää polttamisen kanssa, mutta lopettaminen ei tällä hetkellä tuntunut lainkaan houkuttelevalta ajatukselta. Siispä Noman tyytyi nojaamaan puuliiteriä vasten ja rauhoittumaan.
Rauhan keskeytti kuitenkin alati voimistuva moottorin ääni, joka kuului pihaan johtavalta ajotieltä.
Noman tarttui liiterin ovenkahvassa roikkuvaan paitaan ja laittoi sen päälleen, samalla kävellen tulijaa vastaan.
Ajotiellä kulki painovoimamönkijä ja sen kuljettajana oli taas mokanruskeahiuksinen nainen. Noman ei heti tunnistanut tuota naista tämän kypärän visiirin takaa, mutta lähemmäs päästyään, mies tunnisti tämän Phyrra Oloreniksi.
”Voi paska.”
Noman kuiskasi. Phyrra oli hänen lapsuuden- ja nuoruudenystävä, joka oli ollut hänen kanssaan samalla luokalla aina lukioon asti. Vaikka Noman ja Phyrra olivat nuorina viettäneet paljon aikaa keskenään, eivät sanan varsinaisessa merkityksessä seurustelleet, vaikka Noman olikin ihastunut naiseen. Ei hän tosin sitä ikinä myöntänyt.
Noman näki kuinka hymy Phyrran huulilla laajeni sitä mukaan kun naisen mönkijä pääsi häntä lähemmäs, lopulta kaartaen sivulle muutaman metrin päässä hänestä. Noman ei voinut asialle mitään, mutta miehen silmät välittömästi tarkastivat naisen ulkonäön. Naisella oli käytössä kuluneet reisitaskuhousut, vähintään yhtä kulunut kangastakki, jonka alla oli valkoinen villapaita ja jaloissa pitkävartiset vaelluskengät, jotka olivat mudan, veriläikkien ja muiden nestejäämien sotkemat.
”Noman!”
Phyrra huudahti kovaan ääneen sammutettuaan mönkijänsä moottorin. Yllättävällä ketteryydellä ja nopeudella, nainen asteli heidän välissään olleen etäisyyden kiinni ja halasi Nomania tiukasti.
Itse asiassa, halauksen tiukkuus sai Nomanin hieman hämmilleen, Phyrra nimittäin ei ikinä ollut mikään lihaskimppu, mutta vuosien saatossa tämä oli kasvattanut kuntoaan. Hämmenyksensä aikana, Noman vilkaisi naisen mönkijää ja huomasi tekstin ”Golanan eläinlääkäripalvelu” sen kyljessä. 'Tosiaan' Noman muisti. Phyrra oli puhunut paljon halustaan ryhtyä eläinlääkäriksi ja kaikesta päätellen, hän oli onnistunut siinä.
Viimeinkin Noman sai tarpeeksi koottua itsensä ja vastasi halaukseen lähes yhtä vahvasti, joka sai Phyrran humisemaan onnesta. Nainen oli aina pitänyt fyysisestä kosketuksesta, eikä se nähtävästi ollut kadonnut mihinkään.
”Kylillä puhuttiin, että sinä olisit tullut takaisin kotiin, joten minun oli pakko tulla täällä käymään.”
Phyrra sanoi ja nosti katseensa Nomanin silmiin. Hymy naisen kasvoilla ei laskenut lainkaan, vaikka Noman tiesi, että hänen omissa silmissään ei satavarmasti ollut sitä samaa katsetta kuin vuosia sitten.
”Aika kauan siinä meni. Oonhan mä ollu täällä jo kuukauden.”
Noman yritti keventää tunnelmaa, vaikka hän tiesikin sen olevan tarkoitettu vain itselleen. Phyrra kuitenkin naurahti kemeästi ja tönäisi miestä leikkisästi.
”Täällä on yllättävän paljon hommia. Tulilehmät lisääntyvät kuin jänikset ja niiden synnytyksissä pitää olla aina auttamassa.”
Phyrra selitti vaikka Noman ei sitä tarvinnutkaan.
Hiljaisuus laskeutui heidän kahden välilleen ja sinä aikana he vain katsoivat toisiaan silmiin. Ajatus syntyi Nomanin päässä ja hän ryhtyi laskeutumaan naisen kasvojen tasalle.
Hyvin äkäinen piippaus Phyrran housujen vyöltä kuitenkin sai Nomanin perääntymään uudestaan.
”Hitto.”
Phyrra sanoi ja otti vyöllä roikkuneen hakulaitteen käteensä ja luki sen ruudulla ollutta tekstiä.
”Minun täytyy mennä. Jonkun lemmikki on joutunut auton töytäisemäksi.”
Phyrra selitti hieman pahoillaan ja lähti kävelemään takaisin mönkijäänsä kohden. Yhtäkkiä hän kuitenkin pysähtyi, seisoi hetken paikallaan, kunnes juoksi takaisin Nomanin luokse ja antoi kevyen suukon miehen poskelle.
”Mukavaa kun sä oot taas täällä. Käydään joku päivä kahvilla?”
Phyrra sanoi ja puristi Nomanin oikeaa kättä. Nainen kuitenkin tunsi jotain uutta, joka sai hänet puolestaan hämilleen.
”Tehdään näin. Menes nyt pelastamaan jonkun päivä.”
Noman nopeasti pelasti tilanteen omalta kannaltaan ja kannustavasti tönäisi Phyrran takaisin tämän mönkijää kohden.
Phyrra puolestaan nyökkäsi myöntyvästi, mutta Noman näki tämän ilmeestä, että hänellä oli kysymyksiä, joihin nainen halusi vastauksia. Nyt niitä ei kuitenkaan voinut esittää. Phyrra hyppäsi takaisin mönkijänsä päälle, laittoi kypärän päähänsä, käynnisti mönkijän moottori ja pian laitteen takavalot näkyivät ajan kauemmas.
Noman puolestaan jäi seisomaan ajotielle ja katsoi kuinka Phyrra kääntyi päätielle ja lähti kaasuttamaan kohti määränpäätään. Noman puolestaan puristi kätensä tiukasti nyrkkiin ja yritti keksiä keinoa, jolla päästä tästä tilanteesta.