Silent Planet: Final Round

Tarinoita kaukaisista galakseista.

Re: Silent Planet: Final Round

ViestiKirjoittaja Salem » 16.03.2023 16:57

Chapter 31. Enemy Within (2/2)

Varsvarastolla syntynyt panttivankitilanne tuntui päätyneen umpikujaan, kummankin osapuolen ollessa haluttomia joustamaan milliäkään. Erikoisjoukoilla ei ollut varaa päästää tätä mystistä Phobos-kloonia pakoon, eikä kopiokessulla puolestaan näyttänyt olevan mitään aikomusta vapauttaa Blissia otteestaan.

"Tehkää jotain. Tehkää nyt vittu jotain...!" Bliss kähisi ääni vapisten, huultensa ollessa ainoa asia jota tämä tohti liikuttaa.
"Rauhallisesti, Bliss." Hover yritti vedota panikoivaan korpraaliin, samalla nojaten vierellään seisseen sotilaan puoleen, kuiskuttaen tälle jotakin.

Vierellä seissyt sotilas nyökkäsi pienesti, alkaen hiljalleen hivuttaa itseään syrjempään. Vale-Phobos kiinnitti välittömästi huomionsa liikkuvaan sotilaaseen, seuraten tätä hyvin tarkasti, viiltäen pienen vuotavan naarmun Blissin kasvoihin korostaakseen, ettei vastapuolen todellakaan kannattaisi yrittää mitään harkitsematonta. Bliss kähisi vihollisen otteessa, mutta vältti itsekin kiemurtelemasta liiaksi välttääkseen ärsyttämästä tätä.
Seuraavaksi tapahtui paljon vain muutamassa hetkessä. Hover, todettuaan vihollisen huomion kiinnittyneen nyt houkutuslinnuksi värväämäänsä sotilaaseen, veti aseensa ja ampui, mutta ei vihollista, vaan Blissia, laukauksen pureutuessa tämän reiden syrjään. Bliss parkaisi jalkansa lähtiessä hänen altaan kivun poltteesta, notkahtaen pois vangitsijansa tieltä. Vaikka vale-Phobos pitikin edelleen miestä tiukassa otteessaan, ei sekään ollut osannut odottaa lihakilpensä äkillistä notkahdusta, mikä puolestaan sai sen pudottamaan suojaustaan, ei paljoa, mutta juuri sen verran että Hoverin hämäyksenä käyttämä sotilas sai saumansa ampua. Miehen lasersäde pureutui vale-Phoboksen olkapäähän, saaden sen perääntymään seinää vasten, vapauttaen suustaan järkyttävän, puoleksi mekaanisen ja puoleksi Phoboksen ääntä imitoivan parkaisun, läpikuultavan, hieman sinertävän ja hyytelömäisen aineen roiskahtaessa ammottavasta aukosta seinälle ja lattialle. Samassa se kuitenkin vastasi tuuppaamalla riepottelemansa Blissin vihamiehiään päin, estäen näitä ampumasta uudelleen, kunnes Bliss olisi saatu pois tieltä. Otus käytti avautuneen aikaikkunansa hyväkseen tarttumalla ympäröiviin varuslaatikoihin, heitellen niitä huomattavan vaivattoman näköisesti ympäriinsä, saaden erkoisjoukkojen väen perääntymään kauemmas, sillä painavat laatikot olisivat voineet helposti murskata niiden alle jääneet hengiltä. Syntyneessä kaaoksessa vale-Phobos ryntäsi liikkeelle, huutajen ja ulvoen luonnottomalla äänellään suunnatessaan kauemmas jahtaajistaan.

"Älkää päästäkö sitä pakoon!" Hover karjaisi, usuttaen väkensä olennon perään.

Phobos ja Mercer suuntasivat nopean katsauksen Blissiin, jonka joku oli ehättänyt nappaamaan kiinni vale-Phoboksen heivattua ihmiskilpensä. Blissin vammat eivät olleet vakavia, vain muutamia viiltoja kasvoissa ja kaulalla vangitsijansa sormenpääteristä, ruhjeita tämän voimakkaasta puristuksesta, unohtamatta tietenkään Hoverin radikaalia, mutta tilanteen huomioon ottaen ymmärrettävää laukausta reitensä syrjään. Bliss pärjäisi kyllä, ja mies teki sen itsekin selväksi viittoen kaksikkoa liittymään ajojahtiin. Bliss ja Phobos vaihtoivat katseita, ja Phobos saattoi miltei lukea miehen ajatukset: "menkää pieksemään siitä friikistä paskat pihalle". Phobos kääntyi kannoillaan, liittyen ajojahtiin Mercer kannoillaan.

"Se katosi!" kuului turhautunut ärähdys hieman etäämmältä, kun Phobos saapui ajojahtiin lähteneiden sotilaiden luokse.
"Mitä vittua?! Tuijotatteko omia kengännauhojanne?!" joku toinen tuskasteli. "Miten niin katosi?!"
"Turvat tukkoon!" Hover komensi, alkaen ohjailla sotilaita muodostelmaan, jossa etsinnät otuksen varalta suoritettaisiin.

Phobos ja Mercer osallistuivat alueen haravointiin muiden mukana, liikkuen pienen välimatkan päässä toisistaan, skannaten ympäristöä katseillaan tuskin silmiään räpäyttämättä. Alue toisensa jälkeen tarkastettiin, mutta vaikutti siltä että vihollinen oli onnistunut jollain keinoin livahtaa heidän sormiensa välistä. Se tuntui hyvin kummalliselta, sillä jokaista uloskäyntiä varusvarastolta vahdittiin lakkaamatta. Sieltä täältä löydettiin jäämiä siitä samasta hailakan sinisestä hyytelöstä, jota otus oli vuotanut seinälle osuman ottaessaan, mutta jäämät olivat yksittäisiä ja tihkuneet harvaan, joten toiveet leivänmurujen viitoittamasta tiestä joka johtaisi kohteen luokse olivat vain toiveajattelua.
Hover näytti kihisevän nahoissaan jatkaessaan itsepäisesti etsintää, käyden omaksi etsintäalueekseen määräytyneen sektorin läpi uudelleen ja uudelleen, hyväksymättä että vihollinen olisi voinut vain haihtua. Oikeassahan hän tietysti oli, mutta vaikutti siltä että miestensä brutaali loukkaantuminen oli päässyt tämän ihon alle. Eittämättä paine, jota erikoisjoukot kokivat, alkoi näkyä heissä kaikissa, ja niin myös kersantti Hoverissa, joka Phoboksen lailla oli marinoitu useammassakin liemessä sitten Hydruksen päädyttyä Diamien kynsiin, varmasti sitä ennenkin. Paineelle ei vain ollut hyväksi antaa periksi, sillä silloin ihminen tekee virheitä. Hover, joka itse oli määrännyt alueen systemaattisen seulonnan, poikkesi nyt itse turvalliseksi mieltämästään muodostelmasta, kauemmas ryhmästä ja sen tuomasta suojasta. Juuri tätä heidän vastapuolensa oli odottanutkin, hiljaa ja maltillisesti. Hover ei edes tajunnut, kuinka pimeä nurkkaus hänen vierellään heräsi eloon, varjon liikkuessa nopeasti häntä kohti. Liian myöhään hän aisti läsnäolon takanaan, ja kääntyessään kohtasi tyhjällä katseella tuijottavan vihollisen ontot silmät sen puristaessa kämmenensä miehen suun eteen, pakottaen tämän selän kiinni seinään, toisella kädellään sivaltaen miehen kättä, jolloin syntynyt riipivä kipu pakotti tämän pudottamaan aseensa lattialle. Hover tarttui vihollisolennon käsivarteen, yrittäen parhaansa mukaan raapia ja vääntää saadakseen sen hellittämään otettaan, muttei parhaista yrityksistään huolimattakaan kyennyt vaikuttamaan sen vankkaan otteeseen, tai päästämään inahdustakaan itseään huomattavasti voimakkaamman hahmon kämmenen alta. Hän saattoi vain tuijottaa, kuinka otuksen vapaa kämmen avautui, paljastaen sisältään pitkän metallipiikin, jonka se upotti vailla armon pilkahdustakaan koko pituudeltaan Hoverin rintaan. Hover huusi otuksen kämmeneen silmiensä laajetessa, mutta kukaan ei sitä kyennyt kuulemaan. Hän tunsi kuinka piikki hänen kehossaan imi hänen vertaan ja kudostaan, ja sitä mukaa kun tämä otus, tämä hirviö sitä vastaanotti, alkoi sen pinta väreillä, etsiä uutta muotoa, hiljalleen kadottaen Phobos Wayn ulkokuoren piirteitä ja korvaten ne Hoverin piirteillä. Hoverin jalat alkoivat tutista hänen allaan ja silmissä pimeni hänen tunnistaessaan itsensä tuijottamassa itseään takaisin. Hän taisteli kuitenkin viimeiseen asti, yrittäen etsiä jotain, mitä tahansa, joka auttaisi hänet pois varmasta kuolemastaan. Ainoa silmiin osuva asia oli hänen lattialle pudonnut aseensa, sekä pienen matkan päässä vieri viereen kannetut tyhjäksi kulutetut plasmakanisterit, jotka odottivat varusvarastolla seuraavaa täydennyspysähdystä. Hover hapuili asettaan jalallaan, ja onnistuessaan saavuttamaan sen jännitti voimansa äärimmilleen, potkaisten sen kohti kanistereita. Tyhjät kanisterit kaatuivat kuin keilat, rymisten ja kolisten, varmasti kiinnittäen useammankin sotilaan huomion.
Mercer oli ensimmäisenä paikalla, tähdäten aseensa Hoveria pidelleen olennon suuntaan. Otus reagoi tempaisemalla Hoverin lihassa kiinni olleen piikin irti voimakkaalla, salamannopealla nykäisyllä, roiskuttaen kersantin verta pitkin seinää ja lattiaa. Hahmo perääntyi nykivillä, mutta yhtälailla nopeilla askelilla uhrinsa luota, kuroen välimatkan itsensä ja Mercerin välillä umpeen hämmentävällä vauhdilla, välttäen Mercerin ampumat laukaukset ja sivaltaen asetta energiakynsillään, katkaisten sen siististi kahtia. Mercer toimi vaistojen varassa, alkaen käyttää käteensä jäänyttä kiväärinpuolikasta nuijana, iskujensa aiheuttaessa vain tylpän kolauksen osuessaan maaliinsa, vihollisen tuskin edes reagoidessa.

"Maihin, Mercer!" paikalle seuraavana ennättänyt Phobos komensi terävästi.

Mercer heittäytyi maahan Phoboksen sanat kuullessaan, tarjoten kersantille suoran tulilinjan vastustajaansa. Phoboksen silmät laajenivat hänen tajutessaan, kuinka vielä äsken häntä muistuttanut otus oli nyt yhdistelmä sekä hänen että Hoverin ulkoisia piirteitä, ihonsa sinertävä pigmentti sulautunut osaksi kullanruskeaa, pinta yhä väreillen ja muljuten hakiessaan uusia fyysisiä muotoja, jotka hiljalleen syrjäyttivät Phoboksen piirteet. Tämä otus, mikä ikinä olikaan, tuntui vain venyttävän kammottavuutensa rajoja, mitä pidempään sen kanssa joutui olemaan tekemisissä. Se ajatus mielessään Phobos veti liipaisinta kerran, toisen ja kolmannenkin, pistoolin lauetessa kumealla äänellä lasersäteiden singahtaessa kohti maaliaan. Ensimmäinen laukaus osui otuksen rintaan, mutta toinen ja kolmas hujahtivat täysin ohi hahmon liikkuessa tieltä, reagoimatta mitenkään saamaansa osumaan. Hahmo oli nopeasti kuronut välimatkan sen ja Phoboksen välillä umpeen, sivaltaen kynsillään miehen jo valmiiksi runnottua kehoa, miehen kompuroidessa ja kaatuessa maahan yrittäessään vältellä otuksen kynsiä. Hirviö astui Phoboksen rintakehälle, kohottaen kätensä pyyhkäistäkseen tämän kasvot irti.
Vielä yksi laukaus kajahti ilmoille, ja se riitti. Phobos näki kirkkaan säteen syöksähtävän päänsä ylitse ja löytävän maalinsa itsensä ja Hoverin sekamelskan silmien välistä. Otus lensi suorilta jaloiltaan selälleen, kouristeli hetken aikaa, päästellen sanoinkuvailemattomia, riipiviä ääniä, joissa oli tunnistettavissa ainakin etäisesti viitteitä sekä Phoboksen että Hoverin ääneen. Sitten se valahti täysin veltoksi, eikä liikkunut enää. Ajojahti oli päättynyt. Phobos käänsi huomionsa henkilöön, joka oli tämän salaperäisen vihollisen taltuttanut yhdellä ainoalla laukauksella.

"...osuinko minä?" Rosea kysyi miltei epäuskoisesti, seisten kauempana olleiden varustelaatikoiden vierellä, ase edelleen ojennettuna. Myös eversti Kobalt oli hänen seurassaan.
"Niinkin voisi sanoa, sir." Maasta ylös kömpivä Mercer myönsi.
"Näitkö Kobalt? Minä sain sen!" Rosea innostui.
"Rosea. Muista asemasi." Kobalt tyynnytteli.
"Kaikella kunnioituksella, sir, mitä te täällä teette?" korpraali Burdon otti asiakseen puhutella. "Teidän olisi pitänyt pysytellä poissa uhan jaloista."
"Rosean, Raldon ja minun oli määrä kokoontua kahvioon juttelemaan kolmen kesken aiemmasta palaveristamme, mutta Raldo ei koskaan ilmestynyt paikalle. Olimme etsimässä häntä, kun hälytys alkoi." Kobalt vastasi kysymykseen, vaikkei hänellä ollut mitään velvoitetta selittää toimiaan alhaiselle korpraalille.
"Ajattelimme tarjota apuamme, kun nyt kerran satuimme olemaan aivan lähistöllä." Rosea jatkoi. "En kyllä uskonut hetkeäkään, että juuri me olisimme oikeasti saaneet tunkeilijan kiinni."
"Se oli hieno laukaus, eversti." Burdon mielisteli.

Tällä välin Phobos oli noussut polvensa varaan, tuijottaen nyt maassa lojuvaa mysteerihahmoa. Hän ei tiennyt mitä ajatella näkemästään ja kokemastaan. Mikä ikinä tuo otus olikin, se oli jättänyt hänet täysin hämilleen. Hän havahtui seuraavaksi kiinnittämään huomionsa Merceriin, joka oli mennyt Hoverin avuksi, painaen tämän rintakehää pidätelläkseen verenvuotoa, samaan aikaan kun lääkintämies valmisteli kasaan haalimiaan välineitä vakaannuttaakseen kersantin tilan.

"Oletko kunnossa?" kuuli Phobos tutun äänen viereltään. Se oli Gemini, joka oli tarjonnut kätensä kersanttia kohti auttaakseen tämän jaloilleen.
"...joo." Phobos totesi lyhyesti, tarttuen tarjottuun apuun, tukien itsensä Geminiin nostaessaan itsensä ylös. "Kivat boxerit."
"Tukevat juuri oikealla tavalla." Gemini myhäili, mutta hänen myhäilynsä vaihtui huolestuneeksi kurtistukseksi hänen osoittaessaan Phoboksen rinnusta, johon vastapuoli oli tätä sivaltanut. "Vuodat verta."
"Pikku vekki." Phobos tokaisin tarkastettuaan revityn paitansa läpi hiljalleen verta vuotavat haavat, jotka eivät kuitenkaan olleet aivan niin syviä kuin hän oli ensisilmäyksellä pelännyt, tai miltä ne tuntuivat. Paidan läpi tihkunut veri oli kieltämättä saanut jäljet näyttämään pahemmalta kuin olivatkaan.

Ympärille hiljalleen valunut väkijoukko oli suunnannut huomionsa heitä riivanneeseen hahmoon, joka makasi liikkumattomana sijoilla joille se oli kaatunutkin, ammottava aukko otsassaan, rinnassaan ja olkapäässään. Osumakohtien ympärillä oli sitä samaa sinertävänsävyistä möhnää, jota otus oli tiputellut pakomatkansa varrelle. Palaneen elektroniikan katku leijui ilmassa. Lähemmällä tarkastelulla kävi selväksi, ettei kyseessä ollut orgaaninen olento.

"Mikä helvetti tuo on?" väkijoukon kärjessä seissyt Crus murahti, Phoboksen ja muidenkin hänen simpanalaumansa jäsenten liittyessä ihmettelijöiden sankkaan joukkoon.
"Ei aavistustakaan." Phobos pyöritti päätään epätietoisesti.
"Morpha." kuului lyhyt ja ytimekäs vastaus. Eversti Kobalt näytti tietävän asiasta jotain. "Se on droidisoluttautuja, joka kykenee kopioimaan muiden ulkonäköä."
"Oletko kenties kohdannut näitä aiemminkin?" Rosea kysyi kuivasti, tutkaillen Kobaltia hieman epäluuloisen oloisesti.
"En henkilökohtaisesti. Olemme kuitenkin saaneet joitakin raportteja, joiden mukaan näitä yksiköitä on kohdattu Hydruksen pinnalla omien linjojemme takana. Ne ovat sabotoineet kalustoamme ja sotkeneet viestintäämme, sekä salamurhanneet joitakin merkittäviä yhteyshenkilöitämme." Kobalt selitti.
"Ja miksi me kuulemme tästä vasta nyt?" Rosea jatkoi.
"Olemme lähettäneet viestin asiasta jokaiselle taholle." Kobalt vastasi tuimasti. "Se, ettet sinä tiedä tästä mitään, on aivan omanlaisensa osoitus siitä, kuinka huonolla tolalla viestinkulkumme on. Joku on estänyt raporttien saapumisen avittaakseen soluttautujia pysymään huomaamattomissa."
"Tämä on paha juttu." Rosea tuskasteli.
"Kutsutaan neuvonpito koolle. Tämä täytyy puida kaikkien kanssa viipymättä." Kobalt ehdotti.

Tilanteen purkauduttua asianomaiset tahot raportoivat tapahtumista Rhettille, joka kuului olevan aivan yhtä ällikällä lyöty asiasta kuin muutkin. Hänenkin mielestään oli ensiarvoisen tärkeää, että tilanne käytäisiin läpi aluksen johtohahmojen välillä niin pian kuin suinkin. Tieto Xiranen paosta oli niin ikään jo saavuttanut Rhettin, ja tämä uutinen jaettiin myös Phoboksen kuultavaksi. Takaiskut tuntuivat vain kasautuvan. Mutta oli asialla hopeareunuksensakin. Cassie oli selvinnyt kohtaamisestaan tämän Morphaksi kutsutun droidin kanssa, joten vastapuoli ei ollut aivan täysin saavuttanut tavoitteitaan. Tässä tilanteessa yksikin piste oman tiimin tulostauluun oli maininnan arvoinen.
Labratiimi kävi noutamassa Morphan raadon, kuljettaen sen tutkimusosastolle täydellistä analyysia varten. Turvatoimia labran ympärillä kiristettiin, eikä henkilökuntaa laskettu valvovista silmitä hetkeksikään. Mitä tuli valvontajärjestelmään, oli sen kokema häiriö haihtunut, kameroiden alkaessa jälleen toimia aivan itsestään. Valvomossa työskennellyt kaksikko jäi selvittelemään häiriön aiheuttajaa, samalla kun Rhett kokosi upseerit hätäistuntoa varten, muun miehistön hajaantuessa siivoamaan heitä vastaan hyökänneen tahon sotkuja. Tapaus oli jättänyt väistämättömän haavoittuvuuden tunteen koko joukkioon. Heidän vastustajansa oli onnistunut luikertelemaan heidän liikkuvaan päämajaansa, tappamaan heidän sotilaitaan ja vapauttamaan heidän tärkeän vankinsa, kaikki aivan heidän valvovien silmiensä alla. Luottamus alkoi käydä ohueksi miehistön välillä, ja se näkyi.
Ei liene kellekään yllätys, etteivät upseerit päässeet palaverissaan sopuisaan tulokseen. Itse asiassa yön tapahtumat olivat vain kärjistäneet heidän välejään, johtaen ilmiriitaan. Asiaa ei auttanut, että majuri Raldo, jota Kobalt ja Rosea olivat etsineet ennen hälytyksen laukeamista, oli mittavista etsinnöistä huolimatta edelleen kateissa. Kukaan ei ollut nähnyt häntä, eikä kukaan tavoittanut häntä. Oli hyvin ironista, että Raldon poissaolo puhui huomattavasti mieleenpainuvampaa kieltä kuin mikään, mitä tämä oli sanonut vierailunsa aikana. Sen pohjalta päädyttiin myös nopeaan ja yksiselitteiseen päätökseen: vierailu olisi päättynyt, ja kaikki upseerit palaisivat takaisin vaikutusalueilleen.

"Minä olen kurkkuani myöten täynnä!" Ogen raivosi marssiessaan kaikki muut upseerit kannoillaan alusvarikolle, jossa edelleen raivattiin siellä käydyn tulitaistelun jälkiä. "Minä en jää tänne kuolemanloukkuun enää hetkeksikään."
"Kuuntele, Ogen!" Rhett yritti vedota prikaatinkenraaliin. "Se kone ei tullut tänne tyhjästä. On täysin mahdollista että joku teidän mukananne kulkeneesta henkilökunnasta on tuonut sen tänne. Emme voi päästää ketään lähtemään Typhonilta, ennen kuin tiedämme kuka on kenenkin puolella, tai vähintään ennen kuin tarkastamme kunkin aluksen lattiasta kattoon."
"Syytteletkö sinä meitä, majuri?" Ogen ärähti.
"Yhtä hyvin se on voinut tulla Wayn mukana. Hän on ollut viikon ties missä, ja heti hänen palattuaan tapahtuu jotain tällaista." joukon kapteeni syytteli vuorostaan. "Kaiken pyhän nimeen, sillä oli HÄNEN kasvonsa!"
"Ja Phoboksen liikkeet tutkitaan siinä missä kaikkien muidenkin. Hän ei ole mikään poikkeustapaus, ei vaikka Morpha yrittikin tieten tahtoen lavastaa hänet syylliseksi." Rhett vetosi.
"Oletetusti!" kapteeni lisäsi.
"Entä kuka sanoo että se Morpha oli ainoa laatuaan? Kuinka moni teistä tällä aluksella on todella se, joka sanoo olevansa?" Ogen alkoi hermoilla. "Minä en aio jäädä odottamaan, että minulle käy kuten Raldolle, ja katoan jälkiä jättämättä."
"Kuinka urheaa, prikaatinkenraali." Rosea avasi suunsa jälleen. "Etkös juuri aiemmin mainostanut kuinka sinä ja joukkosi olette yksinään pitäneet koko pohjolan linjat, ja sitä myötä turvanneet muidenkin tontin? Hyvä jos et omin paljain käsin kellistä mechoja taistelukentillä. Nyt koet yhden vastoinkäymisen, ja olet luikkimassa häntä koipien välissä bunkkeriisi kuin potkittu vulpia."
"Jos et tuki tuota turpaasi, potkin sinua kuin vulpiaa!" Ogen räyhäsi, mutta hänen äänensä takaa heijastui silkka pelko.
"Jännä miten nopeasti bravado katoaa kun kusi tihkuu lahkeesta." Rosea härnäsi tahallaan.

Ogen ei ottanut Rosean kommentteja enää vastaan. Sen sijaan mies läimäytti eversitä nyrkillään, saaden tämän horjahtamaan, mutta uhmakasta virnettä ele ei kyennyt pyyhkimään Rosean kasvoilta. Rhett katsoi vanhaa ystäväänsä turhautuneena. Sota oli selvästi tehnyt tehtävänsä myös tälle ennen niin leppoisalle miehelle, tuoden hänestä uhmakkaamman puolen esiin. Omalla tavallaan miehen auktoriteettiuhma muistutti myös hieman Phoboksesta, mutta toisin kuin Phobos, Rosea hankasi uhmaansa tarkoitushakuisesti sen auktoriteetin kasvoihin.

"Kuulkaahan, me kaikki olemme väsyneitä ja hämmentyneitä. Pidetään nyt vain päät kylmänä, ja..." everstiluutnantti Kurow yritti sovitella.
"Me lähdemme. Se on suora käsky prikaatinkenraalilta." Ogen käytti viimeistä veto-korttiaan, sotilasarvoaan. "Jokainen meistä palaa takaisin suorittamaan ennestään määrättyjä tehtäviään, ja sillä hyvä. Jokainen vastahakoinen ele katsotaan suoraksi niskoitteluksi ylemmän upseerin käskyä vastaan. Olenko tehnyt asiani selväksi?"

Kukaan läsnäolijoista, edes Rosea, ei alkanut väittää tätä suoraa käskyä vastaan. Pointti oli tullut äärimmäisen selväksi. Yksi toisensa jälkeen upseerien alukset lähtivät alusvarikolta, osa enemmän myötämielisesti kuin toiset. Ennen lähtöään Rosea soi vielä hetken Rhettille, käskien tätä olemaan yhteydessä, mikäli vain tarvitsi apua. Rhettia suututti hänen seuratessaan viimeisenkin aluksen lähtevän. Hänestä oli enemmän kuin todennäköistä, että joku näistä miehistä oli tuonut Morphan Typhonille, joko tietoisesti tai tietämättään, ja luikki nyt saattueineen takaisin Hydrukselle, kuka ties montako petturia mukanaan. Oli myös mahdollista, että majuri Raldo oli näiden tapahtumien takana, ja poistunut Typhonilta yhdessä Xiranen kanssa. Miestä ei oltu raportin mukaan nähty sitten heidän palaverinsa, joten hänen osallisuudestaan oli mahdoton sanoa yhtään mitään varmaa. Rhett suuntasi kohti toimistoaan, pohtien päänsä puhki kuinka edes lähteä lähestymään pettureiden henkilöllisyyden selvittämistä, keksimättä tuskin ensimmäistäkään ideaa.

Phobos astui aluksen kuntosalille. Pikaisen lääkärintarkastuksen jälkeen hänet oli käsketty poistumaan ja jättämään heidän kiireisen yönsä jälkipyykki paremmassa kuosissa oleville. Phobos ei ollut innostunut asiasta, mutta hänellä ei ollut enää rahkeita väittää vastaankaan. Niinpä hän oli päättänyt tulla kuntosalille päästelemään höyryjä. Kenties sitten hänen aivonsakin raksuttaisivat paremmin. Saapuessaan paikalle hän huomasi ettei ollut yksin. Titanos, Virgo, Draco, Crus ja Serpeth olivat saaneet saman idean, joskin Crusin ja Virgon höyrynpäästöt olivat ottaneet takasijaa paskanjauhannan edestä, vain Serpethin ja Dracon keskittyessä treeniohjelmaansa, kuunnellen hiljakseen puhisten kahden toverinsa puheita. Titanos ei ollut vielä täydessä kunnossa kunnon treeneihin, ja oli pääasiassa tullut harjoittamaan tervettä kättään, jottei se pääsisi veltostumaan.

"...ja miten hitossa meidän pitäisi määrittää tämä kullinmentävä reikä?" Virgo veisteli. "Jos otetaan vertailukohteeksi vaikka Gemini ja se yksi kokovartalokyrpä kapteenin vaatteissa, niin väliin jääväkin skaala on aika helvetin laaja."
"Eikö kokovartalokyrpä indigoi että kapteeni tikkuperse olisi heistä se isompi?" Draco naureskeli. "Sitä paitsi sinä et ole mikään puhumaan asianmukaisesta kenttäkommunikaatiosta."
"Henkilökohtaisesti en halua edes tietää, miten luulet tietäväsi tämän kapteeni Kyrvän taktiset mitat." Crus vinoili puolestaan.
"No siis, ei se muuten niin äreä olisi. Ja sen pakkomielteen arvostusta ja ylennyksiä kohtaan on pakko kompensoida jotakin." Virgo perusteli, katsahtaen sitten Serpethiin. "Mitä sanoo rakas papattinäppimme? Kai sinullakin nyt joku räiskyvän kuuma kannanotto tähän on?"
"Sanon etten ole ennen kuullut kenenkään pohtivan näin paljon toisten kullin kokoa, paitsi ehkä netticonquerin chattihuoneessa." tyyni räjähde-ekspertti tokaisi pieni hymynkare suupielessään, puuttumatta keskusteluun sen enempää.
"Ehkä se on merkki siitä, että olemme viettäneet ihan liian kauan aikaa tällä aluksella, ja ainoa paljas pinta löytyy miesten suihkutiloista. Naiskollegoihin taas ei kehtaa koskea, ettei synny kiusallisia tilanteita myöhemmin." Virgo huokaisi turhautuneena. "Kaipaan ihan helvetisti ulkomaailmaa."
"Ihan kuin sinun kanssasi niitä kiusallisia tilanteita ei syntyisi koskemattakin." Titanos tokaisi kuivasti.
"Hei, arvaapa mitä Titanos? Minulla on sinulle yhden käden treeniohjelma jota voisit kokeilla. Sen nimi on 'vedä käteen.'" Virgo kuittasi välittömästi, mutta ilme hänen kasvoillaan kertoi ettei sanojen takana ollut minkäänlaista pahaa verta.
"Kernaasti, jos vain löytyisi sellainen paikka jossa sinä et ole koko ajan äänessä. Kuuntelemisesi saa kaluni vetäytymään sisäänpäin." Titanos puuskahti. "Siinä mielessä visiitti jossain ihan muualla olisi ainakin tervetullut. Pääsisin ainakin hetkeksi mahdollisimman kauas sinusta."
"Elämme lopun aikoja. Titty kaipaa vaihtoa viihteelle!" Virgo havainnollisti.
"Viimeisen kerran, lakkaa kutsumasta minua tuolla nimellä!" Titanos ärähti.

Phobos hymähti kuunnellessaan simpanoidensa sanailua, sekä sitä seurannutta naurunremakkaa. Virgon harmiksi tämän yön tapahtumat olivat varmistaneet, etteivät he olisi lähdössä mihinkään vielä pitkään aikaan. Oli täysin mahdollista, että heidän joukossaan oli tälläkin hetkellä yhä niitä, jotka olivat näytelleet osaa siinä kaikessa, mutta olivat onnistuneet pitämään kulissinsa pystyssä. Rhettilla tulisi olemaan kädet täynnä vielä pitkän aikaa selvitellessään, kuka mihinkin pussiin pelasi. Omalla tavallaan oli myös pysäyttävää tajuta, että se yksi normaali hetki, jonka Phobos oli Applecoressa viettänyt sisarensa kanssa kahvitellen, oli paljon enemmän kuin mitä hänen simpanalaumansa oli saanut pitkiin aikoihin.
Huomatessaan Phoboksen saapuneen, hänen tiimikaverinsa tervehtivät häntä tavanmukaisen kasuaalisti, vailla hiventäkään sitä arvovallan kunnioitusta jota ryhmänjohtajan sopi odottaa alaisiltaan. Eikä Phobos olisi edes kelpuuttanut näiltä toisenlaista tervehdystä. Jopa ennen niin särmä Titanos oli oppinut, ettei Phoboksen edessä toikkarointi kannattanut. Phobos vastasi miehille keveällä kädenheilautuksella, suunnaten kohti salin toisessa päädyssä ollutta nyrkkeilysäkkiä. Samassa kuntosalin kulmalla olleen vessan ovi avautui, ja Geminin isokokoinen profiili astui näköpiiriin. Mies oli saanut jo tässä vaiheessa jotain muutakin ylleen kuin ylisöpöt boxerit ja villasukat. Tätä saattoi jo erehtyä sotilaaksi, joskin vapaalla olevaksi ja hivenen gonahtaneeksi sellaiseksi. Huomatessaan Phoboksen mies nyökkäsi tervehdykseksi. Phobos vastasi vaivautuneella hymyllä. Hän tiesi että tämä olisi edessä jossakin vaiheessa, oli tiennyt siitä hetkestä asti kun oli Geminille kivahtanut. Parempi nostaa catronai pöydälle kuin kierrellä.

"Gemini, minä..."
"Ei tarvitse." Gemini keskeytti, hymyillen pienesti. "Ei tämä Cassien ja Starrin juttu ole ollut helppoa meille kellekään. Se avasi mahdollisuudet sellaisille uhkakuville, jollaisia emme ehkä liian naiiveina halunneet ajatella mahdollisiksi."
"Sitä se todella teki." Phobos nyökkäsi, helpottuneena siitä kuinka mutkattomaksi Gemini tämän keskustelun teki. Koko muu tiimi kuunteli hiljaa taustalla kaksikon sananvaihtoa.
"Tässä tilanteessa on täysin normaalia epäillä kaikkia ja kaikkea. Mutta me ymmärrämme. Siksi sinä meidät olet valinnut, ja siksi olet nyt jumissa meidän kanssamme." Gemini jatkoi. "Jos se oloasi helpottaa, syynää meistä jokainen yksityiskohta, joka ikinen hyvän päivän kaveri ja jokainen vessan seinään rustattu pilaviesti. Me ymmärrämme. Ja kun huomaat, ettei yksikään meistä kääntäsi sinulle selkäänsä, voit lakata kanniskelemasta koko maailmaa harteillasi ja avautua minkä sielusi sietää. Me kuuntelemme ja otamme osamme kannettavaksi puolestasi."

Phobos hymähti Geminin sanoille, siinä missä koko muu tiimi tuntui yhtyvän niihin, kukin omalla tavallaan. He saivat sen kaiken kuulostamaan niin yksinkertaiselta. Yhden ihmisen voimat eivät riitä kannattelemaan koko maailmaa. Geminin isoaman sanat tulivat iän tuoman viisauden ja kokemuksen myötä, ja vaikka myös niiden tarkoitus oli hyvin yksinkertainen ja arkinenkin, täytyi ne sanat joskus kuulla, jotta niitä osasi noudattaa.

"Mihinkähän minä päätyisinkään ilman teitä?" Phobos huokaisi.
"Todennäköisesti perse pystyssä kupsahtaneena jonkin surkean ojan pohjalle." Gemini vastasi hetkeäkään epäröimättä.
"Kiitos vain luottamuksesta!" Phobos naurahti. "Ja miksi juuri perse pystyssä?"
"Et sinä osaisi kuolla muuten kuin näyttämällä persettä niille, jotka sinut viimein onnistuvat nitistämään..." Gemini perusteli.
"Enpä minä tuota kai voi kiistääkään." Phobos kohautti olkiaan. "Tosin, kyllä minä toivoisin jättäväni taakseni ruumiin, josta voitaisiin puhua vähän kunnioittavammin."
"Ja mistähän lähtien Phobos Way on välittänyt siitä mitä muut ajattelevat? Ettei vain eversti Rosea olisi ampunut väärää Phobosta." Gemini huomautti, katsahtaen sitten kuntosalin perukoilla ollutta kehää. "Oletko tarpeeksi hyvässä kunnossa hydeiramatsiin?"
"Mitä? Tekeekö mieli piestä esimiehesi?" Phobos virnisti.
"Ei. Mutta itsensä huolilla tappavaa kaveria voisin vähän ojentaa."
"Herranjestas, suutele häntä jo, tyhmyri!" Virgo huikkasi taustalta.

Phoboksen simpanalauma vietti hyvin antoisan aamuyön yhdessä. Heidän kunkin takaraivossa jyskyttivät lukuisat kysymykset ja uhkakuvat siitä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan, samoin kaikki ne menetetyt taistelutoverit, jotka Morpha, Hucks ja tämän liittolaiset olivat jättäneet jälkeensä. Mutta ehkä juuri siksi he tarvitsivat tätä pientä normaalia hetkeä kaiken hulluuden keskellä. Se oli kuin puolustusmekanismi. Pian heidät epäilemättä kiskottaisiin taas syvälle imperiumia vastaan riehuvan sodan syövereihin. Nämä hetket, kaikkine nurinoineen, väittelyineen ja paskanjauhantoineen, vahvistaisivat heidän sidettään ja keskinäistä luottamustaan, ja kenties auttaisivat heitä selviämään vielä yhden päivän pidempään.

Kersantti Xirane istui tyynenä pakoaluksensa ohjaamossa, hyräillen hiljaa tupakka suupielessään. Hän nautti saavuttamastaan vapaudesta, pohtien mitä sillä seuraavaksi tekisi. Pistooli lepäsi aluksen pelkääjänpaikalla, paikalla jolle Xirane ei sitä koskaan hylkäisi, ellei olisi täysin varma ettei tulisi sitä hetkeen tarvitsemaan. Olihan ase jo täyttänyt tarkoituksensa. Hydruslaisen mekaanikon ruumis makasi kasvot lattiaa vasten tuupertuneena matkustamon puolella, reikä takaraivossaan. Hucks oli tehnyt oikean valinnan, kun ei ollut antanut Xiranelle asetta, mutta tämä mekaanikon retku ei ollut yhtä kaukonäköinen. Xirane ei aikonut antaa piskuisen Hydruslaisen komennella itseään, ja välittömästi todettuaan tuon mekaanikon täyttäneen kriittisen tehtävänsä ja käyneen hyödyttömäksi, oli hän päättänyt heidän yhteistyönsä ainoalla sopivaksi katsomallaan tavalla.
Xirane oli juuri aikeissa ohjastaa aluksen uudelle kurssille, kun sen kommunikaatiojärjestelmä heräsi eloon, pakottaen keskustelukanavan avoimeksi ennen kuin Xirane ennätti edes suoda ajatusta sille, vastaisiko vai hylkäisikö tulevan puhelun. Kävi ilmi, ettei alus antanut hänelle vaihtoehtoa. Epäilemättä tämä yhteydenottaja oli se taho, josta Hucks oli puhunut, tämä salaperäinen tekijä joka oli vastuussa Xiranen vapautumisesta.

"Huomenta, kersantti Xirane." lempeä ääni tervehti. "Miltä vapaus maistuu?"
"...alkoi maistua, kunnes sinä tulit häiritsemään." Xirane puuskahti, arvaten yleiskielen käytöstä, että vastapuolella puhui Hydruslainen. "Kuka olet ja mitä haluat minusta?"
"Olen Juno Rosea, Hydruksen erikoisjoukkojen eversti, ja imperiumin uskollinen liittolainen." ääni tunnistautui. Miehen valmius tunnistautua näin suoraan kertoi siitä, että linja oli turvattu, ja he voisivat puhua niin vapaasti kuin halusivat. "Kerrohan, onko mukanasi muita, vai oletko yksin?"

Xirane vilkaisi olkansa yli matkustamoon, ampumansa mekaanikon käden pilkottaessa ohjaamon sisäänkäynnin kulmata, yhtä elottomana ja velttona kuin aiemmin.

"Yksin." Xirane tyytyi sanomaan.
"Valitettavaa." Rosea hymähti.
"Mitä sinä oikein haluat minusta?" Xirane kysyi. "Miksi nähdä näin paljon vaivaa hankkiaksesi minut ulos?"
"Älä anna sen nousta päähäsi. Katsoin tämän vain paremmaksi ratkaisuksi." Rosea perusteli. "Alkuperäinen suunnitelma oli vaientaa sinut. Erikoisjoukkojen vankina olisit ollut pelkkä turvallisuusriski. Hyvin mitätön sellainen, mutta riski kuitenkin. Ocamarin munauksen jälkeen olet merkitty mies, epäonnistuja jollaiselle ei ole sijaa imperiumin riveissä."
"Suotta sinä sitä minulle kerrot. Olen varsin tietoinen mitä epäonnistumisesta seuraa." Xirane puuskahti, kylmän vireen kulkiessa hänen selkäänsä pitkin vain ajatellessaan sitä.
"Sinun suureksi onneksesi, minulla ei ole tapana heittää mitään hukkaa. Olen tutkinut palvelushistoriaasi, ja teidän että sinussa on potentiaalia. Ottamalla vastuun sekä vapautusoperaatiosta, että sinun tulevista toimistasi, sain ihan luvan kanssa päättää mitä sinulle tehdään tästä eteenpäin." Rosea kertoi, antaen sanojensa hetken aikaa hautua Xiranen päädyssä, ennen kuin jatkoi. "Ymmärtänet tosin, mitä se tarkoittaa. Sinä kuulut minulle. Jos arvostat henkeäsi pätkääkään, sinä teet tästä eteenpäin kaiken mitä sinulta vaadin. Et kyseenalaista sanaani, vaan möyrit suu auki läpi Hydran paskan, jos minä niin sanon."

Xirane tunsi konkreettisen vihlaisun siinä missä hänen kylmä sydämensä sykki. Hän ei enää tiennyt olisiko ollut vain parempi antaa Hucksin jättää hänet jälkeensä. Yhteistyö Hydruslaisten kanssa oli yksi asia, mutta Hydruslaisen palveleminen, vaikka sitten sellaisen joka jakoi imperiumin intressit, oli jotain mihin Xirane ei ollut uskonut koskaan taipuvansa.

"Mikä estää minua vain painamasta kaasua ja häipymään aurinkokunnasta?" Xirane kysyi, tyynnyteltyään itseään hetken.
"Voithan yrittää. Mutta muista, että imperiumin koura on pitkä, ja laikukas ulkomuotosi vähintäänkin tunnistettava. Ennemmin tai myöhemmin sinä teet virheen. Sinä paljastut, ja silloin tässä universumissa ei ole ketään, joka sinut voisi pelastaa." Rosea vastasi, ja hänen äänestään kuuli että hän virnuili. "Ja kuka tietää, minun kelkassani saattaisit hyvinkin saada sen mitä haluat: Phobos Wayn."

Xirane hymähti. Hänen vaihtoehtonsa eivät olleet ruusuiset, mutta Rosea tiesi mistä naruista vetää. Xiranen ja Phoboksen välinen paha veri alkoi poltella Diamin suonissa. Pelkkä ajatuskin siitä, että hän saattaisi saada mahdollisuuden iskeä tuota kersanttia sinne mihin sattui, että hän vielä jonain päivänä saattaisi voida pidellä tämän henkeä hyppysissään, vain antaakseen sen luisua sormiensa välistä kadotukseen...mitä oman sielun myyminen Hydruslaiselle perkeleelle olisi tuon mahdollisuuden rinnalla?

"Mitä odotat minun tekevän seuraavaksi?" Xirane kysyi hiljaisuuden päätteeksi.
"Tiesin että tajuaisit mikä on ainoa oikea ratkaisu. En minä idioottia olisi pelastanut." Rosea vastasi tyytyväisen oloisesti. "Ennen kuin voimme keskustella tulevasta, meillä on vielä yksi pieni sotku joka vaatii siivoamista. Sitä varten sinun on palattava läntiselle Hydrukselle. Lähetän tarkemmat koordinaatit keskustelumme päätteeksi."
"Mitä minun tulee tehdä?"
"Starodabantin suku on majoittunut alueella sijaitsevaan bunkkeriin. Heitä on käsketty pitämään matalaa profiilia sen jälkeen, mitä Ocamarilla tapahtui." Rosea pohjusti. "Sinun tulee surmata jokainen. Vanhus, lapsi, ei väliä. Jos se hengittää, tapa se. Pistä koko suku maksamaan heidän hulttiopoikansa virheestä, ja varmista ettei se jää keneltäkään huomaamatta, ei erikoisjoukoilta, siviileiltä, eikä niiltä jotka ovat liittyneet imperiumiin. Meidän on välitettävä viesti, että odotamme omiltamme parempaa, ja näyttää mihin kykenemme jos meitä vastaan rikotaan."
"Millaista vastarintaa minun tulisi odottaa?" Xirane aprikoi.
"Heidän on käsketty odottaa, kunnes joku imperiumista tulee noutamaan heidät. Lähetän sinulle muutaman sotilaan taustatueksesi, ja ilmoitan heille että heidän tulee odottaa laikukasta Diamia. Voit vain marssia sisään ja...noh, tehdä mitä ikinä pitää tehdä."
"...tiedätkö mitä? Ehkä tämä ei olekaan niin paska järjestely, kun aluksi kuvittelin." Xirane virnuili. Roseaa hän ei vieläkään oikeasti kunnioittanut, mutta komennus oli kyllä hänen mieleensä. Olihan kuitenkin niin, että ainoa hyvä Hydruslainen oli kuollut Hydruslainen.

Rosea oli hyvillään Xiranen löytämästä inspiraatiosta, jakaen vielä muutaman käytännön yksityiskohdan heidän tulevasta yhteistyöstään, kunnes päätti puhelun, nojaten oman aluksensa matkustamon pehmeään penkkiin. Kaiken kaikkiaan he olivat suoriutuneet mainiosti. Xirane oli nyt kiedottu hänen sormensa ympärille, ja vainoharha oli luikerrellut Typhonin seinien sisään, todennäköisesti ajaen miehistön pian hermoromahduksen partaalle. Toki he olivat menettäneet muutaman kelvon apukäden, muttei mitään mitä ei suuremmassa kuvassa voinut korvata. Cassiopeian selviytyminen oli harmillista, mutta tämän murha oli pääsääntöisesti ajanut harhautuksen ja Phoboksen syyllistämisen roolia, naisen itse ollessaan hyvin merkityksetön kokonaiskuvassa. Jopa Morphan tuho oli tarkoin laskelmoitu tappio, joka heillä oli varaa ottaa. Rosea oli hoitanut koneen tuhoamisen omin käsin, ei vain luodakseen itselleen uskottavampaa kulissia yhtenä luotettavista liittolaisista, vaan myös estääkseen Morphan tietopankkien päätymästä vahingossakaan erikoisjoukkojen haltuun. Niissä tiedostoissa olisi ollut raskauttavia todisteita, eikä sellaisten jakelu käynyt päinsä. Kolmas syy oli ollut Morphan kääntyminen juuri Phobosta vastaan, vaikka ohjelmointi sen kielsikin. Ilmeisesti itsesuojeluprotokolla oli kumonnut muut ohjeistukset, ja Morpha oli nähnyt jokaisen ympärillään eliminoitavana uhkana. Tällaiset viat tulisi karsia pois tulevien vahinkojen välttämiseksi. Vielä nytkin heidän saamansa ohjeistus piti. Phoboksen henkeä ei riistetty. Kersantti olisi tärkeä työkalu heidän johtajalleen, eikä kukaan heistä halunnut uhmata onneaan viemällä sitä häneltä. Siinä mielessä Rosean Xiranelle antama lupaus oli ollut tyhjä, mutta Rosea tiesi sen vaikutusvoiman laikukkaaseen kersanttiin.
Ainoa odottamaton elementti Rosean reissulla oli ollut huomaamaton ja mieleenpainumaton majuri Raldo. Rosea ei ollut odottanut miehen olevan aivan niin tarkkanäköinen kuin tämä todella oli. Ennen tapaamistaan Kobaltin kanssa, Raldo oli ajanut Rosean seinää vasten, vaatien selityksiä toimille joihin tämä oli hänet omia aikojaan onnistunut yhdistämään. Vaikka miehen sanat normaalisti olivat pelkkää ohikiitävää sanahelinää, tuolla hetkellä Rosea oli painanut mieleensä selkeästi kaiken mitä mies oli sanonut, ja mitä aikoi kertoa Kobaltille. Typeryksen olisi pitänyt marssia suoriltaan Kobaltin pakeille, tai edes odottaa heidän kolminkeskeistä neuvonpitoaan tuodessaan asiansa esille. Ehkä sitten Rosean ei olisi tarvinnut tehdä mitä teki, eikä Raldon ruumis olisi löytänyt tietään Typhonin jätekuiluun, poltettuna yhdeksi muiden roskien ja jätteiden tapaan. Samaan paikkaan oli päätynyt myös pieni mutta varsin hienostunut lähetin, joka oli lähettänyt häiriösignaalia halki Typhonin, sokeuttaen aluksen valvontajärjestelmän. Tässä tarkoituksessa laite oli toiminut kuin unelma, mutta viestimiin signaalin teho ei ollut kuitenkaan vaikuttanut kuin aivan lähietäisyydeltä, estäen viestinnän hänen ja Kobaltin suuntaan. Viestintälinjojen toimivuus oli auttanut erikoisjoukkoja järjestämään toimivan vastauksen heitä kohdanneeseen hyökkäykseen. Se olisi asia, joka tulisi korjata jatkoa ajatellen. Rosea alkoi hiljalleen laatia raporttia menneen yön tapahtumista, samalla kun hänen aluksensa kiihdytti kulkuaan avaruuden halki, kohti Hydrusta.

To be Continued...

Epilogi


Rhett oli upottanut kätensä kasvoihinsa, nojaten työpöytäänsä uupuneena, raivostuneena, murheellisenakin. He olivat menettäneet monta hyvää sotilasta yöllisessä kahakassaan, pitkittäin vain ennestään loputonta kaatuneiden listaa.
Sitä mukaa kun tunnit vierivät, niin alkoi myös informaatio hiljalleen valua Rhettin pöydälle, niin tutkimuslabroilta kuin sairastuvaltakin. Labratiimi oli saanut kasaan alustavan raporttinsa Morphasta ja sen toimintaperiaatteista. Kyseessä oli mekaaninen tukiranka, jonka sisäänrakennetut säiliöt sisälsivät eräänlaista älygeeliä, ainetta jonka molekyylit kykenivät tietyn impulssin seurauksena muuntumaan ja kopioimaan toista elämänmuotoa niille syötetyn geneettisen informaation, sekä silmiin sijoitetun mallennusohjelman turvin, korvien paikalle asennettujen sensorien analysoidessa kuulemiaan ääniä. Käytännössä droidit kykenivät siis imitoimaan ketä tahansa tarvittavan informaation turvin ulkonäköä ja ääntä myöten, ja kuten Hoverin tapauksessa oli käynyt ilmi, myös keräämään uutta informaatiota kentältä kätkeäkseen itsensä, mikäli alkuperäinen valeasu paljastuisi. Tukiranka oli suunniteltu säädeltäväksi, jotta droidi voisi tarvittaessa muuttaa kehonsa muotoa, mahdollistaen usean eri ruumiinrakenteen imitoimisen. Mistä Morpha oli saanut tarvittavan informaation Phoboksen imitoimiseen, se jäi mysteeriksi. Mahdollisia vaihtoehtoja oli loputtomasti. Kenties Starr oli luovuttanut näytteet viholliselle, kenties Harom tai Cassie. Suoraan sanoen, se saattoi olla aivan kuka tahansa. Mitä tuli sitten siihen kaikkein tärkeimpään, eli Morphan tietopankkiin, veti tutkijatiimi tässä suhteessa täyden vesiperän. Sillä hetkellä kun Morpha oli saanut kehonsa toiminnan pysäyttävän osuman, oli turvaohjelma käräyttänyt kaikki sen sisältämät tietopiirit ja muistisirut, tehden kaikesta tiedonkalastuksesta mahdotonta. Mitä salaisuuksia tuo kone olikaan sisällään pitänyt, millaisia ohjeita noudattanut, tai mahdollisesti millaisia ihmisiä tunnistanut, oli kaikki tuo informaatio palanut savuna ilmaan. Se oli jälleen yksi lisäys takaiskujen listaan, joka tappioiden tapaan vaikutti tällä erää loputtomalta.
Sairastupa oli tarjonnut sekä hyviä että huonoja uutisia. Morphan haavoittamat sotilaat, mukaan lukien Hover, tulisivat selviämään vammoistaan. Myös Cassien tila oli todettu olosuhteiden nojalla hyväksi. Sen sijaan Hucksin tila oli ottanut täyden käännöksen huonompaan, kohtalokkain seurauksin, tosin sellaisin jotka mies oli itse valinnut. Tekohampaaseen piilotettu kapseli nestemäistä heliodrinia oli päättänyt miehen päivät ennen kuin kukaan oli edes tajunnut asiaa. Mies oli kuljetettu tajuttomana sairastuvalle paikattavaksi, vailla tietoa että tämä oli jo niellyt myrkyn, jonka vaikuttavat aineet sulkivat kehon toimintoja hitaasti ja huomaamatta, vaivuttaen uhrinsa uneen josta ei enää koskaan heräisi. Aineen antaminen eutanasiaan päätyneille, peruuttamattoman sairaille potilaille oli Hydruksella hyväksytty käytäntö, mutta se oli löytänyt pimeät markkinansa myös itsemurhapillerin muodossa. Ei edes pitäisi olla yllättynyt, että Hydrukselle selkänsä kääntäneet petturit turvautuisivat ikuisen unen lääkkeeseen paetakseen vastuutaan kovan paikan tultua. Yhtä kaikki, se jätti vielä yhden umpikujan erikoisjoukkojen tutkimuksille, Hucksin kykenemättä enää vastaamaan minkäänlaisiin kysymyksiin.
Rhettin tuskailut katkesivat viestimensä soittoon. Phoboksella näkyi olevan jotain asiaa.

"Onko sinulla hetki?" Phobos kysyi Rhettin vastattua pelkällä murahduksella.
"Jos tämä koskee sitä pidätysmääräystä..." Rhett aloitti puhumaan.
"Ei mitään sellaista." Phobos toppuutteli. "Ymmärrän kyllä, miltä tilanne näytti."
"Hyvä. Kunhan olemme sujut tällä saralla." Rhett huokaisi. "Toivottavasti et heitä minulle lisää huonoja uutisia, koska tässä vaiheessa vatsani ei kestä enää ensimmäistäkään takapakkia..."
"Tulin ajatelleeksi sitä YPP:n Aqualidia, joka meillä kaiketi on edelleen hallussamme." Phobos aloitti, Rhettin kohottaessa kulmiaan. "Indigo, muistelisin. Kenties voisimme pyytää häntä luotaamaan miehistömme, jotta saisimme edes suuntaa-antavasti selvyyttä siihen, kehen voimme luottaa."
"Mistä sinä oikein puhut?" Rhett kummasteli.
"Tiedän ettei meidän pitäisi sotkea ulkopuolisia tähän, eikä minua houkuta YPP:n avun pyytäminen yhtään enempää kuin varmaan sinuakaan. Meillä alkaa kuitenkin olla vaihtoehdot vähissä, ja Indigo osoitti Ocamarilla, että..."
"Et nyt ymmärrä. Minä en tiedä mitään mistään Aqualidista." Rhett keskeytti.
"...mitä?" Phobos hämmentyi. "Shinea nimenomaan kertoi, että Indigo tuli jakamaan YPP:n Ocamarilta keräämää tietoa meille, siinä missä minä jouduin kykkimään Remzarin armoilla. Hän pyysi välittämään viestin, että Indigon toverit odottavat hänen paluutaan."
"Kuten sanoin, emme ole olleet tekemisissä yhdenkään Aqualidin kanssa." Rhett toisti. "Mitä ikinä sinulle on kerrottukin, on virhetietoa."

Phobos ei tiennyt miten asiaa käsitellä. Hän oli varmasti kuullut Shinean sanat oikein. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö tällainen virheellinen informaatio olisi peräisin itse päälähteestään, Remzar Artemiren valheiden verkosta. Mutta jos näin tosiaan oli, ja jos YPP tietoisesti antoi metsästäjiensä olla väärässä uskossa ystävänsä olinpaikasta, se jätti yhden hyvin pelottavan kysymyksen: missä Indigo todella oli?

"Ikipyhä Whamsa, parvemme kaitsija, suojamme voimakkaimmissa tyrskyissä ja valomme syvimmissä syvyyksissä, kuule nöyrää seuraajaasi. Suojaa minua raivokkaalta mereltä jolle olen ajautunut, auta kestämään sen pauhaavat aallot, ja ohjaa minut takaisin lempeisiin vesiisi, rikkaimmille riutoillesi. Ole kilpeni myrskyä vastaan, murra aallot jotka minua piiskaavat ja tyynnytä vihaansa ulvova tuuli joka jäätää sydäntäni. Jos lihallinen kuoreni käy heikoksi, saata sieluni mukanasi ikuiseen virtaan joka meitä kaikkia yhdistää, palauta minut elämän kehtoon, Äiti Valeaan..."

Indigon ääni oli heikko, vapisten hänen hönkiessään sanojaan hennolla kuiskauksella rohtuneilta huuliltaan, hänen hengityksensä muuttuessa höyryksi ulos purkautuessaan. Hänen ihonsa kosteus kimalsi kuin timanttipeite hyytävässä kylmyydessä, jolta hän ei katosta roikkuvilta kahleiltaan päässyt pakoon. Hänen kätensä olivat jo aikaa sitten menettäneet tuntonsa hänen roikkuessaan niiden varassa, juuri ja juuri liian korkealle kahleistaan kammettuna jotta yltäisi koskemaan lattiaa. Jokainen henkäys sisäänpäin oli silkkaa repivää tuskaa, sillä ilman hengitysmaskiaan hänen oli ollut mahdoton suojata itseään äärilämpötiloilta, jotka tässä muutoin tyhjässä ja ilmeettömässä vankisellissä olivat heitelleet kahden ääripään väliä jo kauemmin kuin Indigo itse edes osasi arvella. Hänellä ei ollut aavistustakaan kauanko oli ollut täällä, tai sen enempää edes siitä missä oli. Aika oli menettänyt täysin merkityksensä. Oli vain kipua, vuoroin hyytävää kylmää, vuoroin polttavaa kuumuutta, sekä ikuisuuden verran aikaa. Aika-ajoin jostakin sellin ulkopuolelta kuului ääniä, jotka tarjosivat edes jotakin jolla pitää mieli virkeänä. Mutta ne äänet olivat kaikkea muuta kuin toivottavia. Joku huusi tuskaansa, toinen itki pohjatonta suruaan, kolmas toi kaikki pelkonsa ilmi epätoivoisella parkaisulla, kiroten kielellä jota Indigo ei ymmärtänyt...ja sitten oli se mies...
Indigo säpsähti valveille rukouksistaan kuullessaan sellinsä oven avautuvan, ja kuin kuin paikalle hänen ajatuksensa voimalla manattuna, se mies astui kynnyksen yli, rikkoen naisen yksinäisyyden. Se oli hän, mies joka kaiken tämän kauhun ja kärsimyksen keskellä operoi, koneistoa pyörittävä ratas ja käsi joka ohjasi tätä kauhunäytelmää ilmeisten mielihalujensa mukaan. Tuo mies oli ollut ainoa elävä olento, jonka Indigo oli saanut nähdä vankeutensa aikana, ja vaikka toisen ihmisen näkeminen rikkoikin hänen loputtoman eristyksensä, sai se Aqualidin kavahtamaan kauhusta, tietäen että joka kerran kun nämä kaksi jakoivat saman tilan, se tietäisi lisää kipua, lisää epätoivoa, lisää sitä mielipuolista naurua joka yö toisensa jälkeen kummitteli hänen katkonaisissa painajaisissaan. Kidutuksen ja uupumuksen väsyttämin silmin Indigo tuijotti tulijaan, tämän hahmon näkyessä hänelle pelkkänä utuna oven kautta sisään puskevan kirkkaan valon liki sokaistessa hänet.

"Rukoiletko sinä?" tulija kysyi, astuen laskelmoivan askeleen toisensa perään kohti Indigoa, kulkien hitaasti naisen ympärillä, arvatenkin nauttiessaan jokaisen askeleen tuomasta kavahduksesta. "Kiehtovaa, miten epätoivo ajaa ihmisen hakemaan apua mitä kummallisemmista paikoista. Aqualidina uskot ikipyhään Whamsaan, eikö niin?"

Indigo ei vastannut mitään. Hän tiesi että mikään mitä hän sanoisi, tai jättäisi sanomatta, ei muuttaisi tapahtumien kulkua. Tuo mies oli tullut satuttamaan häntä jälleen kerran, ja tekisi sen riippumatta siitä, viihdyttikö Indigo tätä sanomisillaan ja uskomuksillaan vai ei.

"Parantaako rukoileminen oloasi? Tuleeko sinulle lämmin ja pörröinen olo sisimpääsi luullessasi, että joku jossain kuulee vikinäsi, kenties jopa säälii sinua ja kurottaa yliluonnollisen kätensä auttaakseen sinua?" hahmo kyseli, sanansa viipyilevinä, täynnä riemua jota tunsi tästä tilanteesta. Sitten hän naurahti ivallisesti. "Anteeksi, oliko se loukkaavaa? Teidän jumalallanne ei edes ole käsiä joita ojentaa."

Indigo pääsi pienen tuhahduksen vastaukseksi miehen jumalanpilkkaan, sekä yrityksiin lannistaa ja provosoida häntä.

"Jos on yksi asia, joka yhdistää jokaista universumin kansaa, niin sen täytyy olla uskonto. Ei väliä missä galaksissa, aurinkokunnassa, tai millä planeetalla tai sen mantereella, jokaisella kansalla on omat uskonsa, oma jumalansa ja omat riittinsä joilla näitä palvoa. On kahdenuskon kuolevaisten kustannuksella keskenään kisaavat sisarukset, tai kaaoksen ja järjestyksen jumalat joiden nimissä tuhotaan ja jälleenrakennetaan. Jopa itse aurinko jonka ympärillä kaikki lähimaailmat pyörivät on monille kuin jumalan valvova silmä. Omalla kotiplaneetallani palvottiin tähtiä, koska kukaan ei ennen avaruusmatkailua osannut selittää niitä." mies luetteli joitakin yleisemmin tunnettuja uskonkohteita, kuulostaen siltä että voisi jatkaa listaa loputtomiin. Hänellä ei ehkä löytynyt kunnioitusta muita kansoja ja näiiden uskoa kohtaan, mutta selvästikin hänellä oli kosolti tietoa niistä. "Surullista kyllä, aivan kuten kotini taivaalla olleiden tähtien takana piillyt suurempi tietoisuus, niin myös kaikki muut jumalolennot ovat pelkkää mielikuvitusta, pelkkiä harhoja joilla sumuttaa herkkäuskoisia, oikeuttaa omia julmuuksiaan, tai lohduttaa riivattua mieltään. Ei mitään muuta."
"M-millä...millä sinä sitten oikeutat omat julmuutesi?" Indigo sai kakaistua lopulta. Mies naurahti pienesti tälle kysymykselle, kumartuen aivan Indigon korvan juureen antaakseen vastauksensa.
"Minä en tarvitse tekosyitä." mies sanoi hyytävän pehmeästi, hänen sanojensa luikerrellessa naisen korvaan, saaden naisen tuntemaan olonsa hyvin epämukavaksi nahoissaan. "Tiedän mitä ajattelet. Yrität vakuutella itsellesi, että juuri sinun ja kansasi usko on aitoa, jotain suurempaa kuin pelkkä iltasatu jota on kierrätetty keskuudessanne niistä päivistä asti kun peukalo oli evoluutionne kuumin uutuus, ja merestä rannalle nousu pelkkä hullunrohkeiden nuorten muotivillitys. Usko pois, jokainen uskova olento tekee täysin samoin. Ja silti, kun kuolema koittaa, he kaikki jakavat sen täysin saman ilmeen, sen tyhjän, kauhistuneen ilmeen joka kertoo ettei ole mitään valoa tunnelin päässä, ei autuaita niittyjä tai rauhaisia lähteitä joilla pestä itsensä maallisista tomuista, ei jumalaa joka heitä lohduttaisi ja veisi heidän tuskansa pois. Vaikka uskontoja on lukemattomia, niiden kaikkien päätepysäkillö odottaa vain sama ikuinen, loputon tyhjyys."
"Onko sinulla pointti tälle rienaavalle jaarittelullesi, vai rakastatko vain omaa ääntäsi?" Indigo kähisi hampaidensa välistä, yrittäen estää leukaansa lyömästä loukkua kylmyydestä.
"Pointtini on, että haaskaat aikaasi pyytäessäsi apua kotilammikossasi polskivalta mielikuvituskaveriltasi. Parhaimmassakin tapauksessa Whamsasi on pelkkä nisäkäs muiden joukossa, kykenemätön ja välinpitämätön kuulemaan, saati auttamaan sinua." mies virnisti, katsoen syvälle Indigon silmiin, kasvonsa vain muutamien senttien etisyydellä Aqualidin kasvoista. "Ainoa, joka tulevaisuuteesi juuri nyt voi vaikuttaa, olen minä. Tietyllä tapaa katsottuna, olen tällä hetkellä sinun ainoa oikea jumalasi."

Indigoa iljetti kuinka omahyväisesti mies puhui itsestään. Hän ei ollut mikään jumala. Hän oli paholainen.

"Anna mennä. Rukoile minua. Matele edessäni ja pyydä armahdusta sielullesi. Kuka tietää, ehkä minä olen tämän universumin ensimmäinen jumala, joka vastaa."

Indigon vastaus oli välitön ja selkeä hänen sylkäistessään miehen kasvoille, uhraten kallisarvoisia kehonsa nesteitä, mutta pitäen sitä sen arvoisena. Vastaukseksi mies huokaisi pienesti, astuen etäämmälle Indigosta ja pyyhkäisten kasvonsa hihaansa. Sitten hän sulki nyrkkinsä ja iski sen voimalla Indigon rintakehään, saaden naisen parahtamaan käheästi, nopean tylpän kivun, sekä voimakkaan polttavan tunteen levitessä iskukohtaan. Isku oli myös keinauttanut kahleistaan katossa roikkuneen Indigon taaksepäin, saaden tämän heilumaan edestakaisin kuin kellon heiluri. Ja joka kerran kun nainen keinahti kohti miestä, iski tämä uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen...Indigon koko keskivartalo tuntui olevan tulessa, kipunoiden ja poltellen. Mieshahmo, ilmeisesti tyytyväisenä henkilökohtaisen nyrkkeilysäkkinsä saamaan rangaistukseen, astui syrjempään, kohti sellin oven vieressä ollutta vipua, josta vetämällä katossa ollut ketju antoi periksi, heittäen Indigon lattialle, jättäen tämän mönkimään vaivalloisesti polvilleen. Mies astui hänen eteensä, hykerrellen tyytyväisenä, Indigon puolestaan ollessa liian voimaton nousemaan, jääden vain tuijottamaan miehen kenkien kärkiä.

"Kas niin...eihän se ollut niin vaikeaa." mies sanoi tyytyväisenä, astuen Indigon pään päälle, painaen tätä voimalla lattiaa vasten maireasti, omahyväisesti naureskellen.

Tuskin miehen hauskanpito oli kuitenkaan ennättänyt päästä alkuunsa, kun viestin hänen taskussaan hälytti, pyyhkien hymyn hänen kasvoiltaan ja saaden hänet perääntymään Indigon luota, puhuen nyt yleiskielen sijaan täysin sujuvaa Diamien kieltä, jota Indigo ei kuitenkaan ymmärtänyt, eikä liioin ollut kykyeneväinenkään täysin seuraamaan.

"Mitä nyt?"
"Anteeksi häiriö, mutta keisari on kutsunut teidät takaisin Hydrukselle neuvonpitoa varten."
"Kuinka välttämätöntä minun on osallistua? Minulla olisi parempaakin tekemistä."
"Keisari haluaa täyden selonteon Solari-tilanteesta, kuulemma suoraan teiltä. Myös Diamiturit osallistuvat tehdäkseen selkoa omien reviiriensä statuksesta, samoin keisarin miekka, joka..."
"Zangrai on myös tulossa?"

Tässä välissä mies kääntyi katsomaan Indigoon, joka kömpi vaivalloisesti lattialla, miettien hetken aikaa mitä vastaisi. Indigo, huomatessaan miehen tuijotuksen, teki parhaansa vetääkseen kasvoilleen uhmakkaimman ilmeen jonka vain kykeni, sellaisen joka viestisi suorasti ja sanattomasti, ettei häntä oltu vielä lyöty.

"Valmistelkaa alukseni lähtöä varten. Minulla kestää vielä hetki."

Upottaessaan viestimen jälleen taskuunsa, mies astui takaisin vinssin luokse, ohjelmoiden sen kelaamaan Indigon takaisin ylös. Aqualidi ei kyennyt vastustamaan ketjun vetovoimaa, vaan raahautui sen mukana takaisin huoneen keskelle, kelautuen uudelleen ilmaan, menettäen taas kosketuksensa lattiaan. Mies astui hänen vierelleen.

"Pahoitteluni. Velvoitteet kutsuvat." mies hymyili. "Eikö olekin rasittavaa, kun työt haittaavat harrastuksia?"

Indigo puristi silmänsä umpeen, valmistaen kehonsa jälleen uuteen selkäsaunaan. Hän yritti parhaansa mukaan vain poistua kehostaan ja ajatella jotain muuta, ajatella kotia Valealla, sen loputtomiin jatkuvia metsiä ja kristallinkirkkaita meriä, merenalaisia koralliriuttoja, luonnon muokkaamia taideteoksia loputtomissa eri väreissään, kotia syvällä aaltojen alla, isää ja äitiä. Mutta myös elämää Applecoressa, ystäviä ja työtovereita jotka oli saanut tavata uskaltauduttuaan pois planeettansa pinnalta...Razeria. Kuka ties mitä se poika sai pidettyä pakkaansa kasassa hänen poissaollessaan. Razer oli äkkipikainen, lyhytpinnainen ja hankalasti pidettävä, mutta Indigo oli aina nähnyt tämän poikana jolla oli paljon todistettavaa, massiivinen vastuu kannettavanaan pelkän nimensä vuoksi, eikä välttämättä kaikkia valmiuksia kantaa sitä omillaan. Totta kai Indigon täytyi päästä täältä pois, jos ei muuta niin varmistamaan, ettei Razer ajautuisi hukkateille. Indigo keksi helposti ainakin miljoona eri syytä kestää tämä rääkki, selvitä vielä tämän kerran, kunnes onnistuisi saamaan käsiinsä keinon vapautua tästä helvetistä. Sama mantra oli kannatellut häntä alusta asti. Vielä yksi kerta. Vielä yksi kerta. Vielä yksi. Hän saattoi vain toivoa, että mantran voima jaksaisi kannatella häntä yhä edelleen. Ja niin hän mielessään tarttui ainoaan oljenkorteensa, uskoonsa, rukoillen ikipyhää Whamsaa joko antamaan hänelle voimaa, tai mikäli hän oli jo ammentanut kaiken jumalansa armon, saattamaan hänet pois tästä kärsimyksestä, kohti ikuista virtaa joka kaikkea elävää yhdisti.
Darkness and misery are born from Heaven's light
Avatar
Salem
 
Viestit: 55
Liittynyt: 18.04.2014 16:53

Re: Silent Planet: Final Round

ViestiKirjoittaja Salem » 15.04.2023 00:10

Chapter 32 - Garden of Dunes (1/2)

Salemin kosla saavutti Azmean ilmatilan, kyydissään kolme matkalaista. Salem istui ohjaksissa, Amarantin puolestaan pidellen kiinni pelkääjänpaikan penkistä rystyset valkeina, vailla mitään luottoa aluksen kyvystä saavuttaa määränpäänsä yhtenä kappaleena. Sitten oli Keira, joka oli puoliväkisin tuppautunut mukaan, perustellen lähtöpäätöstä alukselle juuri tehdyillä huoltotoimenpiteillä, joiden toimivuudesta tämä halusi varmistua. Tottahan se tietysti olikin, vaikka Shinean kanssa tehdyt huoltotoimenpiteet olivatkin läpäisseet naisen pikatestit ja silmämääräisen seulan puhtain paperein. Koskaan ei voinut olla liian varma, eikä varsinkaan Salemin koslan kanssa.

"Ahh, vanha kunnon Azmea." Salem huokaisi hymyssäsuin, antaen silmiensä levätä alapuolella levinneessä hiekkameressä. "Ocamarin jälkeen tämä lämpö suorastaan hellii jäseniä."
"Itse olin ihan tyytyväinen Applecoren ilmastoon." Amarant murahti. Jo nyt hän oli läkähtyä, vaikka aluksen ilmastointi toistaiseksi puhisikin. "Toivon vain että seuraava tehtävämme vie meidät jonnekin muualle kuin äärilämpötilojen päästä toiseen."
"Millainen ilmasto Hydruksella on?" Salem uteli, sivuuttaen toverinsa valituksen.
"Normaali." Amarant tyytyi tuhahtamaan.

Salemin olisi tehnyt mieli kysyä Hydruksesta enemmänkin, eihän hän ollut koskaan käynyt siellä, ja nykyisen sotatilan huomioon ottaen tuskin tulisi ihan lähitulevaisuudessa käymäänkään. Amarantin olemus oli kuitenkin muuttunut hieman vaivautuneeksi sillä hetkellä, kun Salem oli planeetasta alkanut kysellä, joten nuorukainen päätti jättää asian sikseen sen enempää tenttaamatta. Liekö Diamien valtaussota kiristi miehen pinnaa aiheesta, vai oliko sillä tekemistä sen kanssa, miksi Amarant oli ylipäätäänkin metsästäjänä YPP:ssa.

"Hei Salem?" Keira huikkasi matkustamon puolelta, katsellen aluksen ikkunasta ulos "Mikä tuo tuolla alhaalla on?"

Salem ja Amarant katsoivat alas aavikolle, jonka loputtomien dyynien keskellä kohosi suuri torni. Kultaisten hiekkojen keskellä tämä mustanpuhuva, auringossa hohtava rakennelma paistoi kuin majakka synkällä merellä. Torni kohosi melkoisiin korkeuksiin, ja sen ylimmissä kerroksissa näkyi olevan jonkinlaiset kattoluukut, jotka avautuessaan tarjosivat näkymän koko taivaankannelle, jokaiseen ilmansuuntaan.
Salem tiesi kertoa, että kyseessä oli Sigman tornina tunnettu rakennelma. Kansantarujen mukaan tuolloin alueella sijainneen kylän asukas, Sigma nimeltään, rakensi tuon tornin kivi kiveltä omin käsin. Aluksi torni oli ollut vain vaatimaton observatorio, josta käsin Sigma oli kartoittanut tähtitaivaita. Hänen luomansa tähtikartat, kaaviot Arcanan planeetoista ja niiden sijainneista, sekä teoriat mahdollisesta elämästä Azmean pinnalla lunastivat tälle lisänimen "hullu Sigma". Ajan saatossa hän pyrki todistamaan teoriansa Azmean ulkopuolisesta elämästä lähettämällä erilaisia signaaleja, niin valoja kuin ääniäkin, kohti yötaivasta, toivoen jonain päivänä saavansa vastaukse. Se vei vuosikymmeniä, mutta lopulta joku jossain oli pannut merkille Sigman signaalit, vastaten niihin omillaan. Tämä samainen signaalinvaihto toistettiin lukemattomina peräkkäisinä öinä, kummankin osapuolen varmistaessa kommunikoivansa täysin tietoisen elämänmuodon kanssa. Torni edusti myös ensimmäistä paikkaa, jossa Azmealaiset tekivät kontaktin vieraan rodun, Tabooralaisten, kanssa. Yhdessä yössä Sigma karisti hullun leimansa, ja nousi yhdeksi merkittävimmistä Azmealaisista, joka oli koskaan elänyt. Hänen ansiokseen katsottiin se, kuinka Tabooralaiset olivat jakaneet Azmealle kehityksen siemenet, ohjastanut heidän kehitystään, ja lopulta vapauttaneet heidät oman maailmansa kahleista, nostaen heidät osaksi Arcanan kansojen unionia, lopulta mahdollistaen heille istuimen Arcanan suurneuvostosta. Torni oli kehittynyt pitkälti kansan mukana, muuttuen hiljalleen nykyiseen muotoonsa. Sitä ei oltu käytetty tarkoituksenmukaiseen työhönsä enää vuosisatoihin, ja nykyisin se ajoikin enemmän historiallisen maamerkin virkaa. Siinä missä Sigman kotikylä oli jo aikaa sitten murentunut ja hautautunut hiekkaan, oli tuo torni kestänyt ajan hampaan ja aavikoiden myrskyt, kurottaen edelleen kohti tähtitaivaita. Villeimmät huhut kertoivat myös, että torni kätki sisäänsä Sigman jälkeensä jättämän mittaamattoman arvokkaan aarteen. Jotkut arvelivat sen olevan Tabooralaisilta saatu reliikki, kenties ennennäkemätöntä teknologiaa, toiset taas uskoivat sen olevan loputon arkisto ajan unohtamaa tietoa Arcanasta ja ympäröivästä universumista.

"En hoksannut että olemme näin lähellä..." Salem sanoi henkensä alta, kaartaen aluksensa uuteen kurssiin, kauemmas tornista.
"Hei, halusin nähdä sen lähempää!" Keira harmistui.
"Sori. Tämä on kiellettyä aluetta." Salem selitti. "Tornin ympäristö on ollut pitkän aikaa hiekkahaiden pesimäaluetta, joten kukaan ei ole päässyt kunnostamaan tornia pieneen ikuisuuteen. Nyt he pelkäävät sen romahtavan, jos sen ympärillä häiriköidään."
"Kuulostaa jokseenkin tekaistulta syyltä." Amarant mietti. "Jos se kestää hiekkamyrskyt, luulisi sen kestävän ylilennotkin."
"Ehkä kukaan ei vain halua alueelle aarretta havittelevia onnenonkijoita." Keira totesi, nojautuen kaksikon vierelle penkkien takaa, virnistäen ilkikurisesti. "Kuulostaa siis ihan meidän paikaltamme. Eiköhän lähdetä aarrejahtiin."
"Älä yllytä. Salem vielä innostuu." Amarant hymähti.
"Jätän välistä, kiitos vain. Olipa tornin kunto mikä hyvänsä, jutut hiekkahaista pitävät täysin paikkansa." Salem huomautti, osoittaen sormellaan hieman kauemmas tornista.

Keira ja Amarant tuijottivat hämillään valtavaa, käärmemäistä otusta, joka ryömi ja möyri eteenpäin hiekkadyynillä, pöllyttäen hiekkaa kuin aallonmurtaja valtavina pilvinä ja pärskähdyksinä ympärilleen. Otuksen rosoinen, ruskea nahka kantoi lukuisia arpia, joiden saattoi olettaa olevan peruja lajitovereiden kanssa käydyistä välienselvittelyistä. Tämä kyseinen yksilö oli vielä pieni, noin kuusimetrinen nokasta pyrstöönsä. Keiraa kyseinen tieto ei huvittanut ollenkaan, eikä Amarantkaan tuntenut tarvetta päästä ihastelemaan niitä isompia yhtään lähempää. Salem taas oli vakaasti sitä mieltä, että mitä kauempana he pystyivät näistä otuksista, ja etenkin niiden pesimäalueesta pysymään, sen parempi. Sen sijaan Salem korjasi kurssin kohti Mironia, jossa heidän taannoin vangitsemansa pankkiryöstökoplan rippeet istuivat telkien takana.
Salemin kasvoille piirtyi tuskainen ilme hänen vaihtaessaan aluksen autopilotille ja noustessaan ohjaajan paikalta. Amarant huomasi sen välittömästi, seuraten miehen menoa tämän kompuroidessa kohti matkustamoa.

"Kaikki hyvin?" Amarant kysyi, vahdaten silmä tarkkana työparinsa kulkua.
"Jäseniä kivistää." Salem mutisi vähättelevästi. Hän huomasi Keirankin katseen nauliintuneen itseensä.
"Muista että olet edelleen saikulla. Sinun ei tarvitse tehdä mitään ylimääräistä, ennen kuin olet varma, että olet täysin työkykyinen." Keira ehätti huomauttamaan.
"Ei tämä ole mitään." Salem mumisi ja heittäytyi istumaan Keiraa vastapäätä. "Se meni jo ohi. Ei tehdä tästä isoa numeroa."
"Se on iso numero siinä vaiheessa, kun joudumme kantamaan sinut kotiin, jos kroppasi yhtäkkiä päättääkin romahtaa." Amarant painotti. "Käymme pikaisesti tekemässä sen mitä tulimme tekemään, ja lätkimme takaisin YPP:hen. Sen jälkeen pysymme aloillamme, kunnes saat vihreää valoa palata töiden pariin. Onko tämä ymmärretty?"
"Ihan oikeasti, Salem. Ei sinulla ole mitään todistettavaa, vaikka oletkin nyt metsästäjä. Ei ainakaan terveytesi hinnalla." Keira yhtyi puheeseen. "Jokaisessa aluksessakin on hätäjarru ihan syystä. Pitää vain tajuta vetää sitä ajoissa, ettei koko kosla syöksy alas ilmiliekeissä."
"Niin kai sitten." Salem tyytyi kohtaloonsa, katsoen ulos aluksen ikkunasta. Hän nojasi päänsä käteensä, nauttien maisemista hetken aikaa täydessä hiljaisuudessa. "Tiedättekö, niin paljon kuin rakastankin ulkomaailman monipuolisuutta, olen jollain tapaa kaivannut tätä jättimäistä hiekkalaatikkoa..."

Keira siirtyi Salemin vierelle katselemaan maisemia. Hän tiesi kyllä, mitä Salemin päässä liikkui. Kaipuu kotiin, tuttujen asioiden ja turvallisten maisemien äärelle oli täysin ymmärrettävä tunne. Salemille tämä oli jo toinen kerta, kun hän pääsi vain kääntymään kotimaailmassaan, vailla mahdollisuutta nauttia siitä pikaista vilkaisua pidempään. Keira osasi arvata, kuinka turhauttavaa sen täytyi olla.

Shinea makasi vuoteella isänsä vanhoissa asuintiloissa, tuijottaen kattoa tyhjällä, ajatuksiinsa eksyneellä katseella. Monet asiat pyörivät hänen mielessään. Phoboksen tilanne erikoisjoukoissa. Isän tilanne pakoilaisleirillä. Hydruksen, ja sinne jäädeinen ystävien ja tuttavien tilanne Diamien julman valloitussodan alla. Samalla sinne ekyivät myös ajatukset Keiran ehdottamasta YPP:n mekaanikon paikasta, työstä jollaiseen Shinea oli jo nuoresta iästä osoittanut sekä kiinnostusta että osaamista. Hänen opintonsa ja työkokemuksensa alalta olivat olleet hyvin vaiherikkaat, eikä todellakaan pelkässä positiivisessa mielessä. Hydruksen valtauksen jälkeen viimeisetkin toivekuvat muustakin kuin harrastemekaanikon roolista olivat murentuneet, ainakin ennen tätä. Keiran tarjous tuntui pähkähullulta, joltain mitä Shinea ei voisi edes kuvitellakaan tekevänsä. Samaan aikaan se onnistui myös tuntumaan järkevimmältä Shinean tulevaisuutta koskevalta ajatukselta pitkiin aikoihin. Metsästäjien maailma oli hänelle vieras, mutta kenttätyöskentelyn periaatteista hän oli onnistunut saamaan edes jonkinmoisen otteen lyhyenä palvelusaikanaan Hydruksen armeijassa. Shinea oli kokenut menestyneensä tuollakin saralla, ainakin siihen asti kunnes Harom oli katkaissut hänen armeijauransa siivet. Näin jälkikäteen Shinea oli vasta alkanut oivaltaa, millaiseen ansaan Harom olikaan hänet aikoinaan ajanut, ja kuinka paljon valtaa tämä lopulta olikaan hänestä pitänyt hallussaan. Eristänyt perheestään, kontrolloinut hänen urapolkujaan ja valintojaan, joko suoraan tai kulisseista, ja valvonut kaikkia hänen menemisiään, ajanut itselleen epämiellyttävät ihmiset pois ylläpitääkseen täyttä valtaansa naisen elämästä. Nyt Shinealla oli täysi vapaus valita aivan itse omat asiansa. Ironista kyllä, nyt hän ei vain tiennyt miten edetä. Ratkaisulla oli puolensa niin hyvässä kuin pahassa.
Kaiken tuon lisäksi, ja näistä kaikista vahvimpana, Shinean mieltä vaivasi Theon. Muistikuvat hänen velipuolensa runnotusta kehosta vilisivät hänen silmissään, saaden hänet voimaan pahoin. Kuka hullu oli saattanut tehdä jotain sellaista niin kiltille miehelle? Shinea toivoi, ettei olisi koskaan katsonut niitä kuvia, mutta samaan aikaan hän tunsi täyttäneensä jonkinlaisen velvollisuutensa tekemällä niin. Hän kuitenkin tunsi, ettei tuo velvollisuus rajoittunut vain siihen. Oli vielä yksi asia hoidettavana. Helen Metor, Theonin äiti, asui Applecoressa. Shinea saattoi arvata millaisessa helvetissä Helen oli vellonut Theonin kuoleman johdosta. Hän oli itse käynyt vastaavanlaisen aallokon läpi äidin kuoltua, eikä hän voinut välttää tuttua tyhjyyden ja menetyksen tuntua nytkään, kun kyse oli Theonista. Samaan aikaan hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miltä vanhemmasta täytyi tuntua joutuessaan hautaamaan oman lapsensa. Vähintä mitä hän saattaisi tehdä, oli käydä välittämässä perheensä sympatiat. Shinealla ei ollut aavistustakaan, mitä rouva Metor mahtoi ajatella Wayn perheestä, jonka Karm oli valinnut tämän edestä, ja varsinkin nyt kun Theon oli poissa, mutta sillä ei ollut väliä. Vaikka se tarkoittaisi rouva Metorin vihan ja katkeruuden kohtaamista, Shinea hoitaisi sen minkä koki olevan oikein.

”Tiedän kyllä, ettemme ole ehtineet kehittämään juuri minkäänlaista sisarussuhdetta, mutta mielelläni korjaisin asian. Jos haluat, voit koska tahansa ottaa minuun yhteyttä.”

Theon oli lausunut nuo sanat hänelle heidän viimeisen tapaamisensa aikana. Ne olivat jääneet hänen mieleensä, mutta sattuneista syistä hän ei ollut ennättänyt noudattamaan niiden kehotusta. Nyt se oli myöhäistä. Se ajatus satutti. Mitä hän antaisikaan, jos Theon olisi nyt täällä, tukemassa ja opastamassa häntä tässä vieraassa maailmassa, joka YPP:na tunnettiin.
Shinea käänsi päätään juuri sen verran, että näki sängyn vierellä olleelle yöpöydälle asettamansa kellon. Aika oli marssinut kiivasta tahtia eteenpäin hänen vatvoessaan asioitaan. Asiat eivät järjestyisi, jos niitä venyttäisi loputtomiin. Hän keräsi rohkeutensa, nousi ylös vuoteelta, kävi siistimässä olemustaan peilin edessä, ennen kuin poistui asunnosta. Nyt hänen täytyisi vain löytää Helen Metorin kotiosoite.

Miron oli aivan yhtä rauhallinen kuin edellisellä käyntikerrallakin. Jos Amarant nyt jotain eroa näki heidän edelliseen visiittiinsä verraten, oli hiekkaa huomattavasti vähemmän. Myrskyn jäljet oli putsattu, ja niiden alta oli kuoriutunut esiin varsin idyllisen oloinen, ei liian kehittynyt muttei liian ajastaan jäljessä oleva pieni kaupunki, joka kuhisi elämää. Salem vaikutti olevan täysin elementissään tässä ympäristössä, siinä missä Keira ja Amarant tunsivat porottavan auringon hehkun lähinnä uuvuttavana. Salem kanniskeli takkiaan olallaan, esitellen Keiralle innoissaan paikkoja heidän edellisen tehtävänsä tiimoilta, kuten pankin jonka he olivat pelastaneet, sekä baarin jossa olivat pussittaneet ryöstöjengin karanneet jäsenet. Hän väritti tarinaa siitä, millaisen kamppailun hän ja Maro Payne olivat käyneet baarin katolla. Keira eläytyi tarinaan ja tarttui joka sanaan, Amarantin lähinnä pyöritellessä päätään kuunnellessaan, kuinka paljon Salemin mieli sallikaan värikynän käyttöä tarinan värityksessä. Pääasialliset faktat kuitenkin pysyivät ennallaan, joten mies ei kokenut halua puuttua toverinsa juttuihin. Jos tämä koki tekevänsä näin vaikutuksen, Amarant sallisi sen kyllä. Lopulta joukkio saavutti kuitenkin määränpäänsä. Mironin poliisilaitos kohosi heidän edessään, vaikuttaen jollain tapaa jylhemmältä ja korostetummalta kaiken muun arkkitehtuurin keskellä, joka Azmealaisittain oli hyvin yksinkertaista, ja ennen kaikkea rakennettu kestämään rakennuksia alati piiskaavat hiekkamyrskyt.

"He varmasti odottavat meitä jo." Amarant tokaisi, katsahtaen sitten Salemiin. "Kai sinulla nyt on se virkakorttisi mukana?"
"Joo joo." Salem mutisi, nostaen korttinsa taskustaan ja heilutellen sitä kuin todisteena toisten nenän edessä.
"Minulla tulee tässä vähän kolmannen pyörän fiilis, joten taidan jättää teidät pojat hoitamaan mitä ikinä tulittekaan tekemään, ja katsella vähän ympärilleni." Keira ilmoitti, kun toiset ottivat askeleen kohti poliisiasemaa.
"Miten vain haluat." Amarant hymähti. "Älä mene liian kauas."
"Äläkä mene muurien ulkopuolelle!" Salem lisäsi.
"Älä sinä ota ja pyörry kesken kaiken." Keira vannotti takaisin.
"Se on kuulustelu, ei nyrkkeilymatsi." Amarant huomautti. "Katson kyllä että kaikki menee hyvin."

Keira nyökkäsi hyväksyvästi, kääntyen kannoillaan ja jättäen Salemin ja Amarantin katsomaan jälkeensä, kadoten nopeasti väkijoukon sekaan.

"Katso vain, etsimme häntä vielä vulpioiden ja catronaiden kanssa." Amarant mutisi silmäillessään Keiran loittonevaa selkää, kunnes suuntasi askeleensa kohti poliisilaitosta.
"Keiran kaltainen nainen pistää kyllä silmään, jos vain pysyy kaupungissa." Salem huomautti, kipitellen toverinsa vierellä. "Aavikolta etsiminen olisikin sitten ihan oma juttunsa..."
"Keiran kaltainen?" Amarant toisti virnistäen. "Tarkoittaen tarkalleen mitä?"
"Tiedät mitä tarkoitan." Salem puuskahti. "Hän on huomattavan vaalea ollakseen Azmealainen."

Amarant oli kieltämättä pistänyt merkille, ettei Mironissa näyttänyt olleen juuri ollenkaan ulkomaailmasta tulleita ihmisiä. Ilmeisesti tämä ei ollut poikkeavaa missäänpäin Azmeaa, ellei sitten puhuttu joistakin aavikkoa vehreämmistä turistirysistä, joihin lämpöä kaipaava kansa meni käristämään itseään, tai polskimaan kristallinkirkkaissa keidasvesissä. Miron oli vain pieni kaupunki vailla juuri mitään mikä houkuttelisi ketään poikkeamaan sattumalta, ja se näkyi katukuvassa. Amarantista itsestäänkin tuntui kuin hän olisi itse jokin nähtävyys, kaikkine punanahkoineen ja valkoisine kutreineen. Keiran kaltainen kermanvalkea neito pistäisi varmasti hyvin silmään tästä maitokahvinsävyisestä väkijoukosta, sitä ei käynyt kiistäminen.
Metsästäjäkaksikko saavutti poliisilaitoksen oven, astuen sisään ja suunnaten kulkunsa aulan tiskiä kohti, josta käsin heidän kulkuaan tarkkaili varsin työhönsä leipääntyneen oloinen virkailija.

"Päivää. Amarant Rives ja Salem Dogrenn, YPP:sta. Ilmoittelimme tulostamme etukäteen." Amarant esitteli heidän saavutettuaan tiskin, katsahtaen sitten Salemiin. "Nyt se kortti."

Salem kaivoi innoissaan virkakorttinsa esiin, näyttäen sitä rinta rottingilla tälle virkailijalle, Amarantin esitellessä omansa. Virkailija ei näyttänyt järin vaikuttuneelta, huokaisten vain pienesti kuin kaksikko olisi pahemmankin luokan riesa, naputellen jotain koneellaan hetken aikaa.

"Teillä on harvinaisen huono ajoitus, hyvät herrat." virkailija sanoi, katseen hievahtamatta koneensa ruudulta. "Meillä sattui tässä viime yönä pieni välikohtaus."
"Välikohtaus?" Salem toisti hattuaan suoristellen.
"Vankiosastolla syttyi pienimuotoinen mellakka, ja sen yhteydessä muutama vanki pääsi pakenemaan." virkailija selitti, napaten silmälasinsa käteensä ja alkaen puhdistaa niiden linssejä. "Teidän toivomanne vangit olivat pakenevien joukossa."
"Et nyt helvetti ole tosissasi..." Amarant puuskahti. "Molemmatko?"
"Molemmat." virkailija nyökkäsi. "Sikäli kun saimme selville, paenneiden kopla ryösti ensitöikseen muutaman katsun tavaroitaan kaupittelemaan tulleelta nomadilta, ja ratsastivat aavikolle."
"No, se siitä sitten." Salem huokaisi, lyöden kämmenensä tiskiin purkaakseen turhautuneisuuttaan. Virkailija ei hätkähtänytkään.
"Eikö heitä seurattu?" Amarant tivasi edelleen.
"Sen verran mitä oli järkevää." virkailija totesi, asetellen lasinsa takaisin päähänsä. "Tuuli oli kuitenkin ennättänyt pyyhkiä heidän jälkensä. Ilman kunnon varustusta, tai hyvin kattavaa tietämystä lähialueesta, he ovat jolkotelleet suoraan kuolemaansa."
"Mutta ette voi tietää sitä, ellette tutki asiaa." Amarant yritti vängätä.
"Ammy." Salem nykäisi miestä hihasta. "Azmean aavikot eivät ole mikään vitsi. Jos päivän helle ei tee sinne eksyneistä selvää, hiekkahait tekevät."
"Herra...Rivesko se oli?" virkailija jatkoi Amarantin puhuttelua. "Pyydän ettette vähättele virkavaltamme panosta. Teimme kaiken meille annettujen resurssien ja säädösten mukaisesti, mutta syntyperäisinä Azmealaisina tiedämme myös varsin hyvin, miten aavikolle kadonneiden ihmisten käy."

Amarant ja Salem kiittivät virkailijaa tämän mitättömästä avusta, siirtyen sitten pois tiskin luota tehdäkseen tilaa heidän perästään tulleelle, jolla oli oma asiansa puitavana paikallisen virkavallan kanssa. Kaksikko ei kuitenkaan poistunut aivan vielä, vaan vetäytyivät tekemään jatkosuunnitelmaa aulan nurkkaan.

"Melkoinen tuuri, vai mitä?" Salem mutisi pettyneenä.
"Olisi ihan kiva, jos karma alkaisi jossain vaiheessa antaa löysää ja palkitsemaan meitä kaikista vastoinkäymisistämme." Amarant murahti kädet puuskassa, harmistuneena siitä, että heidän matkansa Azmealle tuntui olleen pelkkää ajanhukkaa. "Mitä seuraavaksi?"
"En tiedä." Salem pyöritti päätään. "Ne kaksi olivat ainoa ulottuvillamme ollut linkki Solesiin."
"He eivät toisaalta olleet mitään järjenjättiläisiä. Payne tuntui olleen porukan aivot." Amarant huomautti. "Kenties he ovat sanoneet jotakin ohi suunsa kuulustelujen aikana?"

Hetken aikaa asiaa pyöriteltyään kaksikko totesi seuraavan siirtonsa olevan selvä. Amarant otti asiakseen lähestyä tiskin takana ollutta virkailijaa uudemman kerran, tällä kertaa pyytääkseen päästä käsiksi kaikkeen pankkiryöstökoplan tapausta käsittelevään tutkimusmateriaaliin, kuulustelupöytäkirjoihin, todisteisiin, nauhoitteisiin, aivan kaikkeen. Alkuun virkailija oli hyvin poikkiteloin ajatusta vastaan, muttei väittänyt vastaan Amarantin muistuttaessa metsästäjien oikeuksista heidän hoitamiaan tapauksia kohtaan. Yhtä puhelua, ja vartin odottelua myöhemmin Salem ja Amarant kuittasivatkin jo asiakirjaa, jonka turvin tutkimusmateriaali siirrettiin heidän vastuulleen, ja heille luovutettiin kaksi metallilaatikkoa, sisältäen kaiken tutkimusmateriaalin kummankin vankikarkurin, sekä heidän edesmenneiden rikostovereidensa tapauksen tiimoilta.

"Kiitoksia yhteistyöstä." Amarant kiitteli, Salemin yhtyessä hänen sanoihinsa. "No niin, viedään nämä viipymättä YPP:hen."
"Muistakaa, että haluamme ne takaisin." virkailija huomautti. "Ja varokaakin jos yksikin todiste joutuu hukkaan."
"Älkää sillä päätänne vaivatko. Olemme ammattilaisia." Salem julisti. Hänen sanansa eivät kuitenkaan valaneet luottamusta, eivätkä varsinkaan siinä vaiheessa,, kun hän jo liki pudotti kantamansa laatikon väistäessään yllättäen sisään paukahtanutta vanhempaa naista.

Tällä välin Keira oli vaellellut Mironin kaduilla, katsellen ympärillään avautuvaa vierasta maailmaa. Hän oli jo ennättänyt unohtaa paahtavan kuumuuden, huomionsa hakeutuessa ensisijaisesti paikalliseen teknologiaan, aina rakennusten myrskysuojista ajoneuvoihin ja työkaluihin. Olipa hän jopa sortunut ostamaankin pari viimeisenä mainittua, tietämättä yhtään oliko maksanut niistä ylihintaa, tai oliko hänellä jo valmiiksi jotakin vastaavaan tarkoitukseen suunniteltua. Toinen asia, joka oli kiinnittänyt Keiran huomion, oli kaupunkia ympäröinyt suurikokoinen muuri, joka erotti Mironin rajat ulkopuolella avautuvasta, loputtomalta tuntuvasta aavikkomerestä. Muurissa oli siellä täällä läpikulkupaikkoja, mutta niiden vierustat oli suorastaan tapetoitu varoituskylteillä, jotka kielsivät läpikulun visusti ilman tähdellistä asiaa. Asia oli ilmaistu jokaisen Arcanan kansan kotokielellä, sekä yleiskielellä, joten kukaan ei voinut vedota kielimuuriin, jos sattuikin livahtamaan toiselle puolelle ja joutumaan vaikeuksiin. Siellä täällä muurin varrella oli pystytettyinä myös suuria tähystystorneja. Nämä pistivät hieman normaalia enemmän silmään, ja saivat miettimään mitä niillä tarkalleen ottaen valvottiin.

"Anteeksi..." kuului käheä, viipyvä ääni sanovan, kiinnittäen Keiran huomion.

Keira kääntyi äänen suuntaan, kohdaten ensimmäisenä katseellaan suurikokoisen, hyvin jykevärakenteisen linnun. Eläimen jalat olivat vankat ja voimakkaanoloiset, samoin sen kaula ja nokka, sen kullanhohtoiset silmät taas tarkat ja terävät, aivan kuten Keiran omatkin, mutta toisin kuin Keiralla ja muilla Traversalaisilla, nämä silmät puhkuivat luontaista, villiä uhmaa, joka varoitti tekemästä mitään harkitsematonta. Tumma höyhenpeite puki linnun koko kehoa, pyrstön laahatessa maassa kuin juhlava helma, siipien puolestaan ollessa hyvin mitättömät ja tiiviisti sen kehoa vasten painautuneena. Keira tunnisti eläimen katsuksi, Azmean kansalliseläimeksi. Kyseinen eläin oli satuloitu, ja sen selässä istuva hahmo kiinnittikin naisen huomion vielä ratsuaankin tiiviimmin. Hahmon iho oli todella tumma, liki pikimusta. Ruumiinrakenne oli hyvin luiseva, käsien ollessa ohuet ja pitkät, aina käsivarresta sormiin asti. Hahmo oli pukenut itsensä hyvin keveään kaapuun, jollaisia näki nykyään vain historiallisissa kuvauksissa eri kansojen vaiheista, ajalta ennen avaruusmatkailua ja nykypäivän sivistystasoa. Kaavun hupun alta tuijottavilla kapeilla kasvoillaan hahmo puki hyvin neutraalia ilmettä, tämän suurten silmien katsellessa Keiraa liki yhtä tutkivasti kuin Keira tätä hahmoa.
Keira astui nopeasti sivuun katsun tieltä, jolloin lintu astui viivyttelemättä jälleen liikkeeseen, kulkien hänen ohitseen, selässään istuneen hahmon sanomatta enää mitään muuta. Keira seurasi linnun matkantekoa, huomaten kuinka sen pyrstö pyyhki katuhiekkaan jätetyt jalanjäljet olemattomiin, aivan kuin luontaisena suojamekanismina, joka esti linnun jäljittämisen. Keiralla oli hieman sulateltavaa tämän katsun kanssa. Hän oli tottunut lähinnä Applecoressakin tavattaviin kesykatsuihin, jotka olivat rakenteeltaan paljon sirompia ja värikkäämpiä, eikä niillä ollut vastaavaa helmapyrstöä. Kaipa tällaiset ratsuiksi kasvatetut katsut tarvitsivat enemmän massaa ja voimaa, kuin aitauksissa paijaamista varten elävät sisaruksensa, tai raviradoilla tavattavat kilpakatsut. Mitä taas tuli tähän hahmoon katsun selässä, ei Keiralla ollut aavistustakaan kuka, tai mikä, tämä oli ollut, mutta jokin hahmossa oli herättänyt tietynlaista mystiikkaa.

"Siellähän sinä olet!" Salemin ääni sai Keiran kääntämään huomionsa pois tuosta hahmosta, ja kohti lähestyviä ystäviään, jotka olivat tullut etsimään häntä. "Oletko jo valmis? Olemme juuri lähdössä takaisin alukselle."
"Mitä sinä siinä keskellä tietä seisot?" Amarant kummasteli vuorostaan, kulkien Salemin perästä.
"Katsoin vain tuota tyyppiä." Keira totesi ja osoitti katsuratsastajan suuntaan.
"Hei, sehän on nomadi." Salem tunnisti hahmon yhdellä vilkaisulla. "Liekö se sama, jolta Korin ja kumppanit varastivat katsuja?"
"Haluatko mennä kysymään?" Amarant ehdotti.
"En helvetissä." Salem pudisti päätään.
"Mitä? Ovatko he vaarallisia?" Keira kääntyi katsomaan Salemiin, yrittäen arvailla millaisen vaaratilanteen olikaan juuri välttänyt.
"En minä nomadeja pelkää. He ovat pelkkiä aavikon samoajia ja kauppiaita." Salem sanoi. "Heidän katsunsa taas...niitä minä pelkään."

Keira osasi ymmärtää hyvin tuonkin. Hänen tulkintansa katsun terävistä silmistä oli osunut ilmeisesti täysin oikeaan, ja nyt hän vain kiitti onneaan, ettei ollut onnistunut hermostuttamaan tuota ylikasvanutta tipua toimillaan.
Matkalla kohti aluksen parkkeerauspaikkaa Salem valaisi kumppaneitaan nomadeista ja näiden tavoista, kaksikko kun ei tuntunut näistä entuudestaan juuri tietävän. Nomadit olivat kuten tavan Azmealaisetkin, mutta ajan saatossa kehittyneet varta vasten elämään aaviokoilla, siinä missä paremmin tunnetut Azmealaiset olivat adoptoineet ulkomaailman elämäntyylin, tavat ja teknologian. Nomadit olivat ainoita, jotka kykenivät samoamaan Azmean aavikoita, hyödyntäen puhtaasti sieltä löytämiään planeetan antimia. Heidän elämäntyylinsä oli niukkaa ja vaarallista, mutta he olivat sopeutuneet siihen, ja valitsivat elää ikivanhojen tapojensa mukaisesti, jopa näin sivistyneen Azmean aikakaudella. Aavikon vaeltajina nomadeilla ei ollut omia pysyviä kotikyliään, vaan nämä pysyivät aina liikkeessä, kulkien aavikkotuulten mukaan pieninä yhteiskuntina, joita harvoin nähtiin. Ajoittain he kuitenkin saapuivat sivistyksen pariin harjoittamaan vaihtokauppaa tavan Azmealaisten kanssa. He olivat jo ammoin opetelleet temperamenttisten villikatsujen kesytyksen jalon taidon, ja nykyään nämä varsin silmiinpistävät linturatsut olivatkin nomadien tavaramerkki, ja kenties kysytyintä kauppatavaraa yhdessä hiekkahaiden nahan, luiden ja hampaiden kanssa. Salemin kertoma villikatsujen temperamenttisesta luonteesta sai Amarantin ajattelemaan vielä yhtä lopputulemaa, jonka aavikolle ratsastaneet vankikarkurit olivat saattaneet kohdata. Ryöstetty katsu saattoi olla äärimmäisen vaarallinen, ellei ratsastaja osannut käsitellä sitä oikein. Saattoi hyvinkin olla, että heidän katsunsa olivat saatelleet karkurit tuhoonsa, jo ennen kuin aavikko tai sen villipedot olivat sitä ehtineet tehdä.
Saavutettuaan aluksen metsästäjäkaksikko kantoi kuittaamansa todistelaatikot sen sisäpuolelle, Keiran puolestaan jäädessä vielä hetkeksi ulkopuolelle. Astuttuaan sisään nainen heittäytyi istumaan matkustamoon, huokaisten rentona katse kattoon suunnattuna. Hänen maisemakierroksensa oli jäänyt kovin lyhyeksi, nyt kun Salem ja Amarant eivät olleet saaneet käyttää aikaansa kuulusteluun, jonka olivat ennalta sopineet. Nainen koki Azmean hyvin kiehtovana paikkana, siinä missä monille se oli vain pallo täynnä hiekkaa, hellettä ja kuivuutta. Karu maailmahan se oli verrattuna vaikka Traversaan, mutta tapa jolla paikalliset olivat saaneet elämän toimimaan näissä olosuhteissa, olivatpa sitten tavan Azmealaisia tai nomadeja, oli jollain tapaa ihailtavaa, inspiroivaakin. Sitä ei moni ulkomaailmassa nähnyt. Toki keidasalueet olivat omanlaisessaan arvossa muidenkin kansojen keskuudessa, mutta niitä kohtaan ei Keiralla riittänyt mielenkiinto. Ei niinkään siksi, ettäkö ajatus laiskasta päivästä bikineissä vehreän keitaan katveessa olisi vastenmielinen. Enemmän häntä puistatti ajatus siitä väkijoukosta, joka näillä alueilla tungeksi. Osaisikohan Salem kertoa, löytyisikö Azmealta jotain pientä yksityiskeidasta?

"Perkele!" kuului Salemin ääni ohjaamosta.
"Joko taas?" Amarant mumisi.
"Onko jokin ongelma?" Keira huikkasi ohjaamon suuntaan.
"Alus reistaa. Taas vaihteeksi." Amarant huokaisi ohjaamon ovelta. "Ei tunnu löytävän virtaa."
"Vihonviimeinen paskakasa..." Salem jupisi turhautuneena.
"Oletteko kokeilleet vaihtaa varavirtalähteeseen?" Keira ehdotti.
"Se ON varavirtalähteessä." Salem kähisi, paukuttaen ohjauspöytää nyrkeillään.
"...miksi minulle tuli vahva deja-vu-fiilis?" Amarant mumisi hiljaa.

Keiran huulille piirtyi pieni hymy. Kymmenen sentin mittainen tulppa painoi hänen housujensa reisitaskussa, muistutellen siitä kuinka kusipää hän oli kopioidessaan Shinean taannoin tekemää tempausta, jolla oli ostanut itselleen kyydin Traversalta YPP:hen. Mutta nainen ei välittänyt tuosta omantuntonsa soimaavasta sätkätyksestä. Eihän hän kuitenkaan viivyttänyt heidän paluutaan itsekkäistä syistä...ainakaan täysin. Toki hän halusi viettää enemmän aikaa Azmealla, kun kerran työt antoivat sen myöten ja tänne asti oltiin tultu, mutta hänen ensisijainen motivaationsa oli ollut varsin pyyteetön. Hän oli ajatellut, että Salem olisi helpompi pitää aloillaan sairaslomansa loppuun, jos tätä estäisi konkreettisesti palaamasta YPP:hen. Ravenin ohje oli sanonut viikko toipumisaikaa, ja Keira halusi varmistaa että Salem seuraisi ohejistusta. Mitä ikinä kaksikolla noissa todistelaatioissa olikaan, voisivat nämä käydä sen läpi täälläkin, täysin omassa rauhassaan, ympäristössä jossa Salemin sielu tuntui lepäävän.

"Keira?" Amarant patisti mekaanikkoa. "Tätä vartenhan sinä mukaan tuppauduit."
"Niinpä tein." Keira hymähti ja nousi jalkeille, venytellen jäseniään. "Ja onneanne saatte kiittää että tuppauduinkin. En usko että paikallisista kukaan saisi tätä purkkia ilmaan."

Keira hipsi muodon vuoksi takaisin ulkopuolelle, avaten koneiston luukun ja kolistellen ympäriinsä, vaikka tiesikin tarkoin missä vika oikeasti piili. Jonkin aikaa koneistoa kopeloituaan hän veti itsensä jälleen esiin ja palasi aluksen oviaukolle.

"Saan virran kulkemaan juuri sen verran, että turvavyön merkkiääni kuuluu. Kaikkea isompaa varten tarvitaan enemmän aikaa." Keira valehteli.
"Paljonko?" Amarant kysyä töksäytti.
"Riippuu siitä, miten hyvin Mironin aluspajat ovat varautuneet tällaisen purkin huoltoon." Keira kaarteli suoraa vastausta.
"Alusteknologia ei ole Azmean suurimpia vahvuuksia..." Salem huomautti pienesti, nyt jo rauhoittuneena.
"Sitten joudumme kai odottamaan varaosia." Keira kohautti olkiaan.
"Tähänkö me nyt sitten jäämme nököttämään siksi aikaa?" Amarant huokaisi, kuulostaen siltä kuin olisi lopen kyllästynyt Salemin koslaan.
"Kai te saatte nuo todisteet läpikäytyä tässäkin?" Keira pohti.
"Se tuskin on ongelma. En vain pidä aluksessa yöpymisestä. Varsinkaan vieraalla planeetalla." Amarant nurisi.
"HEI!" Salemin lime kirkastui yllättäen, katkaisten toisten puheet kuin seinään.

Salem poimi viestimensä, ottaen yhteyttä jonnekin, puhuen kotokielellään, jota kumpikaan hänen seuralaisistaan ei ymmärätänyt. Kun soitto päättyi, Salem kääntyi kaksikon puoleen.

"Soitin meille kyydin Dunegardeniin. Eräs tuttu rahtialuskuski lupasi heittää meidät, kosla mukaan lukien, ihan perille asti." Salem julisti.
"Dunegardeniin? Mitä siellä on?" Keira kysyi kummissaan.
"Se on Azmean suurin kaupunki." Amarant tiesi kertoa.
"Odottakaahan kunhan näette, mihin pääsemme majoittumaan." Salem hykerteli riemuissaan.

Keira ja Amarant katsahtivat toisiinsa. Tämä oli joko jotain todella siistiä, tai todella pelottavaa. Salemin kanssa välimaastoa ei ollut. Kolmikko jäikin odottamaan kyytiään hienoisen jännityksen vallitessa. Odotteluaika lipui kuitenkin ohi siivillä, kun Salem kaivoi esiin conquer-lautansa, haastaen toverinsa vuoronperään taisteluun Arcanan herruudesta.

Shinea oli vihdoin löytänyt oikean osoitteen. Hän oli varmistanut sen useaan kertaan, ja seisoi nyt asunnon oven edessä, keräten rohkeutta painaakseen ovisummeria. Se tuntui entistä haastavammalta tehtävältä nyt, kun hän oli saapunut paikan päälle. Hän voisi vielä vain kääntyä kannoillaan ja kävellä pois, eikä rouva Metor tietäisi hänen edes olleen täällä. Mutta Shinea tiesi myös, että jälkeenpäin hän vain soimaisi itseään pelkuruudesta. Tämä oli niitä asioita, jotka vain piti hoitaa, kirpaisivatpa ne kuinka pahasti tahansa. Ja sen ajatuksen siivittämänä hän soitti summeria, selvittäen kurkkuaan ja kohentaen vaatteitaan vielä kertaalleen, odotellen sydän pamppaillen vastausta. Hetken kuluttua ovi avautuikin, ja sen raosta kurkisti hyvin väsyneenoloinen, iloton nainen. Naisen pikimustat hiukset olivat puolihuolimattomasti sidottuna, jotta ne eivät roikkuisi vallattomana tämän violetinsävyisillä kasvoilla, joille oli piirtynyt jokunen iän tuoma juonne. Naisen mustat silmät mittasivat Shineaa päästä varpaisiin. Ne eivät olleet mustat pelkästään tämän Hydruslaisen syntyperän johdosta. Ne olivat täysin valottomat, kuin naisen koko elämänvalo olisi sammunut niiden takaa.

"Niin?" nainen kysyi vaimeasti.
"H-hei. Anteeksi että häiritsen, mutta...katsokaas kun...nimeni on Ren Mendes, ja..." Shinea takerteli sanoissaan. Hän oli suunnitellut ennakkoon mitä sanoisi, mutta tilanne oli ryöstänyt hänen sanavarastonsa, hänen huolella valmistelemansa käsikirjoitus pelkkä sekainen kasa lauseita ja toteamuksia ilman merkitystä.

Nainen katsoi Shineaa sanattomana, ja näytti siltä kuin olisi oivaltanut jotakin. Hetken päästä hän avasi ovensa, viittoen tulijaa käymään peremmälle. Shinea oli hieman hämmentynyt, mutta seurasi kehotusta, astuen harkituin askelin kynnyksen yli hämärään asuntoon, katsellen ujosti ympärilleen. Asunto oli varsin hillitty, hyvällä maulla sisustettu ja järjestelmällinen. Ei oikeastaan mitenkään päin silmiinpistävä. Ennen kaikkea se kuitenkin tuntui kotoisalta. Shinean ei ollut vaikea uskoa, että juuri Theon oli asunut täällä.

"Karmin tyttö, eikö niin?" nainen sanoi lopulta oven suljettuaan. "Shinea, jos en väärin muista?"
"...kyllä." Shinea myönsi. Ei hänellä näyttänyt olevan syytä jatkaa valehtelua. Nainen tiesi jo, kuka hän oli.
"Sinusta on kasvanut kaunis nuori nainen." Helen totesi, mittailtuaan Shineaa hetken katseellaan. "Yhtä kaunis kuin äitisi."

Shinea nyökkäsi liki huomaamattomasti, muttei osannut sanoa mitään tähän kehuun. Hän ei ollut ainakaan huomannut mitään selkeää vihamielisyyttä äitiään kohtaan äänensävyssä, jota Helen oli käyttänyt, eikä liioin itseäänkään kohtaan. Se sai hänet laskemaan suojaustaan, vaikkakin vain aavistuksen verran.

"Istu alas. Käyn keittämässä meille teetä." Helen kehotti.
"Ei minun takiani tarvitse." Shinea ehätti kieltäytymään.
"Tee lämmittää muutakin kuin kuppia piteleviä käsiä. Sillä on myös rauhoittava vaikutus." Helen tokaisi, ottamatta Shinean vastaväitteitä kuuleviin korviinsa. "Luulen, ettei kumpikaan sen ominaisuuksista tekisi pahaa meille kummallekaan."

Eipä siihen Shinea voinut mitään vastaan väittää. Häntä hermostutti, ja se näkyi. Ja ilmeisesti niin hermostutti myös Helenia, ymmärrettävistä syistä. Olihan tämä tilanteena sanalla sanoen absurdi. Tuo nainen oli ollut isän syrjähyppy, jonka seurauksena Theon oli saanut alkunsa. Hän itse taas saattoi hyvinkin edustaa Helenille sitä, minkä vuoksi Karm oli kääntänyt tälle selkänsä, ehkä rikkonut tämän sydämen ja ruusuiset suunnitelmat yhteiselosta. Hänen pelkkä ulkonäkönsä oli tuonut naisen mieleen sen ihmisen, jonka Karm oli valinnut Helenin edestä. Tosin asiaa tarkemmin miettien, Shinealla ei ollut aavistustakaan kuinka syvälliseksi Helen oli kokenut suhteensa Karmin kanssa. Oliko se ollut vain hetken hairahdus ilman suurempia suunnitelmia, vai jotain muuta? Oliko sillä enää edes merkitystä?
Pian Helen palasi, mukanaan kaksi teekuppia, sekä kannu, josta kaatoi heille kummallekin juotavaa, ennen kuin istuutui nojatuoliin, Shinean puolestaan istua nököttäessä varsin orvon näköisenä sohvan reunalla.

"Kiitos." Shinea kiitti kohteliaasti, poimien teekupin ja maistaen juomaansa. Siinä oli hyvin tuttu hedelmäinen maku, ja sen tuoksu toi mieleen Hydruksen kesäiset kukkaniityt. "Tämä on hyvää."
"Pieni pala kotia, jotta muisto säilyisi kirkkaampana mielessä." Helen tokaisi. "Mikä sinut tuo Applecoreen?"
"Minä..." Shinea aloitti, mutta joutui pitämään pienen tauon kasatakseen itsensä. Muistikuvat Theonin kanssa käydystä viimeisestä keskustelusta, sekä tämän runnotusta ruumiista vyöryivät yhtenä virtana hänen mieleensä. "...kuulin mitä Theonille tapahtui. Halusin tulla välittämään osanottoni. Sekä minulta, Phobokselta, että isältä."
"Kiitos. Luulen että Theonkin olisi arvostanut elettä." Helen huokaisi surkeana, selvästikin taistellen pitääkseen itsensä kasassa. "Hän puhui teistä paljon. Varsinkin sinusta ja veljestäsi."
"Niinkö?" Shinea kohotti katseensa.
"Jatkuvasti." Helen nyökkäsi. "Hän oli aina toivonut itselleen sisarusta, ja tavattuaan teidät hän sai kaksi samalla kertaa. Välillä tuntui, ettei hän enää muusta osannut sen jälkeen puhuakaan."

Shinea meni hieman noloksi. Hänen mieleensä palasivat uutislööpit, jotka olivat kovaan ääneen kailottaneet Shenna Heaven-nimisen, naamion taakse todelliset kasvonsa piilottaneen tanssijan todellista henkilöllisyyttä. Se oli alkanut Shinealle pelkkänä hauskanpitona, mutta muuttunut ajan saatossa varteenotettavaksi urapoluksi, jota hän oli rakastanut seurata, aina paljastumisestaan seruanneeseen kohuun, ja siitä seuranneisiin ikävämpiin asioihin asti. Lööpit olivat kovaan ääneen julistaneet hänen nimeään, ja päivitelleet kuinka Karm Wayn tytär riisui lavalla kaiken kansan nähden, tuoden häpeää legendan perheen maineelle. Hän oli yllättynyt, kuinka harva Applecoressa oli puhunut asiasta. Toki uutisesta oli jo kulunut aikaa, ja Shinealla oli peitenimensä turvanaan, mutta oli hän odottanut ainakin jonkun yhdistäneen langat keskenään.

"Pelkkää positiivista hän teistä puhui, jos sitä jäit miettimään." Helen jatkoi, huomaten Shinean muuttuneen ilmeen. Hänen suupielensä olivat kääntyneet pieneen hymyyn. Se hymy muistutti Shineaa äidistä.
"Minua surettaa, ettemme ennättäneet tutustua paremmin." Shinea sanoi pää painuksissa.
"Elämä ei aina mene siten kuten toivoisi." Helen nyökkäsi pienesti. "Mutta ne pienetkin hetket, mitä ennätitte yhdessä viettämään, olivat Theonille todella tärkeitä."

Seurasi hetken kestävä hiljaisuus, jota rikkoi vain Helenin teekupissaan hämmentämän lusikan kilinä kupin reunaa vasten. Shinea puolestaan haki sanoja, joilla tuoda ilmi sitä mitä halusi kertoa.

"Saanko kysyä jotain?" Shinea sai lopulta sanottua. "En oikein tiedä, miten tätä voisi kysyä mitenkään tahdikkaasti, mutta..."
"Siinä tapauksessa sinun on paras kysyä vain suoraan." Helen totesi, lopettaen teensä hämmentämisen. "Se on selvästi tärkeää, jos se noin kovasti painaa mieltäsi."
"Onko...onko sinulla mitään aavistustakaan, mitä Theonille tarkalleen tapahtui? Tai ehkä enemmänkin, kuka häntä olisi halunnut sillä tavoin satuttaa?" Shinea pakotti sanat suustaan.
"Sikäli kun minä tiedän, hän joutui eroon työparistaan kesken tehtävän. Työpari löysi hänet hengettömänä, ja kuljetti takaisin YPP:hen. Hänen mukaansa syyllinen tuskin liittyi heidän tehtävänantoonsa millään lailla." Helen vastasi sen mukaan mitä osasi. "Päällisin puolin se tuntui täysin sattumanvaraiselta, järjettömältä väkivallalta..."
"Uskotko siihen?" Shinea kysyi varovasti. Helen pyöritti päätään vastaukseksi.
"Olen yrittänyt käyttää sukuyhteyksiäni selvittääkseni tapahtumien kulkua, mutta kukaan ei tunnu tietävän yhtään mitään." Helen tunnusti.

Shinealle tuo itsessään kertoi jo todella paljon. Helen kuului Sovan sukuun. Sovat olivat vanha ja vaikutusvaltainen Hydruslaissuku, joiden käsi ulottui lähes kaikkialle, kattaen bisnekset laillisesta laittomaan, mutta erityisesti he olivat tunnettuja informaationhallinnastaan. Tieto on valtaa, kuten Sovien ikivanhan viisaus kuului. Sukua saattoi verrata toimitavoiltaan mahtavaan keisarihydraan, jokaisen suvun jäsenen ollessa kuin yksi sen lukuisista päistä, kaikki tehden kaikkensa suojellakseen suvun elintärkeimpiä toimijoita, kukin valmis uhrattavaksi selviytymisen puolesta. Pahimmassa tapauksessa hakoteille eksynyt pää saatettiin leikata irti, jos se merkitsi uhkaa suvulle. Omalla tavallaan se oli julmaa peliä, mutta heidän bisneksessään selviytymisen kannalta se oli myös elinehto. Shinealla itsellään oli henkilökohtaista kokemusta Sovan suvusta, sillä yksi hänen lähimmistä ystävistään, Lita, kuului tähän samaiseen sukuun. Litan kautta hän oli saanut ainakin pintapuolisen käsityksen siitä, kuinka suku toimi. Jos Sovat juoksivat kehää Theonin murhaajan henkilöllisyyden suhteen, kertoi se omaa kieltään siitä, millainen tekijä kyseessä todella oli. Joko tämä oli äärettömän hyvä peittämään jälkensä, tai sitten joku, jonka julkituomisella olisi pelottavat seuraukset. Tietäen kuinka Karm oli asiaan suhtautunut, jälkimmäinen vaikutti varsin todennäköiseltä.

"Onko sinulla jokin syy kysyä tuota?" Helen tiedusteli. Hän tuntui olevan hyvin tarkkanäköinen, ja tiesi varmasti, ettei Shinea ollut paljastanut ihan kaikkea.
"Sinä varmaan tiedät Chimeroksen tapahtumista?" Shinea pohjusti.
"Kuulin siitä." Helen nyökkäsi. "Vanhempasi eivät ansainneet sellaista...eikä kukaan muukaan, joka siellä menetti henkensä."
"Minä näin Theonin vammat. Ne olivat identtisiä niihin, joita vanhempani olivat saaneet Chimeroksessa...jotka veivät äidinkin hengen." Shinea jatkoi. "Phoboksella on ollut pidemmän aikaa teoria, että joku yrittää satuttaa koko Wayn sukua..."
"Ja ajattelit, että tekijä Chimeroksen takana olisi myös ottanut Theonin kohteekseen, koska oli jotain kautta saanut selville, että tämä oli Karmin jälkeläinen?" Helen päätti lauseen Shinean puolesta.

Samassa Helenin kasvoille piirtyi ilme, kuin hän olisi oivaltanut jotakin. Hän nousi ylös ja liikkui nopeasti kohti lipastoa, alkaen kaivella sen sisältöä. Shinea seurasi naisen toimia hiljaisena, miettien mitä tämä oli hoksannut. Hän ei kuitenkaan ollut varautunut siihen, mitä nainen toi mukanaan palatessaan. Helen piteli kädessään pientä esinettä, ilmeisesti korua, päätellen ohuesta ketjusta, joka keinahteli tämän keveästi suljetun nyrkin ulkopuolella.

"Tämä löytyi Theonin takin povitaskusta. Se luovutettiin minulle muiden hänen tavaroidensa mukana." Helen sanoi, avaten kämmenensä, paljastaen pitelemänsä korun Shinealle.

Shinean huuli väpätti, hänen silmänsä polttelivat kyynelten kertyessä tahtomattakin, sumentaen hänen katseensa. Se oli Hydruslainen vihkikoru, jolla avioon astuva Hydruslaispari lupautui toisilleen koko loppuelämänsä ajaksi. Kyseinen koru oli hänelle äärimmäisen tuttu. Hän oli monesti ihastellut sitä, aina pikkutytöstä asti, tunnustellut sen pintaa sormenpäillään, miettien mielessään, kantaisiko joskus itsekin sellaista kaulassaan, jahka löytäisi sen ihmisen jolle lupautua, kuten äiti oli isälle lupautunut. Äidin vihkikoru oli ollut kateissa Chimeroksen tragediasta asti, mutta siinä se nyt oli, Shinean silmien edessä, juuri sellaisena kuin hän sen muisti, löytyneenä paikasta jossa sen ei olisi millään mittapuulla pitänyt olla.

"Theonilla ei koskaan ollut vakavaa parisuhdetta. Tai ainakaan niin vakavaa, että olisi tarvinnut vihkikorua. Sen vuoksi tämän löytyminen hänen hallustaan tuntui vähintäänkin oudolta." Helen jatkoi. "Nyt siinä on kuitenkin enemmän järkeä."

Helen tarttui Shinean käteen, sulkien korun hellästi sen sisään. Shinean padot aukesivat, vaikka tämä yrittikin purra huultaan ja pitää pokerinaamaa parhaansa mukaan. Koru ei painanut paljoa, mutta samalla sen paino tuntui musertavalta Shinean kädessä. Sen ei kuuluisi olla siinä, vaan äidin kaulassa, kotona Hydruksella, Wayn sukukartanolla. Tämä kaikki tuntui niin väärältä ja epäreilulta. Mutta sentimentaalisen painonsa lisäksi korulla oli toinekin painolasti kontollaan. Shinea ja Helen molemmat tiesivät, että korun päätyminen Theonin ruumiin haltuun oli selkeä linkki Elaran ja Theonin murhien välillä. Ja samalla se viittasi siihen, että tekijä halusi heidän tietävän sen. Helen veti Shinean hellästi halaukseen, eikä Shinea vastustellut. Halaus tuntui lämpimältä, äidilliseltä. Juuri sellaiselta, jota Shinea oli jo kauan kaivannut.
Vei tovin, ennen kuin Shinea onnistui tasaamaan tunnekuohunsa, Helenin pysytellessä visusti tämän vierellä. Shinea yritti sopertaa jotakin pahoittelun kaltaista, mutta Helen ymmärsi. Hän tiesi mistä tämä tunnekuohu kumpusi. He molemmat jakoivat saman menetyksen tuskan, jonka oli aiheuttanut täysin sama taho.

"Mitä ajattelit tehdä nyt?" Helen kysyi lopulta, kun padot olivat jälleen sulkeutuneet, ja Shinea oli taas saanut kerättyä sirpaleensa kasaan.
"Minun täytyy kertoa tästä isälle." Shinea vastasi. Hänen äänensä kuulosti varsin päättäväiseltä. "Sen jälkeen, teen kaikkeni selvittääkseni kuka tämän takana on, ja miksi."
"Minun tekisi mieli sanoa, että olet heittämässä itsesi turhan päiten vaaran tielle, mutta tunnen isäsi, ja tiedän millainen äitisi oli." Helen hymähti. "Jos olet tullut yhtään heistä kumpaankaan, sinun päätäsi ei käännetä, kun olet jotain päättänyt."
"Hassua. Isä ei tunnut vieläkään hoksaavan tuota." Shinea totesi, iloton hymynpilkahdus suupielissään.
"Hän vain yrittää suojella sinua. Kuten kuka tahansa hyvä vanhempi tekee lapselleen." Helen huomautti.
"Ehkä. Mutta pään painaminen piiloon ei myöskään ratkaise mitään." Shinea vastasi.

Vaikutti siltä, että nainen oli löytänyt vastauksen aiemmalle dilemmalleen. Jos hän palaisi takaisin Traversan pakolaisleiriin, saisi äidin ja Theonin murhaaja vapaat kädet löytää uusi keino iskeä heitä vastaan. Seuraavana he varmasti löytäisivät Phoboksen ruumishuoneen pöydältä, elleivät päätyisi sille itse. Eikö olisi parempi kohdata uhka, kuin paeta siltä? Tässä Shinea tiesi YPP:n olevan voimakas apuväline. Theonille siitä ei ollut apua, mutta toisin kuin Theon, Shinea tiesi uhan olemassaolosta, ja uskoi osaavansa varautua siihen. Keiran tarjous oli ollut houkutteleva lähtökohdiltaankin, mutta nyt se tuntui liki ainoalta vaihtoehdolta, joka hänellä oli käytettävissään.

"Mitä ikinä päätätkin tehdä, voit olla varma, että sukuni tulee auttamaan sinua joka askeleella. Pidä meidät ajan tasalla, ja me teemme saman sinulle." Helen pyysi, ja Shinea lupasi.
"Kiitoksia teestä...ja kaikesta muustakin." Shinea kiitti, nousten sohvalta. "Minun lienee parasta jatkaa matkaani."
"Olen iloinen, että tulit käymään. On lohdullista tietää etten ole ainoa, jonka muistoihin poikani jää elämään." Helen lausui, hymyillen pienesti. "Ennen kuin lähdet...haluaisitko nähdä hänet?"

Shinea nyökkäsi pienesti, liittyen Helenin seuraan tämän saatellessa vieraansa peremmälle asuntoonsa, pienelle hyllykölle, joka oli omistettu Theonille. Valokuvia, pieniä esineitä tämän elämän varrelta, kehystetty kirje jossa tämä oli hyväksytty YPP:n metsästäjäksi, kirjeitä, sekä kaunis puinen rasia, jonka sisällä samettisella tyynyllä lepäsi pieni kivi, sininen ja hieman läpikuultava väriltään, sisällään kulkien violetteja, kauniisti aaltoilevia kuvioita. Theonin muistokivi. Helen kertoi YPP:n järjestäneen kaatuneelle metsästäjälleen pienen muistotilaisuuden, ja kunnioittaneen Hydruksen hautajaisperinteitä muuntamalla Theonin ikivanhojen tapojen mukaan tähän muotoon. Shinea koki siinä jonkinlaista lohtua. Hän seisoi Helenin vierellä pienen tovin, hyvästellen mielessään velipuolensa, hartaan hiljaisuuden laskeutuessa heidän ylleen. "Sinä tulet saamaan oikeutta", Shinea lupasi hiljaa.
Darkness and misery are born from Heaven's light
Avatar
Salem
 
Viestit: 55
Liittynyt: 18.04.2014 16:53

Re: Silent Planet: Final Round

ViestiKirjoittaja Salem » 15.04.2023 00:10

Chapter 32 - Garden of Dunes (2/2)

Dunegarden oli aivan eri maata kuin Miron, jonka väkiluku olisi helposti mahtunut suurkaupungin muurien sisäpuolelle moninkertaisesti. Vaatimattomat rakennelmat ja yksinkertaiset kadut olivat vaihtuneet näyttäviin arkkitehtuurin taidonnäytteisiin ja sokkeloisiin katuverkostoihin. Kasvillisuus ja vesi tuntuivat olevan kantava teema kaupungin suunnittelussa, sillä joka paikkaan oli istutettu paikallisia puita ja köynnöskasveja, ja isommilla aukioilla lähes poikkeuksetta virtasi vesi hienostuneiden, monesti hyvin taiteellisten suihkulähteiden kierrättämänä. Katujen varsille oli kaivettu jopa pieniä jokia. Vesi oli peräisin syvällä maan alla virranneesta lähteestä, joka hönki elämää koko ympäröivään maaperään, tarjoten täydelliset, keidas-henkiset puitteet rakentaa koko Azmean ylpeys, Dunegarden.
Amarant katseli maisemia rahtialuksen matkustamon ikkunasta, penkissään hillitysti istuen, siinä missä Keira oli liimannut itsensä ikkunan ääreen, hämmästellen silmät soikeina alla avautuvaa miljöötä. Salem oli Keiran ja Amarantin välissä, osoitellen sieltä täältä huomionarvoisia kohteita, joihin halusi kiinnittää kumppaneidensa huomion. Myös Dunegardenin ympäröivän muurin varrella oli noita samoja korkeita torneja kuin Mironissakin, joiden Salem kertoi olevan reviireiltään eksyneiden hiekkahaiden havaitsemiseen tarkoitettuja. Tornien sisältä kontrolloitiin myös muurin yhteyteen rakennettuja haiansoja, joilla kutakin kaupunkia puolustettiin tarpeen niin vaatiessa. Hiekkahait pysyivät yleensä tutuilla reviireillään, joten ansoja jouduttiin käyttämään verrattain harvoin, mutta asuinalueille eksyneet yksilöt olivat kuitenkin olleet sen verran hintava ja riskialtis ongelma, että sijoitus ansajärjestelmään oli katsottu parhaaksi ratkaisuksi. Mitä tuli Dunegardenin muuhun ulkoiseen olemukseen, ja etenkin sen eroihin Mironiin verraten, Keiran mieli rinnasti sen välittömästi Traversaan, jossa kahtiajako rikkaiden ja köyhien välillä oli selkeä, ja suoraan liitoksissa ihmisoikeuksiin. Azmealla tämä ei ilemisesti ollut vastaavanlainen ongelma, mutta Dunegardenin ylitsepursuava hulppeus sai Keiran silti tuntemaan olonsa sellaiseksi, kuin ei kuuluisi tänne, kuin olisi vain rupusakkia itseään parempien seurassa. Hän ei kuitenkaan halunnut sanoa mitään, sillä Salem tuntui olevan kovin tohkeissaan saadessaan esitellä alla avautuvan kaupungin hienompia piirteitä heille. Eikä mielenyhtymä todellakaan ollut pois siitä, kuinka ihailtavasti ja pikkutarkasti Dunegarden oli suunniteltu.

"Perseet penkkiin ja vyöt kiinni! Alamme olla perillä." kuului aluksen omistajan ääni kaiuttimen kautta.

Kolmikko teki työtä käskettyä. Salem ei ollut vieläkään suostunut kertomaan, mihin he tarkalleen ottaen olivat matkalla, mutta hän itse näytti olevan asiasta kovin tohkeissaan, ja se oli jokseenkin tarttuvaa. Rahtialus tärisi ja jylisi sen alkaessa laskea korkeuttaan, valuen hiljalleen kohti Dunegardenin katutasoa, kunnes nytkähti lopulta sen merkiksi, että oli tavoittanut kiinteän maanpinnan. Ikkunan kautta Keira ja Amarant näkivät vain pitkän ja varsin korean rauta-aidan, jonka metallisten kaltereiden ympärille olivat kietoutuneet lukemattomat vehreät köynnökset. Pihamaa, se mitä ikkunasta nyt näki, oli niin ikään hyvin vehreää, täysin toista maata kuin mitä Azmealta yleensä voisi odottaa.
Luvan saatuaan kolmikko riisui turvavyönsä ja suuntasi uloskäynnille. Aluksen omistaja lupasi järjestää Salemin koslan sille kuuluvalle paikalle. Sanoista saattoi päätellä, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun tämä samainen rahtialus oli kuskannut Salemia menopeleineen ympäri Azmeaa. Ulos astuessaan eivät Keira ja Amarant olleet uskoa silmiään. He olivat saapuneet suuren kartanon pihamaalle. Pihamaa oli täydessä kasviloistossaan kukkapenkkeineen, vehreine nurmineen, puineen, pensasaitoineen ja muine kasveineen, kaikki äärimmäisellä tarkkuudella istutettuja ja hyvin pidettyjä, trimmattuja ja rakastettuja. Pitkä, valkeista kivilaatoista koottu tie kulki pihan poikki, aiemmin nähdyn aidan porteilta aina kartanon pääportaille asti. Matkan varrella oli myös yksi niistä taiteellisista suihkulähteistä, joita matkalaiset olivat nähneet kaupungin aukioillakin. Mitä tuli itse kartanoon, oli sekin vaikuttava näky, suuri ja jylhä, suurempi kuin mitä kukaan käytännöllisesti vaati asumistarkoituksiinsa. Talon olikin helppo arvata toimittavan tiettyä statussymbolin virkaa. Joku hyvin vaikutusvaltainen asui täällä.

"Mitä pidätte Dogrennin kartanosta? Aika siisti, vai mitä?" Salem suorastaan sädehti johdatellessaan tovereitaan kivitietä pitkin kohti pääportaikkoa.
"Hetko...onko tämä Sonaron kartano?" Amarant pysähtyi, valahtaen kalpeaksi. "Ei me jumaliste tänne voida tulla."
"Totta kai voimme." Salem ilmoitti.
"Ammy taitaa olla oikeassa." Keira yhtyi Amarantin sanoihin. "Tämä tuntuu väärältä."
"Sinulle hän on ehkä setä, mutta meille hän on esimies korkeimmasta päästä." Amarant jatkoi. "Et aavistakaan millaiseen kuseen joudumme, jos käy ilmi että marssimme hänen kotiinsa kuin omaamme."
"No mutta sehän tässä juuri onkin asian ydin. Tämä on minun kotini siinä missä Sonaronkin. Ja te, minun lähimpinä ystävinäni, olette tervetulleita kotiini, jos minä niin sanon." Salem painotti.

Salemia eivät hänen tovereidensa vastaväitteet näyttäneet hetkauttavan, vaan nuorimies jatkoi itsevarmaa askellustaan halki vehreän pihamaan, Keiran ja Amarantin seuratessa epävarmoina perästä. Saavutettuaan pääportaat kolmikko näki, että heitä oltiin tultu vastaan. Pitkä, tummiin pukeutunut ja varsin arvokkaanoloinen mies seisoi portaiden puolivälissä, iän uurtamat kasvot piirtyneinä hyvin pieneen hymyyn. Hänen pikimustat hiuksensa olivat täydellisen huolitellut ja siistityt, mutta huomattavasti pidemmät kuin oli alkuun näyttänyt. Miehen takatukka, joka ylsi pitkälle alaselän ylikin, oli sidottu tiukasti niskasta piiskamaiseksi poninhännäksi, joka huojui keveässä tuulenvireessä. Ohimollaan miehellä näytti olevan jotain muutakin poikkeavaa, nimittäin pieni pyöreä metallilevy, joka näytti olevan upotettu pysyväksi osaksi hänen päätään.
Mies suuntasi kasvonsa tulijoita kohti, silmät kuitenkin alati suljettuina.

"Tervetuloa kotiin, nuoriherra Salem." mies toivotti karhealla äänellä, kun kolmikko oli saapunut kuuloetäisyydelle.
"Hei, Valentine." Salem tervehti huomattavan kasuaalisti. "Alukseni jätti meidät tien päälle, joten tarvitsemme majapaikan joksikin aikaa. Se tuskin on ongelma?"
"...ei tietenkään, nuoriherra." hahmo sanoi, mutta vasta käännettyään kasvonsa Keiran ja Amarantin suuntaan, arvioiden näitä tarkoin, tai niin olisi saattanut olettaa, jos mies olisi pitänyt silmiään auki nähdäkseen heidät.
"Tuota, emme halua tungetella. Ymmärrämme jos tämä on jollain tapaa sopimatonta." Amarant luimisteli, Keiran pysyessä vaiti.
"En minä aio käännyttää nuoriherra Salemin ystäviä oveltamme." hahmo vastasi. "Olen Mortem Valentine, Dogrennin kartanon hovimestari. Palveluksessanne."
"Amarant Rives. Salemin työpari."
"Keira Astrael. YPP:n mekaanikko."

Valentinen ilme näytti värähtävän pienesti hänen kuullessaan Amarantin nimen. Ilmeisesti se sanoi tälle ikääntyneelle hovimestarille jotakin. Keiraan mies ei juuri osoittanut ihmetystä sen enempää kuin mielenkiintoakaan. Hän kehotti tulijoita seuraamaan perästään. Kavutessaan portaita ylös Keira hivuttautui Salemin rinnalle, udellen kuiskauksin, mikä Valentine tarkalleen oli miehiään. Häntä nimittäin oli häirinnyt, kuinka hovimestari ei ollut vaivautunut edes silmiään raottamaan heidän saapuessaan, ja silti tuntui olevan täysin tietoinen ympäristöstään. Salem kertoi Valentinen olevan itse asiassa täydellisen sokea, ja luottavan näkönsä tuohon pieneen levyyn ohimollaan, joka muodosti tietynlaisen luotausmenetelmän mukaan melkoisen tarkkaa kuvaa ympäröivästä maailmasta suoraan miehen aivojen käsiteltäväksi. Värejä Valentine ei nähnyt, kaiken ollessa pelkkää mustaa ja punaista hänen maailmassaan, mutta muodot hän näki äärimmäisellä tarkkuudella pitkienkin matkojen päästä.
Valentinen johdolla kolmikko astui kartanon suureen eteishalliin, joka kaikui heidän askelistaan. Jos talo oli näyttänyt hienolta ulkoapäin, oli se sitä myös sisäpuolelta. Olipa kyse lattiasta, portaiden kaiteista, matoista, verhoista tai seinälle ripustetusta taiteesta, kaikessa oli ripaus luksusta ja hohtoa jollaista Keira tai Amarant eivät olleet kumpikaan koskaan omin silmin nähneet.

"Rouva Grissworth!" Valentine kailotti. "Meillä on vieraita!"

Hetken kuluttua eteishalliin astui hieman tukevampi naishahmo, pukeutuneena hyvin tyyliteltyyn, syvänsiniseen työasuun. Myös tämä nainen oli Azmealainen, arviolta samaa ikäluokkaa Valentinen kanssa, mutta olemukseltaan täysin toisesta maailmasta. Siinä missä Valentine oli jämäkkä ja virallinen, tämä Grissworth vaikutti hyvin eläväiseltä ja leppoisalta, kuin stereotyyppiseltä, energiseltä isoäidiltä.

"Salem-kulta!" Grissworth huudahti riemuissaan, kaapaten Salemin otteeseensa ja puristaen varsin suurikokoista poveaan vasten, hyvä ettei salvaten nuorenmiehen hengityksen. "Tervetuloa kotiin. Et arvaa kuinka sinua ollaan kaivattu täällä."
"S-sori...olisi kai pitänyt soittaa tai kirjoittaa useammin." Salem puhisi päästessään irti halauksesta.

Nopea esittelykierros oli jälleen paikallaan. Naisen koko nimi oli Gemna Grissworth, hänen roolinsa kartanolla oli toimia sisäkkönä, vastaten siivouksesta, kokkaamisesta ja pyykkäämisestä. Valentine, sekä kartanon puutarhuri, Schala Loreley, auttoivat minkä omilta töiltään ennättivät. Nämä kolme muodostivatkin Sonaron kartanon vakituisen henkilökunnan.
Valentine käski Grissworthia aloittamaan illallisvalmistelut. Hän itse menisi juttelemaan rahtialuksen kuljettajan kanssa tämän vaivannäöstä ansaitsemastaan palkkiosta, ja etsimään Schalan, joka saisi ottaa asiakseen sijata vuoteet kolmelle tulokkaalle, kunhan omilta töiltään ennätti. Mitä tuli Salemiin, Amarantiin ja Keiraan, nämä Valentine ohjeisti kartanon olohuoneeseen odottamaan, että kaikki saataisiin valmisteltua heitä varten.

"Valentine! Aluksessani on kaksi todistelaatikkoa kesken olevaa tutkimusta koskien. Voisitko huolehtia että ne päätyvät avaamattomina huoneeseeni?" Salem pyysi.
"Luonnollisesti, nuoriherra." Valentine lupasi.

Keiran ja Amarantin hämmästelevät katseet valetelivat päämäärättömästi ympäriinsä, tutkaillen jokaista kartanon yksityiskohtaa monenkirjavissa tunnelmissa. Amarant näki edessään jotakin, joka kertoi menestyksestä, jotakin jota kohti pyrkiä. Kenties jonain päivänä, jos hän pelasi korttinsa oikein ja pysyi tiukasti YPP:n kelkassa, hän omistaisi jotakin vastaavanlaista. Keira sen sijaan tunsi olonsa ulkopuoliseksi, kuin ruosteiseksi, epähalutuksi dinin kolikoksi pussillisessa kultaisia croneja. Hänen mielessään Traversan tilanne oli vääntänyt tällaisen yltäkylläisyyden tarkoittamaan automaattisesti jotakin negatiivista, jotakin vääryydellä hankittua ja moraalitonta. Hänen päänsä ei osannut yhdistää Sonaroa tällaiseen, eikä varsinkaan Salemia, jonka tiesi olevan maanläheinen, hyvä tyyppi. Hänen epämukavuutensa kieltämättä paistoi läpi hänen olemuksestaan, vaikka hän sitä pyrkikin peittelemään.
Kolmikko istui alas olohuoneen saavutettuaan. Keira ja Salem istuutuivat pienelle sohvalle, Amarantin ottaessa paikkansa korean nojatuolin päällä. Jos matkalla tähän huoneeseen olivat kahden vieraan katseet hapuilleet jotakin joka yksin kiinnittäisi heidän huomionsa, tässä huoneessa sitä ongelmaa ei ollut. Huoneen seinällä, kuin aitiopaikalle ripustettuna, roikkui suurikokoinen maalaus koreissa kehyksissä, esittäen kahta varsin onnellisennäköistä Azmealaista. Toinen näistä oli tuttu, joskin huomattavasti nuorempi kuin mitä kukaan heistä oli tottunut tämän näkemään. Sonaro oli pukeutunut lumenvalkoiseen pukuun, seisten mairea, ylpeä hymy viistensä alta pilkottaen suuren puun juurella. Hänen eteensä oli kannettu korea tuoli, jolla puolestaan istui punaiseen juhlapukuun sonnustautunut kaunis nainen, jonka kiharaiset kutrit olivat valahtaneen tämän paljaille hartioille, joista toisen päällä lepäsi myös Sonaron käsi. Kaikesta välittyi, että kyseessä oli varsin onnellinen pariskunta.

"Tuota..." Keira aloitti sanomaan. "Tässä kaikessa on vähän sulateltavaa. Tiesin että olet asunut Sonaron hoteissa, mutten osannut edes kuvitella mitään ihan tällaista."
"Samat sanat." Amarant nyökytti. "Kuka olisi arvannut, että meidän pikku-Salem on oikea suurkartanon herra."
"Herroittelemaan et minua ala." Salem vannotti sormella sohien. "Valentine on ainoa joka niin saa tehdä, mutta vain siksi, koska en koskaan saanut puhuttua häntä ulos siitä tavasta. Hän on kuulemma tehnyt niin jokaista perheemme jäsentä kohtaan, eikä tuntenut sopivaksi poiketa tavastaan minun kohdallani."
"Kuin vanha vulpia, joka ei suostu oppimaan uusia temppuja." Amarant hymähti.

Kartanon ja sen palvelusväen näkeminen toi aivan uutta perspektiiviä Salemiin ja tämän menneeseen, ja kieltämättä, sen vaikutus säteili myös tämän historiaan YPP:n kanssa. Oli helppoa nähdä, miksi joku Norriganin kaltainen saattaisi pitää Salemia kaiken valmiiksi saaneena räkänokkana, joka eli Sonaron hyvästä tahdosta ilman että oli ansainnut mitään itse. Mutta mitä enemmän Salem kertoi ajastaan kartanolla, sitä ilmeisempää oli, ettei asia ollut aivan niin. Toki hän oli asunut paljon hienommin kuin kumpikaan tovereistaan, ja hänellä oli ollut palvelusväen muodostama tukiverkko ympärillään, mutta mitä tuli YPP:hen, sen kaiken hän oli ansainnut aivan itse. Salem kertoi Grissworthin olleen hänen elämänopettajansa, kun hän oli joutunut oppimaan elämän perusasiat uudelleen. Grissworth oli kärsivällinen nainen, ja tämän isoäitimäinen opastuksensa oli auttanut Salemin uuteen alkuun. Valentine oli puolestaan ollut hänen tutorinsa, opettaen häntä vuorokauden kaikkina aikoina, vasaroiden hänen päähänsä kirjaviisautta, ruoskien hänet pitämään itsensä kuosissa, opettaen taistelulajeja ja ampumistakin. Menestys kullakin saralla oli ollut vaihtelevaa, mutta se ei ollut todellakaan johtunut Valentinen yrityksen puutteesta. Schala, tuo salaperäinen puutarhuri jota toiset eivät olleet vielä tavanneet, ei ollut saanut suoranaista opetustehtävää Salemin varalle, mutta oli toiminut tämän henkisenä tukena tämän kipuillessaan Valentinen oppien äärellä, täydentäen Salemin vapaa-ajan opettamalla tälle asioita elävästä elämästä, kasveista ja eläimistä, avaruudesta ja kaikista kansoista, joita Azmean pinnalla ei tavattu. Shcala oli sytyttänyt Salemin kyltymättömän kipinän nähdä kaikki ympäröivässä universumissa. Tuon puutarhurin ansiota oli, että Ocamarin hyisissä öissäkin Salem osasi arvostaa hiljaisen planeetan taivailla roihuavia revontulia, tai kristalliseksi jäätynyttä metsää, jonka vankat oksat olivat tukeneet paksun lumi- ja jääpeitteensä kuin katoksi juuritasonsa ylle. Ja myönnettäköön myös, että se oli ollut Schala, joka oli opettanut Salemin tanssimaan. Tämä seikka herätti Keiran mielenkiinnon kyseistä puutarhuria kohtaan. Salem ei myöskään pystynyt olemaan hehkuttamatta kartanon puutarhaa, joka oli Schalan loihtima taideteos, jättäen etupihan vehreät näkymätkin heittämällä varjoonsa. Hän puhui kukista lukemattomissa eri väreissä ja muodoissa, ruokakasveista joista Keira ja Amarant eivät olleet kuulleetkaan, viljaniitystä, sekä Hydrukselta tuodusta vanhasta perunapuusta, joka kaikkia todennäköisyyksiä vastaan oli saatu juurtumaan Azmean maaperään, ja kasvamaan massiivisiin mittasuhteisiin.

"Anteeksi kamalasti." Grissworth rikkoi kolmikon keskustelun kurkatessaan olohuoneeseen. "Päivällisessä saattaa kestää vielä jonkin aikaa. Emme osanneet valmistautua tuloonne ennakkoon."
"Tarvitsetko apua?" Salem ehdotti hetkeäkään epäröimättä. Keira ja Amarant katsahtivat toisiinsa huolestuneina kulmiensa alta.
"Ei sinun tarvitse vaivata itseäsi, kultaseni. Tätä vartenhan minä täällä olen." Grissworth toppuutteli.
"Ei siitä ole vaivaa." Salem hymyili, hyläten hattunsa sohvan reunalle ja astellen määrätietoisesti Grissworthin seuraan, katsahtaen toisiin olkansa yli. "Olkaa te kuin kotonanne."
"Saanko minäkin auttaa?" Keira pyysi, hypähtäen jaloilleen. "Oloni olisi paljon parempi, jos en vain istuisi tässä hyysättävänä."
"Tietysti, jos kerran tahdot. Porukassa kokkaaminen on aina mukavampaa." Grissworth hymyili lämpimästi.
"Jos ette pahastu, minä jätän väliin. En ole kummoinen kokki." Amarant ilmoitti, mutta nousi jalkeille muiden tavoin. "Sen sijaan voisin käydä auttamassa herra Valentinea todistelaatikoiden kanssa."
"Se tuskin on tarpeen." Grissworth huomautti. "Mutta jos haluat tekemistä, olen varma että Schala arvostaisi ylimääräistä käsiparia lakanoidenvaihdossa. Vierashuoneemme ovat toisessa kerroksessa, läntisessä käytävässä."
"Selvä homma." Amarant nyökkäsi, mutta viittoi vielä Keiralle kahden Azmealaisen jo suunnatessa kohti keittiötä. "Ilmoita kun keittiö roihahtaa, niin tiedän tilata meille jotain lähimmästä pikaruokalasta."
"Vähän luottoa." Keira hymyili vastaukseksi, suunnaten sitten rivakat askeleensa toisten perään.

Amarant kapusi portaat ylös, etsien katseellaan jotakin joka näyttäisi läntiseltä käytävältä, tunnistaen välittömästi kärryn, johon oli kasattu siististi viikattuja petivaatteita. Ei vaadittu plasmankeksijää päättelemään missä tämä Schala mahtoi tällä hetkellä uurastaa. Amarant kuroi välimatkan kiinni nopeilla harppauksilla, koputtaen varovasti raollaan olleeseen oveen, kunnes kurkisti sisään. Häntä takaisin katsoi varsin kaunis, yllättävän nuori Azmealaisnainen, niinkin nuorekas, että olisi hyvinkin saattanut olla samaa ikäluokkaa Amarantin itsensä kanssa. Vaikka toiset olivat maininneet naisen ammattinimikkeeksi puutarhurin, ei tämä vaikuttanut sellaiselta sterotyyppiseltä multasormelta, jota Hydruslainen oli ensimmäisenä ajatellut. Hän oli hyvin kaunis, aurinkoisen oloinen persoona, jolla oli varsin valloittava hymy. Jos arvata olisi pitänyt, olisi Amarant veikannut tätä ennemmin malliksi kuin puutarhuriksi. Nainen siirsi tuskin hartioilleen yltäviä hiuksiaan hieman sivuun, sormet hakeutuen korvakorulleen, jota näperöi hellästi mittaillessaan Amarantia katseellaan.

"Sinä taidat olla herra Rives?" Schala varmisti. "Valentine kertoi teistä."
"Sano vain Amarant." Hydruslainen esittäytyi, astuen peremmälle. "Tulin katsomaan, josko voisin olla avuksi."
"Ei teidän olisi tarvinnut vaivautua." Schala hymyili lämpimästi. Hän ei selvästikään ollut tottunut tällaiseen eleeseen vieraiden osalta.
"Paremmin minä aikani näin käytän, kuin perseelläni istuessa." Amarant vastasi hymyyn.
"Omapahan on päätöksenne. Jos tarjoatte apua, en aio kieltäytyä siitä." Schala kohautti olkiaan. "Ottaisitteko lakanan toisesta päästä kiinni, niin saamme suoristettua sen kunnolla?"

Amarant teki työtä käskettyä. Kaikesta siitä mitä oli tähän mennessä tästä kartanosta nähnyt, Schala saattoi olla se yksi asia, josta Amarant tunsi eniten kateutta Salemia kohtaan. Kasvaa nyt ympäristössä, jossa noin nätti nainen oli alati läsnä, ja opetti vielä tanssimaankin. Mutta olipa ensivaiukutelma kuinka ihastuttava tahansa, piti Amarant sen omana tietonaan, käyttäytyen yhtä tyynesti ja hillitysti kuin aina ennenkin, seuraten Schalan ohjeita heidän järjestellessään pitkään tyhjillään ollutta huonetta asumiskelvolliseksi.

Palatessaan päärakennukselle Valentine huomasi tumman savun tupruavan keittiön suunnasta, palaneenkäryn poltellessa hänen sieraimissaan. Grissworth oli mainio kokki, joten tällainen ei ollut millään lailla tavanomaista. Mennessään tutkimaan tilannetta mies törmäsi Keiraan, joka kattoi ruokasalin pöytää, kasvoillaan varsin nolostunut ilme.

"Kaikki hyvin, neiti Astrael?" Valentine tiedusteli, säpsäyttäen ajatuksissaan astioita kolistelevan Keiran.
"Ei, tai siis, joo. Kaikki hyvin." Keira takelteli puheissaan, levittäen kasvoilleen hieman nolostuneen hymyn. "En vain hallinnut Azmealaista keittiökulttuuria. Asioita paloi pohjaan."
"Ja rouva Grissworth lähetti teidät kattamaan pöytää, jottette olisi tiellä?" Valentine täydensi Keiran kertomusta omalla johtopäätöksellään.
"Auts. Kiitos kun väännät veistä haavassa." Keira hymähti. "Itse asiassa tämä oli oma ideani. En välttämättä ole mikään huippukokki, mutta ainakin kuvittelen osaavani laittaa ruokailuvälineitä pöydälle."

Valentine nyökytti ymmärtävästi, luoden sitten katsauksen pöytää kohti, arvioiden Keiran kädenjälkeä. Sanaakaan sanomatta hän astui lähemmäs, alkaen vaihdella väärin menneiden ottimien paikkaa, Keiran seuratessa happamana vierestä. Ei tällainen hienostelu ollut hänelle tuttua. Olisi nyt mokoma hovimestari edes vaivautunut selittämään mitä hän oli tehnyt väärin. Hän tunsi itsensä aina vain vähäpätöisemmäksi seurassa, johon oli joutunut. Hän katui entistäkin enemmän ratkaisuaan sabotoida Salemin alusta.

"Päivällinen lienee pian valmis. Katsunrintaa, naukkanapyreetä, paahdettua puuperunaa ja mirage-kastiketta, jos muistan oikein." Valentine mietti hetken. "Katsun kanssa sopii lemonetinruoko. Schala on kasvattanut sitä pienessä penkissä puutarhassamme. Jos haluat, voisit kipaista hakemassa kourallisen."
"Lemonetinruokoa?" Keira tuumasi. Hän oli nähnyt kyllä kyseistä yrttiä aiemminkin, mutta vain kuivattuna purkkitavarana.
"Puutarhaan pääsee suoraan takaovesta. Ensimmäinen istutuspenkki vasemmalla. Se on merkattu yleiskielellä, joten et voi erehtyä." Valentine hymyili, muttei erityisen ystävällisesti. Lähinnä tuo virne viittasi siihen, että mies lähetti Keiran pois jaloista, ja nautti voidessaan tehdä niin.
"Jos niin sanot." Keira mumisi, suunnaten pois ruokasalista. Hänen mielessään kävi ajatus tuoda jotakin mahdollisimman kitkerää ja epämiellyttävää nieltävää, mutta ei hän tohtisi tehdä sellaista, ei sen jälkeen kun oli jo kertaalleen sotkenut asioita keittiössä, eikä varsinkaan kun Grissworth ja Salem olivat nähneet niin paljon vaivaa ruoan valmistukseen.

Itse päivällinen sujui mutkattomammin, kuin sen valmiiksi saattaminen. Amarantin ja Keiran suureksi yllätykseksi Salem oli osoittautunut varsin päteväksi kokiksi. Tämä oli peruja kaikesta siitä ajasta, jonka nuorukainen oli viettänyt Grissworthin kanssa. Oppi oli tarttunut väistämättäkin, ja varsinkin siinä vaiheessa, kun Salemin paikka YPP:n kadettina oli alkanut varmistua, oli tämä ottanut asiakseen imeä kaiken mahdollisen tiedon ja taidon itseensä, ajatuksenaan että kykenisi omilleen muuttaessaankin pitämään itsensä elossa muullakin kuin eineksillä. Myös Keiran olo koheni hieman hyvän ruoan äärellä, ja Salemin onnistui jopa saada tämä nauramaan jälleen. Edes Amarant ei esittänyt enää vastaväitteitään ajatukselle, että he tosiaan majoittuisivat tänne, ainakin yhdeksi yöksi. Vaikka Valentine olikin turhankankea tärkeilijä, ainakin jos Keiralta kysyttiin, ei ruokailutilanne heijastanut sitä ollenkaan, vaan tilanne sujui varsin sääntövapaasti ja kasuaalisti. Oli kuitenkin yksi sääntö, jota sekä Valentine että rouva Grissworth painottivat, ja josta jopa Salem piti tarkasti kiinni: pöydän päätypaikka oli kartanon herran paikka. Sille ei ollut kellään muulla lupaa istua. Ilmeisesti sääntö oli peruja Azmean muinaisilta ajoilta, kun suuret ja arvovaltaiset suvut olivat isommassa roolissa kehittyvässä yhteiskunnassa, mutta yhä näinäkin päivinä tätä tapaa pidettiin elossa, ja ennen kaikkea kunnioituksen osoituksena taloa ja sen herraa kohtaan. Niinpä, Sonaron ollessa YPP:ssa, pöydän päätypaikka, jonka tuoli oli hieman muita koreampi, sai jäädä tällä aterialla tyhjilleen.
Ruokailun päätteeksi ilta oli jo alkanut hämärtää, ja matkan tuoma rasite teki itseään tiettäväksi, vetäen kunkin matkalaisen silmäluomia umpeen. Kukin heistä vetäytyi heille varattuihin huoneisiinsa. Huomenaamuna he pureutuisivat uudelleen käsillä olleeseen tapaukseensa.
Keira makasi vuoteellaan mietteliäänä, kun yllättäen hänen viestimensä päästi pienen äänen. Hän poimi sen käteensä, huomaten Salemin lähettäneen hänelle viestin omasta huoneestaan käsin.

"Hei. Nukutko?"
"En. Miten niin?"
"Halusin vain kiittää sinua."
"Mistä?"
"Siitä että vedit hätäjarruani."


Keira mietti hetken mitä vastata. Salem ei ollut aivan niin hämättävissä kuin oli antanut ymmärtää, tai ehkä tämä oli vain osannut ynnätä päässään, että Shinean ja Keiran metodit olivat olleet identtiset. Yhtä kaikki, vaikutti siltä että Keira oli jäänyt kiinni pikku tempauksestaan koslan tulpan suhteen.

"Sitä varten ystävät on.~"

Keira hymyili pienesti lähettäessään viimeisen vastauksen. Hän otti Salemin aluksesta pihistämänsä tulpan käteensä, pyöritellen sitä ikkunasta paistavassa valonkajossa mietteliäänä. Ehkä hän ei itse tuntenut oloaan täysin kotoisaksi tässä kartanossa, mutta jos Salem tunsi, oli se pienten uhrausten arvoista.

Ilta oli jo hämärtynyt, kun Shinea poistui Helenin asunnolta. Hän oli enemmän kuin tyytyväinen, että oli uskaltanut tehdä kuten vaisto oli sanonut, sillä visiitti oli ollut monellakin tapaa varsin antoisa. Hän sulki äitinsä vihkikorun visusti nyrkkinsä sisään, käsi taskunsa suojiin upotettuna, aloittaen rivakan askelluksensa kohti YPP-rakennusta. Pitkään hän ei kuitenkaan ennättänyt matkaansa taittaa, kun kadun toiselta puolelta kantautuvat äänet kiinnittivät hänen huomionsa.

"Voi nyt vituran tuiske!" miesääni noitui aluksen konepellin alta. Äänessä oli jotain tuttua, mutta aivan heti Shinea ei osannut tunnistaa mitä.

To be Continued...
Darkness and misery are born from Heaven's light
Avatar
Salem
 
Viestit: 55
Liittynyt: 18.04.2014 16:53

Re: Silent Planet: Final Round

ViestiKirjoittaja Salem » 26.04.2023 18:10

Chapter 33 - Artasia's Finest

Aamu
Keinotekoisesti ylläpidetyn vuorokausikierron tuoma aamu oli sarastanut Applecoren yllä, loistaen valoa muutoin hämärään asuntoon, valaisten pimeyden alleen hautaaman, koruttoman poikamieskämpän kaikessa kotoisassa epäjärjestyksessään. Kiettiön pöydällä lepäsi bournipullo, sekä sen vieressä lasi, jonka pohjalle oli jäänyt vielä tilkka pullon sisältämää alkoholia. Pullon ja lasin lisäksi pöydällä lepäsi myös muutama kaljatölkki, metallinen tupakka-aski, sekä sytkäri. Asunto oli täydellisen hiljainen, mutta tuo hiljaisuus sai pian väistyä kimakan kilahduksen tieltä. Ääni oli lyhyt, mutta toistui useaan kertaan, aina noin parin minuutin viiveellä toisistaan, toinen toistaan edellistä raivostuttavampana, kunnes lopulta ne herättivät luolansa uinuvan asukkaan, saaden tämän nousemaan horroksestaan vuoteensa pohjalta karheasti itsekseen muristen. Tämä synkeä hahmo tapasi kylmän lattiansa paljailla jaloillaan, laahustaen nälkiintyneenä ja ärsytettynä kohti hänet herättänyttä ääntä. Asunnon ovi narahti auki, paljastaen käytävässä seisseet kaksi naista, kaksi Azmealaista jotka olivat pukeutuneet pyhäparhaimpiinsa. Toinen nainen oli noin kahdenkymmenenviiden, toinen puolestaan ehkä viisissä kymmenissä, kuitenkin toista selvästi vanhempi. Kummankin kasvoille kuitenkin kohosi samansävyinen puna heidän katseidensa osuessa hahmoon, joka oven oli avannut. Asunnon omistaja, Tederich, kuten postiluukku tiesi kertoa, seisoi ovellaan pelkissä boxereissaan, syvänsinisissä, melkoisen kehonmyötäisissä ja hieman rauhattomissa unissa pyöriskelyn tuloksena rypistyneissä sellaisissa. Tämä Artasialaistaustainen mies oli selvästi krapulassa, eikä ihan täysin vielä hereilläkään. Mies rapsutti parransängen peittämää leukaansa, silmäillen naiskaksikkoa laiskasti vuoronperään.

"Niin?" mies murahti käheästi.
"Oikein hyvää ja reipasta huomenta teille, herra Tederich. Noman, jos saan ihan sinunkaupat tehdä?" vanhempi nainen tervehti ylitsepursuavan pirteästi, luntaten asukkaan nimen kantelemastaan vihkosesta.
"En tiedä. Kai sitten." mies kohautti olkiaan.
"Hienoa. Noman. Onpa muuten kaunis ja voimakas, jalomielinen nimi." nainen hehkutti.
"Vaikka sitten niin." Noman mutisi puolitokkurassa. "Mitähän tämä asia mahtaa koskea?"
"Oikein hyvä että kysyit, Noman. Oletteko jo kuulleet päivän ilosanomaa?" nainen aloitti selvästi ennakkoon moneen kertaan harjoitellun ja toistetun puheensa, nuoremman punastellessa vieressä.
"Ainoa asia, jonka olen tänään kuullut, on tuo perkeleen ovikello." Noman mutisi.
"N-niin, no, olemme tulleet tuomaan teille kahdenuskon suurimman lahjan." nainen jatkoi.

Hymy tämän naisen naamalla oli kuin niitattu paikoilleen. Hänen silmänsä pyörivät kuin ruletin rulla, yrittäen hakeutua johonkin joka ei tätä emäntää olisi tuossa Artasialaisessa miehessä jollain tasolla järkyttänyt, olipa kyse sitten neonvihreästä irokeesista, varsin paljastavasta olemuksesta, tavasta jolla mies rapsutti persettään kuunnellessaan uskoaan tuputtavan kaksikon jorinoita, tai sitten ihan vain tämän laiskasta katseesta, joka sai kummankin näistä hameväen edustajista kavahtamaan sen kohdatessaan. Hymy kuitenkin oli tullut naisen huulille pysyäkseen. Muut aistit, jos niitä edes oli tällä nukenomaisesti virnuilevalla tädillä, tuskin pääsivät pakenemaan vanhan viinan ja tupakan löyhkää.

"...ja kun heidän asettamansa koettelemukset ovat viimein tulleet päätökseen, kaksoset toivottavat kaikki sielut tervetulleeksi ikuiseen paratiisiin, jossa ei ole kipua, ei pelkoa, ei paheita tai houreutta, ei pakottavia tarpeita. Kukaan ei koskaan lankea synnin tai kiusausten tielle."
"Kiehtovaa." Noman sanoi palopuheen päätteeksi, annettuaan asiastaan innoissaan olleen naisen puhua loppuun kaikessa rauhassa. "Mitä siellä sitten on?"
"Anteeksi?" nainen kallisti päätään.
"Siellä paratiisissa. Mitä siellä on?" Noman toisti kysymyksen. "Toistaiseksi olen kuullut vain pitkän liudan asoista joita siellä ei ole, ja se kuulostaa aika vitun tylsältä paikalta."
"No mutta herra Tederich...Noman, ettehän te nyt voi laittaa lihan nautintoja ikuisen sielun autuuden edelle." nainen yritti vedota.
"Veikeästi sanoitettu, ottaen huomioon että nuori assistenttinne on tässä hyvän tovin tapittanut aamustondistani silmät sädehtien ja oletettavasti pöksyt solmussa." Noman huomautti.
"Hirvitys!" nuori nainen sai hengähdettyä, peittäen suunsa kädellään pöyristyksissään. Hän punastui entistä enemmän, ja muistutti jotakuta joka oli juuri jäänyt kiinni housut kintuissa pornon katsomisesta.
"Kuinka julkea sitä voi olla...!" vanhempi nainen tulistui.
"Kiitos ajastanne, mutta tämän enempää tämän sortin ilosanomaa ei minun pääni kestä." Noman totesi ja pamautti oven kiinni kaksikon nenien edestä.

Noman ei tiennyt, olivatko nuo kaksi vielä jääneet käytävään taivastelemaan hänen tekosiaan, eikä hän suoranaisesti välittänyt. Hän venytteli jäseniään lampsiessaan peremmälle asuntoonsa, suuntanaan kylpyhuone. Ensitöikseen hän halusi pestä hampaansa, sillä hänen suunsa oli sekä kuiva, että maistui sille kuin hän olisi kävellyt unissaan tyhjentämään Gronnelin baarin roskiksen kitusiinsa. Suihkukaan ei kuulostaisi kovin pahalta ajatukselta. Aamutoimet suoritettuaan Noman siirtyi keittiöön kurkistamaan jääkaappiinsa. Ihan yhtä tyhjillään se oli kuin illalla vilkaistessakin. Taisipa tulla taas kioskiruokapäivä, hän tuumi, vilkaisten kelloa. Työvuoron alkuun oli vielä muutama tovi, joten hän ennättäisi noutaa itselleen jotakin aamiaista, jos lähtisi nyt. Nopeasti mies puki päälleen, napaten vielä tupakkansa ja sytkärinsä mukaan, kunnes poistui asunnostaan, manaten jo mielessään kahdeksaa asuintalonsa kerrosta, joista kaikkein ylimmässä hän asui. Ja kuin kirsikkana kakun päällä, ei talosta löytynyt edes hissiä. Hänen ainoa lohduttava hopeareunuksensa oli, että ainakin ne kahdenuskoa tuputtaneet hörhöt olivat joutuneet myös kapuamaan samat portaat, vieläpä turhan päiten. Olivatkohan heidän jumalkaksonsensa antaneet vauhtia ja keveyttä heidän askeliinsa, vai oliko portaikon päihittäminen osa heidän koettelemuksiaan?

Aamupäivä
Noman istui taksialuksensa ohjaajan paikalla, ikkuna laskettuna ja pää nojattuna käteensä, tupakka laiskasti huulessaan. Hän seurasi ihmisten kulkua Applecoren vilskeessä, muttei siksi että olisi kiinnostunut näistä, näiden touhuista, roduista tai määränpäästä. Vain sillä oli väliä, olisiko heidän joukossaan potentiaalisia asiakkaita. Monet kasvot olivat käyneet ajan saatossa varsin tutuiksi, ulkonäöllisesti siis, joten uusien ihmisten bongaaminen väkijoukosta oli helppoa. Hyvin usein nämä käyttäytyivät kuin turistit, juosten navigaattoreineen ja matkatavaroineen ristiin rastiin kuin päättömät katsut. Applecore ei sinänsä ollut erityisen suuri paikka, joten kaupunkiin paremmin perehtyneet kykenivät suunnistamaan keskusta-alueella vallan mainiosti ilman taksiakin. Siksi visiitille tulleet matkalaiset olivatkin Nomanin kiinnostuksen kohteeksi muotoutuneetkin. He olivat todennäköisempiä luopumaan croneistaan päästäkseen kivuttomasti ja vailla eksymisen pelkoa minne nyt kukakin heistä oli pyrkimässä. Tietenkin, kaupungilla oli myös alueita, joille ei jalkaisin päässyt, ja näitä varten joko taksi, tai sitten kaapelivaunu, oli välttämätön apuväline.

"Anteeksi? Onko tämä taksi?" Noman kuuli nuoren miesäänen tiedustelevan.
"Niinhän tuossa kyljessä lukee." Noman tokaisi, katsahtaen hänen odottelunsa päättäneeseen matkalaiseen peruutuspeilin kautta. Tämä oli selvästi turisti, päätellen tämän matkatavaroiden määrästä.
"Loistavaa! Olen ensi kertaa Applecoressa. Tämä paikka on niin hiton sekava tällaiselle Traversan perähikiän kasvatille."

Noman ei ollut kysynyt miehen elämäntarinaa tai taustoja. Ei hän koskaan kysynyt. Silti turisteilla tuntui olevan pakottava tarve kertoa hänelle mistä tulivat, monettako kertaa ja miksi. Noman tyytyi myöntelemään ja nyökyttelemään näille ihmisille, ja niin myös tällekin, samalla nousten aluksensa kyydistä avatakseen tavaratilan, jotta turisti saisi kantamuksensa pois käsistään. Nopean pakkausprosessin jälkeen asiakas kiipesi matkustustilaan, Nomanin hypätessä ohjaksiin ja karauttaessa aluksen liikkeelle. Tupakkansa jämän hän tumppasi ja sulki tupakka-askin säilytyslokeroon.

"Voi pojat miten jännittävä paikka!" Traversalainen taivasteli, hyvä ettei liimautuneena matkustamon ikkunaan ihmetellessään Applecoren elämää, sekä lukemattomia neonvalokylttejä, jotka epäilemättä olisivat paljon vaikuttavamman näköisiä illan hämärtyessä, mutta tuntuivat tekevän yhtälailla vaikutuksen nytkin. "Arcanan iso onema. Metsästäjien paratiisi. Onemakupoli..."
"Mihinkä tässä oltiinkaan ajamassa?" Noman keskeytti asiakkaansa hehkutuksen.
"Discar Avenuelle. Siellä on kuulemma luonnontieteellinen museo. Palan halusta nähdä heidän näyttelynsä Arcanan kehityksestä yksisoluisista eliöistä nykypäivään!" asiakas intoili, heristellen samalla kädessään mainoslehtistä kyseisestä näyttelystä. "Oletko sinä jo käynyt?"
"En oikein välitä tuollaisista jutuista." Noman totesi tyhjentävästi.
"Minusta se on kiehtovaa. Arcanan planeetoilla on niin monipuolista elämää, ja silti valtaosan kehityskaari on ollut hyvin samanlainen. Tiedemiehet ovat teorioineet..."

Tässä kohtaa Noman lakkasi kuuntelemasta, päästellen epämääräisiä muminoita ja hymähdyksiä aina sopivalta vaikuttavissa saumoissa luodakseen illuusion, että tuon turistin oppitunti jollan tasolla rekisteröityisi hänen mieleensä. Oli hassua kuinka moni oletti voivansa herättää mielenkiinnon omaa intohimoaan kohtaan puhumalla siitä yhä enemmän, vaikka toinen osapuoli olikin selkeästi ilmaissut ettei aihe ollut mielekäs. Nomanin sosiaalisen kiintiön malja alkoi olla jo täynnä heidän saavuttaessaan luonnontieteellisen museon, ja tämä oli ollut vasta hänen ensimmäinen asiakkaansa. Maksun saatuaan Noman nousi purkamaan asiakkaansa matkatavarat kyydistään, toivottaen turistille antoisaa museokierrosta, kuten asiakaspalvelijan ammattiin kuului, mutta jäämättä juuri aikailemaan huristaessaan pois paikalta.
Ajaessaan Noman sai viestimeensä ilmoituksen, jonka mukaan uusi asiakas oli tilannut kyydin paikallisen kuppilan edustalle. Noman tunsi tien ulkoa, ja saavutti seuraavan asiakkaansa nopeasti. Hän tiesi heti, ettei tästä seuraisi mitään hyvää. Kyseessä oleva nainen, reilusti keski-ikänsä ylittänyt Azmealaismuori, huoppui ja horjui kaatokännissä, pidellen tukea kadun varrella olleesta lyhtypylväästä. Noman huokaisi syvään, kunnes nousi aluksestaan avaamaan maksavalle asiakkaalle ovea.

"O-olikos tämä kyyti minulle?" nainen sammalsi.
"Ilmeisesti." Noman tokaisi, avaten matkustamon oven. "Railakas aamu?"

Noman ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä tämä täti hänelle sanoi vastaukseksi, mutta hän tulkitsi sen tarkoittavan myöntävää vastausta. Pienen vänkäämisen jälkeen selvisi myös osoite, johon tämä asiakas oli pyrkimässä. Tällä oli ilmeisesti asunto jossakin päin Halocast Drivea, joka tunnettiin hieman paremman väen asuinalueena. Miten tämä Nomanin kyydissä kököttävä, viinalle ja muille eritteille käryävä muori liittyi tähän alueeseen, sitä Noman ei edes lähtenyt arvelemaan. Eikä se häntä pahemmin kiinnostanutkaan. Kukas hän oli arvioimaan kenenkään varallisuutta ulkoisen olemuksen perusteella.

"Otakko?" nainen kysyi yllättäen, heristellen avonaista pulloa aivan Nomanin nenän edessä, saaden miehen kavahtamaan kauemmas ja liki törmäämään läheisen vaateliikkeen seinään aluksellaan.
"Nyt vittu perse penkkiin!" Noman karjaisi oikoessaan alustaan.
"Älä älä huuda..." muori rauhoitteli, keikkuen penkillään aluksen keinahtelun tahtiin.

Mitä ikinä tuo väritön litku tuossa pullossa olikaan, oli sen pelkkä pistävä, sieraimia ja verkkokalvoja poltteleva haju riittänyt saamaan Nomanin silmät vettyneiksi. Pullossa ei myöskään ollut minkäänlaista etikettiä. Kaikella todennäköisyydellä tuo oli jotakin kotipolttoista myrkkyä, jota juodessa sai arpoa lähteekö henki vai pelkästään näkö. Kaiken hyvän lisäksi muori oli onnistunut roiskimaan pullon sisältöä pitkin takapenkkiä, ja nyt tuo pistävä katku tuntui täyttävän koko aluksen.

"I-ihan vaan hyvän tyypin palkkana aattelin tarjota..." muori kangerteli ympäripäissään. "Otakko?"
"En ota kun ajan." Noman huomautti tulikivenkatkuisella äänellä.
"Ei kun kato...ota vaan. Sie ku oot nii hyvä tyyppi ku minnuu tälleen kuskaat." nainen jatkoi. Nomanilla teki vaikeaa erottaa tämän sanoja toisistaan.

Noman huokaisi syvään, napaten pullon naisen hallusta. Mutta sen sijaan että olisi naukannut siitä huikkaa, kuten hänen hermonsa varmaan olisivat vaatineet tällaisen aamun jälkeen, asetti hän sen aluksensa juomatelineeseen. Naiselle hän ei sitä enää aikonut antaa tämän ajomatkan aikana, välttääkseen uudet läheltä piti-tilanteet. Akka pyysi pulloaan kyllä takaisin, mutta Noman ilmoitti odottavansa heidän päämääräänsä, jotta voisi ihan rauhassa maistaa millaista lientä näin hyvälle ja särmälle taksikuskille tarjottiin. Perille päästyä pullo oli kuitenkin jo ennättänyt lipsahtaa humaltuneen muorin mielestä, ja tämän hoippuessa kohti kotiaan Noman katsoi parhaaksi nakata koko pullon menemään. Samalla hetkellä hän kuuli, kuinka nainen oksensi koko vatsansa sisuksen kadunvarteen iljettävän mölinän ja litinän säestämänä. Parempi nyt kuin minuutti sitten, kun tämä vielä keikkui hänen takapenkillään.

"Kaikenlaisia sitä vittu pitääkin kuskata ympäriinsä..." Noman kirosi sytyttäessään itselleen savuketta.

Iltapäivä
Noman oli pysäyttänyt aluksensa kadunvarteen. Oli hänen ruokatuntinsa, joten hän oli hyödyntänyt käsissään olevan ajan käymällä läheisellä kioskilla. Matkaan oli tarttunut tupakkaa, sekä kupplavesipullo, jonka hän aikoi hörppiä tulevan ateriansa kylkiäisenä. Evästään hän suuntasi hakemaan kioskin läheisyydessä olleelta grillikojulta, tilaten itselleen "Artasialaisittain" valmistetun purilaisen. Eipä tuossa pullassa tainnut muuta Artasialaista olla kuin tukkutavarana tilatut raaka-aineet, joiden laatu oli vähintäänkin vaihtelevaa. Annokseen kuuluivat myös puuperunalohkot, mutta ne Noman jätti suosiolla pois tilauksestaan. Hän oli pariin otteeseen tehnyt sen virheen, että oli suostunut pistämään moiset kidutusvempeleet suuhunsa, ja sen seurauksena joutunut tökkimään ja hinkkaamaan kitalakeensa kiinni jääneitä tikkuja irti kielellään verenmaku suussa.
Saatuaan ateriansa Noman vetäytyi alukselleen syömään, kuunnellen musiikkia radionsa kautta, tarkkaillen samalla kadulla liikkuvia ihmisiä. Hän näki etäämmällä ne kaksi kahdenuskon lähettilästä, yhä kiertämässä suurta ilosanomaansa julistaen, tällä kertaa kadunkulkijoita hätyytellen. Samalla hän huomasi näiden kirjoittavan kustakin jututtamastaan henkilöstä jotakin siihen vihkoseen, josta hänen nimensä olivat luntanneet. Hieman huvittuneena hän mietti, millaisen merkinnän heidän aamuinen kohtaamisensa oli ansainnut. Näiden kahden lisäksi Noman bongasi katukuvasta myös muutaman puolitutun metsästäjän, ja aivan vilaukselta hänen silmäänsä osui myös joku aivan uusi kasvo, violetti-ihoinen Hydruslainen, joka kuitenkin katosi nopeasti väkijoukon sekaan. Kaiketi jälleen joku turisti, mietti Noman jälkiruokasavuketta sytytellessään, päätellen siitä kuinka eksyneeltä nainen oli näyttänyt suunnistaessaan katuja pitkin, silmä tarkasti liikkuen tienviittojen ja navigaattorin väliä. Ihan nätti tapaus. Harmi ettei vaikuttanut olevan kyytiä vailla. Ajatus kuitenkin karisi hänen mielestään, kun joku koputti voimalla hänen pelkääjänpaikan ikkunaansa.

"Sinä siinä. Oletko ajossa?" muuan mies, Hydruslainen tällä kertaa, vaati saada tietää. Ennen kuin Noman oli ennättänyt avaamaan suutaan vastatakseen, oli mies jo kavunnut hänen matkustamoonsa. "Tumppaa tuo tupakka ja iske talla pohjaan. Minulla on kiire Twilight Streetille."
"Olen kylläkin tauolla." Noman totesi tyynesti
"Mutta minä olen jo kyydissä." mies intti vastaan. "Saat kunnon tipin, jos heität minut nopeasti perille. Myöhästyn pian kokouksesta, eikä tässä surkeassa kaupungissa tunnu olevan muita kuin taukoilevia taksikuskeja."
"...Twilight Street, niinkö?" Noman huokaisi, tuoden epäröimättä esiin kuinka vastahakoinen oli täyttämään miehen vaateet.

Todellisuudessa hänen olisi tehnyt mieli potkia tuo hienoon pukuun tälläytynyt Hydruslainen helvettiin hänen taksistaan, mutta luvatulle tipille olisi kyllä käyttöä, ja määränpääkin oli suhteellisen lähellä. Vitutuksensa niellen Noman katkaisi taukonsa lyhyeen, suunnaten kohti Twilight Streetia.

"Enkö sanonut että tumppaa tuo tupakka? Haju tarttuu pukuuni." takapenkiltä kuului pian. "Kuka vittu muutenkaan polttaa aluksessaan? Tämä kottero käryää kuin tuhkakuppi."

Noman ei sanonut mitään, vaan tumppasi tupakkansa tottunein yhden käden ottein, toisen käden pysyessä tiukasti ohjaksissa, katseen puolestaan ympäröivässä liikenteessä.

"Haiseeko täällä viina? Ajatko kännissä?" asiakas alkoi narista uudelleen.
"Edellisen asiakkaan jämät ne vain ovat." Noman totesi välinpitämättömästi. "Yritin putsata niitä pois, mutta ilmeisesti haju jäi edelleen."
"Kuinka kehtaat kuskata asiakkaita toisten saastassa?" pukumies jatkoi.
"Sitä kun ei taksikuskina voi vaikuttaa, millainen saasta sitä milloinkin kyytiin nousee." Noman huomautti.
"Ei mikään yllätys, kun katsoo millaiseksi Applecoren katukuva on mennyt." asiakas jupisi, ilmeisen ymmärtämättömänä siitä että lukeutui Nomanin kirjoissa varsin vahvasti tuohon saastaan.

Pienen hetken oli hiljaista, asiakkaan tyytyessä katselemaan kadunkulkijoita, Nomanin puolestaan keskittyessä oikein mieluusti vain ajamaan, toivoen että seuraava kanssakäyminen tämän itseään täynnä olevan pukupellen kanssa olisi se hetki, kun raha vaihtoi omistajaa, ja kumpikin heistä saattoi unohtaa toisensa olemassaolon. Toiveeksi se kuitenkin jäi.

"Tämä oli joskus hieno kaupunki, täynnä hienoa väkeä. Nykyään kadut ovat täynnä rupusakkia." asiakas alkoi avautua uudelleen, ikään kuin hakien tukea aiempaan purkaukseensa Applecoren katukuvasta. "Traversalaisia rasvanäppejä, Azmealaisia hiekkarottia, vittu Basamialainen joka pyörittää menestyvää baaria...ja kaikki nämä Hydruslaiset, jotka toimittavat ennemmin tyhjää YPP:n helmoissa kuin tekevät jotain kotimaailmansa tilanteelle."
"Ehkä sinun pitäisi näyttää heille esimerkkiä?" Noman ehdotti.
"Ha! Minä olen sen verran hyvin kouluni käynyt, ettei minun tarvitse tehdä samaa paskatyötä kuin sotilaat." asiakas ilmoitti oikein maireasti hymyillen. "Hydrus tarvitsee minun aivojani sitten, kun järjenköyhät sotilaat ovat tehneet oman osansa. Mutta mitäpä kaltaisesi Artasialaisrenttu semmoisesta tietäisi? Koko teidän barbaarinen kulttuurinne pyörii sotimisen ympärillä. Ja ilmeisesti ne, jotka eivät pärjää siinäkään, pakkaavat kamansa ja tulevat toisten tonteille taksikuskeiksi."
"...vitut tästä." Noman murahti, enemmän itselleen kuin asiakkaalleen.

Alus kaartoi tienviereen ja pysähtyi niille sijoilleen. Pukumies katsoi hölmistyneenä ulos ikkunasta, vain todetakseen ettei ollut saapunut päämääräänsä. Sen sijaan pikainen pysähdys oli kääntänyt ohikulkijoiden katseet, kaikkien tuijottaessa niin Nomaniin, kuin tuohon alati punaisemmaksi kasvoiltaan muuttuvaan Hydruslaiseen.

"Mitä hittoa? Aja eteenpäin." pukumies käski.
"Sanoit että sinulla on kiire johonkin kokoukseen." Noman tokaisi, vilkaisten taustapeiliinsä nähdäkseen asiakkaansa vääntyneen naaman. "Jos pistät kovasti töppöstä toisen eteen, saatat vielä ennättää. Tämä kyyti ei kulje tämän pidemmälle."
"Aja, tai teen sinusta valituksen." pukumies sähisi kuin hydra. Hyvin pieni ja mitätön, itsestään liikoja luuleva hydra, mutta kumminkin.
"Aivan vapaasti." Noman hymähti, kääntyen sitten katsomaan asiakastaan suoraan silmiin. "Mutta jos tuo perse ei nouse aluksestani viiden sekunnin sisään, tämä Artasialaisrenttu tulee kernaasti antamaan vauhtia."

Pukumies yritti edelleen inttää vastaan, Nomanin laskiessa mielessään viiteen, nousten sitten aluksensa kyydistä ja siirtyen matkustamon ovelle. Silloin pukumieheen tuli vauhtia. Tämä kömpi vikkelästi ulos vastakkaiselta puolelta, kompuroiden kadulle, ryvettäen ja kurtistaen pukunsa siinä samassa, kiinnittäen ohikulkijoiden katseet meneillään olleeseen tilanteeseen. Noman jäi tuijottamaan miestä vielä siinäkin vaiheessa, kun tämä oli jo ottanut jalat alleen, lähtien juoksemaan kohti kokouspaikkaansa, kuten Artasialainen oli kehottanutkin. Noman virnisti näylle pienesti. Korvausta hän ei taukonsa tärväämisestä ollut saanut, mutta tuon itsestään liikoja luulleen nilviäisen hätääntynyt pinkominen pitkin Applecoren katuja oli melkein sen arvoista. Noman paineli takaisin ohjaamoon, karauttaen aluksensa jälleen matkaan. Hän saattoi vain toivoa, että hänen vuoronsa kitutunnit kuluisivat edes hieman miellyttävämmissä merkeissä. Hitto, tässä vaiheessa hän toivottaisi sen sen ensimmäisen, ylipirteää intoa puhkuneen turistin tervetulleeksi kyytiinsä, vaikka tämä puhuisikin hänen korvansa punaisiksi kaikesta siitä mitä ikivanhat kivenmurikat ja luolien seiniin kaiverretut pilakuvat olivat heitä viisaammille Arcanan kansojen kehityksestä kertoneet.

Ilta
Työvuoro oli viimein saavuttanut päätöksensä. Noman oli heti vapauduttuaan vaihtanut alleen oman aluksensa ja ottanut suunnan Gronnelin baarin. Baari ei ehkä ollut hänen suosikkipaikkansa Applecoressa, lähinnä siksi että se oli tupaten täynnä metsästäjiä jauhamassa joko asemastaan tai toinen toistaan villimpiä tarinoita viimeisimmistä tehtävistään, mutta toisaalta, rajusti menestystään juhlivat metsästäjät olivat myös helppoja ukotettavia korttipyödässä, mikä tarkoitti lisätienestiä kurjan taksikuskin palkan kylkiäiseksi. Gronnelin baarissa sana kulki myös huomattavan hyvin, ja vaikka Noman sinänsä pyrkikin ensisijaisesti huolehtimaan vain omista asioistaan, oli tässä maailmassa ihan hyvä pysytellä kärryillä siitä, mitä ympärillä tapahtui.
Ajaessaan kohti määränpäätään Noman huomasi aluksensa koneiston pitävän pientä naputusta, joka poikkesi normaalista. Mikään kojelaudan merkkivalo ei kuitenkaan palanut, ja alus tuntui muutenkin kulkevan ihan normaalisti, joten hän ei uskonut sen olevan suurikaan vika. Hän tarkastuttaisi sen huomenna, jos ongelma vielä jatkuisi. Mies saattoi vain kirota mielessään mahdollista uutta rahareikää budjetissaan, samalla kun parkkeerasi aluksensa sopivaksi katsomalleen paikalle Gronnelin baarin läheisyyteen. Jokunen metsästäjä moikkasi häntä ohimennen hänen kulkiessaan kohti sisäänkäyntiä. Aivan kuten Noman oli oppinut tunnistamaan katukuvassa vilisevät kasvot, niin olivat myös metsästäjät oppineet tuntemaan hänet tämän baarin kulmilla, olihan täällä vietetyt illat hänelle enemmän sääntö kuin poikkeus. Sisään astuessaan Noman loi nopean katsauksen ympärilleen, kunnes suuntasi määrätietoiset askeleensa kohti baaritiskiä.

"Moi. Mitä laitetaan?" baarimikko kysyi, yrittäen saada äänensä kuuluviin musiikin ja ihmisten puheensorinan yli.
"Onko Gronnel paikalla?" Noman tiedusteli.
"Toimistossa." baarimikko vastasi.
"Sano että Noman kysyy." taksikuski käski. "Anna kuplavesi odotellessa. Olen aluksella liikenteessä."

Baarimikko toteutti Nomanin toiveen nopeasti, tarjoten tämän eteen ison tuopillisen kuplavettä, koristellen lasinreunan limuunaviipaleella, jonka Noman kuitenkin nappasi nopeasti pois turhana. Odotellessaan Gronnelia ja juomaansa hörppiessään hän sytytti itselleen uuden tupakan, seuraten sivusilmällä meneillään olevaa korttipeliä, ja sitä pelanneita metsästäjänalkuja. Näiden bluffit olivat niin selkeitä että ne näki tiskille asti, ja mikäli Noman olisi istunut näiden kanssa pöytään, olisi kukin näistä nulikoista putsattu rahoistaan hyvinkin pienellä vaivalla. Se ei itse asiassa kuulostanut ollenkaan hullummalta idealta. Mutta se sai nyt odottaa, sillä Nomanilla oli oikeaakin asiaa hoidettavanaan.

"Noman!" kuului Gronnelin raastava ääni huudahtavan, tämän lipuessa levitoivalla istuimellaan röhnöttäen Artasialaisen näköpiiriin. "Miten voin auttaa suosikki-Artasialaistani?"
"Voisin sanoa sinusta jotain yhtä maanittelevaa, mutta vain koska olet ainoa Basamialainen, jonka kanssa kehtaan vaihtaa edes tervehdyksiä." Noman hymähti, hörpäten juomaansa. "Tiedät kyllä varsin hyvin, miksi olen täällä."
"Yhtä aurinkoinen kuin aina." Basamialainen hörähti, valuen sitten tiskin alle poimimaan jotakin, kunnes palasi takaisin näkyviin, käsissään varsin arvokasta brändiä edustava alkoholipullo. "Saisit olla kiitollinen, että näen näin paljon vaivaa vuoksesi. Ei ihan joka poika tai tyttö saakaan tällaista arvotavaraa tiskin alta."
"Tiedän." Noman kohautti olkiaan, tumpaten tupakkansa tiskillä olleeseen tuhkakuppiin, ottaen pullon vastaan ja tutkiskellen sen etikettiä. "Saat kiitoksesi sitten, kun tavaran laatu on varmistettu."
"Sitä odotellessa." Gronnel virnuili. "Tämänkertainen toimitus oli erityisen hyvää laatua, joten odotan tuntuvaa bonusta."

Noman katseli etikettiä hetken aikaa, kaivaen sitten kuvettaan ja maksaen vedestään, kääntäen huomionsa takaisin korttipöytään. Joku toinen, jonka Noman tunsi varsin hyväksi korttimieheksi, oli jo ennättänyt hänen apajilleen, ja päätellen nuorten metsästäjänalkujen ilmeistä, oli tämä ennättänyt jo ottamaan näiltä pois niin luulot kuin rahatkin. Hetken epäröityään taksikuski päätti liittyä seuraan. Naiivien aloittelijoiden härnääminen oli ihan kivaa, mutta mestarin päihittämisestä sai aivan omanlaistaan tyydytystä. Ja varsinkin jos kyseinen mestari oli täysi mulkku, kuten Noman tiesi tämän miehen olevan.

"Jaa minullekin." Noman ilmoitti, ottaen tyhjän paikan korttipöydästä.
"Katsos vaan, mitä catronai raahasi sisään." Norrigan ivasi katsoessaan taksikuskiin, hänen hailakanvioleteille kasvoilleen piirtyen pieni vähättelevä hymy. Miehen silmät hakeutuivat seuraavaksi pulloon, jota Noman kantoi mukanaan. "Pistä pullo kiertoon, niin katsotaan sitten."
"Sori." Noman pyöritti päätään kieltävästi. "Röökin voin heittää."
"Kitupiikki." Norrigan mutisi, mutta tarttui vastatarjoukseen. Noman päätti olla sen verran herrasmies, että tarjosi pöydän muillekin pelaajille, mutta nämä kieltäytyivät.

Nomanilla ja Norriganilla oli jokseenkin pitkä tausta takanaan, joskaan kumpikaan ei voinut suoranaisesti sanoa tuntevansa toisen tuttavuutta kummemmin. Kumpikin näki toisen täytenä kusipäänä ja kautta linjan vittumaisena tyyppinä, Norrgian Nomanin ala-arvoisena taksikuskina vailla mitään kunnon virkaa, Noman Norriganin puolestaan itseään täynnä olevana, koko ajan jotain todistamaan pyrkivänä mulkkuna. Ehkä kumpikin heistä tarvitsi jonkun sellaisen päästelläkseen höyryjä töidensä jälkeen, jonkun jolle vittuilla ilman rajoja, vieläpä niin ettei omatunto inahtanutkaan, sivalsipa kuinka pahasti tahansa. Korttipöytä toimi loistavana areenana kaksikon sanavaihdolle, joka oli monesti leimahtanut sanallisen säilän kalistelusta nyrkkien heristelyksi, mutta kerta toisensa jälkeen he kumpikin aina palasivat hakemaan lisää.

Myöhäisilta
Pelin äärellä vierähti pari tuntia kuin siivillä. Norrigan oli ottanut asiakseen saada suostuteltua Noman asettamaan Gronnelilta saamansa kallisarvoinen pullo panoksekseen, mutta Noman ei ollut suostunut, pitäen kiinni tuosta pullosta kuin suurestakin aarteesta. Jopa hyvinkin todennäköistä voittokättään pidellessään Noman kieltäytyi riskeeraamasta juomaansa, vaan päätti ennemmin luovuttaa ja päättää pelin Norriganin voittoon, taskut rahoistaan tyhjennettynä. Tavanomaiseen tapaansa Norrigan kylvi ala-arvoisia herjojaan Nomanin jo poistuttua pöydästä, mutta Noman ei antanut niiden vaikuttaa itseensä. Sen sijaan hän suuntasi takaisin alukselleen, karauttaen sen matkaan. Hänellä oli vielä kaksi osoitetta läpikäytävänään, ennen kuin voisi sulkeutua takaisin asuntoonsa. Toinen näistä olisi ehdottomasti ruokakauppa. Hän ei haluaisi enää toistaa edellisillan virhettään, ja joutua aamulla nälissään tuijottelemaan vain jääkaappinsa lampun valaisemaa tyhjyyttä.

"Mitä vittua nyt taas?" Noman kähähti, kun alus ylläättäen vinkaisi hälytysäänen, moottorin alkaessa yskiä ja köhiä.

Noman ennätti ohjaamaan aluksensa vain vaivoin tiensivuun, kunnes se sammahti kokonaan, suostumatta käynnistymään enää uudelleen. Henkensä alta kiroten mies nousi kyydistä ja avasi konepellin, yrittäen saada tolkkua mistä mahtoi kiikastaa. Ilmeisesti se aiempi naputus oli ollut vakavampi juttu, kuin mitä hän oli olettanut, mutta se ei todellakaan rajannut vaihtoehtoja siitä, missä vika saattaisi olla. Noman ei ollut mekaanikko, eikä juurikaan tiennyt alusteknologian hienommista yksityiskohdista.

"Voi nyt vituran tuiske!" Noman parahti, kumartuen konepellin alle, ihan kuin olisi tiennyt mitä oli edes hakemassa.

Noman tunnusteli moottorin osia kädellään, heilutellen niitä siinä toivossa että löytäisi vain jonkin löystyneen komponentin tai letkunpään, jonka voisi kiertää tiukalle ja korjata ongelman sillä, mutta paskatkos se niin helppoa oli. Kaikki tuntui näillä meriiteillä olevan aivan kohdillaan. Seuraava vaihtoehto oli tarkastaa, ettei mikään ollut liian kuuma, tai ettei mitään vuotanut. Kaikki hyvin silläkin saralla.

"Sinä rikot sen kokonaan jos teet noin." kuului yllättävä naisääni sanovan Nomanin selän takaa, kun Noman oli tarttunut viimeisenä oljenkortenaan aluksen plasmajakajaan, aikeenaan irrottaa se käsivoimin ja liittää takaisin, toivosen että vika korjautuisi sillä.
"Aha." Noman puuskahti, äänensä pursuten silkkaa turhautunutta kiukkua, joka viesti että päivä oli ollut aivan liian pitkä hänen makuunsa. Ääni sai miehen kuitenkin kurkkaamaan olkansa yli, ja kohtaamaan katseellaan violetti-ihoisen nuoren Hydruslaisnaisen, joka tarkkaili hänen tekemisiään pienen matkan päästä, kädet taskuihinsa upotettuina. "Ja sinäkö olet alan asiantuntija?"
"En menisi niin pitkälle, mutta tiedän pari kikkaa joilla niskoittelevat alukset saa ilmaan." nainen vastasi ympäripyöreästi. "Voin vilkaista, jos haluat."

Noman kääntyi nyt kokonaan tuohon itseensä nähden lyhyeen naiseen päin, tutkaillen tätä katseellaan mietteliäänä. Vastaavasti nainen tuntui mittaavan häntä omalla katseellaan. Oli kuin kumpikin olisi yrittänyt paikallistaa, missä oli toisensa nähnyt aiemmin, sillä kumpikin koki toisessa jotain hyvin tuttua. Mitä tuli naisen ehdotukseen, Noman astui kernaasti sivumpaan, tarjoten estradin täysin tuolle Hydruslaiselle.

"Minulla ei kyllä ole aluksessa mitään työkaluja." Noman tunnusti, seuratessaan kuinka tämä hänelle tuntematon nainen asteli hänen aluksensa eteen ja kumartui konepellin alle.
"Ei haittaa. Minulla on omat." nainen huikkasi, kaivaen esiin pienen työkalurasian, Nomanin suureksi yllätykseksi.

Noman ei suoranaisesti tiennyt mitä tässä enää sanoa. Kuka hitto tuo nainen oli, ja mistä tämä oli näin osuvasti paikalle pöllähtänyt, vieläpä työkalut mukanaan? Äänistä päätellen nainen oli löytänyt vian, tai sitten vain kolisutti työkalujaan näön vuoksi koneistoa vasten ja esitti tekevänsä jotain. Kolmas Nomanin päähän pilkahtanut vaihtoehto oli, että tämä oli maailman röyhkein varas, joka irrotteli haluamiaan osia hänen aluksestaan aivan hänen silmiensä edessä.

"Tuotanoin...oletko jonkun lähikorjaamon palkkalistoilla? Joku valetava mainoshenkilö joka etsii hajonneita aluksia ja mainostaa palveluitaan?" Noman kyseli.
"Ihan vain pelkkä Hydruslainen ohikulkumatkalla." nainen ilmoitti, naurahtaen pienesti Nomanin ensikäsitykselle.
"Hydruslainen joka vain sattuu kanniskelemaan työkaluja mukanaan joka paikkaan?" Noman kyseenalaisti.
"Melkolailla joo." nainen myönsi, tarkentamatta sen enempää.
"Mikäpäs siinä. Etpähän ainakaan jää tienvarteen kuten eräät meistä.

Nainen härväsi konepellin alla vielä hetken, ja suoristauduttuaan takaisin ihmisten ilmoille käski hän taksikuskia starttaamaan aluksensa uudelleen. Ja kuinka ollakaan, se kehräsi jälleen kuin catronai, Nomanin suureksi yllätykseksi. Hän ei voinut kiistää, etteikö nainen olisi tehnyt vaikutusta siltä istumalta.

"Kiitos." Noman sanoi lyhyesti ja ytimekkäästi. "Mitä mahdan olla velkaa?"
"Et mitään." nainen vastasi pienesti hymyillen. "Ainakaan et joudu nyt hinauttamaan koslaasi mihinkään."
"Älä ota tätä väärin, mutta sinä olet varmasti kummallisin tyyppi, jonka olen Applecoressa kohdannut." Noman mietti. "On harvinaista että kukaan täällä tekee mitään ilman taka-ajatuksia."
"Masentavaa." nainen hymähti. "Siinä tapauksessa otan kummallisuuteni pelkästään kohteliaisuutena."

Noman tuijotti naista jälleen, kasvoillaan mietteliäs ilme. Se sai naisen säpsähtämään hieman, ja hymy joka oli löytänyt tiensä tämän huulilla alkoi hälvetä.

"Minusta tuntuu, kuin olisin nähnyt sinut jossain. En vain osaa paikallistaa..." Noman mietti.
"Gronnelin baarissa." nainen vastasi. Hän itse oli muistanut taannoisen tapahtuman, jolloin Noman oli yrittänyt humalapäissään puristaa Salemilta korttipelistä ansaitsemiaan saatavia, huonoin tuloksin. "Olit vain sen verran päissäsi, etten uskonut sinun muistavan mitään."
"Mahdollisesti." Noman myönsi. "Taisin myös nähdä sinut vilaukselta tänään kaupungilla. Vaikutit vähän eksyneeltä."
"Niin no, en ole oikeastaan täältäpäin kotoisin." nainen myönsi.
"Se ei tule suurena yllätyksenä." Noman virnisti. "Muistaisin sinut kyllä, jos olisit joku Applecoren vakkarikasvoja."
"Ai?"
"Osa työnkuvaa. Olen taksikuski, ja käytän päiväni samoja kasvoja tapitellen asiakkaita odotellessa. Kaupungin vakiporukka alkaa olla melkolailla tuttua." Noman ehätti selittämään. Sitten hän ojensi kätensä kohti naista. "Noman Tederich."
"Ren Mendes." Shinea esittäytyi. Nomanin kädenpuristus oli jämäkkä ja sotilaallinen, vaikka ulkokuori ei suoranaisesti säteillytkään sotilaan särmää. "Luulen että minun on parasta lähteä suunnistelemaan takaisin kotiin."
"Tarvitsetko kyydin? Nyt kun kerran aluskin taas toimii." Noman tarjosi.
"Pärjään kyllä. Parempi vain jos opin liikkumaan ympäriinsä omillani." Shinea kieltäytyi kohteliaasti.
"Odotas vielä hetki." Noman toppuutteli, kun Shinea oli jo ottamassa askelia vastakkaiseen suuntaan.

Shinea pysähtyi seuraamaan, kuinka Noman sujahti aluksensa ohjaamoon penkomaan jotakin hansikaslokerostaan. Pian hän palasi näkyviin ja ojensi naiselle kortin, jossa oli ylimpänä ja näkyvimpänä taksifirman nimi, sen alapuolella Nomanin nimi, ja tämän alla puolestaan yhtesystiedot.

"Jos satut jossain vaiheessa tarvitsemaan opasta Applecoressa liikkuessasi, tai haluat lähteä ihan vain yksille, niin kilauta." Noman tarjosi.
"Miksi?" Shinea kysyi kulmaansa kohottaen. Hän ei suoranaisesti luottanut tuohon mieheen tai tämän motiiviin. Miksipä olisi? Toistaiseksi hän tiesi tästä vain sen, että tämä oli varsin pulloonmenevä, välistä temperamenttinen ja karkeakäytöksinen Artasialaisrenttu, jolla oli rehti kädenpuristus.
"Koska osaan olla oikein hurmaavaa seuraa." Noman virnisti puolileikillään. "Ja sitä paitsi, en halua jäädä kiitoksenvelkaa ketään kohtaan. Haluan korvata apusi edes jotenkin."
"Enpä tiedä..." Shinea epäröi.
"En minä sinua väkisin ole mihinkään raahaamassa. Mutta jos siltä tuntuu, niin tarjous on pöydällä." Noman tokaisi.

Shineaa epäilytti suostua mihinkään, mutta tosiasia oli, että Applecoressa hän oli hyvin yksinäinen, varsinkin aikoina jolloin Salem ja kumppanit olivat omilla teillään. Jos hän aikoisi jäädä tänne, olisi jonkinlaisen tuttavapiirin haaliminen ihan fiksu veto. Ja jos hän siinä samalla onnistuisi tutustumaan Applecoreen, aina vain parempi. Mitä tuli tähän Nomaniin, oli hän saanut varsin ristiriitaisen käsityksen tämän persoonasta. Tämä ei vaikuttanut aivan sellaiselta barbaarilta jollaisena hän oli ensivaikutelman jälkeen tämän nähnyt, mutta hän jos joku tiesi enemmän kuin hyvin, että ihmiset osasivat piilottaa oikean luontonsa kulissin taakse niin halutessaan. Jokin Nomanissa kuitenkin säteili sellaista vibaa, ettei tämä esittänyt mitään roolia. Tämä oli liian suorasukaisen oloinen sellaiseen.

"Harkitsen asiaa." Shinea lupasi lopulta.
"Tee niin." Noman nyökkäsi hyväksyvästi. "Turvallista kotimatkaa."
"Kiitos. Turvallista ajomatkaa." Shinea vastasi heilauttaen kättään hyvästiksi tuolle karkealle, silti hämmentävän vetovoimaiselle taksikuskille.

Kaksikko lähti eri suuntiinsa, Shinea suunnistamaan takaisin YPP:hen, Noman puolestaan omille asioilleen, hänen Gronnelilta saamansa pullo hölskyessä pelkääjän paikalla.

To be Continued...
Darkness and misery are born from Heaven's light
Avatar
Salem
 
Viestit: 55
Liittynyt: 18.04.2014 16:53

Edellinen

Paluu Scifi

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 0 vierailijaa

cron