Silent Planet: Final Round

[Salem]

Moneen kertaan uudelleen myllerretty ja kirjoitettu osa. Nauttikaa kuten nauttisitte parhaalta kuulostavan avaaruusaamiaisen.

Chapter 11. Frozen Dawn

Yö oli hyytävä. Tuuli ulvoi Ocamarin lumierämaassa, jota valaisivat revontulien ja tähtien ohella kaksi täysikuuta. Noiden kahden kelmeän taivaankappaleen valossa oli näkynyt liikettä, hyvin pieniä ja huomaamattomia merkkejä elämästä, jota Ocamar ei ollut enää vuosiin pinnallaan kantanut. Nämä matalana liikkuvat hahmot olivat vierailijoita kaukaiselta planeetalta, mutta haastavasta ympäristöstä ei tuntunut koituvan heille suurtakaan haittaa. Olivathan he koulutuksen saaneita sotilaita, valmiita toimimaan vaihtelevissa olosuhteissa, olipa kyseessä Ocamarin hanget tai Azmean hiekkadyynit, Valean sankat metsät tai kivikkoisimmat vuoristot. Hahmot olivat verhonneet värikkäät ihonsa maastoon sulautuvin varustein, ja etenivät varovaisesti kohti kaupungin raunioita, jotka häämöttivät jo heidän näköpiirissään. He tiesivät kaupungin olevan Diamien vallassa, samoin kuin he tiesivät olevansa räikeästi alakynnessä näitä planeetalle tunkeutuneita hautarauhan häpäisijöitä vastaan, mikäli heidän läsnäolonsa paljastuisi. Niinpä he etenivät hiljaa ja verkkaisesti, sulautuen ympäristöön kuin olisivat vain varjoja luminietoksilla.
Kaksi Diamisotilasta seisoi partiossa erään kaupungin laitamilla sijaitsevan pienen rakennuksen edustalla. Rakennuksen rappeutuneesta mainoskyltistä kävi ilmi, että kyseessä oli pieni yksityislääkärin vastaanotto. Diamit olivat silminnähden tympääntyneitä saamaansa komennukseen, ja keskustelivat äänekkäästi omalla kotokielellään toistensa kanssa, kielellä jota monikaan näiden sotaisten olentojen kansan ulkopuolinen ei tuntenut. Tässä tapauksessa Hydruslaisten ei onneksi ollut oleellista tuntea näiden sotilaiden kieltä, vain kuulla heidän sijaintinsa. Nopeasti ja äänettä kuin saaliinsa kimppuun syöksyvä suotarantula, olivat Hydruksen miehet napanneet Diamit tiukkaan kuristusotteeseensa, ja päättäneet näiden päivät taittamalla näiden niskat. Ruumiit he raahasivat vastaanoton sisäpuolelle, jossa kolme muuta Hydruslaista jo tutkaili paikkoja mahdollisten lisävoimien varalta. Tilanne oli ohi vain muutamassa silmänräpäyksessä.
Sisäpuolella Hydruslaiset riisuivat kasvonaamionsa, ja alkoivat penkoa paikkoja, samalla kun Diamit tappaneet miehet ottivat uhriensa aseman ja valvoivat rakennuksen välitöntä läheisyyttä ikkunoiden kautta. Toinen näistä oli iholtaan kultainen ja valkeahiuksinen, toinen taas vaaleansininen, hiukset ja leukaparta puolestaan tummempaa sinisen sävyä. Tummansinisten hiusten seassa oli kuitenkin pirteänä väripilkkuna ohut, punainen raita. Jälkimmäinen kuunteli sotilaidensa vaimeaa ääntelyä vaastaanoton eri huoneissa, toivoen näiden löytävän etsimänsä. Heidän joukkonsa olivat ottaneet pahasti takkiin heti tehtävän alettua. Luvattoman moni Hydruslainen oli kuollut tälle lumipallolle, ja jäljellejääneet olivat loukkaantuneet ja nälissään. Viimeisenä oljenkortenaan he olivat lähteneet etsimään paikallisten jälkeen jättämiä lääketarvikkeita ja säilykkeitä, kaikkea mahdollista mitä he vielä kaiken tämän ajan jälkeen voisivat käyttää hyödykseen.

"Phobos." kuului yksi rakennusta haravoivista sotilaista huikkaavaan sini-ihoiselle miehelle. "Olemme selvillä vesillä ensiaputarvikkeiden osalta."
"Hyvä." Phobos nyökkäsi tyynesti, ja käänsi jälleen huomionsa kaupungin kaduille. "Entä muonavarat?"
"Se onkin sitten toinen juttu. Kaikki mitä löysimme on pilaantunutta. Näyttää siltä että joudumme etsimään toisen paikan..." sotilas vastasi.
"Ei. Kävelemme jo nyt heikoilla jäillä, kun tungimme nokkamme näin lähelle vihollisen toiminnan keskusta. Diamit huomaavat pian noiden kahden kadonneen ja tulevat tänne voimalla. Meidän on päästävä pois ennen sitä." Phobos sanoi tyynesti, irrottamatta katsettaan ikkunanäkymästä. "Nälästä me vielä selviämme. Pääasia että saamme toverimme kursittua kasaan, jotta he pääsevät etenemään kanssamme."
"Sir." sotilas kuittasi Phoboksen ohjeistuksen ja meni ilmoittamaan asiasta toisille. Samaan aikaan Phoboksen kanssa eteiseen jäänyt kultainen Hydruslainen kumartui kuiskaamaan miehen korvaan jotakin.
"Luuletko että hän on tuolla?" kultainen Hydruslainen kysyi ja osoitti sormellaan valtavaa rakennusta, jonka korkeat savupiiput kohosivat jylhinä torneina koko kaupungin ylle, syösten taukoamatta mustaa savua yötaivaalle.

Phobos nyökkäsi pienesti, ja hänen ilmeensä oli kiristynyt huomattavasti hänen tuijottaessaan savupiippujen suuntaan. Tilanne oli pahempi kuin mitä he olivat osanneet odottaa. Diamit olivat huomattavasti pidemmällä suunnitelmassaan kuin mitä oli uskallettu pelätä. Koko tehtävän oli ollut tarkoitus käydä nopeasti ja huomaamattomasti, mutta liki heti laskeutumisen jälkeen he olivat saaneet vain tulta ja tappuraa niskaansa jokaisesta suunnasta. Diamit olivat lukeneet heitä kuin avointa kirjaa, ja reagoineet kaikkeen mitä he olivat yrittäneet salamannopeudella, sekä laserin tarkkuudella. Yksikään levähdyspaikka ei ollut turvallinen. Oli miltei kuin Diamit olisivat osanneet varautua heidän saapumiseensa. Phobos ei halunnut edes ajatella sitä, mitä moinen vaihtoehto vihjaili hänen tiimistään. Hän oli tuntenut jokaisen tämän ryhmän jäsenen jo vuosia, ja luotti heistä jokaiseen hengellään. He olivat hänelle kuin veljiä ja sisaria, ja jokaisen menetys oli kuin syvä puukonisku hänen rintaansa. Mutta nyt hän pelkäsi, että seuraava puukonisku tulisi takaapäin, jonkun kädestä jonka hän tunsi ja johon luotti.

"Ilmoita kaikille tiimin jäsenille, että pidämme täyden viestintähiljaisuuden, kunnes pääsemme takaisin toisten luokse." Phobos sanoi kultaiselle Hydruslaiselle vierellään. "Jokin tässä jutussa haiskahtaa."

Kultainen Hydruslainen tuijotti Phobosta epäuskoisena, mutta epäusko muuttui nopeasti luottamukseksi, ja tämä nyökkäsi hyväksyvästi, suunnaten sitten toisten luokse. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä Phoboksen arviota tilanteesta. Phobos Way oli pelastanut heidän perseensä useammin kuin kerran mitä tiukimmista tilanteista. Isänsä poika, ajattelivat sotilaat, vaikkeivät sitä ääneen sanoneetkaan, sillä tiesivät Phoboksen vain suuttuvan. Oli hyvin tunnettu tosiasia, ettei Phobos pitänyt sukunsa mainetta, eikä isäänsä Karm Wayta, kovin suuressa arvossa. Joku saattaisi saada jopa mielikuvan, että mies vihasi isäänsä. Syytä moiseen asenteeseen ei Phobos ollut kertonut, eikä sitä ollut kukaan alkuihmetyksen jälkeen lähtenyt häneltä utelemaankaan. Pääasia oli, ettei Phobos todellakaan ratsastanut toisten saavutuksilla, vaan oli tehnyt asiakseen raivata oman tiensä, ja sillä, ja kaikilla saavutuksillaan, oli mies saavuttanut alaistensa kiistattoman kunnioituksen.

Samaan aikaan kun Phobos katsoi ikkunasta valtavan tehtaan suuntaan, katsoi hänen tietämättään toinen pikimusta silmäpari häntä takaisin. Mantteliin itsensä verhonnut valkeaihoinen Hydruslainen piteli viestintä korvallaan, samalla hakien katseellaan kaupungin laitamilla sijaitsevaa pientä lääkärin vastaanottoa. Hänen takanaan odottivat lukuisat Diamisotilaat, valmiina liikkumaan sillä sekunnilla, kun tämä Hydruslainen antaisi käskyn.

"Ja olet varma että Phobos Way on heidän mukanaan?" valkea mies kysyi viestimen toisessa päässä puhuvalta henkilöltä.
"Täysin varma." kuului vastaus.
"Jos infosi pitää paikkansa, ansaitsit itsellesi juuri ylennyksen, ystäväiseni." valkea mies virnisti.
"Kunhan vain muistat mainita nimeni keisarille ja sille sekopäälle. Minulla on tässä kaikkeni pelissä." ääni toisessa päässä painotti, viestien etteivät nämä kaksi jakaneet aivan täyttä luottamusta keskenään.
"Olen varma että sekä keisari että se 'sekopää' antavat sinulle kaiken, mitä ansaitsetkin." valkeaihoinen mies vastasi ja sulki viestimensä, kääntyen sitten Diamien puoleen. "Donovanin vastaanotolla on viisi Hydruslaista. Heidän joukossaan on sini-ihoinen kersantti, jolla on leukaparta ja hiuksissaan punainen raita. Tuokaa hänet tänne, elävänä. Mulla voitte tehdä mitä haluatte."

Diamit lähtivät innoissaan liikkeelle, ja valkeaihoinen mies jäi katsomaan ikkunasta, kuinka tilanne etenisi. Ennen pitkää kaupungin ilman täyttivät laukaukset ja kovat huudot, jotka kaupungin rajojen ulkopuolella hukkuivat yöllisen tuulen ulvontaan.

Indigo seisoi ulkona pakkasessa valvomassa toisten unta. Yö oli ollut hyvin tapahtumaköyhä. Salemin oli onnistunut potkaisemaan kamiina nurin, ja hän oli tapellut sen kanssa hyvän tovin saadakseen sen syttymään uudelleen, mutta muutoin kaikki olivat saaneet nukkua vailla häiriöitä, ja vahtivuorot olivat kuluneet hiljaisuudessa. Nyt taivaanrannassa kajasti jo aamuauringon ensisäteet. Aurinko toisi mukanaan lisää valoa, mutta lämpötilaan se ei vaikuttaisi. Pureva pakkanen ja hyytävä viima olisivat matkalaisten seurana, olivatpa he liikkeellä mihin aikaan tahansa.
Vaikka auringonnousu olikin mitä upein näky tällä lumipallolla, ei Indigolla ollut aikaa sitä seurata. Sen sijaan hän oli päättänyt ottaa viestimellään yhteyden YPP:hen, ja kertoa Sonarolle ja Remzarille eräästä odottamattomasta tekijästä, joka heitä oli planeetalla ollut vastassa.

"Sinä siis väität että hän kykenee selviämään Ocamarin ilmastossa ilman kunnon pakkasvarustusta?" Remzar varmisti että oli kuullut oikein, hänen äänensä rätisten signaalin heikkkoudesta johtuen.
"Juuri niin. En tiedä yhtäkään elollista olentoa Arcanassa, joka siihen kykenisi." Indigo vastasi synkeästi.
"Teit aivan oikein ilmoittaessasi tästä meille. Asia on tutkittava perinpohjin." Remzar jatkoi.
"Minkä tämä mies sanoikaan nimekseen?" toistaiseksi varsin hiljaa ollut Sonaro kysyi.
"Zenith." Indigo tokaisi, tosin ei ainoastaan YPP:n johtajakaksikolle, vaan myös hahmolle, joka oli täysin äänettä ilmestynyt hänen läheisyyteensä, vaikka nainen oli irrottanut katseensa luolan suulta vain hetkeksi.

Zenith tuijotti Indigoa punertavanoransseilla silmillään ja hymyili, joskin tällä kertaa hymy ei ollut niin mairea ja viaton kuin aiemmin. Nyt se viesti metsästäjäveteraanille, että mies tiesi tarkalleen mitä hän oli tekemässä, eikä välttämättä arvostanut tulla raportoiduksi YPP:hen. Siitä huolimatta mies ei osoittanut aikeita puuttua Indigon keskusteluun, vaan hetken tuijotuskisan jälkeen tämä asteli kauemmas, mitä ilmeisimmin tyhjentämään rakkonsa.

"Sinä ja Razer saatte lisätehtäväksenne seurata sen miehen toimia. Jomman kumman on pyrittävä olemaan jatkuvasti hänen välittömässä läheisyydessään." Sonaro saneli, kuulostaen yllättävän huolestuneelta. "Ottakaa yhteyttä uudelleen, kunhan saatte alkuperäisen tehtävänne päätökseen."
"Sir, jos sallitte minun kysyä: mistä on kyse? Tunnutte tietävän tästä Zenithista jotakin." Indigo yritti kalastella tietoa, mutta vastaus oli tyly.
"Kuten sanoin, keskittykää signaaleihin, Phobos Wayn löytämiseen ja sen ulkopuolisen vahtimiseen." Sonaro murahti, ja katkaisi yhteyden ennen kuin Indigo ennätti kysymään enempää.

Indigo tuhahti turhautuneena, vain huomatakseen että Zenith oli palannut. Kaksikko vaihtoi jälleen katseita. Zenithillä oli se sama tietävä katse kuin aiemmin, mutta Indigon katseesta oli luettavissa jotakin, josta nainen ei todellakaan ollut ylpeä, jotakin mitä nainen ei todellakaan osannut näyttää kovin usein...pelkoa.

"Koti-ikävä, neiti metsätäjä?" Zenith kysyi lopulta, ja istuutui luolan vierelle.
"Tilanneraportti, kuten asiaan kuuluu." Indigo vastasi lyhyesti, vailla kiinnostusta tehdä tiliä touhuistaan tälle muukalaiselle enempää kuin oli pakko.
"Eipä nyt valehdella toisillemme. Tiedän että kyselit ohjeita kuinka minun kanssani tulisi toimia." Zenith virnisti. "Koska et ole jo sohimassa minua virka-aseellasi, oletan että suora teloitus ei kuulunut ohjeistukseen."
"...ei kuulunut. Ja niin kauan kun et yritä mitään, tilanne saa pysyäkin sellaisena." Indigo vastasi, mutta vasta jouduttuaan miettimään hetken kuinka Zenithin kaikkitietävään kommenttiin uskaltaisi edes vastata. Oli hyvin harvinaista, että Indigo jäi täysin sanattomaksi. Hetken rohkeutta kerättyään nainen asteli miehen eteen ja sanoi painottavalla äänellä, täynnä teeskenneltyä uhmaa: "Muista kuitenkin, että minä en luota sinuun. Yksikin epäilyttävä liike, ja olen valmis tyhjentämään koko lippaallisen kalloosi."
"Totta puhuen minullakaan ei ole mitään syytä luottaa YPP:n koiriin." Zenith vastasi, ja nyt hänen hymynsä oli täysin tiessään.

Toisin kuin Indigo, ei Zenithin tarvinnut teeskennellä uhmakasta. Hänen äänessään ei ollut pelkoa, vaan se päinvastoin kylvi sitä. Nuo punertavanoranssit silmät porautuivat Indigoon, ja pelkkä niiden katse poltti. Ne ikään kuin roihusivat villien liekkien tavoin aamun hämyssä. Hetken aikaa Indigo tunsi oman turvallisuutensa uhatuksi, vaikka hän olikin näitä kahdesta se, jolla oli ase. Tilanne raukesi kuitenkin nopeasti, kun Zenith veti kasvonsa takaisin hymyyn ja käänsi katseensa toisaalle.

"Mutta ottaen huomioon suosioni Diamien ja Hydruslaisten keskuudessa, olen varma että pelaan korttini parhaiten tekemällä yhteistyötä teidän kanssanne." Zenith nauroi keveästi.

Indigo tyytyi nyökkäämään hyväksyvästi. Hän tunsi sisimmässään, ettei olisi hyvä idea sohia herhiläispesää yhtään enempää, ei ainakaan tässä vaiheessa. Niinpä hän päätti tehdä kuten oli käsketty, ja näennäisesti jatkaa kuin ei olisi koskaan Remzaria ja Sonaroa tavoittanutkaan. Mutta vaikka tilanne oli jo rauennut, tunsi Indigo koko kehonsa tärisevän, eikä todellakaan Ocamarin kylmyydestä.
Hetkeä myöhemmin Amarant kömpi ulos luolasta, raapien unisena poskeaan, karhea parransänki pistellen hänen sormenpäitään. Hän pysähtyi sijoilleen ja loi silmäyksen ulkona olleeseen kaksikkoon, pähkäillen mitä oli meneillään. Erityisesti Indigon olemus oli jollain tapaa erikoinen, ei ollenkaan naiselle luontainen, vaikka tämä yrittikin sen kätkeä toivottaessaan miehelle hyvät huomenet. Amarant vilkaisi Zenithin suuntaan, joka puolestaan näytti varsin tyytyväiseltä oloonsa. Ei vaatinut suurtakaan mestarietsivää päättelemään, että kaksikon välillä oli tapahtunut jotakin. Amarant näytti siltä, että oli aikeissa kysyä asiasta, mutta Indigo ehätti estämään tätä.

"Ammy, kehtaisitko herättää toisetkin? On aika valmistella lähtöä." Indigo kehotti, ja antoi pienillä elkeillä miehen ymmärtää, ettei tämän kannattanut udella yhtään mitään. Nainen selittäisi kun olisi sopiva tilaisuus.
"Kuten haluat." Amarant nyökkäsi, selvästikin ymmärtäen naisen piiloviestin.
"Suosittelen, että syömme aamiaista ennen lähtöä. Matkaa on vielä jonkin verran, ja paksu hanki tulee hidastamaan sitä entisestään." Zenith huomautti kädet puuskassa.
"Hän on oikeassa." Indigo nyökkäsi, joskin hivenen vastahakoisena myöntämään Zenithille minkäänlaista kunniaa. "Ammy, voisitko hoitaa aamiaisvalmistelut?"
"Jos et pahastu, nakitan sen homman ennemmin Salemille ja Razerille. Saavat tehdä oman osansa, kun kerran täällä ovat." Amarant nurisi, sillä aamiasen valmistaminen ei tuntunut olevan hänelle mieluista puuhaa.
"Oletko nyt ihan varma että juuri niille kahdelle?" Indigo kohotti kulmiaan, eikä Zenithkaan kyeenyt olemaan tirskahtamatta.
"Ren saa olla erotuomarina. En haluaisi olla jatkuvasti lapsenvahtihommissa." Amarant perusteli ehdotustaan.

Koska Indigo ajatteli, että Amarant oli saanut tehdä tuota nimenomaista lapsenvahtihommaa aivan tarpeeksi viime aikoina, kiitos Salemin ja tuoreena tapauksena tulleen Wayn tyttären, päätti hän suostua miehen ehdotukseen. Amarant puikahti nopeasti takaisin luolaan, ja äänistä päätellen ravisteli nukkuvat osapuolet varsin räväkästi ylös. Hänen palatessa pihalle oli luolan jo täyttänyt kiivas väittely kahden Azmealaisen välillä, ja kuten arveltua, oli Shinea päätynyt erotuomaroimaan kaksikon kiistaa, mistä ikinä siinä kyse sitten oikeasti olikaan. Indigoa se ei kiinnostanut, eikä liioin Amarantiakaan. Hydruslainen meni menojaan samalle asialle kuin Zenith ennen häntä, rukoillen mielessään että voisi suorittaa toimituksen jäädyttämättä vehkeitään irti. Aqualidi puolestaan vetäytyi hieman kauemmas Zenithista, yrittäen vaivihkaa luodata miestä uudemman kerran, mutta turhaa se oli tälläkin kertaa.
Luolan puolella oltiin saatu kaivettua aamiaistarpeet esille. Joukkion matkatavaroihin kuului erinäisiä pusseihin pakattuja ruoka-aineksia, osa jauheiden, osa säilykkeiden muodossa. Jauhepusseihin lisättiin vain vettä, ja niistä muotoutui eräänlaisia neliskanttisia korppuja. Näiden lisäksi oli tarjolla myös pussitettuja kuivaleväkiekkoja, jotka vedessä pehmenivät nuudelimaisiksi pika-aterioiksi. Säilykepurkeissa, jotka olivat valmistettu kamiinan lämpönesteessä liukenevasta materiaalista, löytyi niin sikaetanan lihaa kuin kalaakin. Yhdestä pussista löytyi myös kahvia, joka maistui kuin se olisi käynyt elimistön läpi jo kolmasti, mutta pitäisi mielen virkeänä ja kofeiinihimot kurissa.
Shinea katsoi pitkään purkkia, jonka kyljessä mainostettiin herkullisia sikaetanakuutioita omassa liemessään. Kuva kyseisestä elukasta, joka siis jonkun neverheard-artistin tulkintana komeili etiketissä, ei ollut kovinkaan ruokahalua herättävä, ja Shinea miettikin hetken, kuka hullu oli moisen öttiäisen keksinyt alkujaan suuhunsa pistää, ja missä olosuhteissa. Salem tiesi valaista, että otusta esiintyi luonnonvaraisina Azmean aavikkokeitailla sijaitsevissa kosteissa luolastoissa, joissa se nuohosi mutaista maaperää nuuskien kärsällään pienempiä eliöitä ruoakseen. Ennen alusteknologian kehittymistä olivat aavikoita samonneet nomadit käyttäneet otusta ravinnonlähteenään, ja myyneet sitä ohittamissaan kylissä kallisarvoisena herkkuna. Nykyisin, kun aavikoiden tutkiminen oli ainakin suurilta osin helpompaa, oli sikaetanasta tullut varsin yleinen kansallisruoka, ja kosteammilla alueilla sijaistevilla farmeilla sitä saatettiin kasvattaa varsin pienellä vaivalla.

"Ja kun purkki mainostaa sikaetanan olevan omassa liemessään, se tarkoittaa että se lilluu...?" Shinea aloitti kysymään, silmäillen purkkia edelleen varsin epäilevästi.
"Omassa limassaan, kyllä." Salem nyökkäsi. "Sikaetanan lima on suolaista, joten se säilöö lihan ilman erillisiä säilöntäaineita. Siinä on myös paljon ravinteita, joten se on aika terveellistä."
"Liiaan junttimaista ruokaa Hydruksen hienostonaiselle?" Razer vinoili nähdessään Shinean naamalla olleen, varsin huvittavan ilmeen.
"Haista vittu, Razer." Shinea sähähti ja avasi säilykepurkin, katsellen paksuja lihakuutioita, jotka lilluivat kiiltäväpintaisessa, tahmaisessa ja sitkeänoloisessa, kirkkaassa nesteessä.
"Ei sinun ole pakko. Saat minun kalasäilykkeeni." Salem kuiskasi kun Razer käänsi selkänsä seuratakseen pussikorppujen valmistumista, joka vei veden lisäämisen jälkeen muutaman minuutin.
"En anna tuolle munapäälle sitä iloa ettenkö muka uskaltaisi maistaa." Shinea supatti takaisin ja iski haarukkansa kiinni purkin keskimmäisenä olleeseen lihapalaan, nostaen sen vapisevin käsin nenänsä eteen.

Salem ja Razer katsoivat molemmat Shineaa odottavin ilmein, kun tämä vei hyllyvän lihapalan huultensa eteen. Nainen tunsi palasta kohoavan tuoksun sieraimissaan, mikä sai tämän nielemään pitääkseen kakomisrefleksin kurissa. Tuoksu ei toki ollut niin vastenmielinen kuin olisi saattanut kuvitella, mutta hyvin omintakeinen se oli. Pahinta tässä oli se mielikuva, että Shinea oli juuri syömässä etanan sukulaista limoineen päivineen. Etanat eivät kuuluneet Hydruslaiseen ruokavalioon, ja ne olivat lähinnä tuholaiseläimiä joita karkotettiin puutarhoista myrkyin ja suoja-ainein. Shinea muisti kuitenkin rakkaan äitinsä sanat jostakin kaukaa lapsuudestaan, jotka olivat kehottaneet olemaan avoin kaikelle uudelle, sen sijaan että antaisi ennakkoluulojen sumentaa näkönsä. Niinpä nainen, syvään henkäisten, avasi suunsa ja tunki koko lihapalan sisään, puristaen huulensa tiukasti yhteen. Heti palan koskettaessa Shinean kieltä hän maistoi vahvan suolaisuuden, sekä limaisen nesteen joka valui kohti kurkkua. Puraistessaan sitkeältä tuntuvaa lihaa lima suorastaan tirskui ulos, ja nainen tunsi pakottavaa tarvetta joko niellä koko annos yhtenä kappaleena, tai yökätä se ulos. Toista puraisua hän ei kykenisi tekemään. Niinpä nainen päätyi ensinnä mainittuun vaihtoehtoon, ja oli miltei tukehtua paksun lihapalan valuessa kurkusta alas.

"No?" Salem kysyi, hieman huolissaan nähdessään Shinean kärsivää muistuttavan ilmeen.
"N-nam nam..." Shinea sai sanottua silmät vetistäen.
"Tässä." Razer tokaisi ja ojensi Shinealle kupin pikakahvia. "Pakko myöntää, että sinulla on enemmän munaa kuin monella YPP:n riveissä. Sikaetana on hyvin valikoivan maun herkku Azmean ulkopuolella."

Shinea nyökkäsi ja kulautti roiman kulauksen kahvikupistaan. Hän ei edelleenkään pitänyt Razerista, mutta juuri nyt, kun kitkerä pikakahvi huuhtoi sikaetanan limat pois naisen makupaletilta, tuo mies oli hänelle kuin pelastava enkeli.
Hetken kuluttua Amarant astui takaisin luolaan, ja istuutui toisten seuraan, mainiten mutisten jotain keltaisista jääpuikoista. Myös Zenith ja Indigo astuivat peremmälle, ja Razer ja Salem jakoivat aamiaistarpeet joukkion kesken. Zenith ei kuitenkaan huolinut toisten muonaa, vaan kaivoi taskustaan pienen purkin, joka sisälsi pikimustaa tahnaa. Mies sipaisi tahnaa sormellaan ja levitti sitä kitalakeensa, alkaen hitaasti imeskellä sitä kuin kurkkupastillia. Kysyttäessä hän selitti sen olevan Magus-aurinkokunnassa varsin suosittua retkimuonaa, joka sisälsi kaikki tarvittavat ravinteet elossa pysymiseen, muttei ikävä kyllä täyttänyt vatsaa kunnon aterian tavoin. Maguksen aurinkokunta oli eräs Arcanan naapureista, joka koostui pääosin hiljaisista kaasuplaneetoista, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Ehkä Zenith oli alkujaan Maguksen kansalaisia?

"Haluaako joku minun säilykkeeni?" Indigo kysyi yllättäen. "Sikaetana ei ole minun juttuni, enkä erityisemmin välitä tästä toisestakaan."
"Eivätkö Aqualidit syö kalaa?" Salem kysyi uteliaana.
"Kalaa kyllä, mutta eivät sarvivalasta." Indigo täsmensi, naputtaen sormellaan purkkinsa etikettiä, joka tosiaan mainosti sisällökseen sarvivalaan lihaa, eikä kalaa, kuten purkin kuvassa ollut eväkäs otus oli Salemin saanut uskomaan. "Valaat ovat meille pyhiä, kuin alkukantaisia sisaruksia. Niiden syöminen on kannibalismiin verrattava tabu."
"Tosiaan. Ikipyhä Whamsa..." Razer mutisi ja otti Indigon säilyketölkin, pistäen sen reppuunsa.
"Anteeksi. En tiennyt." Salem pahoitteli nöyränä, mutta Indigo sivuutti miehen pahoittelut käden heilautuksella, alkaen sitten kaivamaan omasta repustaan jotakin itselleen sopivampaa.
"Sinulla on paljon opittavaa ulkomaailmasta, Salem." Amarant tokaisi säilyketölkkinsä takaa, kahmaisten suuhunsa suurikokoisen valaanlihakimpaleen.

Indigo ei näyttänyt pistävän pahakseen toisten valaansyöntiä, joten aamiainen jatkui ilman sen kummempia sanaharkkoja aiheesta. Nainen itse oli ottanut esiin sinertävänvihreää ainetta sisältävän pussukan, jonka päähän oli sovitettu pilli. Koska Aqualidina hänen täytyi käyttää ääriolosuhteissa hengityssuojaa, oli juoksevassa muodossa tarjoiltu aamiainen ihanteellisin vaihtoehto, sillä näin hänen ei tarvinnut poistaa naamiotaan, mikä säästi hänet varsin kivuliailta hengitysvaikeuksilta. Pillin sai helposti ujutettua naamion sisään painamalla sen naamion läpinäkyvän pinnan läpi. Pilli rikkoisi toki naamion pinnan, mutta pois vedettäessä naamion pinta korjaisi nopeasti itsensä, jahka aukkoa vain painoi hetken sormellaan, jottei sisällä ollut neste valuisi pois. Nämä ravintopussit tunnettiin yleiskielellä leikkisästi retkimehuina, vaikka ne vastasivatkin koostumukseltaan enemmän geeliä kuin nestettä.
Kun aamiainen oli syöty, ja kaikki syntynyt roska hajotettu kamiinan lämpönesteessä, oli aika pistää leiri kasaan ja jatkaa matkaa. Luola, jossa matkalaiset olivat yöpyneet, muutettiin tilapäiseksi käymäläksi, sillä Amarant osasi varoittaa toisia ulkona kusemisen vaaroista, arvellen sukukalleuksiensa olevan edelleenkin sinisinä omasta reissustaan pihakuuselle. Aamutoimien saavutettua päätöksensä ottivat matkalaiset tavaransa kantoon ja suuntasivat Zenithin perästä kohti valkeana levittyvää lumierämaata. Kun matka oli saatu kunnolla käyntiin, Indigo jättäytyi muiden hännille, nyökäten asian huomannutta Razeria mukaansa. Nopeasti nainen selvensi työparilleen YPP:lta saamansa ohjeet, ja vannotti tätä pitämään asian toistaiseksi omana tietonaan. Razer loi pistävän katsauksen joukon edellä kulkeneeseen Zenithiin, joka ei ainakaan toistaiseksi näyttänyt toimivan erityisen epäilyttävästi, mutta kirjaa oli paha tuomita kantensa perusteella.
Kului tunteja, ja toverukset halkoivat lumista maisemaa etananvauhtia. Minne vain katseensa käänsikin, siellä näkyi vain valkeutta silmän kantamattomiin. Lopulta, ties kuinka monennen yhtäjaksoisen patikkatunnin jälkeen, heidän edessään alkoi kohota vuori, ja mitä lähemmäs he sitä pääsivät, sen selvemmin sen kupeesta erottui luolan suuaukko, paljon suurempi kuin heidän edellisen yösijansa.

"Tuon läpi kuljettuamme pääsemme alueen pääkaupunkiin!" Zenith ilmoitti takanaan laahustaville metsästäjille. "Viimeisimmät havainnot Hydruslaisista tein juurikin siellä."
"Toivotaan että he ovat pysyneet paikoillaan." Amarant vastasi.
"Signaalien määrä on romahtanut, mutta ne tulevat kyllä tuosta suunnasta." Salem vahvisti silmäiltyään laitteensa lukemia. Hän katsahti Shinean suuntaan vaimeasti, ennen kuin jatkoi lausettaan. "Kohdesignaali on kadonneiden joukossa."

Shinea pysyi vaiti, ajatukset jälleen veljessään. Oliko jotain sattunut? Phobos oli kyllä taitava sotilas, koulutettu kohtaamaan liki mitä tahansa olosuhteista huolimatta...joten miksi tämän signaali oli poissa?
Joukkio jatkoi matkaansa vaitonaisena. Muut signaalit olivat nyt heidän ainoa johtolankansa. Tavalla tai toisella he saisivat Phoboksen kohtalon selville. Kun he pääsivät luolan suulle, he huomasivat sen jatkuvan syvälle maan uumeniin. Luola oli täysin säkkipimeä, mutta sen sisältä huokui lämpöä, sekä outoa huminaa, joka ei kuulostanut luonnolliselta. Salemin signaalipaikannin näytti sekoavan täydellisesti luolan läheisyydessä, joten sen lukemiin ei voinut enää luottaa.

"Toivottavasti teillä on hyvä pimeänäkö." Zenith virnisti astuessaan huolettomasti peremmälle.
"Hydruslaisten silmät ovat omiaan tuollaiseen." Amarant vastasi kuivasti, vilkaisten sitten muiden YPP:laisten suuntaan. Indigo ja Razer olivat jo kaivaneet pimeälasinsa esiin, mutta Salem näytti taputtelevan takkinsa taskuja hätääntyneenä. "Älä sano..."
"M-minun lasini eivät näytä olevan mukana." Salem sanoi hyvin nolona.
"Missä ne sitten mahtaisivat olla? Aluksilla vai?" Amarant huokaisi, soimaten itseään kun oli edes uskaltanut odottaa mitään muuta.
"Varmaankin tietokonepöydälläni YPP:ssa." Salem huokaisi.
"Olet sinä kanssa yksi Azmealaisten evoluution multihipentuma..." Razer tuhahti ja tyrkkäsi Salemin edestään, jatkaen Zenithin rinnalla luolan sisäpuolelle, Indigo pian perässään.
"Ei sinulla sattuisi olemaan omiasi lainaksi, kun kerran näet ilmankin?" Salem kysyi Amarantilta, joka vain tuhahti päätään pyöritellen.
"Anna kätesi." Shinea sanoi yllättäen. "Minäkin näen pimeässä. Saatan sinut läpi."

Salem katsoi Shineaa nolona, ja tarttui varovasti tämän ojennettuun käteen. Vaikka kauniiden naisten kädestä pitäminen olikin ihan mukavaa, ei Salem tuntenut oloaan erityisen hienoksi joutuessaan olemaan näin räikeästi toisen armoilla. Luolaan päästessään hän ei kirjaimellisesti nähnyt edes nenäänsä. Kaikki oli pikimustaa, ja hän tunsi vain kuuman ilman hiostavan kehoaan, sekä korvia huumaavan huminan, joka vain voimistui mitä syvemmälle he menivät. Luolaa lämmittävän generaattorin pauhua ehkä? Salem puristi tiukasti Shiean kädestä, luottaen kulkunsa täysin Hydruslaisen silmien varaan. Shinea varoitti tien epätasaisuuksista, jotta Salem osasi reagoida niihin ajoissa, ja hetken haparoinnin jälkeen matka alkoikin taittua varsin vaivattomasti.

"He ovat louhineet tunnelia täällä ollessaan." Indigo kuului sanovan.
"Mitä täällä on alkujaan mahdettu kaivaa?" Razer pohti puolestaan.
"Ocamar on tunnettu runeumesiintymistään. Se on edelleen hyvinkin haluttua kauppatavaraa." Amarant vastasi.
"Ovatko Hydruslaiset ja Diamit tulleet tänne ryöstöretkelle runeumin perässä?" Salem yhtyi pohtimaan, vaikkei edes tiennyt mitä muut näkivät.
"Tyypillistä. Mitäpä hautarauha painaisikaan vaakakupissa, kun vastapainona on kehittyneiden kansojen kilpajuoksu uuden ja paremman teknologian tähden?" Zenith ivasi naureskellen. "Arcanan väki se ei lakkaa yllättämästä röyhkeydellään."
"Phobos...mitä sinä oikein teit täällä?" Shinea tyytyi kuiskaamaan hiljaa, ja hänen kuiskauksensa hukkui luolan huminaan.

Yllättäen huminan seasta kuului laukaus, joka värjäsi pimeän tunnelin hetkellisesti punaisella valolla. Aseen piipusta singahtanut lasersäde osui luolan seinämään, ja välittömästi laukauksen seurauksena retkikunta painautui luolan lattiaan, kuullen askelia, jotka kiiruhtivat heitä kohti.

"Tiedämme että olette siellä. Antautukaa niin emme satuta teitä kovin pahasti." kuului käsky tunnelin syvyyksistä.
"Hitto. En saa heitä näköpiiriini." Indigo kähähti yrittäessään paikallistaa äänen lähdettä pimeydessä, mutta turhaan.

Juuri nyt matkalaisten tilanne oli hyvin tukala. Heillä ei ollut aavistustakaan ketkä heitä vastassa olisivat, Diamit vai Hydruslaiset, ja yhtä lailla he olivat pimennossa vastustajiensa lukumäärästä. Sitten Amarantin onnistui nähdä liikettä tunnelin kauemmassa päässä. Hän kohotti päätään ottaakseen tähtäyksen lähestyviä vihollisia kohti, kun yllättäen he kuulivat ääntä selustastaan. Heidän taakseen oli kaikessa hämmennyksessä koukannut Hydruslainen sotilas, joka osoitti heitä rynnäkkökiväärillään, silmäillen tarkkaavaisena kunkin tuoreen vankinsa liikkeitä.

"Liikekin ilman lupaa, ja tästä tunnelista tulee hautakammionne." Hydruslainen komensi tuimasti.
"Viedään nämä kuulusteltavaksi. Saattavat olla Diamien liittolaisia." toinen Hydruslainen huudahti kauempaa, astuen esiin piilostaan.
"Oletteko päästänne vajaita? Meillä ei ole mitään tekoa Diamien kanssa!" Amarant yritti selittää, mutta sai aseen perästä päähänsä.
"Turpa kiinni ennen kuin puhutellaan!" Hydruslainen komensi äkäisesti.

Hydruslaiset komensivat matkalaiset ylös, vaimentaen kaikki vastaväitteet ennen kuin niitä ehdittiin loppuun edes saattamaan, ja alkoivat retuuttaa vankejaan syvemmälle tunneliin. Salem kompuroi vaivalloisesti eteenpäin, ja koska Shinea ei enää voinut toimia hänen oppaanaan, oli matkanteko täysin mahdotonta. Niinpä toinen Hydruslaisista joutui tarraamaan häneen kiinni ja retuuttamaan eteenpäin. Tässä Salem koki kuitenkin tilaisuutensa koittaneen. Hän tunsi vierellään kulkeneen sotilaan aseen painautuvan kylkeensä, ja tilaisuuden koittaessa hän tarttui siihen, riuhtaisten sen sotilaan käsistä, ja painaen sen piipun omistajansa kylkeen.

"Mitä helvettiä?!" Salemin panttivangiksi jäänyt sotilas kähähti Salemin kietoessa käsivartensa tämän kaulan ympäri.
"Päästäkää meidät menemään, niin ketään ei satu!" Salem uhitteli.
"Pssst...Salem. Käänny 60 astetta vasempaan. Uhkailet tällä hetkellä tunnelin seinää." Salemia lähinnä ollut Shinea kuiskasi, ja Salem korjasi sijaintinsa nopeasti.
"Luulin että olet sokea pimeässä..." toinen Hydruslainen ärähti ja tähtäsi aseensa Salemin suuntaan, joka kuitenkin pysyi tiukasti vankinsa takana suojassa.
"Niin hän onkin. Parempi totella tai hän tappaa meidät kaikki!" Razer huudahti, yrittäen häiriköidä Hydruslaista sotilasta.
"Ä-älä kuuntele! Ammu!" Salemin otteessa ollut Hydruslainen puuskutti henkeä haukkoen.

Tilanne oli kovaa vauhtia karkaamassa käsistä, ja olisi varmasti päättynyt verilöylyyn, ellei yllättävä kirkkaus olisi sokaissut kaikkia osapuolia. Joukkion aiheuttama melu oli herättänyt huomiota, ja nyt heitä ympäröi kokonainen joukkio uusia Hydruslaisia, aseet ojennettuina heidän suuntaansa. Valon lähde löytyi tunnelin kattoon asennetuista lampuista, jotka toimivat generaattorivoimin.

"Sinä, Azmealainen. Päästä toverimme menemään." oranssi Hydruslainen komensi.
"Tottele, Salem." Indigo ohjeisti Salemia, joka teki työtä käskettyä.
"Oletko ookoo, Starr?" oranssi Hydruslainen kysyi, ja tämän henkeä haukkova toveri nyökkäsi, jolkutellen pois Salemin taarttumaetäisyydeltä. Oranssi mies silmäili tulijoita, ja yllättäen hän hymyili, viittoen miehiään laskemaan aseensa. "Etkös sinä olekin Shinea Way?"

Shinea katsoi oranssia sotilasta, ja hetken tätä tapitettuaan ei voinut kuin hymyillä.

"Gemini!" Shinea huudahti innoissaan, kääntyen sitten matkakumppaneidensa puoleen. "Luojille kiitos löysimme jonkun joka tietää mitä täällä tapahtuu."
"Mitä ihmettä sinä täällä teet?" Geminiksi kutsuttu sotilas kysyi, astellen huolettomasti Shinean eteen.
"Tulin etsimään Phobosta. Onko hän mukananne?" Shinea kysyi silmät innosta loistaen.

Gemini meni yllättäen hiljaiseksi, katsahtaen tutkivasti Shinean seuralaisia, sitten taas Shineaa.

"Ilmoittakaa Titanokselle, että saamme seuraa!" Gemini huusi miehilleen, ennen kuin alkoi puhuttelemaan jälleen Shineaa, tällä kertaa Hydruksen kotokielellä.

Amarant kuunteli tarkkaan kaksikon keskustelua, samalla kun muut YPP:laiset alkoivat vihdoin rauhoittua jännitysnäytelmän päätteeksi. Zenith puolestaan ei näyttänyt järin järkyttyneeltä eikä varautuneelta, vaan tyytyi seuraamaan tilannetta tyynenä kuin viilipytty.
Hetken keskusteltuaan Shinean kasvoilla ollut into näytti haihtuneen, ja nyt hän näytti surkeammalta kuin koskaan. Amarantin ilmekin kertoi, ettei kaikki ollut aivan kuten olisi toivonut. Yhtä kaikki, joukkio lähti Geminin perästä kulkemaan tunnelin sivuhaaraan, ja kirkkaat valot sammuivat sitä mukaa, kun sotilaat olivat ne ohittaneet.

"Tuota...kuinka sinä oikein tunnet tuon miehen?" Salem uskaltautui lopulta utelemaan Shinealta.
"Hän on veljeni vanha tuttu ja työkaveri. Hän on käynyt kotonamme lukuisia kertoja." Shinea vastasi poissaolevasti.
"Harmi vain että hän taisi ottaa ja paljastaa henkilöllisyytesi Zenithille." Salem kohautti olkiaan, mutta Shinea ei reagoinut. "Sanoiko hän mitään veljestäsi?"
"Hän sanoi..." Shinea aloitti, mutta joutui nielemään raskaan palan kurkustaan, ennen kuin jatkoi. "Hän sanoi että Phobos on kadonnut vihollisen valtaamassa kaupungissa, eikä hänen ryhmäänä ole tavoitettu sitten viime yön."

To be Continued...

[Salem]

Chapter 12: Operation Frostbite

Syvällä Ocamarin kaivosverkoston uumenissa, himmeän ja värisevän valon kajossa, kaksi Hydruksen sotilasta istui täydessä hiljaisuudessa. Toinen heistä oli vankkarakenteinen ja taisteluarpien peittämä, turkoosi-ihoinen mies, jonka merkittävin kasvonpiirre oli paloarpi vasemmalla puolella päätä. Jälki nousi niskasta ja kaulalta aina päälaelle asti. MIehen vasen silmä oli myöskin sokea, mutta oikean silmän katse oli sitäkin kirkkaampi, ja juuri nyt se suuntasi tuiman katseensa miehen seurassa olleeseen naiseen. Nainen oli puolestaan hailakan vihreä, pienikokoinen ja hänen säröytyneiden silmälasiensa takaa heijastuivat väsyneet Hydruslaisen silmät hänen kyyhöttäessään viestintälaitteiston äärellä. Heidän tiimitoverinsa olivat tovi sitten olleet heihin yhteydessä, ja kertoneet tuovansa mukanaan joitakin ulkomaailmalaisia, joiden joukossa oli pari operaatioon kuulumatonta Hydruslaistakin, mutta muutoin linjat olivat pysyneet mykkinä. Ei hätäviestejä kadonneiden tiimien jäseniltä, eikä liioin pihaustakaan Phobokselta, jonka he olivat toivoneet palaavan jo aikaa sitten, mukanaan lääkintätarpeita ja ruokaa. Raskaasti huokaisten nainen nosti lasinsa otsalleen, ja upotti kasvonsa käsiinsä, hieroen uupuneita silmiään. Tuntui kuin hänen edellisistä yöunistaan olisi kulunut elinikä. Nainen kuitenkin kohotti katseensa uudelleen, kun luolan perukoilta kuului tuskainen voihkaisu. Myös turkoosi mies havahtui tuohon ääneen, ja vilkaisi sen päästäneeseen kolmanteen Hydruslaiseen, tumman violetti-ihoiseen mieheen, joka makasi räsyisiin riepuihin ja likaisiin rätteihin sidottuna, hengittäen raskaasti suunsa kautta, mumisten välillä jotakin Hydruksen kielellä, tuskaa äänensä painona. Nainen laittoi lasit jälleen silmilleen ja nousi viestintälaitteiston ääreltä, siirtyen ripeästi loukkaantuneen miehen luokse.

"Huomenta, Erida." nainen toivotti pehmeästi, kohottaen miehen päätä hellästi ja tarjoten tälle juotavaa. "Ota ihan rauhassa. Ei sinulla ole mitään hätää."
"Näytän varmaan helvetistä ylös kömpineeltä." potilas kakoi kähisevät sanat suustaan, nieltyään ensin naisen tarjoaman veden. Huonosta tilastaan huolimatta, mies pakotti rosoisille huulilleen pienen hymyn.
"Olosuhteisiin nähden näytät ihan hyvältä." nainen hymyili takaisin.
"Jos niin sanot, Cassie." Erida jatkoi karheaa puhettaan. "Joko Phobos on palannut?"
"Ei ole näkynyt. Oletan että olet paremmassa kunnossa kuin hän tällä hetkellä." turkoosi mies ehätti sanomaan ynseästi, ennen kuin nainen sai sanaa suustaan.
"Titanos!" Cassie puuskahti tuomitsevasti, kääntyen sitten taas Eridan puoleen. "Phobos tulee kyllä. Hän on selvinnyt pahemmistakin paikoista, kuten me kaikki."

Kolmikon keskustelu katkesi tunnelista kuuluviin askeliin. Titanos poimi aseensa ja hiipi luolan suulle väijymään lähestyvää joukkiota. He osasivat kyllä odottaa Geminin tiimin paluuta, mutta ei sitä vihollisen linjojen takana voinut olla liian varovainen. Heidän onnekseen varovaisuuteen ei nyt ollut aihetta, ja ensimmäisenä esiin astellut Gemini viiittoi sovitun käsimerkin, jolla viesti tovereilleen, ettei minkäänlaista vaaraa ollut. Yksi toisensa jälkeen Hydruksen sotilaat, YPP:n lähettiläät sekä kumpaankin kategoriaan sopimattomat Zenith ja Shinea astuivat peremmälle luolaan. Titanos loi hyvin tutkailevan katseen uusiin tulijoihin, samoin Cassie, joka oli edelleen loukkaantuneen miehen vierellä.

"Nämäkö ovat ne meidän tunkeilijamme?" Titanos kysyi, kääntäen aseensa piipun uusia tulokkaita kohti. "Diamien alaisia?"
"Rauhoitu, Titanos. He kertoivat olevansa YPP:sta. He ovat täällä etsimässä Phobosta." Gemini vastasi ja viittasi kädellään Shinean suuntaan. "Toivat oikein kessun sisarenkin mukanaan."

Shinea heilautti kättään nolona. Hän tunsi olonsa jonkin asteen julkkikseksi näiden sotilaiden keskuudessa, vaikkei sellainen ollutkaan. Phobos ei ollut erityisen tunnettu oman perhe-elämänsä mainostuksesta, mutta näille sotilaille hän oli tuntunut kertovan Shineasta yhtä ja toista. Näin ainakin Geminin mukaan. Shinea oli saanut huokaista helpotuksesta kuullessaan, että velipojan kertomukset olivat rajoittuneet niihin parempiin puoliin, kiertäen kaikki ne asiat, joista Shiny ei itsekään ollut kamalan ylpeä. Erityisen paljon Phobos oli näitä tarinoita alkanut kertomaan vasta Hydruksen valtauksen jälkeen, luultavasti koska tämä ei ollut tietoinen Shinean olinpaikasta. Tämän kuuleminen lämmitti Shinean mieltä. Ainakaan veli ei ollut unohtanut häntä kaiken tämän ajan jälkeen.
YPP:n lähettiläitä noutamassa olleet sotilaat levittäytyivät ympäri luolaa ja istuutuivat paikoilleen, ja vasta nyt Salem sai paremman käsityksen siitä, millaisessa seurassa oli. Gemini otti asiakseen esitellä tiiminsä, toki vasta sen jälkeen, kun heidän puoliväkisin mukanaan raahaamansa matkalaiset olivat itse esittäytyneet. Serpeth, Erida, Crus, Draco, Virgo, Starr, ja vielä pari muutakin, joiden nimet eivät ottaneet tarttuakseen Salemin päähän, vaan nopeasti soljuivat toisen korvan kautta ulos. Tosin Starrin Salem muistaisi oikein hyvin, olihan tämä se sotilas, jota hän oli vastikään kuristanut ja osoitellut tämän omalla aseella. Ja Salem oli myös hyvin varma, ettei Starr tulisi unohtamaan häntäkään, sillä niin myrkyllinen oli miehen ilme aina heidän katseidensa kohdatessa.

"Nämä kaksi puolestaan ovat Titanos ja Cassiopeia." Gemini osoitti luolassa odottaneita tovereitaan, päättäen esittelykierroksen. "Titanos on meidän johtajamme Phoboksen ollessa poissa, ja Cassie taas lääkintänaisemme."
"Mistä puheen ollen..." Cassie tokaisi, viittoen Geminia lähemmäs, puhuen hyvin vaimealla äänellä, vilkuillen vaivihkaa olkansa yli luolan perukoilla tuskissaan makaavaa violettia toveriaan. "Eridan tila on huononemaan päin. Hänen vammansa on pakko saada puhdistettua ja paikattua, ja pian."

Gemini näytti hyvin turhautuneelta vilkaistessaan haavoittunutta toveriaan, joka hengitteli raskaasti hampaidensa välistä kattoa tuijotellen. Mies ei selvästi tahtonut valittaa olostaan, mutta hänen tuskansa oli niin silminnähtävissä, että se oli aiheuttaa Geminille sympatiakipuja. Titanosta ei sympatia juurikaan painanut, vaan hän keskittyi YPP:n väen tarkkailuun, pitäen edelleen aseensa kasuaalisti heihin päin suunnattuna.

"Ehkä heillä on lääketarpeita mukanaan?" Titanos ehdotti, ja huikkasi sitten käskyn vierellään olleelle sotilaalle. "Serpeth, tutki heidät."
"Paikoillasi, Serpeth." Gemini kivahti, ja mulkaisi Titanosta tuikeasti. "YPP on puolueeton, ja heidän metsästäjiään meidän tulee kohdella kunnioituksella."
"Kessu ei taida jakaa tuota mielipidettä." Titanos tuhahti, nousten sitten seisomaan ja astellen aivan itseään päätä pidemmän Geminin eteen, tujottaen ainoalla näkevällä silmällään tiimitoveriaan. "Vai yritätkö kenties kyseenalaistaa ylempäsi käskyjä, sotilas?"

Gemini ei vastannut, tuijotti vain takaisin synkeä ilme kasvoillaan. Hän tiesi ettei voisi periaatteessa puuttua Titanoksen käskytykseen, ei ainakaan ellei halunnut saada sanktioita niskoittelusta ylempiarvoistaan vastaan. Ja Gemini tiesi, ettei tuo kyklooppi epäröisi edes ainoan toimivan silmänsä räpäytyksen vertaa, ennen kuin raportoisi Geminin vastarinnan ylemmille tahoille.

"Säästämme teidät ylimääräiseltä pullistelultanne." Indigo sanoi yllättäen, ja heitti reppunsa kohti Hydruksen sotilaita. "Lääkintätarpeet ovat vasemmassa sivutaskussa. Ottakaa mitä tarvitsette."
"Salem." Amarant kuiskasi lyhyesti, saaden kadettinsa nojaamaan lähemmäksi. "Meidän täytyy voittaa heidät puolellemme. Tarjoa retkimuonamme heidän käyttöönsä."

Salem teki kuten oli neuvottu. Huojennus näiden taistelussa kolhiutuneiden sotilaiden kasvoilla oli silminnähtävissä. Jopa Titanos näytti siltä, että salli ainakin yhden kivikasvojensa lihaksen rentoutua, ja vetäytyi takaisin paikoilleen istumaan. Cassie haali Indigon repusta tarvitsemiaan sidetarpeita, haavaumageeliä, kipulääkettä sekä desinfiointiainetta, ja kuljetti ne Eridan rinnalle, alkaen hoitamaan tämän vammoja. Indigo komensi Razerin Cassien avuksi, liittyen sitten Salemin ja Amarantin seuraan jakamaan muonaa nälkäisille sotilaille. Shinea ja Gemini vetäytyivät hieman erilleen toisista, sillä nainen halusi saada tietää kaiken, mitä Ocamarilla tapahtui, ja miksi Phobos oli tänne edes tullut. Vain Zenith valitsi jäädä syrjään, ja istuutuikin rennosti tunneliin vievän oviaukon läheisyyteen. Ennen kuin mies ehti ottaa rennompaa asentoa, kuuli hän jo Titanoksen äänen puhuttelevan häntä.

"En todellakaan tiedä, mitä joku sinunlaisesi täällä tekee, tai miksi olet mukana YPP:n koirien touhuissa, mutta..." Titanos alkoi puhua, mutta Zenithin sanat keskeyttivät hänet.
"Anna kun arvaan: sinä et luota minuun." Zenith naljaili, eikä kuulostanut siltä että noilla sanoilla olisi häneen mitään painoarvoa. Hän kuitenkin loi hyvin pistävän katseen Titanoksen suuntaan oranssina palavilla silmillään. "Olen kuullut tuon jo aika monesti viimeisenä parina päivänä, mutta sinä olet ensimmäinen, joka tuntuu tietävän kelle puhuu."
"Kyllä minä tiedän tarkalleen kelle, tai mille minä puhun." Titanos puuskahti. "Komensin mieheni ampumaan sinut sillä hetkellä kun näin sinut ensi kertaa. Mutta koska istut siinä, näyttäisi olevan aiheellisempaa patistaa heidät oikomaan tähtäimensä."
"Se olit siis sinä." Zenith naurahti, mikä taas sai Titanoksen kohottamaan kulmiaan häkeltyneenä. Harva osasi ottaa kohti ampumisen ihan noin keveästi. "Älä ole liian ankara miehillesi. Osa ampui hyvinkin läheltä. Sanotaan kuitenkin niin, että elämäni aikana olen oppinut olemaan hyvä välttelemään kohti tulevaa tulitusta."
"Vaikea uskoa, että olisit muka vain 'välttänyt' tulituksemme." Titanos huomautti.
"Minulla on keinoni. Jätetään se aihe tältä erää siihen." Zenith vähätteli, eikä osoittanut enää mielenkiintoa jatkaa keskustelua. Titanos tuhahti jälleen, ja kääntyi katsomaan muiden suuntaan, varmistaen silti, ettei Zenith vahingossakaan jäisi hänen sokeaan kulmaansa.

Cassie ja Razer olivat operoimassa Eridaa. Vaikka Razerilla olikin jo YPP:n metsästäjän tittelin edellyttämät ensiapu- ja kenttälääkinnän teoriataidot, ei tositilannetta voinut millään muotoa verrata harjoitusnukeilla leikkimiseen tai tekstikirjan oppeihin. Tosielämä toi mukanaan muuttujia, puhumattakaan potilaan kivusta, joka oli kaikkea muuta kuin kuvitelmaa. Eridan suuhun oli laitettu side, joka esti hänen huutojensa kaikuvan pitkin koko tunneliverkostoa, samalla estäen tätä edes vahingossa puremasta itseään hoidon aikana. Likaiset rievut oli jo kääritty pois, ja niiden alta paljastui lukuisia palovammoja, sekä syviä haavoja. Verenvuoto oli jo tyrehtynyt, onneksi, mutta Razer arvioi vammojen laadusta, että verta oli ollut paljon.

"Anna desinfiointiaine. Pidä hänet paikoillaan." Cassie käskytti Razeria, joka oli liian tempautunut tilanteen hektisyyteen vastatakseen tavanomaisella nasevalla tavallaan. Hän vain nyökkäsi, ja ojensi Cassielle pullon voimakkaanhajuista ainetta.

Cassie kaatoi ainetta suoraan pullosta Eridan haavojen päälle, ja Razerilla oli täysi työ pitää potilas paikoillaan. Aineen pelkkä katku tuntui polttavan sieraimissa, ja sai Razerin silmät vettymään. Hän saattoi vain kuvitella millaista oli saada tuota tököttiä noinkin syviin haavoihin. Razer ei suinkaan ollut ainoa, jonka silmäkulma oli kostunut aineen vaikutuksesta. Erida näytti itkevän tuskasta, ja hän kuului huutavan suoraa huutoa. Rievun laittaminen tämän suuhun tuntui olleen hyvä ratkaisu. Kun haavat oli desinfioitu, pyysi Cassie Razerin ojentamaan haavaumageelituubin. Hän levitti geeliä haavoihin, yrittäen tehdä tämän mahdollisimman varoen, jottei Erida joutuisi kokemaan yhtään enempää kipua, kuin oli tarpeen. Geelin tehtävä oli suojata vammoja likaantumiselta ja bakteereilta, antaen niiden samalla hengittää, jotta toipuminen nopeutuisi. Geelissä itsessään oli myös kipua lievittävää ainetta, joka helpottaisi miehen oloa. Seuraavaksi vaihdettiin palovammojen siteet puhtaisiin, ja kun kaikki muu oli tehty, rokotti Cassie vielä Eridalle annoksen kipulääkettä, ennen kuin oli aika ottaa suukapula pois.

"Kiitos. Saatoitte juuri pelastaa Eridan hengen." Cassie sanoi Razerille ääni vapisten, irrottamatta kuitenkaan katsettaan tiimitoveristaan.

Razer ei sanonut mitään. Hän ei todellakaan ollut asiantuntija, mutta hänestä tuntui, että heidän apunsa oli tullut ehkä liian myöhään, mitä tuli osaan miehen vammoista. Etenkin tämän jalassa ollut syvä haava näytti tulehtuneelta, ja saattaisi hyvinkin olla, että mies joutuisi sanomaan tuolle jalalleen hyvästit, jos selviäisi Ocamarilta takaisin kotiin.
Razer vilkaisi olkansa yli Indigoon, joka oli juuri tuomassa kahta säilykepurkkia heidän suuntaansa.

"Syökää." Indigo tokaisi lyhyesti, ojentaen purkit Cassielle.
"Sikaetanaa?" Cassie hymähti, kasvoillaan epävarma ilme. Nainen ei selvästikään ollut kyseisen otuksen fani, mutta juuri nyt hänellä ei ollut nirsoilun mahdollisuutta. "Eridalle tämä saattaa käydä vähän hankalaksi..."
"Zenith!" Indigo kähähti ja kääntyi katsomaan kauempana istuvaan oppaaseensa. "Anna se sinun tahnapurkkisi."
"Kiitos kun vaivauduit pyytämään nätisti." Zenith mutisi ja kaivoi eväspurkkinsa taskustaan, heittäen sen luolan poikki Indigolle, joka puolestaan ojensi sen Cassielle.
"En tiedä mitä tässä tökötissä on, mutta se lienee helpompaa syötävää hänelle." Indigo sanoi epävarmana, mutta arvellen kuitenkin, että jos Zenith sitä kykeni syömään, ei se voinut ainakaan myrkyllistä olla.

Cassie otti purkin ja luki sen etikettiä hetken. Sitten hän otti tahnaa sormiinsa, ja levitti sen ohjeen mukaisesti Eridan kitalakeen. Erida alkoi imeskellä tahnaa, ja vaikka hänen ilmeestään näki, ettei tämänkään maku ollut aivan sieltä hehkeimmästä päästä, tyytyi mies kohtaloonsa. Indigo otti purkin takaisin, ja lähti viemään sitä Zenithille. Razer jätti Cassien ja Eridan rauhaan, ja seurasi sen sijaan Indigoa, viittoen tätä sivummalle kun tämä palasi Zenithin luota. Titanos näytti pistävän kaksikon eristäytymisen merkille.

"Eikö rahvaiden Hydruslaisten seura kelpaakaan?" Titanos vinoili.
"Luonto kutsuu, jos ihan välttämättä haluat tietää." Indigo huudahti takaisin. "En kuitenkaan uskalla mennä yksin pimeään tunneliin, joten pyysin kumppaniani suojakseni. Minä katsos pelkään pimeää."

Amarant tirskahti Indigon tarinalle. Mies tiesi enemmän kuin hyvin, ettei Indigolla olisi ongelma tai mikään mennä itsekseen vaikka säkki päässä giga-ursan luolaan, jos tarve vaati. Titanos ei kuitenkaan kyseenalaistanut naisen logiikkaa, vaan piti kädessään olevaa säilykepurkkia prioriteeteistaan päällimmäisenä, ahtaen sikaetanaa suuhunsa niin että niiden luonnollinen liemi tirskui pitkin suupieliä.
Kun Razer ja Indigo seisoivat tunnelissa, alkoi Aqualidi luodata luolassa olleita sotilaita. Hän aisti voimakkaimmat tuntemukset ensimmäisenä. Pelkoa, surua, vihaa, uupumusta, jopa epätoivoa. Nämä sotilaat olivat selvästikin käyneet pitkän väsytystaistelun vihollisensa kanssa, ja vaikkeivät he sitä päällepäin näyttäneetkään, oli henkinen myrsky heidän sisimmässään voimakas. Mutta samalla Indigo aisti jotakin, joka herätti hänen huolensa. Aluksi hänellä oli vaikeuksia tunnistaa sitä, sillä edellämainitut tuntemukset olivat peittää sen alleen, mutta kun Indigo sai siitä otteen, oli se kiistatta aistittavissa...se oli murhanhimoa, padottua ja kauan kytenyttä vihamielisyyttä kanssaihmisiään kohtaan. Ja se oli niin voimakasta, että Indigon koko keho alkoi täristä sen tarttuessa häneen kuin virus. Nainen lopetti luotaamisen, pelästyneenä siitä mitä oli tuntenut, ja katsoi huohottaen työpariinsa.

"Jokin tuolla ei ole kuten pitäisi." Indigo kuiskasi Razerille, koko keho täristen yhä nyt jo laantuvasta vihantunteesta, jonka joku tuossa luolassa häneen oli tartuttanut. "Pidetään silmät auki. Joku ei pelaa saman tiimin pussiin."
"Osaatko erottaa kuka se on?" Razer kysyi, mutta Indigo pyöritti päätään.
"En. Jokin häiritsee kykyäni." Indigo huokaisi turhautuneena, mutta nyt hän sentään tunsi jo olonsa tasaantuneen.
"Zenith?" Razer kysyi lyhyesti.
"Ehkä. En ole ollut aivan oma itseni sen jälkeen, kun hän liittyi joukkoomme. Aivan kuin koko hänen läsnäolonsa sotkisi luotaukseni täydellisesti." Indigo mutisi, ja muisti sitten katseen, jonka Zenith oli hänelle aamuauringon noustessa antanut. "Meidän on oltava erityisen varovaisia."

Palatessaan luolaan olivat sotilaat jo syöneet, ja Cassie käynyt kierroksen kunkin luona, hoitaen mitä ikinä pikkuvammoja nämä olivat saaneet. Onneksi Erida oli ainoa joka oli täysin poissa pelistä, mitä taisteluun tulisi. Kaikilla muilla haavat olivat vain pinnallisia. Indigo ja Razer liittyivät Amarantin ja Salemin seuraan, jotka istuivat luolan keskellä, Hydruslaisten puolestaan piirittäen heitä seinustaa nojaillen. Suurin osa sotilaista oli jo rauhoittunut uusien tulokkaiden suhteen, mutta Starr ja Titanos näyttivät edelleen pitävän heitä tiukasti silmällä. Salem huomautti, että Starr oli käynyt tunnelin suulla useampaankin kertaan, kun Indigo ja Razer olivat olleet poissa. Razer ehätti jo syyttämään Salemia tuon valkean Hydruslaisen luottamuksen tärväämisestä, ja vaikka Salem ei sitä voinutkaan kiistää, seisoi hän silti pelastusyrityksensä takana.

"Mistä luulette heidän keskustelevan?" Salem kysyi lopulta puheenaihetta vaihtaen, nyökäten Shinean ja Geminin suuntaan.
"Phoboksesta luultavasti. Toivottavasti Shinea saa jotain tietoa, joka auttaa meitä eteenpäin tehtävässämme." Amarant mutisi, vilkuillen sitten ympärillä olevia sotilaita. "Jos Gemini ei kerro mitään, en usko että kukaan muukaan heistä kertoo."

Indigo katsoi kutakin Hydruslaista hyvin merkittävällä katseella, tehden suurpiirteistä arviota hänen aiemman tuntemuksensa lähteestä. Suurin osa heistä näytti olevan vain tyytyväisiä, että olivat saaneet vatsansa täyteen, mutta jokunen tiimin jäsen vaikutti jo lähtökohtaisesti epäilyttävältä. Tämä arvio kuitenkin pohjautui pieniin elkeisiin, kuten kuiskutteluun toisten tiimikavereiden kesken, pistäviin katseisiin tai vaihtoehtoisesti katsekontaktin täydelliseen välttelyyn. Sitten oli tietenkin Gemini, joka oli osoittanut heitä kohtaan pelkkää ystävällisyyttä alusta pitäen, sekä Cassie, joka oli hoivannut tiiminsä jäseniä parhaan kykynsä mukaan, viestien kummatkin täysin päinvastaisista motiiveista, kuin mitä Indigo yritti epäillyistään hakea. Mutta kuten Indigo oli jo aikaa sitten oppinut, ensivaikutelmista saattoi harvoin päätellä lopullisia tarkoitusperiä.

"Kaikki hyvin?" Amarant kysyi yllättäen, saaden Aqualidin havahtumaan ajatuksistaan. "Näytät todella uupuneelta."
"Ei tässä mitään." Indigo vähätteli. "Aikainen herätys se vain painaa."
"Tuo ei mene läpi, Indi." Amarant jatko ja siirtyi istumaan naisen viereen. "Tunnen sinut, ja tiedän ettet anna yhden aikaisen herätyksen polttaa itseäsi loppuun tuolla tavoin."

Indigo vilkaisi Amarantin kasvoihin, ja niistä säteili huoli. Kaksikko oli tosiaan tuntenut toisensa vuosia, aina siitä asti, kun Amarant oli saapunut YPP:n kadetiksi. Indigo oli ollut tuolloin metsästäjänä jo jonkin aikaa, ja muisti hyvin Amarantin alkuajat firmassa. Amarant oli ollut hiljainen, tyly ja kielestään terävä, joka ei laskenut ketään lähelleen, eikä joustanut omista metodeistaan milliäkään. Myös huhut miehen liikanimen ympärillä olivat saavuttaneet Applecoren, joten miehen läsnäolo herätti kanssaihmisissä rauhattomuutta, jopa pelkoa. Työnsä Amarant kuitenkin hoiti hyvin ja sotilaallisella tarkkuudella, joten YPP:ssa hänen panokseensa oltiin tyytyväisiä. Vei pitkän aikaa, ennen kuin Indigo oli onnistunut saamaan kontaktin Amarantiin. Hän oli luodannut miehen tuntemuksia, ja tiesi kaikista niistä patoumista, ristiriidoista ja ahdingosta, jotka tämän punaisen, kivikovan kuoren alla piilivät. Heidän ensikohtaamisensa olivat olleet lyhyitä, ja Amarantin puolesta jopa vihamielisiä, mutta Indigo ei ollut luovuttanut. Hän oli ottanut asiakseen kurottaa kätensä Amarantille, ja vetää hänet pois pimeydestä, joka hänen sieluaan varjosti. Lopulta tälle oli tarjoutunut tilaisuus, kun Indigo oli anonut päästä Amarantin työpariksi ainakin yhden tehtävän ajaksi. Kumpikaan näistä kahdesta tuskin enää muisti, mikä itse tehtävä oli, mutta tuona aikana Indigo oli löytänyt juuri ne oikeat sanat, juuri sen oikean aseen, joka oli saanut Amarantin laskemaan puolustuksensa. Siitä lähtien he olivat olleet hyviä ystäviä, ja tunsivat toisensa läpikotaisin. Ehkä liiankin hyvin, ajatteli Indigo pienesti hymyillen. Nythän Amarant luki häntä kuin olisi Aqualidi itsekin.

"Sinulta en voi näköjään salata mitään." Indigo sanoi lopulta. "Kerron paremmalla ajalla. Koitetaan nyt vain saada tehtävä takaisin raiteilleen."

Amarant nyökkäsi, vilkaisten sitten Salemiin, joka hänkin näytti tutkailevan Hydruslaisia epäluuloisesti, tosin ei samasta syystä kuin Indigo. Amarant oli ollut paitsi yllättynyt, myös hieman ylpeä siitä, kuinka Salem oli yrittänyt pelastaa heitä luullun vihollisen kynsistä. Vaikka Salem olikin hajamielinen, epäonninen ja vielä varsin hapuileva suoriutuja, monessakin asiassa, niin oli hänessä silti potentiaalia. Jos sekaan lisättäisiin vielä ylenpalttinen virkaintoisuus, niin Azmealainen muistuttaisi Amarantia hyvinkin paljon hänen nuoremmasta itsestään, ajalta jolloin hän vielä palveli Hydruksen armeijassa.
Hydruksen armeija. Vänrikki Amarant Rives. Siinä oli aika, jonka Amarant voisi kernaasti unohtaa. Mutta ehkäpä se samalla oli antanut miehelle kokemusta, jonka turvin hän saattoi opastaa Salemia toiseen, parempaan suuntaan. Amarant muisti taannoiset tapahtumat Lybrannassa, Driftmanin kartanolla. Hänen oli onnistunut vetämään Salem pois siitä sudenkuopasta, johon hän oli aikoinaan langennut. Ehkä juuri se oli hänen tarkoituksensa YPP:ssa, hänen tapansa hyvittää mennyt.
Shinea saapui rivakoin askelin toisten luokse, Gemini pian perässään. Hän istuutui toisten seuraan, ja katsoi heitä hyvin vakavalla ilmeellä.

"Gemini kertoi minulle, mitä täällä on tekeillä. Teidän muidenkin olisi syytä kuulla se." Shinea sanoi pahaenteisellä äänellä.
"Rikot valtuuksiasi, Gemini." Titanos havahtui Shinean sanoista, katsoen ainoalla näkevällä silmällään oranssia tiimitoveriaan. "Vaarannat koko tehtävän."
"Tämä tehtävä on mennyt pikajunalla helvettiin jo ajat sitten." Gemini huomautti uhmaa äänessään. "Vaikka syymme täällä oloon ovatkin toiset, me kaikki haluamme löytää Phoboksen, elossa. Samoin me kaikki haluamme estää Diameja saavuttamasta päämääräänsä."
"Titanos, Gemini on oikeassa." Cassie yhtyi Geminin sanoihin. "Meillä ei ole enää paljoakaan puhtia jäljellä, ja se lisäpotku jonka saimme tuli näiltä YPP:n metsästäjiltä. Olemme heille velkaa edes sen verran, että kerromme heille mitä täällä on tekeillä."
"Emme ole heille velkaa mistään." Titanos kiisti, mutta vastarinnan ääni senkun koveni.
"He ovat oikeassa, herra alikersantti." Starr esitti oman puheenvuoronsa. "En ole siitä yhtään sen innostuneempi kuin sinäkään, mutta olemme pakkotilanteessa. Jos aiomme selvitä tästä, tarvitsemme heitä."

Muutama muukin myötäili jo kuultuja lausumia, eikä Titanos puolestaan saanut ensimmäistäkään kannattavaa ääntä. Niinpä mies kohautti kylmästi olkiaan, ja istuutui taas alas, antaen Geminin pitää päänsä. Ilme miehen kasvoilla oli kuitenkin sellainen, että perästä kuuluisi, jahka he pääsisivät Ocamarilta.
Gemini istuutui Shinean ja Indigon väliin, ja alkoi puhua.

"Siitä asti kun Diamit valtasivat Hydruksen, olemme me, Hydruksen erikoisjoukot, yrittäneet päästä jyvälle heidän tarkoitusperistään. Diamit vannoivat jättävänsä muun Arcanan rauhaan, mutta uskomme heillä olevan jotain muuta mielessä. Jotain paljon suurempaa. Parisen kuukautta sitten tiedustelumme sai vihiä Diamien liikkeistä Ocamarin suunnalla, ja pian meille selvisi, mitä he täältä hakevat." Gemini selitti, katsoen sitten tutkivasti kuulijoitaan, ennen kuin jatkoi. "Kuinka paljon te tiedätte Ocamarin sodasta?"
"Kahdeksantoista vuotta sitten Diamit miehittivät Ocamarin päästäkseen käsiksi planeetan runeumesiintymiin." Salem kertasi, mitä Sonaro oli heille kertonut ennen tehtävän alkua. "Ocamarit ajoivat Diamit nurkkaan, ja he päätyivät jäädyttämään koko planeetan tuhotakseen ylivoimaiselta tuntuvan vihollisensa."
"Nyt kun sitä ajattelee, siinä ei ole juuri mitään järkeä." Amarant yhtyi puhumaan. "Kuinka Ocamarit, jotka tunnettiin ensisijaisesti kauppakansana, kykenivät ajamaan sodan karaistamat Diamit niin pahaan ahdinkoon, että heidän ainoa ratkaisunsa oli tuhota kaikki elämä planeetalta, jonka halusivat omakseen? Varsinkin kun Hydruksen kanssa heillä ei ollut mitään ongelmia, ja Hydruksen armeija on yksi planeetan ylpeydenaiheista."
"Vastaus on hyvin yksinkertainen. Ocamareilla oli teknologia puolellaan." Gemini vastasi. "Heillä oli käytössään aivan uudenlainen ase, jollaista Arcana ei ole koskaan ennen nähnyt. Diamien keisarinna halusi tuhota kaikki jäljet tuosta aseesta, kun ei sitä voinut itselleen saada. Niinpä itse ase, kuin myös runeum-mineraali, haudattiin lumeen ja jäähän."
"Muistan Diamien perustelleen Hydruksen valtausta mineraaliesiintymillä. Oliko sillä jotain tekemistä runeumin kanssa?" Indigo kysyi vuorostaan, mutta Gemini pyöritti päätään.
"He ovat kyllä etsineet runeumia kaivoksistamme, mutta koskaan sitä ei ole Hydruksella esiintynyt." Gemini valotti Hydruksen kohtaloa. "Toinen tekijä oli tietenkin Diamiystävälliset Hydruslaiset, jotka jo 80 vuotta sitten uskoivat Hydruksen olevan paremmissa käsissä Diamien vallan alla. Diameille Hydrus on ihanteellinen jalansija Arcanassa, oli runeumia tai ei."
"Miten tämä liittyy siihen että olemme täällä jäädyttämässä perseemme sinisiksi?" Razer tuiskautti, saaden pari tuomitsevaa mulkaisua, mutta myös Geminin kertomuksen jatkumaan.
"Summaten lyhyesti, nyt kun Ocamarin pahimmat lumimyrskyt ovat alkaneet laantua, on Diamien ollut mahdollista tulla tänne ryöstämään sen, mikä ikinä heidät aikoinaan torjuikin. Meidät lähetettiin Phoboksen johdolla estämään se." Gemini summasi tehtävän, jolla Hydruslaiset täällä olivat.

Shinea oli omalla tavallaan huojentunut siitä, ettei Hydruksen armeija, tai mitkä rippeet siitä ikinä kykenivätkään toimimaan kotimaailman ulkopuolella, ollut lähettänyt Phobosta ryöstämään Ocamarien jäisiä hautoja arvokkaan mineraalin toivossa, vaan heidän tarkoitusperänsä olivat kunnialliset. Gemini kertoi heidän tehtävänsä koodinimeksi 'Pakkasenpurema'. Osuvaa, joskin pakkanen oli näyttänyt näykkivän näitä sotilaita huomattavasti Diamien aseita vähemmän heidän täällä ollessaan.
Yllättäen Shinea huomasi Geminin kasvoilla haikean ilmeen, ja katseen joka oli suunnattu juuri häntä kohti.

"On vielä yksi juttu. Yksityiskohta joka sai Phoboksen tarjoutumaan vapaaehtoiseksi tämän tehtävän johtoon." Gemini sanoi, kuin miettien mikä olisi paras tapa sanoa se, mitä hän seuraavaksi tulisi sanomaan. "Meidän tehtävämme, paitsi estää Diameja saamasta kadonnutta Ocamarin teknologiaa, on pidättää heitä johtava Hydruslainen petturi."

Shinea tajusi Geminin äänenpainosta, että tämä petturi oli jollain tavoin kytköksissä Wayn perheeseen. Tältä pohjalta naiselle tuli mieleen vain yksi nimi, nimi jota hän ei olisi välittänyt muistella enää kertaakaan. Hänestä tuntui, että veri imeytyi pois hänen kasvoistaan, ja hyytyi hänen suonissaan jääksi. Gemini lausuessa tuon nimen ääneen siitä kaikesta tuli aivan liian totta. Harom Tenwera. Nimi jota Shinea oli saanut pelätä ja halveksua jo puoli vuotta.

Phobos Way raotti silmiään. Hänen ohimoaan jomotti, ja hän tunsi kasvoillaan lämpimän valuman, joka oli virrannut kipuilevalta ohimolta hänen poskelleen asti. Hän oli vuotanut verta, mutta vamma ei ollut paha. Hän muisti Diamien hyökkäyksen vastaanotolle, ja lopulta saaneensa aseen perästä ohimoonsa, jolloin ympärillä oli pimennyt. Mutta hän oli kuullut ne. Hän oli kuullut miestensä huudot, kaikki ne laukaukset ja mekkalan, ennen kuin ne muuttuivat utuisiksi, ja katosivat kokonaan. Havahtuneena tähän ajatukseen, mies räpsäytti silmänsä ammolleen, katsellen hätäisesti ympärilleen. Mutta hän ei nähnyt ketään muuta. Hän oli yksin tässä himmeästi valaistussa, roudan raiskaamassa toimistohuoneessa, joka kuitenkin tuntui huomattavan lämpimältä ollakseen osa hylättyä rakennusta. Jostain kaukaa rakennuksen uumenista kuului kovaa mekkalaa. Raskaiden koneiden ääniä. Phobos arveli hänen joutuneen Diamien vangiksi näiden hyökättyä vastaanotolle, ja tulleensa raahatuksi siihen tehdasrakennukseen, jota hän oli tiimitoverinsa kanssa ikkunasta katsonut. Mutta oliko hän ainoa?
Phobos yritti liikkua, mutta hänen kätensä olivat tiukasti sidottuina seinässä kiinni olevaan, varsin vankkarakenteiselta näyttävään lämpöpatteriin. Kotokielellään noituen mies yritti riuhtoa itseään irti, mutta se oli turhaa. Riuhtoessaan hän oli kuitenkin aiheuttanut sen verran melua, että huoneen ulkopuolella avautuvasta käytävästä alkoi kuulua lähestyviä askelia. Phobos katsoi käytävän suuntaan, ja pian hänen näköpiiriinsä ilmestyi valkeaihoinen Hydruslainen mustassa manttelissaan, jonka ihonväri korosti tämän syvänmustia hiuksia, sekä siistiä leukapartaa, kuin myös Hydruslaiselle ominaisia pikimustia silmiä. Toinen asia, joka koreili noilla kasvoilla, oli varsin muikea hymy, yksityiskohta joka nosti Phoboksen verenpainetta vaarallisiin lukemiin.

"Katsohan vain mitä catronai raahasi sisään." valkea Hydruslainen virnuili, pysähtyen kädet taskussa seisomaan Phoboksen eteen, kuitenkin tarpeeksi kauas, jottei Phobos yltäisi tekemään hänelle mitään. "Edelliskerrasta onkin aikaa."
"Liiankin paljon, Harom. Meidän olisi pitänyt saada sinut nalkkiin jo puoli vuotta sitten, kun myit kotimme Diameille." Phobos kähähti, yrittäen edelleen rimpuilla irti siteistään.
"Tiedätkö mikä sinun ongelmasi on? Olet aivan liian jääräpäinen. Et voi antaa asioiden vain olla. Et suostunut jättämään Elaran tapausta rauhaan, ja sait takkiisi jopa omilta työnantajiltasi. Et suostunut näkemään Diamien valtakauden hyviä puolia, ja päädyit taistelemaan toivotonta taistelua itseäsi paljon suurempien voimien kanssa." Harom Tenwera vastasi, kumartuen polvensa varaan Phoboksen eteen. "Etkä voinut antaa edes Shinean olla onnellinen...ja katso mihin se on sinut johtanut. Olet yksin, avuton, ja täysin minun armoillani."
"Sanoillasi ei ole minulle mitään merkitystä." Phobos vastasi, ja mikäli katse tappaisi, olisi Harom kuollut tuhat kuolemaa yhdellä kertaa. "Mutta tekosi ovat toinen asia. Tulet maksamaan kalliisti kaikesta, mitä olet tehnyt. Hydrus, Shinea, minun mieheni täällä Ocamarilla, jo se että uskallat tuhria äitini muiston mainitsemalla hänen nimensä tuolla petollisella käärmeen kielelläsi! Yksikään näistä ei jää kostamatta!"
"Aika suuria puheita mieheltä, joka on sidottuna lämpöpatteriin." Harom virnisti. "Sitä paitsi minulla on suorat käskyt sinun varallesi. Sinun tulisi olla kiitollinen esimiehelleni, että istua kökötät siinä. Olisin voinut tappaa sinut jo kymmeneen kertaan kun nuokuit kuin vauva."
"Enpä odottanut sinun siihen muutoin pystyvänkään." Phobos töksäytti takaisin.

Harom iski nyrkkinsä suoraan Phoboksen kasvoihin, saaden miehen kähähtämään tuskasta, ja tämän huulen tihkumaan verta. Kaksikon katseet kohtasivat, ja ilmapiiri tuntui suorastaan roihuavan vihan liekeistä näiden kahden välillä. Haromin huulilla oli hymy, kun taas Phobos kiristeli hampaitaan niin tiukasti, että ne olisivat voineet haljeta. Harom nousi ylös ja tomutti housujensa polvia.

"Minun onnekseni käskyihini lukeutui vain se, että tuon sinut elossa takaisin, mikäli tunget nokkasi tähän. Kunnosta noin yleensä ei ollut mitään puhetta." Harom sanoi, ja poimi toimistohuoneen pöydältä metallisen tangon, ja kohotti sen lyödäkseen.

Mutta juuri kun Harom oli lyömäisillään, alkoi hänen viestimensä piipata. Mies astui sivumpaan ja alkoi jutella jonkun kanssa viestimensä välityksellä. Phobos sylkäisi haljenneesta huulestaan tihkuvan veren suustaan. Hän yritti kuunnella Haromin keskustelua, muttei saanut siitä paljoakaan selvää. Kova isku kasvoihin oli saanut hänet näkemään tähtiä, ja hänen olonsa oli edellisen päähän kohdistuneen tärskyn jäljiltä muutoinkin sekava. Vaarana oli, että hän menettäisi tajuntansa uudestaan, ja sitä iloa hän ei halunnut Haromille suoda.
Kun Harom lopetti keskustelunsa, kääntyi hän takaisin Phoboksen puoleen, hymy maireampana kuin koskaan.

"Sain juuri kuulla, että Ocamarista on tullut varsin vilkas viime aikoina. Meidän lisäksemme kolmaskin osapuoli on saapunut, ja heillä on mukanaan nainen, jonka seuraa me molemmat osaamme arvostaa." Harom ilkkui, sujauttaen kätensä manttelinsa taskuun, selvästi hypistellen siellä jotakin. "Tämähän käy hetki hetkeltä kiintoisammaksi."

Phobos mietti hetken, mitä Harom oli tarkoittanut. Ei kai tuo mies vain puhunut Shineasta? Pelkkä mahdollisuus siitä, että Shinea olisi tällä planeetalla, sai Phoboksen veren hyytymään. Millä helvetin asialla hän täällä liikkui, ja missä seurassa? Entä mitä Harom oli suunnitellut tämän varalle? Kaikki nämä kysymykset jäivät kalvamaan Phoboksen mieltä, sillä Harom jätti miehen muhimaan vastasyntyneeseen paniikkiinsa, suunnaten oman kulkunsa alaistensa luokse, valmiina antamaan näille uusimmat käskynsä.

To be Continued...

[Salem]

Chapter 13. Crystal Forest

Hydruksen sotilaat ja YPP:n metsästäjät olivat päättäneet jatkaa matkaansa, varmana siitä, ettei Phobos tulisi enää palaamaan heidän nykyiselle piilopaikalleen. Shinean sydän oli raskas tämän päätöksen vuoksi, eikä asiaa auttanut tuo tuttu nimi, jonka Gemini oli paljastanut Diamitunkeilijoiden johtajaksi. Harom Tenwera oli nimittäin sellainen henkilö, josta Shinea oli toivonut voivansa pysyä vähintäänkin galaksin mitan päässä koko lopun elämäänsä. Kulkiessaan sotilaiden ja metsästäjien keskellä synkissä kaivostunneleissa hän oli valottanut nimen aiheuttamaa reaktiota matkakumppaneilleen. Shinea ja Harom olivat olleet romanttisessa suhteessa pitkän aikaa, ja meno oli tuona aikana ollut kuin vuoristoradassa, kuten Shinea asian summasi. Alkujaan Harom oli ollut kuin unelmien täyttymys, huomaavainen herrasmies joka osasi sanoa juuri oikeita asioita juuri oikeaan aikaan, oli läsnä ja tuki vaikeina aikoina, ja suorastaan veti Shineaa puoleensa kuin magneetti. Jo ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien mies oli tehnyt Shineaan voimakkaan vaikutuksen, joka piti naista otteessaan vuosia jälkeenpäin, ja lopulta ajoi tämän miehen syliin. Liian hyvää ollakseen totta on kuitenkin sanonta, joka useimmissa tapauksissa pitää paikkansa, ja Harom oli elävä todiste siitä. Ajan kuluessa oli miehen kultainen ulkokuori alkanut karista, ja sisältä oli paljastunut oikea hirviö, jonka tempauksia Shinea oli sietänyt, syystä jota ei rationaalisesti osannut edes itselleen järkeillä, kauemmin kuin hän kehtasi myöntää. Tuona aikana häntä oli alistettu niin henkisesti kuin fyysisesti, ja hänen koko itsetuntonsa murskattu sirpaleiksi.

"Lopulta hän satutti minua...pahemmin kuin koskaan aiemmin." Shinea lopetti kertomustaan, selvästikin ahdistuneena muistoistaan, koskettaen sormillaan varovasti arpea, joka kulki hänen kasvoillaan. "Se sai minut avaamaan lopullisesti silmäni ja lähtemään. Mutta siinä vaiheessa hän oli jo eristänyt minut niin ystävistäni kuin perheestänikin."
"Jopa Phoboksesta?" Salem tunnusteli varovasti, ja Shinea vastasi nyökkäämällä.
"En ole puhunut Phobokselle sitten niiden aikojen. Koko tämän ajan olen pelännyt, ettei hän halua edes nähdä minua, vaikka löytäisimmekin hänet." Shinea sanoi, mutta pakotti huulilleen pienen hymyn. "Nämä sotilaat ovat kuitenkin hieman lievittäneet pelkoani. Jos Phobos ei välittäisi, ei hän olisi ottanut minua puheeksi tovereidensa kanssa. Se ei ole kummoinen lohtu, mutta tässä vaiheessa otan vastaan sen mitä annetaan."
"Olen varma ettei hän kanna kaunaa. Kun löydämme hänet, on kuin ette olisi erossa olleetkaan." Salem yritti vakuuttaa saadakseen naisen paremmalle tuulelle. Salem ei toki tuntenut Phobosta, saati tiennyt tarkkoja yksityiskohtia tämän ja Shinean välirikosta, mutta kiitos Sonaron, joka kiireistään huolimatta oli ottanut hänet ristikseen kipeimmän tarpeen aikana, hetkeäkään epäröimättä, hän tiesi veren olevan vettä sakeampaa.
"Luultavasti saan vain kuulla lopun elämääni siitä, kuinka hän oli taas kerran oikeassa." nainen hymähti. Se kuulostaisi aivan Phoboksen tyyliltä.
"Sinä siis tunnet Tenweran paremmin kuin me muut. Mitä meidän sopii hänestä odottaa?" Amarant kysyi, sivuuttaen Shinean puheet Phoboksesta. Shinea mietti hetken vastaustaan.
"Ensiksi teidän täytyy ymmärtää, että kaikki mitä hänen suustaan tulee on lähtökohtaisesti paskaa. Enkä sano niin vain koska vihaan häntä. Hän on mestari puhumaan tilanteen kuin tilanteen omaksi edukseen, joten älkää luottako mihinkään mitä hän sanoo." Shinea tokaisi lopulta, ja hänen äänensä oli selvästi ottanut katkeramman suunnan.
"Mies joka puhuu ammatikseen paskaa ja piiloutuu Diamikätyreidensä taakse. Kuulostaa sopivan lyötävältä kaverilta." Amarant virnisti.
"Vaiti siellä takana!" Titanos sähähti yllättäen.

Tunnelin päässä alkoi kajastaa valoa. He olivat saavuttaneet uuden uloskäynnin. Titanos lähetti Crusin ja Dracon edeltä selvittämään, josko reitti olisi selvä. Hetken kuluttua Geminin kannossa ollut radio päästi ulos tietyn signaalin, joka viesti että muut voisivat edetä huoletta. Niinpä loputkin sotilaat päättivät kiiruhtaa valoa kohti. Virgo ja Starr, jotka oli ohjastettu pitämään huolta loukkaantuneen Eridan siirtämisestä, ottivat nopeasti kasaan kyhätyt paarit kantoonsa, ja seurasivat nopeampiensa perästä. Perää pitivät YPP:n väki, sillä jo matkan alkuun oli sovittu, että nämä antaisivat Hydruksen sotilaille toimintarauhan. Titanos oli ollut erityisen tarkka tästä yksityiskohdasta.
Luolan suuaukolle päästyään veti Crus-niminen sotilas esiin pienen kosketusnäyttöisen laitteen, joka heijasti parilla kosketuksella hänen kasvojensa eteen vaaleansinistä valoa hohkavan kuvan, jonka sivummalta seurannut Amarant tunnisti välittömästi kartaksi. Kyseisenlaiset karttalaitteet toimivat satelliittien lähettämällä informaatiolla. Joko tämä laite kaappasi Ocamarin olosuhteiden ja maaston muutoksia seuraavan satelliitin tietoja, tai sitten Hydruksen sotilailla oli oma, laiton satelliittinsa Ocamaria kiertämässä. Olipa kuinka hyvänsä, juuri nyt siitä olisi heille apua, joten Amarant ei ajatellut asiaa kyseenalaistaa, vaikka metsästäjän roolissa olisi ehkä pitänyt. Titanos ja Gemini liittyivät Crusin seuraan, ja alkoivat hiljaa keskustella Hydruksen kotokielellä tiimin seuraavasta siirrosta, kukin silmät naulittuina heijastuskuvaan. He näyttivät olevan erityisen kiinnostuneita kanjonista, joka tietojen mukaan näytti olevan vähälumisempi kuin ympäröivät alueet, ja kaiken muun hyväksi kulkevan vielä kaupungin suuntaan, jonne Phobos ryhmänsä kanssa oli suunnannut. Kanjonissa näytti kuitenkin olevan myös jokin kohde, jota kartta ei tarkalleen osannut määrittää, mutta joka ei myöskään vaikuttanut keinotekoiselta. Kolmikon mielipiteet olivat jakautuneet siitä, tulisiko tuon kanjonin olla heidän seuraava kohteensa. Titanos ei ollut samaa mieltä, Geminin ja Crusin puolestaan puoltavan ajatusta. Ryhmänjohtajan asemaansa apunakäyttäen Titanos sai kuitenkin viimeisen sanan, mutta kompromissin merkiksi päätti kääntyä muun tiimin puoleen.

"Kaikki kuulolle." Titanos huikkasi, ja sotilaat kokoontuivat nopeasti kuulemaan johtajansa asiaa. "Kymmenisen kilometrin päässä luoteeseen päin kulkee kanjoni, jonka kautta pääsisimme nopeasti lähemmäs tehdaskaupunkia, jonne kessu tiimeineen katosi. Nyt meidän pitäisi vielä päättää, ottaako kyseinen sola määränpääksemme, vai jatkaako toiseen suuntaan."
"Onko meillä muuta vaihtoehtoa?" kysyi Starr. "Me kaikki tahdomme kessun takaisin, eikö?"
"Kyllä meillä vaihtoehto on." Titanos nyökkäsi, viittoen Crusin vierelleen, jotta muutkin näkisivät karttalaitteen heijastuksen. "Toinen reitti veisi meidät itään. Jos marssisimme läpi yön ja pysähdymme vain kun on aivan välttämätöntä, pääsisimme viimeistään aamun sarastaessa Bravo-tiimin laskeutumispaikalle, ja sitä myötä vetäytymään planeetalta nuolemaan haavojamme, ja raportoimaan löydöksistämme. Tiedän, matka tuntuu pitkältä, ja mahdolliset muutokset säässä vaikeuttaisivat matkaa entisestään, mutta se on tällä hetkellä todennäköisin selviytymismahdollisuutemme."
"Entä kessu? Emme kai me jätä häntä tänne?" Cassie kohotti katseensa rikkonaisten linssiensä takaa. "Hän on raahannut meistä jokaisen läpi helvetin kerta toisensa jälkeen, ja näinkö me sen hänelle korvaamme?"
"Phobos itse ohjeisti meitä toimimaan näin. Tiedät sen kyllä." Titanos puolsi ehdotustaan. "Tuskin kukaan meistä haluaa lähteä ilman tovereitamme, mutta kuinka todennäköistä lopulta on, että löydämme ketään elossa? Olemme nähneet täällä vain kuolemaa siitä lähtien kuin saavuimme, ja uskallan väittää, ettei kenessäkään meistä ole enää tarpeeksi virtaa pistämään hanttiin näille Diameille."

Harva näistä sotilaista olisi ollut valmis sitä myöntämään ääneen, mutta Titanos oli oikeassa. Heidät oli nyt ruokittu ja lääkitty, mutta he olivat silti räikeästi alakynnessä. Koska kaupunki tuntui olevan Diamien operaation keskiössä, olisivat nämä olleet jo valmiiksi varautuneita tunkeilijoihin, ja mikäli Phoboksen tiimi olisi jäänyt kiinni kaupungin rajojen sisällä, eivät Diamit varmasti olisi ottaneet niinkin lähelle uskaltautunutta vihollista kevyesti, vaan vartiota olisi kiristetty entisestään. Kanjoni, josta Titanos oli puhunut, vaikutti lähinnä erinomaiselta pisteeltä järjestää väijytys Hydruslaisten pään menoksi, joten ongelmia saattaisi koitua jo ennen kuin he saavuttaisivat koko kaupunkia. Sitten taas toisaalta, koko yön kestävä vaellus paksussa hangessa, loukkaantunut Erida matkaa hidastamassa, ei sekään kuulostanut houkuttelevalta. Eivätkä sotilaat tienneet, olisivatko Bravon alukset edes toimintakunnossa, tai olivatko Diamit ennättäneet jo niidenkin luokse.
Samaan aikaan kun Hydruslaiset kävivät keskusteluaan, olivat Amarant ja Shinea tulkanneet sotilaiden puheet, ainakin pääpiirteittäin, toisille YPP:n matkalaisille. Heihin näiden sotilaiden päätös ei kuitenkaan vaikuttaisi. He puskisivat silti tiensä läpi tuon edellämainitun kanjonin, sillä heidän tehtävänsä olisi ohi vasta, kun Phoboksen kohtalo oli kiistatta selvä. Shineasta näkyi päällepäin, että hänestä teki pahaa kuunnella sotilaiden puhuvan Phoboksen hylkäämisestä, mutta hän ymmärsi myös näiden näkökulman.
Lopulta Gemini tuli metsästäjien suuntaan, ja kertoi heidän tulleen pitkin hampain yhteisymmärrykseen siitä, että kanjoni olisi heidän seuraava kohteensa. Yhteisen sävelen perusteeksi oli muodostunut juurikin YPP:n läsnäolo. Moni tiimistä tuntui luottavan metsästäjiin, ja mikäli heillä olisi edes pieni mahdollisuus saada kersanttinsa tiimeineen takaisin näiden avulla, halusivat he tarttua siihen.

"Huutoahan siitä tulee kun kessu kuulee, että niskuroimme suoraa käskyä vastaan..." Gemini hekotteli vaivautuneena.
"Kiitos, Gemini." Shinea sanoi, ja sai Geminin hieman hämilleen. "Tiesin ettet hylkäisi veljeäni. Olet tosiystävä."

Gemini jätti vastaamatta, nyökkäsi vain. Shinea tiesi, että Phobos ja Gemini olivat jo Hydruksen armeijaan liittyessään puhaltaneet yhteen hiileen tilanteessa kuin tilanteessa. He olivat tavanneet koulutuksen ensimmäisenä päivänä, ja vaikka he jakoivatkin saman tuvan kahdeksan muun alokkaan kanssa, oli heistä nopeasti tullut erottamaton parivaljakko. Kaiken tämän ajan jälkeen Geminin oli varmasti mahdotonta vain antaa Phoboksen jäädä jälkeen, ainakaan tietämättä mitä tälle oli tapahtunut.

"Titanos pyysi minua sanomaan, että tarvitsemme teidän apuanne eräässä pienessä operaatiossa, ennen kuin jatkamme matkaa." Gemini jatkoi, suunnaten puheensa nyt pääasiassa metsästäjien suuntaan.

Metsästäjät katsahtivat toisiaan, ja varsinkin Indigon ja Razerin kasvoilla paistoi tietty epäilys, sillä he tiesivät, mitä toiset eivät tienneet tästä sotilasjoukosta. He päättivät kuitenkin leikkiä mukana ainakin toistaiseksi, vaikka vain osoittaakseen yhteistyökykyisyyttään, ja vällttääkseen herättämästä epäilyksiä. He seurasivat Geminia takaisin luolan suuntaan, jossa Serpeth-niminen sotilas jo odotti, purkaen repustaan pieniä paketteja, joiden kyljessä komeili räjähdysherkän materiaalin varoitusmerkki.

Paria tuntia myöhemmin Harom seisoi tehtaansa valvomossa, ja seurasi kuinka Diamit raatoivat raskaiden koneiden parissa. He olivat saaneet suuren osan työstään tehtyä, ja lastasivatkin nyt työnsä hedelmiä materiaalinkuljetukseen tarkoitettujen lavakiitureiden kyytiin. Tehtävää oli vielä paljon, mutta pian he voisivat heittää hyvästit tälle pakkasen raiskaamalle hautakammiolle. Mutta vaikka miehistö odottikin lähtöä mielet keveinä, oli Haromin ilme sitäkin kirkkaampi, miltei säteilevä. Hän piti kättään tiukasti manttelinsa taskussa, ja pyöritteli jotakin kämmenensä sisässä, ikään kuin olisi suorittanut jonkinlaista uskonnollista rukousriittiä. Tästä ei tosin ollut kyse, vaan Haromin mieli harhaili Wayn perheessä, ja etenkin Shineassa, joka oli puoli vuotta aiemmin päässyt lipsahtamaan hänen käsistään, vain palatakseen jälleen hänen ulottuvilleen, ja vieläpä tällaisella hetkellä. Oliko se sattumaa, vaiko kohtalo? Ehkä Shinea oli kuullut Haromin olevan Ocamarilla, ja oli päättänyt palata hänen luokseen? Harom saattoi jo kuulla mielikuvissaan kaikki ne anteeksipyynnöt, joita Shinea hänelle vuodattaisi, nähdä tämän pikimustat, kyynelten kostuttamat silmät tapittavan hänen omiaan tämän madellessa hänen edessään ja vannovansa ettei enää ikinä saattaisi rakastaan häpeään. Ja Harom tiesi antavansa anteeksi. He olivat olleet erossa puoli vuotta. Se lienee tarpeeksi suuri rangaistus, ainakin toistaiseksi.
Haromin ajatus katkesi hänen viestimensä piippaukseen. Nopeasti hän vastasi, mutta kuullessaan soittajan äänen hänen verensä jäätyi, ja kaikki ilo hänen kasvoillaan karisi pois.

"Et ole antanut tilanneraporttia sovitusti, Harom." pehmeän rauhallinen ääni puhui Haromin korvaan, mutta jokainen sana oli Hydruksen petturille kuin myrkkyä, tuntuen saastuttavan tämän korvakäytävän pelkällä soinnullaan.
"O-olen pahoillani. Viime päivät ovat olleet sen verran tilannerikkaita, etten ole suoraan sanoen muistanut." Harom vastasi ääni, ja koko kroppa jäykkänä.
"Ongelmia?" miesääni tiedusteli, ja kuului selvästi ottavan kaiken ilon irti Haromin äänestä huokuvasta jännityksestä.
"Ei tietenkään. Kaikki on kyllä hoidossa. Olemme saaneet prototyypin viimeistelyjä vaille valmiiksi, ja lastaamme sitä parhaillaan siirtoa varten." Harom vakuutteli, selvittäen kurkkuaan, ennen kuin jatkoi. "Hydruksen armeijan rippeet ovat olleet hönkimässä niskaamme, mutta koska meillä on ystäviä oikeassa paikassa, heistä ei ole ollut mitään vastusta. Niin, ja tästä sinä tulet pitämään: heitä johtanut Phobos Way on hallussamme."
"Way." kuului ääni toistavan, ja tätä lyhyttä sanaa seurasi tyytyväinen naurahdus. "Hyvää työtä, Harom. Saat halutessasi kuulustella häntä, kunhan vain muistat että hänet on pidettävä elossa."
"Asia selvä." Harom kuittasi, mutta vaikeni hetkeksi, aprikoiden uskaltaako enää jatkaa keskustelua pidemmälle. Uhkarohkeus vei voiton. "On myös jotain muutakin...YPP:n metsästäjät ovat täällä, ilmeisesti avustamassa Hydruslaisia. Shinea Way on heidän mukanaan."
"Vanha suola janottaa, Harom?" ääni toisessa päässä kiusoitteli, arvaten heti mihin suuntaan Harom oli keskustelua viemässä.
"En tiedä voisiko sanoa ihan niinkään. Emmehän me edes ole koskaan eronneet." Harom naurahti niin kuivasti, että Azmean aavikotkin kadehtivat.
"Minusta hän ei jättänyt paljoakaan arvailun varaan." ivalliseksi muuttunut ääni piikitteli.
"Jos sinä ja keisari vain sallitte, niin haluaisin hänet itselleni, kunhan tämä kaikki on ohi." Harom jatkoi, sivuuttaen äänen piikittelyt kuin ei olisi niitä kuullutkaan. "Olkoon se vaikka palkkioni tästä tehtävästä."

Hetken aikaa oli hiljaista. Harom oli jo aivan varma, että oli ylittänyt jonkin rajan, jota ei tämän toisessa päässä puhuvan miehen kanssa vain ylitetty seurauksitta.

"Hän ei siis vielä ole hallussanne?" ääni kysyi lopulta.
"Ei vielä." Harom vastasi, ja ote hänen taskussaan olleesta objektista kiristyi. "Se on kuitenkin vain ajan kysymys."
"Ehkäpä palaamme asiaan sitten, jos saat hänet kiinni. Tiedät varmasti omakohtaisesti, kuinka liukkaasti Wayt liikkuvat." ääni tuumi. "Juuri nyt Wayn pikku partiolaiset ovat sinun ensisijainen huolenaiheesi. YPP mutkistaa asiaa vielä entisestään. Et saa jättää jälkeäkään läsnäolostanne Ocamarilla heille löydettäväksi. Ihanteellisinta olisi, jos tappaisit heidät kaikki, mutta pääasia on ettei meitä yhdistetä Ocamariin. Tyri tämä, ja se olet sinä jonka perään keisarikunta tulee seuraavaksi."

Harom ei pelännyt moniakaan asioita, mutta tätä miestä hän pelkäsi, ja tiesi että tämä tarkoitti jokaista uhkaustaan. Harom katui jo, että oli uskaltanut pitkittää keskustelua, ja pyrkikin lopettamaan sen mahdollisimman nopeasti, mutta yritykset kariutuivat viestimen toisella linjalla olleeseen puheluun, jonka saapumisesta viestin ilmoitti kummallekin osapuolelle hennolla vinkaisulla. Haromin kanssa keskustellut mies käski ottamaan puhelun vastaan, ja yhdistämään hänet linjoille. Tämä halusi kuulla omin korvin, mitä oli tekeillä. Harom teki vastahakoisesti kuten käskettyä, ja kuuli erään Diamisotilaansa äänen puhuttelevan itseään. Tämä Diamipartion johtaja antoi raportin Hydruksen sotilaiden ilmiannetusta piilopaikasta kaivostunneleissa. Leiri oli jo hylätty, mutta maassa näkyi lukuisia jälkiä, joita partio oli lähtenyt seuraamaan. Ahtaalle ajetut Hydruslaiset olivat käyneet huolimattomiksi, ajatteli Harom, mutta hetken kuluttua epäilys alkoi kalvaa hänen mieltään, ja se vain kasvoi sitä mukaa kun Diamit etenivät tunneleihin löydöstensä perässä. Nämä olivat Phoboksen miehiä. Heiltä tällainen oli liiankin huolimatonta. Ellei sitten...

"Pysähtykää! Heti!" Harom huudahti viestimeensä, mutta kuuli vastauksekseen kilahtavan äänen, jota seurasi korvia huumaava rysähdys, ja yhteys katkesi.

Ansa. Ne paskiaiset olivat osanneet odottaa heidän partiotaan, ja virittäneet tunnelit räjähtämään, jättäen tarkoituksella näkyviä jälkiä partion seurattavaksi. Harom muisti etäisesti, kuinka vastaavanlaisista ansaviritelmistä oltiin keskusteltu hänen vielä ollessaan Hydruksen armeijan leivissä. Hiljaa hän manasi itselleen, kun ei ollut hoksannut tilanteen oikeaa laitaa ajoissa. Harom havahtui pahaenteiseen, vahingoniloiseen hykertelyyn, joka kuului alkuperäisen soittajan linjalta. Tämä oli kuullut kaiken, ja tiesi Haromin mokanneen. Harom veti syvään henkeä ja nielaisi raskaan palan kurkustaan.

"Muista mitä sanoin, Harom." linjoille jäänyt ääni painotti tilanteeseen sopimattoman hyväntuulisesti, sulkien sitten hänkin yhteyden, jättäen Haromin kuuntelemaan tyhjän linjan tuuttausta viestin korvallaan.

Haromin käsi tärisi, epäusko maalasi hänen kasvojaan hänen lopulta laskiessaan viestimensä alas. Saatuaan ajatuksiaan edes hieman kasaan, alkoi pelko väistyä hillittömän vihan tieltä, ja mies paiskasikin viestimensä valvomon nurkkaan, heittäen joutessaan myös toimistotuolinsa tehdasmaiseman avaavaan paksuun panssarilasiin, ja potkaisten pöydänkin nurin. Kiukkua kihisten mies marssi ulos. Nyt jos koskaan oli hermosauhujen paikka. Sen jälkeen hän keskittyisi Phobokseen. Haromin oli annettu lupa kuulustella vankiaan, ja juuri sen hän tekisi, sikäli jos muistaisi antaa Phobokselle puheenvuoroa iskujensa välissä.

Titanos kohotti katseensa kaukaa kuuluneen räjähdyksen suuntaan, ja virnisti. Ansa oli toiminut kuin unelma. Räjähteet, se vähä mitä heillä oli ollut jäljellä, olivat varmasti tarpeeksi romauttamaan osan tunneleista, pysäyttämään vainoajat ja peittämään heidän jälkensä. Tunnelin ulkopuoliset jäljet eivät olleet aivan yhtä helposti hoidettavissa. Lumi oli petollinen, ja jokainen liike jätti oman selkeän painaumansa sen pintaan. Monissa muissa oloissa olisi jäljille voinut löytyä selitys muista elollisista olennoista, mutta Ocamar oli tässäkin suhteessa aivan omaa luokkaansa. Hydruslaisten ja YPP:laisten oli nyt vain toivottava, että räjähdys oli ajanut Diamien rivit edes sen verran sekasortoon, että seuraava lumipyry ennättäisi levittäytymään alueelle ja peittämään heidän polkunsa.
Vielä hetken matkaa taitettuaan joukkio saapui määränpäänään pitämänsä kanjonin suulle, ja heidän eteensä avautui näkymä, joka veti jokaisen heistä sanattomaksi. Koko kanjonin pohja koostui valtavasta metsästä, puista jotka kasvoivat huimiin korkeuksiin, puoleen runkoonsa asti täysin oksattomina. Puut olivat umpijäässä, ja niiden latvojen tiheät oksistot olivat muodostaneet suojan kanjonin ylle, mikä oli estänyt lunta päätymästä maahan asti. Ajan saatossa lumi oli tiivistynyt kiinteäksi katoksi, saaden tämän metsän näyttämään ihmiskäsin jääkristalliin kaiverretulta sokkelolta, sen puiden rungot kuin kimaltavat tukipilarit valkeaa lumikattoa tukien. Joukkio katseli edessään kohoavaa luonnon ihmettä lumoutuneina. Zenithia toisten ihmetys tosin huvitti. Vaikutti siltä, että mies ei ollut metsässä ensimmäistä kertaa. Varovaisin askelin saattue eteni syvemmälle metsän labyrintteihin, varoen joutumasta erilleen toisistaan koukeroisilla poluilla. Metsässä näkyi merkkejä taannoisesta elämästä, mutta myös huomattava määrä vanhempiakin jälkiä, arviolta muistoja Ocamarin sodan ajoilta. Osa rungoista oli laserin polttamia, energiamiekkojen arpeuttamia ja koneiden runnomia. Ehkä tämä metsä oli jo tuolloin toiminut jonkinlaisena piilopaikkana Ocamareille? Yhtä kaikki, jäljet jatkuivat syvemmälle metsään, ja koska metsän molemmat sivut olivat suljettu kanjonin seinämien toimesta, oli näiden jälkien seuraaminen ainoa vaihtoehto.
Yllättäen Erida voihkaisi kovaan ääneen tuskaansa, saaden retkikunnan pysähtymään, ja Cassien kumartumaan potilaan vierelle. Titanos komensi toiset lepäämään, ennen kuin marssi lääkärin ja potilaan vierelle.

"Mitä nyt taas?" Titanos tuhahti turhautuneena.
"Kipulääkkeen vaikutus lakkaa. Annan hänelle toisen annoksen." Cassie selitti, penkoen samalla hoitolaukkunsa sisältöä, etsien metsästäjiltä saamiaan välineitä.
"Meillä ei ole varaa tällaisiin kohtauksiin." Titanos mutisi. "Diamit voivat olla jo aivan perseissämme kiinni."
"Ehdotatko ennemmin, että jätämme Eridan tänne?" Cassie kähähti tulikivenkatkuisesti, mulkaisten alikersanttia mustilla silmillään.

Titanos huokaisi, ja viittoi tiimiä kokoontumaan ympärilleen. Nopeasti hän jakoi ohjeet. Crus ja Serpeth saivat tehtäväkseen tiedustella metsää hieman edemmäs, mutta saivat ehdottoman kiellon käydä yksinään vihollisen kimppuun, jos sellaisia löysivät. Starr puolestaan sai komennuksen palata tulosuuntaan, ja jäädä vahtiin mahdollisten jäljittäjien varalta. Tämän jälkeen Titanos suuntasi metsästäjien luokse, ja alkoi puhutella heitä.

"Haluaisiko joku teistä liittyä miesteni seuraan tiedusteluryhmään?" Titanos kysyi, vilkuillen silmällään vuoron perään kutakin metsästäjää, kuin myös Shineaa.
"Mikäs siinä." Amarant tarjoutui liki välittömästi.
"Hienoa. Ota mukaan mitä tarvitset, mutta tee se nopeasti." Titanos hymähti, ja katsahti sitten toisten suuntaan. "Tarvitsemme myös jonkun metsän rajaan vahtimaan selustaamme Starrin kanssa."
"Miltä kuulostaa, Razer?" Amarant huikkasi olkansa yli, katsoen parhaaksi olla edes ehdottamatta omaa työpariaan, muistaen tämän ja Starrin välisen kitkan.

Razer kieltäytyi aluksi jyrkästi, mutta pelkkä katse Indigolta sai tämän muuttamaan mieltään. Kuinka Razer olikaan saattanut unohtaa...Indigo halusi selvästi tehdä uuden luotauksen, kun osa Hydruksen sotilaista oli erillään, jotta saisi edes suuntaa-antavan arvion epäillystä petturista. Razerin tarvitsi vain omalla tahollaan pitää silmänsä auki kaikkien varomerkkien varalta, ja ennen kaikkea pitää Starr poissa muun ryhmän luota tarpeeksi kauan, jotta tämä saataisiin joko suljettua pois epäiltyjen listalta, tai varmistettua syylliseksi.

"Hyvä on, mutta sopiiko, että otan myös oppaamme mukaani?" Razer tiedusteli, haluten raahata työpariaan häiritsevän tekijän kauemmas, jotta Aqualidi voisi luodata rauhassa.
"Ei käy. Hän ei lähde silmistäni hetkeksikään." Titanos vastasi välittömästi.
"Puhut kuin sinulla olisi niitä useampikin." Zenith kuului vittuilevan kauempaa.

Razer vilkaisi Indigoon, joka näytti antavan toverilleen merkin, että tämä hyväksyisi käskyt tällaisenaan. Zenith tulisi haittaamaan Indigon kykyä, mutta hänen pitäisi silti kyetä ainakin suurpiirteiseen arvioon siitä, oliko kukaan leiristä lähtevä heidän epäilemänsä petturi.
Kun Titanos palasi omiensa luokse, tyytyväisenä YPP:laisten yhteistyökykyyn, Indigo veti Amarantin sivuun, ja kehotti tätä ehdottomaan varovaisuuteen. Aluksi Amarant oli vääntää varoituksen vitsiksi, mutta naisen kasvojen ilme kertoi tämän olevan haudanvakavissaan. Amarant vastasi naisen varoituksiin nyökkäyksellä. Hän uskoi tämän liittyvän siihen, mikä ikinä Indigoa olikaan vaivannut tunneleissa. Tämän enempää ei kaksikko kuitenkaan ennättänyt asiasta keskustelemaan, sillä Crus ja Serpeth olivat jo käyneet malttamattomiksi. Amarant liittyi heidän seuraansa, ja kolmikko katosi metsän sokkeloihin. Razer ja Starr lähtivät myös omia jälkiään takaisinpäin, kumpikin hapanta naamaa näyttäen. Toisten päästyä riittävän etäälle alkoi Indigo jälleen luotaustyönsä, kiinnostuneena näkemään, kuinka kolmen sotilaan poistuminen ryhmästä vaikutti siihen ylipursuavaan tunteeseen, jonka hän oli tunnelissa aistinut.
Cassie oli saanut Eridan jälleen rauhoitettua, ja nyt mies nukkui jälleen rauhallisena paariensa pohjalla. Nainen huokaisi helpotuksesta, ja alkoi pakata välineitään takaisin hoitolaukkuunsa. Noustessaan ylös hän pisti merkille Shinean, joka tuijotti tyhjyyteen puuta vasten nojaillen, arvatenkin huolissaan veljestään. Cassie päätti mennä naisen luokse, ja istuutua tämän vierelle. Ele sai Shinean kyllä kohottamaan katseensa, muttei sen enempää. Cassie hymyili Shinealle ystävällisesti, ja tarttui sitten laseihinsa ja alkoi hennosti puhdistamaan linssejä, varoen rikkomasta niitä yhtään enempää. Shinea katseli naista arvioivasti. Hän oli itsekin aloittanut uraa Hydruksen armeijassa, mutta muutaman huonon valinnan vuoksi uralta oli katkennut siivet jo hyvissä ajoin ennen ensimmäistä nousuaan. Cassie oli hänelle kuin välähdys siitä, mitä hänestä olisi voinut tulla, jos asiat olisivat aikoinaan menneet toisella tavalla. Tosin, kenttälääkärin sijasta Shinea olisi toiminut ennemmin mekaanikkona.

"Miten jakselet, Way?" Cassie kysyi lopulta, laskien lasinsa takaisin silmilleen.
"Olosuhteisiin nähden ihan hyvin, kai..." nainen vastasi epävarmasti, mutta päätti painottaa vielä jotakin, joka oli särähtänyt hänen korvaansa väärällä tavalla. "Ja arvostaisin enemmän puhuttelua etunimellä."
"Ihan kuin veljesi." Cassie naurahti. "Hän tosin muotoili asian hieman eri tavalla."

Shinea osasi arvata tuon sanomattakin. Hän tiesi veljensä kärkeväksi kielestään, kun aihetta sille tämän mielestä oli. Hän tiesi myös, että Wayn suvun nimi oli painanut tätä paljon raskaammin ja pidempään kuin häntä itseään, eikä tämä hyväksynyt sitä, että tämä määriteltäisiin Karm Wayn maineen mukaan, vaan omilla ansioillaan, persoonana, eikä jonkin itseään suuremman jälkeläisenä.

"Tiedän että Gemini on tuntenut Phoboksen jo pienen ikuisuuden, mutta oletteko te kaikki tuttuja alokasajoilta asti?" Shinea päätti udella hieman enemmän tästä kaikenkirjavasta poppoosta, jonka Phobos oli ympärilleen saanut kerättyä.

Cassie alkoi kertoa suurpiirteistä kuvaa tiimin historiasta. Gemini tosiaan oli roikkunut mukana alusta asti, ja tämän jälkeen kelkkaan olivat hypänneet Serpeth ja Starr, muutaman muun sotilaan ohella, joista osa oli kaatunut jo aiemmin, osa taas liittynyt Phoboksen mukaan tehtävälle, jolla olivat kadonneet. He olivat tavanneet Hydranarian niemimaan sotaharjoituksissa. Titanos oli puolestaan tarttunut mukaan Hydruksen pohjoisosien kriisialueilta, jonne Phoboksen tiimi oli lähetetty avustamaan jo entuudestaan paikalle lähetettyä iskujoukkoa, jonka johdossa Titanos oli ollut. Pohjoinen oli hyvin rauhatonta aluetta, ja vaikka armeija pysyi pääasiassa kaukana alueen keskinäisistä konflikteista, oli tuolloin, syystä tai toisesta, tehty poikkeus. Siinä vaiheessa, kun Phobos sotilaineen saapui apuun, oli Titanoksen ryhmä tuhottu miltei viimeiseen mieheen. Shinea kertoi kuulleensa tapauksesta sivumennen, muttei osannut kuvitella tilanteen olleen aivan noin paha. Phobos oli uhmannut suoria käskyjä ylemmiltään raahatakseen tiiminsä rippeet pois vaara-alueelta, hyläten tehtävän välttyäkseen ylimääräisiltä tappioilta. Titanoksen kohdalla tämä raahaaminen oli ollut kirjaimellista, ja maksanut miehelle tämän silmän. Ilman Phobosta hinta olisi ollut monin kerroin suurempi. Virgo oli puolestaan saanut tilapäisen siirron Phoboksen tiimin tarvitessa pätevää mekaanikkoa, ja kun tämän oli ollut aika palata omiensa pariin, oli tämä anonut pysyvää siirtoa Phoboksen alaisuuteen. Ilmeisesti ryhmän henki oli tarttunut nopeasti. Crus, Draco ja Erida olivat niin ikään tulleet siirron kautta yli neljä vuotta takaperin, täydentämään Phoboksen osaston rivejä erään Chimeroksen vuoristossa sattuneen lentoturman jälkimainingeissa, jossa Phobos oli menettänyt lukuisia tovereitaan.
Shinea toki tunsi tämän tapaturman entuudestaan, mutta vältti mainitsemasta asiasta, edes siinä vaiheessa kun Cassie kertoi Phoboksen tuonaikaista poissaolosta työtehtävistään. Ilmeisestikään Phobos ei ollut kertonut, että tuon tapaturman yhteydessä Wayn perhe oli menettänyt yhden omistaan; Elara Wayn, Shinean ja Phoboksen äidin ja Karm Wayn syvästi rakastaman vaimon. Myös Karm itse oli ollut osallisena tapauksen jälkimainingeissa, ja palannut kotiin pelkkänä aaveena entisestä itsestään. Mutta Shinea ei kertonut tästä sanallakaan, kuunteli vain kuinka Cassie jatkoi puhettaan kuin tuo tapaturma olisi ollut vain yksi sadoista vastaavista, ja tälle se varmasti olikin. Jos Phobos ei ollut asiasta puhunut, ei Shinea kokenut asiakseen tehdä sitä veljensä puolesta.
Cassie oli huomannut, että Shinean ilme oli huomattavasti synkistynyt hänen puhuessaan Chimeroksen tapauksesta, ja päätti siirtyä nopeasti eteenpäin.

"Minä puolestani olen tiimin tuorein jäsen. Sain komennuksen liittyä kessun alaisuuteen heti koulutukseni päätyttyä." Cassie jatkoi. "Ensin ajattelin, ettei hän katselisi kaltaistani amatööriä pitkään, vaan delegoisi minut eteenpäin kuin dinin kolikon, olihan hän sentään Wayn perillinen, oikea kuuluisuus."
"Auts." Shinea kommentoi lyhyesti. "Kai hän oli hellävarainen kanssasi?"
"Joinakin öinä kuulen edelleen korvieni soivan siitä läksytyksestä, jonka hän minulle sukunimensä käyttämisestä antoi." Cassie nauroi keveästi, ja lainasi Phoboksen sanoja ulkomuistista, muuttaen vielä äänensä matalammaksi imitoidakseen kersanttiaan. "Jatkossa Way-nimellä puhuttelut otan vastaan yrityksinä hankkiutua minusta eroon, ja suhtaudun niihin asianmukaisesti. Kutsu minua Wayksi taistelukentällä, ja maalaat kasvoihini kirkkaan maalitaulun vihollisillemme. Voisit yhtä hyvin ampua minut itse. Tässä saatanan lafkassa on vain yksi kersantti Way, ja se en ole minä."
"Jotain tuollaista arvelinkin." Shinea naurahti pinnallisesti. "Tosin odotin enemmän paasausta suvun perintöön valjastamisesta ja tyhjien odotusten ylläpitämisestä."
"Nekin asiat ovat tulleet ajan saatossa selviksi." Cassie myönsi. "Sen jälkeen hän onkin sitten kohdellut minua hyvin. Hän ja muu tiimi ottivat minut välittömästi omakseen, ja heiltä olen oppinut Hydruksen sotilaana toimimisesta enemmän kuin keltään kouluttajalta sitten alokaskauteni."

Shinean jatkaessa Cassien kanssa keskusteluaan, Indigo yritti parhaansa mukaan keskittyä luotaukseen. Hänen aistimuksensa olivat edelleen utuisia, vain suuntaa-antavia aaltoja kaikenkirjavista tunteista, jotka vallitsivat hänen ympärillään. Naisen päässä jyskytti hänen yrittäessään väkisin nähdä enemmän kuin oli mahdollista. Hänen luotaustaan häirinnyt vaikutus oli kuin läpinäkyvä pressu, joka oli vedetty hänen silmilleen. Yllättäen hän kuitenkin havaitsi jotakin uutta, joka sai hänet avaamaan silmänsä, ja huikkaamaan lähistölle jääneen Salemin rinnalleen. Nopeasti nainen kuiskutti kadetille ohjeita, jotka saivat nuoren Azmealaisen kasvot kalpenemaan.

"Etsi Amarant. Juokse, äläkä pysähdy ennen kuin löydät hänet."

Sanat kummittelivat Salemin mielessä vielä senkin jälkeen, kun hän oli vetänyt virka-aseensa esiin, ja pinkaissut jäisen metsän labyrintteihin, herättäen koko muun leirin huomion. Hän ei välittänyt muista, sillä Indigo kuului jo pistävän Hydruksen sotilaita ojennukseen leiristä kantautuvista huudoista päätellen. Hän vain rukoili mielessään, että ennättäisi perille ajoissa.
Ja juuri sillä samaisella hetkellä, vielä jonkin matkan päässä luokseen pyrkivästä kadetistaan, tunsi Amarant aseen piipun painautuvan takaraivoaan vasten.

To be Continued...

[Salem]

Chapter 14. Murderous Intent

Leirissä tilanne oli jotakuinkin kaoottinen. Titanos oli alkanut täyden huutokilpailun Indigon kanssa, väittäen YPP:n väen juonivan jotakin heidän selkänsä takana. Indigo puolestaan vastasi täyslaidallisella, syyttäen Titanosta ja kumppaneita selkäänpuukottajiksi. Shinean tämä tilanne oli yllättänyt aivan täydellisesti. Hän oli vilahdukselta nähnyt, kuinka Salem oli pinkonut metsään, ja tästä tuohtuneena oli Titanos alkanut vaatia Indigolta selitystä, mikä oli johtanut riitaan. Titanos oli syytösten lennellessä saanut ison osan muistain tiimin jäsenistä taustatuekseen. Shinea nousi jaloilleen ja otti muutaman nopean harppauksen toisia kohti, mutta kuuli sitten äänen, joka sai hänet pysähtymään.

"Anna heidän olla." Zenithin rauhallinen ääni tokaisi, saaden Shinean kääntymään etäämmällä istuvan miehen suuntaan. "He tuulettavat vain ilmaa."
"Niin, sen verran äänekkäästi että kohta Diamit ovat kimpussamme." Shinea puuskahti.
"Se on sen ajan murhe." Zenith kohautti laiskasti olkiaan. "Ainakin he saavat puhua suunsa puhtaiksi ja lopettaa pikkumaiset salailunsa toistensa ympärillä."

Shinea tuhahti tyytymättömänä. Zenith ei selvästikään osannut ottaa tätä tilannetta vakavasti. Tosin, Zenith oli leirissä ainoa, jota riita ei edes koskenut. Tämä viis veisasi Phoboksesta, eikä liioin muistakaan Hydruksen sotilaista. Mitä tuli metsästäjiin, oli hän jo täyttänyt lupauksensa, eli vienyt heidät Hydruslaisten luokse. Zenith olisi varmasti jo aikaa sitten lähtenyt omille teilleen, jos Titanos olisi sen sallinut, sen sijaan että olisi vahtinut tätä kuin haukka. Itse asiassa Titanoksen suhtautuminen Zenithiin tuntui hieman omituiselta. Mikä tuossa miehessä oli sellaista, ettei tätä voinut päästää silmistä? Indigo näytti olevan asiasta täysin samoilla linjoilla, joskaan ei aivan yhtä äänekkäästi. Toisaalta, Zenith ei ollut osoittanut kauheasti vastahakoisuutta heidän seurassaan pyörimiseen, ja vähäisetkin mutinat oli hiljennetty hyvin pienellä vastarinnalla. Juoniko mies jotakin? Jos tämä todella oli haaksirikkoutunut Ocamarille, kuten oli väittänyt, kaiken logiikan mukaan tämä tarvitsi heitä päästäkseen pois. Tai ainakin heidän aluksiaan. Shinea ei olisi kamalan yllättynyt, vaikka Zenith varastaisi heidän aluksensa sillä sekunnilla kun se ilmaantuisi näköpiiriin.
Shinea pudisti päätään. Nyt ei ollut oikea aika pohtia Zenithin motiiveja. Titanoksen ja Indigon riita oli nimittäin vain yltymässä. Jättäen salaperäisen miehen neuvot omaan arvoonsa, Shinea jatkoi matkaansa väittelevän kaksikon tykö. Zenith virnisti ja nousi verkkaisesti ylös, alkaen tomuttaa vaatteitaan irtolumesta, ennen kuin loi katsauksen metsän syvyyteen, summittain samaan suuntaan johon Salem oli kadonnut.

"Olisin odottanut, että Karm Way olisi jättänyt YPP:lle perintönään edes vähän tahdikkuutta, mutta sen sijaan te metsästäjät hiippailette selkämme takana kuin mitkäkin haaskansyöjät." Titanos kihisi kiukusta, osoittaen aseellaan Indigoa.
"Sanot sinä, jonka ympärillä kaikki, mukaan lukien ryhmänjohtaja, ovat kuolleet tai kadonneet. Älä luule, että teidän ryhmänne keskuudessa vallinnut tilanne olisi jäänyt huomaamatta." Indigo pisti vastaan, joskaan ei aivan yhtä kovalla volyymilla.
"Mistä helvetin tilanteesta sinä oikein jauhat?!" Titanos karjaisi.
"Lopettakaa, tai kohta planeetan jokainen Diami on niskassamme!" Shinea yritti saada sanansa kuuluviin.
"Eiköhän se ole jo myöhäistä tässä vaiheessa." Titanos murahti, irrottamatta katsettaan Aqualidista edessään. "Se Azmealainen luultavasti palaa kohta Diamit mukanaan."
"YPP ei tee sopimuksia Diamien kanssa. Tämä tehtiin keisarille, ja koko Arcanalle äärimmäisen selväksi Hydruksen valtauksen jälkeen." Indigo vastasi, yrittäen silmämääräisesti arvella vastapuolesta, mistä naruista uskaltaisi vedellä, ja kuinka paljon paljastaa havainnoistaan. "Ja mikäli muistini ei kamalasti rakoile, oli Hydruksen oma armeija ja hallinto täynnä Diamimyönteisiä pettureita, joista yksi on tälläkin hetkellä Ocamarilla Diamien asialla...tai siis, ainakin se yksi joka meillä on jo tiedossamme."

Indigo loi katsahduksen sotilaisiin Titanoksen takana, eikä ele jäänyt yksisilmäiseltä alikersantilta huomaamatta. Pienen hetken ajaksi mies jäikin täysin sanattomaksi. Indigo pohti, oliko reaktio syntynyt oivalluksesta, ettei joku tässä ryhmässä ollutkaan nauttimansa luottamuksen arvoinen, vai paniikista, joka syntyi kiinnijäämisen pelosta, ja siihen liittyvistä väistämättömistä seurauksista. Muutkin sotilaat vilkuilivat vaivihkaa toisiaan. Heidän luotto toisiinsa oli ehkä rautainen, mutta oikeissa olosuhteissa rautakin ruostuu. Oli selvää, että moni heistä oli ainakin ohimennen pohtinut juuri sitä samaa, mitä Indigo nyt vihjasi. Eikä ihme. Diamien ote heistä oli heti alkuunsa ollut dominoiva, ja heidän iskunsa yliluonnollisen tarkkoja. Petollinen käärme heidän keskuudessaan olisi selittänyt paljon.

"Mitä sinä kuvittelet meistä tietäväsi, mokoma Aqualidi-noita?" Titanos sai lopulta kakaistua.
"Vain sen mitä syntymässäni saamani aistit minulle kertovat. Olen tunneleilta asti aistinut keskuudessanne välitöntä murhanhimoa. Sellaista, joka on luontaista vain niille, jotka palavat halusta päästää ympärillään olevat päiviltä. Ja se tunne on ollut vahva." Indigo selitti, antaen katseensa vaeltaa kunkin Hydruksen sotilaan yli. "Sama tunne iski minuun hetki sitten, tällä kertaa tiedustelemaan lähteneiden suunnasta. Lähetin Azmealaisen kumppanini puuttumaan tilanteeseen, oli se sitten mikä tahansa."

Indigo pisti välittömästi merkille, että Draco-nimisen sotilaan kasvoille maalautui hyvin vaivautunut ilme, eikä asia jäänyt muiltakaan huomaamatta. Gemini, epäröityään vain hetken, otti asiakseen vetää miehen sivumpaan ja aloittaa pikaisen kuulustelun tämän reaktiosta. Keskustelu käytiin Hydruksen kielellä, joten Indigo ei sitä ymmärtänyt. Shinea kuitenkin kuunteli asiasisällön tarkalla korvalla.

"Ethän sinä salaa meiltä mitään, Draco?" Gemini kysyi haudanvakavana.
"U-uskotko sinä tuota Aqualidia?" Draco puolusteli. "Ei minulla ole mitään salattavaa."
"Sanasi sanovat yhtä, mutta koko kehonkielesi kertoo toista." Gemini vastasi tuimasti, mutta pehmitti ääntään huomatessaan, että Draco osapuilleen tutisi hänen edessään. "Kuule, olemme seilanneet samassa veneessä vuosia. Tunnen sinut, ja tiedän milloin valehtelet. Pyydän, jos salaat jotakin, ihan mitä tahansa, kerro se nyt."

Tässä välissä kaikki muutkin osapuolet olivat kääntyneet seuraamaan kaksikon kanssakäymistä. Draco epäröi hetken, ennen kuin selvitti kurkkuaan ja alkoi puhua, tällä kertaa yleiskielellä, joskin selvästi Hydruslaisen aksentin säestämänä. Hänen äänessään oli myös pelkoa ja katumusta.

"Olen pahoillani, metsästäjät." Draco sanoi ja painoi päänsä alas. "Crus pyysi minua olemaan hiljaa."
"Hiljaa mistä?" Titanos kohotti kulmiaan. Häntä silminnähden ärsytti, että Indigo oli ollut oikeassa, mutta varmasti tämän reaktiossa oli myös kosolti pettymystä siitä, että häntä oli pidetty pimennossa jostakin. "Mitä te onnettomat olette menneet tekemään?"
"Crus halusi päästä käsiksi punaiseen paholaiseen." Draco huokaisi lyötynä. "Sanoi tekevänsä mitä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten."

Indigo oli hetkessä Dracon luona, ja painoi tämän voimalla viereistä puunrunkoa vasten. Hydruslaiset reagoivat nopeasti, ja olivat aseineen toimintavalmiudessa, piiput Indigoon suunnattuina. Mutta tämä ei välittänyt. Indigo päinvastoin kiristi otettaan edessään kiemurtelevan sotilaan rinnuksesta, saaden tämän hönkimään äänekkäästi suunsa kautta, sillä puvun kaulus alkoi puristaa. Kaksikon katseet kohtasivat, ja Dracosta tuntui, kuin Indigon katse olisi polttanut tiensä hänen lävitseen.

"Jos Amarantille käy jotakin, olet todella pahassa pulassa." Indigo sanoi, ja hänen äänessään oli suorastaan kieuhuvaa raivoa.

Amarant jähmettyi sijoilleen aseen piipun painautuessa hänen takaraivoaan vasten. Hän ei ollut erityisen yllättynyt tilanteesta, sillä Indigon varoitukset mahdollisista yllätyksistä olivat osaltaan antaneet miehen varautua tällaisiin käänteisiin. Amarant tuijotti suoraan tyhjyyteen, sydän hakaten niin että korvissa pauhasi hänen odotellessaan kuinka rumaksi tilanne vielä kehkeytyisi, mutta kasvoista tätä miehen jännitystä oli mahdoton huomata. Amarantin ilme ei ollut värähtänytkään.
Crus painoi asetta tiukemmin punaihoisen maanmiehensä päätä vasten, Serpethin puolestaan katsellessa sivusta kädet puuskassa. Molemmat olivat siis samassa juonessa. Mutta entä heidän tarkoitusperänsä?

"Rives, eikö niin?" Crus kähähti lopulta. "Hydruksen punainen paholainen on melkoinen nimi kannettavaksi, etenkin YPP:n metsästäjälle."
"Sillä on sekä haittansa että hyötynsä." Amarant vastasi kuivasti mutta totuudenmukaisesti, katse edelleen suoraan jäiseen umpimetsään.
"Aivan varmasti." Crus tuhahti halveksivasti. "Muistutahan minua: kuinka monen hengen hinnalla sinä sen tittelin lunastitkaan?"
"Reaktiostasi päätellen yksi niistä osui lähipiiriisi." Amarant kiersi kysymyksen.

Crus tuhahti äänekkäästi ja iski aseensa perän Amarantin päähän, saaden itseään suuremman miehen horjahtamaan. Crus painoi Amarantin polvilleen hankeen, ja asetti aseensa piipun takaisin tämän päätä vasten.

"Jos tässä maailmassa olisi oikeutta, olisi sinut teloitettu jo ajat sitten. En ymmärrä, kuinka pääsit luikertelemaan itsesi vapaaksi, mutta minä olen enemmän kuin valmis korjaamaan oikeusjärjestelmämme tekemät virheet." Crus moitti edelleen, tarraten vapaalla kädellään Amarantin olkapäähän pitääkseen tämän aloillaan.
"Tappaisitko sinä metsästäjän?" Amarant kysyi, ja hänen äänestään puuttui se pelko, jota Crus oli toivonut siinä kuulevansa. Itse asiassa mies kuulosti olevan vain huvittunut. Se oli tietenkin vain teatteria, mutta niin hyvin esitettyä, että Crus sai aiheen närkästyä. "Siinä vaiheessa teidän pienellä partioporukallanne tulee olemaan suurempiakin huolenaiheita, kuin Diamit."
"Crus. Jos meinaat tehdä jotain, tee se nyt." Serpeth sanoi jykevällä, karhealla äänellä.
"Ennen sitä haluan kysyä sinulta jotakin, punainen paholainen..." Crus jatkoi. "Muistatko miehen nimeltä Lupine?"

Amarantin kylmänviileässä ilmeessä näkyi vihdoin värähdys. Lupine oli nimi, jota mies ei ollut pitkään aikaan kuullut, mutta jolla oli selkeästi häneen vahva vaikutus. Crusilta tämä reaktio ei jäänyt noteeraamatta, sillä hän tunsi jopa Amarantin paksun pakkaspuvun läpi, kuinka miehen koko keho jännittyi. Crus veti kasvoilleen hermostuneen virneen, sillä hän tiesi päässeensä vihdoin ihon alle.

"Niin arvelinkin." Crus sanoi, kun Amarantin vastaus antoi vieläkin odottaa itseään. "Lupine on, tai siis oli, rakas ystävä. Hän oli se, joka otti vastaan kaiken sen paskan joka oikeutetusti kuului sinulle, samalla kun sinä valssasit pois Hydrukselta vapaana kuin myrskykorppi. Se pikku stuntti, josta sinä selvisit, maksoi hänelle kaiken!"

Amarant oli saanut tarpeekseen. Hän tarrasi äkisti Crusin olalleen puristuneeseen käteen, ja heitti sotilaan olkansa yli jäiseen maahan. Crus ei ollut osannut odottaa miehen nopeaa reaktiota, ja hänen puolustuksekseen ampumansa laukaus kajahtikin ilmoille hetkeä liian myöhään, lasersäteen osuessa yhteen jäisistä puunrungoista, jättäen siihen jälleen yhden arven kannettavaksi. Amarant painoi polvensa Crusin ranteen päälle ja veti oman aseensa esiin, painaen sen selällään makaavan Crusin otsaan, kasvoillaan ilme, joka sopi erinomaisesti yksiin hänen liikanimensä kanssa.
Serpeth oli nopeasti Crusin apuna, ja pian hän osoitti oman kiväärinsä piipun Amarantin ohimoon. Kolmikko jähmettyi paikoilleen kuin patsaat, kukin valmiina reagoimaan pienimpäänkin liikkeeseen toistensa taholta.

"Viisainta pudottaa aseesi ja päästää Crus menemään, paholainen." Serpethin kumea ääni rahisi.
"Jospa sinä pudottaisit omasi!" kuului yllättäen uuden osapuolen ääni kauempaa. Kolme Hydruslaista käänsi yhtäaikaiset katseet neljännen äänen suuntaan. Salem oli saavuttanut heidät viimein, ja ase kourassaan silmäili kolmikkoa kiivaasti, puuskuttaen hieman rivakan juoksumatkansa johdosta.
"Älä puutu tähän, Azmealainen." Serpeth kähähti.
"Juuri nyt en ole teille pelkkä Azmealainen. Olen YPP:n kadetti, ja minulla on YPP:n valtuudet pidättää teidät kummatkin, jos häiritsette tehtäväämme." Salem vastasi hampaita kiristellen, yrittäen saada itsensä kuulostamaan mahdollisimman viralliselta.
"Sinulla ei selvästikään ole hajua, kuka tämä mies on!" Crus huusi äkeissään, edelleen maahan painettuna.
"Hän on työparini." Salem vastasi. "Kaikki muu on toissijaista."
Hetken aikaa oli hiljaista. Mitä kaunaa Serpeth ja Crus sitten kantoivatkaan Amarantia vastaan, oli se tarpeeksi voimakasta jotta he olivat valmiit ampumaan tämän jopa kesken virantoimituksen, ja jopa sen jälkeen, kun tämä oli auttanut näitä tunneleissa. Kaksikko kuitenkin tiesi, etteivät pääsisi tästä pattitilanteesta enää pidemmälle, joten Crusin nyökkäyksestä Serpeth laski aseensa, ja peruutti kauemmas Amarantin viereltä. Salem harppasi miehen vierelle ja vei tämän aseen, jotta Amarant voisi nousta turvallisesti. Noustessaan punainen Hydruslainen poimi Crusin aseen haltuunsa, mutta sotilaan yllätykseksi ojensi myös tälle kätensä nostaakseen tämän taas ylös. Crus tuijotti miehen kättä ohikiitävän hetken, ennen kuin siirsi sen syrjään, valiten kömpiä itse jaloilleen.

"Tiedän millainen maine minulla on kotipuolessa. Tiedän myös varsin hyvin, että moni meikäläisistä haluaisi minut hengiltä, jopa kipeämmin kuin te." Amarant alkoi puhua Crusin suuntaan, jonka katse oli painettuna jäiseen maahan. "Mutta juuri nyt en ole täällä punaisena paholaisena, tai Hydruslaisena. Kuten toverini sanoi, olemme YPP:n asialla. Haluamme pohjimmiltamme samaa kuin tekin, ja voimme joko tehdä yhteistyötä ja selvitä, tai riidellä keskenämme ja tappaa toisemme, jolloin annamme Tenweran ja Diamien voittaa. Pallo on täysin teidän kulmassanne."

Crus kihisi silminnähden kiukusta, muttei voinut kiistää Amarantin sanoja. Hän tiesi mitä Amarant oli aikoinaan tehnyt, samoin hän tunsi velvollisuutta kostaa tälle Lupine-nimisen ystävänsä puolesta...mutta kaikkea tätä enemmän häntä suututti, että oli antanut henkilökohtaisten tuntemustensa tulla tehtävän edelle, ja vetänyt vielä tiimitoverinsakin mukaan suunnitelmaansa. Hän oli häpeäksi tiimilleen, ja kuullessaan tästä olisi Phobos Waykin varmasti pettynyt häneen. Amarant ansaitsisi kuulan kalloonsa, mutta tämä oli silti pienempi paha kuin Harom Tenwera. Lyötynä mies ojensi kätensä Amarantin suuntaan sovinnon merkiksi.

"Olen pahoillani." Crus murahti, kykenemättä kuitenkaan katsomaan Amarantia silmiin.

Amarant tarttui Crusin käteen, ja näyttikin siltä, että kaksikko oli saanut rakennettua edes huteran välirauhan, sellaisen johon Serpethkin osasi tyytyä. Salem päätti silti pitää miehen aseen itsellään, kunnes pääsisivät palaamaan muiden luokse. Amarant teki samoin Crusin aseelle. Nelikko suuntasi takaisin leiriä kohti, sotilaiden astellessa verkkaisesti YPP:n matkalaisten edellä.

"Kuinka osasit tulla avukseni?" Amarant kysyi lopulta.
"Indigo kertoi aistineensa murhanhimoa suunnasta, jonne lähditte." Salem selitti, käyden vieläkin hieman kierroksilla tilanteen johdosta. Hänen adrenaliininsa ei ollut varmaan koskaan pauhannut tällaisella voimalla hänen kehossaan.
"Pelastit perseeni. Olen sinulle yhden auki." Amarant tokaisi, virnistäen pinnallisesti.
"Haluatko tietää mikä tässä on hauskaa?" Salem hymyili hermostuneesti ja siirtyi kulkemaan aivan toverinsa vierellä, jotta voisi kuiskata asiansa. "Aseeni ei ollut edes ladattu. Lippaani jäi matkatavaroideni sekaan."

Amarant tuijotti toveriaan pitkällä, tyhjällä katseella.

"Sinulla on aivan helvetin kieroutunut käsitys hauskasta." Amarant kuiskasi takaisin, ääni vapisten ja kasvot kalpeina.

Tovin kuluttua nelikko saavutti jälleen leirin, jossa tilanne oli edelleenkin päällä. Vasta kun Indigo näki Amarantin elossa, malttoi tämä huokaista helpotuksesta ja höllätä otettaan Dracosta. Puheensorina täytti leirin kaikkien alkaessa yhteen ääneen vaatia selitystä tapahtuneelle. Crus oli jo valmis tunnustamaan tekonsa, mutta Amarant katkaisi miehen lauseen alkuunsa, kuitaten kaiken pelkäksi väärinkäsitykseksi, joka oli jo sovittu ja kädenpuristuksella sinetöity. Crus katsoi Amarantia hapan ilme kasvoillaan, mutta hänen katseessaan oli myös aavistuksen verran helpotusta. Ainakaan hän ei joutuisi tilille metsästäjän uhkailusta, joka ei rikoksena ollut sieltä keveämmästä päästä.
Salem ja Amarant luovuttivat vihdoin Serpethin ja Crusin aseet omistajilleen, ja nämä pääsivät liittymään omiensa riveihin. Hydruksen sotilaat keräytyivät puoliympyräksi kaksikon ympärille kuulemaan, oliko tiedustelu tuottanut tulosta. Tietenkään heillä ei ollut mitään merkittävää raportoitavaa, sillä heidän huomionsa oli ollut jossain aivan muualla.
Indigo ja Amarant istuivat rauhallisena etäämmälle toisista, samalla kun Salem suuntasi Shinean luokse pahoittelemaan aiheuttamaansa sekaannusta. Amarant kertoi pääpiirteittäin kaiken, mitä oli tapahtunut, ja Indigo kuunteli tarkasti, rinnastaen tapahtumia aiempiin aistimuksiinsa.

"Sitäkö se siis olikin?" Indigo mutisi ääneen.
"Jotain vialla?" Amarant kysyi päätään kallistaen.
"Koko tämän ajan olen ollut varma, että aistin jotain pahaenteistä noiden sotilaiden ympärillä. Olin varma, että joku heistä ei ole sitä mitä sanoo." Indigo alkoi selittää. "Mutta Crus ja Serpeth taisivat todistaa, ettei kaikki olekaan ihan niin suoraviivaista. Ehkä he vain halusivat sinun pääsi vadille."
"Sanot sen huolestuttavan keveästi." Amarant naurahti kuivasti.
"Olen vain helpottunut..." Indigo hymähti ja asetti kätensä Amarantin olalle. "Ja ennen kaikkea tyytyväinen, ettei sinulle sattunut mitään."

Amarant katsoi naista hiljaisena, suunnaten sitten katseensa Salemiin ja Shineaan, jotka näyttivät käyvän läpi Salemin ihmepelastusta. Salem jätti selvästi muutaman yksityiskohdan kertomatta, etenkin sen, että oli uhitellut Hydruslaisia tyhjällä aseella. Amarant hymyili muistellessaan Salemin sanoja tämän pöllähdettyä paikalle kreivin aikaan. Hän on työparini, ja kaikki muu on toissijaista. Amarant pohti, pitäisivätkö nuo sanat paikkansa vielä silloinkin, jos Salem saisi tietää hänen menneisyytensä harha-askelista, vai olisiko Salem tietäessään kääntänyt aseensa Crusin tavoin häntä kohti...

"Voit luottaa häneen." Indigo kuiskasi yllättäen.
"...luulin meidän sopineen, ettet luotaa minua." Amarant murahti, enemmän nolona kuin vihaisena.
"En luodannutkaan. Mutta se ei tarkoita ettenkö osaisi lukea sinua, Ammy." Indigo myhäili. "Salem ihannoi sinua kuin suurtakin sankaria. Olette kokeneet kaikenlaista yhdessä. Alkuun hän saattaa järkyttyä, mutta hän hyväksyy asian kyllä."

Amarant ei vastannut mitään. Hänellä ei ollut todellisuudessa aikomustakaan kertoa Salemille mitään siitä, mitä oli tapahtunut ennen hänen uraansa YPP:n metsästäjänä. Se ei muuttaisi mennyttä. Päinvastoin Amarant pelkäsi romuttavansa kaiken, mitä oli saanut itselleen rakennettua metsästäjänä. Hän uskoi karman lakiin, ja tiesi ettei se ollut vielä rankaissut häntä siitä, mitä oli tehnyt. Välttelemällä mennyttään Amarant tiedosti vain pakoilevansa karman rangaistusta, mutta toisaalta, Salemia opastamalla hän toivoi myös hyvittävänsä mennyttään. Ehkä, mikäli hän vain onnistuisi tukemaan Salemia polullaan tarpeeksi pitkään, ja auttamalla tätä välttämään samat virheet joita hän itse oli tehnyt, karma kokisi hänen hyvien tekojensa tasoittaneen hänen kohtalonsa vaakakupit. Amarant valitsi uskoa niin. Ainoa vaihtoehto oli vaipua epätoivoon, ja odottaa sitä väistämätöntä hetkeä, kun kohtalo iskisi hänet maahan.
Hydruksen punainen paholainen havahtui kuullessaan Salemin ja Shinean puhuvan Razerista ja Starrista, jotka eivät vielä olleet ilmoittaneet itsestään. Toisaalta se vain merkitsi sitä, etteivät Diamit olleet heidän perässään, mutta jollain tasolla he kokivat sen myös huolettavaksi, varsinkin Serpethin ja Crusin stuntin jälkeen. Amarant ja Indigo näyttivät olevan samoilla linjoilla. Aikaa oli kuitenkin kulunut jo paljon.

"Indi, ehkä sinun kannattaisi yrittää luodata ja kokeilla, aistitko mitään normaalista poikkeavaa." Amarant ehdotti.

Indigo nyökkäsi ja aloitti työnsä. Hänen aistinsa antoivat kirkkaan kuvan kaikista heidän ympärillään pyörivistä Hydruslaisista. Indigo aisti Titanoksen turhautuneisuuden, kireät hermot ja piilevän pelon, jota yksisilmäinen Hydruslainen ei kuollakseenkaan halunnut näyttää päällepäin. Cassien kehosta säteili epävarmuus ja varautuneisuus, kuin tämä jännittyneenä odottaisi jotakin alati tapahtuvaksi. Kukapa tätä saattoi syyttää? Crus ja Serpeth antoivat itsestään ulos pelkkää häpeää. Gemini muistutti hyvin paljon Shineaa, kantaen harteillaan huolta ja pelkoa heitä yhdistävästä henkilöstä...

"Hetkinen..." Indigo kähähti kesken luotauksen, alkaen hädissään silmäillä heidän leiriään laidasta laitaan. "Missä helvetissä Zenith on?!"

Indigo oli tottunut selkeisiin tuloksiin luodatessaan. Ocamarilla hänen kokemansa blokki oli jotakin, millaista nainen ei ollut koskaan ennen kokenut, ja tuon esteen katoaminen oli aluksi jäänyt häneltä autuaasti huomaamatta. Vasta keskityttyään asiaan hieman tarkemmin oli Indigo tajunnut, että häiriön alkulähde oli tiessään. Kaiken tämän hälinän keskellä kaikkien huomio oli irronnut Zenithista, ja mies oli selvästikin käyttänyt tilanteen hyväkseen ja kadonnut metsään. Monille heistä Zenithin paikallaolo oli yhdentekevää, mutta Indigo ja Titanos ottivat asian hyvin vakavasti. Indigolla oli käskynsä, suoraan Sonarolta ja Remzarilta saadut sellaiset, ja Titanoksella näytti olevan jokin aivan oma syynsä olla kiinnostunut Zenithista.

"Gemini! Ota yhteys Starriin, ja käske olla varuillaan sen miehen liikkeistä. Te muut, muodostakaa parit ja lähtekää viuhka-muodostelmassa haravoimaan metsää. Emme saa antaa hänen päästä pakoon." Titanos käskytti omiaan, katsahtaen sitten metsästäjiin. "Voimmeko vielä luottaa yhteistyöhönne, vai suuntaammeko tässä kohtaa eri teille?"
"Onko meillä mitään syytä sekaantua tähän?" Salem kysyi ja vilkaisi tovereitaan. Amarant pyöritti päätään, mutta Indigo oli toista mieltä.
"Autamme teitä, mutta yhdellä ehdolla." Indigo ilmoitti tovereidensa yllätykseksi. "Haluan tietää, miksi olet niin kiinnostunut Zenithista."
"Etkö todellakaan tiedä, Aqualidi? Eikö hänen kykynsä selvitä näissä olosuhteissa ilman minkäänlaista suojaa ole edes hetkeksi herättänyt epäilyksiä siitä, mikä hän on?" Titanos kysyi hölmistyneenä.
"Se on kummallista. Oletan että kyseessä on jokin syntyperäinen sopeutumiskyky ääriolosuhteisiin..." Indigo sanoi ääneen, ja tajusi sillä hetkellä, mikä Zenith oli miehiään. Samalla YPP:n kiinnostus, samoin kuin Titanoksen pakkomielle pitää miestä silmällä, kävivät täydellisesti järkeen, puhumattakaan kyvystä estää Indigon luotaus. Zenith ei ollut ihan mikä tahansa elämänmuoto, vaan jotain paljon pidemmälle kehittynyttä, kuin miä Arcana oli aikoihin tuntenut.
"Indi?" Amarant patisti toveriaan, katse tiukkana.
"Se mies on Tabooralainen!" Indigo hengähti. "Hänet on löydettävä, välittömästi!"

Salemin hämmennys nuo sanat kuultuaan oli silminnähtävissä. Oliko Indigo todella sanonut Tabooralainen? Puhuttiinko nyt niistä samoista olennoista, jotka tulivat siltä hiljaiselta planeetalta, jonka elämän pysäyttämätön virus oli tuhonnut? Salem oli kuvitellut rodun kuolleen sukupuuttoon aikoja sitten, mutta jos Zenith todella oli yksi heistä, oli tämän olemassaolo monella tapaa merkittävä käänne. Nyt hänet täytyisi vielä löytää. Yksissä tuumin metsästäjät päättivät liittyä sotilaiden etsintöihin.

Razer ja Starr olivat koko tämän ajan pitäneet vahtia metsän laitamilla, ja näyttivät siltä kuin olisivat nukahtaa tylsyyteen. Kaikki leirissä koettu draama oli mennyt heiltä täydellisesti ohi, ja tyhjän kanjonin suun tuijotus kaikessa valkoisuudessaan alkoi rasittaa kummankin silmiä.
Razer vilkuili vaivihkaa Starrin suuntaan. Hän ei luottanut yhteenkään näistä Hydruksen sotilaista. Hänet oli koulutettu epäilemään kaikkia ja kaikkea, kunnes näiden todelliset puolet tulisivat julki, eikä Indigon aistimuksetkaan olleet auttaneet asiaa. Mietteliäänä Razer arvioi Starrin mahdollisuuksia yllättää hänet jollakin tavoin, mutta toistaiseksi tämä näytti vaarattomalta, ja keskittyi pääasiassa vartiotehtäviinsä. Starr ei kuitenkaan näyttänyt olevan täysin sinut sen kanssa, että jakoi vartiotehtävät YPP:n metsästäjän kanssa. Tai ehkä kyse oli Razerin rodusta? Tämä kävi selväksi hermostuneesta naputuksesta, jota Starr sormillaan harrasti. Hän oli naputellut sormiaan takkinsa rinnukseen koko tämän ajan, ja se totta puhuen alkoi käydä jo Razerin hermoille.

"Onko ihan pakko?" Razer kivahti lopulta, saaden Starrin lopettamaan.
"Sori. Tämä kaikki on ollut hyvin rankkaa hermoille." Starr pahoitteli ja huokaisi syvään. "Olen menettänyt monta toveria tämän tehtävän aikana, eikä edelleenkään ole edes varmaa, pääsenkö itsekään elossa pois."

Razer ei osoittanut sympatiaa Hydruslaista kohtaan. Päinvastoin tämän teki mieli läimäyttää miestä pitkin korvia. Hänestä oli pöyristyttävää nähdä, millaisia miehiä ja naisia Hydrus armeijaansa hyväksyi, jos tämä oli se valmius jossa he olivat. Hän ymmärsi kyllä menetyksen ja sen aiheuttamat arvet, ehkä liiankin hyvin, mutta hänet oli koulutettu olemaan näyttämättä pelkoa ja kipua toisten edessä, eikä hän osannut ymmärtää tällaista käytöstä sotilaalta.

"Mitä sinä edes teet täällä?" Razer kysyi lopulta. "Sinä olet sotilas. Tappiot ja kuolema kuuluvat työnkuvaasi. Jos annat itsesi omaksua tuollaisen asenteen, voit yhtä hyvin hypätä suoraan tulilinjalle, sillä siinä vaiheessa olet taistelutovereillesi pelkkä taakka."
"Kylmää." Starr mumisi, ja Razerin ärsytykseksi jatkoi naputustaan. "Mitä tulee syihini liittyä armeijaan, minulla on kaksi. Sukupainostus ja halu suojella mikä minulle on tärkeää. Kuten varmasti näet ihonväristäni, olen syntyjäni pohjolan Hydruslaisia. Meitä on kohdeltu väärin niin vihollisen kuin omien maanmiestemme taholta, ja halusin tehdä jotain sen vääryyden lopettamiseksi."

Razer ei vastannut. Häntä ei kiinnostanut Starrin motiivit tai kyynelten täyttämät menneisyyden tarinat. Sen sijaan hän kuunteli hampaitaan kiristellen miehen naputusta...naputusta joka alkoi kuulostaa etäisesti tutulta. Se oli Hydruksen armeijakoodia, jotakin jota Razer oli oppinut lukemaan koulutuksensa aikana, kuulemma sillä verukkeella, että kyseinen viestintämuoto oli tullut kipeästi tarpeeseen Hydruksen vapaussodan aikana. Razerin taidot koodin saralla olivat ruosteiset, mutta hän saattoi silti tulkata tarpeeksi viestistä tajutakseen, ettei hän kommunikoinut heidän leiriinsä...päinvastoin hän viesti leirin sijaintia jollekin ulkopuoliselle taholle.
Starr ja Razer säntäsivät liikkeelle samalla hetkellä, Starr vetäen aseensa esiin, Razer puolestaan tarttuen kantamuksiensa seassa olleeseen objektiin, joka muistutti suuriteräistä miekkaa. Särähtäen miekan terä heräsi eloon, muttei aivan sillä tyylillä kuin olisi voinut olettaa. Sen sijaan ase muodosti koko teränsä ympäröivän ketjun energiaväkäsiä, saaden aseen muistuttamaan suurikokoista moottorisahan terää. Väistissä ollutta painiketta painamalla Razer sai terät vieläpä liikkumaan sahan tavoin. Starr ja Razer tuijottivat toisiaan, toinen kiväärillä tähdäten, toinen leveän sahamiekkansa terän taakse kätkeytyen.

"Ajattelet varmaan, kuinka suunnittelin korjaavani sen vääryyden..." Starr virnisti hyytävästi. "Yksinkertaista. Autan Diameja tuhoamaan joka ikisen Hydruslaisen joka minun sukuani on kaltoinkohdellut. Samalla suojelen sukuani, sitä mikä minulle eniten merkitsee, takaamalla heille paikan Diamien keisarikunnasta."
"Itse asiassa mietin ennemminkin, kuinka huonosti peittelit jälkesi." Razer piikitteli, tarkoitushakuisesti ärsyttäen Starria. "Indigo aisti petturin läsnäolon jo aikoja sitten, kun ensi kertaa törmäsimme teihin tunneleissa. Jos eräs tietty henkilö ei olisi ollut esteenä, olisit paljastunut sillä sekunnilla kun kohtasimme."
"Ei kai minun odoteta varautuvan ihan kaikkeen?" Starr puuskahti. "En uskonut YPP:n lähettävän ketään tänne sotkemaan kuvioitamme. Teetätte minulle vain enemmän ylitöitä. Keisari saa luvan huomioida sen palkkiossani."

Razer oli vaivihkaa ottanut pieniä askelia takaperin, ja ujuttanut sahamiekkansa terän lumeen. Hän yritti pitää petturin huomion poissa verkkaisista liikkeistään jatkamalla puhumista.

"Sanohan, kuinka kuvittelit keisarin selittävän tämän kaiken YPP:lle?" Razer puhutteli, edeten hiljalleen taaksepäin. "YPP on nimittäin tietoinen Diamien läsnäolosta täällä, eikä todellakaan tule katsomaan metsästäjiensä murhaa hyvällä. Sinuna harkitsisin seuraavaa siirtoa hyvin tarkkaan."
"Älä sinä siitä huoli. Keisarilla on väkeä joka erikoistuu juuri tällaisten asioiden peittelyyn. Minun huolenani on vain, kuinka nopeaa lopustanne teen." Starr virnisti.
"Et selvästikään tarpeeksi nopeaa..." Razer kuittasi, tehden viimein siirtonsa.

Razer käynnisti miekkansa sahaterän, joka pölläytti lumiryöpyn Starrin kasvoille. Starr laukaisi aseensa sokkona, eikä osunut lähellekään kohdettaan. Saatuaan pyyhittyä lumet silmiltään hän yritti uudemman kerran, mutta Razer oli jo saavuttanut tiheän metsikön, katkoen jäätyneet puunrungot voimakkailla iskuilla sahamiekastaan, jolloin niiden oksistojen kannattelemat lumimassat rymähtivät voimalla alas, nostaen kaksikon väliin lumiseinämän, jonka suojassa nuori metsästäjä pakeni paikalta, pois Starrin tähtäimestä.

"Paskat!" Starr kähähti, tarttuen viestimeensä ja ottaen yhteyttä tovereihinsa. "Minä täällä. Edetkää leiriin, mutta älkää käyttäkö kuolettavaa voimaa. Shinea Way on heidän joukossaan."

Starr suuntasi Razerin perään, toivoen saavansa miehen vielä kiinni. Sokkona metsään juostessaan hän ei kuitenkaan hoksannut, että Azmealainen oli vedättänyt häntä jo toistamiseen, seuraten korkealta puun oksalta, kuinka petollinen Hydruslainen suuntasi metsään, ja katosi näköpiiristä. Välittömästi Razer yritti saada yhteyden Indigoon, mutta ennen kuin vastausta ennätti kuulua, kajahti metsän syvyyksistä joukko laukauksia, suoraan leirin suunnalta.

To be Continued...

[Salem]

Chapter 15. Betrayal

Zenith pujotteli jäisten puiden lomitse, katse tiukasti menosuuntaansa lukittuna. Hänen silmissään suorastaan hehkui puhdas into, joka kasvoi jokaisella juoksuaskeleella. Hän ei ollut osannut odottaa voivansa kääntää Ocamarin tapahtumia edukseen, mutta tässä hän nyt oli, vain loppupuristuksen päässä tavoitteestaan. Hän yritti muistutella itselleen, että muuttujia oli vielä paljon, ja mikä tahansa voisi mennä pieleen, mutta edes tämä ei saanut pyyhittyä voitokasta hymyä hänen kasvoiltaan.
Alkujaan hänen tilanteensa oli näyttänyt synkältä. Hän ei ollut osannut odottaa Diamien läsnäoloa Oceiron kaupungissa, hänen päämäärässään, ja vielä vähemmän sitä, että nämä olisivat olleet varustautuneet ampumaan hänet alas. Ne paskiaiset olivat häpäisseet kauniin Ocamarin jo kertaalleen kietomalla sen umpijäähän, ja nyt he vielä kehtasivat tulla louhimaan planeetan aarteet itselleen, ja ryöstämään sen asukkaiden jälkeensä jättämät reliikit omiin tarkoituksiinsa. Zenith oli vihainen, ja juuri tuon vihan hän oli kanavoinut siihen Diamipartioon, joka hänen aluksensa hylkyä oli tullut etsimään. Ne säälittävät otukset eivät olleet saaneet mahdollisuutta edes tajuta, mikä heidät oli päiviltä päästänyt. Ikävä kyllä Oceiro oli vahvasti miehitetty, eikä edes Zenith kyennyt sinne omin avuin tunkeutumaan, ei ainakaan riskeeraamatta omaa terveyttään. Hän tarvitsi hämäyksen, ja juuri sen hän saikin tajuttuaan, että Hydruslaiset olivat niin ikään planeetalla.
Hän oli törmännyt Hydruslaisiin ensimmäistä kertaa löytäessään kaatuneiden sotilaiden ruumiit hangesta. Hän oli päättänyt ojentaa kätensä yhteistyön merkiksi ottamalla yhteyttä näiden omilla viestintälaitteilla, ja saanutkin vakuutettua pienen ryhmän tapaamista varten. Ikävä kyllä tilanne oli ottanut jälleen surkean käänteen näiden oletettua hänen olevan Diamien puolella, ja houkuttelevan heitä ansaan käyttämällä kaatuneen toverinsa viestintälaitteita. Se yksisilmäinen oli jopa tunnistanut hänen rotunsa, mikä yllätti Zenithia kaikista eniten. Hän oli uskonut, että Arcana olisi jo kauan sitten unohtanut Tabooran, mutta ilmeisesti asia ei ollut aivan näin. Tosin, ei Taboorakaan ollut unohtanut. Päinvastoin, sen viha muuta Arcanaa kohtaan roihusi kirkkaampana kuin koskaan, ja eläisi juuri niin kauan, kuin yksikin Tabooralainen veti henkeä. Sen Zenith oli vannonut jo kauan sitten. Hän oli toki ollut valmis pistämään henkilökohtaiset tuntemuksensa sivuun yhteisen hyödyn nimissä, mutta koska Hydruksen sotilaat eivät olleet tähän valmiita, oli mies jäänyt uudelleen tyhjän päälle.
Aluksi hän oli ajatellut odottavansa, että Hydruslaiset ja Diamit repivät toisensa kappaleiksi. Hän oli kuullut Hydruksen erikoisjoukkojen maineesta, ja uskoi näiden kykenevän pistämään kaupunkiin pesiytyneille Diameille kapuloita rattaisiin, edes sen verran että hänelle olisi avautunut mahdollisuus pujahtaa linjojen taakse kenenkään huomaamatta. Mutta nopeasti kävi selväksi, että jokin aiheutti sekaannusta Hydruksen riveissä sisältäpäin, ja yhtä lailla opasti Diameja vihollistensa piilopaikkoihin, kun nämä vähiten siihen olivat valmiita. Zenith oli jo hetkeksi menettää uskonsa. Mutta sitten YPP oli lähettänyt metsästäjänsä, tarjoten hänelle vielä yhden mahdollisuuden. Se oli epätodennäköinen suunnitelma, mutta samalla myös Zenithin viimeinen oljenkorsi. YPP ja Zenith olivat kohdanneet aiemminkin, eikä niinkään hyvissä merkeissä. Etuna kuitenkin oli, että YPP piti paljon salaisuuksia omalta väeltään. Metsästäjät, joita hän ryhmässä näki, olivat nuoria, liian nuoria muistamaan mitä oli tapahtunut. Hänen täytyi vain pitää henkilöllisyytensä salassa, ja toivoa ettei YPP ollut varautunut elävään Tabooralaiseen opetussuunnitelmassaan. Ja kuin ihmeen kaupalla, juuri näin oli käynytkin. Se Aqualidi oli epäillyt jotakin alusta asti, mutta oli kuitenkin pysynyt ruodussa, varsinkin sen jälkeen, kun Zenith oli antanut tälle varoituksensa tämän oltua yhteyksissä YPP:hen.
Voitettuaan edes jonkin asteen yhteisymmärryksen metsästäjien kanssa, oli Zenithin suunnitelma ottanut ensimmäisen konkreettisen askeleen eteenpäin. Seuraavana olisi vuorossa Hydruslaisten luottamuksen voittaminen. YPP kantoi mukanaan tiettyä koskemattomuutta, sellaista jota eivät Hydruksen sotilaat ainakaan lähtökohtaisesti halunneet rikkoa, ei edes se yksisilmäinen, joka oli aluksi ollut enemmän kuin valmis hänen teloittamiseensa. Pitäytymällä YPP:n lähellä, hän oli päässyt keskusteluväleihin näiden kanssa, mahdollistaen etenemisen kohti Oceiroa. Hän oli osannut odottaa, että se sama tekijä joka oli vastuussa Hydruslaisten verilöylystä aiemminkin, tulisi tekemään uuden siirron heidän päästessään tarpeeksi lähelle kaupunkia, tarjoten hänelle kauan odotetun mahdollisuutensa. Yllättävää kuitenkin oli, että hänen saumansa syntyi YPP:n ja Hydruslaisten keskinäisestä kahinasta, eikä Diamien väliintulosta, mutta tulos oli sama. Hän oli päässyt kaupungin liepeille, ja karistanut Hydruslaiset kintereiltään. He olivat olleet erinomainen saattue, mutta nyt he palvelisivat häntä paremmin houkutuslintuina. Diamit olivat tulossa. Zenith oli nähnyt heidät metsässä. Hydruslaiset ja metsästäjät tulisivat hyvin pian päätymään laukaustenvaihtoon valloittajakansan kanssa, ja tätä sekasortoa Zenith käyttäisi häikäilemättä hyväkseen. Hän livahtaisi Diamien kaupunkiin, noutaisi palkkionsa kun kaikkien huomio oli kiinnittynyt metsän tulitaisteluun, ja katoaisi lumierämaahan ennen kuin kukaan edes tajuaisi. Sitten hänen täytyisi vain odottaa toveriaan hakemaan häntä.
Käydessään suunnitelmaansa vaihe vaiheelta läpi mielessään, oli Zenith lähellä ohittaa varoitusmerkin, joka sai hänet pysähtymään ja kumartumaan polvensa varaan. Viereiseen puunrunkoon oli kaiverrettu merkkejä, jotka olivat huomaamattomia harjaantumattomalle silmälle jo sellaisenaan, mutta nyt vielä vaikeammin havaittavissa runkoa peittävän jääpinnan alta. Hän pyyhki lunta keveästi maasta kenkänsä kärjen edustalta, varoen laittamasta liikaa painoa kosketuksensa taakse. Hyvin pian maankamaralta paljastuikin vaijeri. Zenith jähmettyi sijoilleen. Hän tiesi rungossa olleen merkin tarkoituksen. Se oli Ocamarien tapa merkitä ansoitettu alue, jotta näiden maanmiehet osaisivat varoa vaaraa. Vaijeri, ja sen päähän piilotettu ansa, oli ollut paikoillaan aina Ocamarien ja Diamien välisestä sodasta asti, kestänyt säänmuutokset ja lumimyrskyt, ja unohtunut tänne metsän suojiin, jäätyneenä menneeseen aikaan, mutta silti hyvinkin todennäköisesti valmiina täyttämään tehtävän johon se oli luotu ja viritetty. Zenith silmäili ympäristöä tarkoin. Puissa ja ympäristössä ei ollut merkkejä tuhosta, mikä tarkoitti, että ympäristöön oli kylvetty lisää vastaavia vaijereita, jotka niin ikään odottivat edelleen huolimatonta kulkijaa uhrikseen. Hänen tulisi olla hyvin tarkka liikkeissään.
Samalla hetkellä Zenith käänsi katseensa olkansa yli reaktiona metsästä kuuluneeseen ääneen. Jäinen oksa katkesi jonkun askelten alla. Mies ei jäänyt epäröimään, vaan ylitti löytämänsä ansavaijerin, ja katosi syvemmälle metsään, toivoen hiljaa mielessään, ettei laukaisisi yhtäkään ansaa.

Vain hetkeä myöhemmin Salem ilmestyi paikalle. Hän oli lähtenyt suunnitelman mukaisesti samoamaan jäämetsää kadonneen Tabooralaisen perässä, mutta tulokset olivat olleet laihat. Hän oli viestimensä avulla raportoinut edistystään aika-ajoin, mutta toistaiseksi kukaan ei ollu havainnut mitään mainittavaa. Etsintöjä jatkaessaan oli Salem ajoittain pysähtynyt ihmettelemään ja ihailemaan majesteettista ympäristöään, noita korkeita, kristallin tavoin kimaltavia puita, sekä lumikattoa jonka railoista valonsäteet tunkeutuivat aina alas asti. Salem oli hiekkaplaneetan kasvatti. Aavikko oli kaikki mitä hän oli tuntenut koko elämänsä ajan. Jo se, että hän oli saanut todistaa revontulia, hohtavanvalkoisia hankia sekä nyt tämän kristallimetsän, oli tehnyt hänen päätöksestään jättää kotimaailmansa pinnan ja liittyä YPP:hen kaiken arvoista. Toki tunnelmaa latisti kaikki se, mitä Ocamarilla oli tapahtunut, eikä Lybrannan dress-up murhaajan tapauskaan ollut vielä jättänyt miehen painajaisia, joten yhtälailla hänen kokemuksiinsa oli mahtunut kosolti pahaakin. Ehkä jonakin päivänä hän vielä kasvaisi yhtä kovapintaiseksi kuin Amarant, joka ei ollut lannistunut edes silloin, kun joku painoi aseen tämän päätä vasten.
Samassa Salem muisti sen hetken, kun oli saapunut Amarantin avuksi. Hän oli tajunnut vasta paikalle saavuttuaan, ettei aseessa ollut edes lipasta, mutta tilanne oli vaatinut häneltä nopeita toimia, joten hän oli asettanut kaiken elämänsä varrella kartuttamansa arpaonnen näyttelykykyjensä varaan, ja onnistunut kuin ihmeen kaupalla saamaan tilanteen purkautuman, joskin hän arveli jo tuossa vaiheessa päälaelleen kääntyneen tilanteen näytelleen suurta roolia asiassa. Sotilaat olisivat luultavasti vain nauraneet hänelle, jos olisivat olleet edelleen tilanteen herroja, ja malttaneet katsoa Salemia ja tämän asetta hiemankin tarkemmin. Ajatus sai Salemin kaivamaan aseensa esiin ja varmistamaan, että oli tällä kertaa laittanut lippaan paikoilleen. Hän puntaroi aseen painoa mietteliäänä, muistaen kuinka paljon painavammalta se oli tuntunut hänen saatuaan sen ensi kertaa käteensä. Aseen fyysinen paino ei ollut toki muuttunut mihinkään. Kyse oli sen henkisestä painosta. Hän oli tiennyt, että ase oli tappoväline, eikä totta puhuen vieläkään ollut täydellisen sinut sen kanssa. Hän ei mieluusti ampuisi ketään, mutta tiesi, että se olisi vielä väistämätöntä hänen valitsemallaan uralla, jos ei nyt, niin ainakin jonain päivänä. Toistaiseksi hän päätti tuudittautua ajatuksella, ettei Zenith ollut tähänkään asti osoittanut heitä kohtaan minkäänlaista uhkaa, joten ehkä hän vielä pääsisi vähällä, vaikka löytäisikin tämän ennen muita.
Salemin ajatuksenjuoksu katkesi laukaukseen, joka kaikui halki metsän. Äänen alkulähde sekoittui sen kimpoillessa ja kaikuessa puiden väliköissä, saaden sen kuulostamaan siltä kuin se olisi tullut jokaisesta ilmansuunnasta samanaikaisesti. Salem painoi reaktiona päänsä alas ja otti muutaman juokuaskeleen eteenpäin, hakeutuen suojaan kaatuneen puunrungon taakse. Pian laukauksen seuraksi liittyi useampi muukin, ja vain hetkeä myöhemmin metsikkö oli muuttunut todelliseksi taistelutantereeksi. Salem valahti kalpeaksi. Diamit olivat varmasti löytäneet leirin. Hän oli jo nousemassa mennäkseen toisten avuksi, mutta joku esti häntä.

"Paikoillasi, idiootti!" Zenith sähähti ja ilmestyi näkyviin läheisen puun takaa.
"Sinä..." Salem hengähti ja kohotti nopeasti aseensa.

Zenith kohotti kätensä näkyviin, kasvoillaan hyvin vakava ilme, sellainen jota tämä ei ollut vielä näyttänytkään YPP:n metsästäjien seurassa. Salemin jokainen liikahdus tuntui kiristävän tuota ilmettä entisestään.

"Älä liiku, tai olet kuollut." Zenith sanoi rauhallisella, mutta määrätietoisen komentavalla äänellä.
"Eikö tuon pitäisi olla minun repliikkini?" Salem tuhahti, ja mikäli hän ei olisi niin jännittynyt, olisi hän varmasti jopa naurahtanut tilanteen nurinkurisuudelle.
"Sinä se tässä seisot ansavaijerin päällä." Zenith huomautti.

Salemin silmät suurenivat sanojen merkitysten upotessa hänen tajuntaansa. Vaivihkaa hän vilkaisi alas, ja huomasi jalkansa alla pilkottavan vaijerin, jonka toinen pää oli irronnut kaatuneesta puunrungosta, jonka taakse mies oli piiloutunut laukauksen ääntä. Vaijeri oli vielä jännittynyt, kiitos Salemin sille asettaman painon, mutta jos hän nostasi jalkansa edes hetkeksi, jännitys katoaisi, ja ansa laukeaisi.
Kaksikon huomiot kääntyivät kovaan pamaukseen, kun taistelu leirin suunnalla kiihtyi. Salem tunsi epätoivon valtaavan mielensä. Hänen ystävänsä ja matkakumppaninsa olivat taistelemassa, ja mitä ilmeisimmin vahvassa alakynnessä. Salem ei tiennyt voisiko muuttaa mitään, mutta halusi edes mahdollisuuden auttaa toisia. Sen sijaan hän oli jumissa Zenithin kanssa.

"Pysy täysin aloillasi. Yritän purkaa ansan." Zenith sanoi lopulta, ja otti muutaman varovaisen askeleen lähemmäs.
"Pysy etäällä!" Salem komensi, mutta Zenith vain naurahti kuivasti.
"Joko annat minun tulla lähemmäs, tai sitten jäät siihen ja jäädyt hengiltä, tai horjahdat ja pamahdat tuhannen päreiksi. Saat ihan itse valita." Zenith selitti kadetille tämän vaihtoehdot, joissa ei juuri ollut hurraamista. "Pyydän tosin sen verran, että mikäli päädyt jälkimmäiseen, niin anna minun edes vetäytyä vähän kauemmas. Koko tämä alue on ansoitettu, enkä ajatellut kuolla ihan vielä."

Salem epäröi hetken, mutta päätyi laskemaan aseensa. Zenith nyökkäsi ja käveli varovasti lähemmäs, polvistuen nuoren kadetin eteen ja alkaen mietteliäänä tutkailemaan vaijeria, seuraten minne se tarkalleen johti. Salem tärisi saappaissaan, varoen tiedostamattaan jopa hengitystään. Hetkeä myöhemmin Zenith näyttikin löytävän etsimänsä läheisen puun juurelta. Pommi ei ollut kovinkaan suuri, mutta kaikki merkit osoittivat, että näiden vuosienkin jälkeen se oli aktiivinen. Zenith irrotti varovasti pommin ohjelmointipaneelia peittäneen kannen, ja asetti sen vierelleen hankeen, alkaen sitten arvioida laitteen sisältöä, mutisten jotakin puuttuvista työkaluista, joka ei lohduttanut Salemia ollenkaan. Vielä vähemmän lohtua toivat laukaukset, jotka olivat alkaneet vaimeta. Joko se tarkoitti, että vihollinen oli pysäytetty, tai vielä todennäköisemmin, että jotakin pahaa oli sattunut Salemin tovereille.

Tulitaistelu Diameja vastaan oli alkanut täysin tyhjästä, ja päättynyt hyvin arvattavaan lopputulokseen. Hydruksen sotilaiden ammusvarat olivat loppuneet kesken heti alkuunsa, eivätkä Amarant ja Indigo kyenneet kahdestaan pitämään hyökkääjiä ruodussa. Pian erilleen hajaantuneet sotilaat ja metsästäjät olikin ajettu takaisin leiriin ja piiritetty, jolloin antautuminen oli jäänyt heidän ainoaksi vaihtoehdokseen. Amarant silmäili ympärilleen, ja tajusi ettei Salemia näkynyt missään. Olivatko nuo paskiaiset tappaneet hänen toverinsa, vai oliko tämän onnistunut jollain tavoin pysymään poissa hyökkääjien silmistä. Indigo oli niin ikään huolissaan Razerista, varsinkin siinä vaiheessa, kun Starr asteli kuin suurikin herra heidän näköpiiriinsä, pidellen asettaan olallaan kuin mikäkin leuhka sotasankari. Diamien edustaja hölkkäsi valkean Hydruslaisen luokse ja ilmoitti tehtävän suoritetuksi. He olivat kasanneet kaikki metsästä löytämänsä viholliset kasaan, kärsien vain pientä vahinkoa näiden säälittävästä vastarinnasta. Starr silmäili vankeja yksi toisensa jälkeen, sanoen jotakin Diamisotilaalle, ennen kuin asteli vankiensa eteen. Phoboksen sotilaat olivat vaiti, mutta jos katse voisi tappaa, olisi Starr räjähtänyt saappaistaan sillä silmänräpäyksellä, ja värjännyt metsämaiseman punaiseksi. Indigo ja Amarant katsoivat miestä niin ikään halveksunnan täyttämin katsein.

"Eikö kellään ole mitään sanomista asiaan?" Starr kysyi, suorastaan leveillen saavutuksellaan. "Ei kehuja taktisista taidoista, ei edes kehuja tulevasta ylennyksestä?"
"Kukaan ei taida tarttua provosointiisi, sittiäinen." Amarant virnuili, säästäen maanmiehiltään vaivan, ja eväten Starrilta mielihyvän.
"Lyökää." Starr sanoi vankien vierellä seisseille Diamisotilaille, jotka tekivät työtä käskettyä. Yksi Diami potkaisi Amarantia polveen, ja tämän kaatuessa toinen iski aseensa perän tämän päähän, saaden miehen tuupertumaan hankeen.

Starr otti muutaman rempseän askeleen Amarantin vierelle, kumartui ja tarttui tämän hiuksiin nostaakseen tämän päätä ylemmäs.

"Sinun tekosi ovat herättäneet kiinnostusta uusissa isännissäni, punainen paholainen. Sinulla on paikka avoinna riveissämme, jos sinua sattuu kiinnostamaan." Starr puhui pehmeästi.
"Vedä tumppuun." Amarant murahti, jolloin Starr iski hänen kasvonsa takaisin hankeen, ja retuutti häntä hiuksista hangatessaan hänen kasvojaan maata vasten.
"Mistä lähtien olet kumartanut perse kotomaatasi päin, Starr?" Titanos käänsi miehen huomion vuorostaan itseensä. Starr oli vain pienessä hetkessä yksisilmäisen kersantin edessä.
"Jo kauan ennen kuin kumpikaan meistä oli Phobos Wayn alaisuudessa." Starr vastasi ja taputti Titanosta epäkunnioittavasti poskelle. "Sukuni on vannonut uskollisuutta Diameille jo isoisäni ajoista asti. Olen heidän myyränsä jo kolmannessa sukupolvessa. Minut määrättiin soluttautumaan Wayn lähipiiriin, koska sukunsa myötä häntä pidettiin riskinä. Tehtäväni oli raportoida kaikki hänen liikkeensä Diameille."
"Tarkoitatko, että hakeuduit tarkoituksella seuraamme Hydranarian niemimaan sotaharjoituksissa vain päästäksesi kontaktiin Phoboksen kanssa?" oli Geminin vuoro avata suunsa. "Te paskiaiset olette todella tainneet pelätä häntä."
"Vituttaako, kun teitä on vedätetty kuin viulunkieliä kaikki nämä vuodet? Edes aina niin tarkkaavainen Phobos ei kyennyt näkemään lävitseni." Starr riemuitsi, mutta rauhoittui hieman kääntyessään katsomaan Geminin vieressä seissyttä vankia, taputtaen tätä olalle. "Sain minä toki apuakin, kun rivimme alkoivat kasvaa entisestään. Enhän olisi millään pysynyt kärryillä kaikesta omin nokkineni, ainakaan niin ettei minua olisi alettu epäillä."

Gemini katsahti vierellään seissyttä taistelutoveriaan, joka surun murtama ilme kasvoillaan astui eteenpäin Starrin rinnalle liittyen, jättäen joukon epäuskoisia, äimistyneitä Hydruslaisia taakseen. Cassie huokaisi syvään, ennen kuin tohti kääntyä katsomaan tovereitaan.

"Olen pahoillani." oli ainoa asia, jonka nainen sai kakaistua suustaan.

Kukaan ei ollut osannut odottaa, että kaikista heistä juuri suloinen Cassie, se suoraan koulutuksesta mukaan komennettu, epävarma kenttälääkäri, olisi voinut olla mukana jossakin näin kierossa. Nainen oli ollut heidän kaikkien silmäterä, kuin pikkusisko. Myös Shinea oli ällikällä lyöty. Hän oli Cassien kanssa keskustellessaan saanut tästä hyvin välittävän, ystävällisen kuvan. Naisen petturuus ei olisi tullut hänelle mieleenkään, ei vaikka olisi tiennyt pitää silmänsä auki petoksen varalta. Toisaalta Shinea oli kokemuksesta oppinut olemaan varuillaan kaikista ja kaikesta, ja tätä elämän oppia hän sai nyt kiittää siitä, ettei ollut mennyt paljastamaan Cassielle mitään merkittävää, ei itsestään tai läheisistään, vaan antanut Cassien itse hoitaa puhepuolen.
Starria huvitti liiaksikin, kun oli jälleen saanut vetää maton entisten tovereidensa jalkojen alta. Cassie ei sen sijaan nauranut ja ilakoinut juonittelijatoverinsa kanssa. Päinvastoin hän näytti siltä, kuin olisi valmis pillahtamaan itkuun.

"Cassie...miksi?" Gemini kysyi, huomattavasti pehmeämmin kuin Starria puhutellessa. Cassien olemus ei selvästikään ollut jäänyt mieheltä huomaamatta.
"Minulla ei ollut vaihtoehtoa." Cassie vastasi lyhyesti. "En voi sanoa enempää, joten pyydän, tehkää kuten Starr sanoo, niin ketään ei enää satu."
"Mitä nyt sitten tapahtuu?" Indigo puuttui puheeseen, suunnaten kysymyksensä Starrille. Hän oli käyttänyt Starrin omahyväisen perseilyhetken auttaakseen Amarantin takaisin jaloilleen. "Teillä on varmasti käskynne Phoboksen miesten varalta, mutta YPP tuskin kuului ohjeistukseenne."
"Harom halusi jututtaa teitä itse. Minulle te olette vain mojova bonus palkkiooni." Starr vastasi, ja suuntasi huomionsa Shineaan. "Mitä taas tulee sinuun, Shinea Ren Way...sinä olet oikea pääpalkinto. Sinulla minä ansaitsen itselleni kertaheitolla kunnon natsat kaulukseen."

Shinea kavahti Starrin kasvoja. Niiden sävy muistutti häntä henkilöstä, jota tämä ei välittänyt muistaa. Niin ikään miehen puhetyyli suuntasi kaikessa ylimielisyydessään hyvin samoille linjoille, mutta toisin kuin mies johon Shinea tätä heijasti, oli Starrissa huomattavasti vähemmän karismaa. Niin paljon kuin Shineaa inhottikin myöntää edes jonkinlaista kunniaa vihaamalleen miehelle, niin käärmemäisen viekkaaseen Harom Tenweraan verrattuna Starr oli pelkkä niljakas, lipevä mato. Shinea päätti piilottaa reaktionsa kääntämällä katseensa pois Starrista, varautuen jo henkisesti siihen, että mies kääntäisi tämän vaikka väkisin takaisin suuntaansa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Ilmeisesti jokin muukin Starrin ja Haromin välillä oli toisin. Sen sijaan Starr meni menojaan, ja keskusteli hetken Diamien kanssa.
Indigo yritti kuunnella, mitä Starr ja sotilaat puhuivat. Ilmeisesti Starr suunnitteli jättävänsä osan sotilaista partioimaan metsään, sillä vankien joukosta puuttui pari Azmealaista, sekä epäilyttävä mies, kuten tuo takinkääntäjä sen ilmaisi. Tämä toi Indigon huulille pienen helpotuksen hymyn. Ainakin Razer oli elossa, jos Starr ei kerran tiennyt tämän olinpaikkaa. Myöskään Salemia ei oltu ammuttu hyökkäyksen alettua. Diamit kertoivat jättäneensä tiuhaan ripotellun pommikentän etsintöjensä ulkopuolelle, koska alue oli vaarallinen myös heille, ja heidän mukaansa sinne eksyneet olisivat jo räjähtäneet ilmaan muutenkin. Starr ohjeisti kolme sotilasta tarkastamaan tuonkin alueen, samalla kun loput jäisivät partioimaan metsän kummallekin laidalle, sekä leirialueelle. Kun Starr oli saanut tehtävät jaettua, meni hän Cassien vierelle, joka oli kumartunut tuskissaan voihkivan Eridan rinnalle rauhoittelemaan tätä.

"Aika mennä, Cassie." Starr huomautti. "Suotta sinä enää tuota rampaa hoivaat."
"Hänellä on tuskia. Haluatko että hän huutaa koko matkan kaupunkiin?" Cassie tivahti olkansa yli.

Starr tuhahti, käänsi aseensa piipun loukkaantunutta tiimitoveriaan kohti, ja ampui kolme laukausta tämän kehoon, yhden olkapäähän, toisen vatsaan, ja kolmannen suoraan silmien väliin. Cassien korvat soivat laukausten kajahdettua aivan korvansa juuressa, ja silmät selällään hän tuijotti Eridan elotonta ruumista edessään, Starrin kääntyen kannoillaan.

"Noin. Nyt hänen tuskansa ovat ohi." Starr sanoi omahyväisesti.
"Elukka..." Cassie kähähti ääni vapisten.
"Mene ja auta Diameja sitomaan vangit. Lähdemme Haromin luokse kun olette valmiita." Starr komensi ja heitti Cassien vierelle käsiraudat, joita kantoi varustuksensa mukana.

Cassie huokaisi syvään, poimi käsiraudat hangelta, ja suunnisti vankien luokse. Ensiksi hän kiersi raudoittamaan Dracon, joka oli jo aiemmin saanut tarpeekseen shokkihoitoa Indigon toimesta, ja näytti entistäkin järkyttyneemmältä tuijottaessaan Eridan ruumiin suuntaan. Cassie oli hellä asettaessaan raudat miehen ranteisiin, ja yritti Hydruksen kotokieltä puhuen rauhoitella entistä toveriaan parhaansa mukaan. Sen jälkeen hän luovutti miehen Diamien huostaan, jotka alkoivat tyrkkiä tätä muiden vankien kanssa muodostelmaan, jossa nämä saatettaisiin kaupunkiin. Seuraavana Cassie otti esille omissa kantamuksissaan olleet käsiraudat, ja hakeutui kuin magneetti suoraan Shinean luokse. Myös tämän kohdalla hän oli huomaavainen rautojen kanssa, ja kun ne olivat tiukasti paikoillaan, kumartui Cassie kuiskaamaan naiselle jotakin.

"Sinua ei satuteta. Viemme sinut Phoboksen luokse." Cassie kuiskutti, ennen kuin Diamisotilas tuli hakemaan Wayn nuorimmaisen Cassien ulottumattomiin.

Kun kaikki oli valmista, lähti saattue liikkeelle. Starr katsahti vielä kertaalleen taakseen, ja hänen voitonriemuinen hymynsä laantui hieman. Hän tiesi että se nokkava Azmealainen oli jossakin tässä metsässä. Tämä oli loukannut hänen egoaan syvästi, ja saisi vielä maksaa kalliisti. Starr ei kuitenkaan arvannut, että häntä takaisin metsän pimeydestä tuijotti toinen silmäpari, joka arvioi miehen jokaista liikettä, ja vasta kun petturi katosi näkyvistä, suunnistu tuon silmäparin omistaja hiljalleen varjostamaan toiseen suuntaan lähtenyttä Diamikolmikkoa.

Hiljaisuus oli laskeutunut takaisin jäämetsään. Se huoletti Salemia suuresti. Hermostuneena hän vilkaisi Zenithia, joka edelleen ahkeroi pommin kimpussa, tehden kuka ties mitä saadakseen sen vaarattomaksi.

"Sinä...sinähän tiedät mitä olet tekemässä, eikö niin?" Salem kysyi epävarmasti.
"MInulla on kokemusta aseista ja ansoista. Minun alallani se on vähintäänkin toivottavaa." Zenith kuittasi. "Tämä kyseinen malli on helppo purkaa, mutta se vie aikansa."
"Alalla? Kuka sinä oikeasti olet?" Salem yritti kalastella lisätietoa.

Zenith kohotti katseensa Salemiin, arvioiden tämän kasvoja hetken. Hän oli näkevinään hienoista yhdennäköisyyttä, joskaan ei niin vahvaa että voisi arvioida nuorukaisen olevan välitöntä sukua erään toisen Azmealaisen miehen kanssa, jonka hän tunsi.

"Mikä sanoitkaan nimesi olevan?" Zenith vastasi kysymykseen kysymyksellä.
"S-Salem. Salem Dogrenn. YPP:n kadetti." Salem vastasi.
"Dogrenn. Siinä on nimi joka tuo muistoja mieleen." Zenith virnisti ja jatkoi työtään. "Onko Sonaro Dogrenn isäsi tai jotain?"
"...setä." Salem vastasi lyhyesti. Hän ei juuri ihmetellyt että Zenith tunsi hänen setänsä, olihan tämä suhteellisen iso nimi Arcanassa. "Tunnetteko te?"
"Olemme oikeita sydänystäviä, hän ja minä." Zenith naureskeli. "Olemme halunneet toisemme hengiltä jo vuosia."
"Outo käsitys ystävyydestä." Salem mutisi, yrittäen varovasti kurkkia mitä Zenith tarkalleen teki. "Ethän sinä ajatellut pamauttaa minuakin ilmaan, koska olen Sonarolle sukua?"
"Ei minulla ole mitään sinua vastaan." Zenith vastasi, mutta hänen ilmeensä muuttui hivenen arvioivaksi, kuin hän olisi oivaltanut sittenkin jotain minkä vuoksi kantaa Salemille kaunaa. "Tai no, se vähän riippuu mistä kulmasta asiaa katselee. Kuulin huhua että muuan Salem Dogrenn työpareineen niputti erään asiakkaistani Azmealla tässä taannoin. Oletko lie kuullut hänestä? Maro Payne, toimi lukkoseppänä Eidoloksella, ja sivutoimenaan ryösteli pankkeja hiekkamyrskyjen aikoihin?"

Salem muisti Maro Paynen oikein hyvin. Olihan tämä vastikään yrittänyt tappaa hänet Mironissa, Rocky Road-nimisen baarin katolla, ja vieläpä aseella jollaista ei pelkkä lukkoseppä saisi kovinkaan helpolla haltuunsa. Ei ainakaan laillisesti. Myös muu kalusto, jota kopla oli käyttänyt ryöstöissään, oli ollut vierasta alkuperää, ja niin ikään laitonta. Maro oli heidän kohdatessaan maininnut tietyt yhteydet, joiden kautta oli välineensä saanut. Ilmeisestikin tämä oli puhunut miehestä, jonka käsissä Salemin henki juuri nyt oli.

"Maro taisikin mainita sinut, yrittäessään tappaa minua." Salem vastasi, korostaen lauseen jälkimmäistä puolta. "Oletan että sinä myit hänelle hänen kalustonsa."
"Hän ei ollut mikään välkky mies, mutta maksoi hyvin, ja osasi vielä tukkia turpansakin kun tarve vaati. Tulen kaipaamaan häntä." Zenith naurahti.
"Kauppaat siis laittomia aseita. Onko sinulla jokin syy miksi olet Ocamarilla?" Salem jatkoi uteluaan.
"Kaikelle on syynsä, Dogrenn." Zenith vastasi, ja hänen sanojaan säesti kovaääninen kalahdus, kun pommi lopulta syöksi sisuksistaan pitkulaisen metallitangon, jonka sisällä hohti kirkkaan kultainen valo. "Kas niin. Voit liikkua."

Salem tuijotti vielä hetken, kuinka Zenith nappasi pommin sisältä ilmestyneen tangon taskuunsa, ennen kuin koki itsensä tarpeeksi rohkeaksi nostamaan jalkansa vaijerin päältä. Haparoiden Salem pakitti istumaan kaatuneen rungon päälle, vapisten kauttaaltaan. Hän oli kirjaimellisesti ollut yhden askeleen päässä kuolemasta. Zenith nousi seisomaan ja käveli Salemin eteen, kädet puuskaan puristettuina.

"Sinuna olisin hyvin varovainen tällä alueella. En todellakaan tiedä, kuinka monta vastaavaa pommia tänne on viritetty." Zenith huomautti.
"Kuule...olen kiitollinen että pelastit minut, mutta se ei muuta sitä että minun on vietävä sinut takaisin." Salem sanoi ja puristi asettaan tiukemmin kädessään. Sen paino alkoi taas tuntua miehen kämmenen sisällä. Tämä saattaisi hyvinkin olla niitä hetkiä, jolloin sen käyttö tulisi tarpeelliseksi. "Pyydän, ettet vastustele. Haluan tietää mitä tovereilleni on tapahtunut."
"Eivätkö toverisi tule vaivaisen haaksirikkoisen edelle?" Zenith huomautti. "Mikä minussa on niin tärkeää, että minut on väkipakolla raahattava takaisin? Teinhän jo sen mitä lupasinkin."
"TIlanne on muuttunut. Et sattunut kertomaan meille, että olet Tabooralainen." Salem vastasi ja nosti aseensa sanojensa tehosteeksi. "Sitä paitsi olet syyllistynyt rikokseen harjoittamalla pimeää asekauppaa, ja siinä on jo tarpeeksi syytä raahata sinut takaisin YPP:hen."
"Takaisin YPP:hen? Voit saman tien ampua minut tähän paikkaan, ja säästät kaikilta aikaa." Zenith vastasi, ja tällä kertaa hän ei ollut enää yhtä rauhallinen kuin yleensä. Hän kuulosti vihaiselta. "Sinä et tiedä, miksi minun rotuni on niin tärkeä asia teikäläisille..."
"EIkä sillä ole vitunkaan väliä!" kuulu kolmas ääni yhtyvän keskusteluun, saaden kummatkin näistä miehistä katsahtamaan yllätettyinä metsän pimeyteen.

Razer asteli väsyneenä toisten näköpiiriin, puuskuttaen raskaasti, raahaten kädessään painavaa sahamiekkaansa. Salem oli aluksi huojentunut nähdessään edes jonkun YPP:n väestä jalkeilla, mutta helpotus kaikkosi välittömästi hänen huomatessaan tummanpunaiset roiskeet, jotka sottasivat miehen vaatteita.

"Rauhoitu. Se ei ole minun vertani." Razer puuskahti huomatessaan Salemin ilmeen. "Diamit olivat tulossa tännepäin, joten hoidin asian puolestasi."
"Mielenkiintoisen brutaali asevalinta, Azmealainen." Zenith virnisti silmäillessään tarkemmin Razerin sahamiekkaa.

Razer ei vastannut Tabooralaisen huomioon sanoin. Sen sijaan hänen tekonsa puhuivat puolestaan, ja kohotti pistoolinsa miestä kohti. Razer oli selvästikin kurkkuaan myöten täynnä Ocamaria ja sen tapahtumia. Hän oli saanut sen kuulostamaan pikkujutulta, mutta kolmen Diamin eliminointi ei ollut käynyt kuin tanssi, ei varsinkaan sen jälkeen, kun hän oli kiipeillyt näissä jäisissä puissa kuin apina kaikkine raskaine kantamuksineen ja kömpelöine pakkasvaatteineen.

"Homman nimi on nyt tämä: toverimme jäivät Diamien ja parin Hydruslaisen takinkääntäjän vangiksi. Heidät vietiin metsän toisella puolella sijaitsevaan kaupunkiin. Sinä viet meidät sinne, kun kerran tunnut tämän alueen tuntevan." Razer komensi Zenithia, joka tyytyi kuuntelemaan miehen käskytystä tyynen rauhallisena.

Zenith mietti hetken ennen vastaustaan. Mies halusi itsekin päästä kaupunkiin, ja nyt jos joskus oli hänen mahdollisuutensa. Parhaiten hän pääsisi sinne omillaan, sillä selvästi kokematon Salem ja uupunut Razer olivat kumpikin melkoinen riski. Toisaalta, myös heitä saattoi käyttää houkuttimina Diameille, jos tarve niin vaatisi. Hetken pohdittuaan Zenith päätti hyväksyä Razerin käskyt. Kolmikko poistui pommikentältä, ja alkoivat hiljalleen edetä pois metsästä, vältellen satunnaisia Diamipartioita, jotka olivat jääneet vartioimaan lähiympäristöä. Matkan aikana Razer yritti parhaansa mukaan saada Salemin ajan tasalle tapahtumista, paljastaen Starrin ja Cassien petoksen, jonka oli saanut piilostaan käsin todistaa omin silmin, joten epäilyksen varaa ei ollut. Salem puolestaan kertoi tilanteesta Crusin ja Serpethin kanssa, välttäen mainitsemasta unohtunutta lipastaan. Hän myös paljasti Zenithin syntyperän, asian jota Razer olikin parahiksi päässyt kuulemaan, kun Salem ja Zenith siitä kiistelivät pommikentällä. Razer halusi mieluusti kuulla aiheesta enemmänkin, ja Zenith lupasi vastata kaikkiin kysymyksiin, mikäli he pääsisivät kaupunkiin ehjin nahoin.
Ocamarin aurinko alkoi laskea mailleen, ja edessä oli jälleen yksi kylmä ja armoton yö. Juuri sellainen, jota kolmikko tarvitsikin päästäkseen metsän takaa auenneen lumiaukion yli huomaamatta.

To be Continued...

[Salem]

Chapter 16. The Long-lost Brother

Ocamar oli vaipunut kuolemanhiljaiseen pimeyteen. Näin kesäaikaan aurinko oli pysytellyt näkyvissä suhteellisen myöhälle, mutta lopulta sen oli väistyttävä kuun, tähtien, ja niiden seuranaan tuomien synkkien pilvien tieltä. Tämä pitkän valoisuuden aika olikin ainoa muisto, joka yksinäisellä lumijätillä oli jäljellä noista menneistä päivistä, kun sen pinta oli vielä kuhissut elämää, sen ilma täyttynyt eksoottisten kukkien ja kasvien tuoksuista, naurusta ja ilakoinnista. Nyt hyytävän tuulen ulvonta oli ainoa ääni, joka tuota lohdutonta hiljaisuutta oli rikkomassa.
Harom Tenwera istui Diamien valtaaman tehdasrakennuksen ränsistyneessä toimistohuoneessa, suojassa ulkona riehuvan tuulen puremalta, hörpäten teetä pitelemästään retkimukista, antaen juomasta kohoavan höyryn lämmittää kasvojaan. Karliahedelmän makea aromi tunkeutui Haromin sieraimiin. Normaalisti hän ei ollut Karlian kaltaisten makeiden ruokien tai juomien perään, mutta hän tarvitsi lämmikettä, ja ainoa tarjolla ollut vaihtoehto Karliateelle oli Diamien suosima kahvi, joka oli peruja heidän vuosisatojen takaisilta valloitusretkiltään jostakin vieraasta galaksista. Harom ei kuollakseenkaan muistanut, minkä eläimen ulosteesta poimituista pavuista tuo kahvi keitettiin, saati osannut lausua kyseisen otuksen nimeä, mutta sen hän tiesi, ettei koskaan kumoaisi kurkkuunsa mitään minkä mainostettiin sisältävän paskan luontaiset aromit ja kahvin samettisen kitkeryyden.
Vaikka maku ei ollutkaan täysin miehen mieleen, tee silti rauhoitti Haromin hermoja, ja sai hänet vajoamaan syvemmälle nitisevään tuoliinsa. Väsyneenä hän käänsi päänsä kuurankukkien koristaman ikkunan suuntaan, huomaten että ulkona oli alkanut hiljalleen sataa lunta. Siinä teetä hörppiessään, lumihiutaleiden tanssia tuulen riepotuksessa seuraillessaan, ei Harom voinut paeta nostalgian tunnetta, joka voimistui hetki hetkeltä. Oli kuin hän olisi elänyt tämän hetken joskus kauan sitten, jossain aivan toisaalla. Hiljaa Harom sulki silmänsä, ja antoi mielensä palata ajassa taaksepäin, aikaan jolloin Diamit olivat vielä kaukana Hydrukselta, ja koko hänen armeijauransakin vasta kaukana horisontissa.

Kylmä tuulenpuuska tuiversi sileäpintaisen hangen yli, pöllyttäen irtolunta ilmaan ja piiskaten ne nuoren Hydruslaisen paljasta yläkroppaa vasten. Kyseinen teini irvisti hieman, sillä hiutaleet olivat osuessaan tuntuneet kuin nahkaremmin sivallukselta. Teini huomasi, että hänen vastapäätään seissyt, kanssaan hyvin samannäköinen poika oli niin ikään tuntenut tuon kirpeän tuulen nahoissaan, ja vielä nytkin se näkyi hulmuttavan pojan otsatukkaa, joka oli liki yhtä tummansävyinen hänen omien hiustensa värin kanssa, joskin hieman sinisen sävyyn taittavalla vivahteella. Nämä kaksi valkeaihoista Hydruslaista seisoivat vastakkain kaatuneen puunrungon päällä, säähän äärimmäisen sopimattomasti pelkkiin maastokuvioisiin, polviin yltäviin treenihousuihin pukeutuneina, käsissään mustat, pehmustetut hanskat. Heidän jalansijanaan toimineen rungon alla kaksikkoa odotti noin kolmimetrinen pudotus, sekä hyytävän kylmä joki, jota peitti vain muutaman millin paksuinen jääkerros.
Höyry kohosi kaksikon suista näiden hengitysten tahtiin, ja pureva pakkanen kihelmöi heidän ihoillaan. He kumpikin kävivät mielissään läpi oppeja, joita armeijataustaisessa Tenweran perheessä heidän päihinsä oltiin taottu jo pienestä pitäen, kun heille oltiin alettu opettaa itsepuolustusta. Tukeva seisoma-asento, keho aavistukset kumarassa, olkapäät oikeassa kulmassa, kädet kasvojen suojana, ja tusina muutakin hiuksenhienoa yksityiskohtaa jotka ottaa huomioon.

"Valmis, Harom?" sinisävyiset hiukset omannut poika kysyi hiljaa henkensä alta, irrottamatta katsettaan vastapäätään seisseestä teinistä.
"Anna tulla." Harom kähähti vastaukseksi, ja koko hänen kehonsa nytkähti lihasten valmistautuessa siihen, mitä oli tulossa.

Pojat lähtivät varovasti lähestymään toisiaan runkoa pitkin, kumpikin tarkkaillen haukan katseella vastapuolen kehonliikkeitä, jotta osaisivat reagoida ajoissa. Edellisyönä oli satanut lunta, ja puunrungolle jäänyt lumi oli tamppautunut ja jäätynyt liukkaaksi kerrokseksi, joka teki kaksikon tasapainottelusta haastavampaa, mutta juuri tämä oli ollut heidän tarkoituksensakin.
Harom otti ensimmäisen iskun vastaan, kun hänen vastustajansa salamannopea lyönti lähti liikkeelle. Poika oli kuitenkin osannut lukea toisen liikkeitä, ja reagoi ohjaamalla iskun sivuun käsivarrellaan, vastaten samalla mitalla, saaden iskun uppoamaan toverinsa leukaan. Horjahtaen, hieman perääntyen, iskun vastaanottanut poika virnisti, ja jatkoi omalla hyökkäyksellään. Kaksikko vaihtoi iskuja pitkän aikaa, tasaväkisinä ja kyltymättöminä, antamatta vastapuolelleen hetkeäkään hengähdysaikaa. Kumpikaan ei osoittanut merkkejä siitä, että olisi horjahtanut rungon päältä tappioonsa, ei vaikka puun jäätynyt pinta vaatikin osansa heidän keskittymisestään, sekä liikkeidensä hallinnasta. Lopulta toinen poika teki kuitenkin virheen, jota Harom oli odottanut. Suojatessaan kasvojaan oli tämä jättänyt koko muun kehon täydellisen avoimeksi. Harom virnisti, ja tarttui tilaisuuteensa. Kaikki oli ohi vain sekunneissa. Korvat täyttänyt humahdus, kouristus vatsanpohjassa putoamisen tunteen vallatessa kehon, vaistojen huutaessa suojaamaan kriittisimmät pisteet vammojen välttämiseksi, sekä kylmä ja märkä tunne jään hajotessa putoavan pojan alta, jokiveden imeytyessä tämän vähiin vaatteisiin ja alkaessa nuolla tämän valkeaa ihoa. Tätä seurasi välitön shokkitila kylmyyden jähmettäessä pojan kehon ja salvatessa hengityksen. Henkeä haukkoen, puuskuttaen kuin suuremmankin urheilusuorituksen jäljiltä, Harom avasi silmänsä, ja tapasi yläpuoleltaan tuijottavan silmäparin katseellaan. Hyvin nopeasti poika pyristeli polvensa varaan ja kietoi kätensä ympärilleen. Jos tuuli oli aiemmin kihelmöinyt hänen ihollaan, ei se ollut kuin pieni nipistys verrattuna siihen, miltä puhuri nyt tuntui. Vesi Haromin iholla jähmettyi nopeasti, ja nyki hänen nahkaansa jokaisella liikkeellä. Harom ei ollut täydellisen varma siitä, mitä oikein oli tapahtunut, vain siitä että oli tehnyt näyttävän ilmalennon, ja hävinnyt kamppailun.

"Tarvitsetko apua?" poika rungon päällä kysyi, äänessään vahingoniloinen sävy.
"Haista vittu, Meron." Harom murahti ja alkoi kömpiä ylös, jokiveden loristessa ja jään rätistessä hänen ympärillään.
"Sinun pitää oppia ottamaan tappio kunnialla vastaan, veli." Meroniksi kutsuttu poika virnuili tasapainotellessaan huolettomasti puunrungon toiseen päähän ja hypätessään hangelle, seuraten katseellaan kuinka läpimärkä Harom laahusti hänen seurakseen. "Tule. Mennään sisälle, ennen kuin saat jonkun taudin."

Pojat suuntasivat rivakan kulkunsa aivan lähettyvillä häämöttävää taloa kohti. Ovelle päästyään Meron soitti kiireellä ovikelloa, Haromin hytistessä hampaat tiukasti yhteen puristettuina vierellään. Hetken kuluttua ovi avautui, ja kaksikolle entuudestaan tuttu vanhempi nainen laski heidät sisälle, motkottaen samalla kuinka Hydruksen pohjolassa ei ollut terveellistä temmeltää noin vähissä vaatteissa. Tokihan Tenweran pojat tämän tiesivät. Kylmät olosuhteet olivat vain tuntuneet alkuun erinomaiselta kestävyystestiltä normaalia lähitaisteluharjoitusta maustamaan. Luojat tiesivät että tässä tuppukylässä keskellä-ei-mitään oli pakko keksiä jännitystä tyhjästä, kun virikkeitä ei omasta takaa ollut. Poikien perhe oli matkustanut pitkän matkan tapaamaan joitakin perhetuttuja, ja veljekset oli raahattu väkipakolla mukaan, jotta nämä eivät vahingossakaan saisi paksuihin kalloihinsa ideoita mistään kotibileistä tai muusta yhtä hölmöstä, kuten heidän isänsä oli asian ilmaissut, joskun huomattavasti ronskimpaan sävyyn. Hän ei ollut täysin väärässä oletuksineen, sillä vanhempien päätös oli johtanut lukuisiin puheluihin kummankin veljeksen taholta heidän joutuessaan perumaan kaveripiireissään tekemiään lupauksia massiivisista kotibileistä Casa Tenwerassa. Kaverit olivat pettyneitä, mutta se oli pientä verrattuna veljesten pettymykseen heidän joutuessaan lahoamaan täällä uinuvassa kyläpahasessa.
Sisään päästyään olivat pojat ottaneet kumpikin vuorollaan kuuman kylvyn, ja tämän jälkeen heitä kaitsenut nainen oli komentanut heidät keittiöön iltapäiväteelle. Montaa kertaa ei poikia ollut tarvinnut käskeä.

"Tiedätkö miksi sinä häviät minulle kerta toisensa jälkeen?" Meron alkoi puhuttaa Haromia kaksikon saatua teekupit neniensä eteen. Tarjolla oli myös muorin kotitekoisia suklaamurukeksejä, jotka näyttivät maistuvan hyvin. Vielä tänäkin päivänä Harom muisti, kuinka lumoava noiden keksien tuoksu oli ollut.
"Koska sinä kusetat?" Harom tölväisi suu täynnä keksiä, mutta hänen ilmeensä kertoi, että hän vain piikitteli veljeään.
"Voi sen niinkin ilmaista." Meron naurahti. "Mutta sinä lankeat kusetukseeni kerta toisensa jälkeen. Olet äkkipikainen, ja ennalta-arvattava. Pysähdy ensi kerralla miettimään, olenko oikeasti pudottanut puolustukseni, vai houkuttelenko sinua pelaamaan korttisi juuri kuten haluan."
"Nytkö sinä päätit alkaa opettajakseni?" Harom kysyi teekuppinsa takaa, nyrpistäen nokkaansa kuuman nesteen koskiessa huuliaan. Edes nuoruudessaan ei Harom ollut välittänyt Karlian makeasta mausta.
"Pidä sitä veljellisenä neuvona." Meron totesi ja kurotti keksilautasta kohti, vain huomatakseen Haromin napanneen viimeisen. "Hei! Se viimeinen oli minun."
"Ime lerssiä. Kerkesin ekana." Harom myhäili ja otti oikein suurpiirteisen haukun viimeisestä keksistä.
"Jumalauta, Harom...kaikki tässä maailmassa ei ole sinua varten." Meron mutisi harmistuneena, nousten teekuppeineen pöydästä ja astellen ikkunan äärelle. Harom tyytyi tuhahtamaan vastaukseksi. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Meron sanoi jotakin vastaavaa, eikä varmasti viimeinen.

Meron katseli lumista maisemaa, sekä kauempana häämöttävää suurta taloa, jonka pihapiiri oli täynnä aluksia, sekä juhlallisesti pukeutuneita ihmisiä. Kyseinen talo oli juuri sen suvun omistuksessa, jota heidän vanhempansa olivat tulleet tapaamaan. Ilmeisesti paikalle oli kutsuttu lukuisia muitakin perheitä, ja kyseessä oli isommatkin pippalot. Poikien katsottiin kuitenkin olevan vain jaloissa vanhempien illanistujaisissa, ja siksi heidät oli passitettu matkoihinsa, majoittumaan tähän naapuritorppaan, jonka omistava nainen oli tämäkin perhetuttuja. Harom oli monesti kutsunut tätä kylää sisäsiittolaksi, jossa kaikki tunsivat toisensa, näyttivät toisiltaan ja päätyivät joko naimaan naapurinsa tai lähtemään onneaan etsimään Hydruksen eteläisempiin kolkkiin. Heidän vanhempiensa onneksi asiat olivat kuitenkin näin. Olipahan ainakin paikka jonne penskat pistää tieltä pyörimästä. Se kuitenkin herätti Meronissa pientä uteliaisuutta.

"Mitä luulet, miksi nämä heidän illanistujaisensa ovat aina niin salaisia?" Meron kysyi, irrottamatta katsettaan ikkunasta avautuvasta maisemasta.
"Kuka tietää. Eiköhän siellä keskitytä esittelemään vauvakuvia jotka eivät kiinnosta ketään, tai vertailemaan kenen orastava reuma on edennyt pisimmälle." Harom vastasi kyyniseen sävyyn.
"Tai sitten siellä on kyse jostain oikeasti arkaluontoisesta..." Meron pohti.
"Foliohatut päähän! Salaliittoteoreetikko Meron jälleen vauhdissa!" Harom irvaili. "Sinä tunnet kyllä meidän vanhempamme tarpeeksi hyvin tietääksesi, etteivät he ole mukana missään edes etäisesti mielenkiintoisessa."
"Entä Hydruksen armeija?" Meron huomautti, katsomatta veljeensä.
"No ehkä yhdessä kiinnostavassa asiassa." Harom paikkasi sanomisiaan vastahakoisena, liotellen samalla teepussia kupissaan, seuraten tarkoin kuinka se liuotti veteen tummanpunaisia pyörteitä. "Ja armeijankin glamouri perustuu lähinnä valta-asemiin ja alempien pompotukseen. Arcanan rauha on sen verran hyvin turvattu, ettei vapaussodan kaltaisia konflikteja tule varmaan enää koskaan. Näin ollen kukaan meistä tuskin tulee olemaan seuraava Karm Way."

Meron ei vastannut. Edellisyön lumisade oli palannut, ja hiutaleet leijailivat hiljalleen ikkunaruudun edestä maata kohti. Meron ei kuitenkaan moista yksityiskohtaa noteerannut, tuijotti vain taloa josta heidät oli häädetty. Harom tiesi mitä veli pohti. Moni noista pihalla häärivistä hahmoista oli, heidän isänsä tavoin, armeijan leivissä. Jokunen heistä oli käynyt vastaavissa illanvietoissa myös Tenwerojen talolla, ja olivat sitä kautta tuttuja veljeksille. Meronin hiljaisuus kertoi Haromille tällä hetkellä enemmän kuin sanat, ja myös Haromin täytyi myöntää että tällaiset jatkuvat salaiset illanistujaiset verrattain pienen upseeriporukan kesken tuntuivat hieman kummallisilta. Mistä siellä lopulta keskusteltiin? Oliko Hydrus, tai peräti koko Arcana sittenkin lähempänä uutta kriisiä kuin mitä voisi olettaa?

Toki tuohon aikaan oli Harom ollut autuaan tietämätön siitä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Mutta nykyhetkessä asia oli toisin. Hän tiesi tarkalleen, mistä hänen vanhempansa olivat palaveeranneet, ja mihin se oli johtanut. Ja puoli vuotta sitten oli myös jokainen Hydruksen asukas päässyt asiasta jyvälle, kun Diamit olivat vallanneet heidän kotimaailmansa, Haromin ja hänen sukunsa suosiollisella avustuksella. Mutta ei Meronin. Meron oli aina ollut toista maata, ja uskonut Hydrukseen. Tosin, Meron ei ollut koskaan saanut tiettävästi nähdä, mitä hänen perheensä oli touhunnut. Mies oli kadonnut vuosia sitten jäljettömiin, ja hänen lopullinen kohtalonsa oli verhottu mysteereihin ja epätietoisuuteen. Harom oli monesti miettinyt, mitä Meron hänestä ajattelisi, jos näkisi hänet nyt, ja tietäisi mitä kaikkea hän oli tehnyt. Toki Harom heti jälkikäteen soimasi itseään moisista ajatuksista. Hän tiesi toimivansa oman vaistonsa varassa, ja tiesi myös, että hänen vaistonsa oli aina oikeassa. Diamien ansiosta hän, ja koko Tenweran suku, oli saanut nousta heille sopivaan arvoon, jota heille ei Hydruksen taholta oltu koskaan suotu. Sitä paitsi, kadonneella, kuolleeksi oletetulla ei ollut oikeutta mielipiteisiin.
Harom nojasi taaksepäin toimistotuolissaan, kulauttaen viimeisenkin hörppäyksen Karliateestään kurkustaan alas. Hän tunsi pienen muistelutuokionsa tuoneen takaisin sen saman tunteen, jota hän oli vuosia yrittänyt turruttaa, tunteen joka puristi hänen sydäntään ja salpasi hänen henkeään pahemmin kuin kylmä kylpy, jonka hän oli nuoruudessaan kokenut: kaipuu. Sama tunne hiipi väistämättä takaisin joka kerta, kun Meron palasi hänen mieleensä. Täällä kylmässä, autiossa hiljaisuudessa tuo tunne tuntui kukoistavan, mikä sekin vain lisäsi Haromin hinkua päästä pois Ocamarilta niin pian kuin vain voisi.
Harom havahtui toimiston ovelta kuuluvaan koputukseen. Murahduksella hän kehotti koputtajaa astumaan peremmälle, ja oven avautuessa Starr astui peremmälle, vetäen kätensä lippaan. Haromin vastaus oli puolivillainen, nyrpeä kädenheilautus.

"Sir. Voin ilokseni ilmoittaa, että olen vanginnut loputkin Phoboksen tiimistä." Starr ilmoitti ylpeänä. "Cassie on tällä hetkellä saattamassa heitä säilytystiloihin."
"Niinkö?" Harom vastasi yllättyneenä ja kääntyi Starria kohti, ja samalla hetkellä kaikki angsti ja turhautuneisuus liukeni hänen kasvoiltaan, tehden tilaa toiveikkaalle innolle. "Entä Shinea Way? Onko hän vangittujen mukana?"
"Kyllä, Sir. Samoin YPP:n metsästäjät." Starr myhäili. "Kaikki sujui odotettua paremmin, eikä vastarintaa ennättänyt syntyä."
"Hyvää työtä. Ehkä sinä todella olet hyödyllisempi kuin mitä alkujaan kuvittelin." Harom kehui noustessaan tuoliltaan. "Anna minulle kymmenen minuuttia, ja tuo Shinea sitten luokseni. Haluan jututtaa häntä henkilökohtaisesti."
"Kuten sanotte, Sir." Starr mielisteli. "Entä loput vangeista?"
"Tunnet heidät paremmin kuin minä. Uskotko voivasi saada heistä jotain ulos?" Harom heitti kysymyksen takaisin.
"He ovat lojaaleja kessulle henkeen ja vereen, ja vastustavat kidutusta kuolemankin uhalla, jos se merkitsee Phoboksen suojelemista." Starr pyöritti päätään.
"Ehkä voimme käyttää heitä neuvotteluissa Hydruksen erikoisjoukkojen kanssa?" Harom ehdotti leukapartaansa haroen.
"Kaikella kunnioituksella, en usko että se toimii, Sir." Starr huomautti, silminnähden harmissaan kaikista niistä opeista, jotka hän itse oli noiden sotilaiden rinnalla läpikäynyt. "Phobos on aina painottanut, että aate on meitä tärkeämpi. Ketään ryhmästämme ei voi käyttää neuvotteluvalttina, ei edes Phobosta itseään. Erikoisjoukkojen upseerit tietävät sen."
"Siinä tapauksessa heidän suurin arvonsa on kurinpalautuksessa. Teloita yksi jokaisesta niskoittelevasta elkeestä jonka se piskuinen Wayn rutkale tekee, ja varmista että hän näkee joka ikisen verisen yksityiskohdan." Harom puuskahti käskynsä turhautuneena. Phoboksen sotilaat olivat todellakin omaa luokkaansa, tai ainakin omaluokkaisen hankalia panttivankeja.
"Entä metsästäjät? Emme osanneet varautua että YPP lähettäisi omiaan näin yllättäen riesaksemme." Starr kysyi.
"Sain suorat ohjeet heidän eliminoimisestaan. Emme missään tapauksessa saa päästää heitä takaisin paljastamaan mitä täällä on tapahtunut. Emme tarvitse minkäänlaisia selkkauksia Diamien ja YPP:n välille, emme nyt kun keisari on saanut neuvoteltua edes jonkinlaiset pelisäännöt Arcanan kanssa." Harom vastasi, miettien hetken parasta toimintatapaa, ennen kuin jatkoi. "Vie heidät jonnekin missä joukkomme ottivat yhteen Phoboksen miesten kanssa, ja teloita nopeasti. Yritä saada se näyttämään siltä kuin Phobos olisi tapattanut heidät."

Starr kuittasi käskyt, ja siirtyi takaisin käytävään, jättäen Haromin valmistelemaan itseään Shinean varalta. Harom hykerteli hiljaa mielessään, kuvitellen Phoboksen ilmettä kun Starr telottaisi ensimmäisen tiimitoverinsa kessunsa silmien edessä. Ja mikäli kaikki menisi suunnitellusti, olisi Harom saanut käännettyä myös YPP:n sekaantumisen Hydruksen erikoisjoukkoja vastaan. Phoboksen negatiivinen suhtautuminen Karm Wayn perustamaan firmaan ei ollut kellekään mikään salaisuus, ja juuri sitä Harom käyttäisi häikäilemättä hyväkseen. Kuka tietää, ehkä Harom pääsisi tarjoamaan YPP:lle Diamien keisarikunnan auttavaa kättä näiden alkaessa vaatimaan syyllisten päätä vadille. Siitä tulisi hauskaa.
Ajatus hukkui kuitenkin nopeasti muistoihin eräästä toisesta, paljon miellyttävämmästä Waysta, ja näiden muistojen siivittämänä mies siirtyi peilaamaan itseään toimiston nurkassa olleesta teräskaapista, jonka heijastava pinta sai toimittaa peilin roolia. Harom kohensi hiuksiaan ja suoristi mantteliaan näyttääkseen mahdollisimman edustavalta, mutta yllättäen kaikki hyvä tuuli kaikkosi hänen valkeilta kasvoiltaan, ja hän kyyristyi hienoiseen etukenoon oikeaa kättään nyrkkiin puristaen. Hänen käsivartensa oli kuin tulessa. Tuhahtaen Harom asetti vasemman kätensä oikelle käsivarrelleen, hieroen sitä varovasti. Puolen vuoden takaiset taisteluarvet särkivät, kuten niillä oli tapana kylmällä ilmalla. Hän sujautti kipuilevan kätensä manttelinsa taskuun, puristellen siellä piilottelemaansa esinettä kämmenensä sisällä, kuin se olisi mukamas auttanut kipuun. Todellisuudessa Harom kuitenkin vain kouri kämmenessään valttikorttiaan, jolla voittaa Shinea jälleen itselleen.

"Kaikki kääntyy hyväksi, kunhan Shinea tulee taas järkiinsä. Hän tekee tästä kaikesta vaivan arvoista." Harom kuiskasi omalle peilikuvalleen.

Starr oli oven suljettuaan viittonut seurassaan olleita Diamisotilaita mukaansa, suunnaten noutamaan Shineaa, kuten käsky oli käynyt. Mies näytti päällisin puolin äärimmäisen tyytyväiseltä itseensä, mutta hänen hymynsä värisi. Jokin latisti hänen intoaan. Kesken matkanteon yksi Diameista päätti ottaa esille sen ilmeisen tekijän, jota kukaan ei ollut Haromin kuullen tohtinut ääneen sanoa.

"Entä ne kaksi Azmealaista ja se mysteerimies, jotka puuttuivat joukosta?" Diami kysyi.
"Mitä niistä?" Starr kysyi, ääni kireänä kuin viulunkieli hänen marssiessaan käytävää eteenpäin.
"Et maininnut heitä Tenweralle..." Diami huomautti, ja samassa Starr kääntyi, tarrasi Diamiin ja iski nyrkkinsä tämän alavatsaan. Toinen Diami katsoi hämmentyneenä tapahtumia, selvästi puntaroiden pitäisikö vetää oma aseensa Starria vastaan vai ei. Starr oli ollut heidän puolellaan julkisesti vain hetken, eikä kukaan luottanut tähän. Ennen kun Diami ehti tehdä päätöstä suuntaan tai toiseen, Starr alkoi puhua.

"Kukaan ei sano niistä kolmesta yhtään mitään. Haromin ei tarvitse tietää." Starr sihahti niin tulikivenkatkuisesti kuin kykeni. "Metsään jäänyt partio hoitaa ne sittiäiset. Ymmärrättekö?"

Diamisotilaat nyökkäsivät, kumpikin katsoen parhaaksi olla sanomatta sanaakaan. Starr olisi varmasti jatkanut alaistensa kurmotusta vielä pidempäänkin, opettaen näille ettei hänen toimiaan kyseenalaistettaisi, mutta hänen viestimensä ääni kiinnitti hänen huomionsa, ja mies kääntyikin vastaamaan. Hetken keskusteltuaan mies alkoi hiljaa kiroamaan henkensä alta, ennen kuin kääntyi jälleen saattajiensa puoleen.

"Vaikuttaa siltä, että jälkeemme jäänyt partio koostuukin saamattomista vätyksistä." Starr sanoi, yrittäen raapia kasaan edes jonkinlaista uskottavuutta äänensävyynsä.
"Onko jotain tapahtunut?" äskettäin retuutettu Diami uskaltautui kysymään, silläkin uhalla että Starrin päässä napsahtaisi uudelleen.
"No niinkin voisi sanoa. Kolme niistä idiooteista on kuollut." Starr kivahti. "Kootkaa kasaan lisäpartio ja odottakaa kaupungin porteilla seuraavaa käskyä. Järjestän edes jonkun oikeasti pätevän ottamaan komennon."

Diamit nyökkäsivät, vilkuillen kuitenkin toisiaan epäilevästi Starrin katseen välttäessä. Starr yritti selvästi olla jotain mitä ei ollut. Hän ei ollut johtaja-ainesta. Hän osasi ottaa käskyjä vastaan, mutta tuntui musertuvan paineen alla ollessaan johdossa. Tuollaista esimiestäkö heidän tuli vastaisuudessa seurata? Poistuessaan kokoamaan etsintäpartiota kaksikko kuuli Starrin vielä muistuttelevan, ettei Harom saanut tietää tästä mitään. Säälittävä otus, he ajattelivat. Menisi edes itse hoitamaan sotkunsa.
Starr puolestaan kihisi kiukusta vielä yksin jäätyäänkin. Hän ei käsittänyt kuinka ne kaksi Azmealaista, kaksi piskuista aavikkorottaa, olivat kyenneet nolaamaan hänet, Hydruslaisen, paremman syntyperän sotilaan, vieläpä useammin kuin kerran. Ensin tunnelissa kehdatessaan koskea häneen, sitten jäämetsässä paetessaan häneltä, ja nyt vielä tappamalla hänen alaisiaan. Se ei ollut vain käsittämätöntä, se oli sietämätöntä. Starr lähti rivakoin askelin vastakkaiseen suuntaan kuin seurassaan olleet Diamit. Ne aavikkorotat eivät saisi enää neljättä tilaisuutta.

Valtavassa hallissa särisi himmeä valo. Diamien sähköntarpeesta vastannut plasma-aggregaatti jylisi jossakin kaukaisessa nurkassa. Itse tilat olivat ryvettyneet ja sulaneen roudan ruostuttamat. Ilmassa leijui ajan ja kuuman metallin katku. Toisin kuin toistaiseksi missään muualla Ocamarilla, oli täällä lämmin, jopa kuuma. Lämpö oli vallannut koko rakennuksen, ja tuntui hohkavan tehtaan ytimestä. Diamit olivat pitäneet tehdasta tarpeeksi arvokkaana kunnostaakseen ja käynnistääkseen sen uudelleen, kuka ties millaisin kustannuksin. Sen täytyi siis olla erityisen tärkeä heidän tavoitteelleen. Tämän lisäksi Amarant oli pistänyt merkille jotain muutakin, ja oli varma että myös Indigo oli tehnyt saman havainnon. Diamit, jotka heidän ympärillään hääräsivät, eivät olleet sotilaita, vaan tiedemiehiä ja mekaanikkoja. Vaikutti siltä, etteivät Diamit olleet tullet ryöstämään Ocamarien salaista asetta, vaan valmistamaan sellaisen. Se, millaisesta aseesta tässä nyt puhuttiin, alkoi askarruttaa Amarantia yhä enemmän. Ajatus kuitenkin karkasi miehen mielestä heitä saatelleen Diamin tuupatessa häntä kovakouraisesti, ilmeisesti närkästyneenä, kun vanki oli päättänyt käyttää matkanteon ympäristön havainnointiin. Heitä oltiin opastamassa varastotilan perälle, jossa oli rivissä materiaalikohtaisesti jaettuja, vankoin teräsovin varustettuja varastohuoneita. Kussakin ovessa oli haalistunut selonteko huoneen sisällöstä, mutta kirjoitus oli Ocamarin kantakieltä neljässä eri alueellisessa variaatiossaan, kaikki yhtä käsittämättömiä ja vaikealukuisia Amarantin silmissä.
Lopulta saattue pysähtyi varastojen ovien eteen, ja Diamit alkoivat keskustella toistensa kanssa. Sen sijaan Cassie pysytteli huomattavasti kauempana sekä Diameista että vangeista, näyttäen sanalla sanoen surkealta. Amarant olisi saattanut jopa tuntea myötätuntoa, ellei olisi juuri tuon samaisen naisen ja tämän liittolaisten vankina. Diamien saatua keskustelunsa päätökseen, alkoivat nämä jakaa vankejaan. Titanos, Virgo, Draco, Serpeth ja Crus erotettiin toisista, ja tuupattiin lähinnä olleeseen, täysin pilkkopimeään varastoon, jossa pikaisella vilkaisulla näytettiin säilytettävän metalliromua, arviosta sulatusta varten. Kun vangit oli saatu pakotettua sisälle, teräsovi pamautettiin umpeen. Tämän jälkeen Diamien huomio kiinnittyi Geminiin, Shineaan, Amarantiin ja Indigoon.

Phobos havahtui vankilansa ulkopuolelta kuuluviin askeliin, sekä Diamien vaimeaan puheensorinaan. Sen jälkeen kun Harom oli purkanut kiukkuaan häneen kuulusteluissaan, oli hänet retuutettu tähän tunkkaiseen varastoon, ja jätetty vellomaan omaan avuttomuuteensa. Liki kaikki hänen alaisensa olivat kuolleet, ja hänen sisarensakin haahuili jossain tällä planeetalla, eikä hän voinut tehdä asialle yhtään mitään. Se oli toistaiseksi ollut pahinta rääkkiä, mitä Phobos oli joutunut kohtaamaan vankeudessaan. Hän kesti fyysisen kivun, mutta pelko lähimmäisten puolesta oli toinen juttu. Juuri nyt hänen pelkonsa oli kuitenkin väistynyt uteliaisuuden tieltä. Hän ei nimittäin ollut kuullut pihaustakaan vankilansa ulkopuolelta sen jälkeen, kun hänet oltiin tänne tuotu. Phobos paloi halusta tietää, mistä tarkalleen oli kyse. Hyvin pian hän saikin vastauksensa, kun varaston ovi avautui raskaasti, ja Diamivartija komensi jotakuta astumaan sisään. Ensimmäisenä sisään ilmestyi isokokoinen, punainen Hydruslainen, joka näytti hämmentävästi tutulta, mutta jota Phobos ei tunnistanut omakseen. Kersantilta vei vain hetken yhdistää mies maineeseensa, mikä taas herätti liudan uusia kysymyksiä. Seuraavana sisään astui Aqualidi, hengitysmaskeineen kaikkineen. Ei aivan jokapäiväinen näky oman planeettansa ulkopuolella, ja vähintäänkin yllättävä Ocamarin olosuhteissa. Seuraava tulokas olikin jo tutumpi. Phobos tunnistaisi tuon isokokoisen porkkananaaman missä vain. Gemini vilkuili välittömästi ympäristöään, ja lukitsi katseensa Phobokseen sillä sekunnilla, kun mies osui tämän näkökenttään. Phobos virnisti ja nyökkäsi päätään tervehdykseksi, kuin hänellä ei olisi huolen häivääkään, vaikka hän olikin väsynyt, piesty ja ruhjeilla, ja kahlittuna käsistään varaston perällä olleeseen lämpöputkeen. Gemini oli niin yllättynyt, ettei voinut kuin nyökätä takaisin hämmentyneesti toljottaen. Hän oli ollut varma, ettei näkisi vanhaa ystäväänsä enää koskaan. Phobos piti miehen ilmettä ilmeisen huvittavana, mutta pian hänkin menetti virneensä, kun viimeinen vanki astui sisään. Tunnistaessaan tuon violetti-ihoisen naisen Phobos tunsi kaiken kivun ja väsymyksen karisevan keholtaan, ja ennen kaikkea valtavan lohkareen väistyvän sydämeltään. Shinea oli kunnossa. Kiitos kaikelle pyhälle ja epäpyhälle, Shinea oli kunnossa.

"Phobos!" Shinea huudahti ja syöksyi veljensä vierelle, takertuen tiukasti tämän kaulaan, onnistuen miltei kuristamaan tämän käsiraudoillaan.

Phobos pidätteli irvistystä Shinean osuessa hänen kipeään olkapäähänsä, joka oli Haromin kuulustelujen aikana ottanut aikalailla osumaa. Ilmeisesti ihan kaikki kivut eivät olleetkaan jättäneet häntä vielä. Vaistomaisesti Phobos oli jo nostamassa kättään kietoakseen sen Shinean ympärille, mutta hänen omat käsirautansa estivät hänen aikeensa. Phobos kohotti katseensa oven suuntaan, kohdaten valoa vasten seisseen Cassien katseen omallaan. Ei vaatinut kummoistakaan päättelykykyä tajuamaan, että Cassie oli vihollisen puolella. Tämä sai Phoboksen ilmeen synkkenemään. Hänen päätelmänsä petturista olivat osuneet aivan oikeaan. Oli sääli, että hän oli tullut tähän lopputulokseen liian myöhään.

"Kessu...olen pahoillani." Cassie sanoi vaimeasti.
"...niin minäkin, Cassiopeia." Phobos murahti, käyttäen tarkoituksella hyvin etäistä äänensävyä, kieltäytyen edes puhuttelemasta naista tämän lempinimellä, kuten heidän oli tiimin kesken tapana ollut tehdä. Oli aivan kuin he olisivat olleet täysin ventovieraita toisilleen.

Cassie ei sanonut enää mitään, viittoi vain Diameja perääntymään, sulkien oven perästään. Tuli aivan hiljaista. Hetki oli aavemainen, varsinkin Indigolle, joka ei Hydruslaisten tavoin omannut kykyä nähdä pimeässä. Niinpä nainen sulki silmänsä kokonaan, ja keskittyi kuulemaan ja aistimaan ympäristönsä. Varaston täytti lämmin jälleennäkemisen tunnelma, helpotus ja onni, mutta myös suru. Suru niistä kaikista, jotka eivät olleet nyt heidän seurassaan. Kukaan ei tosin tohtinut tuoda suruaan julki.

"Ollaanpas sitä nyt niin takertuvia. Muistaakseni joku sanoi ettei halua edes nähdä minua enää." Phobos rikkoi viimein hiljaisuuden, puhutellen selvästikin Shineaa, saaden naisen ilmeen valahtamaan, ja tämä perääntyikin nopeasti veljensä kaulalta.
"Anna anteeksi, Phobos. Olin täysi idiootti..." Shinea aloitti selittelemään, pidätellen itkua. Phoboksen pettynyt huokaisu kuitenkin keskeytti hänet.
"Skarppaahan nyt vähän, Sintti. Minä vain kiusaan sinua." Phobos tokaisi kuivasti. "Pitäisiköhän loukkaantua ihan oikeasti, kun kuvittelet minun kantavan noin vähäpätöistä kaunaa?"

Shinea ei tiennyt miten olisi reagoinut. Ensimmäiseksi mieleen tuli kiskaista velikultaa kunnolla turpaan, kun tämä kehtasi leikitellä hänen tunteillaan tuolla tavoin, ja vielä tässä tilanteessa. Toisaalta turpasauna kaiken tämän ajan jälkeen tuskin sekään lähettäisi aivan oikeaa viestiä jo valmiiksi rusikoidulle Phobokselle. Menisi vielä rikki, poloinen.

"Mulkku." Shinea naurahti ja pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan, selkeästi helpottuneena. "Taisin olla turhaan huolissani sinusta, jos kerran olet tarpeeksi hyvässä hapessa vittuilemaan siskollesi."
"Tiedäthän sinä minut." Phobos myhäili, mutta vakavoitui sitten hieman. "Niin utelias kuin olisinkin kuulemaan, että mitä helvettiä ajattelit tullessasi tälle roudanraiskaamalle planeetalle perässäni, on varmaan parempi säästää kyseinen keskustelunaihe myöhemmäksi. Tässä paikassa on liikaa uteliaita korvia."
"Totta." Shinea nyökkäsi. "Kaikessa lyhykäisyydessään, palkkasin YPP:n avukseni jäljittämään sinua."
"Ja se puolestaan selittää punanaamaisen kolossin ja turskatytön läsnäolon." Phobos tuhahti, mulkaisten Indigoa ja Amarantia kuin hapanta sikaetanasäilykettä.

Phobos oli jo valmiiksi ollut varuillaan noiden kahden suhteen, mutta YPP:n metsästäjinä nämä tienasivat itselleen välittömän pääsyn hänen paskalistalleen. YPP oli yksi niistä asioista, jotka saivat Phoboksen niskavillat pystyyn pelkästään olemassaolollaan. Tälle oli lukuisia syitä, joista yksi merkittävimmistä oli firman väistämätön vaikutus Wayn perheeseen, kiitos heidän isänsä statuksen firman johtajana ja yhtenä perustajana. Pääsääntöisesti jokainen Phoboksen kohtaama metsästäjä oli niin ikään ollut kusipää, jotkut jopa hämäristä taustoista värvättyjä, kuten vaikkapa tuo Hydruksen punainen paholainen, joka kökötti vain muutaman metrin päässä Phoboksesta. Ja tuollaisten ihmisten käsiin Arcanassa luotettiin niin poliisitutkimukset kuin sotilaalliset toimetkin, kun hätä oli suurimmillaan.
Kulmiaan kurtistaen Phobos käänsi huomionsa takaisin siskoonsa, hoksaten vasta nyt tämän kasvoilla olleen arven, jota hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt. Kiukku miehen sisimmässä alkoi kasvaa, sillä hän osasi helposti yhdistää tuon arven sen aiheuttajaan. Phobosta riivasi suunnattomasti, ettei hän isoveljenä kyennyt suojelemaan pikkusiskoaan siltä hirviöltä, joka tätä oli satuttanut. Shinea huomasi veljensä viipyvän katseen, ja käänsi kasvojaan poispäin, selkeästi häveten arpeaan. Siitä päivästä kun hän oli sen itse ensi kertaa nähnyt, se oli edustanut hänelle pelkkiä ikäviä muistoja menneestä, sekä kipua ja pelkoa. Se oli myös merkki, joka todennäköisesti pysyisi naisen kasvoilla koko tämän loppuiän ajan, ja tekisi varmasti tehtävänsä luodakseen monille välittömät ennakkoluulot naisesta ja tämän elämästä, ennen kuin hän olisi kerennyt suutaan avaamaan. Sen lisäksi se keräsi sääliviä katseita, juuri sellaisia kuin Phoboksen juuri nyt, ja sitäkään ei Shinea halunnut sulattaa.

"Minun olisi pitänyt uskoa sinua alun alkaenkin." Shinea sanoi hiljaa, katsomatta veljeensä. "Kaikki merkit olivat ilmassa, mutta ohitin ne sokeasti ja sain maksaa typeryydestäni. Ehkä olen liian sinisilmäinen."
"Älä syytä itseäsi. Haromin kaltaiset paskiaiset puhuvat itsensä pois vaikka teloituskomppanian edestä, jos vain tietävät mistä naruista vetää." Phobos lohdutti, vaikka tiesikin sen olevan hyvin laiha lohtu. "Sitä paitsi...sinä et ole meistä ainoa, joka on ollut sinisilmäinen."
"Taas sinä teet tuota. Yrität ottaa kaiken vastuun omalle kontollesi." Gemini ehätti puuttumaan keskusteluun. "Ei meistä kukaan osannut odottaa petturia riveissämme."
"Ryhmänjohtajana minä olen se, joka ottaa vastuun." Phobos huomautti. "Mistä puheen ollen, luulin ryhmänjohtajananne tehneeni hyvin selväksi, ettei tänne tulla notkumaan jos minulle tapahtuu jotain. Pitäisi raahata teidät kaikki sotaoikeuteen käskyjä vastaan niskuroinnista."
"Sori, Phobos, mutta käskyvaltasi oli siirtynyt Titanokselle, joka puolestaan kysyi meidän mielipidettä asiaan." Gemini vastasi virnistellen, yrittäen karistaa kersanttinsa melankoliset puheet kerralla pois, ne kun eivät sopineet Phoboksen tyyliin ollenkaan. "Ja jos sinua kiinnostaa, niin sinun noutamisesi oli yksimielinen lopputulos. Luojat tietävät ettei kukaan meistä halunnut tehdä loppuraporttia tästä fiaskosta sinun sijastasi."
"Muistuta että kuritan sitä yksisilmäistä pallinaamaa kun pääsemme kotiin." Phobos tuhahti, mutta oli selkeästi ylpeä. Edes varma kuolema ei pelottanut hänen alaisiaan. Hän ei ollut odottanut omiltaan yhtään sen vähempää. "Mitäs muuta te olette selkäni takana juonineet tänä aikana?"

Gemini otti asiakseen selittää Phobokselle kaiken, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun tämä oli ottanut osan tiimistä mukaansa etsiäkseen ruokaa ja lääketarpeita. Eridan kohtalo Starrin käsissä tuntui erityisesti saavan Phoboksen veren kiehumaan. Starr ei ollut koskaan vaikuttanut erityisen raukkamaiselta sotilaalta, mutta haavoittuneen, puolustuskyvyttömän teloittaminen noin kylmäverisesti oli häpeällinen teko, jota saattaisi voida odottaa Diamilta, muttei koskaan Hydruksen sotilaalta. Phobos ei voinut vieläkään paeta tunnetta, että oli osasyyllinen tilanteeseen. Hänen olisi pitänyt nähdä varomerkit lähestyvästä petoksesta. Hän oli aina erittäin tarkka lähipiiriinsä pyrkineistä ihmisistä, ja silti hänen povelleen oli luikerrellut käärme, joka oli vahingoittanut niin häntä kuin hänen läheisiäänkin, tarkkaillut ja raportoinut kaikki hänen liikkeensä Diameille vuosien ajan. Phobos tunsi olonsa likaiseksi vain ajatellessaankin asiaa. Sitten oli tietenkin Cassiopeia, ryhmän uusin tulokas. Tämän suhteen oli Phobos ollut tarkempi, eikä ollut paljastanut juuri mitään henkilökohtaisuuksia. Alkuun se oli luonut paljon kiusallisia tilanteita, kun Cassie oli yrittänyt kysyä jotakin saamatta kunnollista vastausta, mutta nyt Phobos kiitti varautunutta luonnettaan jokaisesta kaartelevasta vastauksesta ja kiusallisesta hiljaisuudesta heidän välillään. Häntä tosin askarrutti, mikä oli tämä pakottava syy Cassien petoksen takana, joka oli pakottanut tämän valitsemaan Diamit omien maanmiestensä yli.
Yllättäen Geminin puheen katkaisi vaimea koputus, joka kantautui varaston seinän toiselta puolelta. Hetken naputusta kuunneltuaan Phobos naurahti keveästi.

"Onko tuo armeijakoodia?" Indigo kuiskasi Amarantille.
"Phoboksen miehet tiedustelevat kersanttinsa vointia." Amarant vastasi hiljaa.
"Hei Gemini." Phobos huikkasi toverilleen. "Koska käteni ovat kirjaimellisesti sidotut, haluan että välität Titanokselle viestin puolestani."
"Mitä haluat minun sanovan?" Gemini kysyi ja kumartui seinän viereen.
"Että hän on täysi vittupää, mutta rakas sellainen." Phobos vastasi.
"Söpöä." Shinea virnuili veljensä vierellä.

Phoboksella tuntui olevan paljon sanottavaa myös muille tiimin selviytyjille, sisäpiirijuttuja joita ei sivullisilla ollut toivoakaan ymmärtää, mutta Gemini tuntui ne ymmärtävän, ja uskollisesti välittävän eteenpäin naapurivaraston vangeille. Shinea oli hivenen yllättynyt, kuinka keveästi Phobos tilanteensa otti. Tämä osasi vääntää huumoria, vaikka valtaosa tämän alaisistaan oli kokenut loppunsa ihan vastikään. Ehkä Phobos pyrki vain erkaannuttamaan itsensä syvemmistä tuntemuksista, joita hänen tovereidensa kuolema tai petturuus väistämättäkin herättivät. Nyt ei ollut aika surra. Se tulisi myöhemmin.

"Kersantti Way." kuului Indigon ääni puhuttelevan Phobosta huoneen toiselta puolelta. "Jos teille vain sopii, voisitte ehkä auttaa meitä täydentämään muutamia tyhjiä kohtia koko tässä Ocamarin kuviossa."
"Älä viitsi teititellä minua. Se ei kuulosta normaalilta, enkä varsinkaan ole teitittelemässä takaisin." Phobos kähähti, antaen ennakkoluulojensa YPP:n metsästäjiin suorastaan säteillä jokaisesta sanastaan. "Ja mikäli haluat saada minulta enää minkäänlaista vastausta, ehdotan että käytät etunimeäni."
"Jollain on ongelmia puhuttelun kanssa." Amarant mutisi itsekseen.
"Okei, Phobos. Minun nimeni on Indigo, ja kollegani puolestaan Amarant. Kuten Shinea sanoi, olemme YPP:n metsästäjiä, ja tulimme tänne noutamaan sinua." Indigo päätti esittäytyä, jotta osapuolet voisivat puhutella toisiaan sujuvammin.
"Suoraan sanoen YPP voi minun puolestani painua helvettiin. Te olette minun silmissäni pelkkiä niin kutsuttujen legendojenne sylikoiria, joiden moraali on ostettavissa taskurahalla. Olette ahneempia kuin Basamialainen sutenööri. En ole tarvinnut teitä, enkä pyytänyt teiltä apua missään vaiheessa elämääni." Phobos alkoi avautua kiivaalla äänellä, kuin olisi laskenut vuosien patoutuneen katkeruuden tulvimaan näiden kahden metsästäjän niskaan. Vaiettuaan Phobos epäröi huomattavan hetken verran, ennen kuin jatkoi puhettaan. "Tai se on ainakin mitä haluaisin sanoa. Mutta koska te Geminin mukaan autoitte tiimiäni, on vain reilua, että vastaan kysymyksiinne."
"N-niin...tuota..." Indigo mutisi hämillään, päättäen sivuuttaa kaiken kritiikin mitä Phobos oli metsästäjiä kohtaan juuri suoltanut, jotta voisi keskittyä vain ja ainoastaan oleelliseen. "Gemini kertoi meille, että teidät lähetettiin vangitsemaan Harom Tenwera, ja estämään Diameja pääsemästä käsiksi Ocamarin runeumesiintymiin, sekä jonkinlaiseen aseeseen, jonka kehitettyään paikalliset onnistuivat ajamaan Diamit nurkkaan sodan aikana. Olenko nyt täysin kartalla?"

Phobos vilkaisi arvioiden Geminiin, joka nyökkäsi kannustavasti, yrittäen poistaa viimeisetkin epäilykset ystävältään. Phobos oli edelleen täydellisen varautunut YPP:ta kohtaan, mutta luotti Geminin arviointikykyyn. Ja niinpä hän alkoi kertoa mitä tiesi. Aluksi hän varmisti, että Gemini oli tosiaan kertonut kaiken suurpiirteisen oikein, mutta hän itse tiesi yksityiskohtia, jotka häntä oli pyydetty pitämään salassa jopa omalta tiimiltään, jos vain mahdollista. Phoboksen kertoma aseesta, jota Diamit olivat tulleet hakemaan, oli kieltämättä pelottavaa kuultavaa. Kyseessä oli täysin mekaaninen, itsenäiseen toimintaan kykenevä taisteludroidi, massiivinen kooltaan, kykenevä liikkumaan liki millaisessa maastossa vain, ja imemään itseensä siihen kohdistuneet energiaiskut, varastoiden keräämänsä energian omien aseidensa käytettäväksi. Tällainen teknologia jätti käytännössä kaikki nykypäiväiset laser- ja plasma-aseet voimattomiksi droidia vastaan. Itse droidin asearsenaalista ei ollut paljoakaan tietoja, mutta kutsumanimi sillä kuitenkin oli: Solari.
Solari, toisti Indigo hiljaa mielessään. Aseen nimitys ei kuulostanut tutulta, eikä liioin erityisen uhkaavalta. Jos jotakin, se vaikutti enemmänkin joltain aurinkovoimalla kulkevalta menopeliltä. Ekologinen ase, mutta tuskinpa järin tehokas. Mutta Indigopa tiesi paremmin. Hän muisti lukeneensa historiankirjoista eräästä kansasta, joka oli valjastanut itsensä auringon energian aseteknologiansa käyttöön. Näistä luomuksista esimerkkeinä olivat niin aurinkokilvet, kuin valotykkikin, kumpikin paitsi toimivia, myös tehokkaita omassa lajissaan, jopa niin tehokkaita, että Arcanan edustajien ja teknologian kehittäjien oli istuttava yhteisen pöydän ääreen neuvottelemaan aseiden laillisuudesta. Ja kuinka ollakaan, yksi tuon edellä mainitun kansan edustajista oli juuri sattunut ilmaantumaan esiin Ocamarilla, kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen. Kyse oli tietenkin teknologista kärkeä edustaneista Tabooralaisista. Mutta kuinka Tabooran teknologiaa hyödyntävä ase oli päätynyt kaupankäynnillä itsensä elättäneiden Ocamarien haltuun? Tähän ei Phoboskaan osannut ottaa kantaa. Indigo ei kuitenkaan uskonut sattumiin. Tabooran ja Ocamarin välillä oli jotakin muutakin yhteistä, kuin niiden hiljaisen planeetan luokitus. Olipa kuinka hyvänsä, Solari selitti oikein mainiosti sen, mihin Diamit hamstrasivat runeumia, metallia jolla oli energiaa varastoivia ominaisuuksia.

"Tämä tehdas on arvatenkin juuri se sama, jossa Ocamarit aikoinaan kasasivat Solarinsa, ja jossa Diamit ovat nyt kasanneet omansa." Phobos päätti kertomuksensa.
"Mutta miksi kasata uusi yksikkö? Eivätkö he voineet vain ottaa mikä sodan jäljiltä on jäänyt, ja kunnostaa niitä?" Indigo ihmetteli.
"Sikäli kun saimme tulkattua muutamista sodanaikaisista dokumenteista, Ocamarit tiesivät Solarien edustaman uhan. Kun Diamit alkoivat jäädyttää planeettaa, ja Ocamarien kohtalo oli sinetöity, syöksivät he Solarinsa mereen, jotteivät ne päätyisi Diamien käsiin. Ne ovat siellä yhä edelleen, hautautuneina läpäisemättömän jääkuoren alle." Phobos vastasi.
"Whamsalle kiitos siitä! Jos Diamit saavat jotain tuollaista käsiinsä, on Arcanassa pian täysi helvetti irti." Indigo kauhisteli, luoden jo mielessään kauhukuvia kokonaisesta Solariarmeijasta.
"Juuri siksi me olemme täällä. Vain me kourallinen, varmistamassa ettei koko helvetin aurinkokunta roihahda liekkeihin." Phobos sanoi, ja kiskaisi kahlittuja käsiään ties kuinka monetta tuhannetta kertaa, turhautuen siitä että oli sidottuna täällä, samalla kun Harom havitteli maailmanlopun tappokonetta uusille johtajilleen vietäväksi. "Ocamarille julistetun hautarauhan vuoksi, sekä täyden sotatilan pelossa, esimiehemme päättivät että tämä hoidetaan kaikessa hiljaisuudessa."
"Kai ymmärrät, että tällainen hiippailu kaikkien muiden selän takana tuo esiin myös syitä epäilylle?" Amarant puhkesi vihdoin puhumaan. "Kaiken kuulemani perusteella tämä Solari on valta-asemia räikeästi epätasapainottava ase, joka rikkoo lukuisia aseteknologian sopimuksia. En olisi yllättynyt, jos esimiehesi olisivat odottaneet teidän kaappaavan aseen itsellenne, varsinkin näin Hydruksen valtauksen jälkimainingeissa."
"Jännä kuulla huomioita pelisäännöistä punaisen paholaisen suusta." Phobos sivalsi, karistaen viimeisetkin kohteliaisuuden rippeet äänestään. "Mutta olet oikeassa. Ulkopuolisen silmin tilanne saattaa näyttää juuri tuolta, ja uskallan jopa väittää, että osaa upseereistamme kyseinen vaihtoehto kiehtoisi liiaksikin, jos sille tilaisuus vain tarjoutuu."
"Sitten tietänet myös, mitä meidän metsästäjinä tulee tehdä, jos tuollainen tilanne tosiaan tulee." Amarant jatkoi pointtinsa painottamista.
"Käsittääkseni teidän tehtävänne päättyi sillä hetkellä, kun toitte Sintin luokseni, joten metsästäjinä teidän seuraava siirtonne on etsiä sukset ja hiihtää vittuun meidän tieltämme." Phobos jatkoi Amarantin haastamista.
"Phobos. Anna olla, jooko?" Shinea puuttui keskusteluun. "Tiedän mitä mieltä olet YPP:sta, mutta tuo ei auta meitä millään tasolla."

Phobos vaikeni, vaikka hänellä olisikin ollut vielä vaikka kuinka paljon sanottavaa YPP:sta ja metsästäjistä. Shinea oli oikeassa. Niin kauan kun he olivat näissä pimeissä varastokopeissa, oli keskinäinen kinastelu yhdentekevää. Phobos vilkaisi Geminin suuntaan, joka oli käyttänyt aikansa viestimällä viereisessä varastossa olleiden tovereidensa kanssa. Yrityksistä huolimatta nämäkään eivät olleet onnistuneet keksimään mitään, mikä auttaisi heitä pakenemisessa. Titanos oli kuuleman mukaan yrittänyt potkia varaston ovea auki, mutta turhaan. Oli kai ollut odotettavissa, että yksisilmäinen Hydruslainen valitsi turvata ensikädessä raakaan voimaan. Kaikki mitä hän oli palkakseen saanut oli äkäisen Diamivartijan, joka oli kuin olikin avannut oven, vain suihkuttaakseen yksisilmäistä sotilasta kyynelsumuttimella.
Yllättäen Phoboksen ja kumppaneiden vankisellinä toimineen varaston lukko rasahti, ja teräsovi alkoi avautua. Starr astui sisään, Cassien jolkutellessa vastentahtoisena perästään. Mies alkoi silmäillä kutakin vankia tutkivasti, ilmeisesti yrittäen arvioida josko nämä juonivat jotakin. Starrin ase oli juuri sopivasti kohotettuna, jotta tämä voisi ampua kaikki vähänkään epäilyttävästi käyttäytyvät niille sijoilleen.

"Moro, kessu." Starr tervehti Phobosta.
"Painu vittuun, Starr." Phobos kähähti, ja hänen mustissa silmissään roihusi tuli.
"Sinuna miettisin seuraavia sanojani hyvin tarkoin. Harom antoi minulle luvan teloittaa teidät yksitellen, mikäli et osaa käyttäytyä." Starr puuskahti ja katsahti sitten Geminiin. "Mitä luulet, pitäisikö minun aloittaa tuosta sinun bestiksestäsi?"
"Ainakin pääsisin sinusta eroon nopeammin, Starr." Gemini puuskahti, eikä hänen äänessään ollut sitä pelkoa, jota Starr olis siinä toivonut kuulevansa.
"Kuten haluat." Starr kohautti olkiaan, ja laukaisi aseensa. Välähdys valaisi koko huoneen hetkellisesti, saaden kaikki sokaistumaan hetkellisesti, ja laukaus itsessään kajahti niin voimakkaana, että korvissa alkoi soida.

Gemini hengähti syvään ja avasi silmänsä. Hän huomasi nopeasti olevansa vielä elossa ja ilman ylimääräisiä reikiä. Starr oli tarkoituksella ampunut ohi, aivan Geminin pään vierelle. Kaikki muutkin varastossa olleista huokaisivat helpotuksesta. Starr myhäili, ja huikkasi Cassielle Hydruksen kotokielellä ohjeen pitää muita silmällä, sen aikaa kun hän itse hakisi Haromin erikoisvieraan. Sen jälkeen mies suuntasi kulkunsa Wayn sisaruksia kohti.

"Mitä hittoa sinä aiot?" Phobos kysyi, pidätellen temperamenttian Geminin hyvinvoinnin puolesta.
"Harom kutsui siskosi vieraakseen. Tulin noutamaan hänet." Starr vastasi, ja tarttui kovakouraisesti Shinean käsivarteen, kiskoen naisen ylös lattialta.
"Irti senkin kusipää!" Shinea vinkaisi tuntiessaan tiukan otteen puristuvan käsivartensa ympärille.
"Noh noh...käyttäytymissäännöt koskevat myös sinua, Shinea. Et kai halua että teloitamme veljesi viimeisenkin kaveripiirin tuittupäisyytesi takia?"

Shinea kiristeli hampaitaan, suorastaan täristen halusta kynsiä Starrin silmät päästä. Mutta hän ei halunnut kuitenkaan riskeerata Geminin terveyttä, ja päätti tyytyä kohtaloonsa, seuraten Starrin ohjastamana kohti varaston ovea. Cassie väisyi kaksikon tieltä, päästäen nämä käytävään. Shinea loi anovan katseen Cassieen, joka käänsi katseensa toisaalle, kykenemättä kohtaamaan tuota katsetta. Yllättäen Phobos kuului huutavan Shinealle jotakin Hydruksen kielellä, mikä sai Starrin virnistämään.

"Tyhjiä lupauksia, kessu." Starr hymähti, ja kääntyi sitten Cassien puoleen. "Ota toinen metsästäjistä mukaasi ja vie metsän laidalle. Houkuttele ne kolme paskiaista esiin. Varmista, ettei yksikään jää henkiin."
"Miksi minä? Sinähän heidät jätit sinne metsään." Cassie intti, mutta sai välittömästi läimäisyn kasvoihinsa, niin voimakkaan että se lennätti naisen polvilleen maahan, kasvojaan pidellen.
"Koska minä sanon niin, narttu. Ja sinun kannattaa tehdä juuri kuten sanon, ihan isäsi hyvinvoinnin tähden." Starr vastasi hyytävästi, tyrkäten Shinean liikkeelle, saatellen tätä kohti väistämätöntä kohtaamista tämän menneisyyden demonin kanssa.

Cassie, sanaakaan sanomatta, nousi lattialta, asetti kätensä kipuilevalle poskelleen, ja nyökkäsi seurassaan olleille Diameille sen merkiksi, että nämä toimisivat kuten oli juuri käsketty. Diamit astuivat varastoon, ja poimivat ovea lähinnä istuneen Indigon ylös, alkaen retuuttaa naista takaisin käytävään. Nyt oli Amarantin vuoro tuntea pakottavaa tarvetta käydä vangitsijoidensa kimppuun, mutta hän hillitsi itsensä, tietäen lopputuloksen olevan vain tarpeettoman verinen, mikäli hän tekisi yhdenkään virheliikkeen. Kaikki mitä punainen paholainen kykeni tekemään, oli tuijottaa Indigon loittonevaa selkää, kunnes teräsovi heidän väliltään sulkeutui jälleen.

"JUMALAUTA!" Phobos karjaisi lopulta, kun uskalsi vihdoin purkaa suuttumustaan. Samalla mies nykäisi kahleitaan niin voimakkaasti, että ne pureutuivat ihon läpi hänen ranteisiinsa, saaden ne tihkumaan verta.
"Rauhoitu, kessu..." Gemini yritti toppuutella, mutta sai vain liudan perinteisiä Hydruslaisia haukkumanimiä osakseen. "Kuuntele nyt! Aivan kaikki ei ole vielä menetetty. Shinea tuli tänne neljän metsästäjän kanssa, ei kahden. Olen varma, etteivät Salem ja Razer jätä meitä, tai Shineaa Haromin armoille."

Phobos vaikeni. Hän ei tiennyt miten suhtautua tähän kaikkeen. Paitsi että hän oli jäänyt kiitollisuudenvelkaan YPP:n metsästäjille näiden huolehdittua hänen miehistään, niin nyt hänen täytyi myös laskea luottamuksensa, ja siskonsa kohtalo, kahden metsästäjän varaan.
Amarant kuunteli Geminin naiivia uskoa hänen matkakumppaneihinsa, toivoen syvästi miehen olevan oikeassa, mutta peläten silti pahinta. Ja jos hän olisi uhkapelaavaa sorttia, laittaisi hän koko omaisuutensa sen varaan, että Ocamarista tulisi heidän hautansa. Hän ei vain nähnyt sitä mahdolliseksi, että Salem ja Razer voisivat tehdä mitään heidän hyväkseen.

To be Continued...

[Salem]

Chapter 17. Accusing Eyes

Kourallinen Diamisotilaita oli kokoontunut tehdasrakennuksen alushalliin. Valkeisiin, pitkähelmaisiin pakkastakkeihin, samansävyisiin housuihin ja pitkävartisiin saappaisiin verhottuina, kasvot täysin peitettyinä sotilaat asettuivat yksi toisensa jälkeen muodostelmaan Cassien silmien edessä. Indigo istui hallin nurkassa, hengittäen raskaasti, mutta peitellen parhaansa mukaan haavoittuvuutensa merkkejä. Cassie katsahti naista olkansa yli, ja Aqualidin yrityksistä huolimatta näki heti, ettei tämä ollut teräkunnossa. Niinpä hän suuntasi vankinsa luokse, ja polvistui tämän vierelle. Indigo näytti silminnähden kavahtavan Cassien läsnäoloa.

"Odota. Korjaan hengitysnaamiotasi." Cassie sanoi hiljaa, ja ojensi kätensä Indigon kasvoilla olleelle naamiolle.

Kaikessa hälinässä, ties kuinka monen eri käsiparin riuhdottavana ollessaan oli Aqualidi, ja tämän kasvoilla ollut hengitysnaamio, ottaneet osumaa. Vaikka naamio ei ollutkaan suoranaisesti vioittunut, oli se luiskahtanut vinoon, estäen sisällä kulkeneen kosteuttavan nesteen virtauksen, johtaen naamion kuivumiseen, ja Indigon hengityksen salpautumiseen. Kaulassa olleista kiduksista ei ollut näissä oloissa kuin haittaa, ja kylmän, kuivan ilman hengittäminen sattui naisen keuhkoja.
Indigon ensimmäinen reaktio Cassien kohotettuun käteen oli vetäytyä kauemmas Hydruslaisen otteen tieltä, mutta selkä seinään painautuneena ja kädet tiukasti raudoitettuna ei tällä ollut paljoakaan tilaa liikkua. Cassie ei kuitenkaan tuntunut tarkoittavan pahaa, vaan sanojensa mukaisesti asetti naamion tiukemmin Indigon kasvoille, kiristäen sitä ja varmistaen että nesteenkierto jatkui normaalisti. Naamion alkaessa jälleen toimittaa tehtäväänsä, Indigo hengitti syvään, antaen puuskutuksensa tasaantua hiljalleen. Vei hetken aikaa, ennen kuin Indigo kykeni jälleen hengittämään normaalisti, ja Cassie vietti koko tämän ajan naisen rinnalla, sanaakaan sanomatta. Näky herätti Diamisotilaiden kummastuksen, mutta nämä eivät kokeneet olevansa missään asemassa tekemään asialle mitään. Aivan kuten Harom ja Starr, oli myös Cassie heidän ylempänsä komentoketjussa, vaikka olikin vihollisrodun edustaja.

"Kiitos." Indigo kuiskasi hengityksensä tasaannuttua.
"Mitä helvettiä YPP:lla on ajateltu, kun he lähettivät Aqualidin tällaiseen paikkaan..." Cassie mutisi, enemmän itsekseen kuin udellakseen metsästäjäin johtoportaan logiikkaa Indigolta. Nainen nousi jälleen ylös polvensa varasta, taputellen likaa housuistaan.

Indigo ei aikonut vastata Cassien pohdintaan. Tottakai hänen syntyperänsä, ja sen tuomat rajoitteet, olivat olleet esillä sen miljoonan monituista kertaa, ja olivat liki estäneet hänen liittymisensä YPP:n metsästäjiin. Indigo oli kuitenkin saanut kaikki vakuutettua omasta joustavuudestaan, ja vannonut luopuvansa virastaan sillä sekunnilla, kun joutuisi hylkäämään tehtävän ympäristöolojen vuoksi. Todistaakseen kantansa, oli jääräpäinen Aqualidi alkuaikoinaan hakeutunut erityisesti tällaisten tehtävien pariin, ja selviytynyt erinomaisesti niistä jokaisesta. Niinpä nytkään YPP:n johdolla ei tullut mieleenkään kyseenalaistaa tämän kykyä suoriutua Ocamarilla.
Indigo jäi katsomaan vierellään seissyttä Cassieta arvioivasti. Hänen oli vaikea muodostaa mielipidettä tuon naisen motiiveista. Oli totta että tämä pelasi Diamien pussiin, mutta tämän käytös tuntui olevan täysin päinvastaista kuin Starrin, joka luultavasti olisi hakenut jotain pikkusuolaista naposteltavaa seuratessaan Indigon hidasta tukehtumista, mikäli olisi ollut täällä Cassien asemassa. Joko näin, tai raahannut hänet tukehtumaan Salemin ja Razerin näkösälle. Cassie oli myös hoivannut Eridaa, ja vaikka tuo olisi yhtä hyvin voinut olla pelkkää kulissin ylläpitoa, oli tämän reaktio Eridan teloitukseen vaikuttanut aidolta. Indigon teki mieli luodata nainen uudelleen, mutta se olisi uhkapeliä. Cassie tuntui tietävän ainakin jonkin verran Aqualideista, joten näkyvä luotausyritys luultavasti saisi tämän toimimaan epätoivotusti, mikäli tämä olisikin lojaali Diameille.
Kauaa ei Indigo kerennyt pohtimaan vaihtoehtojaan, kun yllättäen joku Diameista kajautti ilmoille jotakin näiden omalla kielellään, ja yhdenaikaisesti jokainen muodostelmassa odottanut sotilas veti kätensä lippaan. Heidän eteensä marssi varmoin askelin vielä yksi rotunsa edustaja, pakkasvarustuksessa tämäkin, joskin tämän takissa oli joitakin kullanhohtoisia kirjailuja olkapäiden, kauluksen ja hihojen alueella. Hahmo oli nuorekas, mutta samalla tästä suorastaan hohkasi tunne, että tämä oli nähnyt taistelukenttiä ja toimintaa lukuisia kertoja. Hahmon pään vasemmalla puolella kulki kolme vierekkäistä arpea, jotka ulottuivat ohimolta poskelle asti, selvästi kynsien jättämät ja peräisin kuka ties mistä raivokkaasta taistelusta. Hahmon hiukset ylsivät tämän olkapäille asti, ja kaikessa piikikkäässä tuuheudessaan muistuttivat hailakanruskeaa leijonanharjaa. Hahmo katsahti muodostelmassa seisseeseen etsintäpartioon, ja suuntasi sitten terävän katseensa Indigoon ja Cassieen, jotka seisoivat syrjemmällä. Yhdellä pienellä nyökkäyksellä hahmo kutsui naisia luokseen, ja Cassie näkyi ottavan käskyn huomattavan vakavasti, alkaen nopeasti nostaa Indigoa jaloilleen. Naiset suuntasivat rivakoin askelin Diamien luokse, miehen seuratessa jokaista liikettä tarkasti kuin haukka.

"Vänrikki Izarus. En arvannut että liittyisit mukaan etsintäpartioon." Cassie puhutteli miestä.
"Starr oli sitä mieltä, että tehtävälle tulisi lähteä mukaan joku oikeasti pätevä." Izarus-niminen Diami vastasi, virnistäen mittaillessaan Cassieta katseellaan. "Ilmeisesti sinä et ole vakuuttanut kanssaloikkareitasi vielä. Oletan ettei tämä muodostu ongelmaksi."
"Starr ei vain informoinut minua asiasta...en arvannut että hän lähettäisi minulle lapsenvahdin." Cassie mutisi tyytymättömänä.
"Näin tämä nyt kuitenkin menee. Kerää siis kamasi kasaan, jotta voimme hoitaa tämän alta pois." Izarus kehotti.

Cassie jätti Indigon Izaruksen vierelle, mennen itse poimimaan oman varustevyönsä takaisin ylleen. Izarus astui Indigon eteen, ja tarttui tätä kaulasta, vetäen hyvin lähelle omia kasvojaan. Omahyväinen hymy levisi miehen huulille tämän katsoessa Aqualidia suoraan silmiin, kuin pyytäen naista luotaamaan sielunsa syvimmätkin tuntemukset. Indigon ei kuitenkaan tarvinnut käyttää rotunsa ominaiskykyä osatakseen lukea noista silmistä, että ne olivat nähneet lukuisia verisiä taisteluita, ja rakastaneet niistä jokaista. Vielä miehen päästäessä otteensa Indigosta ja alkaessa puhumaan alaisilleen, tunsi nainen tuon katseen herättämän pelon rinnassaan. Hän ei pelännyt vain itsensä puolesta, vaan myös Razerin ja Salemin, jotka olivat tuolla jossain, luultavasti autuaan tietämättöminä mikä heitä odotti.

Pakkanen paukkui jäämetsän laitamilla vain osittain näkyvillä pilkottavan mökin nurkissa. Ajan saatossa tämä mökki oli jäänyt suureksi osaksi lumen alle, ja olikin ollut vain sattumaa, että Azmealaiset olivat löytäneet sen paksun lumikuorensa alta. Sisään astuessaan aavikkoplaneetan asukit olivat välittömästi suunnanneet katseensa kattorakenteisiin, jotka näyttivät olevan tukevaa tekoa, ainakin siinä määrin että katto onnistui kannattelemaan paksua lumipeitettään yhä tänäkin päivänä, 12 vuotta Ocamarin jäätymisen jälkeen.
Pian Razerin ja Salemin perästä sisään astui myös joukkion Tabooranvahvistus, Zenith, joka luotasi mökin tuvan pikaisella mulkaisulla, harppoi peremmällä olleen pöydän äärelle, ja alkoi näpertää jotakin, jonka oli napannut takkinsa povitaskusta. Salem seurasi uteliaana miehen puuhia, Razer puolestaan varautuneena, hypistellen sahamiekkansa kahvaa kämmenensä sisällä, valmiina toimimaan pienestäkin provosoinnista. Zenith valitsi olla välittämättä kummastakaan, ja keskittyi sen sijaan omiin puuhiinsa. Hän oli asettanut pöydälle jonkinlaisen viestimen variaation, jämäkästä rakenteestaan päätellen selvästikin kovaa käyttöä varten suunnitellun kenttämallin, jollaisia ei enää näinä päivinä nähty kuin korkeintaan militarian keräilijöillä. Hetken aikaa viestimen kanssa touhuttuaan Zenith astui kauemmas pöydästä, ja jätti laitoksensa pitämään hiljaista staattista suhinaa, suunnaten nyt kulkunsa yhä peremmälle mökkiin.

"Huilatkaa hetki. Tämä saattaa kestää jonkin aikaa." Zenith sanoi lyhyesti.
"Meillä ei ole hetkeä!" Razer kähähti vaativasti. "Jos emme pidä kiirettä, Diamit ja ne takinkääntäjät tappavat sekä Wayt että työparimme."
"Mutta mikäli marssimme suoraan giga-ursan luolaan vailla valmisteluja, he tappavat meidät ensin." Zenith vastasi, antamatta Razerin puheiden hetkauttaa tyyntä olemustaan.
"Onko sinulla suunnitelma?" Salem yhtyi puheeseen, mutta ennen kuin hän ennätti saamaan vastausta, Zenithin asentama viestin heräsi eloon, suoltaen ulos vierasta kieltä staattisen särinän säestämänä.

Razer ja Salem kumartuivat kumpainenkin viestimen äärelle, kuunnellen noita outoja sanoja jotka ilmoille kaikuivat. Niissä oli selkeä kaavamaisuus, joka viittasi armeijaetikettiin, mutta minkäänmoista selkoa keskustelun sisällöstä he eivät saaneet. Zenith puolestaan kuunteli viestintä puolella korvalla, keskittäen huomionsa mökin seinien tutkimiseen, raotellen seinillä roikkuneita koriste-esineitä ja kurkkien niiden taakse, selvästi hakien jotakin tiettyä.

"Diamien kieltä." Razer sanoi kun viestin vaikeni jälleen. "Ilmeisesti tämä laite kaappaa heidän viestintätaajuutensa."
"Näppärää." Salem tokaisi, mutta ei kuulostanut aivan niin innokkaalta, kuin mitä aluksi olisi odottanut. "Nyt kun vielä ymmärtäisimme mitä he puhuvat."
"Sanoivat vaihtavansa vartiota kaupungin itä- ja lounaispuolella." Zenith sanoi, yhtä puolivillaisella kiinnostuksella kuin tähän asti muutoinkin.
"Ai nytkö sinä puhut Diamien kieltäkin?" Razer kohotti kulmiaan.
"En sentään. Aksenttini on aivan liian paksu. Ymmärrän sitä kyllä, ainakin tiettyyn pisteeseen asti." Zenith virnisti ja vilkaisi olkansa yli kahden Azmealaisen suuntaan, jotka näyttivät kumpikin siltä, kuin haluaisivat sanoa jotakin, mutta eivät olleet täysin varmoja että mitä. Todennäköisesti he olivat vain ällistyneitä Zenithin monilahjakkuudesta, tai niin Zenith valitsi nuo ilmeet tulkita. "Tämä on niitä harvoja kertoja, kun tuosta kielitaidosta on ollut hyötyä täällä Arcanassa. Joissakin muissa aurinkokunnissa, joissa Diamit ovat huomattavasti yleisempi ja merkittävämpi vaikuttaja, se on pelastanut perseeni useammin kuin kerran."

Samassa Zenith tuntui löytävän etsimänsä. Seinällä oli tiukkaan kiinnitettynä pieni kiiltäväpintainen metallilevy, johon oli käsityönä kaiverrettu näyttävä maisemakuva. Voimakkaalla nykäisyllä taideteos antoi kuitenkin periksi jäisestä seinästä, paljastaen takaansa pienen vivun. Zenith laittoi koristelevyn jalkojensa juureen, ja tunnusteli vipua hetken, varmistaen ettei siihen oltu viritelty mitään ylimääräistä, joka viittaisi ansaan. Kun Zenith oli tyytyväinen tunnustelun tuloksiin, väänsi hän vipua. Vipu oli jäykkä, paljon jäykempi kuin mitä sen olisi pitänyt tavallisesti olla. Ilmeisestikin tämä oli Ocamarin pakkasten vaikutusta, jotka olivat puraisseet seinään piilotettua mekanismia ja sen kriittisimpiä osia.

"Paskat..." Zenith tuhahti, kumartuen sitten lattianrajaan, yrittäen selvittää, mihin vipu tarkalleen ottaen oli yhdistetty.
"Mitä sinä oikeastaan edes teet?" Salem kysyi lopulta, seurattuaan hämmentyneenä Zenithin touhuja.
"Etsin kätköä. Tämä mökki toimi Ocamarin sodan aikana varuspisteenä. Täältä käsin aseistettiin kaikki kuninkaallisen kaartin ulkopuoliset, vapaaehtoiset taistelijat Diamiuhkaa vastaan. Ocamarilla oli äärettömän tiukat aselait, joten tämä ja vastaavat varuspisteet olivat ainoita tapoja päästä käsiksi kunnon tulivoimaan." Zenith puhui ajatuksissaan, vaieten hetkeksi ennen kuin veti kasvoilleen ilkikurisen ilmeen. "Tai siis, niin olen kuullut."
"Kuullut vai? Kommunikoitko sattumoisin jo Ocamarin kuolleiden henkienkin kanssa, vai kuka sinua on noin infonnut?" Razer kysyi kädet puuskassa. "Sinä salaat jotain."
"Tiesit myös pommikentän sijainnin, ja osasit purkaa Ocamarien ansan vaivatta." Salem yhtyi Razerin kuulusteluun. "Melkein voisi luulla, että olet Ocamari etkä Tabooralainen."
"Usko pois, Ocamarin ja Tabooralaisen välillä on yhteys jos toinenkin. Ymmärtäisit, jos opiskelisit hieman paikallista historiaa." Zenith vastasi, suunnaten puheensa Salemille, jättäen Razerin puolestaan omaan arvoonsa, mitä metsästäjä ei näyttänyt ilmeestä päätellen ottavan kovinkaan hyvällä. "Jos teitä oikeasti kiinnostaa, niin luulisi YPP:lla olevan kosolti materiaalia molemmista kansoista, sikäli jos pomonne eivät ole katsoneet aiheelliseksi sensuroida epämiellyttävämpiä kohtia pois."

Zenithin äänensävy muuttui hänen ottaessaan puheeksi YPP:n. Myös kommentin syyttävä sisältö oli täysin omiaan ruokkimaan Salemin ja Razerin jo valmiiksi herännyttä uteliaisuutta. Oli selvää että Zenithin ja YPP:n välillä oli historiaa, eikä ilmeisen hyvää sellaista. Sen Salem oli jo hoksannut Zenithin mainittua olleensa sotajalalla Sonaron kanssa. Äkkiseltään voisi olettaa kyseessä olleen vahvat näkemyserot Zenithin pimeistä asekaupoista, mutta Salemin vaisto sanoi, että kyse ei ollut aivan siitäkään. Ja nyt tuo huomautus Tabooran ja Ocamarin historiasta, jonka YPP näki jollain tapaa epämiellyttävänä.
Salemin ajatus katkesi voimakkaaseen pamaukseen. Zenith oli käyttänyt viime hetket koputellen lattian lautoja, ja lopulta löydettyään haluamansa kohdan oli tämä iskenyt nyrkkinsä voimiensa takaa lattiaan. Yllätykseksi laudoitus oli ollut nyrkkiä heikompi, ja nyt laudoituksessa oli kolo, jonka reunoihin Zenith tarttui tiukasti kiinni, ja alkoi vetää. Laudat alkoivat narista ja irrota paikoiltaan, paljastaen altaan salaisen portaikon. Käsiään taputellen Tabooralainen katsoi hymyssä suin töidensä jälkeä, ennen kuin kääntyi Azmealaisten puoleen, ja nyökkäsi näitä seuraamaan. Hän käski Razerin ottaa viestinlaitteen pöydältä mukaansa, ennen kuin katosi lattialautojen alle.
Portaat veivät maan alle, huolella suojattuun salakäytävään, jonka kauemmassa päässä näkyi teräksinen luukku. Edetessään käytävään Salem tunsi nenässään tuoksun, joka toi mieleen pahoja muistoja. Maa-aineksen tuoksu, ja pakkasen liitoksissaan paukuttamat lattialaudat muistuttivat häntä eräästä toisesta salakäytävästä, jossa hän oli taannoin mönkinyt. Heidän yläpuolellaan ollut mökki ei toki ollut mitään verrattuna Driftmanin kartanoon Lybrannassa, ja ainakin Salem toivoi löytävänsä käytävän toisesta päästä jotain aivan muuta kuin irtokasvoja. Zenithin avatessa teräsluukun Salemin pelko saikin väistyä, sillä kuten Tabooralainen oli sanonut, löytyi luukun toiselta puolelta Ocamarien vanha asekätkö. Tämä suojabunkkeri oli tupattu laidasta laitaan aselaatikoilla, ja perimmäinen seinä oli täynnä hyllyjä aseiden ja niiden tykötarpeiden säilytystä varten. Tosin, valtaosa näistä näytti siltä, kuin ne olisi rohmuttu tyhjiin jo kauan sitten, ilmeisesti juuri silloin, kun siviilejä oltiin alettu aseistaa kuninkaallisen kaartin avuksi taisteluun Diameja vastaan. Huoneessa leijui ummettunut haju, joka peitti maa-aineksen tutun aromin. Sen lisäksi Salem haistoi jotain muutakin, joka sai hänen niskavillansa pystyyn. Miehen silmät hakeutuivat hajun lähteeseen, sekaiseen myttyyn, joka kyyhötti erään aselaatikon päällä, huoneen nurkkaan käpertyneenä. Mytty koostui repaleisista vaatteista, sekä kohmeisesta, muumioituneesta ja hädin tuskin kasassa pysyvästä ihmishahmosta, jonka leuka roikkui avoimena pysyvään huutoon jähmettyneenä, ja ammottavat silmäkuopat tuijottivat tyhjällä katseella lattianrajaa. Azmealaiset olivat juuri tavannut elämänsä ensimmäisen Ocamarin. Salem pysyi mieluusti kaukana tuosta ilmestyksestä, tuntien loukkaavansa tämän lepoa jo pelkästään sillä, että oli tunkeutunut tämän hautakammiona toimineeseen kätköhuoneeseen, mutta Razeria eivät moiset ajatukset näyttäneet painavan, ja tämä päättikin tutkia edesmennyttä hahmoa hieman lähemmin. Kolme sormea kummassakin kädessä, hieman normaalia kapeampi päänmuoto, huomattavan suuret silmäkuopat...epäilemättä Ocamari. Ilmeisesti tämä yksinäinen sotilas, liekö kaartilainen vaiko siviili, oli jäänyt tänne suojaan pakkasilta, ja ajan myötä joko nääntynyt tai paleltunut hengiltä, yksin ja unohdettuna. Kuka ties kuinka monta vastaavaa viimeistä leposijaa planeetalta löytyisikään, jos sitä alkaisi tarkemmin tutkimaan. Oli puistattavaa ajatella, että juuri tuo oli ollut lukemattomien Ocamarien kohtalo, vain koska Diamit halusivat jotain mitä näiden planeetalla oli luonnostaan.
Zenith alkoi tutkia laatikoiden sisältöä, ja hyvin pian kävi selväksi se, miltä tilanne päällepäin oli näyttänytkin: varasto oli tyhjennyt jo aikapäivää sitten. Vain muutamia irto-osia pyöri siellä täällä, aina aseen osista pommin tykötarpeisiin, osa käyttökelvottomiksi ruostuneita huonon huollon tai suojauksen vuoksi, osa taas yhteensopimattomia toistensa kanssa. Hetken aikaa pohdittuaan Zenith alkoi haalia osia yhden laatikon kannelle, lajitellen niitä kunnon ja käyttötarkoituksen mukaan. Välillä miehen suusta pääsi muutama täysin käsittämättömältä kuulostava sana, välillä taas yleiskielinen kirosana. Lopulta hän kääntyi Azmealaisten suuntaan, ojentaen kätensä pyytävästi.

"YPP:han käyttää yhä KRI-mallin käsiaseita, eikö? Haluaisiko jompikumpi lainata omaansa?" Zenith kysyi keveällä äänellä, kuin olisi pyytänyt lainata kynää tai pummannut tupakkaa.
"No nyt menee vähän liian paksuksi!" Razer puuskahti. "Et ole kertonut meille paskaakaan siitä kuka olet, mitä teet täällä ja miten edes voit olla elossa, jos kerran olet Tabooralainen, ja nyt pyydät meitä luottamaan virka-aseemmekin sinulle."
"Kutakuinkin." Zenith myhäili.
"EI! Ei tule kuuloonkaan." Razer kähähti, mulkaisten sitten Salemiin. "Ja sinä, sinun on paras pitää aseesi itselläsi. Metsästäjä ei koskaan luovuta virkavälineitään pois."
"Miksi sinä minulle tiuskit? En ollut edes luopumassa aseestani." Salem vastasi äkäisesti.
"Koska tunnen sinut, ja tiedän että olet tasan tarkkaan niin tyhmä, että lankeaisit tuohon retkuun." Razer alkoi piikitellä. "Myönnä pois, sinä harkitsit sitä jo."
"Se Aqualidi olisi varmasti lainannut omaansa..." Zenith päätti ihan kiusallaan sekoittaa soppaa entisestään, saaden vain kaksi äksyä komentoa pitää turpansa kiinni.

Samassa viestintälaite päästi ilmoille pistävän särähdyksen, ja alkoi jälleen välittää kolmikolle uutta viestintälähetystä. Tällä kertaa viesti tuli yleiskielellä, ja äänessä oleva henkilökin oli tuttu.

"Miltä tilanne näyttää, Izarus?" Starrin niljakas ääni kysyi.
"Etenemme kohti jäämetsää. Toistaiseksi elonmerkkejä ei ole havaittavissa." kolmikolle entuudestaan tuntematon ääni vastasi.
"Olkaa valppaina. Aavikkorotat ovat kieroja, puhumattakaan että heillä on se kolmaskin villinä korttina mukanaan." Starr manasi.
"Mutta meillä on panttivanki, ja miesylivoima." Izarukseksi kutsuttu mies huomautti vuorostaan.
"Käyttäkääkin niitä hyvin. Ette saa satuttaa panttivankia, ennen kuin saatte houkuteltua ne rotat koloistaan." Starr ohjeisti, ja tämän kuullessaan Razer ja Salem katsahtivat toisiinsa, kumpikin selvästi pohtien, kenestä Starr mahtoi puhua.
"Joko Way on Haromin luona?" Cassien ääni puuttui puheeseen.
"Jo. Jälleennäkemisen riemu oli ihan käsin kosketeltavissa." Starr hykerteli. "Kuka tietää, ehkä saat itsekin kokea sen tämän keikan jälkeen, jos olet kiltisti. Tosin kun otetaan huomioon että isäsi on sen sekopään vieraana, en voi taata onko hänellä enää edes käsiä joilla halata sinua."

Cassie ei reagoinut Starrin puheeseen millään lailla, tai jos reagoi niin sitä oli mahdotonta päätellä viestimen kautta. Salem sen sijaan koki jonkinlaisen valaistumisen vastapuolen asetelmista. Cassie ei ollut hänen silmissään vaikuttanut erityisen petolliselta tyypiltä, ja hänen oli suoranaisesti ollut vaikea uskoa kuulemaansa, kun Razer oli tilanteesta kertonut. Ilmeisestikin Starr ja kumppanit pitivät naista väkipakolla apunaan. Mutta siinä missä tuo keskustelunpätkä oli valottanut osaa tilanteesta, oli se myös herättänyt uusia kysymyksiä: miksi kaikista Phoboksen alaisista juuri Cassie? Kuka sekopää? Kysymyksiä myöhemmälle ajankohdalle. Juuri nyt oli tärkeintä keksiä keino saada tuo Diamien panttivanki turvallisesti vapaaksi, mielellään myös siten, että näitä kysymyksiä voitaisiin kysyä suoraan Cassielta itseltään. Heidän välissään seisoi kuitenkin Diamipartio johtajineen.
Keskustelun päätteeksi tämä Izarukseksi kutsuttu Diami raportoi joukkion parkkeeraavan metsän laidalle. Mökistä käsin Azmealaiskaksikolla ja heidän seuralaisellaan olisi mahdollisuus tarkkailla tilannetta, kuitenkaan paljastamatta itseään. Jahka vihollisen lukumäärästä saisi paremman käsityksen, olisi heillä tilaisuus suunnitella vastatoimia. Kavuttuaan takaisin ylös kolmikko tiiraili varovasti kohti metsän laitaa, ja aivan kuten oli ollut puhe, kauempana näkyi kuin näkyikin kokonainen saattue vihollisen väkeä.

"Laskin kuusitoista." Razer mumisi, pitäen pimeänäkölasejaan silmillään, käyttäen niiden zoomausominaisuutta hyväkseen nähdäkseen tulijat. Kuva oli epätarkka, kiitos lumen ja jään luoman valkoisen hohteen. "Heillä on Indi mukanaan..."
"Entä Ammy?" Salem kysyi toiveikkaana, mutta Razer pudisti päätään.
"Kaikilla muilla on kasvot peitettyinä. Ilmeisesti he haluavat ihan tarkoituksella, että näemme heidän panttivankinsa." Razer puuskahti turhautuneena, ja laski lasit silmiltään, ilme tiukkana kuin viulunkieli. "Miten hitossa voimme pistää hanttiin tuolle porukalle? Nuo sotilaat ovat koulutettuja tappajia, ja heillä on Indi panttivankinaan. Yksikin väärä liike tarkoittaa hänen kuolemaansa."

Razer paloi silminnähden halusta vain mennä ryminällä työparinsa avuksi, mutta tiesi varsin hyvin, että moinen varomattomuus koituisi paitsi hänen, myös Indigon lopuksi. Vastaukseksi kysymykseensä hän sai syvän, pettyneen huokauksen, ja mies mulkaisikin pistävästi tuon huokauksen lähdettä, joka oli toistaiseksi jäänyt odottamaan kauemmas ikkunasta, istuen mökin pöydän kulmalla räpläämässä muinaista viestintään.

"Eikö teille pojille ole opetettu mitään YPP:ssa? Sonaro ja kumppanit ovat todella lipsuneet kauas siitä mitä joskus olivat..." Zenith jupisi pettyneenä.
"Ja sinullako on joku maaginen ratkaisu tähän dilemmaan?" Razer kysyi epäilevästi. "Toistaiseksi olen nähnyt sinun vain istuvan peukalo perseessä toiminnan ulkopuolella, puhumassa ympäripyöreitä tai hiplaamassa muinaisjäänteitä."

Zenithin kasvoja väritti jälleen hymy, sellainen tietävä virne jonka joku juuri elementtiinsä päästetty saattaisi kasvoilleen vetää. Mies hyppäsi jaloilleen pöydänkulmalta, astui muutaman askeleen nuoria Azmealaisia kohti, ja alkoi puhua.

"Kertokaas, kuinka Azmealaiset metsästävät hiekkahaita. Menettekö vain uhmakkaasti aseet ojossa niiden pesimäalueille ja toivotte että joku teistä palaa elossa saaliin kanssa?" Zenith kysyi, yrittäen suunnatan esimerkkinsä mahdollisimman lähelle kaksikon synnyinsijoja.
"Se olisi itsemurha. Me käytämme ansoja." Salem vastasi lyhyesti, puistatellen pelkkää ajatusta, jonka Zenithin esimerkki oli hänelle luonut.
"Hyvä, hyvä." Zenith nyökytti. "Entä miten se tapahtuu käytännössä?"
"...ansa viritetään yleensä pesimäalueen laitamille, ja metsästäjät houkuttelevat hiekkahain esiin imitoimalla saaliseläintä." Razer vastasi vuorostaan. "Ymmärrän kyllä mitä haet takaa, mutta unohdat että heillä on edelleen Indigo panttivankinaan. Kuten Starr sanoi, he ovat vapaita tappamaan hänet sillä hetkellä kun pistämme päämme esiin."
"Meidän tehtävämme on varmistaa, että juuri niin ei tule käymään." Zenith nyökkäsi, ja ojensi jälleen kätensä pyytävästi Razerin suuntaan. "Ja sitä varten minä haluan lainata asetta."

Razer katsoi epäilevästi Zenithin kouraa, sitten kasvoja. Miehen teki totta puhuen mieli leikata tuo pyytävä käsi poikki sahamiekallaan, mutta juuri nyt Indigo meni etusijalle. Vastentahtoisesti, käyden kaikkia sanojaan ja periaatteitaan vastaan, mies otti aseensa kotelostaan ja ojensi sen Zenithille. Tässä kohtaa, jos tilanne olisi ollut mikä tahansa toinen, olisi Salem käyttänyt surutta mahdollisuuden vinoilla Razerille siitä, kuinka tämä oli mennyt omia puheitaan vastaan, mutta tosiasia oli, että jos Razer ei olisi antanut asettaan, Salem olisi tehnyt sen. Aseen saatuaan Zenith kääntyi pöydän ääreen, ja alkoi näpertää sen kimpussa, irrotellen siitä osia pienillä työkaluilla, joita säilöi takkinsa uumenissa. Jos tällä reissulla jotain oli ilmennyt, niin se että Zenithin takki oli huomattavasti tilavampi kuin mitä se päällepäin näytti. Mies alkoi kasata asetta uudelleen, tällä kertaa käyttäen alhaalta kätköstä tuomiaan osia. Salem ei voinut välttää ajatusta, että Pacella olisi vielä kädet täynnä Razerin aseen kanssa, kunhan he palaisivat YPP:hen. Kerrankin jonkun muun kuin hänen omansa.
Touhutessaan aseen kimpussa Zenith laittoi käden taskuunsa etsiessään jotakin, ja kopautti siellä ollutta esinettä, jonka olemassaoloa ei ollut edes muistanut. Mies näytti saaneen uuden oivalluksen, ja kääntyi Salemin ja Razerin suuntaan vielä uudemman kerran.

"Kuulkaa...saatan tarvita lainaksi myös viestintä." Zenith virnuili.

Izarus ja hänen Diamipartionsa oli saavuttanut määränpäänsä. Mies tarttui mukana roikkunutta Indigoa olkapäästä, riuhtoi joukon kärkeen, ja painoi tämän rajusti polvilleen hankeen. Sen jälkeen mies antoi alaisilleen käsimerkin, jotta nämä levittäytyisivät laajemmalle alueelle. Cassien hän puolestaan viittoi pysymään etäämmällä.

"Sinun on aika alkaa rukoilemaan, Aqualidi. Toivo että rakas Whamsasi vastaa." Izarus sanoi, ja hiveli naisen paljasta päätä aseensa piipulla. Piippu oli hyytävän kylmä, ja oli tarttua kiinni naisen poskeen kosketuksesta. Indigoon nämä pelottelutaktiikat eivät ainakaan silmämääräisesti tehonneet. Nainen ei halunnut antaa vihollisilleen sitä riemua, että olisivat päässeet tämän ihon alle.
"Erehdyt, jos kuvittelet tovereideni olevan niin typeriä, että menevät tällaiseen ansaan." Indigo puuskahti. "Ennemmin tai myöhemmin teidän täytyy ampua, jos meinaatte saada tämän teloitusteatterin näyttämään uskottavalta."

Samassa ilmoille kajahti huutoa, joka sai jokaisen metsän laitamilla odottelevan huomion. Joku riiteli. Indigo kuunteli ääniä hetken aikaa pöyristyneenä, tunnistaen äänten kuuluvan Salemille ja Razerille, ja ilmeestä päätellen nainen halusi joko vajota maan alle, tai saada nopean laukauksen niskaansa, jottei joutuisi häpeämään näin. Izarus puolestaan pidätteli naurua kuullessaan, kuinka kaksi Azmealaista huusivat kurkku suorana toisilleen, riidellen siitä kuinka typerä Zenithin suunnitelma oli, ja kuinka se ei koskaan tulisi toimimaan. Izarus ohjeisti miehiään kädenliikkein, jolloin kolme sotilasta suuntasi hiljaa äänen suuntaan. Toiset jäivät seuraamaan, kuinka tilanne tästä etenisi. Ääni kuului aivan metsän laidasta, ja tarkemmalla tarkastelulla paikalta löytyi hylätty mökki, jonka edustalla tosiaan oli hankeen painuneita jälkiä, kolmea eri sorttia. Ikkunasta kurkkaamalla ei tuvassa näkynyt ketään, mutta ääni kuuluikin olevan lähtöisin peremmältä, jonne ei ikkunan näkymä kantanut. Kaksi kolmesta sotilaasta painautui oven kummallekin puolelle, kolmannen tarttuessa kahvaan. Diamit toimivat kuin yhtenä, yksi riuhtaisten oven auki, ja vyöryessä sisään ase ojossa toinen sotilas kannoillaan, kolmannen jääden tukemaan tovereitaan seinustan suojista.

"Tupa on tyhjä, sir." kuului Izaruksen viestimestä, kun kolmikko raportoi takaisin löydöksistään. "Emme ole löytäneet äänen lähdettä."
"Ne paskiaiset leikkivät meidän kanssamme." Izarus tuhahti.
"Löysimme täältä jonkinlaisen salakäytävän. Asekätkö jäädytyssodan ajoilta. Ei mitään maininnan arvoista."
"Palatkaa takaisin." Izarus komensi.
"Hetkinen, sir. Taisimme löytää jotakin..."

Viestimeen puhunut Diamisotilas liittyi kahden muun seuraan, jotka olivat käyttäneet raporttiajan mökin tutkimiseen. Mökki oli edelleen tyhjä kaikesta elämästä, mutta satunnaisia ääniä seuraamalla he olivat onnistuneet paikallistamaan jotakin mökin makuukamarista. Kamarin lattialle oli levitetty räikeänvärinen matto, ja sängylle oli levitetty surkean elottoman väriset petivaatteet. Kohmeiselle tyynylle oli siististi aseteltu viestin, jonka kaiutin oli asetettu päälle, ja vieläpä täydellä äänenvoimakkuudella. Soittamalla toisesta viestimestä olivat Azmealaiset käyttäneet tätä laitetta houkutuslintunaan, ja se oli toiminut paremmin kuin odotettua.

"Anteeksi, mutta onko linjoilla yhtäkään Diamia?" kuului kohtelias ääni kysyvän yllättäen, saaden sotilaskolmikon katsahtamaan toisiinsa. Puhuja puhui selvästi Diamien omaa kieltä, mutta sen aksentista oli vaikeaa saada selvää. "Ette uskalla vastata? Ei se mitään. Halusin vain huomauttaa, että seuraava liikkeenne tulee olemaan teidän viimeisenne, joten jos on jotain syntiä sydämen päällä, tunnustuksia tai rukouksia, kannattaa päästää ne ulos saman tien."

Diamit katsoivat uudelleen toisiaan, tällä kertaa huomattavasti hätääntyneempinä. Nopeasti kolmikon katseet alkoivat kimpoilla ympäri makuukamaria, ja lopulta kunkin katse suuntautui mattoon, joka peitti mökin lattiaa. Tarkemmin sanoen katseet kohdistuivat kokonaiseen nippuun ohuita ansavaijereita, jotka kulkivat maton alta kohti sängynjalkaa, ja siihen kiinnitettyyn pieneen, ruosteen peittämään pommiin, johon oli väkisin sovitettu kultaista valoa hohtava pommin ydin, se samainen jonka Zenith oli Salemia pelastaessaan ottanut talteen. Yksi vaijereista oli selvästikin painautunut alas, mutta kiitos maton joka niitä peitti, oli sotilaiden mahdotonta lähteä edes arvaamaan, kuka heistä kolmesta tuon aktivoidun vaijerin päällä seisoi. Varovasti yksi miehistä nosti viestimensä korvalleen.

"S-sir...meillä on ongelma." Diami sanoi ääni vapisten.

Metsän siimeksessä, jäätyneiden puiden lomasta, Razer seurasi Diamien liikehdintää Indigon ympärillä. Sahamiekkansa kahvaa malttamattomana puristaen mies odotti juuri oikeaa hetkeä oman osansa täyttämiseen, kuin hiekkahain metsästäjä jollaisista hän polveutui. Yksi Diameista, se jolla oli kultakoristeltu pakkaspuku, näytti sanovan jotakin vierellään seisseelle sotilaalle, joka puolestaan otti suunnakseen metsän laidalla olleen mökin. Ja kuten odotettua, ilmoille kajahti korviahuumaava ääni, joka kertoi pelin todella alkaneen.
Izaruksen tovereitaan auttamaan lähettämä sotilas kaatui maahan, kuolleena jo ennen kuin koskettikaan hankea. Seuraava laukaus osui aivan hankeen polvistuneen Indigon vierellä seisseeseen sotilaaseen. Izarus kajautti ilmoille huudon, kertoen tovereilleen sen, mitä kukin omalla tahollaan oli alkanut sisäistämään.

"Tarkka-ampuja!" Izarus karjaisi, ja yksi toisensa jälkeen sotilaat painuivat maihin, hakien suojaa jäämetsän oksistosta heitä kohti tähtäävältä tappajalta.

Zenith nojasi rennossa makuuasennossa jäiseen puunoksaan, käsissään Razerin ase, tai ainakin ne osat siitä, joita oli tarvinnut kasatakseen mökistä löytämänsä varaosat uuteen muotoon. Monet KRI-mallin aseet, joita YPP metsästäjilleen jakoi, olivat osiensa puolesta muokkauskelpoisia, ja useat aseiden osat pystyivät tarvittaessa ottamaan paikan sarjan muissa malleissa. Näin ollen, mikäli tarvittavia lisäosia olisi tarpeeksi, sai tavallisesta KRI-pistoolista otetut osat sovellettua yhteen konetuliaseisiin, tai kuten Zenith oli juuri tehnyt, tarkkuuskivääriin. Teholtaan ase ei näillä muokkauksilla vastannut aitoa mallia, mutta tältä kantamalta ajoi asiansa tyydyttävän hyvin. Ainakin täältä käsin hän kykeni pitämään Diamit maissa ja kaukana Indigosta.
Ulkoa kajahtaneet laukaukset ja huudot alkoivat luoda paniikkia mökkiin jumittuneiden Diamien keskuudessa. He yrittivät saada yhteyttä ryhmänjohtajaansa, mutta tämä ei vastannut. Epätoivo alkoi hiipiä heistä kuhunkin, ja he saattoivat tuntea polttelun jalkapohjissaan. Tuntui kuin ansavaijerit heidän jalkojensa alla olisivat sykkineet heidän sydämenlyöntiensä tahtiin. Asiaa ei auttanut, ettei heillä ollut hajuakaan ulkopuolen tapahtumista. He saattoivat vain seistä siinä ja odottaa, että heidät joko pelastettaisiin, tai tultaisiin päästämään päiviltä. Lopulta paine kävi liian suureksi. Yksi kolmesta päätti koettaa onneaan, rynnäten ulos makuukamarista voimiensa takaa, vahingossa horjauttaen vieressään seissyttä toveriaan. Se, kumman alla aktivoitu vaijeri oli, tuskin selviäisi koskaan, sillä liikettä seurannut räjähdys pyyhki tehokkaasti kaikki todisteet tuulen vietäväksi.
Pommin räjähdys oli tuonut hetkellisen tauon Zenithin tulitukseen, eikä tämä jäänyt Izarukselta huomaamatta. Vänrikki laukaisi itsensä liikkeelle kuin ohjus, juosten kaikin voimin kohti metsän rajaa. Zenith huomasi miehen lähteneen liikkeelle, ja yritti osua tähän, mutta mies liikkui liukkaasti ja ennakoivasti, pujotellen Tabooralaisen laukausten lomitse, välttäen ne joskus vaivaisilla senteillä, saavuttaen metsän ja kadoten puiden sekaan. Johtajansa esimerkkiään seuraten muutkin Diamit lähtivät liikkeelle. Zenith ampui vielä yhden sotilaan, joka ei selvästikään jakanut vänrikin onnea, vaan tuupertui hankeen. Tämän jälkeen Tabooralainen oli pakotettu liikkeelle. Viimeinen laukaus oli potentiaalisesti paljastanut hänen sijaintinsa Izarukselle, joka epäilemättä jo etsi häntä kuumeisesti. Ketterästi Tabooralainen lähti loikkimaan oksia pitkin syvemmälle metsään, silmä kovana kaiken alapuolellaan tapahtuvan liikkeen varalta.
Mökin sisällä pakoon rynnännyt Diamisotilas oli paiskautunut räjähdyksen aiheuttaman polttavan paineaallon voimasta tuvan ikkunan läpi, jääden makaamaan hankeen yltäpäältä veren, viiltojen ja palovammojen peitossa, pakkaspuku sauhuten, mutta kuin ihmeen kaupalla hän oli yhä elossa. Verrattuna tovereihinsa, hän oli onnekas. Kylmä lumi miehen alla viilensi, ja auttoi osaltaan pitämään hänet tajuissaan. Sotilaan korvissa humisi ja vinkui, ja näkökin oli sumea, mutta hetki hetkeltä tämä alkoi kuin alkoikin toeta koettelemuksestaan. Siinä henkeään tasaillessaan sotilas oli näkevinään liikettä silmäkulmassaan, ja käänsi raskaalta tuntuneen päänsä katsomaan lumikentän suuntaan, nähden epämääräistä liikettä korkeiden lumipenkkojen luona. Sotilas ei ollut varma, oliko kyseessä yksi omista, vaiko se paskiainen joka oli mökkiansan virittänyt, sillä hänen sumea näkönsä tuntui samalta kuin olisi tuijottanut valkoista lumimaisemaa likaisen, paksun pullonpohjan läpi. Vaivalloisesti sotilas alkoi kampeamaan itseään takaisin jaloilleen tarkastaakseen asian, sillä tällainen lepäily hangessa katsottaisiin heikkoudeksi, ja sitä Diameilla ei ollut varaa näyttää, ei vihollisilleen, muttei myöskään omilleen.
Aivan kuten mökin räjähdyken luoma, parin vaivaisen sekunnin kestänyt hämmennys oli avannut Izarukselle tilaisuuden edetä metsään, oli se tarjonnut myös Indigolle ja Cassielle mahdollisuuden vetäytyä syrjään taistelun jaloista. Hydruslainen oli kiskaissut Aqualidin rivakasti jaloilleen, ja lähtenyt juoksuttamaan kohti lumipenkkaa, jonka taakse he olivat kätkeytyneet. Indigo ei ollut varma, oliko Cassie tehnyt tämän suojatakseen häntä tulitukselta, vaiko viedäkseen hänet kauemmas tovereistaan jonkinlaiseksi viimeiseksi oljenkorreksi. Hän päätti koittaa onneaan.

"Cassie! Päästä minut. Irrota nämä raudat." Indigo vaati, rimpuillen raudoissaan.
"En voi. Tiedät sen." Cassie vastasi lyhyesti, katse metsikköön suunnattuna.
"Sinä voit. Et ole vielä satuttanut ketään. Ei ole liian myöhäistä perua mitä olet tehnyt. Auta minua, ja puhun puolestasi tiimillesi, esimiehillesi ja kelle tahansa vain haluat!" Indigo yritti vedota edelleen, ja saikin Cassien kääntämään katseensa suuntaansa.
"Tässä ei ole kyse vain Phoboksesta, tai Hydruksen upseereista. Sinulla ei ole aavistustakaan, mitä he tekevät minulle, ja isälleni, jos petän heidät." Cassie yritti selittää kantaansa.
"Ja sinulla ei tunnu olevan aavistustakaan millainen helvetti pääsee irti, jos Diamit saavat Solarin käsiinsä." Indigo kivahti. "Tämä on todella paljon suurempaa kuin vain sinä ja perheesi."

Cassie avasi suunsa vastatakseen, mutta ennen kuin sanat ehtivät tulla ulos, kuuli nainen energiamiekan särähdyksen selkänsä takaa. Energiaterän lämpö ja valo hohkasivat hänen kaulansa vierellä, saaden hänet katsahtamaan varovasti olkansa yli. Salem seisoi naisten seurassa. Hän oli käyttänyt Zenithin ja Razerin luomaa sekaannusta hyväkseen, ja hiipinyt Diamijoukkojen selustaan, tarkoituksenaan vapauttaa matkatoverinsa, samalla kun toiset pitivät vihollista kiireisenä. Se oli toiminut paremmin kuin odotettua.

"Hyvin pelattu." Cassie hymyili haikeasti. "Kolmen miehen joukkioksi olette saaneet yllättävän paljon melua aikaan."
"Ehkä meillä oli vain sopivan äänekäs porukka kasassa." Salem kohautti olkiaan iloton ilme kasvoillaan. "Nyt, anna aseesi minulle ja vapauta Indigo."
"Missä Razer on?" Indigo kysyi huolissaan, kun Cassie ojensi aseensa selkänsä taakse, Salemin ottaessa sen vastaan.
"Hoitamassa omaa osaansa suunnitelmasta. Hän voi hyvin, ei huolta siitä." Salem vastasi tunnustellessaan Cassieta kätkettyjen aseiden varalta, ennen kuin antoi tälle luvan lähestyä Indigoa, seuraten tätä energiamiekka vakaasti naisen kaulan tuntumassa.

Saadessaan kätensä vapaiksi Indigo piteli hetken ranteitaan, joiden iho oli hieman repeytynyt hyytävien rautojen tarrattua niihin kiinni pakkasen johdosta. Nopeasti nainen alkoi suojata päätään pakkaselta, sillä kylmä oli alkanut todella purra. Cassie puolestaan otti Salemin ohjastamana muutaman askeleen kauemmas, jottei olisi aivan käden ulottuvilla kenestäkään. Kuka tietää mitä nainen olisi saattanut yrittää. Yllättäen Indigo kohotti katseensa, ja huudahti äänekkäästi Salemille.

"Varo, takanasi!" Indigo parkaisi, mutta liian myöhään.

Salem tunsi voimakkaan iskun takaraivossaan, ja tuupertui hankeen. Heilauttaen itsensä selälleen Azmealainen kohotti energiamiekkansa kimppuunsa hyökännyttä hahmoa kohti, pistäen merkille tämän ryvettyneen, palaneen ja verisen ulkomuodon. Pommista selvinnyt Diami oli seurannut Salemia, ja voimansa äärimmilleen pinnistäen oli päättänyt päästää Azmealaisen hengestään, vaikka se jäisi tämän viimeiseksi teoksi. Energiateräistä taisteluveistään käyttäen mies iski Salemin energiamiekan sivuun, kohottaen aseensa kohti nuorenmiehen avoimeksi jäänyttä rintakehää, ja veti liipaisimesta. Ase piti epämääräisen äänen, rasahduksen joka muistutti etäisesti sähköistä surinaa, tyhjän aseen iskurin kilahdusta, sekä metallista rahinaa. Ilmeisesti sotilaan ase oli vioittunut räjähdyksessä. Hämmentyneenä sotilas katsahti asettaan, ja heitti sen sitten hankeen, hyökäten Azmealaisen kimppuun taisteluveitsensä voimin. Salem ennätti juuri ajoissa suojaamaan kehoaan miekallaan, ja vaistomaisesti kohotti Cassielta ottamansa aseen sotilasta kohti, puristaen sitä voimiensa takaa kourassaan. Kuului laukaus, ja sotilaan kasvot vääntyivät tuskaiseen irvistykseen.
Kesti hetken, ennen kuin Salem onnistui sisäistämään, että laukaus oli tullut hänen pitelemästään aseesta. Ja ajatuksen upotessa täydellisesti miehen tajuntaan, kauhu alkoi vallata häntä. Sanattomana mies katsoi, kuinka pommin jo valmiiksi runnoma sotilas horjahti taaksepäin, ja näytti kaatuvan hidastettuna hankeen, irrottamatta mustien silmiensä syyttävää, epätoivon täyttämää tuijotusta Salemista edes hetkeksi. Salem vapautti otteensa Cassien aseesta, samoin miekastaan, jotka kumpikin putosivat hänen vierelleen hangelle. Nopeasti Salem kömpi ylös, tuijottaen miestä jota juuri oli ampunut. Mies yritti puhua, mutta tämän suu pursusi vain verta ja kuolaa, joten sanat tulivat ulos puistattavana korinana. Vapisten Salem kömpi miehen vierelle, joka puolestaan tarrasi kiinni Azmealaisen olkapäähän, puristaen kiinni kuin hukkuva ainoasta kellukkeestaan. Salem ei tiennyt, mikä sai hänet pysymään siinä. Hän vain halusi tehdä jotakin, ihan mitä tahansa, jotta voisi helpottaa ampumansa miehen oloa, viedä tuskan pois. Mutta hän ei voinut tehdä mitään auttaakseen. Hiljalleen valo alkoi hiipua Diamin katseen takaa, ja kasvot alkoivat vetäytyä ilmeettömiksi. Puristus Salemin olkapäälläkin alkoi hellittää. Tilanne oli kestänyt vain pienen hetken, mutta Salemista tuntui, kuin olisi viettänyt tunteja Diamin rinnalla. Hän oli juuri tappanut jonkun. Aivan omakätisesti. Hän oli suoraan vastuussa jonkun elämän päättymisestä. Mikään hänen lukemansa ja opettelemansa ei ollut valmistanut häntä siihen tunteeseen, joka hänen sisällään juuri nyt velloi, ja joka oli jäädyttänyt hänet täydellisesti sijoilleen, jopa nyt, kun ympärillä paukkui ja rätisi taistelun tiimellyksessä.

"SALEM!" Indigo huusi jo kolmannen kerran, ravistellen Azmealaista takaisin näihin maailmoihin. Tyhjällä katseella nuorimies katsoi Aqualidia suoraan silmiin, muttei sanonut sanaakaan, ei vaikka kuinka olisi halunnut. "Oletko kunnossa?"
"Onko hän loukkaantunut?" Cassie kysyi etäämmältä.
"En usko. Hän on vain ihan pihalla." Indigo vastasi, ja asetti kätensä Salemin poskelle. "Kaikki on hyvin. Vedä syvään henkeä ja rauhoitu."

Salem ei osannut sanoa vieläkään mitään. Häntä oksetti. Hän ei saanut Diamin syyttävää katsetta mielestään. Vapisten hän lysähti istumaan lumipenkkaa vasten, nielaisten, tuntien raskaan palan kurkussaan, ja kuinka se romahti hänen vatsansa pohjaan kivivyöryn voimalla. Azmealainen upotti kasvonsa vapiseviin käsiinsä.

"S-saatan tarvita pienen hetken..." Salem sanoi lopulta, hiljaa ja heikosti. Indigo hakeutui miehen vierelle, koskettaen tätä, mutta vain siten, että tämä tietäisi ettei ollut jäänyt yksin. Salem oli tappanut ensimmäisen kerran. Indigo tiesi kokemuksesta, kuinka massiivinen tunnekuohu sellaisesta seurasi.

Muutamaa hetkeä aiemmin, kun Salem oli vielä suorittamassa omaa pelastusoperaatiotaan, olivat loput Diameista saavuttaneet metsän, hakien kuumeisesti tarkka-ampujan sijaintia. Izarus oli mennyt jo edeltä syvemmälle, ja nämä loput kahdeksan haravoivat aluetta viuhkamuodostelmassa, puunrunkoja suojinaan käyttäen. Sieltä täältä kuului etäisiä ääniä, kuten oksien rasahduksia ja jään rätinää jonkin pistettyä painoa sen päälle. Sotilaat seurasivat ääniä, samoin kuin kaikkia näkyviä merkkejä elollisesta liikkeestä, edeten syvemmälle metsän hämäriin. Lopulta neljä sotilasta saavuttivat hieman harvemman alueen, jolloin yksi nosti kätensä ilmaan, viestien toisia pysähtymään.

"Tämä alue on ansoitettu." Diamisotilas sanoi osoittaen sormellaan puuhun kaiverrettua, hädintuskin näkyvää merkkiä Ocamarin sotien ajoilta.

Diamit alkoivat tehdä lähtöä, kun yllättäen he kuulivat mekaanisen sahan käynnistyvän selkiensä takana. Razer seisoi jäisen puun oksalla, sahamiekka ulvoen sen energiahampaiden halkoessa ilmaa. Eikä vain ilmaa, sillä aseen terä oli pureutunut tiukasti Razerin piilopaikkana toimineeseen puunrunkoon, joka napsahtikin nopeasti poikki. Puun latva luhistui voimakkaalla ryminällä alas, ja veti mukanaan valtavan lohkareen sen ylimpään oksistoon jäätyneestä lumikatosta, joka tärisytti tannerta Diamien jalkojen alla maahan osuessaan. Razer oli siirtynyt oksistoja pitkin seuraavan puun kimppuun, sahaten tämänkin latvan vaivatta poikki, samoin tuloksin. Diamit yrittivät vetäytyä pois pommikentältä, tulittaen summittaisesti puiden latvoja Razerin liikkeitä seuraten, mutta saivat vain aikaan entistä suuremman ketjureaktion, kun heidän laserinsa järkyttivät lumikaton jo valmiiksi horjunutta tasapainoa. Tuloksena oli lumivyöry, joka pakotti Diameja vetäytymään taaksepäin, suoraan pommien keskelle. Myös Razerilla oli vaikeuksia päästä pois romahtavan lumen alta, mutta onnekseen tämä oli päätynyt vyörymän turvallisemmalle puolelle, välttäen ansoitetun alueen tyystin. Joko se oli Diamien kompurointi näiden paetessa lumivyöryn tieltä, tai itse romahtava lumikatto, mutta jokin laukaisi ansavaijerit, räjäyttäen nuo neljä epäonnista sotilasta, ja samalla koko ansoitetun osion jäämetsästä, tuliseksi infernoksi. Toisin kuin Salem, ei Razer osannut tuntea omantunnon tuskia noiden miesten puolesta. Tietty ylpeys oli päällimmäisenä hänen mielessään. Tosin, toisin kuin Salemin tapauksessa, tämä tuskin oli ensimmäinen kerta, kun Razer tappoi jotakin.
Päästyään etäämmälle lumivyöryn kantamalta, nojasi Razer selkänsä puuta vasten, aikeinaan vetää hetken henkeä. Diamisotilaat olivat kuitenkin hänen kanssaan toista mieltä, mikä kävi hyvinkin selväksi miehen korvan vierestä singahtaneen lasersäteen osuessa puunrunkoon. Razer noitui hiljaa itsekseen, ja lähti jälleen liikkeelle. Hänen kannoillaan oli ainakin kaksi Diamia, päätellen laukausten määrästä ja suunnasta. Puiden lomitse pujottelemalla Razerin onnistui välttää osumat. Hän olisi kieltämättä halunnut vastata tuleen, mutta muisti sitten luovuttaneensa aseensa Zenithille, joka oli epäilyttävästi kadonnut omille teilleen Diamien saavutettua metsän. Razer päätti kirjata mentaaliseen sääntökirjaansa erikoismerkinnän, ettei koskaan enää luottaisi luihuihin asekauppiaisiin, eikä varsinkaan Tabooralaisiin...sikäli jos näitä enää oli tuota yhtä enempää.
Razerin pakomatka jahtaavalta Diamikaksikolta sai ylimääräisen mutkan, kun hän näki silmäkulmastaan energiamiekan terän, joka oli lyhentää häntä päälaen verran. Razerin onnistui vaivoin heittäytyä miekan tieltä, ja hän kaatuikin varsin epämukavassa kulmassa jäiseen maahan, kömpien ylös kylkeään pidellen. Hänen silmänsä porautuivat sotilaaseen, joka seisoi hänen edessään tuo energiamiekka kourassaan, kaikkine kultakirjailtuine pakkastakkeineen. Hahmo katsoi häntä takaisin, ja vaikutti hymyilevän kasvojaan suojaavan kauluksen takaa.

"Rotta kipitti viimein ulos kolostaan." Izarus virnisti kauluksensa suojissa.
"Pysy etäällä. Olet jo varmasti huomannut, että tämä rotta myös puree." Razer kehotti tuimasti, selvää kipua äänessään, kiitos kylkensä ottaman tällin.
"Teitte tästä keikasta huomattavasti hankalamman kuin mitä sen olisi pitänyt olla. Teidän kolmen ei olisi pitänyt olla mitään meihin verrattuna." Izarus jatkoi puhetta, kaarrellen Razeria hitain sivuaskelin, tämän seuratessa esimerkkiä etäisyyttä pitäen. "En voi kuitenkaan sanoa, etten olisi nauttinut haasteesta."

Samassa Razeria jahdanneet Diamit saapuivat paikalle, mutta yhdellä kädenliikkeellä Izarus ohjeisti heitä laskemaan aseensa ja pysymään sivussa. Epäröiden Diamit tottelivat. Razeria näiden kahden läsnäolo kuitenkin häiritsi, ja hän päätyikin vilkuilemaan vuoroin noita sotilaita, vuoroin vastassaan seissyttä joukkueenjohtajaa.

"Miten tämä tästä nyt sitten etenee? Kai sinulla joku suunnitelma on?" Razer kysyi lopulta.
"Toki. Aion viedä sinun henkesi." Izarus vastasi kiertelemättä. "Mutta pelkkä ampumisesi olisi ehkä liiankin persoonatonta, tylsää jopa. Haluan tehdä tästä jännittävää."

Izarus laski miekkansa, ja alkoi riisua huppuaan ja päähinettään, ja laski takkinsa kauluksen kasvoiltaan, paljastaen ne kaikessa arpisuudessaan Razerille, kuin viestien tälle sanattomasti, ettei hän ollut ensi kertaa taistelun tiimellyksessä, vaikka hänen nuorekkaasta olemuksestaan saattaisi muuta luullakin. Pakkanen pureutui miehen kasvoihin välittömästi, mutta hän ei välittänyt, korkeintaan koki kylmän kihelmöinnin entistäkin innoittavampana.

"Katsos, minä olen tehnyt nimeä itselleni lukuisilla eri taistelukentillä palvelusaikanani. Sinuakin nuoremmasta pojanklopista asti olen taistellut Artasialaisia, Hydruslaisia, Averialaisia, Luscia, Celleeneja ja kymmentäkuntaa muuta eri rotua vastaan halki galaksin...mutta koskaan en ole saanut kohdata ihka oikeaa YPP:n metsästäjää. Olisi suoranaista haaskausta vain ampua sinut, kun voin yhtä hyvin mitellä taitojani kanssasi, ja katsoa kumpi meistä on maineensa ansainnut." Izarus selitti, ja hänen koko olemuksestaan suorastaan loisti into edessään seissyttä haastetta kohtaan.
"Mies joka rakastaa haasteita?" Razer virnisti, asettuen valmiusasentoon, sahamiekan kärki tiukasti maahan painettuna edessään, jolloin se täyttäisi osittaisen kilven virkaa mahdollisten nopeiden hyökkäysten varalta. "Mikäpäs siinä. Kunhan vain pidät alaisesi poissa tieltä."
"Pojat, kuulitte mitä hän sanoi." Izarus suuntasi sanansa kahdelle Diamille, jotka seisoivat sivussa.

Diamikaksikko supatti keskenään jotakin, todennäköisesti kritisoiden vänrikkinsä tapaa pitkittää saatua tehtävää. Tämä ei tosin ollut heille mitään uutta. Izarus nautti dramaattisista kaksintaisteluista vihollisten kanssa, jotka tunnisti haasteensa arvoisiksi, joko maineensa tai saavutustensa puolesta. Vahvan vastustajan alistaminen oli hänelle eräänlainen pakkomielle, ja liki ainoa asia, joka tyydytti hänen taistelunjanoaan.
Izaruksen leijonanharjaa muistuttava tukka hulmusi puiden lomitse ulvovassa tuulessa. Mies seurasi tarkoin Razerin jokaista pikkuelettä, joita tämä teki valmistellakseen itsensä mahdollista hyökkäystä vastaan, huomaten välittömästi, kuinka Azmealainen haki hänestä heikkoja kohtia, joita käyttää hyväkseen. Izarus oli huvittunut. YPP:n metsästäjä tai ei, hänen edessään seisoi nuorukainen, joka ei ollut koskaan tuntenut sodan liekkejä ihollaan. Razer oli pärjännyt hyvin Diamien pikkupartioita vastaan, mutta tällä ei selvästikään ollut samaa raudanlujaa kokemusta takanaan, johon Izarus luotti. Oli vain yksi keino varmistaa, oliko vänrikki lukenut vastustajaansa oikein. Nopealla huitaisulla mies iski energiamiekkansa yhteen Razerin sahamiekan kanssa, ja voimakas, pistävä särinä täytti metsän kahden energianlähteen hangatessa toisiinsa, kirkkaiden kipinöiden singotessa ympäriinsä kummastakin terästä. Razer tuki koko painonsa miekkansa varaan, pitäen sen järkkymättömänä edessään Izaruksen yrittäessä työntää sitä sivuun. Kun miekat irtosivat toisistaan, otti Razer nopean askeleen taaksepäin, käyttäen miekkansa sahaterää pölläyttääkseen lunta vihollisensa niskaan, muistaen sen toimineen Starriakin vastaan. Izarus ei kuitenkaan antanut itsensä hämmentyä elkeestä, vaan hyökkäsi suoraan lumisuihkuun, upottaen nyrkkinsä Razerin leukaperiin, saaden miehen horjahtamaan taaksepäin, ja tukemaan itsensä viime hetkellä sahamiekkansa avulla, säilyttäen tasapainonsa. Razer oli kuitenkin tehnyt virheen. Hänen sahamiekkansa ei kyennyt samanaikaisesti tukemaan häntä, ja suojaamaan tulevilta hyökkäyksiltä. Nopea sivallus viilsi Razerin jo valmiiksi loukkaantunutta kylkeä, saaden Azmealaisen ärähtämään kivusta.
Diamisotilaat seurasivat suurella mielenkiinnolla, kuinka heitä pitkin metsää juoksuttanutta metsästäjää riepoteltiin ympäriinsä kuin räsynukkea. Izarus näytti ottavan aikansa, viiltäen vastustajaansa tarkoitushakuisesti vain sen verran, että tämä kykenisi yhä jatkamaan, joskin huomattavasti hitaampana ja vaivaisempana. Sen sijaan tämän iskut ja potkut tulivat kaikkien voimien takaa, ja hyvin pian Razer olikin kasvoiltaan turvonnut kuin pullapoika, ja ruhjeilla kuin pahimmankin nakkikioskitappelun jäljiltä. Raskas sahamiekka ei todellakaan tehnyt palveluksia nopealiikkeistä Izarusta vastaan, ja kävi hetki hetkeltä hankalammaksi käsitellä. Kamppailun edetessä ase ottikin enimmäkseen tukipilarin roolin, pitäen Razerin edes jotenkuten jaloillaan, vain jotta tämä olisi valmiina seuraavaa iskua varten. Lopulta, täydellisen voipuneena, Razer tuupertui polvilleen maahan, roikottaen itseään sahamiekkansa varassa, kun voimat eivät muuten riittäneet kannattelemaan. Izarus astui miehen eteen, ja tuijotti tätä arvioivasti.

"Sepäs oli...antikliimaktista." Izarus mutisi pettyneenä. "Odotin Hydruksen sankareiden oppipojalta paljon enemmän."
"E-et...sinä vielä ole...voittanut..." Razer puuskutti vaikeasti, katsoen uhmakkaasti edessään seissyttä Diamia silmiin, virnistäen niin että tämän veriset hampaat näkyivät. "Olen yhä elossa..."
"Niin. Ehkäpä korjaamme asian, nyt kun olet haaskannut tarpeeksi aikaani." Izarus murahti, kohottaen energiamiekkansa lyödäkseen.

Razer ei uhkauksesta hetkahtanut. Itse asiassa hänen reaktionsa oli sylkäistä verinen klimppi suoraan Izaruksen saappaalle. Izarus katsahti sotkuista saappaankärkeään nyrpeästi, laskien lyömävalmiuteen kohotetun kätensä jälleen. Sen sijaan hän tarrasi kiinni Razerin takin huppuun, repien miehen päätä taaksepäin, jotta tämän kaula paljastuisi kauluksen alta. Izarus oli päättänyt vuodattaa noin luokattoman vastustajan kuiviin kuin teuraseläimen. Ja siltikään hän ei nähnyt Razerin kasvoilla pelkoa.
Samassa metsän suunnalta kuului ääniä, jotka herpaannuttivat niin Izaruksen, Razerin kuin kaksi sivussa seissyttä Diamiakin. Laukauksia, kirkas välähdys, ja huutoa. Mitä ikinä se olikin, se oli aivan lähellä. Huutojen seasta oli erotettavissa jokunen Diamien kielen sana, ja niiden sävy puhui puolestaan. Ne olivat kauhun huutoja, ja niitä seuranneita kuolinkorahduksia. Diamisotilaat tarttuivat jälleen aseisiinsa, ja jopa Izarus nosti omansa, odottaen mitä tuleman piti. Joku lähestyi suoraan heitä kohti. Nopeilla kädenliikkeillä Izarus käski alaisensa piiloutumaan. Itse hän jäi paikoilleen, arvellen tulijan jo nähneen hänet, sillä hän itse näki hahmon pimeydestä lähestyvän siluetin, tietäen ettei se ollut yksi hänen omistaan. Ja kun hahmo lopulta astui näkyviin, asia sai varmistuksen.

"Täällähän sinä oletkin, Razer. Olen etsinyt sinua kaikkialta." Zenith sanoi tavallisen rennolla sävyllään, eikä näyttänyt liioin reagoivan siihen, missä kunnossa Razer oli. Sen sijaan mies loi katsauksen Izarukseen, joka seurasi tämän toimia vakavana, mutta hyvin uteliaana. "Oletanko oikein, että tuo on se liukas liejumato, joka livahti ensimmäisenä sihtini ohi?"
"Liejumato...?" Izarus puuskahti itsekseen, ennen kuin päätti puhutella tulijaa. "Sinä siis olet se tarkka-ampuja. Odotin kaiken totuuden nimissä sitä toista Azmealaista."
"HAH! Salem ei osuisi ladon oveen edes metrin etäisyydeltä." Razer naurahti ääneen.
"MIelenkiintoinen asevalinta sinulla ainakin on." Izarus jatkoi, sivuuttaen Razerin ivailun merkityksettömänä, viitaten Zenithin kädessään pitelemään muokattuun KRI-tarkkuuskivääriin. "Tuollaisia itsemuokattuja viritelmiä harvemmin näkee käytössä."
"Niin no, minä koen oman kädenjäljen paljon luotettavammaksi kuin monet tehdasmallit." Zenith vastasi ja hymyili lämpimästi. "Kaipa se on tottumiskysymys. Olen liki koko pienen ikäni värkkäillyt aseiden kanssa, ja koen aina osuvani parhaiten itsekasatulla."
"Sepäs mukavaa. Ilo nähdä mies, joka arvostaa omaa käsityötään." Izarus tokaisi, vastaten ivallisesti Zenithin hymyyn, viittoen sitten Diamialaisiaan toimimaan, jolloin nämä ilmestyivät piiloistaan, aseet suunnattuina suoraan Zenithin päähän. "Harmi vain ettet arvosta henkeäsi sen vertaa, että olisit luikkinut matkoihisi kun tilaisuus vielä oli."

Zenith kohotti katseensa puiden takaa ilmestyneisiin Diameihin, katsellen heitä arvioivasti, tehden sitten samoin Izarukselle. Hymy miehen huulilla senkun kasvoi.

"Niin että mitä minun tarkalleen ottaen pitäisi karkuun luikkia?" Zenith kysyi tyynesti.

Razer katsoi Zenithin uhkarohkeaa toimintaa kulmat kurtussa, samalla hivuttaen itseään kauemmas puiden suojiin. Mitä ihmettä Zenith kuvitteli saavuttavansa tällä? Hänellä oli mukanaan pelkkä varaosista kasattu tarkkuuskivääri, ja hän seisoi kolmen Diamin keskellä huolettomana, tai täysin järjiltään, tökkien näitä sanallisilla sivalluksillaan, kuin yllyttäen näitä ampumaan. Vielä enemmän Razeria hämmensi, kuinka Zenith yllättäen heitti tarkkuuskiväärinsä, sen ainoan turvansa, suoraan Razerin eteen, ja kiitti osien lainaamisesta.
Kuten arvata saattoi, ei Izarus tuntunut ottavan noin ylitsepursuavaa ylimielisyyttä hyvällä. Nopealla käsimerkillä hän ohjeisti miehensä avaamaan tulen, ja nämä tekivät työtä käskettyä. Kumpikin sotilas ampui kaksi nopeaa sarjaa suoraan kohti Zenithin kalloa. Seurasi kirkas, violetinsävyinen välähdys, joka sai niin Diamien kuin Razerinkin ilmeet venähtämään. Samalla hetkellä kun Diamit olivat vetäneet liipaisinta, oli Zenith kohottanut paljaan kätensä näiden suuntaan, kuin suojatakseen itsensä vihollisen tulitukselta. Yllättävää oli, että se oli toiminut. Zenithin kehosta oli purskahtanut violetti valonvälähdys, joka oli paitsi torjunut Diamien lasersäteet, myös hajottanut ne energiakipinöiksi, jotka kimposivat ympäriinsä, ja sammuivat maahan osuessaan.

"M-mitä vittua?" toinen Diamisotilaista puki sanoiksi sen, mitä jokainen muukin ajatteli näytöksen päätyttyä. Zenith vain hymyili.

Diamit avasivat tulen uudemman kerran, tällä kertaa pidemmällä sarjalla. Zenith toisti äskeiset elkeensä, mutta tällä kertaa näytti ottavan muutaman sulavan askeleen kohti Diamikaksikkoa. Lopputulos näkyi olevan sama. Nyt Izarus päätti yhtyä hyökkäykseen, ja samalla kun hänen alaisensa ampuivat vielä kolmannen kerran, kohotti hän energiamiekkansa sivaltaakseen Zenithin suojatonta selustaa, toivoen sen tuovan parempia tuloksia. Zenith vastasi kohottamalla toisen kätensä Izaruksen suuntaan, ja juuri kun energiaterä oli osumassa miehen kämmeneen, jokin pysäytti sen kuin seinään. Izarus saattoi erottaa kirkkaan energiakilven Zenithin kämmenen edessä, juuri ennen kuin voimakas paineaalto lennätti miehen usean metrin taaksepäin, ja iski tämän selkä edellä jäistä puunrunkoa päin. Seuraavaksi tempukseen Zenith kohotti kätensä toista Diamisotilasta kohti, ja kirkkaan välähdyksen saattelemana miehen ojennetuista sormista ampaisi esiin energiaterä, joka lävisti Diamin pään juuri silmien kohdalta. Nopealla kädenliikkeellä Zenith veti itsensä irti tappamastaan sotilaasta, jolloin tämä kaatui maahan, pää kahteen osaan haljenneena.
Sivusta tilannetta silmät selällään seurannut Razer ei osannut selittää kuinka, mutta jotenkin Zenith tuntui kanavoivan energiaa omasta kehostaan. Oli kuin mies olisi ollut elävä ase. Razer ei ollut koskaan kuullutkaan, että mikään vastaava olisi mahdollista, ei ainakaan yhdeltäkään orgaaniselta elämänmuodolta. Hän kykeni vain pällistelemään hölmönä, kuinka toinenkin Diamisotilas tuupertui maahan, tämä puolestaan rintakehästään lävistettynä. Zenith hengähti syvään, ja hänen kätensä ympäröinyt violetti aura haihtui. Sitten mies loi katsauksen kauempana pystyyn kömpineeseen Izarukseen, jonka reaktio tähän kaikkeen oli vähintäänkin yhtä hämmentävä. Mies nimittäin nauroi, ja näytti suorastaan täpisevän innosta. Hän oli selvästikin löytänyt itselleen seuraavan ylitettävän haasteen.

"Mikäs helvetti se sinä oikein olet?!" Izarus huusi, kykenemättä pidättelemään intoaan Zenithin hämmentävien lahjojen edessä.
"Jaa mikäkö?" Zenith toisti, hymyillen hillitysti Izarukselle. "Minä olen vain ihan tavanomainen Tabooralainen."

To be Continued...

[Salem]

Chapter 18. Venomous Obsession

Hieman aiemmin, kun Izaruksen ja Cassien johtama Diamipartio vielä valmisteli lähtöään kohti jäämetsää, ja Razer, Salem ja Zenith hakivat suojaa lumeen osittain hautautuneesta mökistä, Starr tyrkki Shineaa pitkää käytävää pitkin, antaen pakoon päässeiden Azmealaisten tuomien jännitteiden kaikota hetkeksi mielestään odottavan innostuksen tieltä. Mies ei malttanut odottaa Haromin epäilemättä hänelle vuodattamia kehuja, kun hän saapuisi paikalle ja toimittaisi pomonsa rakastaman naisen takaisin tämän syliin. Myös Shinean mieli oli odotuksen täyttämä, joskin innostus oli siitä kaukana. Nainen kävi mielessään läpi viimeisiä hetkiään Haromin kanssa, ja kaikkea mitä hänen joskus rakastamansa mies oli tehnyt, niin hänelle, hänen perheelleen, ja kaikelle mitä Shinea oli vielä toistaiseksi suhteellisen lyhyen ikänsä aikana oppinut rakastamaan. Nyt hän joutuisi kasvokkain tuon miehen kanssa, ensimmäistä kertaa sitten sen illan joka oli jättänyt häneen ikuisen muistutuksensa, arven joka halkoi hänen kasvojaan. Shinea tunsi, ettei ollut valmis tähän tapaamiseen, ja silti hänestä samalla tuntui siltä, ettei tulisi koskaan tämän valmiimpi olemaankaan.
Starr oli huomannut, kuinka jännittynyt Shinean koko keho oli heidän lähestyessään määränpäätään. Varmana siitä, että nainen yrittäisi vielä jotakin, mies kiristi otettaan tämän käsivarresta.

"Usko pois, Way: Harom haluaa vain sinun parastasi. Sinun on turha jännittää." Starr sanoi vaimeasti, ääni täynnä teeskenneltyä sympatiaa naisen ahdinkoa kohtaan.
"Sinusta ei voi sanoa samaa, jos hän löytää minusta yhtäkään mustelmaa." Shinea vastasi kuivasti, kiskaisten käsivarttaan, johon sattui Starrin otteessa.

Starrin olisi tehnyt mieli vastata moiseen käytökseen parillakin eri tavalla. Hän olisi voinut kiristää otettaan entisestään, ihan vain kiusallaan, tai vaihtoehtoisesti läimäistä naista tämän uppiniskaisen asenteen vuoksi. Kaikkein mieluiten Starr olisi tarrannut naisen hiuksiin ja iskenyt tämän kasvot edellä seinään niin että Shinean söpö nenä olisi rusentunut. Tosiasia kuitenkin oli, että Shinea oli oikeassa. Harom vastaisi jokaiseen Starrin aiheuttamaan kolhuun moninkertaisesti, ja mies tunsi liikkuvansa jo nyt tarpeeksi heikoilla jäillä Haromin suhteen, kiitos niiden Azmealaisten karkureiden. Niinpä, ylpeytensä ja aggressionsa niellen, Starr hölläsi otettaan hieman.
Shinea oli hivenen yllättynyt että hänen sanansa olivat toimineet. Vaisto käski käyttää tilaisuus hyväksi ja riuhtoa itsensä irti, mutta järki pisti hanttiin. Hän saisi toki itsensä vapaaksi Starrin höllästä otteesta, mutta mitä sen jälkeen? Starr oli aseistettu, ja Diamisotilaat olivat tuskin kaukana, Haromista puhumattakaan. Ulkonakin häntä odottaisi vain paukkupakkaset. Niin pahalta kuin se kuulostikin, oli Shinean paras vaihtoehto tehdä kuten sanottiin, ja antaa Starrin saatella hänet suoraan giga-ursan kitaan. Ja juuri samalla hetkellä, kun Shinea alkoi hyväksyä väistämättömän, olivat he jo saapuneet ränsyisen oven eteen, ja Starr koputti siihen parilla voimakkaalla kopautuksella. Shinea tunsi kaiken henkisen valmistelunsa valuvat olemattomiin, ja pakokauhu alkoi nostaa päätään, saaden hänen hengityksensä nopeutumaan, sydämen takomaan kuin sotarumpu ja kämmenet hikoamaan. Nainen sulki silmänsä hetkeksi oven avautuessa, nielaisi raskaasti, ja astui peremmälle. Hän kuuli Starrin puhuvan, ja aivan liian tutun äänen vastaavan, mutta miesten sanat lipuivat ohi korvien utuisena mössönä. Shinea saattoi vain tuijottaa mustaan mantteliin sonnustautunutta Hydruslaista. Kun sitten Starr lopulta laski otteensa irti Shineasta, kääntyi kannoillaan ja paineli ulos toimistosta, Harom käänsi jakamattoman huomionsa Shineaan.

"Hei." Harom tervehti Shineaa, kuulostaen vilpittömästi iloiselta tämän näkemisestä, ja samalla luonteeseensa sopimattoman epävarmalta, aivan kuin mies olisi testaillut kepillä jäätä, että kuinka Shinea tilanteeseen reagoisi.
"...hei." Shinea vastasi, kurkku karheana ja ääni hieman vapisten. Hänen puheensa oli tyhjän kuuloista, vailla pienintäkään tunteen hiventä, vaikka hän tunsikin sisimmässään miljoonien eri tuntemusten kirjon myllerryksen, joista päällimmäisiksi olivat nousseet inho ja pelko, kaksi tunnetta jotka määrittelivät Shinean suhtautumisen tuohon mieheen. Shinea teki kuitenkin kaikkensa kätkeäkseen kummatkin. Hän ei halunnut antaa Haromin tuntea olevansa minkäänlaisessa etuasemassa.

Harom otti askeleen kohti Shineaa, mittaillen tätä katseellaan. Hän näytti olevan mielissään, ettei tilanne ollut yltynyt huutokilpailuksi, tai ettei Shinea muutenkaan osoittanut merkkejä uppiniskaisuudesta. Mies oli täysin varma, että se mitä heidän välillä oli Hydruksella tapahtunut olisi jäänyt historiaan, ja he voisivat palata siihen mitä heillä joskus oli.

"Mitä kuuluu? Oletko voinut hyvin?" Harom jatkoi kyselyään, lähestyen edelleen.
"Olen saanut turpiini kohtalolta joka ikisessä käänteessä, menettänyt kotini, kadottanut ystäväni, piilotellut Diameilta kuin syöpäläinen, ja uusimpana käänteenä saanut palelluttaa perseeni siniseksi etsiessäni veljeäni, jonka sinä ilmeisesti olet piessyt lämmikkeeksesi, puhumattakaan siitä mitä olet tehnyt hänen alaisilleen." Shinea alkoi listata, mutta piti edelleenkin äänensä hillittynä. Hän päätti listauksensa halventavalla mulkaisulla, naisen tehden parhaansa näytelläkseen, ettei pelkäisi Haromia. "Kuinka luulet että olen voinut?"
"Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan kovia. Se ei todellakaan ollut tarkoitus." Harom alkoi sovitella. "Lähdit luotani pahimpaan mahdolliseen aikaan. Minun piti suojella sinua kaikelta tältä. Jos olisit vain..."

Harom keskeytti puheensa, hänen katseensa nauliutuen arpeen, joka Shinean kasvoilla kulki. Parilla harppauksella mies oli Shinean edessä, saaden naisen kavahtamaan tahtomattaan. Shinea oli jo valmis tuntemaan iskun kasvoillaan, uskoen Haromin odottaneen kaiken tämän aikaa saadakseen rankaista häntä siitä, että oli lähtenyt tämän luota. Haromin käsi tuntui tarttuvan hellästi Shinean leukaan, ja mies käänteli hänen päätään varovasti puolelta toiselle, tutkaillen, hampaitaan kiristellen.

"Sinulla ei ennen ollut tuota. Kuka sinua on satuttanut?" Harom kysyi tiukasti.

Shinea ei ollut uskoa korviaan. Hän toisti Haromin kysymyksen parikin kertaa päässään, ihan vain uskoakseen että oli ymmärtänyt sen oikein. Shinea alkoi tuntea inhon ja pelon seasta nousevan kolmannenkin tunteen, joka alkoi ottaa yliotetta kahdesta muusta: vihaa. Silmitöntä vihaa. Se alkoi poltella Shineaa pahan närästyksen tavoin, ja halusi tulla ulos kaikella voimallaan, mutta nainen tiesi, ettei siitä seuraisi mitään hyvää, joten hän nieli raivonsa, henkäisten syvään, jatkaen edelleen monotonisilla vastauksillaan.

"Muistatko missä merkeissä erosimme? Meillä oli iso riita, ja se päättyi hyvin rumasti." Shinea alkoi maalata Haromille kuvaa eräästä kohtalokkaasta illasta puolen vuoden takaa, illasta jonka mies ainakin ilmeestä päätellen muisti, joskaan ei erityisen lämpimästi. Shinean ilme tiukkeni hänen luodessa polttavan katseen Haromiin. "Katselet omien kättesi jälkeä, Harom. Toivottavasti olet tyytyväinen lopputulokseen."
"Tiedät että se oli vahinko." Harom vastasi vaimeasti, kääntäen katseensa Shineasta, jottei joutuisi tuijottamaan noita syyttävän polttavia silmiä. "En koskaan satuttaisi sinua tahallani."
"Voi vittu Harom...yrittäisit edes kantaa vastuun teoistasi" Shinea puuskahti. "Olet kuin pahainen kakara joka yrittää luikerrella eroon vastuustaan."

Shinean puhe katkesi Haromin iskiessä nyrkkinsä pöytään. Seurannut kumahdus kajahti huoneen tyhjissä ja ränsistyneissä nurkissa pommin lailla, viestien että Shinea tanssi vaarallisilla rajoilla puheineen. Haromin ilme oli hapan, mutta toistaiseksi tämä näytti pitävän temperamenttinsa aisoissa.

"Sinä olet viimeinen ihminen puhumaan minulle vastuun kantamisesta." Harom sanoi lopulta. "Kaiken vuoksesi tekemäni jälkeen sinä petit minut pahimmalla mahdollisella tavalla, hylkäsit minut kun tarvitsin sinua rinnalleni, katosit puoleksi vuodeksi etkä suvainnut edes ilmoittaa olevasi hengissä...ja silti väität että minä käyttäydyn kuin kakara?"

Shinea ei enää vastannut. Oli selvää, ettei Harom tiedostaisi tekoaan. Miehellä oli aina ollut tapana kääntää asiat muiden syyksi omaa egoaan säästelläkseen. Hän oli olevinaan itse herra täydellisyys, ja olikin joskus aikoinaan tuntunut myös Shineasta juuri siltä. Totuus kuitenkin oli nostanut päätään, vaivihkaa ja vähän kerrassaan, antaen Shinealle aikaa sotkeutua Haromin verkkoon kuin kärpänen hämähäkinseittiin, ennen kuin ruma totuus kävi ilmi. Shinea ei silti olisi koskaan osannut kuvitella, millainen hirviö piilotteli tuon päällepäin pinnalta niin pidettävän miehen naamion alla.
Harom näytti tyyntyvän, kun ei kuullut enää vastaväitteitä. Hän oikaisi itsensä ja veti toimistotuolia kauemmas pöydästä, viittoen kädellään Shineaa istumaan. Nainen teki kuten käskettiin. Heti naisen istuuduttua Harom siirtyi seisomaan tämän taakse, ja alkoi hellästi silitellä tämän kaulaa ja niskaa. Shinea pidätti hengitystään, varmana että mies alkaisi hetkenä minä hyvänä kuristaa häntä. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan Harom alkoi hieroa hänen niskaansa, kuin rakastava kumppani konsanaan.

"En halua alkaa riitelemään, rakas." Harom sanoi, ja kuulosti vilpittömän lämpimältä puheissaan, siltä mieheltä jollaisena Shinea oli tämän niinä parhaimpina päivinä nähnyt. Nyt tuo ääni vain sai Shinean voimaan pahoin. "Minä annan sinulle kaiken anteeksi."
"Annat anteeksi...?" Shinea toisti ääni käheänä.
"Palataan yhdessä kotiin. Aloitetaan puhtaalta pöydältä, ja perustetaan perhe uudella, paremmalla Hydruksella. Kukaan ei voi tulla enää väliimme." Harom alkoi leperrellä.
"Kuinka kuvittelet, että voin vain unohtaa kaiken mitä olet tehnyt?" Shinea kysyi kuivasti.
"Ymmärrä nyt, että olen tehnyt kaiken meitä varten." Harom alkoi jälleen inttään, ja kuului rapistelevan jotain taskustaan. "Todistan sinulle, että tekisin mitä vain vuoksesi."

Harom asetti kätensä pöydälle. Seuranneesta kopauksesta päätellen hän oli pitänyt kämmenensä sisällä jotakin, saaden Shinean huomion heräämään. Hetken aikaa Harom piti kättään pöydälle laskemansa esineen päällä, kuin kasvattaen jännitystä. Kun Harom lopulta siirsi kätensä, Shinean silmät suurenivat silkasta epäuskosta. Hän ei uskonut, ei halunnut uskoa näkemäänsä. Tämän oli pakko olla jokin typerä vitsi, joku mauton kikka saada Shinea reagoimaan. Pöydälle aseteltuna oli pieni, soikea ja rosopintainen kivi, väriltään haalean sininen pienillä punaisilla pisteillä siellä täällä. Shinea tunsi kyynelten vierähtävän poskilleen hänen vain tuijottaessaan tuota pientä kiveä.

"Äiti...?" Shinea pakotti sanat suustaan.
"Pelastin sen Wayn kartanolta, etteivät Diamit tekisi sille mitään. Ajattelin että haluaisit sen, jahka tapaamme taas, joten olen kantanut sitä mukanani kaiken tämän aikaa, ihan sinua varten." Harom puhui, käsi rennosti Shinean olalle painettuna.

Se oli viimeinen pisara. Shinea ampaisi ylös tuoliltaan, heittäytyi Haromia vasten kaikkien voimiensa takaa. Harom ei ollut selvästikään varautunut tällaiseen reaktioon, sillä mies kaatui lattialle Shinea sylissään. Kyyneleet virtasivat Shinean poskilla hänen kynsiessä ja hakatessa Haromia pitkin tämän kasvoja. Harom ähisi vaivalloisesti yrittäessään suojata itseään naiselta, joka oli takertunut häneen tiukasti kuin takiainen. Hän kohotti käsivartensa vaistomaisesti kasvojensa suojaksi, ja parkaisi voimakkaasti Shinean nyrkin osuessa miehen käsivarren jo valmiiksi kipuilevaan kohtaan. Iskun johdosta kipu yltyi niin sietämättömän repiväksi, että hetken aikaa Harom oli varma koko käden räjähtäneen liitoksistaan. Kipu sai Haromin silmät pimenemään, jolloin hänen kehonsa vaihtoi autopilotille. MIes iski nyrkkinsä voimalla Shinean ohimoon, ja hetken aikaa nainen näkikin tähtiä iskun voimasta. Tuo hetki oli kaikki mitä Harom tarvitsi tuupatakseen naisen päältään ja painaakseen tämän kylmään lattiaan. Harom heittäytyi vuorostaan Shinean päälle, ja painoi paremman kätensä tämän kaulalle.

"Mikä helvetti...sinua vaivaa?!" Harom puuskutti katkonaisesti, sokeuttava vihansa laantuessa hiljalleen hänen saatua jälleen yliotteen tilanteesta. Osittain hengityksen katkonaisuus johtui myös miehen yrityksistä sietää kätensä kipua.
"Sinä vitun elukka häpäisit sukualttarimme!" Shinea sähisi kuin äkäinen hydra.
"Etkö kuunnellut? Pelastin sen Diameilta." Harom vetosi. "Laitamme sen tietysti takaisin, kun pääsemme kotiin."
"Olet sekaisin jos kuvittelet että lähden kanssasi minnekään!" Shinea jatkoi kähinäänsä, yrittäen kiukun ja adrenaliinin voimin rimpuilla itsensä irti Haromin otteesta.

Harom pidätteli Shineaa lattiassa, katsoen tämän vastarintaa julma ilme kasvoillaan. Jos Shinea olisi pysähtynyt katsomaan aiemmin rakastamansa miehen ilmettä, olisi hän varmasti jähmettynyt niille sijoilleen puhtaasta kauhusta. Tuo katse oli sama, jota Harom oli kasvoillaan pukenut, kun he olivat ottaneet yhteen edellisen kerran. Julma, kylmä ja täynnä vaiettua raivoa, joka oli valmis ryöppyämään yli äyräidensä, ties millaisin seurauksin. Ja mitä enemmän Shinea vastusteli, sitä synkemmäksi kävi Haromin katse. Tilanne kuitenkin raukesi, kun Shinea tunsi keveän piston kaulallaan. Pian tämän jälkeen nainen tunsi, kuinka kaikki voima hänen lihaksistaan valui pois. Naisen koko keho oli täysin turta, eikä hän kyennyt enää liikkumaan ollenkaan. Veltoksi valahtaessaan Shinea saattoi vain katsoa Haromiin, jonka synkkä ilme alkoi taipua pelottavaan hymyyn. Mies nousi hänen päältään, käärien vasemman hihansa ja paljastaen sen alta nahkarannekkeen, johon kiinnitettynä näkyi pieni ruisku, piikkeineen kaikkineen.

"Se ei ole sinun päätettävissäsi, rakas." Harom sanoi pelottavan pehmeästi suoristaessaan itsensä taas seisoma-asentoon.
"M-mitä...s-s-sinä teit...?" Shinea kysyi heikosti, panikoiden huomatessaan että hänen henkeään salpasi, eikä äänikään suostunut kunnolla kulkemaan. Koko hänen kehonsa oli niin tunnoton, ettei hän edes voimansa äärimmilleen pinnistäessäänkään kyennyt liikuttamaan raajojaan.
"Celleenin myrkkyä. Yksi niistä harvoista hyödyllisistä asioista, joita Diamit saivat palkakseen hyökättyään niiden maailmaan." Harom vastasi, näpertäen samalla rannekkeessaan olleen ruiskun irti, heittäen sen tarpeettomana huoneen nurkkaan. "Älä huoli. Antamani annos vain lamauttaa kehon joiksikin tunneiksi. Niin kauan kun et tunne kipua, ei tappavasta annostuksesta ole huolta."

Shinea kiristeli hampaitaan, eikä edes tiennyt johtuiko se myrkyn aiheuttamasta krampista vai ylitsepursuavasta vihasta tuota miestä kohtaan, vaiko kenties pelosta. Hän ei kestänyt ajatusta, että joutui jäämään Haromin armoille, vailla minkäänlaista mahdollisuutta puolustaa itseään. Kuka ties mitä tuo hullu keksisi, varsinkin jos tämän sairas mieli oli kokenut Wayn sukualttarin häpäisyn romanttisena elkeenä jolla voittaa Shinean rakkaus takaisin.
Shinea katsoi kauhuissaan, kuinka Harom kumartui aivan hänen vierelleen, ja alkoi hiljalleen silitellä hänen hiuksiaan.

"En halunnut tehdä tätä, mutta tämä on turvallisempaa näin. Etpähän kiukkupäissäsi aiheuta enempää vahinkoa, minulle tai itsellesi." Harom puhui pehmeästi.
"J-jos rakastat minua oikeasti, niin tekisitkö minulle palveluksen?" Shinea kakoi vaikeasti. "Pistä minuun toinenkin tuollainen piikki. Tapa minut tähän paikkaan, niin säästyn viettämästä enää hetkeäkään kanssasi."
"Et sinä tuota tarkoita. Myrkky varmaan sekoittaa pääsi." Harom hymähti, jatkaen Shinean silittelyä, kuvitellen sen rauhoittavan naista, vaikka jokainen kosketus oli naiselle silkkaa piinaa.

Razer nojasi sahamiekkaansa, käyttäen sitä tukenaan nostaakseen itsensä jälleen jaloilleen. Izarus ja Zenith olivat jo aloittaneet keskinäisen kamppailunsa, eivätä siis kiinnittäneet huomiota häneen. Nyt olisi hyvä aika luikkia pakoon, koota itsensä ja hakeutua Indigon ja Salemin turviin. Tai no, enimmäkseen Indigon. Salemia voisi käyttää vaikka lihamuurina jos tiukka paikka tulisi. Azmealainen alkoi vaivalloisesti nilkuttaa metsän pimeyteen, koko hänelle normaalisti niin luontainen ylpeytensä murentuneena ja lahjetta pitkin valahtaneena. Hän saattoi vain kuvitella, mitä hänen isänsä sanoisi, jos näkisi hänet nyt, luikkimassa pakoon yhtä ainoaa Diamia. Hyödytön, pelkuri, pettymys. Nuo sanat varmasti vilahtaisivat useammin kuin kerran saarnassa, jonka Remzar hänelle pitäisi. Mutta Razer ei välittänyt. Hän oli kuullut noita jokaista käytettävän itsestään lukuisia kertoja aiemmin, niin usein että ne olivat menettäneet jo merkityksensä hänelle, varsinkin Remzarin suusta kuultuna. Kerta vielä ei tuntuisi missään, jos se tarkoittaisi, että Razer voisi elää vielä huomiseen.
Razerin veri hyytyi kirkkaan lasersäteen singahtaessa aivan hänen silmiensä edestä, ja napsahtaessa vierellään olleeseen puunrunkoon. Mies tunsi säteen käräyttämän puupinnan katkun sieraimissaan, samoin kuin hän tunsi osumakohdasta hohkavan lämmön kasvoillaan, kirkkaan palokohdan hiipuessa hiljalleen mustaksi, hiiltyneeksi läikäksi.

"Sinä et mene minnekään, aavikkorotta!" Izarus huudahti, ase ojennettuna Razerin suuntaan.

Oli hämmentävää, kuinka Izarus kykeni seuraamaan Razerin liikkeitä, samalla kun taisteli Zenithia vastaan, joka juuri hetki sitten oli täysin vaivatta pistänyt miehen saattueen kylmäksi heidän silmiensä edessä. Itse asiassa Zenith ei ollut onnistunut saamaan naarmuakaan tuohon omahyväiseen vänrikkiin. Ilmeisestikään Izaruksen mahtailut saavutuksistaan taistelukentillä eivät olleet täysin tuulesta temmattuja.
Varmistuttuaan siitä, että Razer pysyisi paikoillaan, käänsi vänrikki huomionsa takaisin Tabooralaiseen vastustajaansa.

"Tiedätkö, tämä on yllättävän hauskaa." Izarus sanoi hymy korvissa. "Kunpa vain rotusi olisi vielä voimissaan. Diamien ja Tabooralaisten yhteenotto täysimittaisessa sodassa olisi ollut jotakin, mistä oltaisiin kirjoitettu tarinoita ja lauluja vielä vuosisatojenkin päästä."
"Silloisella keisarillanne tuntui olevan edes sen verran tolkkua, että valitsi hyökätä Hydrukselle Tabooran sijaan. Tiesi varmasti, että olisi lähettänyt armeijansa teuraalle, jos olisi yrittänytkään meidän valloittamistamme." Zenith vinoili takaisin. "Ja mikäli muistini ei vallan petä, niin Hydruskin ajoi teidät häntä koipien välissä pois Arcanasta."

Izarus tuhahti. Hän ei ollut koskaan tuntenut merkitystä sodan lopputuloksella. Taistelukentät ja niiden tuomat tunnekuohut olivat ainoa asia, joka Izarusta kiinnosti, ja mitä varteenotettavampi vihollinen, sitä parempi. Voitot ja tappiot olivat jotain, mistä vain poliittisten johtajien tuli välittää, ja hän itse oli sotilas, jonka ainoa tehtävä oli tappaa, kunnes tulisi itse tapetuksi.
Hetken tauko kamppailussa katkesi, kun Zenith otti varovaisen askeleen Izaruksen suuntaan. Se oli kuin lähtölaukaus, joka usutti Diamivänrikin takaisin hyökkäysvaihteelle. Nopeasti tämä harppasikin takaisin Zenithin eteen, energiamiekka leikaten ilmaa. Zenithin käsistään luomat energiaterät vastasivat hyökkäykseen, oikea pitääkseen Izaruksen miekan loitolla, vasen tavoitellen ratkaisevaa iskua. Mutta Izarus oli nopea, ja tämän taisteluiden terästämät refleksit auttoivat miestä väistämään iskun ennen kuin se ennätti rikkomaan ihoa. Nyt Zenith onnistui vain raapaisemaan vänrikin pakkaspukuun pienen repeämän. Vastauksena Zenithin yritykselle Izarus kohotti aseensa uudelleen, ja tämän huomatessaan Zenith vetäytyi vilkkaasti kauemmas, torjuen vänrikin laukaisemat lasersäteet kämmenellään, kuten oli aiemminkin tehnyt. Tällä kertaa Zenithin kasvoilla oli kuitenkin merkkejä siitä, ettei kaikki käynytkään aivan niin vaivattomasti kuin edellisellä kerralla. Miehen ilme ei jäänyt Izarukselta huomiotta, ja tämä päätti ottaa tilanteesta kaiken irti, jatkaen tulitusta, samalla kun kuroi kaksikon välimatkaa kiinni, Zenithin pakittaessa minkä kerkesi. Ennen kuin kaksikko ehti saavuttaa toisiaan, lopetti Izarus yllättäen tulituksensa. Zenith reagoi tähän sammuttamalla kehonsa läpi kulkevan energiavirtauksen täysin, ja livahtaen puiden suojiin. Izarus nyrpisti nokkaansa, selvästi pettyneenä.

"Tähänkö se Tabooralainen sisu riitti?" Izarus provosoi. "Lupasit huomattavasti enemmän, kuin mitä pystyit lunastamaan."
"En muista luvanneeni sinulle yhtään mitään. Loit mielikuvasi täysin oma-aloitteisesti." Zenithin ääni kaikui puiden lomitse, eikä Izarus, sen enempää kuin sivusta seurannut Razerkaan, kyennyt olemaan täysin varma siitä, miltä suunnalta ääni tuli.
"Aseeni on tyhjä, eikä minulla ole enää lippaita. Tämän helpommaksi en voi tätä sinulle enää tehdä, ilman että heitän miekkanikin hankeen." Izarus houkutteli vastustajaansa esiin.
"Hyvä yritys, mutta aseesi vetää 20 luotia. Olet tuhlannut nyt 18." Zenith ilmoitti heti. "Lisäksi tuo malli päästää tietynlaisen merkkiäänen lippaan tyhjetessä, joten tiedän sinulla olevan ainakin yksi laukaus jäljellä."
"Tunnut tosiaan olevan aika velho aseiden suhteen...ja hyväkuuloinen, jos pystyt kuulemaan varoäänenkin laukausten läpi." Izarus kohotti kulmiaan. "Olet oikeassa. Minulla on vielä kaksi laukausta jäljellä. Juuri sopivasti sinulle ja tuolle aavikkorotalle."
"Eikö sotilaan tule säästää aina yksi luoti myös itselleen?" Zenith huomautti, ja nyt hänen äänensä kuului lähempää, muttei siltikään niin selvästi, että miehen olinpaikka olisi varmistunut.
"Ja sinäkö luulet, että tarvitsisin sellaista?" Izarus puuskahti, ja näytti hivenen turhautuneelta Zenithin hiippailuun yrittäessään kuumeisesti etsiä tätä katseellaan.

Zenith vaikeni. Sen sijaan Izaruksen sanat saivat vastauksensa violetin välähdyksen, ja sitä välittömästi seuranneen räjähdyksen muodossa. Erään jäätyneen puun latva romahti alas maantasalle, perässään paksu lohkare metsän lumikattoa, joka jylisi ukkosen lailla maahan pudotessaan. Pian tätä seurasi toinen samanlainen valoilmiö, tosin täysin päinvastaisessa suunnassa edellisestä. Zenith yritti selvästikin hämmentää Diamivänrikin, jotta voisi pitää piilopaikkansa.
Razer seurasi puunlatvojen ja lumikaton ryminää, silmäillen samalla epäluuloisena ympäröiviä puita, joiden rungot alkoivat hiljalleen natista ja paukkua niiden tukeman painon kasvaessa, ja katon muuttuessa epävakaammaksi. Hän oli jo itse järkyttänyt jäämetsän tasapainoa aiemmin, ja Zenith tuntui ottavan samasta taktiikasta kaiken irti. Puut eivät jaksaisi kannatella lumikerrostaan enää kauaa.
Izarus yritti käyttää kaikkia aistejaan saadakseen edes jonkinlaisen käsityksen Zenithin asemista. Silmämääräisesti Diamin oli mahdotonta päätellä mitään, sillä romahtavat puunlatvat olivat pöllyttäneet ilman sakeaksi irtolumesta. Hän ei myöskään kuullut ylimääräistä liikettä, vain räjähdyksiä. Joko Zenith oli pysynyt samassa paikassa kaiken aikaa, tai sitten naamioi liikehdintänsä räjähdysten äänillä. Izarus päätti ratkaista ongelman kertaheitolla, ja alkoi itsekin hutkimaan paksuja puunrunkoja miekallaan. Joko hän savustaisi Zenithin liikkeelle, tai katkoisi tämän pakotien. Tavalla tai toisella hän saisi tämän esille, vaikka se vaatisi koko jäämetsän romauttamista.

"Hullu! Liiskaat meidät kaikki lumen alle!" Razer karjaisi huomatessaan Izaruksen touhut.
"Tule esiin, Tabooralainen!" Izarus karjui, sivuuttaen Razerin varoitukset täysin.
"Vitut tästä..." Razer puuskahti ja keräsi itsensä jälleen, suunnaten metsän syvyyksiin. Hänelle oli täysin samantekevää, mihin suuntaan hän oli kulkemassa, kunhan se ei vaan ollut noiden kahden hullun seurassa.

Izarus huomasi Razerin liikkuvan, ja lopetti puiden katkomisen. Sen sijaan hän kohotti aseensa uudemman kerran Azmealaisen suuntaan, tällä kertaa tähdäten suoraan tämän takaraivoon.

"Minähän sanoin, ettet ole menossa minnekään!" Izarus kähisi.

Tämä hetken herpaannus oli kaikki, mitä Zenith oli odottanut. Tabooralaisen takinhelmat päästivät humahduksen miehen hypätessä puiden oksistosta esiin, saaden Diamin katsahtamaan vaistomaisesti äänen suuntaan. Kehonsa hohkamaan energiaan verhoutuneena Zenith oli kuin violetti salama syöksyessään vastustajaansa kohti, ja vaikka Izarus teki parhaansa välttääkseen tulevaa iskua, tapahtui kaikki liian nopeasti. Razeria varten tarkoitettu laukaus suuntautui nyt kohti Zenithia, ja kajahtaessaan ilmoille se kohtasi saman kohtalon kuin kaikki muutkin ennen sitä, räjähtäen Zenithin energia-auraan osuessaan pieniksi kipinöiksi, jotka leijuivat halki taistelukentän. Nyt oli Zenithin vuoro, ja tämä sivalsikin kätensä suoraan Diamin kasvoja kohti. Izarus hellitti otteensa aseestaan tuntiessaan riipivän kivun halkovan vasenta puolta kasvoistaan, ja ennen kaikkea lamauttavan poltteen silmässään. Kovaan ääneen parkaisten mies kaatui polven varaan kasvojaan pidellen, veren ja vasemman silmänsä nesteiden valuessa sormiensa välistä pitkin pakkaspukunsa hihaa, tiputellen lammikoksi aina jäiselle maalle asti. Hän kähisi ja puuskutti kovaäänisesti, ja suuntasi murhaavan katseen ainoalla silmällään suoraan eteensä ilmestyneeseen Tabooralaiseen, joka tuijotti häntä takaisin, hänen energia-auransa hiipuneena.

"Taidan todella olla ruosteessa. Tuon oli tarkoitus halkaista kallosi." Zenith mutisi, silminnähden nauttien, kun oli saanut pyyhkiä Izaruksen itsevarman virneen pois.

Izarus painoi kasvonsa alas, hänen harjamaiset hiuksensa valahtaessa peittämään hänen lyötyä olemustaan. Oli kuin tämä olisi ottanut tappionsa vastaan Diameille luonnottoman kunniakkaasti, ja hyväksynyt kohtalonsa. Tai siltä se ainakin ensisilmäykseltä näytti, mutta Zenith tiesi, että jokin tuon miehen sisällä oli kasvamassa. Izarus suorastaan tärisi, muttei kylmästä tai kivusta. Hillitsemätön raivo oli herännyt, ja vaikutti siltä, kuin Izarus olisi ollut valmis ratkeamaan liitoksistaan.

"Sinä julkea, pöyhkeä, raivostuttava..." Izarus manasi henkensä alta, laskien kätensä hitaasti kasvoiltaan. Veri alkoi valua vuolaasti maahan miehen polvien juuressa. "Kuinka kehtaat koskea minuun, saasta?!"

Raivokkaasti karjaisten Izarus tarrasi kiinni energiamiekkaansa, tavoitellen sen terällä Zenithin kasvoja. Tabooralainen oli vienyt hänen silmänsä, joten Izarus maksaisi takaisin viemällä tältä kummatkin. Zenith astui nopeasti taaksepäin, muttei tehnyt elettäkään jatkaakseen taistelua. Hän vain katsoi, kuinka Izarus nousi taas jaloilleen, riuhtoen ja huitoen miekallaan kuin loukkaantunut villipeto. Izarus hyökkäsi Zenithin suuntaan, mutta tuhoutuneen silmänsä vuoksi Diamin oli vaikea kohdistaa iskunsa haluamallaan tarkkuudella. Nopealla sivuaskeleella Zenith väisti sivalluksen, jolloin Izaruksen miekka tapasi vain jäisen puunrungon, jonka edessä Tabooralainen oli seissyt. Miekka jumiutui paksun rungon puoliväliin, ja Izaruksen repiessä sitä irti puu alkoi pitää kahta kauheampaa pauketta, sitä ympäröivien puiden huojuessa ja rätistessä sen mukana.
Razer ei aikaillut. Hän käynnisti sahamiekkansa uudelleen, ja jäljellä olleet voimanrippeensä keräten hän sivalsi itseään lähimmän puunrungon poikki, siirtyen nopeasti seuraavaan. Ja kun puut alkoivat kaatua raskaasti kumisten, samoin alkoivat niiden vierustoveritkin pettää. Izarus sai vihdoin miekkansa irti, vain nähdäkseen jäämetsän romahtavan ympäriltään. Nopeasti hän käänsi veren tuhrimat kasvonsa Razerin suuntaan, joka kohotti kätensä ja näytti Izarukselle keskisormea. Myös Zenith näytti liittyneen tuon aavikkorotan seuraan, ja vilkutettuaan keveästi, ennen kuin kaksikko pakeni metsän syvyyksiin. Izarukselle tämä ei kuitenkaan sopinut. Mies syöksyi tavoittelemaan maahan jäänyttä asettaan. Yhdellä jäljelle jääneellä laukauksella hän ei ehkä saisi tapettua molempia, mutta yhteenkin hän tyytyisi. Izarus rojahti vatsalleen jäälle, ja kurotti kätensä aseen suuntaan. Hän tunsi sen jo, tuon kylmän metallipinnan sormiensa alla. Hän raahautui eteenpäin, ja tarrasi aseeseensa, muttei ennättänyt enempää, sillä valtava jäinen puunrunko kaatui suoraan hänen ja tuon aseen väliin, jättäen miehen käden painonsa alle. Hyvin pian runkoa seurasi myös valtava jää- ja lumivyöry, joka hautasi Diamin alleen.
Zenith ja Razer juoksivat minkä jaloistaan pääsivät. Razerin askelia kuitenkin painoivat tämän saamat vammat, ja Zenithkin tuntui olevan voimiensa äärirajoilla. Ilmeisesti taistelu Izaruksen kanssa oli vaatinut mieheltä huomattavasti enemmän kuin tämä oli tohtinut näyttää ulospäin. Juuri nyt he tarvitsisivat jäljellä olevista voimavaroistaan viimeisetkin rippeet, mikäli tahtoivat päästä pois aiheuttamansa vyöryn alta. Joka askeleella he tunsivat jalkojensa alla järähtelyä, kuin koko planeetta olisi alkanut haljeta heidän allaan. Irtolumi piiskasi heidän selkiään, kunnes vyöry lopulta saavutti heidät, peittäen heidät sokaisevan, hyytävän valkeuden alle.

To be Continued...

[Salem]

Chapter 19. Confession (1/2)

Salem istui hangella polttaen jo toista savukettaan, vasen kämmen kietoutuneena voimakkaaseen puristukseen metallisen tupakka-askinsa ympärille. Miehen kädet vapisivat edelleen adrenaliinin pumpatessa hänen suonissaan huumeen lailla. Indigo oli pysynyt miehen vierellä polvilleen asettuneena, kädet tämän pään molemmin puolin siten, että naisen paljaat sormenpäät koskettivat kevyesti miehen ohimoita. Salemin ei ollut tarvinnut sanoa tai tehdä mitään, kuunnella vain Aqualidin soljuvan rauhoittavaa puhetta. Hetkeen ei ollut tapahtunut mitään, mutta lopulta Salem oli sulkenut silmänsä, kuin olisi nukahtanut niille sijoilleen. Hänestä tuntui aivan kuin Aqualidin sormet olisivat muuttuneet nesteeksi, ja valuneet pieninä puroina hänen päänsä sisään. Salem koki keinahtelevan tunteen, aaltojen hiljaisen loiskeen rantakallioon, keveän liplatuksen joka rauhoitti ja tuuditti miehen alati tyynempään tilaan. Pian kaikki stressi, paniikki ja huolet tuntuivat valuvan olemattomiin Salemin yltä, kuten tomu huuhtoutui veden syleilyssä, jättäen hänen olonsa keveäksi ja rauhalliseksi. Tuntui kuin hän olisi ollut yhtä ympäristönsä kanssa. Salem koki irtautuvansa fyysisen olemassaolon tilasta, kiitäen valonnopeudella halki universumin. Hän näki kirkkaita välähdyksiä, asioita jotka herättivät jo vilkaisullakin hänessä lämpimiä, turvallisia tuntemuksia. Nämä välähdykset alkoivat hiljalleen ottaa erinäisiä muotoja, jotka Salem pian tunnisti otteiksi tähänastisesta elämästään. Hän näki näkyjä päivistään YPP:ssa, erityisesti työparinsa ja erään toisen, naispuolisen hahmon seurassa. Samoin hänen silmissään vilisivät muistikuvat hänen ajastaan Sonaron kartanolla, seikkailuistaan tuolloisen ystävänsä Razerin kanssa, aikaan ennen kuin heidän välinsä olivat viilentyneet, sekä lukuisista muista jo eletyistä hetkistä. Ne olivat poikkeuksetta turvallisia ja miellyttäviä näkyjä, juuri sellaisia joihin mieli tuppasi palaamaan kun puhuttiin niistä parhaista, tärkeimmistä hetkistä menneessä elämässä. Mutta kaikista elävimmin Salemin silmien eteen avautui näkymä, jota hän oli kaivannut enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hänen liitonsa tuli päätökseen hänen laskeutuessaan pehmeästi hiekkatielle, joka johti pienelle talolle mäen päällä. Salemille tuo talo oli hyvin tuttu, ja äärimmäisen rakas. Hän oli nähnyt sen unissaan lukemattomia kertoja, ja osasi arvata mikä häntä siellä odottaisi. Salem otti muutaman varovaisen askeleen kohti tuota taloa, kuullen hiekkatien rahinan elävästi kenkiensä alla, ennen kuin kiihdytti kulkunsa juoksuksi. Hän saattoi jo nähdä tuon pienen talon kuistille, jossa tutunnäköinen mies istui puutarhatuolissaan aamukahvia siemaillen. Hahmo oli pitkähkö, suhteellisen sulavarakenteinen Azmealainen, jolla oli siististi pidetyt pikimustat hiukset, ja jonka kapeilla kasvoilla kasvoi pieni parransänki. Nenällään hahmo piti tyylikkäitä silmälaseja. Miehen seurassa oli myös toinen hahmo, nainen jonka pitkät mustat hiukset hulmusivat villisti luonnonkiharoilla. Naisella oli varsin asennerikas ja itsevarma olemus, mutta kaikessa hyvässä mielessä. Nainen jutteli miehen kanssa äänellä, joka toi kaksikkoa lähestyvälle Salemille uskomattoman lämpimän nostalgiantunnun, joka pyyhkäisi hänen ylitseen aallon lailla.

"Isä! Äiti!" Salem huudahti juostessaan kohti kuistia.

Nuo kaksi Azmealaista hahmoa talon kuistilla kohottivat katseensa Salemia kohti, ja kummankin kasvoille levisi hymy. Naishahmo astui kuistin reunalle ja levitti kätensä lähestyvälle pojalleen kaapatakseen tämän syleilyynsä. Mitä lähemmäs Salem pääsi, sitä väkevämmäksi kävi tuo lämmin tunne, johon hän oli pakahtua. Koskaan hänen unissaan eivät hänen vanhempansa olleet näyttäytyneet näin selkeinä, eivätkä näin todentuntuisina. Vielä hetki sitten hänen olisi ollut mahdoton edes kuvailla vanhempiaan, sillä heidän kasvonsa olivat jo aikaa sitten haihtuneet hänen mielestään, mutta nyt kun hän näki heidät jälleen edessään, ei Salem voinut heistä erehtyä. Vihdoin, kaikkien näiden vuosien jälkeen, Salem saisi tuntea jälleen vanhempiensa rakastavan halauksen, kuulla heidän äänensä, tuntea heidän tuoksunsa...enempää Salem ei olisi osannut koskaan toivoa. Mutta juuri kun Salem oli saavuttamassa äitinsä, kaikki hänen ympärillään muuttui utuiseksi. Syöksyessään äitinsä kaulaan hän sujahtikin suoraan tuon naishahmon läpi, horjahtaen pimeään tyhjyyteen. Isä ja äiti, kuisti jolle Salem oli rymähtänyt, ihan kaikki miehen ympärillä värisi kuin huonoa signaalia vastaanottava monitori, tai heijastus rikkoutuneella vedenpinnalla. Ja siinä samassa Salemin silmissä pimeni täysin, ja kuvajaisten tilalle astui riipivä kipu, joka oli repiä miehen pääkopan kappaleiksi.
Salem räväytti silmänsä auki ja horjahti selälleen kylmään hankeen, haukkoen henkeä kuin olisi tukahtunut hengiltä. Kylmä ilma kirveli miehen keuhkoja, palauttaen tämän hiljalleen takaisin todellisuuteen, Ocamarin lumikentälle Indigon ja Cassien seuraan. Indigo katsoi Salemia hieman pelästynyt ilme kasvoillaan, eikä Cassienkaan onnistunut peittämään huolestunutta hämmennystään.

"Oletko kunnossa?" Indigo kysyi huolestuneella äänellä.
"Missä...? Mitä minä olin tekemässä...?" Salem mumisi ja piteli päätään, jota jomotti edelleen.
"Ota ihan rauhallisesti. Käytin vain kykyjäni mielesi rauhoittamiseen." Indigo selitti, varoen koskemasta Salemiin enää, vaikka hänen tekikin mieli auttaa mies ylös hangesta.

Salem tuijotti Aqualidia tyhjällä ilmeellä, edelleen täysin sekaisin kokemastaan. Hämmennyksen kaikotessa hiljalleen Indigo alkoi selittää rauhalliseen sävyyn käyttäneensä Salemiin muistoterapiaa, yhtä Aqualidien psyykkisistä kyvyistä. Menetelmässä kosketettiin kevyesti hoidettavaa kohdetta tämän päänalueelle, ja psyykkisiä voimia apuna käyttäen kohde tuuditettiin unenkaltaiseen tilaan. Tässä horrostilassa Aqualidin oli mahdollista tuoda pintaan joitakin kohteen elämän onnellisimpia muistoja ja aistimuksia, asioita joiden muistelu rauhoitti, poisti stressiä ja ahdistusta ja loi lämpimiä nostalgian tuntemuksia. Kyky oli yksi Aqualidien tunnetuimpia, ja monet olivat valmiita maksamaan planeettansa ulkopuolelle asettuneille Aqualideille sievoisia summia tuosta elämyksestä, kuka mistäkin syystä. Siinä missä läheisensä menettäneet hakivat kyvyltä lohtua saadakseen elää uudelleen menneitä hetkiä rakkaidensa kanssa, osa etsi paluuta lapsuuteen kokeakseen jälleen elämänsä kultaisimmat ajat, ja olipa kyvyllä kysyntää myös niiden taholta, jotka halusivat kokea uudelleen menneet seksuaaliset hekumansa. Indigo oli puolestaan halunnut stimuloida Salemin muistoja yrityksenään rauhoittaa tätä, ja saada tämä tokenemaan shokistaan löytämällä tämän muistoista ajan ja tilanteen, jossa nuori Azmealainen oli tuntenut olonsa kaikista turvallisimmaksi. Ja osittain se oli toiminutkin, vaikka nainen olikin äärimmäisen hämmentynyt siitä, että jokin noin vaarattomissa muistoissa oli saanut Salemin heräämään kesken hoidon, ja vieläpä noin rajulla tavalla. Tuollainen reaktio ei ollut vain outoa, vaan ennenkuulumatonta. Mutta siitäkin huolimatta yritys oli toiminut, ja Salem tuntui jo reagoivan paremmin ympäröivään maailmaan.

"Kaikki hyvin?" Indigo kysyi tunnustelevasti.
"Pääni tuntuu kuin sen sisällä olisi ollut perinteiset Azmealaiset tuparit, mutta muuten..." Salem vastasi päätään hieroen.
"Anteeksi. Tuollaista ei normaalisti tapahdu muistoterapiahoidoissa." Indigo pahoitteli. "Toivottavasti et päätynyt näkemään mitään erityisen pahaa."
"En. Mutta en halua myöskään puhua siitä." Salem kuittasi, ennen kuin Indigo alkaisi utelemaan enempää.

Kiusallinen hiljaisuus. Niin paljon kuin Indigo olikin huolissaan Salemin saamasta vastareaktiosta hänen hoitoonsa, halusi nainen kunnioittaa tämän halua pitää asia itsellään. Niinpä hän vaikeni, seuraten sivusta Salemin touhuja, kuin varmistaen ettei tällä olisi mitään hätää. Salem nousi jaloilleen ja pudisteli lunta takiltaan. Hän silmäili ympärilleen, ja huomasi pudottaneensa äskettäin polttamansa savukkeen hangelle. Vaistomaisesti Salem poimi tupakanjämän ylös, avasi metallisen tupakka-askinsa alalaidassa olleen pienen lokeron, ja sujautti jämän sen sisään. Askin lokero oli suunniteltu tukahduttamaan savukkeen, sekä säilömään tupakoinnista syntyvää roskaa. Salemin tupakka oli tosin jo sammunut hangessa, eikä Ocamarilla ollut ketään, joka olisi välittänyt roskaamisesta, mutta rutiinien noudattaminen ei koskaan tehnyt pahaa. YPP oli yrittänyt upottaa jokaiseen tupakoivaan metsästäjäänsä tapaa korjata jälkensä pois, eikä vain ympäristösyistä. Näin mestästäjät nimittäin välttivät jättämästä läsnäolostaan turhia jälkiä. Näytti siltä, että ainakin tämä oppi oli uponnut Salemiin hyvin.

"...etkö aio kertoa millaiset ovat perinteiset Azmealaiset tuparit?" Indigo vaihtoi aihetta keveästi hymyillen, saaden palkakseen hölmistyneen katseen nuorelta kadetilta.
"No siis...tavan mukaan uudessa kodissa otetaan muuttoapureiden kanssa muutama shotti biriaa, jonka väitetään polttavan elimistöstä vanhat taakat ja tuovan onnea uuteen kotiin." Salem vastasi lopulta, naurahtaen hyvin pinnallisesti Indigon uteliaisuudelle. "Jos olet koskaan juonut biriaa, tiedät mihin se johtaa."
"Biriaa? Azmealaista kaktusviinaa?" Indigo näytti tietävän mistä oli puhe. Nainen kohotti kulmiaan ja katsoi toveriaan leikkisän syyttävästi. "Ja kuinka sinä, hyvä kun täysi-ikäinen poikaparka, tiedät mitään biriasta? Eihän alle kolmekymppisillä Azmealaisilla ole mitään asiaa pitää sitä myrkkyä hallussaan, saati juoda sitä."
"Olen ehkä, mahdollisesti, saattanut maistaa sitä pariin otteeseen. Uskoisitko jos sanoisin että se oli vahinko?" Salem virnisti, yrittäen näyttää syyttömältä. Hänhän oli tosiaan vasta 25-vuotias, Azmealaisten keskuudessa juuri täysikäisyyden kynnyksen ylittänyt pojankloppi, aivan liian nuori maistamaan tuota planeettansa pahamaineisinta alkoholijuomaa, jota ammoisista ajoista asti oli valmistettu paikallisten biriam-kaktusten kantamista, syötyinä lievästi myrkyllisistä hedelmistä. Birian tunnusmerkkeihin kuuluivat polttavan kitkerä maku, nopea ja voimakas humaltuminen, ja pahin kuviteltavissa oleva krapula.
"Huono valehtelu taitaa olla Azmealaisten peruspiirre. Luen sekä sinua että Razeria kuin avointa kirjaa, eikä minun tarvitse edes luodata." Indigon hymyili kiusaavasti, ojentaen samalla hengitysnaamiota kasvoillaan. "Mutta jos birian juominen on suurin rikkeesi elämässäsi, olet varmasti yksi YPP:n puhtaimmista pulmusista."

Salemin ja Indigon keveämielinen sanailu jatkui edelleen, Aqualidin pyrkiessä pitämään Salemin kiinni rennossa keskustelussa varmistaakseen tämän selvinneen shokistaan. Cassie seurasi keskustelua vaitonaisena vierestä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Aqualidien kykyjä käytännössä, ja vaikka sivusta seuratessa siinä olikin yhtä paljon nähtävää kuin ohimohieronnassa, ei tuloksia käynyt kieltäminen. Salemin olemus oli muuttunut huomattavasti parempaan päin Indigon kykyjen vaikutuksesta. Oli miltei kuin mies olisi unohtanut koko kuolleen Diamisotilaan, joka pötkötti pitkin pituuttaan sivummalla hangessa, nyt pakkastakillaan peitettynä, jottei Salemin olisi tarvinnut kohdata kättensä jälkeä silmästä silmään enää uudelleen. Mutta Cassie ei ollut vielä valmis tuon raadon kanssa. Nainen käänsikin epäröivät askeleensa kohti sotilaan viimeistä leposijaa, ja saavuttaessaan vainajan hän asettui polvensa varaan, alkaen tutkimaan miehen päälle levitetyn takin taskuja. Saalis oli laiha, mutta hetken lähiympäristöä silmäillessään Cassien silmiin osui taisteluveitsi, jolla sotilas oli uhannut tappaa Salemin juuri ennen kohtalokasta laukausta. Cassien kädet vapisivat hänen pidätellessä hengitystään, aivan kuin se olisi tehnyt hänestä jotenkin huomaamattomamman YPP:n lähettiläille. Tämä saattaisi olla hänen mahdollisuutensa. Hän voisi ottaa tuon veitsen ja korjata omakätisesti Starrin virheen. Indigo ja Salem eivät olleet huomanneet hänen touhujaan vielä. Tai Cassie oletti etteivät olleet, kun nämä eivät olleet puuttuneet siihen millään lailla. Vain pari nopeaa iskua, eikä heistä olisi enää ongelmia. Kenties sitten hän olisi todistanut Diameille sekä arvonsa että lojaalisuutensa, ja hänet palkittaisiin. Kenties hän saisi vihdoin tavata isänsä jälleen. Mutta juuri kun Cassie oli tarttumassa veitseen, hän pysähtyi jälleen. Mitä Indigo olikaan sanonut hänelle? Ei ollut liian myöhäistä perua mitä Cassie oli tehnyt. Cassie ei ollut vielä satuttanut ketään. Ja tottahan se oli. Cassien rooli oli aina ollut olla passiivinen tiedonkerääjä. Starr oli ollut vastuussa verisemmistä töistä, ja oli myös ollut se, joka ilmiantoi Hydruslaisten tovereidensa sijainnit Diamien teloitusjoukoille Ocamarin tehtävän aikana. Nyt Cassie seisoi sillä samalla rajalla, joka oli Starrilta jo aikaa sitten jäänyt kauas taakse, ja päättänyt tuhrata kätensä kansanmiestensä ja liittolaistensa verellä. Olisiko Cassiesta seuraamaan Starrin jalanjäljissä, vai uskoisiko hän sekä oman että isänsä kohtalot Indigon epätoivosta annettujen lupausten varaan? Olisiko YPP todella valmis auttamaan häntä, kansanpetturia?

"Cassie." Indigon korotettu ääni kuului yllättäen, saaden Hydruslaisen lääkintänaisen miltei hyppäämään ulos värikkäästä nahastaan. "Tule tänne."

Cassie vilkaisi silmäkulmastaan aivan kätensä vierellä ollutta veistä, kamppaillen valintansa kanssa vielä viimeiseen sekuntiin asti, ennen kuin nousi ylös ja käveli toisten luokse. Lähestyessään Cassie varmisti että Indigo näki hänen tyhjät kätensä, jottei tämä epäilisi häntä mistään. Indigo nyökkäsi Cassielle hyväksyvästi, jolloin nainen saattoi huokaista helpotuksesta. Helpotus oli kuitenkin vain hetkellinen, eikä Indigo tuntunut aikailevan sekuntiakaan laittaessaan Cassien rautoihin, joita oli juuri itse saanut ranteissaan kantaa. Indigo tarkasti Cassien taskut ja hihat varmistaakseen, ettei tämä kantanut aseita mukanaan, ja takavarikoi samalla tämän viestimen, ennen kuin siirtyi kauemmas vangistaan.

"Mitä seuraavaksi tapahtuu?" Cassie kysyi jännittyneellä äänellä.
"Ei vielä mitään mikä liittyisi sinuun. Pysy vain aloillasi äläkä tee mitään typerää." Indigo sanoi ja tarrasi aseeseen, jonka oli ottanut Salemilta rauhoitellessaan tätä. Nainen tarkisti aseen lippaan, ja kääntyi sitten Salemin puoleen. "Razer ja Zenith taistelevat edelleen. He tarvitsevat varmasti apua. Jätän Cassien sinun huostaasi. Minä etsin heidät."
"Ei. Haluan auttaa." Salem pudisti päätään.
"Olen pahoillani, mutta se ei käy." Indigo torppasi idean välittömästi. "Muistoterapia on ehkä ehostanut oloasi, mutta vaikutus haihtuu ajan myötä. Varsinkin jos hyppäät sokeasti takaisin toimintaan. En halua että romahdat uudelleen kesken taistelun."
"En voi olla jatkuvasti riippakivenä jokaisella tehtävälläni." Salem vastasi häpeissään. "Sonaro ja Remzar tarkoittivat tämän tehtävän tulikasteekseni. En voi vain istua vaihtopenkillä ja antaa muiden tehdä kaikkia likaisia töitä."
"Tämä ei ole peliä, Salem. Täällä ei ole vaihtopenkkejä. Sinun roolisi ei ole yhtään vähäpätöisempi vaikka jäisitkin selustaani." Indigo vastasi, asettaen kätensä Azmealaisen olalle. "Cassiella on tärkeää tietoa, jota voimme vielä hyödyntää, jos saamme hänet puhumaan. Tarvitsen sinua pitämään häntä silmällä."
"...ja minun pitää siis vain jäädä tähän istumaan ja odottamaan, niinkuin kiltti poika?" Salem jupisi vastahakoisesti.
"Sinun tehtäväsi on varmistaa ettei Cassie pakene hälyttämään apuvoimia, eikä toisaalta joudu Diamien tähtäimeen, nyt kun hän on hallussamme." Indigo kumartui lähemmäs, jotta Salem kuulisi hänen kuiskaavan äänensä. "Älä anna hänen kuitenkaan huijata itseäsi. Kuka ties mitä hänellä on suunnitteilla varallemme. Pysykää tässä, tapahtui mitä tahansa. Ja muista: minä luotan sinuun."

Salem halusi väittää vastaan, mutta tiesi ettei voisi kääntää Indigon päätä. Niinpä Azmealainen tyytyi nyökkäämään hapan ilme kasvoillaan. Indigolle ele näytti kelpaavan, ja nainen painoikin Cassielta takavarikoimansa viestimen Salemin kouraan, jotta tämä voisi odotellessaan kuunnella vihollisen viestintää, ja pikaisten hyvästien siivittämänä suuntasi juoksunsa kohti metsän rajaa, jonne Izarus ja tämän sotilaat olivat paenneet Zenithin laukauksia. Salem jäi katsomaan metsästäjän loittonevaa selkää, joka lopulta katosi ympäröivään valkeuteen. Hän ei voinut uskoa, että oli taipunut Indigon pyyntöön, ja päästänyt tämän yksin ja jo valmiiksi kolhittuna keskelle taistelua. Siinä Indigon perään katsellessaan hän tunsi itsensä voimattomaksi, ja ennen kaikkea turhaksi.

"Kyllä hän pärjää." Cassien ääni yllätti Salemin takaapäin.

Salem käänsi katseensa salamana Cassieen, joka asteli varovasti lähemmäs. Nainen kuitenkin pysähtyi sijoilleen huomatessaan Salemin tiukkenevan ilmeen. Hänellä ei ollut mitään halua yllyttää Salemia toimimaan vastoin luontoaan. Diamisotilaan tappamisessa oli varmasti ollut enemmän kuin tarpeeksi käsiteltävää. Cassie ei tiennyt tarkalleen, mikä oli saanut hänet puhumaan. Jokin hänen sisällään oli vain pakottanut sanat ulos, jotta olisi voinut helpottaa Salemin oloa. Kaksikko tuijotti toisiaan hetken, kumpikin arvioiden toisen kehonkieltä parhaan kykynsä mukaan. Tilanne oli hyvin jännittynyt.

"Tiedän. Hän on jo veteraani minuun verrattuna." Salem sanoi lopulta, ja hänen rauhallinen äänensä laukaisi pahimman jännitteen. "Toisin kuin minä, hän tietää mitä on tekemässä. Ocamar ei todellakaan ole kaltaiseni kadetin paikka."
"Arvolla ei ole väliä. On yhdentekevää oletko alokas, kersantti vai itse herra kenraali. Jos panoksesi muuttaa edes yhden ihmisen kohtalon taistelukentällä, se riittää." Cassie sanoi, hymyillen hieman haikeasti. "Kessu sanoi noin minulle, kun uskoni asemaani erikoisjoukkojen lääkintänaisena horjui."

Salem kohotti kulmiaan, kamppaillen yrittäessään lukea Cassieta ja tämän ajatuksenjuoksua. Nainen puhui kersantti Waysta omituisen lämpöiseen ja kunnioittavaan sävyyn, vaikka olikin vastikään paljastunut Diamien kaksoisagentiksi. Se sai Salemin pohtimaan, kuinka myötämielisesti Cassie mahtoi olla mukana Diamien juonessa. Indigon varoitukset Cassien mahdollisesta juonittelusta olivat edelleen vahvasti muistissa, mutta jokin kertoi Salemille, etteivät Cassien puheet tai olemus olleet pelkkää teatteria.

"Sinä autoit työtoveriasi, ja sen vuoksi hän on nyt tuolla auttamassa muita. Sanoisin että panoksesi on jo ollut enemmän kuin riittävä." Cassie jatkoi.
"Näyt pitävän kersantti Wayn puheita suuressa arvossa." Salem tokaisi kuivasti.
"Tietenkin. Hän on karismaattinen ja vahva johtaja. Paras pomo jota voi kuvitella...paitsi jos kutsut häntä kersantti Wayksi. Suosittelen unohtamaan tittelit, mikäli haluat tulla hänen kanssaan toimeen." Cassie hymyili, mutta hymyn takaa säteili pohjaton suru, jota nainen yritti peitellä. "Hän on...tai siis oli joku, johon saatoin luottaa hengelläni, olipa tilanne mikä tahansa."
"Ja silti sinä petit hänet." Salem huomautti. Cassie hymähti hiljaa, miettien hetken kuinka vastata.
"Minun oli tehtävä valinta." Cassie vastasi lopulta, painaen katseensa maahan. "Saatat pitää kaikkea mitä sanon pelkkänä tekosyynä tai vastuun pakoiluna...mutta silläkin uhalla haluaisin yrittää selittää tilanteeni."
"Lienee parasta säästää se kuulusteluja varten." Salem sanoi hieman hädissään siitä, pitäisikö hänen muistaa Cassien puheet sanatarkasti raporttia tehdessään. Metsästäjillä oli toki kaikki valtuudet ottaa tunnustuksia ja lausuntoja vastaan vangitsemiltaan osapuolilta, ja yleensä nämä lausunnot otettiin talteen viestimien nauhoitusominaisuudella. Tällä hetkellä sattui kuitenkin olemaan niin, että Diameille viritetyn pommiansan ansiosta Salemin viestin makasi noin tuhantena pirstaleena pitkin Ocamarin lumikenttää, eikä nauhoitusohjelma ollut siis saatavilla. Toki hänellä olisi ollut Cassielta takavarikoitu laite, mutta hydruksenkieliset asetukset, sekä outo malli, toivat hänelle tiettyjä ylitsepääsemättömiä rajoitteita sen käytössä.
"Kuulusteluja tuskin tulee. Tai jos tuleekin, omat motiivini tuskin ovat niiden keskiössä. Olen kansanpetturi, enkä usko että sille rikokselle on lieventäviä asianhaaroja. Tieni vie joko teloituskomppanian eteen, valottomaan vankiselliin, tai Diamien tähtäimeen heidän pyrkiessään estämään minua levittelemästä asioitaan. Kaikissa tapauksissa olen sinetöinyt oman kohtaloni." Cassie huokaisi ja pyyhkäisi valahtaneen kyyneleen poskeltaan. Kyynel jätti jälkeensä kostean vanan, joka jäätyi hetkessä kylmän tuulen tuivertaessa, kirvellen naisen poskea. "Tilanteeni huomioon ottaen, tämä saattaa olla ainoa tilaisuuteni ripittäytyä."
"...okei." Salem myöntyi lopulta. "Kerro pois vain."

Cassie katseli hetken ympärilleen, ja siirtyi sitten hieman etäämmälle, laskien selässään kantamansa varusterepun maahan ja istuutuen sen päälle. Naisen valitsema paikka oli pienen lumikumpareen kyljessä, ja toimi erinomaisena tuulensuojana. Salem seurasi esimerkkiä, ja istuutui pienen matkan päähän Cassiesta, jääden odottamaan mitä nainen mahtaisi sanoa. Cassie veti syvään henkeä, ja näytti siltä kuin olisi vieläkin epäröinyt puhua. Lopulta hän kuitenkin pakotti sanat ulos suustaan.

"Kaikki lähti liikkeelle armeijan alokasajoiltani. Olin vastikään käynyt läpi peruskoulutukseni ja erikoistunut kenttälääkärin opintoihin, kun sain yllättäen kutsun tapaamiseen. Luulin sen olevan osa koulutusohjelmaa, mutta en olisi voinut erehtyä pahemmin." Cassie aloitti, hänen sanansa horjuen ja hapuillen hänen epäröintinsä tehden edelleen itsensä tiettäväksi hänen äänessään. "Erikoisjoukoissa jo tuolloin palvellut Starr oli pitänyt minua silmällä liittymisestäni asti, ja yhdessä muutaman muun armeijan nimeätekevän kanssa he olivat kutsuneet minut salaiseen tapaamiseen, aikeenaan värvätä minut Diamien puolelle."
"Hekö siis värväsivät sinut suoraan armeijan riveistä, ihan noin vain?" Salem varmisti ymmärtäneensä oikein. Cassie nyökkäsi.
"Diamimyönteiset olivat olleet soluttautuneina Hydruksen armeijaan jo kauan ennen kuin olin tarpeeksi vanha liittymään. Olisit yllättynyt jos tietäisit kuinka korkealle korruptio ylsi. Asemiensa turvin heidän oli helppo valikoida mieleisiään sotilaita, joilla teettää likaiset tehtävänsä. He tiesivät meistä kaiken, ja osasivat vedellä juuri oikeista naruista saadakseen meidät tanssimaan tahtinsa mukaan. Minä en ollut ensimmäinen, enkä myöskään viimeinen." Cassie jatkoi vaimeaa puhettaan. "Tapaamisessa minun annettiin ymmärtää, että maailmamme tulevaisuus oli jo päätetty. Hydrus tulisi kaatumaan Diamien vallan alle. Ainoa asia johon saatoin vaikuttaa oli se, kummalla puolella seisoisin kun suunnitelma kävisi toteen. Tosin, kieltäytymällä sinetöisin kohtaloni välittömästi. Heillä oli silmät ja korvat jokaisen nurkan takana, ja he olivat tarpeeksi vaikutusvaltaisia kuitatakseen kaltaiseni alokkaan kuoleman koulutustapaturmaksi ilman, että kukaan edes kyseenalaistaisi heitä."

Arcanan lähihistoria oli todistanut selvästi, etteivät noiden Cassieta kiristäneiden tahojen uhkaukset olleet täysin perättömiä. Hydrus oli tosiaan päätynyt taipumaan Diamien edessä, kiitos kriittisiin asemiin soluttautuneiden Diamimyönteisten pettureiden. Kukaan ei ollut epäillyt mitään, ennen kuin oli ollut liian myöhäistä. Salem saattoi vain arvella, kuinka kauan nämä petturit olivat saaneet pedata valtausta uusille herroilleen, vaientaen tahot jotka tiesivät liikaa tai eivät lähteneet mukaan heidän juoniinsa. Ja vaikka Cassien kaltaiset alokkaat olisivatkin menneet puhumaan asiasta eteenpäin, kuka heitä olisi lopulta uskonut?

"Starr päätyi ottamaan ohjakset koulutuksestani. Hän se järjesti minut erikoisjoukkoihin, ja erityisesti Phoboksen ryhmään. Päällisin puolin olin kuin kuka tahansa heistä, mutta kaiken aikaa minulla oli vain yksi tehtävä: päästä mahdollisimman lähelle Phobosta, ja voittaa hänen luottamuksensa keinolla millä hyvänsä, jotta voisin urkkia hänen asioitaan ja raportoida ne eteenpäin uusille pomoilleni." Cassie jatkoi, surkeana ja häpeissään.
"Miksi juuri sinä?" Salem kysyi lopulta sen, mitä oli jo alkuunsa halunnutkin kysyä. "Mikä sai heidät niin varmaksi, että juuri sinä pääsisit niin lähelle Phobosta?"
"Päällimmäisenä syynä lienee se, että olen Eloyn sukua, ja osaan samaistua Phoboksen kamppailuun syntyperänsä kanssa. Ajattelivat että voisimme bondata yhteisten kokemusten kautta, ja siten päätyä läheisiinkin väleihin." Cassie tuhahti katkerasti.
"Eloyn sukua?" Salem toisti hämillään, eikä selvästi osannut yhdistää tuota nimeä mihinkään. Cassie naurahti pinnallisesti.
"En odottanutkaan että muualla Arcanassa muistettaisiin YPP:n johtohahmojen taistelutovereita samalla tavoin kuin Hydruksella." naisen enteilevä vastaus kuului. "Minä olen Caine Eloyn tytär. Caine on yksi Hydruksen vapaussodan sankareista, yksi niistä harvoista jotka on palkittu sota-ajan saavutuksistaan legendan arvonimellä."

Salem kurtisti kulmiaan. Caine Eloy ei ollut hänelle millään muotoa tuttu nimi, eikä hän liioin ollut kuullut muista legendoistakaan. Hän oli aina elänyt käsityksessä, että Hydruksen vapaussodan jäljiltä vain kolme sotilasta oli palkittu legendan arvonimellä: Karm Way, Remzar Artemire, ja Sonaro Dogrenn. Cassielta löytyi kuitenkin järkeenkäypä selitys hänen väärinkäsitykselleen. YPP oli noita kolmea kuuluisinta esillä pitänyt tekijä, kelluke joka oli varmistanut että Wayn, Artemiren ja Dogrennin nimet olivat pysyneet pinnalla vuosikymmenten ajan. Mutta nämä loput sodassa ansioituneet legendat olivat, kuka mistäkin syystä, jättäytyneet pois projektista josta YPP lopulta oli saanut syntynsä, ja omien kansojensa riveihin palattuaan olivat hukkuneet ajan havinaan, ikuistettuina vain Hydruksen omiin historiankirjoihin. Kuultuaan kaikesta tästä Salem päätti hiljaa mielessään, että YPP:hen palattuaan sivistäisi itseään ottamalla selvää näistä lopuista, tuntemattomista legendoista. Tällä erää Cassie tiesi kertoa, että Caine Eloy oli lähetetty Hydruksen vapaussotaan täydennysmiehistön joukossa korvaamaan Diamien aiheuttamia tappioita rauhattomimmilla alueilla. Hänen asemapaikkansa oli ollut yksi painajaismaisimmista alueista koko sodan aikana, ja vaikka miehen uroteot olivatkin tuoneet tälle legendan tittelin, olivat sodan kauhut jättäneet mieheen sitäkin lähtemättömämmät jäljet, niin henkiset kuin fyysisetkin. Sodan jälkeen Caine olikin jättänyt armeijan tyystin jälkeensä, eikä YPP:n osakkaaksi liittyminen ollut näin ollen käväissyt tämän mielessäkään. Mies oli sen sijaan suunnannut huomionsa mekaanisten proteesien kehitykseen, ja keskittänyt toimintansa erityisesti vapaussodan veteraanien paikkaukseen, jotta nämä voisivat saada mahdollisuuden parempaan elämään, jonka puolesta olivat taistelleet.

"Isäni innoittamana sain kipinän alkaa opiskelemaan lääketeidettä. Hänen kauttaan tapasin paljon hoitoon hakeutuneita veteraaneja, joten totuin myös univormuihin ja sotatarinoihin hyvin nuorena. Halusin olla isäni lailla auttamassa sotilaitamme heidän heikoimmilla hetkillään, ja siksi päädyin hakeutumaan armeijaan, isän vastusteluista huolimatta. Nuorena ja typeränä ajattelin saavani jopa irtopisteitä siitä, että olen legendan sukua." Cassie jatkoi kertomustaan, muuttuen ilmeeltään surkeaksi kuin potkittu Vulpia. "Totuus kuitenkin on, että Eloyn nimestä ei ole ollut kuin haittaa. Se on kuin magneetti joka vetää puoleensa sellaisia, jotka haluavat hyötyä tunnetusta nimestä. Ymmärrän täysin miksi Phobos haluaa kaikkien unohtavan olevansa Way."
"Legendan nimi tuo tietyt ennakko-odotukset, halusi tai ei. Kaikki olettavat sinun olevan vähintäänkin legenda itsekin, ja jokaista tekoasi katsotaan suurennuslasilla." Salem myönsi, kuulostaen siltä kuin puhuisi kokemuksesta. "Dogrennina olen itsekin kohdannut saman ilmiön."

Salem valitsi jättää mainitsematta, ettei ollut onnistunut elämään toisten odotusten mukaisesti YPP:n palvelukseen astuttuaan, mikä oli hälventänyt ainakin työtovereiden uskon hänen kykyihinsä, Amarantia, Sonaroa ja paria muuta lukuun ottamatta. Samoin kaikki hyödyntavoittelijat olivat niin ikään kaikonneet. Razerillakin olisi aiheeseen varmasti aivan oma näkemyksensä.

"Oletko sinä Dogrenn?" Cassie kohotti kulmiaan yllättyneenä. "Sonaro Dogrennin poika?"
"Veljenpoika itse asiassa." Salem ehätti korjaamaan, tajuten vasta nyt havahtua ajatukseen, että hänen henkilöllisyytensä paljastaminen potentiaaliselle viholliselle ei ehkä ollut hänen parhain vetonsa, mutta tehty mikä tehty.
"Muistan tavanneeni Sonaron joskus, kun hän kävi visiitillä isäni luona." Cassie muisteli vuosien takaista kohtaamista YPP:n johtajan kanssa. "Hän vaikutti mukavalta. Mukavammalta kuin hänen terävänenäinen kumppaninsa."
"Siitä voimme olla yhtä mieltä." Salem nyökkäsi, ja kaksikko naurahti yhteen ääneen. Remzar ei selvästikään yrittänyt peitellä luonnettaan edes vanhojen sotakavereidensa, tai näiden lasten edessä.
"He yrittivät kumpikin vuorollaan tarjota isälleni paikkaa YPP:ssa. Isä toki kieltäytyi edelleen, sillä hänen työnsä proteesien parissa oli hänen kutsumuksensa." Cassie jatkoi kertomaansa, vakavoituen jälleen. "Luulen kuitenkin, että ennen kaikkea hän pelkäsi joutuvansa uudelleen siihen samaan epätoivoiseen tilanteeseen, josta oli ihmeen kaupalla selvinnyt 80 vuotta sitten."
"Kiitos Hydruksen valtauksen, taistelukentille joutuminen taisi olla väistämätöntä joka tapauksessa." Salem mietti ääneen.
"Hän ei ollut enää Hydruksella valtauksen aikaan." Cassie korjasi, mutta toisin kuin olisi saattanut olettaa, ei nainen kuulostanut kovinkaan iloiselta asian suhteen. Päinvastoin tämän olemus vain synkkeni. "Diamimyönteiset kaappasivat hänet jo vuosia sitten, ja kuljettivat vangiksi jonnekinpäin Arcanaa. Siten he ovat varmistaneet, etten yritä pettää heitä puhumalla ohi suuni. Niin kauan kun tottelen heitä, isä saa elää."

Cassie henkäisi syvään Ocamarin pakkasilmaa, antaen sen kylmyyden poltella sieraimiaan, kunnes puhalsi ilman pois suunsa kautta. Nainen oli suunnannut mustan katseensa taivaalle, kenties yrittääkseen välttää katsomasta Salemiin vettyneillä silmillään. Ele ei kuitenkaan jäänyt Salemilta huomaamatta. Mies tunsi tarvetta yrittää sanoa jotakin, mitä tahansa, joka voisi viedä Cassien sisällä kiepovan tuskan pois, mutta tiesi vallan hyvin ettei ollut syntynyt hopeakielen kanssa. Samalla hän yritti myös muistuttaa itseään Indigon sanoista. Cassie oli vakuuttava, mutta niin tämä oli ollut silloinkin, kun he olivat vielä pitäneet tätä yhtenä erikoisjoukkojen uskollisista sotilaista. Salemille ei ollut tullut mieleenkään epäillä Cassiesta mitään pahaa, eikä sitä varmaan ollut epäilleet naisen tiimitoveritkaan, jotka tunsivat tämän häntä paremmin.
Cassie pyyhki silmänsä hihaansa, selvittäen kurkkuaan ennen kuin jatkoi taas puhettaan.

"Kuten sanoin, minun oli tehtävä valinta. Joko paljastaisin kaiken ja uhraan isäni siinä toivossa, että edes joku uskoisi minua, tai myisin lojaalisuuteni Diameille." Cassie nyyhkäisi, näyttäen siltä kuin olisi oikeasti joutunut taistelemaan pitääkseen itsensä kasassa. "Tiedän että olen itsekäs asettaessani isäni kansani edelle, mutta hän on ainoa perheeni."

Isän ja äidin kasvot olivat palanneet Salemin mieleen, hymyillen kuten he olivat hymyilleet hänelle Indigon muistoterapian aikana. Mitäpä Salem ei uhraisi saadakseen vielä kokea edes hetken noiden kahden kanssa? Jos hänelle annettaisiin mahdollisuus tuoda vanhempansa takaisin, mutta vain uhraamalla YPP kaikkine metsästäjineen vaihdossa, olisiko Salemista kieltäytymään tarjouksesta? Kaiken rehellisyyden nimissä, olisiko kukaan niin hyveellinen, ettei moraalisesti väärä vaihtoehto edes hetkeä houkuttaisi?
Kaksikon välille syntyi hiljaisuus kummankin sulatellessa keskusteluaan. Cassien täytyi tietää, että pelkkä tarinansa jakaminen oli asettanut hänen isänsä vaaraan, sillä olihan tämä vältellyt tekemästä sitä kaikki nämä vuodet. Jos Diamit saisivat tietää mitä he olivat juuri keskustelleet, ei Caine Eloy luultavasti eläisi enää hetkeäkään kauempaa. Mutta siitä huolimatta Cassien kasvoille ilmestyi rauhallinen hymy. Hän ei suinkaan ollut iloinen tai huvittunut, vaan hymy oli syntynyt siitä tyyneyden ja keveyden tunteesta, jonka nainen oli saanut raottamalla salaisuuksiensa komeroa, ja päästämällä piilottelemansa luurangot ulos, vaikka vain yhden ihmisen kuullen.

"Tiedätkö mitä?" Cassie sanoi ja suuntasi katseensa nyt suoraan Salemiin. "En ole voinut puhua näistä asioista aiemmin kellekään. Tuntuu kuin olisin laskenut kokonaisen planeetan painon harteiltani. Kiitos että suostuit kuuntelemaan."
"Ei kestä." Salem vastasi lyhyesti, hämillään naisen kiitollisesta olemuksesta.

Salemin ja Cassien tunnerikas keskustelu katkesi voimakkaaseen jylinään, ja samassa he näkivät, kuinka kauempana häämöttävä jäämetsä alkoi romahtaa oman lumikattonsa painon alla, valuen tantereeseen aallon lailla. Ja sitä mukaa kun puut romahtivat, nousi ilmaan sankka lumiseinämä, joka syöksyi halki ilman jokaiseen suuntaan. Seinämän saavuttaessa kaksikon he suojasivat itsensä käsillään, jääsirujen ropistessa heitä vasten. Koko tilanne kesti vain hetken, mutta romahduksesta kantautunut jylinä kaikui ilmassa vielä pitkään senkin jälkeen, kun kaikki oli jo ohi, kuin voimakas ukkonen keskitalven kireässä pakkasessa. Myös irtolumi jäi roikkumaan taivaalle sokaisevan usvan lailla.
Cassien viestin alkoi soida, saaden niin Hydruslaisen kuin Saleminkin säpsähtämään. Hetken soittoa kuunneltuaan Salem ojensi viestimen kahlitulle Cassielle, joka katsoi kysyvästi Azmealaiseen, odottaen tältä toimintaohjeita. Salem käski naisen vastata, mutta antoi silti elkeineen ymmärtää, että halusi päästä kuulemaan osansa keskustelusta. Cassie tasasi hengitystään kuulostaakseen mahdollisimman normaalilta, ennen kuin vastasi tulevaan puheluun, ohjaten soittajan äänen kuulumaan viestimensä kaiuttimesta.

"Mitä vittua siellä tapahtuu?!" Starr karjaisi tulikivenkatkuisella äänellä. "Teidän piti noutaa ne Azmealaiset, ei aloittaa uutta Hydruksen valloitussotaa!"
"Starr, rauhoitu. Tilanne on hallinnassa." Cassie yritti puhua väliin.
"Eikä tasan ole! Harom vaatii saada tietää mitä tapahtuu, eikä Izaruskaan vastaa viestimeensä!" Starr ärjyi.
"Izarus..." Cassie mietti kuumeisesti, millä valheella saisi Starrin pois kimpustaan. "T-tedäthän sinä millainen hän on. Häntä ei herpaannuta mikään, niin kauan kun hänellä on kohde tähtäimessään. Hän on tälläkin hetkellä jahtaamassa niitä Azmealaisia."
"Ja missä kohtaa käskin teitä romauttamaan koko jäämetsän? Käsittääkseni ohjeistin teitä tekemään tämän huomaamattomasti, ettei Harom pääse vihille vastoinkäymisistämme." Starr tiukkasi edelleen.
"Siitä sinun pitää keskustella Izaruksen itsensä kanssa, kun palaamme. Tiedät kyllä, että hän on perso ampumaan yli saadakseen mitä haluaa." Cassie jatkoi, tietämättä edes kuinka oikeassa olikaan.
"Entä mitä vittua minun pitäisi Haromille sanoa tästä? Hän suolestaa meidät molemmat jos saa kuulla, että kaksi metsästäjää viipottaa yhä vapaana." Starr kähisi, selkeästi ravaten hermostuneena edestakaisin jossakin tehtaan uumenissa, sillä hänen kaikuvat askeleensa välittyivät selvästi viestimen kautta Cassien ja Salemin kuultaviksi.
"Sano että pistit meidät hävittämään todisteita läsnäolostamme. Majuri lähettää kuitenkin väkeä penkomaan paikkoja, kun Phobos ei palaakaan takaisin. On vain parempi jos he eivät löydä mitään konkreettista meitä vastaan." Cassie sovelsi kokoon jonkinlaisen tekosyyn.
"...kiitä onneasi, että saimme Shinean toimitettua Haromille. Se narttu pitänee hänet sen verran herpaantuneena, että tuo saattaa jopa mennä läpi ilman suurempia jatkokysymyksiä. Mutta teidän on parasta tulla takaisin pian, ja hyvien uutisten kera." Starr sanoi lopulta, katkaisten puhelun ennen kuin Cassie ennätti vastaamaan mitään.

Cassie katsahti Salemiin, joka nyökkäsi hyväksyvästi ottaessaan viestimen takaisin. Hän ei näyttänyt ollenkaan tyytyväisiltä siihen, että Shinea oli joutunut Haromin armoille, eikä siitä liioin ilakoinut Cassiekaan, vaikka sen jo tiesikin. Salem paloi halusta mennä auttamaan Shineaa, sillä aivan kuten Amarant oli huomauttanut heidän lähtiessään matkaan kohti Ocamaria, Shinea oli hänen vastuullaan. Olisi hänen velvollisuutensa varmistaa, että nainen palasi YPP:hen omin jaloin. Kylmä totuus kuitenkin oli, ettei Salem kyennyt tekemään mitään Shinean eteen yksin, tai edes Cassien avustamana, mikäli tämä häntä suostuisi auttamaan. Shinea oli kuitenkin Diamien vartioimassa tukikohdassa, seuranaan näitä komentava psykopaatti. Heillä oli kaikki mahdolliset edut puolellaan, panttivangeista lähtien. Vaikka he eivät satuttaisi Shineaa, he tuskin epäröisivät sekuntiakaan satuttaa Amarantia, tai Phoboksen miehiä. Joten niin paljon kuin Salem halusikin auttaa, ei hänellä ollut siihen rahkeita. Juuri nyt heidän paras mahdollisuutensa olisi saada retkituntansa rippeet jälleen kasaan, ja suunnitella toisten pelastusta vasta sitten. Tämä taas palautti Salemin ajatukset Indigoon, jonka kohtalo oli jäänyt mysteeriksi jäämetsän romahdettua.



Tarina jatkuu aivan pian, mutta ensin sananen sponsorilta:

Oletko haaveillut ihanasta rantalomasta? Auringonpaistetta, loppumattomia hiekkarantoja, kristallinkirkkaita vesiä...kukapa ei haluaisi kiitää surffilaudan selässä tuuli hiuksissaan, paistua korpuksi loppumattomassa lämmössä, tai kuunnella aallokon rentouttavaa huminaa katsellessaan auringonlaskua rakkaimpansa vierellä? Mutta mikä sinua sitten pidättelee? Uhkaavatko Diamit ampua loma-aluksesi alas hakiessanne laskeutumislupaa Hydruksen lomakohteista? Tuovatko Traversan sisäiset konfliktit turvattomuuden tuntua? Etkö halua velkaantua loppuiäksesi Basamian vilpillisissä lomakohteissa? Onko Ocamar asteen tai parin verran liian vilpoisa?
Olkaa huoletta, sillä Arcana Airlines on varautunut tarpeisiinne: tule Azmealle! Azmealla ei lämmöstä ja auringosta ole pulaa, ja hiekkarannat todellakin jatkuvat silmänkantamattomiin ja sen yli. Rusketus on taattu, hiekkalautailumahdollisuudet ovat otolliset, ja kansallisruoka vähintäänkin eksoottista. Aaltojen huminaa et osaa edes kaivata, kun kuulet aavojen aaviokoiden tuulen tuiverruksen. Entä ne kristallinkirkkaat vedet? Ei hätää, sillä yhtiömme järjestää jännittäviä matkoja keidasalueille, joissa tropiikin tuntu on taattu. Arcana Airlines ei vastaa keitaiden villieläimistön tai kanta-asukkaiden aiheuttamista loukkaantumisista tai kuolemantapauksista.
Tulkaa siis Azmealle! Koska Azmean turismi tarvitsee tätä enemmän kuin Artasia!

[Salem]

Silent Planet: Final Roundin sponsoroi Pimplum poretabletti. Nyt myös sikaetanan makuisena!

Chapter 19. Confession (2/2)

Indigon juoksua olivat siivittäneet ajatukset Razerin hyvinvoinnista. Hänen työparinsa oli kykenevä, mutta tämän temperamentti ja ego olivat Aqualidille jatkuva huolenaihe. Hänen ei tarvinnut pelätä, että Razer menisi Salemin tavoin lukkoon verenvuodatuksesta, sillä siinä ei Razerilla ollut koskaan ollut ongelmaa. Oli kuin Razer kohtelisi vihamiehiään kuin nämä eivät olisi ihmisiä ollenkaan. Remzar Artemiren ajatusmaailma suorastaan säteili joistakin poikansa tavoista, eikä tuo osa-alue ollut todellakaan poikkeus, enemmänkin poikkeavan huolestuttava. Sitäkin huolestuttavampaa oli että Razeria, aivan kuten isäänsä, oli naurettavan helppo provosoida, ja surullisen usein hän antoikin ylpeytensä saattaa itsensä epäsuotuisiin tilanteisiin. Siitä jos mistä Indigo kantoi huolta. Nyt hän vain toivoi ettei Razer olisi joutunut nokikkain Izaruksen kanssa, tämä kun oli ottanut asiakseen provosoida häntä itseäänkin heidän nopealla tapaamisellaan, ennen kuin he olivat lähteneet etsimään puuttuvia Azmealaisia. Vähänpä Aqualidi tiesi, että juuri Razerin ja Izaruksen kohtaaminen oli johtanut ketjureaktioon joka käynnistyi aivan hänen silmiensä edessä, metsän rajan ollessa jo aivan hänen ulottuvillaan. Ilman täytti voimakas jyrinä, ja maa alkoi vapista voimakkaasti naisen jalkojen alla, pakotten tämän painautumaan hankeen. Pian ilmaan kohosi paksu lumipilvi, joka hukutti kaikki ympäristön yksityiskohdat sankan valkeuden alle. Indigo oli täysin sokaistunut, ja vapisi silmät ummistettuina tuon voimakkaan pauhun edessä.
Valtaosa metsästä oli nyt poissa, romahtaneena pelkäksi kasaksi lunta, jäätä ja siellä täällä esiin pistäviä katkenneita oksia ja puunrunkoja. Jaloilleen ryöminyt Indigo hapuili metsän raunioissa kädet ojennettuina, sokeana kuin Basamian tunneliorava, pystyen tuskin näkemään sormiaan pidemmälle paksussa valkeuden hunnussa, kompuroiden jokaisen vastaantulleen jäälohkareen ja oksan kohdalla. Indigo kiristeli hampaitaan, tietäen että Razer oli ollut metsässä romahduksen aikaan, ja näin ollen oli myös hautautunut jään alle katon tultua alas kivivyöryn voimalla. Ajatus jääti Indigoa luihin ja ytimiin pahemmin kuin Ocamarin kylminkään tuulenpuuska. Hän tiesi, ettei hänellä ollut toivoakaan löytää Razeria tavanomaisin keinoin. Niinpä hän pysähtyi, veti syvään henkeä rauhoittaakseen itseään, ja alkoi luodata, kovemmin ja suuremmalla antaumuksella kuin ehkä koskaan. Jos Razer oli elossa, hän löytäisi tämän.

Razer alkoi tulla hiljalleen tajuihinsa. Lumivyöry oli lennättänyt hänet jaloiltaan ja paiskannut voimalla hankeen. Hän oli havahtunut lumen kylmäävään kosketukseen allaan, vailla tietoa kauanko oli ottanut lukua, saati mitä hänen ympärillään tapahtui. Mies yritti raottaa silmiään, mutta puristi ne vaistomaisesti uudelleen umpeen kirkkaan valon kirvellessä niitä. Vähitellen valoon totutellen Razer pääsi kuitenkin vihdoin silmäilemään ympäristöään, ja toteamaan olevansa lumen ja jään hautaama. Mutta hän ei ollut yksin. Zenith oli hänen vierellään, kaatuneena polviensa varaan, kädet suoriksi sivuillaan ojennettuina, ja kasvoillaan kamppaileva ilme. Samassa Razerille selvisi myös tuon kirkkaan valon lähde. Zenith oli luonut kehonsa energiasta kirkkaan suojakilven, joka oli pysäyttänyt suuret jäälohkareet, estäen niitä liiskaamasta heitä elävältä. Yhä vieläkin tuo energiakilpi oli ainoa asia, joka piti tätä pientä onkaloa kasassa, ja samalla heidät elossa. Ongelmallinen tilanne, ottaen huomioon kuinka loppuun poltetulta Zenith näytti.

"Zenith..." Razer kähähti karheasti, ja kamppaili itsensä istumaan, vaikka koko hänen kroppansa tuntui kivimyllyn läpi käyneeltä.
"Huomenta." Zenith puuskahti vaikeasti, raottaen silmiään ja virnistäen väsyneesti. "Oliko hyvät unet?"
"En koskaan nuku hyvin vieraassa paikassa." Razer vastasi vinoilevasti, ojentaen kätensä jääseinämää kohti, tunnustellen kuinka vankasti he olivat muurautuneet tähän jäiseen kryptaansa. "Kauanko olin poissa pelistä?"
"P-paha sanoa. Ei ole ollut pahemmin aikaa tutkailla kelloa." Zenith kähisi, hänen ojennetut kätensä täristen rasituksesta, jota energiakilven ylläpito, sekä koko heidän jääkattonsa harteillaan kannattelu aiheutti. "Mutta nyt kun suvaitsit herätä, voisit ehkä vähän auttaa."
"Eikö suuri ja mahtava Tabooralainen kykene kaivamaan itseään ulos edes lumihangesta?" Razer ilkkui, vaikka tiedosti itsekin ettei aika ollut välttämättä sopivin mahdollinen.
"Onko se sinun metsurin työvälineesi jossain käsillä?" Zenith kysyi, tyytyen reagoimaan Razerin ivailuun vain mulkaisulla.

Razer ei osannut vastata kysymykseen suoralta kädeltä. Totta puhuen hän oli ollut niin häkeltynyt tilanteesta johon oli herännyt, ettei hänen sahamiekkansa olinpaikka ollut edes pälkähtänyt mieleen. Nopeasti mies alkoi hamuamaan käsillään ympäristöään, ja paikallistikin pian tutun miekankahvan aivan jääseinämän viereltä. Suuri osa miekan terästä oli jäänyt lumen ja jään alle, ja muutaman voimakkaan nyhtäisyn jälkeen Razer saikin todeta, että ase oli varsin tiukasti kiinni. Razer päätti kokeilla, josko aseen terä toimisi vielä, ja käynnisti sahamiekkansa, vääntäen miekan kahvaa saadakseen sen terän pyörimään. Korviahuumaava pärinä täytti pienen jääluolan energiaterän leikatessa paksua jäätä, lennättäen vettä ja jäähilettä ympäriinsä pureutuessaan suhteellisen vaivatta seinämään. Ennen pitkää jää antoikin periksi, ja Razer sai vedettyä aseensa irti, horjahtaen samalla selälleen. Mies silmäili miekkansa suurikokoista terää Zenithin energiakilven kajossa, ja hänen äsken vielä voitonriemuinen ilmeensä kääntyi pettyneeksi nyrpistykseksi. Sahamiekan terä oli vahingoittunut, ja osittain vääntynyt epänormaaliin muotoon. Ties kuinka pahaa jälkeä kiero terä oli mahtanut tehdä aseen sisimmille, herkemmille osille. Miekka oli kuitenkin tehnyt tarkoitetun tehtävänsä hetki sitten, joten ehkei asetta kannattanut aivan vielä nakata kaivoon.
Zenith katsahti Razerin sahamiekkaa hieman epäilevänä, mutta hänen katseensa kertoi, että heidän vaihtoehtonsa olivat vähäiset. Zenith ohjeisti Razeria nopeasti siitä, mitä odotti tämän tekevän. Azmealaisen tulisi pureutua miekallaan jääseinämään, ja alkaa kaivaa heille tietä ulos. Operaatio todennäköisesti järkyttäisi heidän vankilansa tasapainoa entisestään, joten Zenith käyttäisi kykyjään parhaansa mukaan estääkseen onkalon romahtamasta heidän niskaansa, sillä välin kun Razer kaivoi tietä vapauteen.

"Oletko varma että jaksat kannatella kattoa siihen asti? Näytät aika nuutuneelta." Razer huomautti epäilevästi, mittaillen Zenithia katseellaan.
"Sillä ei ole merkitystä. Ainoa vaihtoehto on, että jäämme tänne ja kuolemme. Mitä pidempään jahkailemme, sitä pienemmäksi käyvät mahdollisuutemme." Zenith vastasi kuivasti.

Razer nyökkäsi, ja alkoi käynnistää sahamiekkaansa uudelleen. Se vaati muutaman yrityksen, kiitos miekan ottaman vahingon, ja jokaisella epäonnistuneella yrityksellä oli väri alkanut valahtaa Azmealaisen kasvoilta. Lopulta miekka kuitenkin käynnistyi uudelleen, ja Razer upotti sen aikailematta heikoimmaksi katsomaansa seinämään, alkaen pureutua jääainekseen voimiensa takaa. Kuten arvattua, ei jääonkalon tasapaino tästä pitänyt, vaan seinämät kaksikon ympärillä alkoivat liikkua ja rutista uhkaavasti. Zenithin energiakilpi kuitenkin piti jäälohkareet paikoillaan, ainakin toistaiseksi.

Romahtaneen metsän pintapuolella Indigon luotauskyky oli onnistunut paikallistamaan suurpiirteisen alueen, jolta Aqualidi aisti utuisen häiveen läsnäolosta. Tuota tuntemusta oli mahdotonta lukea sen tarkemmin, ja se tuntui hämäävän Indigon kykyä vielä entisestään, peittäen alleen kaiken muun ympäriltään. Indigo tunsi tuon ällöttävän vääristymän, ja tiesi tarkalleen kuka tuolla alueella oli hautautuneena. Zenithin löytäminen ei ehkä ollut naiselle se prioriteeteista tärkein, mutta tuo Tabooralainen oli hänen paras mahdollisuutensa paikallistaa myös työparinsa. Niinpä Indigo hakeutui alueelle, josta aisti Zenithin läsnäolon kaikista voimakkaimpana, ja alkoi paljain käsin kaivaa jäätä jalkojensa juurella. Lohkareet olivat kuitenkin raskaita, eikä yksi ihminen, olipa rodultaan mitä tahansa, kyennyt saavuttamaan paljoakaan ilman apuvälineitä. Epätoivoissaan Aqualidi alkoi hakea katseellaan jotakin kättä pidempää, jotain vahvaa oksaa tai vastaavaa, jota käyttää tunkkina jäälohkareiden siirrossa. Mutta sokaiseva valkeus oli kaikki, mitä tämä onnistui löytämään. Toivo oli alkanut jo hiipua, kun yllättäen Indigo alkoi kuulla ääntä, joka muistutti erehdyttävästi sahan pärinää. Yllättäen jääaines naisen edessä alkoi liikkua ja vajota, romahtaen oman painonsa alla, mikä sai naisen perääntymään etäämmälle, ja juuri ajoissa, sillä vain hetkeä myöhemmin Indigo huomasi tutun sahanterän repivän tiensä esiin jääpeitteen alta, ulvoen voimakkaasti ennen viimeistä raskasta yskäisyään, hiipuen ja vaieten lopullisesti.

"Razer!" Indigo huudahti ja ryntäsi sammahtaneen, kieroteräisen sahamiekan luokse, alkaen kaivaa sen murskaamaa jäätä tieltään, paljastaen lopulta kaksi uupunutta ja kolhittua hahmoa, jotka ryömivät vaivalloisesti pinnalle.

Razer oli ensimmäisenä ulkona, nojaten vääntyneeseen sahamiekkaansa kömmittyään edemmäs tunnelin suulta. Zenith ryömi pian perästä, ja tuntiessaan Ocamarin hyytävän tuulen kehollaan hän uskalsi vihdoin sammuttaa energiakilpensä, ja kohotti katseensa, kohdaten Indigon hämmästyksestä laajenneet silmät, jotka tuijottivat häntä takaisin sanattomassa hiljaisuudessa. Pieni virne levisi miehen huulille, ennen kuin hän kaatui selälleen hankeen, jääden haukkomaan henkeä kuin olisi juossut maratonin. Onkalo, jonne Razer ja Zenith olivat hautautuneet, oli romahtanut sitä mukaa kun kaksikko oli edennyt ulospäin. Tämä oli Razerille konkreettinen osoitus siitä, että Zenith oli pelastanut hänen henkensä jo toistamiseen.
Razer kohotti katseensa vierellään seisseeseen naiseen, joka kumartui helpottuneena työparinsa vierelle. Huojentunut hymy maalautui miehen kasvoille, mutta hän piti huolen että tuo hymy myös katoaisi ennen kuin Indigo saisi päähänsä huomauttaa asiasta. Luojat auttakoon jos Indigo saisi käsityksen että hän olisi ollut pulassa ilman tätä. Onni oli kuitenkin hänen puolellaan, sillä kiitos heidän ympärilleen levinneen lumipilven, näkyvyys jopa näinkin läheltä oli parhaimmillaankin kehno.
Indigo kävi polvilleen Razerin eteen ja painoi otsansa työparinsa otsaa vasten, kuiskaten jotain omalla syntykielellään, ennen kuin vetäytyi kauemmas ja jäi tuijottamaan Razerin uupuneita kasvoja.

"Paskiainen." Indigo puuskahti. "Tajuatko miten paljon ylimääräistä paperityötä meinasit minulle järjestää?"
"Hyvä nähdä sinuakin." Razer vastasi kuivasti ja horjautti itsensä istumaan jäätikölle.

Indigo siirsi jälleen huomionsa Zenithiin, joka ei ollut juurikaan liikkunut niiltä sijoiltaan, joille oli rojahtanut. Tabooralainen näytti olevan täysin puhki, mikä sekin kertoi jo paljon siitä, mitä kaikkea kaksikko oli saanut kokea metsän varjoissa. Zenith oli koko tämän ajan ollut täydellisen tyyni ja järkkymätön, eivätkä Ocamarin pakkaset ja hyytävät tuuletkaan olleet edes haihduttaneet hymyä tuon tyypin huulilta. Oli omituista nähdä hänet tuossa, täysin avuttomana ja happea vaikeasti haukkoen.

"Mitä hänelle tapahtui?" Indigo kysyi Razerilta, nyökäten päällään Zenithin suuntaan.
"Hän otti yhteen sen Diamien sotahullun ryhmänjohtajan kanssa." Razer paljasti.
"Ainakin olen häntä paremmassa kunnossa..." Zenith nauroi, katuen sitä välittömästi, sillä koko hänen kehoaan särki.
"Inhottaa myöntää, mutta ilman Zenithin poppatemppuja olisin joko kuollut sen mulkun käsissä, tai hautautuneena hänen kanssaan tuon jääröykkiön alla." Razer jatkoi, samalla kun Indigo avusti häntä jaloilleen.

Razerin sanat saivat osakseen sekä hölmistyneen että paheksuvan katseen. Zenithin olisi tehnyt mieli sanoa jotakin pisteliästä vastineeksi, sillä hän ei suvainnut omien Tabooralaisten kykyjensä tulla rinnastetuksi mihinkään ikivanhoihin Azmealaisten nomadien poppakonsteihin, mutta juuri nyt hän oli liian uupunut edes avaamaan suutaan. Indigolla puolestaan ei ollut hajuakaan siitä, millaisista kyvyistä Razer oli puhunut, mutta tiesi haluavansa kuulla niistä kaiken. Ensin heidän olisi kuitenkin päästävä suojaan kylmältä, sekä mahdollisilta Diamipartioilta jotka tulisivat selvittämään metsän romahduksen syitä. Kun oli todettu että Razer jaksoi pysyä tolpillaan, alkoivat tämä ja Indigo yhteistuumin nostaa Zenithia ylös. Zenith joutui tukemaan koko painonsa kaksikkoon, jotka hiljalleen alkoivat retuuttaa tätä suuntaan, josta Indigo oli tullut. Irtolumi peitti edelleenkin näkyvyyden, ja epätasainen jää teki etenemisestä katkonaista, mutta heidän oli pakko pysyä liikkeellä. Koska Indigon luotauskyky oli Zenithin läsnäolon vuoksi poissa pelistä, turvasivat he kulkunsa täydellisesti Razerin kantamuksista löytyneisiin metsästäjän suunnistusvälineisiin. Heidän onnekseen heidän tarvitsi vain tietää ilmansuunta johon kulkea.

"Minne helvettiin me olemme edes menossa?" Razer kysyi, ärtyneenä horjahdettuaan potkaistuaan isoa jäämurikkaa tiellään.
"Lumikentän laitamille. Salem jäi sinne vahtimaan Cassieta." Indigo vastasi, kompuroiden itsekin.
"Salem?" Razer puuskahti ivallisesti. "Todennäköisesti törmäämme pariin tusinaan Diameja jotka se matalan riman ritari on hälyttänyt paikalle. Voin melkein lyödä vetoa että pystyisit aistimaan hänen pälliauransa jopa Zenithin vaikutuksen läpi."
"Razer!" Indigo kähähti tiukasti ja pysähtyi sijoilleen, saaden työparinsa vaikenemaan. "Haluan että annat Salemille vähän löysää, ainakin sen aikaa että pääsemme pois Ocamarilta."
"Mistä tämä nyt tulee?" Razer kysyi epäröivällä äänellä. Hänen olisi tehnyt mieli nälväistä Salemia vielä lisää, ihan vaikka kiusallaan, mutta Indigon olemus kertoi selvää kieltään, että nyt kannatti varoa sanojaan. "Mitä se uppoankka on tehnyt?"
"Pelastanut henkeni, näin alkajaisiksi. Ilman häntä en olisi ollut noukkimassa teitä kahta ihmisrauniota ylös tuolta hangesta." Indigo töksäytti, mutta vaiensi sitten ääntään lisätäkseen toisenkin yksityiskohdan. "Mutta minut pelastaakseen hän päätyi tappamaan jonkun. Hän ei ottanut sitä aivan yhtä keveästi kuin sinä."

Razerin oli vaikea uskoa, että Salemista olisi ollut moiseen. Idiootti se mies oli, ja luotti aivan liikaa toisten apuun ollakseen koskaan sopiva alalle jolle oli pyrkinyt. Mutta tappaja? Sitä puolta Razer ei ollut koskaan kuvitellut Salemissa näkevänsä. Matkaa taittaessaan Razer uteli varovaisesti yksityiskohtia tapahtuneesta, mutta Indigo oli vastahakoinen niitä jakamaan. Aqualidi jätti kertomatta kuinka raskaasti Salem olikaan tilanteen ottanut, arvellen Razerin saavan siitä vain lisää vettä myllyynsä Azmealaista maanmiestään vastaan.

Salemin oli vaikea rauhoittua. Indigo oli ollut poissa jo pienen ikuisuuden, tai siltä se ainakin oli tuntunut. Jo viiteen erilliseen kertaan hän oli ottanut lähtöaskeleen tai pari kohti jäämetsän raunioita, aikeinaan lähteä etsimään kadoksiin jääneitä tovereitaan, mutta joka kerran hän oli pysäyttänyt itsensä. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä tuon lumiharson takana tapahtui. Kuka ties Indigo ja Razer olivat nyt molemmat kuolleita, ja Izarus odottaisi nyt häntäkin kuin mikäkin suotarantula, valmiina iskemään välittömästi kun hän pahaa-aavistamattoman ursanpennun lailla astuisi vaanijansa verkkoon, tuohon läpitunkemattoman sokaisevaan harsoon joka oli levittäytynyt jäämetsän ylle paksun seitin lailla. Cassie oli toinen syy, joka piti Salemia aisoissa. Naista ei voisi jättää tänne itsekseen, ja tuossa läpäisemättömässä valkeudessa syntyisi aivan liian monta muuttujaa Salemin käsiteltäväksi, mikäli Cassie olisi hänen mukanaan. He saattaisivat eksyä toisistaan, tai sitten Diamit saattaisivat päästää naisen päiviltä nähdessään tämän metsästäjän seurassa pitääkseen tämän vaiti. Eikä edelleenkään voitu laskea pois sitä vaihtoehtoa, että Cassie saattoi vain pelata peliä saadakseen Salemin laskemaan suojauksensa, vain puukottaakseen tätä selkään. Nainen oli ollut valmis uhraamaan kansansa oman onnensa edestä. Miksei tämä tekisi samoin YPP:n kadetin suhteen?
Lopulta Salemin kriisi ratkaisi itse itsensä, kun lumipilven seasta alkoi hiljalleen erottua kolme hahmoa, jotka verkkaista vauhtia etenivät suoraan heitä kohti. Salem tunnisti hahmot, ja riensi heidän luokseen. Hän kävi katseellaan läpi kunkin tulijan toisensa perään, hymyillen helpottuneesti huomatessaan kunkin olevan vielä hengissä, vaikkakin vaihtelevanlaisessa kunnossa. Indigo hymyili takaisin, kun taas Razer mittaili Salemia päästä varpaisiin kuin olisi odottanut tässä jonkinlaista fyysisen evoluution merkkejä todisteena tämän väitetystä veriteosta. Zenith kohotti kasvonsa Salemin suuntaan, vinkkasi tälle omaan lipevään tyyliinsä virne suupielessään, kunnes vajosi takaisin jonnekin unen ja tajunnan rajamaille, jääden nuokkumaan koko painollaan taluttajiaan vasten.

"Mitä ihmettä tuolla oikein tapahtui?" Salem kysyi, viitaten romahtaneeseen jäämetsään.
"Puhutaan siitä kohta." Indigo sivuutti kysymyksen. "Juuri nyt meidän täytyy pysyä liikkeessä. Diamit tuskin jättävät jäämetsän romahduksen huomiotta."
"Cassie osti meille hieman aikaa." Salem paljasti, selittäen suurpiirteisen tarkasti keskustelun Cassien ja Starrin välillä. Razer mulkaisi Hydruslaista petturia epäilevästi.
"Se on vain väliaikainen lohtu. Ennen pitkää Diamit tulevat etsimään minua ja Izarusta, ellemme pian palaa takaisin." Cassie yhtyi puhumaan. "Tällä hetkellä parasta olisi, jos löytäisimme suojapaikan kylmältä ja valvovilta silmiltä."
"Metsä on poissa laskuista, ja kaupunki kuhisee Diameja..." Indigo mutisi itsekseen, puntaroiden heidän vaihtoehtojaan, jotka eivät vaikuttaneet hääppöisiltä.
"Tunneli..." Zenithin heikko ääni kuiskasi, miltei hukkuen lumikentän halki ulvovaan tuuleen.
"Tunneli?" Indigo toisti.
"Aivan. Se mökin alla kulkenut salatunneli!" Salem oivalsi, mutta oivalluksenriemun latisti välittömästi muistikuvat heidän pienestä pommiansastaan, jolla he olivat hämänneet Izaruksen miehiä. "Se on luultavasti romahtanut olemattomiin."
"Ocamarien varustunnelit tehtiin kestämään sota-ajan pommituksia. Niitä ei pelkkä ansamme kaltainen ursan pieru romauta." Zenith alkoi puolustaa ideaansa, ääni edelleen heikkona, mutta selvästi määrätietoisempana.

Kellään ei ollut vastaväitteitä. Tunneli oli jo vanha, ja elänyt läpi niin edellä mainitut pommitukset kuin Ocamarin jäätävän maailmanlopunkin. Sen kunto tuskin oli aivan uutta vastaava, joten toisten usko sen kestävyyteen oli vähintäänkin horjuva. Toisaalta, mitä vaihtoehtoja heillä olisi? Niinpä he yksi toisensa jälkeen hyväksyivät Tabooralaisen ehdotuksen, ja suuntasivat kulkunsa kohti nyt romahtaneen metsän laitamilla olleita mökinraunioita. Salem otti Razerin paikan Zenithin taluttajana, antaen loukkaantuneen toverinsa ottaa ohjat Cassien valvomisesta. Pian he olivat jälleen ilmassa leijuvan lumipilven sisässä, jolloin Razer tarrasi tiukan otteen Cassien käsivarresta, varmistaen että puristi hieman liian tiukasti. Cassie ei kuitenkaan protestoinut, vaan haparoi vartijansa ohjastamaan suuntaan, tämän tihrustaessa vuoroin ympäristöään, vuoroin vapaassa kädessään pitelemäänsä kompassia. Indigo ja Salem raahasivat Zenithia perästä, yrittäen vaivoin pysyä toisten kannoilla.
Kotvan kuluttua he löysivätkin oikean paikan. Lumi oli sammuttanut räjähtäneen mökin synnyttämät lieskat, ja romahtanut metsä oli peittänyt suuren osan raunioista alleen. Joukkion täytyisi kaivaa tiensä jään ja lumen läpi. Salem ja Razer ottivat tämän tehtäväkseen, Indigon jäädessä vartiovuoroon. Razer noitui koko operaation ajan, kuinka hänen sahamiekkansa olisi helposti leikannut heille tien jäälohkareiden läpi, mikäli olisi vain toiminut. Kahden Azmealaisen voimin lohkareiden siirtäminen vei aikaa, mutta lopulta he löysivät etsimänsä: pienen luukun, joka johti maan alle. Onni oli kerrankin ollut heidän puolellaan, ja tunneli oli kuin ihmeen kaupalla säilynyt ehjänä. Vaivalloisesti joukkio kömpi tunneliin, ja sen perällä olleesta teräsluukusta peremmälle asevarastona toimineeseen bunkkeriin. Tuttu tunkkainen ilma iskeytyi seinän lailla Salemin kasvoja vasten hänen päästyään kynnyksen yli, eikä asiaa auttanut myöskään tuon unohdetun Ocamarin ruumiin pistävä katku, mutta tilanteen huomioon ottaen hänelle ei tullut mieleenkään valittaa asiasta, sen enempää kuin muillekaan. Bunkkerissa oli edelleen kylmä, mutta lämpötila oli silti huomattavasti ulkoilmaa korkeampi, ja suojasi heitä hyytävältä tuuleltakin. Tämä kelpasi levähdyspaikaksi enemmän kuin hyvin.

"Jos kellään ei ole vastaväitteitä, haluaisin tutkia hänet vammojen varalta." Cassie ilmoitti ja nyökkäsi Zenithin suuntaan.
"Hyvä on. Mutta ei mitään äkkinäisiä liikkeitä." Indigo myöntyi, saatellen Cassien pitkän aselaatikon päälle makuulleen asetellun Zenithin vierelle, jääden itse vahtimaan haukan katseella jokaista lääkintänaisen liikettä.

Salem ja Razer siirtyivät kauemmas toisista, toinen nojaten selkänsä bunkkerin seinään, toinen istuutuen aselaatikon päälle, nojaten painonsa vääntyneeseen sahamiekkaansa. Pitkään aikaan kumpikaan ei sanonut mitään, seurasivat vain Cassien touhuja Zenithin kimpussa. Salem siirsi kuitenkin lopulta huomionsa Razerin saamiin vammoihin, jotka nekin vaatisivat paikkausta.

"Hei, Razer..." Salem aloitti puhumaan varovasti, saaden maanmieheltään väsyneen mulkaisun palkakseen. "Pitäisikö sinunkin mennä Cassien tarkastettavaksi? Vaikutat vähän runnotulta."
"Pitäisikö sinun pitää huoli omista asioistasi?" Razer tuhahti närkästyneenä, oikeastaan tylymmin kuin mitä oli tarkoittanutkaan. Hieman rauhallisempaan sävyyn Razer yrittikin paikata sanomisiaan. "En luota tuohon akkaan dinin vertaa."

Salem huokaisi raskaasti. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa asia jos toinenkin liittyen Cassieen ja tämän motiiveihin, mutta arvasi ettei siitä seuraisi mitään hyvää. Razer oli jyrkkä mielipiteissään, ja todennäköisesti menettäisi viimeisenkin luottonsa Salemiin, mikäli tämä alkaisi puolustelemaan Cassien toimia, tai edes järkeilemään niitä. Niinpä hän marssi kysymättä Razerin repulle, penkoi esiin tämän ensiaputarpeet, ja kumartui sitten miehen eteen putsaamaan ja sitomaan tämän vammoja.

"Kuka sanoi että luotan sinuun yhtään sen enempää?" Razer kivahti, tuijottaen Salemia hölmistyksen ja kiukunsekaisella ilmeellä, muttei tehnyt elettäkään estääkseen miehen toimia.
"Pää kiinni ja pysy aloillasi." Salem komensi, kiristäen tarkoituksella Razerin reiden ympärille asettelemaansa sidosta liian tiukalle, saaden miehen kähähtämään kivusta. "Ei tämä ole ensimmäinen kerta kun sidon sinua kasaan."

Razer muisti kyllä mistä Salem puhui. He olivat monet kerrat lapsuudessaan kiipeilleet Sonaron puutarhan korkeassa pistinpuussa, jonka oksistossa kasvoi makeita hedelmiä. Kyseinen puulaji oli kuitenkin ajan saatossa kehittänyt itselleen suojamekanismin, pitkät ja terävät piikit, jotka kasvoivat ympäri oksistoa, ja etenkin latvassa, joissa hedelmätkin kasvoivat. Tästä syystä puuhun kiipeäminen oli ollut ehdottoman kiellettyä, mutta Salem ja Razer eivät kamalasti kielloista piitanneet. Erään kerran hedelmiä poimiessaan oli Razer sitten horjahtanut ja takertunut kiinni noihin pistimiin, jotka olivat repineet hänelle pitkiä verisiä haavoja ympäri kehoa, osa niistä varsin syviäkin. Paniikissa pojat olivat alkaneet omin nokkineen paikkaamaan haavoja, jotteivät olisi jääneet kiinni tempauksestaan. Kiinni he olivat kyllä jääneet, mutta Sonaron sisäkkö, joka oli hoitanut Razerin vammojen lopullisen paikkauksen, oli ottanut samalla asiakseen opettaa pojille asian tai pari ensiavusta. Salem oli näyttänyt ottaneen opit tosissaan, ja vaikutti tällä kertaa jopa tietävän mitä teki. Niinpä Razer päätti luottaa tässä yhdessä asiassa Salemiin, ja tyytyi itse potilaan rooliinsa. Salemin käskystä mies riisui pakkastakkinsa ja veti puseronsa hihan ylös, jotta kadetti voisi keskittyä paikkaamaan miehen ranteen ruhjeita.

Cassie oli tunnustellut ja tutkaillut Zenithin kehoa ja kipukohtia, parhaansa mukaan arvioiden olivatko miehen vaivat sellaisia joita hän voisi lieventää. Samalla hän oli kiinnittänyt huomattavan määrän huomiota miehen kasvoihin. Zenithilta tämä ei ollut jäänyt huomaamatta, vaan mies antoi Cassielle tietävän hymyn, saaden tämän kääntämään katseensa muualle ja keskittymään taas työhönsä.

"En löydä hänestä mitään fyysistä vikaa." Cassie sanoi lopulta saatuaan tutkimuksensa päätökseen.
"Et siis voi tehdä mitään hänen hyväkseen?" Indigo kysyi turhautuneena, peläten jo nyt että he joutuisivat retuuttamaan Zenithia mukanaan kädestä pitäen koko loppumatkansa ajan.
"Tietenkään en voi puhua sisäisistä vammoista, mutta päällisin puolin vaikuttaa kuin hän olisi vain uupunut." Cassie selitti ja astui kauemmas Tabooralaisesta potilaastaan.
"Olisiko niillä mainitsemillasi poppatempuilla jotain tekoa asian kanssa?" Indigo suuntasi kysymyksensä Razerille, joka oli juuri vetämässä pakkastakkiaan takaisin ylleen.
"Helvetistäkö minä tiedän. Tiedän vain, etten ennen ole nähnyt minkään elävän olennon luovan energiaa omasta kehostaan sillä tavoin. Hän oli kuin mikäkin kävelevä ase." Razer yritti parhaansa mukaan kuvailla näkemäänsä, toisten katsoessa häntä epäilevin katsein.
"Kykeneekö herra itse selittämään tarkemmin, mistä oli kyse?" Indigo kysyi nyt vuorostaan Zenithilta, joka oli kaivanut taskustaan tutun tahnapurkkinsa, mussuttaen evästään kitalaestaan hiljaisella maiskutuksella.
"Tabooralaisten luontainen suojamekanismi." Zenith hönkäisi väsyneesti, kyeten kuitenkin jo kömpimään istuma-asentoon, selkä tukien takanaan olleeseen laatikkokasaan. "Kehomme solut kykenevät varastoimaan energiaa, jota voimme käyttää itsepuolustukseen."
"Vähän kuin sähkömureenat siis?" Indigo yritti rinnastaa kuvausta johonkin itselleen tutumpaan.
"Sama idea, mutta Tabooralaiset ovat vieneet kyvyn aikojen saatossa täysin eri tasolle. Pelkkien sähköshokkien sijaan voimme vapaasti manipuloida kehomme energiaa, taittaa sitä eri muotoihin ja käyttää sitä niin hyökkäykseen kuin puolustukseenkin." Zenith nyökkäsi. "Kehitys ei kuitenkaan ole tullut ilman verojaan, eikä energia tule tyhjästä. Jos kulutamme enemmän energiaa kuin mitä kehomme ovat varastoineet...no, tarvinneeko tuota edes selittää?"
"Sen saman kyvynkö turvin sinä olet pystynyt hyppimään näissä sääoloissa tuollaisessa vaatetuksessa?" Indigo jatkoi tiukkaamistaan. "Kauanko rasituksesta toipuminen kestää?"

Zenith ei vastannut, vaan virnisti ärsyttävän tietävästi Aqualidille ja sulki silmänsä. Turhautuneena huokaisten Indigo pyöräytti silmiään, potkaisten miehen alla ollutta laatikkoa.

"En ole nyt pelleilytuulella. Osaan arvata mitä sinä täältä olet hakemassa." Indigo tiuskaisi, saaden Zenithin virneen hyytymään tämän avatessa jälleen silmänsä ja tuijottaessa Aqualidiin huumorittomalla katseella. "Ocamarit pitivät Diamien musertavan ylivoiman aisoissa aseella, joka hyödynsi Tabooralaista teknologiaa. On tuskin sattumaa, että löydämme juuri Tabooralaisen samoamasta tätä jäistä erämaata, samaan aikaan kun Diamit yrittävät kasata itselleen omaa versiota tuosta aseesta."

Salemille ja Razerille nämä puheet tulivat täysin uutena informaationa. Indigo kävikin nopeasti läpi kaiken mitä oli onnistunut oppimaan Phoboksen kertoman perusteella, toisten kuunnellessa tarkoin joka sanaa. Zenith sen sijaan ei näyttänyt yllättyneeltä, vain huvittuneelta ja jopa hivenen vaikuttuneeltakin siitä kuinka paljon Aqualidi oli saanut selville. Cassiella puolestaan ei ollut paljoakaan lisättävää Indigon saamiin tietoihin, sillä hänet oltiin pidetty suhteellisen tietämättömänä kaikesta Solariin liittyvästä. Kaikki mitä hänen oli täytynyt tietää Ocamarin tehtävästä oli liittynyt Hydruksen erikoisjoukkoihin, sekä Diamien aikatauluihin.

"Solarin perässähän sinä täällä olet, etkö vain?" Indigo kysyi lopulta Zenithilta.
"Voi olla." Zenith kohautti olkiaan. "Kuulostaa aseelta, jonka kuka tahansa haluaisi arsenaaliinsa."
"Entä mitä sinä sillä tekisit?" Indigo tiukkasi. Zenith pysyi nyt vaiti, katsoi vain kutakin seurassaan ollutta Arcanan kansalaista merkitsevällä katseella. "Vastaa sitten tähän: kuinka Tabooralainen tuhoase on päätynyt Ocamarien käyttöön?"
"Kansamme ovat käyneet kauppaa keskenään iät ja ajat. Ocamareilla oli runeumia, jota kansamme laajalti käytti hyödykseen. Vastaavasti meillä oli aseteknologiaa, jollaista Ocamarilla ei oltaisi osattu suunnitella, mutta jollaista he tarvitsivat runeumiaan suojellakseen." Zenith yritti kaarrella aiheen ympärillä.
"Ikävä heille, että Arcanan lait kieltävät Solarin kaltaisen aseen valmistuksen ja käytön. Ilmankos he jättäytyivät oman onnensa nojaan Diameja vastaan taistellessaan. Eivät halunneet paljastaa muulle Arcanalle laitonta asettaan." Indigo päätteli, mutta Zenith kiisti asian välittömästi.
"Solarit eivät olleet syy heidän valintaansa jättää muu Arcana ulos sodastaan Diameja vastaan, vaan seuraus siitä." Zenith painotti, vakavampana kuin kukaan oli häntä aiemmin nähnyt.
"Seuraus? Mitä muuta syytä heillä olisi ollut kieltäytyä?" Indigo kysyi hämmentyneenä.
"Siinäpä teille pähkinää purtavaksi." Zenith tuhahti, osoittaen jälleen sitä samaa vihamielisyyttä, jonka Salem oli aistinut tämän mainitessa YPP:n. "Jospa tehdään niin, että te autatte minut tuohon Diamien kaupunkiin, ja vastineeksi minä vastaan pariin polttavimpaan kysymykseenne?"

Indigo tuhahti. Hän ei edelleenkään luottanut Zenithiin, ei vaikka tämä olikin pelastanut Razerin. Todennäköisesti mies oli auttanut heitä vain koska tarvitsi heitä, kuka ties mitä tarkoitusperiä varten. Mutta Indigo ei myöskään voinut kiistää, etteivätkö Ocamarin, Tabooran ja Solarin välille jääneet kysymykset olisi korventaneet hänen uteliaisuuttaan. Tieto oli sikäli toissijaista heidän päämääräänsä silmälläpitäen, mutta kenties se olisi voinut avata joitakin leijumaan jääneitä kysymyksiä, joita Indigolla oli Arcanan lähimenneisyyden tapahtumista. Ja vielä tätäkin tärkeämpää oli, että Indigo oli luvannut tuoda Zenithin heidän mukanaan YPP:hen, ja paras tapa saada tämä käyttäytymään olisi todennäköisesti leikkiä mukana.

"Hyvä on." Indigo lupautui lopulta, kääntäen katseensa nuoriin Azmealaisiin. "Lähdemme liikkeelle heti kun Zenithin omat jalat kantavat. Kerätkää voimia, sillä teidän täytyy olla parhaassa terässänne, mikäli haluamme saada Ammyn ja muut vapaaksi."
"Mistä tiedämme että meillä on aikaa?" Razer kysyi hiljaa astellessaan lähemmäs toisia, Salemin jolkutellessa perästään.
"Emme tiedäkään. Mutta jos ryntäämme vihollisen kimppuun liian hätiköidysti, saamme varmasti takkiimme." Indigo vastasi.
"En usko että vangeilla on hätää." Cassie puhkesi jälleen puhumaan. "Ainakin teidän työtoverinne ja Wayn sisarukset ovat varmasti kunnossa. Harom on saanut suorat käskyt olla tappamatta kumpaakaan Wayta, ja teidän Hydruslainen ystävänne on arvokkaampi elävänä, kunnes teidät on saatu kiinni."
"Ja meidänkö pitäisi uskoa sinun sanaasi siitä?" Razer puuskahti.
"Voitte tässä vaiheessa uskoa mitä tahdotte." Cassie murahti tiukka ilme kasvoillaan, kääntyen sitten Indigon puoleen. "Aiemmin sanoit minulle, että YPP voi auttaa minua saamaan isäni takaisin. Aiotko pitää sanasi?"

Indigo katsoi Cassieta suoraan silmiin, ja näki selvästi määrätietoisuuden tuon nuoren naisen katseessa. Jokin oli muuttunut tämän olemuksessa, ja herättänyt tässä uhmakkaan puolen, joka toistaiseksi oli pitäytynyt piilossa.

"Lupaan tehdä kaikkeni sen eteen." Indigo nyökkäsi.
"Siinä tapauksessa autan teitä. Saanpahan vihdoin mahdollisuuden kusta Starrin muroihin." Cassie vastasi haudanvakavana. "Mikäli aikataulu pitää, saapuu rahtialus aamunkoitteessa noutamaan Diamien salaista asetta. Meidän kaikkien oli tarkoitus vetäytyä Ocamarilta sen mukana. Uskaltaisin väittää, että vangit ovat turvassa ainakin lähtöhetkeen asti."
"Aurinko nousi aamulla noin viiden aikoihin. Kuinka paljon se jättää meille aikaa?" Indigo kysyi ja katsahti Razeriin, joka vilkaisi kelloa. Vastaukseksi nainen sai noin neljä tuntia. "Kuinka meidän pitäisi päästä tarkoin vartioituun kaupunkiin, pelastaa toverimme ja pysäyttää Harom ja Starr neljässä tunnissa?"

Cassien huulille ilmestyi pieni tietävä hymy. Hänellä oli suunnitelma, mutta se edellyttäisi täyttä luottamusta kaikilta läsnäolijoilta. Salem lupasi oman luottamuksensa liki välittömästi, mikä sai aikaan pientä jupinaa Razerin taholta, mutta tämä päätti pitää suuremmat mölyt mahassaan. Indigokaan ei ollut aivan täydellisen valmis luottamaan Cassieen, mutta nykytilanteensa valossa vaihtoehdot olivat vähäiset. Jopa Razerin oli lopulta taivuttava ryhmäpaineen alla, ja niinpä joukkio alkoi käydä läpi Cassien suunnitelmaa. Samaan aikaan Zenith kuului tuhisevan aselaatikoiden päällä, nukkuen keveää koiranunta kerätessään voimiaan. Myös hänellä olisi osansa näyteltävänä tulevassa pelastusoperaatiossa. Kun suunnitelman pääpiirteet oli käyty läpi, lähtivät Salem ja Razer hoitamaan sen ensimmäistä vaihetta, jättäen Indigon vahtimaan Zenithia ja Cassieta.

To be Continued...


Epilogi

Kevyt pakkaslumi varisi edelleen sankkana verhona jäämetsän jäänteiden yllä, sokaisevan valkeuden jatkuessa silmänkantamattomiin. Aavamainen hiljaisuus rikkoutui vain viriävän tuulen ujelluksesta, joka pyyhki läpi lumiraunioiden, kohottaen vihdoin hivenen tuota hileistä huntua, paljastaen altaan luonnottomissa asennoissa törröttäviä puunruhoja, katkenneita oksia ja jäälauttoja. Pian tuulen ulvontaan yhtyi toinenkin ääni, raivokas karjaisu joka sikisi tummasta, jäälohkareiden välistä esiin kömpivästä hahmosta. Izarus oli kuin ihmeen kaupalla selvinnyt elossa metsän romahduksesta. Jäätyään kädestään kiinni kaatuneen puun alle, oli Izaruksen kohtalo näyttänyt väistämättömältä. Liekö jokin yliluonnollinen oli suojellut häntä, vai oliko kyseessä vain astronomisen hyvä tuuri, mutta puu jonka alle miehen käsi oli jäänyt oli pysäyttänyt hänen päälleen pudonneet jäälohkareet, jättäen samalla Izarukselle miehenmentävän ilmataskun sortuman alle. Izaruksen oli onnistunut kaivaa lunta puun ja kätensä alta saadakseen vedettyä itsensä vapaaksi, ja käytettyä energiaveistään kovertaakseen itselleen tien ulos jäisestä vankilastaan, hitaasti mutta varmasti. Yksikätisenä, runnottuna ja ego kolhuilla mies huusi tuskaansa ja turhautumistaan Ocamarin ilmoille, huudon kuitenkin hukkuen yltyvään tuuleen, joka riepotti miehen harjamaista tukkaa. Raskaasti huohottaen, silmät suorastaan roihuten kiukkua, Izarus kohotti viestimen korvalleen. Hän tiesi Starrin tavoitelleen häntä, mutta Starr ei ollut se johon hän halusi juuri nyt yhteyden. Sen sijaan viestimen signaali hakeutui paljon kauemmas, Ocamarin ilmakehän ulkopuolelle, löytäen tiensä planeetan kuuhun, jossa jäisen maailman tapahtumista oltiin odottettu raporttia jo hyvän tovin.

"Puhu." kuului ääni viestimen toisesta päästä, saaden Izaruksen huokaisemaan helpottuneesti.
"Meillä on ongelma." Izarus kähähti ja kääriytyi tiukemmin pakkastakkiinsa. "Joukko YPP:n metsästäjiä kipittää vapaana. Starr on alkanut sooloilemaan ja pitää Haromia tarkoituksella pimennossa."
"Ja mikset sinä ole tehnyt asialle mitään? Olet siellä juuri sitä varten että hoidat niiden kahden sotkut kuntoon." ääni vastasi tympeästi.
"Yritin jo...mutta asia ei ole ihan niin yksinkertainen." Izarus myönsi häpeissään. "Heillä on mukanaan Tabooralainen."
"Tabooralainen?" ääni toisti yllättyneenä. "Oletko ihan varma?"
"Varma? Se saatanan sähköhiiri rikkoi minun...!" Izarus ärähti kiristettyjen hampaidensa välistä, hilliten kuitenkin itseään ennen kuin jatkoi. "Taistelin sitä tyyppiä vastaan ja hävisin. Voin sanoa jo nyt ettei Starrista ja Cassiopeiasta ole mitään vastusta hänelle. Ja kuten jo sanoin, Harom ei edes tiedä asiasta. Kaikki mistä hän välittää on se Hydruslainen suttura."

Toisessa päässä puhunut ääni vaikeni hetkeksi, ilmeisesti pohtien kuulemaansa. Sitten viestimestä alkoi kuulua Diaminkielen sanoja ainakin kolmen eri henkilön keskustellessa keskenään. Lopulta viestimeen vastannut ääni jatkoi puhettaan.

"Hyvä on. Tulen sinne itse." ääni huokaisi.
"Ja jos mitenkään voisit, niin...olen katsos melko huonossa kunnossa..." Izarus alkoi saivarrella nolona, kuulostaen siltä kuin pelkäisi pyytää keskustelukumppaniltaan apua suoraan.
"Varmista että viestimesi pysyy päällä. Katson mitä voin tehdä." ääni lupasi, ja puhelu katkesi.

Izarus katsoi viestintään. Virtaa riittäisi vielä ainakin pariksi tunniksi, olettaen etteivät pakkaset imisi akkua tyhjiin odotettua nopeammin. Hän puristi pakkastakkinsa tiukasti ympärilleen ja alkoi vaivalloisesti nilkuttaen ja liukastellen hakea itselleen tuulensuojaa. Izarus oli huonona, ja kamppaili pysyäkseen tajuissaan. Hän kuitenkin tiesi, että mikäli sulkisi silmänsä edes hetkeksi, olisi peli hänen osaltaan pelattu. Hän selviäisi tästä. Ja kunhan hän toipuisi vammoistaan, hän etsisi sen Tabooralaisen paskiaisen taas käsiinsä.
Ocamarin kuussa sijainneen liikkuvan tukikohdan valvomossa istui nuorekas, kalpea hahmo, joka naputti jotakin tietokoneellaan. Hetken aikaa naputettuaan miehen huulille levisi hyytävä hymy, ja koneen ruudulle ilmestyi signaali, joka oli lähtöisin Izaruksen viestimestä. Mies otti koordinaatit ylös, hyppäsi jaloilleen tuoliltaan ja veti syvänsinisen takin ylleen, lähtien lopulta marssimaan kohti tukikohdan alusvarikkoa, päättäväinen katse hyytävissä silmissään, pitkät verenpunaiset hiukset keinahdellen puolelta toiselle hänen askeltensa tahtiin. Hyvin pian tämä hahmo, mukanaan saattue aseistettuja Diamisotilaita, ottaisi kurssin kohti Ocamaria.