Moneen kertaan uudelleen myllerretty ja kirjoitettu osa. Nauttikaa kuten nauttisitte parhaalta kuulostavan avaaruusaamiaisen.
Chapter 11. Frozen Dawn
Yö oli hyytävä. Tuuli ulvoi Ocamarin lumierämaassa, jota valaisivat revontulien ja tähtien ohella kaksi täysikuuta. Noiden kahden kelmeän taivaankappaleen valossa oli näkynyt liikettä, hyvin pieniä ja huomaamattomia merkkejä elämästä, jota Ocamar ei ollut enää vuosiin pinnallaan kantanut. Nämä matalana liikkuvat hahmot olivat vierailijoita kaukaiselta planeetalta, mutta haastavasta ympäristöstä ei tuntunut koituvan heille suurtakaan haittaa. Olivathan he koulutuksen saaneita sotilaita, valmiita toimimaan vaihtelevissa olosuhteissa, olipa kyseessä Ocamarin hanget tai Azmean hiekkadyynit, Valean sankat metsät tai kivikkoisimmat vuoristot. Hahmot olivat verhonneet värikkäät ihonsa maastoon sulautuvin varustein, ja etenivät varovaisesti kohti kaupungin raunioita, jotka häämöttivät jo heidän näköpiirissään. He tiesivät kaupungin olevan Diamien vallassa, samoin kuin he tiesivät olevansa räikeästi alakynnessä näitä planeetalle tunkeutuneita hautarauhan häpäisijöitä vastaan, mikäli heidän läsnäolonsa paljastuisi. Niinpä he etenivät hiljaa ja verkkaisesti, sulautuen ympäristöön kuin olisivat vain varjoja luminietoksilla.
Kaksi Diamisotilasta seisoi partiossa erään kaupungin laitamilla sijaitsevan pienen rakennuksen edustalla. Rakennuksen rappeutuneesta mainoskyltistä kävi ilmi, että kyseessä oli pieni yksityislääkärin vastaanotto. Diamit olivat silminnähden tympääntyneitä saamaansa komennukseen, ja keskustelivat äänekkäästi omalla kotokielellään toistensa kanssa, kielellä jota monikaan näiden sotaisten olentojen kansan ulkopuolinen ei tuntenut. Tässä tapauksessa Hydruslaisten ei onneksi ollut oleellista tuntea näiden sotilaiden kieltä, vain kuulla heidän sijaintinsa. Nopeasti ja äänettä kuin saaliinsa kimppuun syöksyvä suotarantula, olivat Hydruksen miehet napanneet Diamit tiukkaan kuristusotteeseensa, ja päättäneet näiden päivät taittamalla näiden niskat. Ruumiit he raahasivat vastaanoton sisäpuolelle, jossa kolme muuta Hydruslaista jo tutkaili paikkoja mahdollisten lisävoimien varalta. Tilanne oli ohi vain muutamassa silmänräpäyksessä.
Sisäpuolella Hydruslaiset riisuivat kasvonaamionsa, ja alkoivat penkoa paikkoja, samalla kun Diamit tappaneet miehet ottivat uhriensa aseman ja valvoivat rakennuksen välitöntä läheisyyttä ikkunoiden kautta. Toinen näistä oli iholtaan kultainen ja valkeahiuksinen, toinen taas vaaleansininen, hiukset ja leukaparta puolestaan tummempaa sinisen sävyä. Tummansinisten hiusten seassa oli kuitenkin pirteänä väripilkkuna ohut, punainen raita. Jälkimmäinen kuunteli sotilaidensa vaimeaa ääntelyä vaastaanoton eri huoneissa, toivoen näiden löytävän etsimänsä. Heidän joukkonsa olivat ottaneet pahasti takkiin heti tehtävän alettua. Luvattoman moni Hydruslainen oli kuollut tälle lumipallolle, ja jäljellejääneet olivat loukkaantuneet ja nälissään. Viimeisenä oljenkortenaan he olivat lähteneet etsimään paikallisten jälkeen jättämiä lääketarvikkeita ja säilykkeitä, kaikkea mahdollista mitä he vielä kaiken tämän ajan jälkeen voisivat käyttää hyödykseen.
"Phobos." kuului yksi rakennusta haravoivista sotilaista huikkaavaan sini-ihoiselle miehelle. "Olemme selvillä vesillä ensiaputarvikkeiden osalta."
"Hyvä." Phobos nyökkäsi tyynesti, ja käänsi jälleen huomionsa kaupungin kaduille. "Entä muonavarat?"
"Se onkin sitten toinen juttu. Kaikki mitä löysimme on pilaantunutta. Näyttää siltä että joudumme etsimään toisen paikan..." sotilas vastasi.
"Ei. Kävelemme jo nyt heikoilla jäillä, kun tungimme nokkamme näin lähelle vihollisen toiminnan keskusta. Diamit huomaavat pian noiden kahden kadonneen ja tulevat tänne voimalla. Meidän on päästävä pois ennen sitä." Phobos sanoi tyynesti, irrottamatta katsettaan ikkunanäkymästä. "Nälästä me vielä selviämme. Pääasia että saamme toverimme kursittua kasaan, jotta he pääsevät etenemään kanssamme."
"Sir." sotilas kuittasi Phoboksen ohjeistuksen ja meni ilmoittamaan asiasta toisille. Samaan aikaan Phoboksen kanssa eteiseen jäänyt kultainen Hydruslainen kumartui kuiskaamaan miehen korvaan jotakin.
"Luuletko että hän on tuolla?" kultainen Hydruslainen kysyi ja osoitti sormellaan valtavaa rakennusta, jonka korkeat savupiiput kohosivat jylhinä torneina koko kaupungin ylle, syösten taukoamatta mustaa savua yötaivaalle.
Phobos nyökkäsi pienesti, ja hänen ilmeensä oli kiristynyt huomattavasti hänen tuijottaessaan savupiippujen suuntaan. Tilanne oli pahempi kuin mitä he olivat osanneet odottaa. Diamit olivat huomattavasti pidemmällä suunnitelmassaan kuin mitä oli uskallettu pelätä. Koko tehtävän oli ollut tarkoitus käydä nopeasti ja huomaamattomasti, mutta liki heti laskeutumisen jälkeen he olivat saaneet vain tulta ja tappuraa niskaansa jokaisesta suunnasta. Diamit olivat lukeneet heitä kuin avointa kirjaa, ja reagoineet kaikkeen mitä he olivat yrittäneet salamannopeudella, sekä laserin tarkkuudella. Yksikään levähdyspaikka ei ollut turvallinen. Oli miltei kuin Diamit olisivat osanneet varautua heidän saapumiseensa. Phobos ei halunnut edes ajatella sitä, mitä moinen vaihtoehto vihjaili hänen tiimistään. Hän oli tuntenut jokaisen tämän ryhmän jäsenen jo vuosia, ja luotti heistä jokaiseen hengellään. He olivat hänelle kuin veljiä ja sisaria, ja jokaisen menetys oli kuin syvä puukonisku hänen rintaansa. Mutta nyt hän pelkäsi, että seuraava puukonisku tulisi takaapäin, jonkun kädestä jonka hän tunsi ja johon luotti.
"Ilmoita kaikille tiimin jäsenille, että pidämme täyden viestintähiljaisuuden, kunnes pääsemme takaisin toisten luokse." Phobos sanoi kultaiselle Hydruslaiselle vierellään. "Jokin tässä jutussa haiskahtaa."
Kultainen Hydruslainen tuijotti Phobosta epäuskoisena, mutta epäusko muuttui nopeasti luottamukseksi, ja tämä nyökkäsi hyväksyvästi, suunnaten sitten toisten luokse. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä Phoboksen arviota tilanteesta. Phobos Way oli pelastanut heidän perseensä useammin kuin kerran mitä tiukimmista tilanteista. Isänsä poika, ajattelivat sotilaat, vaikkeivät sitä ääneen sanoneetkaan, sillä tiesivät Phoboksen vain suuttuvan. Oli hyvin tunnettu tosiasia, ettei Phobos pitänyt sukunsa mainetta, eikä isäänsä Karm Wayta, kovin suuressa arvossa. Joku saattaisi saada jopa mielikuvan, että mies vihasi isäänsä. Syytä moiseen asenteeseen ei Phobos ollut kertonut, eikä sitä ollut kukaan alkuihmetyksen jälkeen lähtenyt häneltä utelemaankaan. Pääasia oli, ettei Phobos todellakaan ratsastanut toisten saavutuksilla, vaan oli tehnyt asiakseen raivata oman tiensä, ja sillä, ja kaikilla saavutuksillaan, oli mies saavuttanut alaistensa kiistattoman kunnioituksen.
Samaan aikaan kun Phobos katsoi ikkunasta valtavan tehtaan suuntaan, katsoi hänen tietämättään toinen pikimusta silmäpari häntä takaisin. Mantteliin itsensä verhonnut valkeaihoinen Hydruslainen piteli viestintä korvallaan, samalla hakien katseellaan kaupungin laitamilla sijaitsevaa pientä lääkärin vastaanottoa. Hänen takanaan odottivat lukuisat Diamisotilaat, valmiina liikkumaan sillä sekunnilla, kun tämä Hydruslainen antaisi käskyn.
"Ja olet varma että Phobos Way on heidän mukanaan?" valkea mies kysyi viestimen toisessa päässä puhuvalta henkilöltä.
"Täysin varma." kuului vastaus.
"Jos infosi pitää paikkansa, ansaitsit itsellesi juuri ylennyksen, ystäväiseni." valkea mies virnisti.
"Kunhan vain muistat mainita nimeni keisarille ja sille sekopäälle. Minulla on tässä kaikkeni pelissä." ääni toisessa päässä painotti, viestien etteivät nämä kaksi jakaneet aivan täyttä luottamusta keskenään.
"Olen varma että sekä keisari että se 'sekopää' antavat sinulle kaiken, mitä ansaitsetkin." valkeaihoinen mies vastasi ja sulki viestimensä, kääntyen sitten Diamien puoleen. "Donovanin vastaanotolla on viisi Hydruslaista. Heidän joukossaan on sini-ihoinen kersantti, jolla on leukaparta ja hiuksissaan punainen raita. Tuokaa hänet tänne, elävänä. Mulla voitte tehdä mitä haluatte."
Diamit lähtivät innoissaan liikkeelle, ja valkeaihoinen mies jäi katsomaan ikkunasta, kuinka tilanne etenisi. Ennen pitkää kaupungin ilman täyttivät laukaukset ja kovat huudot, jotka kaupungin rajojen ulkopuolella hukkuivat yöllisen tuulen ulvontaan.
Indigo seisoi ulkona pakkasessa valvomassa toisten unta. Yö oli ollut hyvin tapahtumaköyhä. Salemin oli onnistunut potkaisemaan kamiina nurin, ja hän oli tapellut sen kanssa hyvän tovin saadakseen sen syttymään uudelleen, mutta muutoin kaikki olivat saaneet nukkua vailla häiriöitä, ja vahtivuorot olivat kuluneet hiljaisuudessa. Nyt taivaanrannassa kajasti jo aamuauringon ensisäteet. Aurinko toisi mukanaan lisää valoa, mutta lämpötilaan se ei vaikuttaisi. Pureva pakkanen ja hyytävä viima olisivat matkalaisten seurana, olivatpa he liikkeellä mihin aikaan tahansa.
Vaikka auringonnousu olikin mitä upein näky tällä lumipallolla, ei Indigolla ollut aikaa sitä seurata. Sen sijaan hän oli päättänyt ottaa viestimellään yhteyden YPP:hen, ja kertoa Sonarolle ja Remzarille eräästä odottamattomasta tekijästä, joka heitä oli planeetalla ollut vastassa.
"Sinä siis väität että hän kykenee selviämään Ocamarin ilmastossa ilman kunnon pakkasvarustusta?" Remzar varmisti että oli kuullut oikein, hänen äänensä rätisten signaalin heikkkoudesta johtuen.
"Juuri niin. En tiedä yhtäkään elollista olentoa Arcanassa, joka siihen kykenisi." Indigo vastasi synkeästi.
"Teit aivan oikein ilmoittaessasi tästä meille. Asia on tutkittava perinpohjin." Remzar jatkoi.
"Minkä tämä mies sanoikaan nimekseen?" toistaiseksi varsin hiljaa ollut Sonaro kysyi.
"Zenith." Indigo tokaisi, tosin ei ainoastaan YPP:n johtajakaksikolle, vaan myös hahmolle, joka oli täysin äänettä ilmestynyt hänen läheisyyteensä, vaikka nainen oli irrottanut katseensa luolan suulta vain hetkeksi.
Zenith tuijotti Indigoa punertavanoransseilla silmillään ja hymyili, joskin tällä kertaa hymy ei ollut niin mairea ja viaton kuin aiemmin. Nyt se viesti metsästäjäveteraanille, että mies tiesi tarkalleen mitä hän oli tekemässä, eikä välttämättä arvostanut tulla raportoiduksi YPP:hen. Siitä huolimatta mies ei osoittanut aikeita puuttua Indigon keskusteluun, vaan hetken tuijotuskisan jälkeen tämä asteli kauemmas, mitä ilmeisimmin tyhjentämään rakkonsa.
"Sinä ja Razer saatte lisätehtäväksenne seurata sen miehen toimia. Jomman kumman on pyrittävä olemaan jatkuvasti hänen välittömässä läheisyydessään." Sonaro saneli, kuulostaen yllättävän huolestuneelta. "Ottakaa yhteyttä uudelleen, kunhan saatte alkuperäisen tehtävänne päätökseen."
"Sir, jos sallitte minun kysyä: mistä on kyse? Tunnutte tietävän tästä Zenithista jotakin." Indigo yritti kalastella tietoa, mutta vastaus oli tyly.
"Kuten sanoin, keskittykää signaaleihin, Phobos Wayn löytämiseen ja sen ulkopuolisen vahtimiseen." Sonaro murahti, ja katkaisi yhteyden ennen kuin Indigo ennätti kysymään enempää.
Indigo tuhahti turhautuneena, vain huomatakseen että Zenith oli palannut. Kaksikko vaihtoi jälleen katseita. Zenithillä oli se sama tietävä katse kuin aiemmin, mutta Indigon katseesta oli luettavissa jotakin, josta nainen ei todellakaan ollut ylpeä, jotakin mitä nainen ei todellakaan osannut näyttää kovin usein...pelkoa.
"Koti-ikävä, neiti metsätäjä?" Zenith kysyi lopulta, ja istuutui luolan vierelle.
"Tilanneraportti, kuten asiaan kuuluu." Indigo vastasi lyhyesti, vailla kiinnostusta tehdä tiliä touhuistaan tälle muukalaiselle enempää kuin oli pakko.
"Eipä nyt valehdella toisillemme. Tiedän että kyselit ohjeita kuinka minun kanssani tulisi toimia." Zenith virnisti. "Koska et ole jo sohimassa minua virka-aseellasi, oletan että suora teloitus ei kuulunut ohjeistukseen."
"...ei kuulunut. Ja niin kauan kun et yritä mitään, tilanne saa pysyäkin sellaisena." Indigo vastasi, mutta vasta jouduttuaan miettimään hetken kuinka Zenithin kaikkitietävään kommenttiin uskaltaisi edes vastata. Oli hyvin harvinaista, että Indigo jäi täysin sanattomaksi. Hetken rohkeutta kerättyään nainen asteli miehen eteen ja sanoi painottavalla äänellä, täynnä teeskenneltyä uhmaa: "Muista kuitenkin, että minä en luota sinuun. Yksikin epäilyttävä liike, ja olen valmis tyhjentämään koko lippaallisen kalloosi."
"Totta puhuen minullakaan ei ole mitään syytä luottaa YPP:n koiriin." Zenith vastasi, ja nyt hänen hymynsä oli täysin tiessään.
Toisin kuin Indigo, ei Zenithin tarvinnut teeskennellä uhmakasta. Hänen äänessään ei ollut pelkoa, vaan se päinvastoin kylvi sitä. Nuo punertavanoranssit silmät porautuivat Indigoon, ja pelkkä niiden katse poltti. Ne ikään kuin roihusivat villien liekkien tavoin aamun hämyssä. Hetken aikaa Indigo tunsi oman turvallisuutensa uhatuksi, vaikka hän olikin näitä kahdesta se, jolla oli ase. Tilanne raukesi kuitenkin nopeasti, kun Zenith veti kasvonsa takaisin hymyyn ja käänsi katseensa toisaalle.
"Mutta ottaen huomioon suosioni Diamien ja Hydruslaisten keskuudessa, olen varma että pelaan korttini parhaiten tekemällä yhteistyötä teidän kanssanne." Zenith nauroi keveästi.
Indigo tyytyi nyökkäämään hyväksyvästi. Hän tunsi sisimmässään, ettei olisi hyvä idea sohia herhiläispesää yhtään enempää, ei ainakaan tässä vaiheessa. Niinpä hän päätti tehdä kuten oli käsketty, ja näennäisesti jatkaa kuin ei olisi koskaan Remzaria ja Sonaroa tavoittanutkaan. Mutta vaikka tilanne oli jo rauennut, tunsi Indigo koko kehonsa tärisevän, eikä todellakaan Ocamarin kylmyydestä.
Hetkeä myöhemmin Amarant kömpi ulos luolasta, raapien unisena poskeaan, karhea parransänki pistellen hänen sormenpäitään. Hän pysähtyi sijoilleen ja loi silmäyksen ulkona olleeseen kaksikkoon, pähkäillen mitä oli meneillään. Erityisesti Indigon olemus oli jollain tapaa erikoinen, ei ollenkaan naiselle luontainen, vaikka tämä yrittikin sen kätkeä toivottaessaan miehelle hyvät huomenet. Amarant vilkaisi Zenithin suuntaan, joka puolestaan näytti varsin tyytyväiseltä oloonsa. Ei vaatinut suurtakaan mestarietsivää päättelemään, että kaksikon välillä oli tapahtunut jotakin. Amarant näytti siltä, että oli aikeissa kysyä asiasta, mutta Indigo ehätti estämään tätä.
"Ammy, kehtaisitko herättää toisetkin? On aika valmistella lähtöä." Indigo kehotti, ja antoi pienillä elkeillä miehen ymmärtää, ettei tämän kannattanut udella yhtään mitään. Nainen selittäisi kun olisi sopiva tilaisuus.
"Kuten haluat." Amarant nyökkäsi, selvästikin ymmärtäen naisen piiloviestin.
"Suosittelen, että syömme aamiaista ennen lähtöä. Matkaa on vielä jonkin verran, ja paksu hanki tulee hidastamaan sitä entisestään." Zenith huomautti kädet puuskassa.
"Hän on oikeassa." Indigo nyökkäsi, joskin hivenen vastahakoisena myöntämään Zenithille minkäänlaista kunniaa. "Ammy, voisitko hoitaa aamiaisvalmistelut?"
"Jos et pahastu, nakitan sen homman ennemmin Salemille ja Razerille. Saavat tehdä oman osansa, kun kerran täällä ovat." Amarant nurisi, sillä aamiasen valmistaminen ei tuntunut olevan hänelle mieluista puuhaa.
"Oletko nyt ihan varma että juuri niille kahdelle?" Indigo kohotti kulmiaan, eikä Zenithkaan kyeenyt olemaan tirskahtamatta.
"Ren saa olla erotuomarina. En haluaisi olla jatkuvasti lapsenvahtihommissa." Amarant perusteli ehdotustaan.
Koska Indigo ajatteli, että Amarant oli saanut tehdä tuota nimenomaista lapsenvahtihommaa aivan tarpeeksi viime aikoina, kiitos Salemin ja tuoreena tapauksena tulleen Wayn tyttären, päätti hän suostua miehen ehdotukseen. Amarant puikahti nopeasti takaisin luolaan, ja äänistä päätellen ravisteli nukkuvat osapuolet varsin räväkästi ylös. Hänen palatessa pihalle oli luolan jo täyttänyt kiivas väittely kahden Azmealaisen välillä, ja kuten arveltua, oli Shinea päätynyt erotuomaroimaan kaksikon kiistaa, mistä ikinä siinä kyse sitten oikeasti olikaan. Indigoa se ei kiinnostanut, eikä liioin Amarantiakaan. Hydruslainen meni menojaan samalle asialle kuin Zenith ennen häntä, rukoillen mielessään että voisi suorittaa toimituksen jäädyttämättä vehkeitään irti. Aqualidi puolestaan vetäytyi hieman kauemmas Zenithista, yrittäen vaivihkaa luodata miestä uudemman kerran, mutta turhaa se oli tälläkin kertaa.
Luolan puolella oltiin saatu kaivettua aamiaistarpeet esille. Joukkion matkatavaroihin kuului erinäisiä pusseihin pakattuja ruoka-aineksia, osa jauheiden, osa säilykkeiden muodossa. Jauhepusseihin lisättiin vain vettä, ja niistä muotoutui eräänlaisia neliskanttisia korppuja. Näiden lisäksi oli tarjolla myös pussitettuja kuivaleväkiekkoja, jotka vedessä pehmenivät nuudelimaisiksi pika-aterioiksi. Säilykepurkeissa, jotka olivat valmistettu kamiinan lämpönesteessä liukenevasta materiaalista, löytyi niin sikaetanan lihaa kuin kalaakin. Yhdestä pussista löytyi myös kahvia, joka maistui kuin se olisi käynyt elimistön läpi jo kolmasti, mutta pitäisi mielen virkeänä ja kofeiinihimot kurissa.
Shinea katsoi pitkään purkkia, jonka kyljessä mainostettiin herkullisia sikaetanakuutioita omassa liemessään. Kuva kyseisestä elukasta, joka siis jonkun neverheard-artistin tulkintana komeili etiketissä, ei ollut kovinkaan ruokahalua herättävä, ja Shinea miettikin hetken, kuka hullu oli moisen öttiäisen keksinyt alkujaan suuhunsa pistää, ja missä olosuhteissa. Salem tiesi valaista, että otusta esiintyi luonnonvaraisina Azmean aavikkokeitailla sijaitsevissa kosteissa luolastoissa, joissa se nuohosi mutaista maaperää nuuskien kärsällään pienempiä eliöitä ruoakseen. Ennen alusteknologian kehittymistä olivat aavikoita samonneet nomadit käyttäneet otusta ravinnonlähteenään, ja myyneet sitä ohittamissaan kylissä kallisarvoisena herkkuna. Nykyisin, kun aavikoiden tutkiminen oli ainakin suurilta osin helpompaa, oli sikaetanasta tullut varsin yleinen kansallisruoka, ja kosteammilla alueilla sijaistevilla farmeilla sitä saatettiin kasvattaa varsin pienellä vaivalla.
"Ja kun purkki mainostaa sikaetanan olevan omassa liemessään, se tarkoittaa että se lilluu...?" Shinea aloitti kysymään, silmäillen purkkia edelleen varsin epäilevästi.
"Omassa limassaan, kyllä." Salem nyökkäsi. "Sikaetanan lima on suolaista, joten se säilöö lihan ilman erillisiä säilöntäaineita. Siinä on myös paljon ravinteita, joten se on aika terveellistä."
"Liiaan junttimaista ruokaa Hydruksen hienostonaiselle?" Razer vinoili nähdessään Shinean naamalla olleen, varsin huvittavan ilmeen.
"Haista vittu, Razer." Shinea sähähti ja avasi säilykepurkin, katsellen paksuja lihakuutioita, jotka lilluivat kiiltäväpintaisessa, tahmaisessa ja sitkeänoloisessa, kirkkaassa nesteessä.
"Ei sinun ole pakko. Saat minun kalasäilykkeeni." Salem kuiskasi kun Razer käänsi selkänsä seuratakseen pussikorppujen valmistumista, joka vei veden lisäämisen jälkeen muutaman minuutin.
"En anna tuolle munapäälle sitä iloa ettenkö muka uskaltaisi maistaa." Shinea supatti takaisin ja iski haarukkansa kiinni purkin keskimmäisenä olleeseen lihapalaan, nostaen sen vapisevin käsin nenänsä eteen.
Salem ja Razer katsoivat molemmat Shineaa odottavin ilmein, kun tämä vei hyllyvän lihapalan huultensa eteen. Nainen tunsi palasta kohoavan tuoksun sieraimissaan, mikä sai tämän nielemään pitääkseen kakomisrefleksin kurissa. Tuoksu ei toki ollut niin vastenmielinen kuin olisi saattanut kuvitella, mutta hyvin omintakeinen se oli. Pahinta tässä oli se mielikuva, että Shinea oli juuri syömässä etanan sukulaista limoineen päivineen. Etanat eivät kuuluneet Hydruslaiseen ruokavalioon, ja ne olivat lähinnä tuholaiseläimiä joita karkotettiin puutarhoista myrkyin ja suoja-ainein. Shinea muisti kuitenkin rakkaan äitinsä sanat jostakin kaukaa lapsuudestaan, jotka olivat kehottaneet olemaan avoin kaikelle uudelle, sen sijaan että antaisi ennakkoluulojen sumentaa näkönsä. Niinpä nainen, syvään henkäisten, avasi suunsa ja tunki koko lihapalan sisään, puristaen huulensa tiukasti yhteen. Heti palan koskettaessa Shinean kieltä hän maistoi vahvan suolaisuuden, sekä limaisen nesteen joka valui kohti kurkkua. Puraistessaan sitkeältä tuntuvaa lihaa lima suorastaan tirskui ulos, ja nainen tunsi pakottavaa tarvetta joko niellä koko annos yhtenä kappaleena, tai yökätä se ulos. Toista puraisua hän ei kykenisi tekemään. Niinpä nainen päätyi ensinnä mainittuun vaihtoehtoon, ja oli miltei tukehtua paksun lihapalan valuessa kurkusta alas.
"No?" Salem kysyi, hieman huolissaan nähdessään Shinean kärsivää muistuttavan ilmeen.
"N-nam nam..." Shinea sai sanottua silmät vetistäen.
"Tässä." Razer tokaisi ja ojensi Shinealle kupin pikakahvia. "Pakko myöntää, että sinulla on enemmän munaa kuin monella YPP:n riveissä. Sikaetana on hyvin valikoivan maun herkku Azmean ulkopuolella."
Shinea nyökkäsi ja kulautti roiman kulauksen kahvikupistaan. Hän ei edelleenkään pitänyt Razerista, mutta juuri nyt, kun kitkerä pikakahvi huuhtoi sikaetanan limat pois naisen makupaletilta, tuo mies oli hänelle kuin pelastava enkeli.
Hetken kuluttua Amarant astui takaisin luolaan, ja istuutui toisten seuraan, mainiten mutisten jotain keltaisista jääpuikoista. Myös Zenith ja Indigo astuivat peremmälle, ja Razer ja Salem jakoivat aamiaistarpeet joukkion kesken. Zenith ei kuitenkaan huolinut toisten muonaa, vaan kaivoi taskustaan pienen purkin, joka sisälsi pikimustaa tahnaa. Mies sipaisi tahnaa sormellaan ja levitti sitä kitalakeensa, alkaen hitaasti imeskellä sitä kuin kurkkupastillia. Kysyttäessä hän selitti sen olevan Magus-aurinkokunnassa varsin suosittua retkimuonaa, joka sisälsi kaikki tarvittavat ravinteet elossa pysymiseen, muttei ikävä kyllä täyttänyt vatsaa kunnon aterian tavoin. Maguksen aurinkokunta oli eräs Arcanan naapureista, joka koostui pääosin hiljaisista kaasuplaneetoista, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Ehkä Zenith oli alkujaan Maguksen kansalaisia?
"Haluaako joku minun säilykkeeni?" Indigo kysyi yllättäen. "Sikaetana ei ole minun juttuni, enkä erityisemmin välitä tästä toisestakaan."
"Eivätkö Aqualidit syö kalaa?" Salem kysyi uteliaana.
"Kalaa kyllä, mutta eivät sarvivalasta." Indigo täsmensi, naputtaen sormellaan purkkinsa etikettiä, joka tosiaan mainosti sisällökseen sarvivalaan lihaa, eikä kalaa, kuten purkin kuvassa ollut eväkäs otus oli Salemin saanut uskomaan. "Valaat ovat meille pyhiä, kuin alkukantaisia sisaruksia. Niiden syöminen on kannibalismiin verrattava tabu."
"Tosiaan. Ikipyhä Whamsa..." Razer mutisi ja otti Indigon säilyketölkin, pistäen sen reppuunsa.
"Anteeksi. En tiennyt." Salem pahoitteli nöyränä, mutta Indigo sivuutti miehen pahoittelut käden heilautuksella, alkaen sitten kaivamaan omasta repustaan jotakin itselleen sopivampaa.
"Sinulla on paljon opittavaa ulkomaailmasta, Salem." Amarant tokaisi säilyketölkkinsä takaa, kahmaisten suuhunsa suurikokoisen valaanlihakimpaleen.
Indigo ei näyttänyt pistävän pahakseen toisten valaansyöntiä, joten aamiainen jatkui ilman sen kummempia sanaharkkoja aiheesta. Nainen itse oli ottanut esiin sinertävänvihreää ainetta sisältävän pussukan, jonka päähän oli sovitettu pilli. Koska Aqualidina hänen täytyi käyttää ääriolosuhteissa hengityssuojaa, oli juoksevassa muodossa tarjoiltu aamiainen ihanteellisin vaihtoehto, sillä näin hänen ei tarvinnut poistaa naamiotaan, mikä säästi hänet varsin kivuliailta hengitysvaikeuksilta. Pillin sai helposti ujutettua naamion sisään painamalla sen naamion läpinäkyvän pinnan läpi. Pilli rikkoisi toki naamion pinnan, mutta pois vedettäessä naamion pinta korjaisi nopeasti itsensä, jahka aukkoa vain painoi hetken sormellaan, jottei sisällä ollut neste valuisi pois. Nämä ravintopussit tunnettiin yleiskielellä leikkisästi retkimehuina, vaikka ne vastasivatkin koostumukseltaan enemmän geeliä kuin nestettä.
Kun aamiainen oli syöty, ja kaikki syntynyt roska hajotettu kamiinan lämpönesteessä, oli aika pistää leiri kasaan ja jatkaa matkaa. Luola, jossa matkalaiset olivat yöpyneet, muutettiin tilapäiseksi käymäläksi, sillä Amarant osasi varoittaa toisia ulkona kusemisen vaaroista, arvellen sukukalleuksiensa olevan edelleenkin sinisinä omasta reissustaan pihakuuselle. Aamutoimien saavutettua päätöksensä ottivat matkalaiset tavaransa kantoon ja suuntasivat Zenithin perästä kohti valkeana levittyvää lumierämaata. Kun matka oli saatu kunnolla käyntiin, Indigo jättäytyi muiden hännille, nyökäten asian huomannutta Razeria mukaansa. Nopeasti nainen selvensi työparilleen YPP:lta saamansa ohjeet, ja vannotti tätä pitämään asian toistaiseksi omana tietonaan. Razer loi pistävän katsauksen joukon edellä kulkeneeseen Zenithiin, joka ei ainakaan toistaiseksi näyttänyt toimivan erityisen epäilyttävästi, mutta kirjaa oli paha tuomita kantensa perusteella.
Kului tunteja, ja toverukset halkoivat lumista maisemaa etananvauhtia. Minne vain katseensa käänsikin, siellä näkyi vain valkeutta silmän kantamattomiin. Lopulta, ties kuinka monennen yhtäjaksoisen patikkatunnin jälkeen, heidän edessään alkoi kohota vuori, ja mitä lähemmäs he sitä pääsivät, sen selvemmin sen kupeesta erottui luolan suuaukko, paljon suurempi kuin heidän edellisen yösijansa.
"Tuon läpi kuljettuamme pääsemme alueen pääkaupunkiin!" Zenith ilmoitti takanaan laahustaville metsästäjille. "Viimeisimmät havainnot Hydruslaisista tein juurikin siellä."
"Toivotaan että he ovat pysyneet paikoillaan." Amarant vastasi.
"Signaalien määrä on romahtanut, mutta ne tulevat kyllä tuosta suunnasta." Salem vahvisti silmäiltyään laitteensa lukemia. Hän katsahti Shinean suuntaan vaimeasti, ennen kuin jatkoi lausettaan. "Kohdesignaali on kadonneiden joukossa."
Shinea pysyi vaiti, ajatukset jälleen veljessään. Oliko jotain sattunut? Phobos oli kyllä taitava sotilas, koulutettu kohtaamaan liki mitä tahansa olosuhteista huolimatta...joten miksi tämän signaali oli poissa?
Joukkio jatkoi matkaansa vaitonaisena. Muut signaalit olivat nyt heidän ainoa johtolankansa. Tavalla tai toisella he saisivat Phoboksen kohtalon selville. Kun he pääsivät luolan suulle, he huomasivat sen jatkuvan syvälle maan uumeniin. Luola oli täysin säkkipimeä, mutta sen sisältä huokui lämpöä, sekä outoa huminaa, joka ei kuulostanut luonnolliselta. Salemin signaalipaikannin näytti sekoavan täydellisesti luolan läheisyydessä, joten sen lukemiin ei voinut enää luottaa.
"Toivottavasti teillä on hyvä pimeänäkö." Zenith virnisti astuessaan huolettomasti peremmälle.
"Hydruslaisten silmät ovat omiaan tuollaiseen." Amarant vastasi kuivasti, vilkaisten sitten muiden YPP:laisten suuntaan. Indigo ja Razer olivat jo kaivaneet pimeälasinsa esiin, mutta Salem näytti taputtelevan takkinsa taskuja hätääntyneenä. "Älä sano..."
"M-minun lasini eivät näytä olevan mukana." Salem sanoi hyvin nolona.
"Missä ne sitten mahtaisivat olla? Aluksilla vai?" Amarant huokaisi, soimaten itseään kun oli edes uskaltanut odottaa mitään muuta.
"Varmaankin tietokonepöydälläni YPP:ssa." Salem huokaisi.
"Olet sinä kanssa yksi Azmealaisten evoluution multihipentuma..." Razer tuhahti ja tyrkkäsi Salemin edestään, jatkaen Zenithin rinnalla luolan sisäpuolelle, Indigo pian perässään.
"Ei sinulla sattuisi olemaan omiasi lainaksi, kun kerran näet ilmankin?" Salem kysyi Amarantilta, joka vain tuhahti päätään pyöritellen.
"Anna kätesi." Shinea sanoi yllättäen. "Minäkin näen pimeässä. Saatan sinut läpi."
Salem katsoi Shineaa nolona, ja tarttui varovasti tämän ojennettuun käteen. Vaikka kauniiden naisten kädestä pitäminen olikin ihan mukavaa, ei Salem tuntenut oloaan erityisen hienoksi joutuessaan olemaan näin räikeästi toisen armoilla. Luolaan päästessään hän ei kirjaimellisesti nähnyt edes nenäänsä. Kaikki oli pikimustaa, ja hän tunsi vain kuuman ilman hiostavan kehoaan, sekä korvia huumaavan huminan, joka vain voimistui mitä syvemmälle he menivät. Luolaa lämmittävän generaattorin pauhua ehkä? Salem puristi tiukasti Shiean kädestä, luottaen kulkunsa täysin Hydruslaisen silmien varaan. Shinea varoitti tien epätasaisuuksista, jotta Salem osasi reagoida niihin ajoissa, ja hetken haparoinnin jälkeen matka alkoikin taittua varsin vaivattomasti.
"He ovat louhineet tunnelia täällä ollessaan." Indigo kuului sanovan.
"Mitä täällä on alkujaan mahdettu kaivaa?" Razer pohti puolestaan.
"Ocamar on tunnettu runeumesiintymistään. Se on edelleen hyvinkin haluttua kauppatavaraa." Amarant vastasi.
"Ovatko Hydruslaiset ja Diamit tulleet tänne ryöstöretkelle runeumin perässä?" Salem yhtyi pohtimaan, vaikkei edes tiennyt mitä muut näkivät.
"Tyypillistä. Mitäpä hautarauha painaisikaan vaakakupissa, kun vastapainona on kehittyneiden kansojen kilpajuoksu uuden ja paremman teknologian tähden?" Zenith ivasi naureskellen. "Arcanan väki se ei lakkaa yllättämästä röyhkeydellään."
"Phobos...mitä sinä oikein teit täällä?" Shinea tyytyi kuiskaamaan hiljaa, ja hänen kuiskauksensa hukkui luolan huminaan.
Yllättäen huminan seasta kuului laukaus, joka värjäsi pimeän tunnelin hetkellisesti punaisella valolla. Aseen piipusta singahtanut lasersäde osui luolan seinämään, ja välittömästi laukauksen seurauksena retkikunta painautui luolan lattiaan, kuullen askelia, jotka kiiruhtivat heitä kohti.
"Tiedämme että olette siellä. Antautukaa niin emme satuta teitä kovin pahasti." kuului käsky tunnelin syvyyksistä.
"Hitto. En saa heitä näköpiiriini." Indigo kähähti yrittäessään paikallistaa äänen lähdettä pimeydessä, mutta turhaan.
Juuri nyt matkalaisten tilanne oli hyvin tukala. Heillä ei ollut aavistustakaan ketkä heitä vastassa olisivat, Diamit vai Hydruslaiset, ja yhtä lailla he olivat pimennossa vastustajiensa lukumäärästä. Sitten Amarantin onnistui nähdä liikettä tunnelin kauemmassa päässä. Hän kohotti päätään ottaakseen tähtäyksen lähestyviä vihollisia kohti, kun yllättäen he kuulivat ääntä selustastaan. Heidän taakseen oli kaikessa hämmennyksessä koukannut Hydruslainen sotilas, joka osoitti heitä rynnäkkökiväärillään, silmäillen tarkkaavaisena kunkin tuoreen vankinsa liikkeitä.
"Liikekin ilman lupaa, ja tästä tunnelista tulee hautakammionne." Hydruslainen komensi tuimasti.
"Viedään nämä kuulusteltavaksi. Saattavat olla Diamien liittolaisia." toinen Hydruslainen huudahti kauempaa, astuen esiin piilostaan.
"Oletteko päästänne vajaita? Meillä ei ole mitään tekoa Diamien kanssa!" Amarant yritti selittää, mutta sai aseen perästä päähänsä.
"Turpa kiinni ennen kuin puhutellaan!" Hydruslainen komensi äkäisesti.
Hydruslaiset komensivat matkalaiset ylös, vaimentaen kaikki vastaväitteet ennen kuin niitä ehdittiin loppuun edes saattamaan, ja alkoivat retuuttaa vankejaan syvemmälle tunneliin. Salem kompuroi vaivalloisesti eteenpäin, ja koska Shinea ei enää voinut toimia hänen oppaanaan, oli matkanteko täysin mahdotonta. Niinpä toinen Hydruslaisista joutui tarraamaan häneen kiinni ja retuuttamaan eteenpäin. Tässä Salem koki kuitenkin tilaisuutensa koittaneen. Hän tunsi vierellään kulkeneen sotilaan aseen painautuvan kylkeensä, ja tilaisuuden koittaessa hän tarttui siihen, riuhtaisten sen sotilaan käsistä, ja painaen sen piipun omistajansa kylkeen.
"Mitä helvettiä?!" Salemin panttivangiksi jäänyt sotilas kähähti Salemin kietoessa käsivartensa tämän kaulan ympäri.
"Päästäkää meidät menemään, niin ketään ei satu!" Salem uhitteli.
"Pssst...Salem. Käänny 60 astetta vasempaan. Uhkailet tällä hetkellä tunnelin seinää." Salemia lähinnä ollut Shinea kuiskasi, ja Salem korjasi sijaintinsa nopeasti.
"Luulin että olet sokea pimeässä..." toinen Hydruslainen ärähti ja tähtäsi aseensa Salemin suuntaan, joka kuitenkin pysyi tiukasti vankinsa takana suojassa.
"Niin hän onkin. Parempi totella tai hän tappaa meidät kaikki!" Razer huudahti, yrittäen häiriköidä Hydruslaista sotilasta.
"Ä-älä kuuntele! Ammu!" Salemin otteessa ollut Hydruslainen puuskutti henkeä haukkoen.
Tilanne oli kovaa vauhtia karkaamassa käsistä, ja olisi varmasti päättynyt verilöylyyn, ellei yllättävä kirkkaus olisi sokaissut kaikkia osapuolia. Joukkion aiheuttama melu oli herättänyt huomiota, ja nyt heitä ympäröi kokonainen joukkio uusia Hydruslaisia, aseet ojennettuina heidän suuntaansa. Valon lähde löytyi tunnelin kattoon asennetuista lampuista, jotka toimivat generaattorivoimin.
"Sinä, Azmealainen. Päästä toverimme menemään." oranssi Hydruslainen komensi.
"Tottele, Salem." Indigo ohjeisti Salemia, joka teki työtä käskettyä.
"Oletko ookoo, Starr?" oranssi Hydruslainen kysyi, ja tämän henkeä haukkova toveri nyökkäsi, jolkutellen pois Salemin taarttumaetäisyydeltä. Oranssi mies silmäili tulijoita, ja yllättäen hän hymyili, viittoen miehiään laskemaan aseensa. "Etkös sinä olekin Shinea Way?"
Shinea katsoi oranssia sotilasta, ja hetken tätä tapitettuaan ei voinut kuin hymyillä.
"Gemini!" Shinea huudahti innoissaan, kääntyen sitten matkakumppaneidensa puoleen. "Luojille kiitos löysimme jonkun joka tietää mitä täällä tapahtuu."
"Mitä ihmettä sinä täällä teet?" Geminiksi kutsuttu sotilas kysyi, astellen huolettomasti Shinean eteen.
"Tulin etsimään Phobosta. Onko hän mukananne?" Shinea kysyi silmät innosta loistaen.
Gemini meni yllättäen hiljaiseksi, katsahtaen tutkivasti Shinean seuralaisia, sitten taas Shineaa.
"Ilmoittakaa Titanokselle, että saamme seuraa!" Gemini huusi miehilleen, ennen kuin alkoi puhuttelemaan jälleen Shineaa, tällä kertaa Hydruksen kotokielellä.
Amarant kuunteli tarkkaan kaksikon keskustelua, samalla kun muut YPP:laiset alkoivat vihdoin rauhoittua jännitysnäytelmän päätteeksi. Zenith puolestaan ei näyttänyt järin järkyttyneeltä eikä varautuneelta, vaan tyytyi seuraamaan tilannetta tyynenä kuin viilipytty.
Hetken keskusteltuaan Shinean kasvoilla ollut into näytti haihtuneen, ja nyt hän näytti surkeammalta kuin koskaan. Amarantin ilmekin kertoi, ettei kaikki ollut aivan kuten olisi toivonut. Yhtä kaikki, joukkio lähti Geminin perästä kulkemaan tunnelin sivuhaaraan, ja kirkkaat valot sammuivat sitä mukaa, kun sotilaat olivat ne ohittaneet.
"Tuota...kuinka sinä oikein tunnet tuon miehen?" Salem uskaltautui lopulta utelemaan Shinealta.
"Hän on veljeni vanha tuttu ja työkaveri. Hän on käynyt kotonamme lukuisia kertoja." Shinea vastasi poissaolevasti.
"Harmi vain että hän taisi ottaa ja paljastaa henkilöllisyytesi Zenithille." Salem kohautti olkiaan, mutta Shinea ei reagoinut. "Sanoiko hän mitään veljestäsi?"
"Hän sanoi..." Shinea aloitti, mutta joutui nielemään raskaan palan kurkustaan, ennen kuin jatkoi. "Hän sanoi että Phobos on kadonnut vihollisen valtaamassa kaupungissa, eikä hänen ryhmäänä ole tavoitettu sitten viime yön."
To be Continued...
